Thomas Mann: Taikavuori
WSOY 1982
Alkuteos Der Zauberberg 1924
Suomentanut Kai Kaila
725 sivua
Saksalainen romaani
Kaiken sujuessa keskeytymättömän samankaltaisena kutistuvat suuretkin ajanjaksot kokoon tavalla, joka säikäyttää sydämen suunniltaan. Milloin päivät ovat toistensa kaltaisia, ne kaikki ovat kuin yksi ainoa, ja täydellisen yksitoikkoisuuden vallitessa vaikuttaisi hyvin pitkäkin elämä lyhyeltä tuokiolta ja sujahtaisi ohi kuin huomaamatta. Tottumus merkitsee ajan tajun uneen vaipumista tai ainakin heikentymistä, ja kun nuoruusvuodet tuntuvat kuluvan hitaasti ajan taas myöhempinä ikäkausina näyttäessä kiitävän yhä nopeammin, täytyy tämänkin ilmiön perustua tottumukseen.
Tänään kirjablogimaailmaan ilmestyy kirjoituksia klassikoista, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet lukematta. On varmasti itsestään selvääkin, että maailmankirjallisuuden klassikoiden joukossa lukemattomia teoksia riittää. Kun aloin pohtia niitä klassikkoteoksia, joita haluan lukea, mieleeni tuli heti kaksi romaania: Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan ja Thomas Mannin Taikavuori. Tänä kesänä Taikavuori veti puoleensa voimakkaammin, mutta Bulgakovinkin suurromaaniin aion vielä palata. Klassikkohaasteen koontipostaus löytyy Ompun blogista, joten suosittelen vierailua sielläkin.
Romaanin kehyksen voi kiteyttää hyvinkin lyhyeen: Taikavuori on Berghof-niminen parantola Alpeilla, Sveitsin Davosissa. Nuorukainen nimeltä Hans Castrop matkustaa sinne kolmeksi viikoksi tapaamaan serkkuaan Joachim Ziemsseniä. Hän lumoutuu keuhkotautiparantolan ilmapiiristä: ohjelmallisista illanvietoista, kävelyretkistä ja ihmisistä. Kolme viikkoa muuttuu kuitenkin seitsemäksi vuodeksi, joiden aikana Hans seuraa erinäisiä ihmissuhteita, rakastuu, kuuntelee väittelyjä, kokee ajantajunsa muuttumisen ja pohtii ihmisyyttä.
Taikavuori on monikerroksinen romaani. Se on yhtäältä yhteisökuvaus ja toisaalta oman aikakautensa tuote, mitä esimerkiksi henkilöiden keskusteluihin tupakasta ja hoidoista tulee. Terveydenhoitoon liittyvät kysymyset pohdituttavat konkreettisesti ja moraalisesti: Mitä hyötyä tutkia vaikkapa kuolleen lihaksen rakennetta tai aivosillan harmaita kerrostumia? Mitä hyötyä, kun [ihmisellä] on muisti, joka saattoi tiedemiehet ymmälläoloon. Eurooppa muuttuu ja osaltaan Berghof toimii myös maailmanmelskeen vertauskuvana.
Taikavuori saa pohtimaan ihmisyyttä: ennen kaikkea moraalia ja aikaa. Suljettu yhteisö mahdollistaa sellaisia ihmissuhteita, joita ei niin kutsutussa normaalimaailmassa syntyisi. Myös aika muuttuu: vaikka moni kuvittelee viettävänsä parantolassa muutaman viikon tai puoli vuotta, on aikaa loputtomiin. Tämä mahdollistaa pitkät keskustelut, jollaisia käyvät esimerkiksi italialainen humanisti Settembrini ja tämän vastinpari, jesuiitta Naphta. He, erilaisten ajatustapojen kannattajat, yrittävät molemmat sanoillaan vaikuttaa Hansiin. Myös suru on läsnä monin tavoin.
Millainen olento onkaan ihminen ja miten helposti hänen omatuntonsa erehtyy. Mann kirjoittaa pikkutarkasti, hän vetää ajatuslinjoja teemasta toiseen. Yhtäällä vietetään peli-iltoja tai luisteluretkillä, mutta toisaalla elämä tuntuu tyhjältä ja aikaa on liikaa.Kysymykset ihmisyydestä ja ajasta vaikuttavat lukijaan. Päivät sekoittuvat rykelmiksi. Vaikka aikaa kuluu seitsemän vuotta on sen kuluminen meidän arviomme mukaan, sillä Hans Castropin arvostelukykyyn ja ajan tajuun emme voi hiukkaakaan luottaa.
Mannin teos on kuin Taikavuori itse: se kiehtoo ja vetää puoleensa, mutta se myös junnaa paikallaan. Tämä ei kuitenkaan vähennä Taikavuoren lukemisen nautinnollisuutta, vaan on pikemmin osa kokemusta. Minulle berghofilainen mikrokosmos tarjosi hienon ja uskoakseni mieleenpainuvan lukuelämyksen. Oli kuin olisin lukijana astunut sisälle parantolan ovista, ensin viehättynyt, sitten uupunut ja lopulta taipunut kaiken alle haikeana, samalla kertaa täytenä ja surumielisenä - oikeastaan ilman halua poistua.