Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana hetkenä

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana hetkenä

WSOY 2018
Äänikirja, lukija Krista Putkonen-Örn
Kesto 9 h 5 min
Kotimainen musiikkielämäkerta

Ensin vieraiden ihmisten juhliin /
ja lopulta kaupunkiin /
jossa minut tunnetaan /
kahviloissa

Olen päässyt takaisin nuoruuteeni. Jonnekin yliopiston humanistitalon kahvilaan, musiikkiklubeille, kaupunginkirjaston ja kampuksen väliselle tielle jossa keltaiset lehdet reunustavat pyörätietä, Elokuva-arkiston maanantaisiin näytöksiin, kahvihetkiin joissa kahvia juotiin Tiimarista ostetuista mukeista. Ja hieman aiempaan, pohjustukseen: aikaan, jolloin äänestettiin Euroopan Unioniin liittymisestä, Tuttu juttu -tv-sarjan Elisabeth Rehn ja Martti Ahtisaari -jaksoon. Tai lapsuuteen, jolloin kaverieni kanssa mietin, kumman puolella ison sodan syttyessä olisimme, Neuvostoliiton vai Yhdysvaltojen.

Olen saanut lenkkiseuraa äänikirjasta, jonka vuoksi olisin voinut jatkaa ulkoilua vaikka kuinka (ja osin jatkoinkin, joinakin kertoina). Olen viihtynyt, nauranut, liikuttunut, potenut nostalgiaa, joissakin kohdissa jopa yllättynyt. Jokaisen kohdan halusin lukea (kuunnella) tarkkaan, elää tarinaa, jatkaa kotona musiikilla.

Olen jotenkin ihastunut, innostunut tai jotain. Ja samalla olen toki tietoinen, että kuunnellen lukemani kirja, Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra. Sokeana hetkenä, on periaatteessa ihan tavallinen bändikirja, kertomus yhden yhtyeen synnystä, elinkaaresta, lopettamisesta ja jostakin sen jälkeisestä.

Paitsi että ”ihan tavallinen” olisi vähättelyä. Mitä sellainen tavallisuus ylipäätään missään on (ja sulkeissa kerron, että samaan aikaan rakastan tavallisuutta ja sen rikkoutumista, enkä silti oikeastaan usko ”tavallisuuteen” minkään kohdalla kuin korkeintaan tilastollisena keskiarvona; se miten tavallisuus rikkoutuu, onkin sitten toinen juttu)? Ultra Bra -kirja on tavallinen siinä mielessä, että se kertoo yhden bändin tarinan: miten kaikki sai alkunsa, millaisia yhtyeen jäsenet ovat, millaista bändidynamiikkaa tai dynamiikan puutetta vuosiin mahtui. Kirja kertoo Ultra Bran menestyskappaleista ja myös niistä joistakin, jotka eivät levyille päätyneet, kurkistaa sävellys-, sovitus- ja sanoitustyöhön, keikkamatkoihin, kotimaisille musiikkifestareillle jne.

Ultra Bra oli tietenkin kaikkea muuta kuin tavallinen yhtye. Se oli massiivisen kokoinen orkesteri, politiikkaa ja viihdettä yhdistelevä, monella tapaa oman aikansa kuva ja silti omalle ajalleen hyvin epämuodikas – ehkä siksikin niin ainutlaatuinen ja suosittu. Eikä Similän ja Vuorelan kirjakaan ihan tavallinen ole, vaikka bändielämäkertana vetävä onkin. Teos on tavattoman hyvin, tyylikkäästi, kirjoitettu, vetävyydessään ja luoksepäästävyydessään omaa luokkaansa ainakin ihmiselle, jonka oma ikäkin on tismalleen sama kuin suurimmalla osalla Ulta Bran jäsenistä. Similä ja Vuorela osaavat sovittaa historian ja nykyhetken, haastattelukerronnan ja laululyriikat eläväksi kokonaisuudeksi. Hehän – tai Ultra Bran jäsenet – herättävät henkiin tärkeän osan 1990-lukua ja uuden vuosituhannen alkua. Eivätkä vain aikakautta, vaan osin myös omat tarinansa: kasvamisensa, ihmissuhteensa, surunsa ja ilonsa, taustansa ja sen, mitä sitten.

Olen siis vaikuttunut. Päässäni soivat Kerkko Koskisen sävellykset ja Anni Sinnemäen (jota olisin niin halunnut äänestää vuonna 1999, mutta Joensuussa en voinut, joten haikailin sitten vain tuulivoimasta) sanoitukset ja tietenkin Anna Ahmatovan runot ja Janne Saarikiven laululyriikat. Kaikki ne mahtipontiset, ehkä suuruudenhullut, mutta myös pienet, jopa kuiskaavat kappaleet. Hauskat ja haikeat, yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset.

En olisi halunnut päästää Ultra Bra -kirjasta irti. Se onkin niitä harvoja äänikirjana kuuntelemiani teoksia, joista sain nyt aikaan ihan oman postauksensa. Edellinen oli Rosa Liksomin Everstinna noin vuosi sitten. Nyt mietin vain sitä, että riittääkö minulle äänikirja. Ehkä tarvitsen painetun kirjan hyllyyni, jotta voin taas palata.

Luulin katoavani /
mutta pääsin kuitenkin takaisin

Lyriikkalainaukset: Anni Sinnemäki, "Minä suojelen sinua kaikelta"