Claire Powell: Yhdessä pöydässä

 

Claire Powell: Yhdessä pöydässä
Atena 2023
At the Table 2022
Suomentanut Heli Naski
Kansi Nico Taylor / Ville Lähteenmäki
331 sivua
Arvostelukappale 
Brittiläinen romaani

"Meidän pöytämme", Gerry ajatteli. He eivät ole käyneet siinä ravintolassa yli kahteenkymmeneen vuoteen, eivät sen jälkeen, kun lapset olivat lapsia. Paluu sinne tänä iltana oli Nicolen idea. Maguireilla ei ole ollut monia perheperinteitä, mutta jonkin aikaa yksi niistä oli illallinen kerran kuussa The Laughing Buddhassa Widmore Roadilla.
Siitä tulee hauskaa! Nicole oli kirjoittanut toisessa viestissä. Mahtavatko he vielä antaa meille lopuksi onnenkeksimme?

Jos kirjassa yhdistyvät Brittein saaret, teräväksi kehuttu perhekuvaus ja asioiden käsittely ruoan ja juoman äärellä, olen kiinnostunut. Lisäksi jotenkin niin herkullisen hupaisa ja kuitenkin traaginen kansi kiinnitti heti huomioni. Claire Powellin "Yhdessä pöydässä" oli luettava!

Ja lukeminen kannatti. Linda ja Gerry Maguiren yli 30 vuotta kestänyt avioliitto päättyy. Avioero on yllätys heidän aikuisille lapsilleen Nicolelle ja Gerrylle. Eron myötä koko perhe alkaa katsella elämäänsä ja toisiaan toisin silmin. Romaanin nimen mukaisesti hajoamassa olevan perheen jäsenet kohtaavat toisiaan pöydän ääressä, joskus isommalla ja toisinaan pienemmällä porukalla: lounaalla, illallisella, lasillisella. Ravintolassa, baarissa, kotona. Kakkua ja viiniä, kanaa pyhäpäivän lounaalla, bileruokaa perunalastuista hummukseen, rasvaisia sormenjälkiä ja kastiketahroja. Keskusteluja, kiirettä, asioiden jakamista, tunteita laidasta laitaan.

Yhdessä pöydässä on tarkkanäköinen romaani perheestä, jonka jokainen jäsen käy läpi myllerryksiä. Kuka etenee elämässään, kuka ottaa askeleita taaksepäin, kenellä on kepeän kuplivaa, kenellä kaikkea muuta -- ja missä hetkissä? Teksti soljuu eteenpäin, kevyt ja kipeä kohtaavat pääosin onnistuneesti. Sanon pääosin, sillä vaikka Powellin romaani on mainiota luettavaa, ei se jätä kovin suurta jälkeä. Ehkä Powell olisi voinut vetää kokonaisuutta enemmän johonkin suuntaan, mutten tiedä olisiko tuon suunnan pitänyt olla vielä humoristisempi tai kepeämpi vai sittenkin painokkaampi. Hieno ja kiinnostava se toki on tällaisenaankin, romaani jota voi suositella hyvinkin erilaisille lukijoille.

Luin kirjan jo pari viikkoa sitten ja huomaan, että tätä kirjoittaessani olen jo unohtanut lukemastani paljon. Mutta tärkeimmät muistan: Lontoon, jonka paikkoja mainitaan romaanissa niin paljon että iskee sekä ikävä että huvittuneisuus. Ja sen, että elämä koostuu sekä kyynelistä että hymynkareesta suunpielestä.


P.S. Eikö olekin ihastuttava kahvikattaus? Kävin muutama viikko sitten Loviisassa ja löysin tieni Tuhannen tuskan kahvilaan. Aion palata joskus uudelleen, niin Loviisaan kuin tuonne hurmaavaan kahvilaankin.

Édouard Louis: Muutos: metodi

 

Édouard Louis: Muutos: metodi
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
Changer : méthode 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Perttu Lämsä
265 sivua
Ranskalainen autofiktio

Pitääkö tarina kertoa sinulle alusta alkaen? Kasvoin ympäristössä, joka torjui kaiken mitä olin, ja tuntui epäreilulta - tätä hoin mielessäni päivät pitkät kuvotukseen asti - tuntui epäreilulta, koska en ollut itse valinnut sitä mitä olin.

Silloin tällöin (oikeastaan aika useinkin, sillä luettavaksi etsii tietenkin lähtökohtaisesti hyviä kirjoja) tulee luettua kirjoja, jotka kirkastavat oman lukijuuden ydintä ja muistuttavat, millainen kirjallisuus osuu tiukimmin omaan makuun (no, monenlainen).

Yksi lukijuuden ytimestä ja erinomaisesta kirjallisuudesta muistuttava teos on Édouard Louisin Muutos: metodi, jota rakastin alusta loppuun. En tietenkään rakastanut sitä, mitä romaani esittää: luokkanousua, ikuista epävarmuutta, häpeää, sitä että ihmisiä jätetään taakse. Mutta rakastin sitä, miten Louis kaikesta kertoo. Miten hänen autofiktionsa on ilmaisultaan tiukasti hiottua ja harkittua ja miten se silti tai juuri siksi osuu lukijan sydämeen niin voimakkaasti.

Mikä kaikki Louisin romaanissa sitten vetoaa? Tietenkin jo mainittu hiottu ja hallittu kerronta. Autofiktio, joka luo samalla kertaa romaanihenkilön että osaltaan rakentaa Louisin kirjailijakuvaa. Kuva, ihmisen kuva, on ristiriitainen ja samalla kovin ymmärrettävä, kokonainen eikä missään nimessä valmis.  

Kustantaja luonnehtii Louisin romaania "kivuliaan rehelliseksi" ja hyvä niin. Muutos: metodi kertoo, millaisen luokkanousun kurjista ja väkivaltaisista oloista lähtenyt Louis on tehnyt. Se kertoo, miten Eddy Bellegueulesta tuli Édouard Louis: maailmanmatkaaja, hyvän kirjallisuuden ja taiteen tuntija, kouluja käynyt. Se kertoo myös satunnaisista kohtaamisista, seksityöstä, ikuisesta häpeästä syntyjään keski- tai ylempiluokkaisten keskuudessa. Se kertoo taakse jätetyistä asioista ja ihmisistä, asioista joista on päästävä eroon.

Ja silti ne seuraavat aina kintereillä, vaikka mitä tekisi ja missä olisi. Luokkatietoinen romaani kysyy: "Onko minut tuomittu toivomaan aina toisenlaista elämää?"

Pysäyttävän hieno Muutos: metodi saa pohtimaan yhteiskunnan rakenteita ja samalla se on kirjallisuutta, joka koskettaa syvältä.

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja

 

Emi Yagi: Tyhjyyspäiväkirja
Otava, Otavan kirjasto 2023
空芯手帳 2020
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kannen kuva Seb Agresti
163 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

Kuka keittäisi kahvin ja siivoiiasi jäljet, kun tuli vieraita? Kenen puoleen firmassamme piti kääntyä, jos maito loppuisi kesken? Minun haluttiin laativan tarkat ohjeet tietokoneella. Miestyöntekijät neuvottelivat asiasta poissa ollessani ja päättivät, että suoraan yliopistosta yritykseemme työllistynyt nuori mies saisi kahvitarjoilun kontolleen.
"Yllättävän helppoa!" nuorukainen totesi innostuneesti, kun olin hänen pyynnöstään näyttänyt, miten kahvia laitettiin.
"Niinpä, siksihän sitä sanotaan pikakahviksi."

Kuten kaikki tiedämme, tasa-arvo ei toteudu kaikilla työpaikoilla. On monenlaista syrjintää: näkyvää ja tietoista, rakenteissa olevaa, piilotettua. Emi Yagin romaanissa Tyhjyyspäiväkirja 34-vuotias Shibata työskentelee paperirullien kartonkihylsyjä valmistavan yrityksen toimistossa. Hän on koulutettu, älykäs, itsenäinen nainen, joka kuitenkin jaostonsa ainoana huolehtii siitä, että kaikilla on kahvia, ja siivoaa kahvikupit pois. Kukaan ei muu ei koskaan auta tai huomaa. Shibata tekee paljon ylimääräistä, koska on nainen. Kunnes erään kerran hän keksii ilmoittaa olevansa raskaana. Pieni, nopea valhe saa aikaan muutoksia työpaikalla. Ja sitten Shibatan vatsa alkaa oikeastikin kasvaa.

Yagin romaani on tiivis, samalla kertaa tavalla kevyt ja painava. Sen keveys syntyy nopealukuisuudesta, raskausviikkojen mukaisesti (Shibata merkitsee kaiken tunnollisesti äitiyssovellukseen) etenevä romaani koostuu melko lyhyistä luvuista. Myös aihe on näennäisen leikkisä, mutta kaikkea keveyttä kehystää harmauden paino. Tuo paino lähestyy Shibataaa ja lukijaa niin työpaikan kuin muun yhteiskunnan käytänteissä sekä Shibatan lähipiirin ihmisissä ja hänen omassa yksinäisyydessään. Hienosti realismista kohti surrealismia taipuva romaani käsittelee siis isoja teemoja.

"Tarvitsiko maailma tosiaan moista määrää pahviputkia..."

Tyhjyyspäiväkirja on eittämättä raikas ja omalla tavallaan ravisteleva. Lukijana olisin toivonut tuota ravistelua vieläkin enemmän. En tunne japanilaista yhteiskuntaa, joten voin olla väärässä, mutta minulle Yagin kritisoima sukupuolidikotomia olisi saanut olla laajempikin. Miten kirjan työyhteisössä kohdattaisiin sukupuolten moninaisuus? Tyhjyyspäiväkirjassa kyse on nimenomaan naisen asemasta suhteessa miehiin. Toki johonkin aihe täytyy rajata. Ja eipä silti, monet romaanissa esitetyt asiat ovat universaaleja. Kuka esimerkiksi Suomessa tekee valtaosan metatöistä?

Yagin romaani on niitä teoksia, joita luonnehtimaan sopii usein ylikäytetty ja monitulkintainen adjektiivi "mielenkiintoinen". En tiedä, jääkö Tyhjyyspäiväkirjasta lopulta kovin isoa lukumuistijälkeä. Sen aihepiiri on kuitenkin omaperäinen ja loppu hyvällä tavalla hämmentävä. Tätä kirjoittaessani mietin, että mitä ihmettä luin, mitä romaanissa tapahtui _todella_. Saatanpa lukea kirjan viimeiset luvut vielä uudestaankin.