perjantai 30. elokuuta 2019

Riitta Jalonen: Tanssikaa!



Riitta Jalonen: Tanssikaa!

Tammi 2019
205 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Pää on valtava mylly. Kaikki on tallessa, ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin niistä oma sekava ratansa.
Elisabethilla on seitsemän enoa, joista kuusi on kuollut. He ovat kuitenkin alati läsnä: Elisabethin kodissa juhlitaan enojen syntymäpäiviä, jolloin katetaan pöytä ja tanssitaan. Niin tanssii Elisabethkin, äitinsä muistojen siivittämänä, sukupolvelta toiselle siirtyvät taakat painonaan.
Harva romaani on vaatinut niin paljon keskittymistä kuin Riitta Jalosen Tanssikaa! Ajattelin lukaista kirjan hotellilomalla, mutta olisihan minun pitänyt tietää, ettei Jalosen teoksia niin vain lukaista. Todistaja Brigitin talossa on nyt, yli neljä vuotta sitten lukuhetkestä, noussut Jalos-suosikikseni, mutta se mitä tuosta romaanista kirjoitin pätee myös Tanssikaa!-teoksen suhteen: "romaania voisin luonnehtia kestoaan hitaammaksi teokseksi. Se on sivumäärältään tiivis, tunnelmaltaan hidas, ja hidas se on myös kerronnallisesti".
Hitaus on hyvä. Samoin tiivis koko, ja sitä Tanssikaa! on: tiivis, jopa sakea. Sen luvut ovat kuin pysähtyneitä väläyksiä, joissa Elisabethin muistot ja nykyisyys kulkevat kuin sirpaleet – sota-aika siirtyy toisenlaisena lapseen, joka on toisen ajan kasvatti. Lapsen ja aikuisen kertojan ajatukset vuorottelevat, kulkevat ikään kuin omia polkujaan. Paljon on rivien välissä, vaikka kaikki on samalla juuri tässä. Yksinkertaiset asiat ja yksityiskohdat ovat kuin samaa, isompaa kuvaa. Kuolleet ovat aina läsnä, äidin muistoista nousevana, Elisabethissa, kotitalossa.
Nuo maahan pannut entiset elämät.
Jalonen kirjoittaa kirkasta ja hyvää suomea. Mutta Tanssikaa! on vaikea – ja kiehtova – romaani. Se ei ole vaikea aiheensa tai kielensä vuoksi, vaan siksi että siinä on jotain sellaista, jota en nyt osaa pukea sanoiksi. Lainaankin Tuijaa, joka kirjoittaa hienosti siitä, miten Jalosen romaanissa “tekstin ajatustiheys pysäyttää”. Juuri tämä! En ole vielä ihan varma siitä, asettuiko romaani minuun tai pääsinkö lukijana siihen, mitä odotin – en tiedä, mitä odotin, mutta paljon sain. Paljon ajateltavaa, paljon sisältöä.

torstai 22. elokuuta 2019

Iris Murdoch: Italialaistyttö



Iris Murdoch: Italialaistyttö
WSOY 1966
The Italian Girl 1964
Suomentanut Eila Pennanen
Kansi Marita Halko
194 sivua
Brittiläinen romaani

Tunsin sillä hetkellä, että olisin yksinkertaisesti halunnut ravistaa heidät kaikki irti kuin hyönteiset hihastani. Oton nauru, Oton alkoholin löyhkä, kaiken tämän sekava, sotkuinen, henkilökohtainen tuoksahdus tuntui äkkiä edustavan kaikkea sitä mitä inhosin. Näiden ihmisten elämässä ei ollut arvokkuutta, ei yksinkertaisuutta. Muutaman tunnin kuluttua, Luojan kiitos, voisin jättää heidät ainiaaksi.

Edmund palaa kotiin äitinsä kuoltua. Äiti, Lydia, oli ollut manipuloiva ja kontrolloiva. Vanhassa, ilmapiiriltään oudossa kotitalossa asuu nyt Edmundin alkoholisoitunut veli Otto perheineen. Veljekset ovat vieraantuneet toisistaan, vuosien aikana Oton tyttärestä Florasta on kasvanut nuori nainen. Perhe ja koko talo tuntuvat olevan täynnä salaisuuksia, onni tuntuu olevan jossain kaukana jokaisesta. Se, mitä kaikkea menneisyydessä on tapahtunut, on arvoitus. Ratkaisu arvoitukseen tuntuu olevan italialaistytöllä tai -tytöillä, sillä perheellä oli useampikin italialainen lastenhoitaja.
Luin Iris Murdochin Italialaistytön jo heinäkuun alussa Italiassa, mutta jostain syystä en kesällä saanut bloggauksesta oikein kunnon otetta.
Kaiken metabloggauksen uhalla mietinkin nyt julkisesti, että ehkä tällainen pieni, osin luonnosmainenkin juttu luetusta kirjasta on parempi kuin ei bloggausta ollenkaan – ainakin minun näkökulmastani, sillä blogi on koko ajan ollut lukupäiväkirjani. En kirjaa luettujani ylös minnekään muualle, esimerkiksi Goodreadsissa olen laiska mutta sen suhteen voisin kyllä aktivoitua. Instagramiinkaan en kovin usein saa postattua kirjakuvia, jos en ole ensin tuonut luettua blogiini. Tällaisia lyhyitä tekstejä saattaa tulla toisinaan nyt useammin, muuten Lumiomena kuihtuu kokonaan pois. Pidän nyt jonkinlaista bloggausvirettä yllä näin, mutta eivätköhän nämä tekstit tästä vielä pitene. (Ja tämä jaarittelu toikin tekstiin kummasti lisää pituutta...)
Jos bloggaamisesta, niin itse Murdochin romaanistakin on ollut yllättävän hankala saada otetta. Tämä ei johdu siitä, etteikö kirjasta olisi jäänyt mitään mieleen tai etteikö se olisi kiehtonut ajatuksiani. Päinvastoin! Kolmeen osaan jakautuvassa romaanissa ihmisten väliset suhteet ovat kimurantteja, tunnelma on hämärä, tunkkainen ja savun hajuinen – kuin unien painajainen.
Ehkä tämä raskastunnelmaisuus ei sovittunut lukuhetkeen, lomamatkan iltoihin ja arjesta irti olemiseen. Toisaalta Italialainen tyttö on hyvinkin romaani, joka sopii lukea jossain muualla, vieraassa paikassa, sillä Murdochin teoksessa vierautta kokevat oikeastaan kaikki. Kauan poissa ollut Edmund tarkkailee ja näkee enemmän kuin perheen muut jäsenet, mutta mennyt on kulkee kintereillä.  Murdochin taito kirjoittaa kipeistä ihmissuhteista vakuuttaa aina ja romaanin salaperäinen ja apea tunnelma leijuu raskaana mielessäni.
Helmikuussa lukemani Murdochin Hiekkalinna lumosi minut. Italialaistyttö ei tehnyt samaa (ihanuusmielessä), mutta jätti jälkeensä paljon ajateltavaa. Kokonaisuus häiritsi minua, mitä pidän hyvänä: tätä kokonaisuutta ei niin vain nielty kuvassa näkyvän kylmän valkoviinin parina! Italialaistyttö onkin niitä teoksia, jotka kasvavat mielessäni – ihan jo teemojensa ja tunnelmansakin osalta.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Pajtim Statovci: Bolla


Pajtim Statovci: Bolla
Otava 2019
Kansi Mirella Mäkilä
240 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Hän kulkee hieman edelläni, ja yhtäkkiä minä tartun häntä olkapäästä, kuin hullu, keskellä kirjaston sisääntuloaulaa, aivan niin, täysin luonteeni vastaisesti, mitään miettimättä, rakennuksesta purkautuvan ihmisjoukon keskellä, nihkeän lämpimäksi kierähtäneen iltapäivän sydämessä minä toden totta tartun häneen, ja hän pysähtyy, ja vasta hetken kuluttua kääntää päätään, katsoo ensin kättäni olkapäällään, sormenpäitäni jotka lepäävät solisluun kaarella, ja sitten minua, sen lyhyen tuokion olen kokonaan toinen mies – näin elossa, ajattelen, näin elossa minä en ole kuunaan ollut.

Aluksi on ihastuminen ja rakastuminen. Kirjallisuutta opiskeleva Arsim ja lääkäriksi aikova Miloš kohtaavat Pristinassa 1990-luvun puolivälissä. Toinen on albaani, toinen serbi, molemmat ovat miehiä uusiksi valtioiksi pirstaloivuvassa Jugoslaviassa. Kaikki lähtökohdat ennustavat mahdotonta suhdetta, ja mahdoton se onkin. Arsim on naimisissa Ajshen kanssa, pariskunnalle on syntymässä lapsi, on myös kansakuntien välistä vihanpitoa ja tietenkin yhteiskunnasta elävä ajatus siitä, ettei mies voi olla miehen kanssa. Kaunis alku, rakkaus, himo, asioiden jakaminen, muuttuu suruksi ja kaipaukseksi.

[--] voisiko tämä olla meille molemmille elämämme paras ja pahin päivä. Suru ja kaipaus ovat vain osa niistä tunteista, joita lukija kokee Pajtim Statovcin romaanin Bolla äärellä. Teoksen edetessä lukija kokee myös hämmästystä, kauneutta, inhoa, epätietoisuutta ja ennen kaikkea ihastusta siitä, että käsillä on näin taitavasti kirjoitettu kirja.
Statovcilla on hallussaan sanojen mahti. Hän käyttää kieltä upeasti, luo sillä uusia maailmoja, muttei kikkaile turhanaikaisia: Bolla on nautittavaa luettavaa. Bollan erinomaisuus ei tietenkään jää vain kieleen, vaan niin romaanin tematiikka kuin sen rakennekin toimivat. Kerrontaa rytmittävät Arsimin minäkerronta, Milošin kirjoittamat osiot sekä kaikkea kannattelevat toiveet, realismi ja tarinat.
Kirjan esilehdillä annetaan selitys sanalle 'bolla'. Se on:
1. haamu, näkymätön, peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen
Statovcin romaanin kolme osaa mukailevat bolla-sanan eri muotoja. Lähtökohtana oleva rakkaus on parasta, mitä ihminen voi kohdata. Mutta jos rakkaus ei – monista syistä – voi kantaa, vaan muuttuu tuskaiseksi kaipuuksi, ottaa bolla vallan pirun ominaisuudessaan. Käärmeenkaltainen olento muodostuu, kun romaanin sisällä kulkeva tarina luolassa asuvasta tytöstä ja käärmeestä etenee. Ulkopuolinen taas on Bollassa oikeastaan jokainen. Ja silti: kaikki tulkinnat pätevät melkein kaikkeen romaanissa, etenkin Arsimiin.
Romaanissa on kohtia, jotka hätkähdyttävät. Kaikkia Arsimin ratkaisuja tai tekoja ei voi hyväksyä, esimerkiksi vaimoon tai erääseen treffikohtaamiseen liittyviä. Ne puistattavat, mutta ovat osa Bollan vahvuuksia kirjallisuutena: ihminen on moniulotteinen, vääryyksiä tekevä, ei aina ymmärrettävissä.

Yksinäisyys kuorii ihmisen ulos ihostaan, leikkaa kielen ja hylkää hitaasti haihtumaan lukitun huoneen ilmaan.

Bolla onkin yksi moniulotteisimmista romaaneista, joita olen aikoihin lukenut. Se on tarina eräästä avioliitosta, kuvaus kielletystä rakkaudesta ja voimakkaasta kaipauksesta, kertomus vääryydestä ja väärin tekemisestä, kuvaus pakolaisuudesta, jonnekin tai jonkun kanssa yhteen kuulumisesta. Se sekoittaa realismin ja folkloren tasoja, kertoo arjesta ja kirjoittamisesta, totuudesta ja unelmista.

Romaanissa kaikki on kohdillaan: kielen kauneus, rujous, rumuus, surumielisyys, vakuuttavuus. Kun kirjan kannet sulkee, jäävät mieleen suru ja ajatus siitä miten hetki onnea on saavutettavissa muttei pidettävissä.

P.S. Vielä – lässytyksen uhallakin: Jos olisi olemassa jonkinlaisia kirjoittajahenkiä, yksi niistä kiertelisi ja kaartelisi aikansa, vierailisi monien keskinkertaisten ja hyvien kirjoittajien luona ja jättäisi heille lahjakkuuden murusia, isojakin paloja, mutta jatkaisi sitten matkaansa. Joitakin hän ei muistaisi muruilla eikä kimpaleilla, vaan asettuisi näiden olkapäälle ja mieleen, tulisi kiinteäksi osaksi kirjailijaa. Pajtim Statovci olisi tällainen, jonne kirjoittajahenki tekisi kotinsa – tai ehkei sen tarvitsisi edes asettua, vaan se olisi jo aina asunut siellä, lahjakkuuden luona.
Muualla: Kirsi, Airi ja Tuija.

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen



Jean Rhys: Herra Mackenzien jälkeen
1930
Otava 2001
After Leaving Mr Mackenzie
Suomentanut Hanna Tarkka
222 sivua
Brittiläinen, osin Ranskaan sijoittuva romaani

Mutta kotona hän itki. Hän itki pitkän aikaa: eikä hän koskaan kertonut kenellekään miksi.
Viimeinen kerta jolloin hän oli onnellinen ilman erityistä syytä; ensimmäinen kerta jolloin hän pelkäsi ilman mitään syytä. Kumpi oli ensin?
Julia Martin kuljeskelee Pariisissa: Seinen rannoilla, kahviloissa ja viiniravintiloissa, elokuvateattereissa. Hän on lähes rahaton sen jälkeen, kun hänen entinen rakastajansa herra Mackenzie lakkaa avustamasta häntä rahallisesti. Julian vähätkin varat hupenevat eikä hän saa oikein otetta elämästään, minkä vuoksi hän matkustaa Lontooseen sisarensa ja sairaan äitinsä luo. Mutta Lontookaan ei tunnu enää kodilta.
Jean Rhysin, jolta olen aiemmin lukenut Wide Sargasso Sean, romaani Herra Mackenzien jälkeen on täysiverinen sivullisuuden kuvaus. Sen keskiössä on yksinäinen nainen, joka elää toisaalta itsenäisesti, mutta joka toisaalta on toisaalta riippuvainen miehiltä saamastaan tuesta.
Herra Mackenzien jälkeen on monella tapaa hämmästyttävä romaani. Ensiksikin se on hämmästyttävä siksi, että se on kirjoitettu liki 90 vuotta sitten, mutta siinä on jotain hyvin nykyaikaista ja myös jotain hyvin ajatonta. Että silloin on jo ollut olemassa kuvaus naisesta, joka ei saa sijojaan ja vielä ilman, että tätä naista moralisoidaan. Jos kirja olisi päätynyt luettavakseni ilman tietoa kirjailijasta tai ilmestymisvuodesta, olisin voinut kuvitella lukevani vaikkapa 1960-luvun lopulla kirjoitettua teosta, ehkä jopa 1990-luvulla.
Toiseksi romaanin outo, Julian liikkeellä olosta huolimatta pysähtynyt tunnelma imaisee mukaansa. Julia ei päähenkilönä tarjoa juurikaan samastumiskohdetta, mutta ei tarvitsekaan, sillä Julian tulemiset ja menemiset sekä tietty ja loppumaton tuska toimeentulon ja läheisyyden ehkä epätoivoisen hakemisen (ja siitä kaikesta loitontumisen!) kysymyksistä pakottavat lukijan tarkastelemaan häntä. Irrallisuus, kuulumattomuuden tunne, ajelehtiminen, masennus, toiveikkuus – monet tunteet määrittävät kokonaisuutta. Herra Mackenzien jälkeen ei ole silti tunteikas romaani, vaan pikemminkin asiat kerrotaan, tällaista on nyt, mutta toisinkin voisi olla.
Jokainen päivä on uusi päivä. Ja joka päivä ihminen on uusi ihminen.
Mieli voi olla surullinen tai tyhjä, muttei ainakaan täysin onneton, ei vailla toivoa. Rhys ei ota kantaa siihen, millainen niin monesta irrallaan elävän Julien kuuluisi olla. Romaanin tunnelma on apea, Julian vaeltelussa ympäri Pariisia ja Lontoota ei ole mitään romanttista. Ja silti kokonaisuus on oudosti kaunis, vähän kuin tietäisi, että tunkkaisten mattojen, puoliksi poltettujen savukkeiden ja hiipuvan kauneuden takana olisi kuitenkin jotain, kokonainen ihminen.
Rhys ei aliarvioi lukijaansa, itsenäisyys ja riippuvaisuus toisista kietoutuvat yhteen kiehtovasti ahdistavalla tavalla.
Petri Tammisen kirjoittamat loppusanat “Olemattoman kuvia” avaavat hienosti kokonaisuutta, uskottavaa ja vangitsevaa romaania. Lukija tosiaankin on sisällä Rhysin maailmassa.

torstai 1. elokuuta 2019

Näyttelyvinkkejä ja yöajeluja




Kesäloman päättyminen on aina hieman haikeaa. Itse palasin töihin eilen, toki ihan mukavissa merkeissä. Silti paluu arkeen on kuin jonkinlaisen jetlagin kourissa olemista ainakin kaltaiselleni, joka valvoi lomayöt pikkutunneille. Lomalla tuntui olevan aikaa vaikka mihin!

Oli myös aikaa retkeillä Suomessa mm. erilaisissa museoissa. Koska nämä paikat ovat auki ympäri vuoden ja koska seuraavat näyttelyt ovat yhtä lukuun ottamatta edelleen katsottavissa ja koettavissa, vinkkaan muutaman kohteen vaikka mahdollista elokuista retkeä ajatellen. Onko joukossa tuttuja paikkoja?


Joensuun taidemuseo Onni


Joensuun taidemuseon nimi on Onni eikä ihme, on onni käydä siellä, vaellella salista saliin, kulkea portaikoissa, tehdä heräteostoksia museokaupassa (olen heikkona museokauppoihin, nytkin hankin uudet korvikset).

Tänä kesänä ja aina lokakuun 27. päivään saakka Onnin vaihtuvassa näyttelyssä on nähtävillä Nanna Suden ja Canal Cheong Jagerroosin Blue and Red – Kaksi matkaa, johon liittyy myös dokumenttielokuva naisten matkoista Kiinan ja Suomen halki. Suosittelen!

Omia suosikkejani museosta ovat tietenkin Albert Edelfeltin Lukeva pariisitar (Virginie), jonka pyrin näkemään ainakin kerran vuodessa, sekä portaikko ja siellä olevat Oscar Parvaisen maalaukset, ja vielä Berghemin ikonikokoelma, jossa teosten asettelu pysäyttää. Uskonnollisten kuvien kohdalla ei ehkä pitäisi puhua lumoutumisesta, mutta ainakin minä lumouduin.



VB-valokuvakeskus, Kuopio


”If you believed they put a man on the Moon...” Tänä kesänä ihmisen ensiaskelista Kuussa tuli kuluneeksi 50 vuotta. Kuopion VB-valokuvakeskuksessa on esillä sympaattinen näyttely Man on the Moon – Matka Kuuhun. Näyttelyn materiaali on koottu NASAn Apollo-kuuohjelman arkistoista: Apollo 11, astronautit, hieno kuva laskuvarjoista, Kuun pinta...

VB:lla on katsottavissa myös Georges Méliès’n elokuva Matka kuuhun, jonka ikoninen kuva on muuten yksi lapsuudesta vahvimmin mieleeni jääneistä kuvista (Disneyn ”Lumikin” pahan äitipuolen, Napoleon-kirjan kannen, Mauri Mäyräkoiran ja kuvitteellisen planeetta Pluto-näkymän ohella).

VB-valokuvakeskus on yksi suosikkipaikoistani Kuopiossa. Man on the Moon -näyttely menee 1.9. saakka.


Botania, Joensuu
Luomus, Helsinki


Kasvihuoneita ja enemmänkin, mutta erilaisesti.


Joensuun
Botania on tapahtumapuutarha, jota on viime vuosien aikana uudistettu voimakkaasti. Aiemmin Joensuun / Itä-Suomen yliopiston kasvitieteellisenä puutarhana tunnetussa Botaniassa voi paitsi tutustua kasvihuoneiden ja ulkopuutarhan kasveihin ja perhosiin myös nauttia kulttuurista sekä hengailla muuten vaan, hengähtää hetki kaukana arjesta. 

Nykyisin Botanian omistaa valotaiteilija Kari Kola, joka on tiiminsä kanssa saanut Botaniassa aikaan vaikka mitä hienoa! Esimerkiksi pihalla järjestetään konsertteja, nyt kesällä siellä on myös upea hiekkaveistosnäyttely, Botanian ravintolaakin on kehuttu.

Paikka on kiehtova ja monipuolinen käyntikohde kaiken ikäisille, mutta hinnoittelussa on parantamisen varaa turistin näkökulmasta, sillä 25 euroa kertalipusta on paljon eikä edullinenkaan vuosikortti kiinnosta, jos Joensuussa käy esimerkiksi kerran vuodessa. (Kiitos siis ystävälle, jonka kanssa pääsin hänen kaverikortillaan ilmaiseksi sisälle.)



Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha Helsingissä on osa Luonnontieteellistä keskusmuseota Luomusta. Sinne pääsee Museokortilla, joka on yksi suosikkikeksinnöistäni. Sydän! Jo 1820-luvun lopulta saakka Helsingin keskustassa sijainnut paikka sykähdyttää kasvihuoneillaan – niin rakennuksina kuin toki kasviensa osalta.

On kuin astuisi jonnekin taianomaiseen, ihan omanlaiseensa maailmaan, jossa on tropiikin lämpöä, savannien ja aavikoiden kuivuutta ja Välimeren raikkautta. On kaunista valoa, ihmeellinen Palmusali, Lummehuoneen jättilumpeet… On paljon tietoa, elämyksiä, rauhaa.

Kaisaniemen kasvitieteellisen ulkopuutarhassa kannattaa sielläkin käydä. 


 Kiasma, Helsinki


Kiasmaan ehdin tänä kesänä kahdesti.

Ensimmäisellä kerralla ehdin nähdä myös Iiu Susirajan Kuivakka ilo -näyttelyn, joka nimensä mukaisesti tarjosi hyvällä tavalla kuivaa huumoria, mutta myös paljon enemmän: oivalluksia, kohdalle osuvia ja ohi meneviä tunteita, suoria ja puhuttelevia. Susirajan näyttely Kiasmassa päättyi viime viikon loppuun, mutta suosittelen ehdottomasti Susirajan valokuvia, joita näkee esimerkiksi taiteilijan omilla nettisivuilla.

Kaksi kertaa kävin silittelemässä karvoja islantilaisen Shoplifterinä tunnetun Hrafnhildur Arnardóttirin näyttelyssä Nervescape VIII. Eri paikoissa aina hieman erilaisen muodon ottava näyttely lävähtää verkkokalvoille oikeana väri-iloitteluna. Synteettisten, kosketeltavien karvojensa tai hiustensa vuoksi aistivoimaisuus korostuu, sillä näitä karvoja saa silitellä ja vaikka halata. Hauskaa!

Viiden taiteilijan näyttely Astu lavalle mahdollistaa monenlaisia kohtaamisia. Voi esimerkiksi keskustella vaatteiden korjaajan kanssa sillä aikaa, kun tämä korjaa tai koristelee vaatteita (Lee Mingwei, Taiwan). On myös mahdollista ottaa yhteyttä kaveriin lankapurkkipuhelimella (Amalia Pica, Argentiina) – onko tällainen tuttua lapsuudestanne? Ihastuin myös museokävijöiden taituruuteen Brittiläisen David Shrigleyn “mallipiirustusluokassa”. Tanskalaisen Christian Falsnaesin esiintymislava näytti hauskalta, sitä en kokeillut. Venäläisen Sasha Pirogovan videoteoksessa mikrofonin ja viiden esiintyjän performanssi vangitsi katsomaan.

Kiasmassa on nyt menossa myös ihmistä, eläintä ja luontoa käsittelevä yhteisnäyttely, nykytaiteen museon tulevat näyttelyt lupaavat nekin kiinnostavia elämyksiä.


Bonus: Yöajelut




Joku ehkä muistaa minun kirjoittaneen Linnunradan etsimisestä viime syksynä. Odotankin jo tähtikirkkaita öitä, mutta kesälläkin on ollut ihanaa ajella ja kävellä iltamyöhällä.
Kuinka maagisia nämä alkuyön hetket ovatkaan, miten mieli rauhoittuu. Yöajelukuvat otin lapsuuteni kotipaikkakunnalla Suonenjoella.