Blogivieraissa 1: Lumiomenan liikuntapostaus

Uuden vuoden alkaminen sai haaveilemaan jostain pienestä uudesta täällä blogissakin. Muutin jo yläbannerin ja muutaman sivutunnisteen, ja päätin aloittaa Blogivieraissa-sarjan, jossa kirjoittelen niitä näitä muista aiheista kuin kirjoista, joistakin omaa arkeani liippaavista teemoista. Osin tässä postaussarjassa taustalla on kaipuu ns. vanhaan Lumiomenaan, jossa pääpaino oli totta kai kirjoissa, mutta mukana oli muutakin elämää. Viime vuosina olen raottanut tuota muuta elämää vähänlaisesti, mutta tiedä mihin tämä blogivieraissa oleminen johtaa – ehkä ainakin jonkinlaiseen oman blogimielen virkistymiseen.

Ja jos tammikuu on monessa mielessä uuteen suuntaamisen aikaa (tai ainakin kaikenlaisten sekalaisten suunnitelmien), niin omien liikuntatottumusten summaaminen sopii varmasti tähän vuodenvaihteen ja hiihtoloman väliseen eloon. Joten:

Lumiomenan liikuntatunti!

Kaikki tietävät, että liikunta on tärkeää. Sanotaan, että jokaisella on joku laji, joka sopii juuri itselle. Sen ei tarvitse olla kilpailuhenkistä suorittamista tai pakkopuurtamista, mutta jotain liikuntaa ihmisen elimistö tarvitsee. Siihen uskon, olen myös löytänyt ainakin yhden oman lajini.

Ennen kuin menen siihen, kerron etten ole erityisen liikunnallinen. Vihaan joukkuelajeja, joista tulee vain muistumia kouluaikaisesta huutojaosta. Rytmitajuttomana kaikenlainen musiikin tahdissa tapahtuma jumppa (mitä nimiä niillä onkaan, ihan sama, aerobic, zumba, lavis) on minulle miltei kauhistus. Joogasta voisin pitääkin, harrastin sitä joitakin vuosia 2000-luvun alkupuolella, nautin hathajoogan rauhallisesta tunnelmasta ja hengitystekniikasta. Mutta niin joogassa kuin muissakin ryhmäliikuntatunneissa nyppii aikataulutus: kun harrastan, en halua ottaa stressiä siitä, että jossain paikassa pitää olla tiettynä kellonaikana. Riittää, että töissä on aikatauluja ja että lasten harrastusaikataulut määrittävät arki-iltojen kulumista.

En ole penkkiurheilijakaan, joskin tykkään katsoa MM-jalkapalloa. KalPaa kannatan, vaikken ole koskaan katsonut yhtä kokonaista SM-liigan jääkiekko-ottelua (enkä muuten kokonaista MM-otteluakaan): ”kilpi sydämellä” kuitenkin, ihan periaatteen vuoksi, Facebook-tykkäyksiä ja sitä rataa.

Miten sitten liikun?

Juoksu ja kävely

Jos pitäisi valita yksi liikuntamuoto, se olisi minulle juoksu. En kestä päiviä, jolloin en pääse kunnolla ulos. Juoksen noin kolmesti viikossa sellaisia pieniä 4-7 kilometrin mittaisia lenkkejä. Pari vuotta sitten jaksoin juosta kympin, mutta nyt olen vähän laiskistunut. En kirjaa mitään juoksutavoitteita enkä tuijota aikaa, mutta toivon pääseväni taas kymppiin tämän vuoden aikana. Vaihtelen reittejä ja koetan yhdistää lenkkiini aina metsäpolkuja ja tasaista tien vartta. Nyt talvella käytän lenkkareissani nastaremmejä.

Juoksemattomina päivinä kävelen vähintään yhden pätkän työmatkastani. Tuo pätkä on yleisimmin matka meiltä juna-asemalle. Lähin juna-asema kodistani sijaitsee 3,5 kilometrin päässä ja toiselle asemalle on 3,7 kilometrin matka. Vaihtelen näiden asemien välillä sen mukaan, haluanko kulkea metsäistä reittiä vai pientalojen reunustamia teitä. Molempi parempi, toisinaan kävelen aamulla junalle ja iltapäivällä takaisin.

Ulkoilu on ihanaa! Juostessani ja työmatkakävellessäni kuuntelen äänikirjoja. Vuorottelen BookBeatin ja Storytellin tilausta, suurin ero näiden palvelujen kohdalla taitaa olla käyttöliittymässä ja englanninkielisten kirjojen valikoimassa. (Ja nyt huomaan, että olen kuunnellut jo kymmenkunta sellaista äänikirjaa, josta en ole kirjoittanut blogiini mitään, joukossa mm. Toinen tuntematon, Vuosi herrasmiehenä, Sandra, Depressiopäiväkirjat ja Bad Feminist). Äänikirjakoostetta siis luvassa – joskus.

Joskus toki nautin hiljaisuudesta. Kamerakävelyt ovat yksi tapa rentoutua ja niiden aikana kuuntelen luonnonääniä: tuulen suhinaa, puiden pauketta, lintujen liverrystä. Enkä hölkkälenkilläkään ole liikkeellä niin urheillen ettenkö ehtisi kuvata maisemia kännykällä. Tämän viikon alussa esimerkiksi oli ihana pakkanen – lenkkikuvat ovat tiistailta.

Kuntosali ja olohuoneliikunta

Muistan vieläkin jonkun twiitin (mutten twiittaajaa, joka on joku kirjaihminen), jonka mukaan salin jäsenmaksun maksaminen toimii oivana palkitsemis- tai rankaisukeinona: jos maksaa jäsenmaksua, muttei mene salille, maksaa tavallaan kuin sakkoja laiskuudestaan. Ja jos maksaa jäsenyydestä ja menee salille, niin sitten tietenkin maksaa eräänlaista kannustinmaksua. Viime aikoina olen kuulunut sakon maksajien joukkoon.

Aloin käydä salilla syksyllä 2016. Tein kaiken ns. oikein: tapasin PT:n, sain saliohjelman, kävin salilla säännöllisesti kahdesti viikossa. Alkuinnostuksen, joka kesti peräti puolisen vuotta, jälkeen elin vuoden ajan vaihetta, jossa kävin salilla noin kerran viikossa. Ja nyt tammikuussa olen käynyt salilla tasan nolla kertaa. Melkein arvasin, että näin tässä käy: salille meneminen on niin vaikeaa! Kaikki se säätäminen, kuten liikuntavaatteiden ja juomapullon pakkaaminen reppuun, hiusrenksun muistaminenkin on vaikeaa. Ja se, miten tyylikkääksi sitä itsensä tuntee, kun kipaisee treenin jälkeen kirjastoon palauttamaan lainoja – korkeakorkoisissa nilkkureissa ja Lidlistä ostetuissa trikoissa! 

Sali, jolla käyn, on periaatteessa varsin hyvä. Se on yksityinen kuntosali 3,5 kilometrin päässä kotoani (ja lähin sali meiltä). En vain taida olla sisäliikuntaihminen. Seli seli.

Tiedän, että salille meneminen on ihan itsestäni kiinni. Ja tiedän, että tässä keski-iässä lihaskunnon ylläpitäminen on tärkeää. Haluan hyvän ryhdin, kiinteät käsivarret jne. Toki tiedän myös, että lihaskuntoaan voi harjoittaa vaikka kotonakin. Ennen kuin aloin käydä salilla, osasin aika hyvin kotikuntoilla. Ystäväni (joka on myös PT, muttei sama joka opasti minua salille) teki minulle harjoitusohjelman ja lisäksi harrastin muutaman kerran viikossa aamupilatesta Youtube-videoiden ohjeistamana. Nautin siitä, mutta jossain vaiheessa laiskuus voitti.

Nyt olen irtisanonut salijäsenyyden, koska turhasta on turha maksaa. Vaikka aion edelleen (yrittää, heh heh) käydä salilla, koetan taas muistaa kotikuntoilun ilot. Sitä tukemassa minulla on edelleen se ystäväni laatima harjoitusohjelma ja Youtube-pilates. (Ja olisi meillä kotona kuntopyörä ja soutulaitekin, joilla puolisoni jaksaa treenata.)

Liikuntakirja

Koska olen kaikenlaisen voimistelun, voimaharjoittelun ja venyttelyn suhteen melko kärsimätön, päätin kokeilla myös kirjassa olevia ohjeita (kaipa kirjabloggaaja kaipaa kirjaa liikuntaankin). Tästä syystä hankin itselleni Anna Saivosalmen kirjan Treenaa kotona. 10, 20 tai 30 minuuttia (Tammi 2018). Kymmenen minuutin treeni ainakin kuulostaa niin sopivalta laiskurillekin. :D 

Saivosalmen kirja on ollut minulla nyt muutaman viikon ja olen muutaman harjoituskokonaisuuden ehtinyt opetellakin. "Kymmenen minuutin kuulassa" on vain kolme liikettä, mutta ne ovat varsin tehokkaita. Kyykky pystypunnerruksella oli minulle uusi, mutta siitä tuli melkeinpä kotitreenisuosikkiliikkeeni. "Core jumppapallolla" on myös varsin tehokkaan oloinen, rutistusta pallolla en kuitenkaan saa (vielä) tehtyä, mutta vatsalihasten tekeminen ei ole koskaan ollut suosikkini. 

Kaiken kaikkiaan Saivosalmen kirjan ohjeet vaikuttavat selkeiltä ja Jenni Virran kirkkaat kuvat selkeyttävät niitä lisää, joten toivon että minun tulee oikeasti käytettyä kirjan vinkkejä.

Motivaatio: hukkaa ja hakemista

Mitä treenausmotivaatioon tulee, niin koti- ja saliurheilu ovat molemmat minulle vaikeita: kun ei jaksa, ei huvita, sohva kutsuu jne. Tätä ongelmaa minulla ei ole lenkkeilyn osalta, koska kaipaan ulkoilmaa eikä kehoni oikein rauhoitu, jos en ole jaloitellut jossain (kävely käy yhtä hyvin kuin juoksu). Joudun tsemppaamaan itseäni ja siihen kaipaan kyllä vinkkejä. Miten te muut saatte itsenne trikoisiin ja liikkeelle? Mistä te löydätte tahdonvoimaa?

Kehonkuva

Liikunta on tärkeää, se on selvä. Motivaationi liikkumiseen ei ole täysin mutkatonta – kuten ei mikään muukaan asia tässä maailmassa. Ulkoilmaa kaipaan ja siksi saan itseni helposti ulos. Mutta liikkuminen ja kehonkuva liittyvät kohdallani vahvasti yhteen. Vuosituhannen alussa oli aika, jolloin urheilin liikaa. Rääkkäsin kehoani ja rääkkäsin mieltäni: saatoin aamulla polkea kuntopyörällä 20-30 km, ja illalla käydä vielä juoksemassa – joka ikinen päivä (viikonloppuisin tyydyin sentään yhteen 40-60 km fillarilenkkiin päivässä). Mitä enemmän urheilin, sitä useammin kävin vaa’alla: ennen lenkkiä, lenkin jälkeen, ennen kuin join vettä, veden juomisen jälkeen. Mitä enemmän painoni tippui, sitä tyytyväisempi olin. Ei varmaan tarvitse tarkentaa, että syömiseni laita oli vähän ja niin ja näin. En avaa tätä asiaa nyt enempää, mutta voitte arvata, ettei lopputulos ollut kovin hyvä: näytin riutuneelta, tunsin itseni väsyneeksi, nukuin huonosti, kuukautiset loppuivat, ostin farkkuni lastenosastolta, vaikka olin jo työelämässä oleva aikuinen. Väsymys oli tässä suhteessa lopulta siunaus, sillä väsyin olemaan väsynyt. 

Pakonomainen lenkkeily loppui tuohon väsymiseen, saavutin sen tilan, jossa kävin hyvillä mielin juoksemassa joitakin kertoja viikossa ja aloin taas nauttia ruoasta. Sitten väliin tuli pari äitiyslomaa ja juokseminen vaihtui vaunulenkkeilyyn. Kun lapset kasvoivat, olin joitakin vuosia urheilematta. Suklaa maistui (ja maistuu edelleen). Vaatteet alkoivat kiristää, olo oli turvonnut, väsyin olemaan sohvaperuna. Vajaat viisi vuotta sitten laitoin taas lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille: aluksi kävelin, sitten juoksin yhden pylvään välin ja kävelin seuraavan. Pikkuhiljaa jaksoin juosta puolet neljän kilometrin lenkistä, sitten koko lenkin, ja matka pidentyi.

Uudelleen alkanut lenkkeily toi helpotusta olooni, tunsin itseni vahvasti ja hyvinvoimaksi. Kehoni suhteen olen kuitenkin aina jojoilija. Luultavasti olen nyt pyöreämpi kuin koskaan aikuisiällä (miinus raskaudet, toki). En voi väittää, ettei se vaivaisi minua, mutta vuosituhannen alun kokemusten vuoksi en käy vaa’alla. Tulen varmasti aina jojoilemaan edellä mainittujen asioiden kanssa, mutta ajattelen että oma oloni toimii parhaimpana mittarina. Lenkkeilen, mutta nautin kaikenlaista herkuista. Pulla päivässä ja silleen. Vapauttavaa, vaikkei välttämättä aina helppoa.

Miten te muut liikutte? Onko teillä joku suosikkilaji? Säännöllinen harrastus? Onko liikunta ollut aina osa elämäänne vai joudutteko tsemppaamaan itseänne paljon? Miten vain liikuttekin, niin tänään kannattaa liikkua vaaliuurnille, jos ette ole vielä käyneet!

Ja muuten, haluatteko tälle postaukselle jatko-osan joskus loppukesästä? Miten kävi kirjakuntoilun kanssa? Entä sen kymmenen kilometrin juoksemisen?

Laura Gustafsson: Pohja

Laura Gustafsson: Pohja
Into 2017
Kansi Aiju Salminen
141 sivua
Kotimainen omakohtainen romaani

Kamelit, villihevoset ja muut ruohonsyöjät eivät odota porttien aukeamista. Ne hyppivät yli ja jyräävät aidat. Niiden pako on määrätietoista, ei kaoottista. Pakenijat jäävät henkiin, panikoitsijat eivät.

Tai:

Kromosomi tai synapsi asennettiin aikanaan väärin, vahingossa ja vitsikkäästi. Tuote on viallinen. Kenen on vastuu? ”No ei kenenkään”, sanoo myyjä ja levittelee käsiään. Itse levittelen lähinnä jalkojani. Promiskuiteetti on keino saada läheisyyttä mutta samalla pitää toinen etäällä.

Tai:

Hei,

Asiani koskee mahdollista terapian tarvettani.
Luulen, että minulla on dissosiaatiohäiriö. Tiedän, että asiantuntijoiden mielestä [--]

Fantastinen alku – Korkeasaaresta tulipaloa pakenevat eläimet, taivaalle nouseva vaaleanpunaisten lintujen aura, palaneen karvan käry – vie mukanaan, mutta on juuri niin sadunomainen ja silti aistivoimaisuudessaan miltei käsinkosketeltava kuin autofiktioksi luokiteltavalle masennusta ruotivalle romaanille sopii.

Laura Gustafssonin Pohja on intensiivistä luettavaa. Gustafsson yltää mielen pimeimpiin loukkoihin, mutta kurkottaa myös kohti valoa. Hänen tekstinsä on hyvin henkilökohtaista, mutta silti lukijaa koskettavaa – tuntuu kuin pääsisi mukaan jokseenkin kaoottiselle, mutta päämäärää tavoittelevalle matkalle, joka kuljettaa mukanaan kuin vetovoima kohti viemäriä. Käsissä on romaani, joka on rikkonainen ja oudosti ehjä, hyvin paljas ja silti täysi.

Pohja koostuu monista aineksista, jotka Gustafsson surauttaa onnistuneesti kasaan. On päiväkirjamaista kerrontaa ja suoraa (myös suorasanaista tekstiä), on luetteloita, on unenkaltaisia jaksoja – on parempia ja huonompia aikoja. Kaikessa keskiöön nousevat mielen ja ruumiin yhteys: keho voimaantumisen, seksuaalisuuden, alistumisen, iän, maailman pois sulkemisen, oman itsen, muiden, äitiyden, alfanaarauden ja – kaikessa – masennuksen välineenä. Kaikki levittäytyy lukijalle paljaana, joskus sellaisina asioina joista ei haluaisi tietää. Gustafsson ei kursaile kerronnassaan, mutta miksi pitäisikään. Ja vaikka mukana on paljon suorastaan rumaa ja mustaa, on kokonaisuus aika kaunis.

Gustafsson kirjoittaa vimmaisesti, hiljaisesti ja niiden väliltä sen mukaan kuin tarpeen on. Kokonaisuus ei vain puhuttele, vaan ravistelee. Kasvukivut pitävät nuorta naista otteessaan rautaisemmin kuin suurinta osaa meistä (näin ainakin arvelen). Pysäyttävässä kohtauksessa koko fyysinen vapaus on viety:

Olen hienoin hauki, ja jos hän haluaa avata ja täyttää minut, se sopii. Olen yhtä elämän virran kanssa, ja elämän virta on sama kuin kuoleman, koska vastakohtaisuuksia ei ole.
Pää pinnan alla. Niin turvassa kuin voin.

Turva ei ole edellisessä kohtauksessa, matka turvaan on pitkä. Pohja kysyy, tai ainakin lukija sitä pohtii, että voiko päästä ylös, jos joutuu henkisesti pohjalle. Gustafssonin autofiktiivisen kasvukertomuksen loppu on niin vapauttava, että vastaus on: voi, voi siihen ainakin uskoa. Oi, voi kyllä!

--

Pohjasta ovat kirjoittaneet muun muassa Ladylandyblogi, Marjatta, Omppu ja Tuomas. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Pohjan kohtaan 31: Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Tavallaan: viivyttelin Pohjaan tarttumista, koska pelkäsin sen ruumillisuutta ja mahdollista synkkyytä. Onneksi tartuin, kirja on puhutteleva ja hieno!

Sarah Perry: The Essex Serpent

Sarah Perry: The Essex Serpent

Serpent’s Tail 2016 (pokkaripainos 2017)

Kannen suunnittelu Peter Dyer

418 sivua

Brittiläinen romaani

‘What can you expect, of poor country folk who can’t read or write?’ Her Londoner’s contempt was magnificent, taking in the spire of St Nicolas, and the paltriness of the earthquake, and the Red Lion, and everyone in it. ‘But Cora has hive of bees in her bonnet: she says it’s likely a living fossil - she will tell you the names for them: I can never remember – and she’s determined to seek it out.’

Eletään 1800-luvun loppua. Cora Seaborne on lontoolainen leski, joka uskoo vankasti tieteeseen. Poikansa Francisin ja perheen palvelijana toimivan luottoihmisensä Marthan kanssa Cora lähtee Essexin rannikolle etsimään fossiileja. Huhutaan, että tappamishaluinen Essexin käärme (tai kokonsa puolesta pikemminkin lohikäärmeen tai krakenin kaltainen luikero) on palannut ja liikkuu Aldwinterin pikkukylän tienoilla. Kansantaruun pohjautuva huhu saa Coran innostumaan, hän on varma että käärme on joku aiemmin tuntematon eläinlaji. Aldwinterissa Cora tutustuu pappi Will Ramsomeen ja tämän perheeseen. Willin vankka usko ja Coran darwinistinen maailmankatsomus ottavat yhteen, mutta hirviön suhteen he molemmat ovat epäileviä – ja erimielisyyksistään huolimatta he tuntevat toisiaan kohtaan vahvaa vetoa.

Sarah Perryn The Essex Serpent peilaa kiinnostavasti viktoriaanisen ajan murroskohtia: miehen ja naisen asemaa, uskoa ja tiedettä, mennyttä ja tulevaa.

Vaikka Perryn romaani on mitä kiehtovinta luettavaa, yllätyin aluksi sen hitaudesta. Olen Lauran kanssa samaa mieltä siitä(kin), että rauhallisesti etenevä teos ottaa oman aikansa. Kyse ei todellakaan ole suoranaisesta lukusukkulasta, vaan verkkaisasti avautuvasta monikerroksisesta kokonaisuudesta, jossa monin eri tavoin puhuttelevat teemat sulkeutuvat yhteen. The Essex Serpent on sekä luontoromaani että ihmisen sisäisen äänen kaikumista, se on osin kummitus(mainen)tarina, pitkälti feministinen romaani (I’ve freed myself from the obligation to try and be beautiful), osin romanssikin. Siinä usko ja tiede kamppailevat, mutta ovat saman puun eri päistä. Suora kerronta ja kirjeet kuljettavat tarinaan eteenpäin, päivämäärät korostavat ajan kulua, jännitteitä on niin suhteessa Essexin käärmeeseen, ihmisten keskinäisissä suhteissa kuin siinä, miten odotukset ja pelko kaikkea määrittävät.

The Essex Serpent tarjoaa upeaa luonto- ja kaupunkikuvausta ja viehättää kielikuvillaan: Perryn teksti on mutaista ja valoisaa – yhtä lailla maiseman kuin ihmismielen suhteen. Essexläinen maa on multaa ja mutaa, mutta aikakausi tuntuu olevan täynnä mahdollisuuksia, jos toki vastoinkäymisiäkin. Essexin käärme onkin kiehtova lähtökohta romaanille, mutta tietenkin merkittävintä on se, mitä käärmeeseen suhtautuminen kertoo ihmisestä. Aikana, jolloin valokuvaus on tullut mahdolliseksi, Karl Marx ja sosialistmi sekä Charles Darwin ja Jumala mittelevät puheissa. Vaikka keskeishenkilöitä ovat Cora, Will, Martha ja Willin vaimo Stella, on romaanin jokainen henkilöhahmo – niin lontoolainen lääkäri, konservatiinen mutta sydämellinen Ambrosen pariskunta, omaperäinen Francis ym. – perusteltu: There are no ordinary lives, kuten Martha sanoo. Jos usko käärmeeseen on epäilyä eikä mistään muustakaan voi olla täysin varma, on nimenomaan ihmisyys kaiken perusta.

Upeakantinen The Essex Serpent on (jälleen yksi) romaani, joka ansaitsisi tulla suomennetuksi. Sen hitaus palkitsee, sen viktoriaanis-goottilainen tunnelma vie mukanaan, sen henkilöiden sisäinen ristiriitaisuus antaa tarttumapintaa ja sen keskeisteemat kiehtovat. Sen verran kehuja teos on maailmalla niittänyt, että ihmettelen jos suomennosta ei vuoden sisällä kuulu.

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Tammi 1988, Keltainen kirjasto
An Artist of the Floating World 1986
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Adam Korpak
253 sivua
Brittiläis-japanilainen romaani

Muistini mukaan oli yksi viime vuoden viimeisistä loistavan kauniista syksyisistä iltapäivistä ja pehmeä valo lankesi lehvistön läpi. Noriko seurasi katseeni suuntaa ja sanoi:
– Isä, miksi olet leikannut bambun tuolla tavalla? Se näyttää nyt aivan epäsuhtaiselta.
– Epäsuhtaiselta? Niinkö sinusta? Minusta se on kyllä täysin tasapainoinen. Katsohan, on otettava huomioon kohdat joissa nuoret versot ovat vallitsevia.
– Isällä on taipumus puuttua joka asiaan. Minusta tuntuu, että hän pilaa vielä tuon pensaankin.

Eletään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia Nagasakissa. Ikääntyvä taidemaalari Masuji Ono asuu suuressa talossaan yhdessä tyttärensä Norikon kanssa. Sodan aikana leskeksi jääneen ja poikansa menettäneen Onon vanhempi tytär on naimisissa toisessa kaupungissa. Ennen sotaa Ono oli ollut arvostettu taiteilija, mutta nyt sotasyyllisyyden painaessa koko kansakuntaa hänen taiteensa nähdään propagandistisena, ja maalaukset ovat kadonneet seiniltä. Paitsi että Onon tulisi tuntea syyllisyyttä ja häpeää, hänen kuuluisi myös järjestellä avioliittoa Norikolle. Maailma sellaisena kuin Ono on siihen tottunut, on muuttunut. Ono vaipuu muistoihinsa ja koettaa selvittää itselleen, mikä kaikki elämässä on mennyt väärin.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017 saanut britti Kazuo Ishiguro on niitä kirjailijoita, joiden tuotannon haluan säilöä paitsi parhaimpaan kirjakaappiini, myös ja ennen kaikkea sydämeeni. Japanissa syntyneen Ishiguron teoksista etenkin Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina ovat tehneet minun lähtemättömän vaikutuksen, mutta kirjailijan jokainen teos on ollut mieleeni. Säästelin muutama viikko sitten lukemaani Menneen maailman maalaria pitkään, koska se oli nobelistin ainoa suomennettu kirja, jota en ollut vielä lukenut.

Säästely kannatti, sillä hitaasti avautuva Menneen maailman maalari vaatii lukurauhaa, jollaista minulla oli joulun ja uudenvuoden välipäivinä. Kirja vaatii rauhaa, koska sen hidas tempo ikään kuin pakottaa lukemaan kiiruhtamatta. Keskeishenkilö, Masuji Ono, antaa ajatustensa vaeltaa aiheesta toiseen rönsyillen, ja myös niiden sisälle pääsemiseksi kiireetön lukeminen on suositeltavaa. Ono on sinänsä vaikuttavasti rakennettu henkilö. Kuvitelkaa vanheneva ja osin nujerruttukin mies, jonka olemus on silti järkkymättömän arvokas ja menneestä – kohteliaista tavoista ja perinteistä – kiinni pitävä.

Tapahtumat ovat jossain kaukana, menneessä tai tulevaan kohdistuvissa ajatuksissa. Onon elämässä mennyt määrittää kaikkea sitä, mitä nyt on, ja näin Menneen maailman maalari kasvaa henkilökohtaisesta yhteiskunnalliseksi romaaniksi: millaista on, kun periaatteessa kaikki muuttuu, kun mennyttä (tai osaa siitä: maalauksia) ei saisi olla ja se kuitenkin vaikuttaa kaikkeen ja kaikkialla. Ystävyys osoittautuu toisenlaiseksi kuin mitä on kuvitellut. Uusi tulee vanhan tilalle: uudet sukupolvet uusine tapoineen, amerikkalainen populaarikulttuuri, toisenlaiset tavat.

Kaikkea Ishiguro kuvaa taidolla, mitä toki odotinkin, mutta tällä kertaa en päässyt romaaniin sisälle ihan niin läheisesti kuin ehkä odotin. Mutta vaikkei Menneen maailman maalarista tule minulle erityisen rakasta Ishiguron kirjaa, pidän sitä hienovireisenä romaanina, joka ikään kuin pohjustaa tietä Pitkän päivän illalle – ja ehkä kirja aikoinaan niin tekikin, koska ikääntyvän hovimestarin eräänlaisesta road tripistä kertova teos ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Mielleyhtymääni kirjojen välillä tukevat tietenkin taidemaalarin ja hovimestarin ikääntyvät hahmot. Muuten heidän maailmansa on ainakin ulkoisesti erilainen.

Ishiguro onkin monipuolinen kirjailija, joka ei koskaan kirjoita samaa kirjaa kahdesti, mutta jotain on aina mukana: erilaisten aikakausien kohtaamiset, ihminen – ja ihmisyys – kaiken keskellä.


♥

Helmet-lukuhaasteessa Menneen maailman maalari voisi sijoittua moneenkin kohtaan, mutta menkööt nyt kohtaan 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Helene Bützow tekee aina laatutyötä, hänen suomennoksiaan on aina nautinto lukea.

P.S. Ilahduin, kun huomasin että omistamani painoksen kannen on tehnyt Adam Korpak. Vilkaiskaapa muuten myös Markko Tainan suunnittelema uusi kansi: kuinka kaunis! 

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Gummerus 2018
175 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Musiikissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perhosissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemassaololle, siinä ei ollut mitään totta tai täsmällistä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmärrettäväksi. Perhosilla oli sentään oma järjestyksensä, joka oli aina lopulta löydettävissä.

Äidin kuolema synnyttää monenlaisia muistoja ja laukaisee kokonaisen tapahtumaketjun perhostutkija Max Halman elämässä. Eletään 1980-luvun alkupuolta. Äidin jäämistöstä löytyvistä kirjeistä paljastuu äidin ja saksalaisen Erik Stanislauksen rakkaussuhde. Erinäisten asiakirjojen mukaan Erik hukkui hyvin pian Maxin syntymän jälkeen, mutta tiedot ovat ristiriitaisia. Tuntuu kuin loput tuntemattomasta isästä olisi kuollut äidin mukana. Max alkaa selvittää, olisiko saksalaisella huippusäveltäjällä Viktor Stanislauksella jotain kerrottavaa, jotain tietoa.

Viime vuonna luin harvinaisen vähän kotimaisia esikoisia. En tiedä, oliko vuosi minulle epäkiinnostava vai sattuiko vain niin, etten löytänyt oikeanlaisia kirjoja – tai sitten oikeat esikoiset eivät löytäneet minua. HS:n esikoispalkintoehdokkaista löysin näet lopulta useammankin sellaisen, jonka haluaisin lukea (jos nyt vaan muistan). Nyt vuodesta saattaa olla esikoisten suhteen toisenlainen, sillä ensimmäinen tänä vuonna lukemani romaani on esikoisromaani: Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa.
 

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa ja mitä kaunein pieni romaani: se on kaunista kieleltään, sen tarina on kaunis, siinä on musiikkia, perhosia ja vanhoja kirjeitä. Kaikki tämä kauneus voisi muodostua helposti sanahelinäksi, mutta Ahokumpu hallitsee niin tarinankuljetuksen, romaaninsa rakenteet kuin kielenkin. Aloitan kielestä: se on tarvittaessa herkkää kuin perhosen siiven liike ja toisena hetkenä se voimistuu (ei sillä, etteikö herkkäkin olisi voimakasta, totta kai se on). Kieli soittaa surua, esittää arvoituksen, kulkee ristiriidoissa, asettaa sanoja - hetkittäin turhan varovaisesti, mutta sitäkin tyylitajuisemmin.

Temaattisesti Ahokummun romaani on Maxin elämässä pitäytyvä, mutta moneen suuntaan katsova. Aluksi sen teemat, äidin kuolema, isättömyys, perhosten tutkiminen, toisen maailmansodan kaiut, parisuhteen kariutuminen, isyys, tuntuivat olevan turhankin moninaisia ja jotain olisi voinut jättää pois ilman että kokonaisuus kärsii. Tästä huolimatta Ahokummun onnistuu pitää tekstilangat käsissään – Maxista rakentuu ehjä romaanihenkilö, ihmisen elämä koostuu monista eri osasista.

Lukiessani pohdin, että tässä nyt yhdenlaisia kaikuja Joel Haahtelan Perhoskerääjästä(no, perhoset, jonkinlainen toisen ja itsensä etsintä), toisenlaisia Minna Rytisalon Lempistä (arvoitus, sota, saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten suhteet, Lappi) jne. Ja olikin – ainakin minulle kumpaakin mainitsemaani, sinänsä erilaista romaania rakastavalle lukijalle. Mutta ei lie olemassakaan romaania, joka ei toisi lukiessa muistumia joistakin muista kirjoista. Ahokumpu ei kirjoita muiden kirjoja uusiksi, vaan on tarpeeksi omaääninen kirjoittaja, että hänen tekstiään lukee kiinnostuksella, Maxin tarinaa tämän omana.

Ja nyt lie onkin selvää, että kerronta vie: tarinassa on kiinnostavasti ennalta-arvattavuutta että yllättävyyttä. Kerronta pitää otteessaan, sen jännite kantaa ja erilaisista palasista – suorasta kuvauksesta, muistiinpanoista, kirjeistä ja dokumenteista – koostuva kokonaisuus toimii: käsissä on rakenteeltaankin hieno romaani. Ajatus kirjoittaa romaani kuin sarjaksi sinfonioita on niin ikään viehättävä: niissä ihmisiä heittelevästä ajanvirrasta muodostuu osastensa summa.

Tiivistäen: Ahokummun hiottu ja varmaotteinen romaani on kelpo avaus uudelle esikoisvuodelle.

-

Helmet-lukuhaasteeseen saan tämänkin: kohta 14, kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Ahokummun kirjasta on blogattu tänään ahkerasti, lukekaa vaikka Leenan mietteet.

Maggie O’Farrell: I am, I am, I am

Maggie O’Farrell: I am, I am, I am. Seventeen Brushes With Death. A Memoir

Tinder Press 2017
Kannen suunnittelu Yeti Lambregts
292 sivua
Brittiläinen muistelmateos

It will be hard, every time, not to listen to the internal accusations of incompetency. Your body has failed at this most natural of functions; you can’t even keep a foetus alive; you are useless; you are deficient as a mother, before you even were a mother.
Don’t listen to those bad fairies, you try to tell yourself. It was nothing you did. 

Kuolema on kaikkialla läsnä. Niin lopullista, kohtalokasta ja meitä kaikkia koskevaa. Lopullista ei kuitenkaan ole kuoleman kohtaaminen, vaan jokaisen ihmisen kohdalle osuu tilanteita, joissa kuolemaa niin sanotusti katsotaan kasvoihin. Nuo tilanteet, toisinaan ohikiitävät ja ehkä unohtuvat hetket, joskus syvästi traumaattiset kokemukset, jättävät meihin kaikkiin jälkensä.

Tällaisista kuoleman kohtaamisista kirjoittaa Maggie O’Farrell tekstikokoelmassaan I am, I am, I am. Kaikkiaan kirjassa on 17 kuolemaa liepeilevää kokemusta, mikä on melkoinen määrä yhden nyt keski-ikäisen ihmisen elämää ajatellen. Nämä melkein-kuolemat, vaaralliset kohtaamiset, sairaudet, oman kehon pettäminen, O'Farrell on sijoittanut kirjaansa pääosin fysiologian mukaan: niska, lantio, pää, verenkierto jne. I am, I am, I am ei ole kuitenkaan ole kirja ihmisen ruumiinosista, vaan syväsukellus yhden naisen ja tämän läheisten kokemuksiin – hienosti kirjoitettuna, rakenteellisesti kiinnostavana ja lukijaystävällisenä henkilökohtaisuutena. Oman itsensä rinnalle O’Farrell nostaa lapsensa, elämän haurauden jatkumot. 

Vaikka I am, I am, I am on kertakaikkisen hieno teos, en ole varma pidinkö siitä vaiko en. Tiedän, että pidän tavasta, jolla O’Farrell kirjoittaa: tekstistä, joka on syvää ja sujuvaa, vaivattomasti kulkevaa. Pidän lauseiden koruttomasta kauneudesta: ei liikaa sanoja, ei maalailua, vaan ilmavuutta, taitavuutta, englanniksikin luettuna sopivan helppoa, muttei kuitenkaan yksinkertaista. Vaikka kirja on alaotsikkonsa mukaisesti muistelmateos, on kokonaisuus mielestäni enemmänkin omakohtainen sarja esseitä.

Mistä en pidä? En tiedä. En osaa nimetä asiaa, josta en pitäisi. Sellaista asiaa ei ole. Mutta en tiedä (!), pidänkö siitä, että kuolemanläheisyyskokemuksia on niin paljon. Kun joulukuussa luin kirjaa, koin jossain vaiheessa pientä epäuskoa: miten ihmeessä yhden ihmisen kohdalle voi sattua noin monia kohtaamisia kuoleman kanssa? Sitten koin oivalluksen: eikö meidän kaikkien kohdalla niitä tule? Joku tietty herkkyys tai havainnointikyky vaan säätelee sitä, koemmeko asian kuoleman läheisyydeksi vai joksikin muuksi. Nämä kohtaamiset voivat olla niin ohimeneviä, ettei niitä tahdo huomata (mikä voi olla hyväkin), mutta ne voivat olla myös rajuja kokemuksia, jotka muuttavat elämän suuntaa. Osa O'Farrellin kokemuksista pysäyttää.

Se, mikä on minulle pitämisen suhteen kaikkein epäselvintä, on aihe joka tulee itseäni lähimmäksi: synnytys. O’Farrell kirjoittaa koskettavasti yhdessä synnytyksessään kokemastaan verenhukasta. Monia aihe voi ehkä järkyttää (tai ainakin vieroksuttaa), muttei minua – enää. Nyt on hetki, jolloin voisin blogissani avautua enemmän kuin haluan tai pitää asioita sisälläni, joten teen varmasti vähän molempia. Olen kokenut todella massiivisen verenhukan synnytyksen yhteydessä. Siitä syystä meni vuosia, että välttelin aiheesta lukemista. O’Farrellia on kiittäminen siitä, etten enää juokse aiheen kirjallista käsittelyä karkuun: joitakin vuosia sitten lukemani Käsi jota kerran pitelin sivusi jo aihetta ja liikutti minussa jotain hyvällä, vapauttavalla tavalla. I am, I am, I amin kohdalla kuitenkin jännitin: millaista olisi lukea tosielämän kokemusta asiasta? Jonkun toisen kokemusta. Olisiko se samanlainen vai erilainen kuin omani? Tietenkin se osoittautui erilaiseksi, mutta luku ”Baby and Bloodstream” oli minulle intensiivinen kokemus: tunnistin niin hyvin elämän ja kuoleman yhteyden sekä jonkinlaisen selviytymisen. Luvusta muodostui minulle kirjan alku- ja loppulukujen ohella O’Farrellin teoksen ydin: kuoleman ja uuden elämän läheisyys, selviytyminen – ja aina, kaikkialla piilevä tietoisuus kuolevaisuudesta.

Jotain tiedänkin: I am, I am, I am on hieno kirja, joka ansaitsisi tulla suomennetuksi. Se on syvä ja hyvä, se sopii luettavaksi kenelle tahansa. Se muistuttaa meitä kaikkia elämän haurauden ja vahvuuden vuorottelusta. O’Farrellin kirjan jotkut kohdat unohtuvat, mutta toiset pysyvät mielessäni – ja saavat ehkä palaamaan pariinsa. Palaamaan siihen, miksi Maggie O’Farrell on, miksi hänen lapsensa ovat, miksi minä olen, miksi me kaikki olemme.

♥

I am, I am, I am sopii moneenkin Helmet-lukuhaasteen kohtaan, mutta sijoitetaanpa se vaikka numeroon 33: Selviytymistarina.

2018: Itsehaaste, hyllynlämmittäjiä ja muuta

Onnellista alkanutta vuotta! Olkoot se kaikille hyvä ja kirjoja täysi.

Lumiomenassa starttaa periaatteessa jo kymmenes blogivuosi, tosin kymmenvuotissynttäreitä juhlitaan vasta marraskuun lopulla.

Ja kaikki Lumiomppua pitempään seuranneet voivat nauraa minulle nyt: seuraa nimittäin innokkaita aikeita osallistua haasteisiin. Minä olin joskus hyvä innostumaan haasteista ja osallistumaan niihin (kuten vaikkapa Totally Britishiin), sittemmin olin hyvä innostumaan, mutta huono osallistumaan, unohdin jopa itse itselleni asettamani haasteet. Ja nyt, kas kummaa näin uuden vuoden kynnyksellä, uskon vahvasti osallistuvani ainakin Helmet-lukuhaasteeseen. Ehkä innostun ja jaksan vielä klassikkohaasteetkin… Tammikuun loppu, jolloin on vuoden ensimmäisen klassikkohaasteen vuoro, tulee toisaalta niin pian. En olekaan vielä ilmoittautunut mukaan.

Hyllynlämmittäjä-haaste

Mutta ainakin yksi haaste ja yksi projekti ovat luvassa, ensin mainitun saan ehkä yhdistettyä ainakin osin myös Helmet-lukuhaasteeseen. Se on viime vuodelta tuttu Hyllynlämmittäjä-haaste, joka lanseerattiin kovasti fanittamassani Sivumennen-podcastissa. Viime vuonna keksin koko haasteen vasta juhannuksena, vaikka olin kuunnellut Sivumenneniä jo ainakin vuoden alusta saakka. Koska päätin hypätä haasteeseen mukaan keskikesällä, ajattelin että kuuden kirjan lukeminen riittää. Menin näin samaa tahtia kuin haaste, yksi hyllynlämmittäjäkirja kuukautta kohti. Aika hyvin pysyinkin mukana, koska ehdin lukea viisi kokonaista ja kaksi puolikasta haastekirjaa.

Nyt vuonna 2018 koetan olla mukana täydellä tusinalla. Jos saan alla olevat kirjat luettua, olen enemmän kuin iloinen. Ja jos en saa, niin sitten olen lukenut jotain muuta. Otan mukaan yhden viimevuotisella listallani olleen, muut ovat itselleni uusia, vaikka joukossa on yksi jo puoliksi luettu kirja. Jos haasteen voimin saisin luettua sen loppuun.

Lumiomenan hyllynlämmittäjät 2018 ovat

Jacques Bonnet: Kirjaston henget. Varmaan tosi suloinen. Välipalakirjaksi.

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. Yhden ystävän kanssa oli hiljattain puhetta Huovisesta. En muista, olenko lukenut tätä vaiko en. No, tänä vuonna se selvinnee.

Doris Lessing: Hyviin naimisiin. Martha Questin tarinan lukemista pitäisi jatkaa.

Alice Munro: Kallis elämä. Jostain syystä Munro on ollut minulle aina vähän vieras, vaikka olen toki häntä lukenut. Tämän sain joululahjaksi muutama vuosi sitten. Haluan olla Munro-ihminen.

Iris Murdoch: Hiekkalinna. Ostin kirjan kesällä 2013 ja romaani pääsi mukaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen jo viime kesänä. Nyt kyllä!

Antti Nylén: Tunnustuskirja. Esseitä. Nylén on jo kauan kiinnostanut.

Maggie O’Farrell: This must be the place. Kirja, jonka ostin Irlannista kesällä 2016. O’Farrell on kolmen lukemani kirjan perusteella sellainen kirjailija, jonka tuotanto uppoaa minuun erinomaisesti. O’Farrellin uusimmasta aion muuten pian blogata, koin kirjan hyvin henkilökohtaisesti. Tämä paikkakirja pitää myös lukea.

Jayne Anne Phillips: Äidin aika. Taitavan kirjailijan romaani on jostain syystä jäänyt lukematta (kuten toki kaikki tässä haasteessa).

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen. Kirja on ollut hyllyssäni lukematta jo kuutisen vuotta, jotkut ovat kehuneet Shriverin parhaimmaksi.

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit. Aloitin lukea tätä vuosi sitten ja olin hyvin innoissani, mutta jotain tapahtui. Tänä vuonna uusi yritys.

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa. Irlanti, tarvitseeko muuta sanoa? Olen pitänyt kaikista lukemistani Tuurin kirjoista.

Evelyn Waugh: Mennyt maailma. Tätä klassikkoa olen aloittanut jo kahdesti. Josko nyt kolmas kerta toden sanoisi jne.

Blogivieraissa

Ja sitten toinen haaste tai projekti, johon en haasta muita kuin itseni. Osallistua toki saa! Monet Lumiomenaa alusta saakka lukeneet muistavat varmasti, miten blogipolkuni on poukkoillut eri aiheiden parissa ja kuinka olen potenut suoranaisia blogikriisejäkin. Nyt kuitenkin usein kaipaan tuota fiilistelevää aikaa blogissani, mutta olen kirjojen kanssa niin mukavuusalueellani, etten ole enää välittänyt kirjoittaa juuri muusta (kuin satunnaisesti matkoista). Kirjabloggaajana aion pysyäkin. Mutta nyt tänä vuonna irrottelen (hahaa): Blogirajojen venyttely, suorastaan käynti vieraissa!

Räpistelevää lennokkuutta: Aion omistaa yhden bloggauksen kuukaudessa jollekin ihan muulle kuin kirjoille tai matkoille. Otan mieluusti aihe-ehdotuksia vastaan. Haluatteko kurkistaa vaatekaappiini? Tietää jotain perjantaileipomuksistani? Olisiko kiinnostavaa tietää, miten tämä Katja täällä kuntoilee? Olisiko Lumiomenasta puutarhablogiksi (ei olisi, mutta rikkaruohoista saisi varmasti postauksen aikaiseksi)? Kirjoittaisinko kustannustoimittajan työpäivästä? Sukuni historiasta? Osaomasta koirasta? Kamerasta? Kotitöiden jakamisesta? Kouluikäisten lasten vanhemmuudesta? Elämäni suurimmista ärsytyksen aiheista? Musiikista? Tekisinkö videobloggauksen Youtubeen? Millainen olisi kysymyksiä ja vastauksia -postaus? Kirjoittaisinko jostain sellaisesta, jota en vielä itsekään tiedä? 

Ehdottakaa aihetta tälle blogirajojen venyttelylle, joka kestää vain vuoden 2018. Mistä minun pitäisi kirjoittaa – tai mikä näitä rajoja nyt venyttäisi?

Onko teillä muilla tapana haastaa itsenne uuden vuoden alkaessa? Tehdä uudenvuodenlupauksia tai muita suunnitelmia? Pitää ne? Vaiko unohtaa?