Virginie Grimaldi: Saman katon alla

 

Virginie Grimaldi: Saman katon alla
Otava 2024
Il nous restera ça 2022
Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings
297 sivua
Kustantamosta
Ranskalainen romaani

Jeanne nauraa ja kauhaisee hänelle lisää gratiinia. Se on ihan tavallinen arki-ilta, ihmisiä yhdessä keittiössä ruoan jälkeen, mutta heitä katsellessani minulla on pitkästä aikaa hyvä olo.

Tuleepa hyvä mieli, ajattelin kun näin Virginie Grimaldin romaanin Saman katon alla kannen. Miten raikas ja pariisilaishenkinen. Ajatukseni siinsivät kirjan nimen ja kannen kuvituksen perusteella pariisilaiseen taloon, jossa asuu mitä erilaisempia ihmisiä yhteisessä kimppakämpässä.

Eivätkä ajatukseni menneet edes pienen mutkan vertaa väärään suuntaan. Saman katon alla -romaanissa on kolme keskeishenkilöä. He ovat leskeksi jäänyt seitsemänkymppinen Jeanne, hiljattain kumppanistaan eronnut kolmekymppinen Iris ja 18-vuotias kondiittoriopiskelija Théo. Jokaisella on omat taakkansa kannettavanaan, elämä on antanut ja ottanut.

Yksin jäänyt Jeanne ei pysyt pitämään kaupunkiasuntoaan kustannusten vuoksi. Hän päättää ottaa alivuokralaisen ja vie ilmoituksen läpileipomoon. Siellä opiskeleva Théo tarvitsee kodin, yhtä lailla vailla kotia on Iris, joka on syystäkin lähtenyt entisestä elämästään. Keskenään erilaisen kolmikon yhteinen arki alkaa.

Kustantaja luonnehtii Grimaldin romaania sydämelliseksi, mikä osuu kyllä kohdilleen. Sydämellisyys ei tarkoita ällösöpöyttä, vaan romaanissa käsitellään yllättävänkin kipeitä asioita. Se on silti feelgood-romaani ja tarjoaa lukijalleen arjen sattumuksia, elämän tarjoamia yllätyksiä, tragediaa, uusia alkuja ja sitä lämmintä tunnelmaakin (tai ehkei pitäisi sanoa "silti", sillä hyvänmielen romaaneihin kuuluvat kaikki edellä mainitut piirteet). On ihanaa lukea kirjaa, jonka jokaiseen keskeishenkilöön kiintyy jollakin tavalla. Lukiessaan melkein alkoi toivoa, että asuisi (hetkellisesti) kimppakämpässä Pariisissa – tai että saisi kyläillä siellä! Pariisia muuten olisi voinut olla kirjassa enemmänkin.

Saman katon alla tarjoaa hyvää ja sympaattista välipalalukemista sellaista etsiville.

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet

 

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet
WSOY 2024
Chevreuse 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu Martti Ruokonen
170 sivua
Arvostelukappale kustantamosta
Ranskalainen romaani

Sama päti muistonpirstaleisiin, joita hän kiireesti koetti kirjata talteen: erään elämänvaiheensa muistikuvia, joiden näki vilisevän ohitse ja painuvan lopullisesti unohduksiin.

Sanotaan, että Patrick Modiano kirjoittaa ikään kuin samaa kirjaa aina uudelleen ja uudelleen. No, se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta tiettyjä teemoja on (luultavasti, en tiedä, olen lukenut muutaman teoksen) läsnä hänen koko tuotannossaan: muistot, etsiminen ja eksyttäminen, yritys tavoittaa jotain ollutta, paikat, tekstin kauneus. Mutta eikö monen muunkin kirjailijan tuotannosta löydy kaikuja kyseisen tekijän muista kirjoista? Ja kaikki ne kirjat ovat omanlaisiaan, upeita.

Minun lukijamieleni kaipaa toisinaan näitä pieniä romaaneja, jollaisia kirjallisuuden Nobelin vuonna 2014 saanut Modiano kirjoittaa.

Chevreusen vuodet -romaanissa Jean Bosmans palaa menneisyyteensä, joka on kuin hämärien ja levottomien muistojen labyrintti. Muistot kuljettavat hänet kauas niin ajallisesti kuin osin paikkojenkin osalta. Lapsuuden oudot tapahtumat, menneen ja nykyisyyden kohtaamiset sekä epämääräinen vaaran ja melankolian tunne ovat kuin johtolankoja tai langanpätkiä johonkin vaikeasti hahmotettavaan.

Myös lukijalle langanpätkät voivat olla eksyttäviä. Bosmans sukeltaa toisinaan vuosikymmenten, joskus 15 vuoden taakse. Iäkääntynyt ihminen muistelee aikaa, jolloin oli parikymppinen, joka taas koettaa muistoissaan saavuttaa jotain lapsuudestaan. Lapsuus- ja nuoruusvuosissa on juurettomuutta, uhkaa ja paljon kadotettua, jota Bosmans koettaa tavoittaa hakeutumalla noiden vuosien paikkoihin. Tärkeäksi väyläksi menneisyyden käsittelyssä nousee kirjoittaminen.

Lukija ei kuitenkaan eksy, pikemminkin lukee lumoutuneena (ja myös hämmentyneenä) romaania, jossa unenomaisuus ja tarkka paikkojen kuvailu elävät rinnakkain arvoituksen tai suoranaisen mysteerin kanssa. Kolme eri aikakerrostumaa harhailevat – kuten muistot tekevät – ja joistakin kerroksista, kuten itse romaanin dimensioista, saa irti enemmän, jostain enemmän.

Miten kiehtovaa: muistoja muistoista! Mikä viehko, osin kuin (muistin) hämärästä ja jostain seepian sävyisestä suodattava romaani.

Stephen King: Billy Summers

Stephen King: Billy Summers
Tammi 2021
Billy Summers 2021
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Kansi Juri Patrikainen
509 sivua
Amerikkalainen romaani

Ehkä. Ehkä hän tekee niin. Vaikkei teksti olisi kummoista, kirjoittaminen saisi ajan kulumaan.

Ja:

Miten kadota, kun on ampunut miehen keskustan toimistorakennuksen viidennestä kerroksesta ja kadun toisella puolella on kaupungin ja piirikunnan poliiseja pilvin pimein?

Oho. En olisi uskonut, että vuoden ensimmäisinä päivinä minua piti otteessaan Stephen Kingin romaani. Ei sillä, etteikö King olisi taitava kirjailija, mutta minua hänen kirjansa eivät olet suuremmin kiinnostaneet sitten nuoruusvuosieni. Silloin luin ahmien niin Carrien kuin Uinu, uinu lemmikkini, yhtä lailla novelleja kuin vaikuttavan Piinan. Ja olen aikuisenakin katsonut joitakin Kingin kirjoista tehtyjä filmatisointeja (Se), joitakin vuosia sitten luin vanhaan huvipuistoon (ja syntymävuoteeni!) sijoittuvan Tervetuloa Joylandiin.

Nyt lukemani Billy Summers kuuluu Kingin realistisempaan tuotantoon, se ei ole kauhukirja. Ja ehkä juuri siksi se minua nyt houkuttelikin, kun kaipasin paksua uppoutumiskirjaa ja jotain muuta kuin mitä helpommin luettavakseni valitsen. Ja sellaisen pääosin sainkin.

Billy Summers hyvä mies. Hänellä on korkea moraali, mutta hän tekee pimeitä töitä. Billy on palkkatappaja, joka kuitenkin tappaa vain silloin, kun kohde on paha. Billy on ajatellut jättää työt taakseen, mutta edessä on vielä yksi keikka. Niinpä Billy asettuu pikkukaupunkiin ja esittää kirjailijaa. Hän tutustuu ihmisiin, käy kaupassa, odottaa tehtävänantonsa etenemistä – ja kirjoittaa oikeastikin. Kaikki voisi edetä hyvin, ammattitaidolla, mutta eteen osuu useampia mutkia, kuten nuori Alice, joka tarvitsee suojelua. Mutta kuka osaisi häntä suojella?

Billy Summers on lukusukkulana etenevä juoniromaani, joka laajenee useaan suuntaan, myös Billy omaan tekstiin. King kuvailee taidolla amerikkalaista sielunelämää. Hän kirjoittaa Trumpin ajasta, Netxlixistä ja erinomaisista kirjoista aina Thomas Hardyn teoksista Cormac McCarthyn Tie-romaaniin, hän kertoo alemman keskiluokan naapurustosta, jossa vaimonhakkaajapaitaiset miehet istuvat halvoissa pihatuoleissa ja sadettimet kastelevat halpojen talojen hyvinhoidettuja nurmikoita. Paikoin kirja voisikin olla jopa suuri amerikkalainen romaani, mutta vain paikoin. Sellaiseksi Billy Summersissa on liikaakin elementtejä, juonenkäänteitä ja tiettyjä kliseitä. 

Kokonaisuus kuitenkin toimii. Joten, edelleen: oho! Viihdyin paremmin kuin ennakkoon oletin. Voisin lukea lisää Kingiä – sitten joskus kun aika taas on.

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven

 

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven
WSOY 1979 (Suuren Nuorten Kirjakerhon painos 1980)
Over Sea, Under Stone 1965
Suomentanut Kristiina Rikman
239 sivua
Brittiläinen lastenromaani

Ja heidän katsoessaan aurinko näytti hiljalleen putoavan, kunnes sen sietämätön kirkkaus osui kivipaasien pystyssä sojottaviin sormiin ja ne näyttivät katoavan häikäisevään hehkuun.

Nyt tiedän, miksi yhdistän luolat, duffelitakit ja toffeekarkit. Ja mistä rakkauteni brittiläisyyttä kohtaan ainakin osin juontuu. Ja tiedän senkin, olen jo kauan tiennyt, että lapsuuden suosikkikirjoihin palaaminen voi olla ihanaa tai kamalaa, aina kuitenkin nostalgista. Ja tällä kertaa siis ensin mainitulla, ihastuttavalla, tavalla.

Kirjoistahan se kaikki tulee, tietenkin.

En ole ihan varma, minkä ikäisenä luin Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjaa, mutta olisinkohan ollut kymmenen kieppeillä. Muistan kuitenkin sen, miten löysin kirjasarjan lapsuuteni kotipaikkakunnan Suonenjoen kirjastosta, miten kutsuvalta se tuntui – kuin taialta. (Niin, ja muistoissani mikään ei voita tuon kirjaston lastenosastoa: tunnelma hyllyjen välissä, kaikki ne seikkailut kansien sisällä!)

Sarjan ensimmäinen osa Yllä meren, alla kiven sekoittaa mukavasti Viisikko-henkisyyttä ja jotain salaperäisempää, tulollaan olevaa. Siinä kolme sisarusta, Simon, Barney ja Jane, viettävät kesää isosedäksi kutsutun salaperäisen Merryn luona Cornwallissa. Professorina työskentelevä Merry katoaa tuon tuosta omille teilleen, mutta vanhassa Harmajassa talossa riittää tutkittavaa ja merikin on lähellä. Eräänä sateisena päivänä lapset löytävät (salaisesta huoneesta!) vanhan kartan, jonka on määrä johdattaa heidät Graalin maljan äärelle.

Luvassa on niin seikkailua upeissa cornwallilaisissa maisemissa, merimaisemia, aamu-usvaa, luolia, vuorovettä, eväitä (myös toffeeta), kaikkea tarpeellista sen duffelitakin taskuissa, hitaasti kasvavaa jännitystä ja pahoiksi paljastuvia ihmisiä, viittauksia kuningas Arthuriin. Seikkailu on melko hidastempoinen mutta sitäkin tunnelmallisempi.

Jos oikein muistan, sarjan seuraavat osat ovat tummasävyisempiä, onhan seuraavan osan nimikin sama kuin koko sarjalla: Pimeä nousee. En tiedä, jatkanko sen parissa vai annanko nostalgian jäädä tähän ensimmäiseen osaan. Olin lapsena vähän nössö lukija ja kenties olen sitä edelleen: brittitunnelmahan se minuun tässäkin vetosi kaikkein eniten, hyvä seikkailu oikeastaan vain siinä sivussa.

P.S. Luin kirjan itse asiassa nyt kolmannen kerran: ensin lapsena, sitten kymmenisen vuotta sitten esikoiselleni (joka ei innostunut) ja nyt ihan vain itselleni. Tämä viimeisin lukukerta sai havahtumaan siihen, miten paljon juuri tämä kirja on minun lukijuuttani rakentanut.