Joulukirjoja

 

Joulu on hiipynyt meille jo hyvän aikaa. Ikkunoissa on tähtivaloa, sohvilla jouluiset tyynyt (joo, sellaisetkin täytyy olla), ensimmäiset hyasintit tuoksuvat ja piparkakkuja leivoin ensimmäisen kerran jo lokakuussa. Olen usein lukenut joulunalusaikaan yhden tai kaksi jouluista romaania. Tämä outo maailmanaika on saanut miltei villiintymään tässäkin suhteessa, sillä jo nyt minua odottaa kaikkiaan neljä jouluromaania ja näiden lisäksi palaan luultavasti muutamaan rakkaaseen kirjamieliseen joulukuvaukseen. 

Luetteko te jouluisia kirjoja? Jos, niin mitä? Onko näissä tuttuja?

♥ Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika (kirjan on suomentanut ystäväni Karoliina Timonen)

♥ Nancy Mitford: Christmas Pudding (pieni klassikko)

♥ Jenny Colgan: An Island Christmas (taas Colgania, nyt syrjäisellä skottisaarella) ♥ Anita Hughes: Christmas in London (kaksi sanaa: joulu, Lontoo)

Näistä kaikista kirjoitan enemmän sitä mukaa, kun saan kirjat luettua. Toki aion lukea muutakin, parhaillaan lopettelen yhtä esseeteosta. Mukavaa sunnuntai-iltaa, olipa mielessä sitten jouluiset tai ihan toisenlaiset kirjat!

Lumiomena 12 vuotta

 

Lumiomena-blogi täyttää tänään 12 vuotta! 

 

Koska blogissa vuosia 12, niin lainaan kirjagramista #kirjagrammaajatutuksi-tägiä, vaikka aika tuttu taidan jo teille lukijoille olla. 12 asiaa Lumiomenasta ja minusta:

 

1. Olen aina ollut lukija. Lapsena valehtelin kavereille, etten pääse ulos leikkimään. Olisin päässyt, mutta jäin mieluummin kotiin lukemaan. Hieman pienempänä karkasin päivähoidosta kirjastoon. Halusin niin kovasti satutunnille.

2. Suunnittelen toisinaan lukemisiani ennakkoon, mutten juuri koskaan pitäydy suunnitelmissani. Olen siis vähän kuin lukunomadi.

3. Luen joskus tarkoituksella kirjoja, joiden oletan olevan itselleni huonoja. Tämä muistuttaa minua siitä, että moni keskinkertaisena pitämäni teos on oikeastaan varsin hyvä. ♥

4. Minulla ei ole suosikkigenreä. Luen mitä vain, toivon kirjan puhuttelevan minua. Lähtökohtaisesti en innostu epookeista tai avaruusoopperoista, mutta aina löytyy poikkeuksia. Avoimin mielin!

5. Lumiomenaa kannattaa seurata myös Instagramissa. Perustin tilini jo vuonna 2012. Nykyisin se on kirjapainotteinen sekatili blogin tapaan: kirjoja ja haaveilua! Blogia varten aloin ottaa kuvia lukemistani kirjoista jo alkuvuonna 2011. Luulen, että olin tässä ensimmäisten suomalaisten kirjabloggaajien joukossa. Instaan aloin tuoda kirjakuvia kuitenkin vasta myöhemmin.

6. Haaveiluosastoon täällä blogissa menevät mm. matkat. Suosikkikaupunkini on Lontoo, mutta suosikkimaani matkustaa on Irlanti. Minulle omituisin paikka, jossa olen tavallaan käynyt, on Mineralnyje Vodyn lentokenttä Kaukakuksella. Vietin siellä varhaisteini-ikäisenä yhden yön, kun lentokone teki ylimääräisen välilaskun. Nimeltään oudoin vierailukohteeni lie Öllölän Pörtsämössä: Pörtsämön erämaakalmisto Tuupovaaran Öllölässä. ♥

7. Haluaisin olla teenjuoja, sillä pidän teestä ja teehen liittyvistä mielikuvista (tee ja kirjat, tee ja syksy, iltapäivätee), mutta juon aamuisin kahvia ja kylminä iltoina lämmintä kaakaota. Teetä juon ehkä kerran kuussa.

8. Vuonna 2016 Lumiomena oli Cisionin mukaan Suomen suosituin kirjablogi. Wuhuu niitäkin aikoja!

9. Lapsena haaveammattini olivat opettaja tai kirjailija. En ole kumpaakaan, mutta olen opettanut ja tietotekstejäni sekä kolumnejani on julkaistu.

10. Työskentelen kirjojen parissa kustannustoimittajana. Saan tehdä töitä tieto-, selko- ja lastenkirjojen parissa.

11. Opiskeluaikaan minua peloteltiin Volter Kilven romaanilla “Alastalon salissa”. Kirjallisuuden apulaisprofessori piti kirjaa vaikeana nuorille opiskelijoille, ehkä se sitä olikin. Luin kirjan muutama vuosi sitten ja pidin siitä, niin hauskakin!

12.  Poden huijarisyndroomaa blogisynttärien suhteen, koska kirjoitin alkusanat 27.11.2008, mutta varsinaisesti blogini aktivoitui vuonna 2009. Mutta: alkusanat ovat aina alku. Joten tässä ollaan ja tästä jatketaan!

 

Lucinda Riley: Varjon Sisar

 

Lucinda Riley: Varjon Sisar
Bazar 2019
The Shadow Sister 2016
Suomentanut Hilkka Pekkanen
733 sivua
Irlantilais-englantilainen romaani

Kannattiko antaa kiskoa itsensä takaisin High Wealdin ja sen kauan sitten kuolleiden asukkaiden pariin? Jos väliltämme löytyisi yhteys, joutuisin loppuelämäkseni erottamattomasti sidotuksi heihin. Enää en ollut varma, halusinko, että niin tapahtuisi.

Irlantilaissyntyinen Lucinda Riley on minulle hankala kirjailija enkä tarkoita nyt sitä, että hän kirjoittaa paksua viihderomaaneja, jotka ovat minulle ylipäätään ristiriitaista luettavaa. Hyvä viihde on näet vaikea laji ja vain harvoin, ehkä noin kerran vuodessa, löydän itselleni täydellisen viihderomaanin (tänä vuonna lukemistani sellainen oli ehdottomasti Beth O’Learyn Kimppakämppä, viime vuonna Kate Mortonin Kellontekijän tytär). Tarkoitan sitä, että Rileyn paksuissa romaaneissa on paljon sellaista, josta minun pitäisi viihtymismielessä pitää: (usein) brittiläinen miljöö, menneen ja nykyisyyden kerrostuminen, sukutarina, arvoitus… Ja silti en ole ollut Rileyn tuotannosta erityisemmin innostunut, vaan olen jättänyt pari hänen kirjaansa kesken, Enkelipuun luin sentään loppuun muutama vuosi sitten.

Ja kuitenkin: siellä täällä kirjablogeissa ja -gramissa sekä muutamien tuttavien kehuissa on vilahdellut Rileyn Seitsemän sisarta -sarja. Sarjan alkuasetelma on mielestäni hieman pöhkö: satumaisen rikas Papa Salt on adoptoinut itselleen seitsemän tytärtä eri puolilta maailmaa. Kun Papa Salt kuolee, saa jokainen tytär vihjeen, jonka avulla he voivat alkaa selvittää biologisia juuriaan. Kun sitten kuulin, että sarjan kolme ensimmäistä kirjaa voi lukea missä tahansa järjestyksessä, otti uteliaisuus minussa ylivallan ja päätin tutustua sarjaan etenkin, kun sen kolmannessa osassa Varjon sisaressa liikutaan Englannissa.

Varjon sisar kertoo Tähdeksi kutsutun siskon tarinan. Tähden varsinainen nimi on varsin romanttinen: Asterope. On vuosi 2007. Papa Saltin kuoltua Tähti asettuu Lontooseen yhdessä siskonsa CeCen kanssa. Isänsä vihjeen ansiosta Tähti päätyy töihin vanhaan kirjakauppaan, jossa hän tutustuu Orlandon, “perienglantilaisen ekstrenrikon”, pitämään kirjakauppaan. Tämä kaikki johtaakin sitten jo syvemmälle Englantiin aina Järviseudulle saakka, jossa Tähti tutustuu myös Orlandon persoonalliseen veljeen Mouseen. Vuonna 1909 Järviseudulla nuori Flora MacNichol päättää, ettei mene koskaan naimisiin. Hän viihtyy maalla Beatrix Potterin naapurustossa. Elämä kuitenkin kuljettaa Floran Lontoon seurapiireihin ja Alice Keppelin, kuningas Edward VII:n rakastajattaren, salonkiin.

Vaikka Varjon sisar on osa kirjasarjaa, voi sen lukea yksittäisenä romaaninakin. Viihteellistä lukuromaania kaipaavalle se tarjoaa jotain samaa kuin Kate Mortonin teokset: kahdessa eri aikatasossa liikkuvan tarinan ja arvoitusjuonen. Tähden ja Floran tarinat tietenkin lomittuvat yhteen, se lie kaikille lukijoille selvää alusta saakka.

Sujuvalukuinen tiiliskivi tarjoaa sitä, mitä siltä voi odottaakin: kiehtovan tarinan, joka pitää otteessaan. Tähden ja Floran tarinat pitävät sisällään osin ennalta-arvattavia käänteitä, mutta miljöö ja aikakaudet kiehtovat enemmän. Minäkin haluaisin astua sisään Orlandon pölyiseen kirjakauppaan ja viettää lounashetkeä Tähden ja Orlandon kanssa. Romaanin historialliset osuudet puolestaan tarjoavat viehättävää kuvausta Lontoon ja maaseudun, myös Kentin kartanoiden, seurapiireistä. Beatrix Potterin ja kuninkaallisten lisäksi Varjon sisar viittaa muun muassa Vita Sackville-Westin ja Violet Trefusisin suhteeseen ja hieman (ihan maininnan asteella) Bloomsburyn piiriinkin. Pieni kiehtova yksityiskohta, johon Riley itse viittaa romaanin lopussa olevassa haastattelussa, on myös Woolfin Orlando, joka on selvästi antanut nimensä Varjon sisaren kirjakauppiaalle. Tällaiset kulttuuriviittaukset ovat ihastuttavia silloinkin, kun niissä ei mennä kovin syvälle.

Kaiken kaikkiaan nautin lukemastani, mutten pohdin vielä, jatkanko sarjan muiden kirjojen parissa. Ne kun eivät taida sijoittua enää Britanniaankaan? (Vai sijoittuvatko?) Voi kuitenkin olla, että hyvää viihdettä kaivatessani jatkan Seitsemän sisaren parissa  – ellei sitten jonkun toisen Brittein saarille teoksensa sijoittavan lukuromaanien taitajan tuotantoa osu käsiini sitä ennen.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Durian Sukegawa: Tokuen resepti
Sammakko 2020
Alkuteos ilmestynyt 2013, 2015
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Ulkoasu Eva Monchecourt
196 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

 

Sirkka siritti kirsikkapuun alla. Harvakseltaan ohi kulkevien ihmisten askeleet kajahtelivat selkeinä. Oli hiljainen syysilta, tähdet sädehtivät taivaalla pitkästä aikaa.
Sentaro oli jo sammuttanut paistinlevyn, mutta hiki helmeili yhä hänen kasvoillaan.
“Oletteko vieläki samaa mieltä?”
“Kyllä.” Tokue nyökkäsi tuoliltaan.
“Olen tehnyt päätökseni. Sitä paitsi alan jo olla uuvuksissa.”

Sentaro työskentelee dorayaki-leivonnaisia myyvässä puodissa, muttei ole työssään kovin taitava vaan käyttää leivonnaisiinsa valmista paputahnaa. Eräänä päivänä hän kohtaa iäkkään Tokuen, joka osaa valmistaa mitä herkullisinta paputahnaa. Tokue alkaa opettaa Sentaroa, mutta ihmisten ilmoille muorilla ei leivoskaupassa ole asiaa. Syynä on pelko asiakkaiden katoamisesta, Tokue on sairastanut lepran vuosikymmeniä aiemmin eikä sosiaalinen stigma tunnu katoavan koskaan. Myös Sentarolla on menneisyytensä, hän on lusinut aikansa vankilassa. Eriskummallinen kaksikko tutustuu vielä teini-ikäiseen koulutyttöön Wakanaan, joka on yksinäinen. Jokaisella heistä on jotain annettavaa toisilleen.

Ehkä annettavan tilalla voisin käyttää sanaa opetettavaa, sillä japanilaisen Durian Sukegawan pieni romaani Tokuen resepti on sekä kehityskertomus että tarina erilaisuuteen kasvamisesta ja sen hyväksymisestä. Romaani on monille ehkä tuttu Kirsikkapuiden alla -nimisenä elokuvasovituksena. Itse en ole filmatisointia nähnyt, mikä voi ainakin tällä kertaa olla etu mitä kirjan lukemiseen lukee. Sukegawan romaanissa on kuitenkin jotain hyvin elokuvallista, jotain filminauhamaisella tavalla visuaalista.

Tokuen resepti on sekä melankolinen että lohdullinen romaani. Kovin yllättävä se ei ole, vaan lukiessaan jo aavistaa mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Juonta tärkeämpää onkin romaanin painava sanoma siitä, miten voi hyväksyä erilaisuuden ja (samalla siis) itsensä. Menneisyydessä asetetun kohtalon suuntaa voi olla vaikea kääntää, se on mahdollista toisille muttei suinkaan kaikille. Kaunokirjallisuudessa tällainen filosofisuus saattaa olla ärsyttävää, ainakin kaltaiselleni kyyniselle lukijalle. Mutta lempeyteen taipuvainen kyynikko nauttii siitä, ettei minimalistinen kerronta käy liian tunteikkaaksi vaan kaikki äitelyys on poissa.

Sukegawan tapa (taito, luulen) sanoa vähän mutta kertoa paljon antaa lukijalle tilaa, kirjailija selvästi luottaa lukijaansa – ja luomiinsa henkilöhahmoihin. Romaanihenkilöt ovat melko karikatyyrimäisiä: keski-ikäinen mies ja entinen vanki, viisas ja taitava vanhus, yksinäinen teinityttö. Heissä on kuitenkin syvyyttä, he ovat kuin omia persooniaan ja siksi heihin on helppo kiintyä. He myös kantavat ihmisen sosiaalisen olemisen taakkoja, jokainen on omalla tavallaan ulkopuolinen ja siksi yksinäinen. Tämän olemisen Sukegawa tavoittaa hienosti ja ulottaa sen myös surulliseksi osaksi Japanin sosiaalihistoriaa.

Pidin Tokuen reseptissä paljosta, mutten aivan täysin saanut kiinni romaanin sisimmästä. Olen näet varma, että näin filosofisella kirjalla on sellainen (ilmiselvä) sisin. Tokuen resepti teki kuitenkin tehtävänsä. Se toi annoksen kaukomaita tähän harmaaseen marraskuuhun, sai pohtimaan ihmisten välisiä sidoksia ja hieman paputahnaakin. 

Tätä postausta kirjoittaessani mielessäni väreilee ailahdus surua sekä viehätystä, ja ennen kaikkea mielikuvieni japanilaisuutta: kirjan kannenkin lupaamia kirsikkaisia tunnelmia eri sävyissään ja eri vuodenaikoina.

Erikseen on kehuttava vielä Raisa Porrasmaan vivahteikasta suomennosta. Eva Monchecourtin suunnittelema ulkoasu on kaunis kuin karkki, aina kukka- ja lintukuvioisia sisäkansia myöten.

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

 

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä
Gummerus 2020
Kansi Jenni Noponen
331 sivua
Kotimainen romaani

Eikö kukaan tosiaan katso minuun, eikö kukaan kaipaa minun ääntäni?

Lisää näitä tänä syksynä ilmestyneitä upeita kotimaisia romaaneja. Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä on taitavasti kirjoitettu ja aihepiiriltään lumoava teos.

Ahavan romaania ei ole helppo keriä auki. Keskeistä siinä on ihmisen ja luonnon välisen suhteen tarkastelu sekä muodonmuutos eri dimensioissaan: toukan ja perhosen, maailmankuvan Jumalasta kohti tiedettä, naisen aseman muuttumista, luonnon ihmeiden kunnioittamista, tuhoakin. Romaanin keskeishenkilö Maria syntyy noitavaivojen aikaan. Taiteellisesti lahjakas tyttö piirtää hyönteisiä samalla tavalla kuin eräs esikuvansa Maria Sibylla Merian (jonka töitä suosittelen googlaamaan, jos eivät ole entuudestaan tuttuja, minulle eivät olleet). Vuodet ja vuosisadat vierivät, Maria elää tai muuntuu niiden myötä.

Nainen joka rakasti hyönteisiä on verrattain hidastempoinen mutta koukuttava muutosromaani. En haluaisi käyttää jo hieman kulunutta vertauskuvaa kaleidoskooppimaisesta romaanista, mutta sellainen tämä kiehtovaan maailmaansa upottava teos on. Kerronta etenee kronologisesti, mutta avaa eri tavalla valottuvia maailmoja. Kauniisti kirjoitettu romaani antaa lukijalleen paljon: oivalluksia ja naisen elämän samaistumiskohtia, uusia näkökulmia tai näköaloja, historiaa ja mukanaan kuljettavaa syvyyttä.

Lukiessani ajattelin muutamaa muutakin teosta, esimerkiksi Virginia Woolfin Orlandoa ja Susan Vreelandin Sinistä neitoa. En siksi, että Ahavan romaani jäljittelisi niitä – vaan sen vuoksi, että kummassakin mainitsemassani teoksessa kuljetaan aikakausien läpi, kuten Ahavankin kirjassa. Myös Orlandossa päähenkilö elää halki vuosisatojen. Vreelandin romaani puolestaan kertoo Vermeerin kuvitteellisesta maalauksesta ja minulle Naisen joka rakasti hyönteisiä alkupuolisko on jotenkin “Vermeerin värinen”.

Ahavan romaani on oma maailmansa: naisen aseman ja aatteiden metamorfoosi, todellakin kuin matka kotelosta kukoistukseen ja kaiken päättymiseen. Uskon, että tämä romaani jää mieleeni pitkäksi aikaa.

♥

Muualla mm. Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Tuijata.

Hilary Mantel: Susipalatsi

 

Hilary Mantel: Susipalatsi
Teos 2011
The Wolf Hall 2009
Suomentanut Kaisa Sivenius
Kansi Iira Oivo
799 sivua
Brittiläinen romaani

Miehestä ei opi mitään väheksymällä tai nöyryyttämällä häntä. Heiltä on kysyttävä, mitä he osaavat tehdä tässä maailmassa, mitä he osaavat, eikä kukaan muu.

Miten köyhän sepän poika Thomas Cromwell nousee Englannin kuninkaan Henrik VIII:n luotetuksi ja neuvonantajista tärkeimmäksi? Hilary Mantelin Susipalatsi muokkaa käsityksiä Cromwellin persoonasta. Aiemmin häikäilemättömänä nähty Cromwell piirtyy nyt inhimillisempänä. Romaani kuljettaa lukijansa 1500-luvun Englantiin, valtaapitävien saleihin ja etenkin niiden takahuoneisiin: kustantajan esittelynkin mukaan sinne, missä ja miten historiaa tehdään.

Susipalatsi on niitä kirjoja, jotka ovat odottaneet kirjahyllyssäni vuosia. Syystä tai toisesta en saanut tartuttua romaaniin ennen kuin nyt reilut pari viikkoa sitten, jolloin otin sen mukaani syyslomalle. Latasin Susipalatsin lukemiseen suuria odotuksia, jotka tietenkin täyttyivät, onhan Mantelin romaani kaikin puolin huikea. Silti sen lukeminen oli minulle yllättävän pitkäpiimäistä. Harvemmin olen viettänyt yhden romaanin parissa kahta ja puolta viikkoa.

Joku aika sitten törmäsin sosiaalisessa mediassa tunnisteeseen #raivolukeminen jolla ilmeisesti tarkoitetaan sitä, että kirja luetaan loppuun vaikka vähän väkisin. Miten sopivaa minulle Susipalatsin kohdalla! En sentään lukenut Mantelin romaania raivoissani, mutta tunniste sopii kyllä lukemistapaani: jouduin pakottamaan itseni kirjan äärelle. Olen yllä oikein taitava jättämään kirjat kesken, mutta en halunnut Susipalatsista uutta Ruusun nimeä (Econ romaani on ollut minulla kesken kesästä 2000…), vaan päätin sinnikkäästi jatkaa romaanin parissa. Tähän toki vaikutti myös se, että olin ennakkoon päättänyt pitää Susipalatsista. Rakastin Mantelin omaelämäkerrallista Vain varjohäälyväistä, joka on yksinomaan loistava. Pidin myös novellikokoelmasta Margaret Thatcherin salamurha. Susipalatsin olin myös joitakin vuosia sitten katsonut televisiosovituksena, lisäksi Anne Boleynin henkilöhistoria on kiinnostanut minua siitä saakka, kun Tori Amos nosti tämän mestaajan esille kappaleessaan “Talula”. Kaiken kukkuraksi arvostan Teoksen Baabel-sarjaa. Kaikki syyt puolsivat Susipalatsin parissa jatkamista. Sinnikkyys palkittiin, sillä:

Susipalatsi on erinomainen romaani. Ensiksikin se on taidolla kirjoitettu ja suomennettu (suomennos: Kaisa Sivenius). Romaanin kieli on täyteläistä ja kaunista mutta myös keskittymistä vaativaa. Näkökulmat vaihtelevat ja lukijan on hyvä olla tarkkana esimerkiksi sen suhteen, kenen kertojanääni on nyt vallalla. Toiseksi Susipalatsi on katsaus politiittiseen vehkeilyyn, vallan rakentumiseen, manipulointiin ja uskonpuhdistuksen käyttämiseen oman edun välineenä. Kolmanneksi – ja ennen kaikkea – se on sukellus Thomas Cromwellin persoonaan ja ajatuksiin, henkilökohtaiseen suruun ja taitavaan pelisilmään. Myös jo mainitsemani Anne Boleyn on keskeinen romaanihenkilö Cromwellin, kuninkaan ja kansleri Thomas Moren, Cromwellin vastavoiman, ohella. Mantel rakentaa henkilöhahmonsa uskottavaksi – jopa siinä määrin, että jatkossa Mantelin luomat hahmot saattavat olla taustana kaikelle, mitä Henrik VIII:n aikakaudesta luen. Susipalatsista voi oikeutetusti puhua suurtyönä.

Olen kohtuullisen kiinnostunut Ison-Britannian historiasta, alueen maiden ja valtioiden, kuningashuoneiden ja hallinnon taustoista sekä (ja ennen kaikkea) yksilöiden ja perhekuntien tai pienten kylien arkea valottavasta mikrohistoriasta. Historialliset romaanit eivät kuitenkaan lähtökohtaisesti ole suosikkikirjallisuuttani, mutta hyvä historiallinen romaani herättää henkiin sekä hahmonsa että fiktioksi muuttuvat faktat kaiken taustalla.

Mantel herättääkin kaiken henkiin: Cromwellin puurtamisen ja taidokkaan junttaamisen, uskollisuuden, kaiken yllä leijuvan surun ja kaipuun. Kaiken loiston, kaiken lian ja halvan, kaiken ylevän ja sen takana olevan mädännäisyyden. Konkreettiset paikat ja symboliikan niiden takana. Aatteet, valinnat, päätökset. Yksityiskohtia on paljon, lukijalla on käsissään hallittu runsaudensarvi.

Ja jos aluksi luinkin Susipalatsia puolittain itseäni pakottaen, noin puolivälistä eteenpäin aloin kaivata romaanin pariin ja luin loput suorastaan ahmien. Miten upea lukuelämys kaikesta lopulta sukeutuikin! Syytettyjen salin selkämys pilkottaa jo kirjahyllyni brittikirjojen kaapissa (minulla on sellainenkin). Sen pariin en ihan heti aio, sillä Susipalasin jälkeen kaipaan jotain ihan toisenlaista, lisäksi Syytettyjen salin tapahtumissa – näkemäni televisiosovitus sisälsi sekä Susipalatsin että Syytettyjen salin – tulee olemaan kohtaus, jonka tiedän ahdistavaksi.

Laajasta romaanista syntyi pitkä ja poukkoileva blogijuttu, mutta osaan toki tiivistääkin: Olen vaikuttunut.