Blogihaastattelussa Annelies Verbeke

Eilen päättyneet Helsingin kirjamessut houkutteli Suomeen koko joukon kiinnostavia ulkomaisia kirjailijoita. Tapasin heistä yhden, belgialaisen Annelies Verbeken, jonka uusin romaani Kalanpelastaja (Avain 2011) on julkaistu suomeksi nyt lokakuussa. Sain ilon lounastaa hänen kanssaan Helsingin keskustassa ennen hänen esiintymistään messuilla. Lounaan yhteydessä haastattelin Verbekeä ja keskustelumme polveili niin kirjoittamisessa, kirjoissa kuin ympäristöasioissakin.

Tuorein romaanisi Kalanpelastaja kantaa mukanaan suuria teemoja: meren, kalojen ja ympäristöteeman ohella ehkä vieläkin keskeisemmällä sijalla ovat yksinäisyyden, identiteetin ja mielenterveyden ulottuvuudet sekä erilaiset metaforat niiden takana. Mistä kirjan idea ja aihepiirit syntyivät?

Minulla on aina ensin idea, joka ikään kuin lentää luokseni ja josta alan työstää kirjaa. Kalanpelastajan kohdalla halusin kirjoittaa siitä, millaista henkilökohtaista isompaa hyvää joku voisi tehdä yhteiskunnan tai luonnon hyväksi. Mikä voisi olla päähenkilön henkilökohtainen panos ison asian eteen? Sittemmin tarina sai muitakin linjoja.

Olen aikaisemmin ollut kasvissyöjä ja aloin pohtia kalojen asemaa. Hyvin useinhan kasvissyöjäksi itseään kutsuvat syövät kuitenkin kalaa. Kalat ovat jonkinlaisia eläinmaailman altavastaajia, joilla ei surullista kyllä ole minkäänlaista mahdollisuutta voittaa ekologisessa kilpailussa. Kalanpelastajan päähenkilö Monique Champagne, kirjailija, on surullinen omassa elämässään ja haluaa siihen muutosta. Hän kokee, että näiden eläinmaailman altavastaajien pelastaminen on hyvä asia hänen oman elämänsä - hänen minuutensa pelastumisen - kannalta. Moniquen oma tarina kulkee syvemmälle ja syvemmälle, aina hulluuden partaalle saakka, mutta kalojen pelastaminen on hänelle pyhää.

Kirjasi on melko poliittinen ja metaforinen samalla kertaa. Osaatko kertoa enemmän tästä?

Toimin myös näytelmäkirjailijana ja olen hyvin kiinnostunut erilaisista symboleista ja metaforista. Aloin nytkin etsiä linkkiä evoluution alkuajan ja nykyihmisen välillä, siten keksin kalat kirjani keskeisaihioksi. Kaloihin liittyy symbolisesti niin paljon: darwinismia, teologiaa ja nykyajan ympäristökysymyksiä. Sitten luin myös paljon biologiaa käsitteleviä kirjoja, jotka ovat minulle vieraita - olen aina ollut kiinnostuneempi taiteista ja humanistisista tieteistä. Aloin pohtia fossiileja: sikiöllä on varhaisvaiheessa nähtävillä kidukset, jotka muistuttavat meitä evoluution kulusta. Kalanpelastajassahan eräs mies, Moniquen satunnainen seksikumppani, on mies, jolla on kidukset.

Etsin Moniquen tavoin kirjaani puuttuvaa linkkiä, en ihmisen ja apinan, vaan ihmisen ja alkueliöiden välillä ja keksin kalat. Siten kaikki tuli yhteen: kysymykset siitä, miten me olemme muuttuneet evoluution myötä tai miten ihmisen mieli muuttuu vaikeina aikoina. Monique alkaa ikään kuin sukellella omassa itsessään etsien pelastajaansa, palkintoaan hyvästä kalanpelastustyöstä. Hän menee koko ajan pitemmälle ja pitemmälle. Kalojen pelastamisesta tulee hänen oman itsensä pelastamista ja Monique alkaa pakkomielteenomaisesti nähdä evoluution linkkejä sielläkin, missä niitä ei ole. Kiduksellinen mies on eräs tällanen kuvitteellinen linkki, samoin vanha kreikkalainen pariskunta, joka saa Moniquen ajattelemaan itseään jopa jeesusmaisena pelastajana. Ympäristöpolitiikka ja erilaiset symbolit siis sekoittuvat Moniquen mielessä.

Kirjan hollantilainen nimi Vissen Redden tarkoittaa kalojen pelastamista. Suomalainen nimi Kalanpelastaja on oikeastaan vieläkin sopivampi, kun ajattelen Moniqueta.

Kirja onkin aika hurja ja absurdi sekä samalla hyvin surullinen. Sen nauru on eräänlaista "kylmää naurua".

Niin, se on kirja oman identiteettinsä kadottamisesta, oman mielensä menettämisestä. Itse näen siinä myös paljon valoa ja huumoria, vaikka Kalanpelastajan teemat ovatkin vakavia, surullisiakin. Se on kirja epätoivosta, mutta samalla se toivottavasti lohduttaa. Olen saanut lukijapalautetta siitä, että kirjani päättyvät usein monitulkintaisesti tai avoimesti, mutta kirjailijana koen toisin. Minulle Moniquen tarina päättyy hyvin.

Aluksi kerroit kiinnostavasti kirjasi aihepiiristä. Entä sitten kirjoittamisprosessisi? Miten se etenee? Mistä saat aiheen ja kuinka kirjoitat niin aikataulullisesti kuin sisällöllisestikin?

Kaikkien kirjojeni aiheet ovat olleet keskenään erilaisia. Minulla on aina aluksi mielessäni idea, tulevan kirjani aihepiiri, jota alan tutkia ja kehittää tarinaksi. Esimerkiksi Kalanpelastajassa keskeiseksi tarinalinjaksi tuli se, kuinka Monique tarjoaa itsensä maailmalle ja kaloille. Päähenkilö tulee yleensä samaan aikaan kirjan idean kanssa ja alan rakentaa romaaniani tämän henkilön ympärille.

Usein tiedän kirjani lopun jo viimeistään kolmannen luvun jälkeen, jolloin kirjoitan viimeiset luvut. Muutan loppua harvoin, lähinnä teen pieniä muutoksia, kuten Moniquen tarinan loppupuolelle lisäsin tonnikalakohtauksen, koska kirja tuntui vaativan sitä. Kirjoittamisen lisäksi kirjailijan työhön kuuluu paljon muutakin. Itse luen hyvin paljon esimerkiksi tieteellisiä tekstejä, joiden kanssa menee aikaa. Taustatyön merkitys on suuri ja aina riittää paljon tarkastettavaa.

Kirjoitan aina kaksi sivua päivässä. Se minimi, johon pyrin. Toisinaan tuo kaksi sivua ottaa koko päivän, joskus teksti syntyy nopeasti. Työskentelen kotonani ja aloitan työpäiväni aamuisilla metsälenkeillä beagleni kanssa.

Kerrotko keskeneräisistä kirjahankkeistasi muille tai luetko pätkiä käsikirjoituksestasi läheisillesi?

Lyhyitä tekstejäni luen kyllä läheisilleni ennen niiden julkaisemistakin, mutta kirjoistani olen hiljaa aika kauan. Vasta ensimmäisten 40 sivun jälkeen alan kertoa edes koko käsikirjoituksestani.

Ensimmäinen romaanisi Nuku! on ilmestynyt liki 20 maassa. Olet varmasti matkustellut paljon. Näkyykö se Moniquen matkoissakin?

Kyllä. Olen Vladivostokia lukuunottamatta käynyt kaikissa niissä paikoissa, joissa Monique vierailee. Kalanpelastajassa ollaan kaikkien eurooppalaisten merien äärellä. Meret ovat keskeisiä paitsi matkustamisen, myös Moniquen oman minuuden kannalta.

Loppuun on pakko kysyä vielä Kalanpelastajan päähenkilön nimestä: miksi Monique Champagne?

Niin, Monique on kaikkea muuta kuin kuplivan shampanjainen. Varmasti juuri siksi. Hänen nimensä heijastaa kaikkea sitä hauskaa, mitä hänen ympärillään on, mutta mitä hänen omasta sisäisestä elämästään puuttuu. Moniquehan on hyvin yksinäinen, elää matkalaukkuelämää ja keksi valheellisen identiteetinkin. Mutta vaikka evoluution - henkisen tai biologisen - marginaalissa oleville ei ole tulevaisuutta, voi silti löytää lohdullisuutta, oman minuutensa.

Thank you, Annelies, for the nice lunch &  interview and for the great and interesting novel Vissen Redden!

Lokakuun luetut & kirjamessulauantai

Lokakuu alkaa muuttua marraskuuksi, sää on käsittämättömän lämmin ja mieli täynnä kirjoja - etenkin nyt kirjamessujen jälkeen. Ennen kuin palaan eilisen päivän messutunnelmiin (torstaista John Boynen ja kirjastoammatillisten kirjojen merkeissä kirjoitinkin jo täällä), listaan vielä lokakuussa lukemani kirjat.

Luin lokakuussa kaikkiaan yhdeksän sellaista kirjaa, jotka toin blogiini. Joukossa on kuusi romaania, yksi taide/kuvakirja sekä kaksi lastenkirjaa. Romaaneja luinkin suhteellisen vähän normaaliin lukutahtiini verrattuna, mutta toisaalta Ihmisen poika ja Vieras kartanossa ovat sellaisia tiiliskiviä, että niiden lukeminen otti oman aikansa. Ehdottomasti ihanin lokakuun kirjani oli Per Pettersonin Hevosvarkaat, joskin rakastuin myös Venhon Syntysanoihin sekä Watersin kummittelevaiseen luokkayhteiskuntakuvaukseen.

Orvokki Annala: Mikä Kuka ja Ken (1977)
Johanna: Venho: Syntysanat (2011)
Tuure Aro: Korson purppuraruusu (2011)
Sarah Waters: Vieras kartanossa (2011/2009)
Mike Pohjola: Ihmisen poika (2011)
Mathias Malzieau: Sydämen mekaniikka (2011/2007)
Marjut Hjelt: Lumoava haltijakansa (2011)
Per Petterson: Hevosvarkaat (2009/2003)
Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks (2011)

Ja nyt sitten kirjamessuille.

Eilinen sujui pitkälti sosiaalisissa merkeissä. Vietin päivällä mukanan lounashetken belgialaisen Annelies Verbeken kanssa, mutta siitä kerron lisää lähipäivien aikana, kunhan ehdin purkaa haastattelutuokiomme blogitekstiksi. Tänä syksynä suomeksi ilmestyneen Kalanpelastajan kirjoittanut Verbeke sekä Aleksanterin opettajan julkaissut kanadalainen Annabel Lyon olivat ystävällisesti mukana Avain-kustantamon järjestämässä kirjablogisteille suunnatussa tilaisuudessa.

Tilaisuuden alussa Avaimen Anna-Riikka Carlson esitteli kirjailijat meille liki kahdellekymmenelle kirjablogistille. Ennen kuin Verbeke ja Lyon pääsivät ääneen, juhlistimme koko porukalla kirjablogisteille myönnettyä upeaa Rakkaudesta kirjaan-tunnustuspalkintoa. Palkistusta viidestä blogistista paikalla eilisen tilaisuudessa olivat Hanna ja Salla.

Annelies Verbeke ja Annabel Lyon kumpikin kertoivat kirjoistaan, niiden julkaisemisesta eri maissa, kirjoittamisprosessistaan sekä urastaan hauskasti ja sympaattisesti, jopa hyvin sydämellisesti. Oli hauska kuulla esimerkiksi, kuinka Lyon kirjoitti Aleksanterin opettajaa kaikkiaan seitsemän vuotta ja kuinka Verbeke on kotimaassaan tunnettu myös näytelmäkirjailijana. Molemmat naurattivat meitä blogisteja kertomalla pienistä sattumuksista kirjojensa kansien suhteen. Aleksanterin opettajan kohdalla vaikkapa alaston, antiikin patsasta muistuttava, mies sai aikaan sensuuria joissakin osissa Kanadaa, mikä oli vain lisännut lukijoiden kiinnostusta kirjaa kohtaan. Verbeke puolestaan sanoi toivoneensa kalan kuvaa Kalanpelastajan hollantilaiseen ja belgialaiseen painokseen, mutta vasta Suomessa hänen toivomansa kala oli päässyt romaanin kanteen. Hänen Nuku!-kirjansa hollantilaisessa kannessa on hiiri jälkineen, vaikka alkujaan Verbeke oli toivonut siihen modernia taidetta. Molemmat kirjailijat kertoivat työskentelevänsä uusien projektien parissa. Verbeke kirjoittaa näytelmää ja Lyon jatko-osaa Aleksanterin opettajille. Lukeva yleisö, minä ainakin, on varmasti tyytyväinen näihin uutisiin.

Kaksituntisen blogistitapaamisen toinen puolisko sujui niin Avaimen kuin meidän blogistien kuulumisten vaihdossa. Oli hauska tavata monia vanhoja ja uusia tuttavia. Kiitos seurasta jokaiselle ja erityiskiitos Avaimelle tilaisuuden järjestämisestä.

Tänään sunnuntaina en mene messuille. Olemme kotona mittailleet paikkaa mahdollisille uusille kirjahyllyille, koska 30 hyllymetriä on jo täynnä kirjoja. Kirjamessuilla olin uusien kirjojen ostamisen suhteen hyvin maltillinen. Jo aiemmassa postauksessani mainitsemani Franzenin Vapauden lisäksi kannoin kotiin vain Kalanpelastajan sekä muutamia lastenkirjoja (mm. Lindgrenin Melukylän lapset sekä Sinttu-hevoskirja tyttärelleni ja Kaivinkoneista kertova kirja pojalle). Hyvä näin, kevein kantamuksin oli mukava liikkua, vaikka toki kirjakassien kantaminen on aina suuri ilo.

Kirjamessutorstai: Kiertelyä, John Boyne ja asiaa kirjastosta

Suuri osa kirjablogisteista sekä muustakin Etelä-Suomessa liikkuvasta lukevasta yleisöstä on varmasti mukana kirjamessuilla joko useana tai vähintään yhtenä päivänä. Ja vielä useampi lie mukana vain hengessä pitkän välimatkan tai aikatauluhankaluuksien vuoksi. Itse kävin kirjamessuilla eilen ja menen sinne huomenna uudestaan. Tänään perjantaina vietän välipäivää messuruuhkasta tehden kaikenlaisia pieniä työjuttuja sekä omistautuen myös sille, mikä kaltaiselle blogistille on niin rakasta: aion ottaa iltapäivän omaa lomaa ja lukea.

Ennen kuin kerron enemmän omasta eilisestä messupäivästäni, haluan onnitella lämpimästi Rakkaudesta kirjaan-tunnustuspalkinnon saaneita blogisteja. On upeaa, että kirjablogit saavat huomiota ja ansaitun tunnustuksen. En valitettavasti päässyt katsomaan palkintotilaisuutta, koska omien muiden menojeni vuoksi ehdin messuille vasta puolen päivän jälkeen, mutta sitten olinkin Messukeskuksessa iltakuuteen saakka.

Karkeasti oman eilisen messuaikani voisi jakaa kolmeen osaan: vapaaseen kiertelyyn alueella, John Boynen lehdistötilaisuuteen sekä muutamaan omaa työtäni sivuavaan tilaisuteen.

Kiertely alueella
Torstai oli hyvä päivä ottaa messualue haltuun. Oli melko väljää, lähinnä sai väistellä laumoina kulkevia koululaisia, joista osa näytti ilokseni olevan hyvinkin innoissaan kirjamessuista, olihan messuille pääsy varmasti melkoista vaihtelua pulpetin ääressä istumiseen. Itse kiertelin siellä täällä, pysähdyin Wsoy:n osastolle kuuntelemaan Katja Kaukosta, jonka Odelma on mielestäni eräs hienoimmista tänä vuonna ilmestyneistä esikoisromaaneista. Lisäksi bongasin haastattelupisteissä ainakin Jörn Donnerin, Anna-Mari Marttisen, Hannu-Pekka Björkmanin sekä Aleksis Kivi-lavalla Sofi Oksasen, Viivi Luikin sekä Arja Salokantelen. Hertan maailman Hertta käveli vastaan ja hänestä oli napattava kuva esikoistani ajatellen, eskarilaiseni kun pelaa innokkaasti Hertan maailma-peliä Pikku Kakkosen nettisivulla. Kirjaostoksia en eilen tehnyt kovinkaan paljon, mutta Jonathan Franzenin Vapaus kiinnosti siinä määrin paljon, että sen ostin Siltalan osastolta.

John Boyne
Bazar järjesti irlantilaisen John Boynen lehdistötilaisuuden iltapäivällä. Koska pidin paljon Boynen lastenkirjasta Nooa Notkoniitty karkaa kotoa, menin kuuntelemaan kirjailijan mietteitä. Bazarin tiedotuspäällikkö Vilja Perttola haastatteli Boynea lämminhenkisessä tilaisuudessa.

Alkuun Perttola ja Boyne keskustelivat Boynen kirjailijanurasta. Boyne kertoi aina omanneensa hyvän mielikuvituksen. Jo lapsena hän jatkoi lukemiensa kirjojen hahmojen elämää omissa leikeissään ja tarinoissaan. Kirjailijanuransa alkutaipaleella dublinilaisessa kirjakaupassa työskennellyt Boyne pystyi heittäytymään vapaaksi kirjailijaksi neljättä romaaniaan työstäessään. Boyne kertoi olevansa siinä mielessä vanhanaikainen, että pitää eniten suurista, eeppisistä tarinoista. En lainkaan ihmetellyt, että vahvana tarinankertojana tunnettu Boyne mainitsi suosikkikirjailijoikseen Charles Dickensin ja John Irvingin. Toisaalta Boyne kertoi nauttivansa suuresti myös Philip Rothin, Anne Tylerin ja Haruki Murakamin teoksista. Minun oli helppo nyökytellä hiljaa, sillä Irving, Tyler ja Murakami ovat kovasti omaankin mieleeni.

Boyne kertoi kirjoittavansa niin lapsille kuin aikuisille, muttei halua kirjoittaa yksinkertaisia lastenkirjoja, vaan haluaa niihinkin ajateltavaa, haasteita ja suuren tarinan. Kirjoittamisprosessi on toisinaan monimutkainen. Esimerkiksi Poikaa raidallisessa pyjamassa Boyne alkoi kirjoittaa lastenkirjana, mutta kirjan teemat pelottivat kustantajia ja lopulta kirja löysi tiensä aikuisten lukijoiden sydämeen. Boynen uusin suomennettu aikuisten romaani Tarkoin vartoitu talo oli kirjailijan mukaan helppo kirjoitettava. Tarina vaan tuli ja tekstiä syntyi. Boyne kertoi olleensa jo vuosia kiinnostunut Venäjän historiasta, Anastasian mysteeristä sekä niistä asioista, joita vallankumous sai aikaan. Hän totesi myös halunneensa tuoda kirjassaan esille uuden näkökulman vallankumouksen ja Romanovien käsittelyyn, sillä Boynen mukaan hyvän mielekkään kaunokirjallisuuden täytyy tuoda kuluneeseen teemaan jokin uusi näkökulma. Siitä olen Boynen kanssa samaa mieltä.

Bazar on julkaissut tänä syksynä toisenkin Boynen kirjan, jo mainitsemani Nooa Notkoniityn, joka on toistaiseksi ainoa lukemani Boynen kirja. Irlantilainen kirjailija piti Nooa Notkoniityn tarinaa erikoisimpana hänen itsensä koskaan kirjoittamana romaanina. Jos Tarkoin vartioitu talo syntyi helposti, niin Nooa Notkoniitty karkaa kotoa oli huomattavasti vaikeampi kirjoittaa teoksen raskaan teeman vuoksi. En nyt tässä voi kirjan juonta paljastamatta kertoa tarkemmin, mikä lastenromaanin teemasta teki raskaan tai haikean, mutta jaan mielelläni Boynen ajatuksen siitä, että Nooa Notkoniitty on kaikesta huolimatta valoisa, vapauttavakin kirja. Itse suosittelen kirjaa nimenomaan aikuisille, vaikka sen teemoista voi olla hyvä keskustella lastenkin kanssa. Sadun taikaa, kuten salaperäinen metsä tai puhuva mäyräkoira, kirjasta löytyy mitä aidoimmin.

Kirjailija kertoi myös saamastaan lukijapalautteesta. Etenkin Poika raidallisessa pyjamassa on puhuttanut lukijoita niin, että Boyne on saanut kirjeitä niin ihastuneilta kuin närkästyneiltäkin lukijoilta. Hän kertoi toivottavansa myös kielteisen palautteen tervetulleeksi, sillä hänen mielestään vahva kirja provosoi, ihastuttaa, vihastuttaa - herättää tunteita.

Mistä Boyne sitten löytää tarinansa? Hän kertoi tietävänsä sydämessään, mistä tarina tulee ja kuinka se alkaa kantaa. Boyne puhui lehdistötilaisuudessaan niin vakuuttavasti, että kyllä minun täytyy viimeistään talvella lukea hänen Tarkoin vartioitu talonsa.

Kirjasto 2012
Oman kirjamessutorstaini viimeinen ohjelmanumero oli osallistuminen Avaimen julkaiseman Kirjasto 2012-kirjan julkistamistilaisuuteen.

Kirjastoammattilaiselle suunnattu Päivi Almgrenin ja Päivi Jokitalon toimittama kirja on Asiakkaan asialla pureutuu asiakaslähtöisyyden kysymyksiin: Millaisia työkaluja kirjastoammattilainen voi käyttää asiakkuuden äärellä? Millaista on tehdä työtä tuntemattoman rakastetun  - asiakkaan – hyväksi? Miten vuorovaikutusta kirjaston käyttäjien kanssa voi syventää, miten saavuttaa ei-käyttäjä? Millainen on asiakkaan kirjasto? Kenen asialla nykyiset kirjastojen asiakkuudesta ponnistavat kehitystrendit lopulta ovat?

Vaikka kirja tullee kulumaan ennen kaikkea kirjastolaisten käsissä, on siinä paljon sellaisia tekstejä, jotka puhuttelevat myös ketä tahansa kirjaston asiakasta, kenties jopa ei-käyttäjää. Suomessa on maailman hienoin kirjastolaitos, siitä on hyvää pitää kiinni! Hyvää kirjastokeskustelua tarvitaan aina ja voiko paljon tärkeämpää teemaa ollakaan kuin asiakaslähtöisyys?

Samassa yhteydessä voisin vinkata toisestakin Avaimen uutuudesta: Pirjo Tuomen Kirjojen keskellä. Kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden asiantuntijana herättää varmasti keskustelua ja lämmittää kaikkien kirjanystävien mieltä.

**********************************
Vaikka en ole ruuhkien ystävä, niin jotain taikaa kirjamessuissa kyllä on. On uskomattoman hienoa, että tuhannet ihmiset kokoontuvat yhteen kirjojen ja lukemisen vuoksi. Siksipäs sukellan messutunnelmaan huomennakin. Odotan hyviä kirjallisia keskusteluja, muiden blogistien tapaamista sekä ainakin Annelies Verbeken, Annabel Lyonin sekä mahdollisesti muidenkin kirjailijoiden tapaamista.

Orvokki Annala: Mikä Kuka ja Ken

Kotimainen keskiviikko
Orvokki Annala: Mikä Kuka ja Ken
Kustantaja: Sanoma Oy (Wsoy) 1977
Kuvitus: Eijaliisa Vetikko
Kotimainen lastenromaani, kuvakirja

"Mikä ja kuka ja ken,
- minne ne veivät kaiken sen,
naurun ja laulun ja auringonkilon,
lämpimät katseet ja elämänilon,
mikä ja kuka ja ken."

Eräänä päivänä sävelet loppuvat Maarikka-tytön kultaisesta huilusta. Niitä ei enää ole, ainoastaan vihonviimeinen metsänreunaan karkaava sävel lähettää Maarikalle kaiun seuraa... Ja niin Maarikka lähtee Suureen Synkkään Metsään, jossa puut humisevat surullisesti ja josta kerrotaan monia synkkiä asioita. Maarikka ei saisi mennä sinne, mutta koska metsä laulaa hänelle surullista ja kuitenkin lempeää laulua Mikästä, Kukasta ja Kenistä, päättelee hän metsän olevan pohjimmiltaan ystävällinen, pahanteon uhriksi joutunut paikka. Metsästä tuleekin Maarikan suoja, jossa hän selville, että huilun äänet on väkisellä viety taikuri Kenin linnaan, jota kiviset, kaiken näkevät Mikä ja Kuka vartioivat. Kotiin jäänyttä surullista ja yksinäistä äitiään kaivaten Maarikka aloittaa matkansa kohti linnaa ja tapaa sen aikana monenlaista väkeä sienitalossa asuvasta ukosta puhuvaan Neko-kissaan. Puolipimeässä linnassa sävelten ja herra Kenin monet salaisuudet tulevat Maarikan eteen. Mutta mikä on linnan torniin vangitun naisen rooli Maarikan tarinassa? Juuri Maarikan on määrä ratkaista linnan arvoitus.

Orvokki Annalan pitkä satukirja Mikä Kuka ja Ken (1977) on nostalginen varmasti monille 1970-80-lukujen taitteessa lapsuuttaan viettäneille. Niin minullekin. Kirja itse asiassa vaivasi mieltäni vuosikausia. Minulla oli tästä pelkkä kalpea muisto, joka oli kuitenkin siinä määrin vahva, että olin jollain tasolla etsinyt tätä kirjaa kauan. Kirjoitin kevättalvella Astrid Lindgrenin Kultasiskostani sekä muista lapsuuteni "kadonneista" kirjoista, joiden joukossa nostin tämän Annalan kirjankin esille. Viime viikolla kirjan kirpputorilta löytänyt ihana ystäväni toi kirjan minulle lahjaksi ja eräänlainen kirjamuistojen ympyrä sulkeutui, kiitos!

Luin Mikän Kukan ja Kenin iltasatuna tyttärelleni iltasatuna viime viikonloppuna. Sain kuin sainkin sukeltaa juuri siihen satuun, jonka olin kadottanut. Mutta pidinkö kirjasta? Oliko se pelkkä nostalgiatrippi vai edelleen lumoava satu, joka vei mukanaan aikuisenakin?

- Vastaus on hyvin yksinkertainen, kissa selvitti, - mutta toisille hyvinkin monimutkainen ja melkein mahdoton. Sinulla on oltava rohkeutta, rakkautta ja uskoa itseesi. Silloin voit tehdä mitä tahansa, ihan mitä tahansa. Mutta jos sinulla ei näitä ole, voit saman tien kääntyä kotiisi ja jättää asiat silleen.
- Rohkeutta, rakkautta ja uskoa itseeni, Maarikka mietti.

Mikä Kuka ja Ken onnistui herättämään minussa uinuneet kirjamuistot eloon. Tunsin itseni taas pieneksi tytöksi, joka Maarikan tavoin kulki metsäpolulla eräänlaisessa fantasiamaailmassa etsien säveliään ja kaivaten äitiään. Muistin nyt, miksi kirja kiehtoi ja pelotti. Eräällä tavalla ymmärsin myös, miksi myöhemminkin olen viehättynyt kirjoista, jotka alkavat kartalla - Mikä Kuka ja Ken taisi olla ensimmäinen kohtaamani lastenkirja, jossa on fantasiamaailmaan viittaava kartta. Rakastan karttojen tutkimista, vaikken fantasiakirjallisuuden ystäväksi varsinaisesti lukeudukaan. Ihastuin myös siihen, kuinka hyvin Annala osaa ammentaa niin eurooppalaisten kansansatujen kuin suomalais-ugrilaisen folklorenkin maailmaa. Tyttäreni Annalan kirja lumosi täydellisesti.

Kirjan ainekset ovatkin hyvät ja jos Maarikan tarinasta laatisi vaikkapa seminaariesseen tai isommankin opinnäytteen, niin aihetta ei olisi vaikea löytää: psykologit voisivat tutkia sitä, mitä Maarikalta oikeastaan vietiinkään; kasvatustieteilijät pohtia Maarikan isän poissaoloa; naistutkijat tyttöä toimivana sankarina; kulttuuriantropologit herra Keniä japanilaisen kulttuurin populaarina ilmentymänä länsimaisessa lastenkirjassa ja folkloristit vaikkapa Vladimir Proppin esittelemien kansansadun funtioiden esiintymistä kirjassa. Itse ainakin kiinnitin huomiota siihen, kuinka hyvin proppilaiset perushahmot Annalan kirjassa esiintyvät: Maarikka, valittu tai sankari, kohtaa niin apurin, viisaan vanhuksen, eräänlaisen konnan sekä neidon/hyväsydämisen huoran pulassa. Lastenkirjassa ei tietenkään prostituioitua tavata, mutta jos kirja kirjoitettaisiin aikuisten saduksi, niin roolihahmo tälle olisi jo valmiina.

Nyt minun on kuitenkin kaikkien muistelevien kehujen jälkeen nostettava esiin muutamia muttia. Esimerkkini Vladimir Proppin formalistisesta lähestymistavasta kertoo oikeastaan Annalan kirjan vahvuudesta ja heikkoudesta. Mikä Kuka ja Ken pysyy hyvin koossa. Siinä on selkä alku ja loppu sekä lukijan - meillä niin aikuislukijan kuin lapsikuulijan - mukaansa tempaiseva tarina. Toisaalta kirja ei onnistu pitämään aivan sitä, mitä lupaa. Kirjan alun verkkainen, samaan aikaan pelottava ja lempeä tunnelma muuttuu tarinan puolivälissä hätäiseksi. Ikään kuin Annalalle olisi tullut kiire kasata kirja ja antaa tarinalle turhankin helponnopea päätös. Tähän kaikkeen nähden kirjassa on liikaa elementtejä aina lohikäärmeitä myöten. Pientä moitetta löysin myös kirjan kielestä sekä tietynlaisesta moraalisuudesta. Satu itsessään kyllä kulkee: metsän, linnan ja eläinten kuvailu ihastuttavat, mutta tuhmuuden tai hammasharjan nostaminen esiin muistuttavat pakostakin jonkinlaisesta 1970-luvun kasvatuksellisesta roolista kirjan kulussa. Ne hyppäsivät liiaksi ainakin minun silmiini, vaikka hampaiden säännöllistä pesua toki kannatankin.

Keskustelin kirjasta muutaman ystäväni kanssa. Moni muisti kirjan pelottavana, jopa ahdistavana. Toisille kirja oli ihana, oikea oman hyllyn aarre. Minulle Mikä Kuka ja Ken avautui kaikkine puutteineenkin kiehtovana ja melko omaperäisenä kotimaisena lastenkirjana. Erityiskiitosta haluan antaa Eijaliisa Vetikon kuvitukselle, joka oli minulle muistikuvissani huomattavasti Annalan kirjoittamaa tarinaa vahvempi. Ja edelleen, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen, juuri Vetikon kuvitus on se tekijä, joka sai minut muistamaan niin monia asioita koko teoksessa.

Muistatko sinä tämän kirjan? Jos muistat, niin kuinka se vaikutti sinuun? Jos kirja taas on tuntematon, niin ajattomuudessaan se tempaissee kyllä mukaansa. Fantasiaan pohjaaville lastenkirjoille lie aina tarvetta, sillä satujen voima on mittaamaton.

***½
***** (kirjallisena lapsuusmuistona)

Tässä yhteydessä haluan vielä muistuttaa kaikkia pienestä satupäivän haasteestani, jonka yhteyteen keksin lisätä blogini lähestyvän kolmevuotispäivän arvonnankin. Satujen tärkeyttä ei voi koskaan ylikorostaa!

Johanna Venho: Syntysanat

Johanna Venho: Syntysanat
Kustantaja: Wsoy 2011
Kansi: Marjaana Virta
Kotimainen romaani
Sivuja: 210

En ole koskaan mahtunut tällaisiin kyliin, mutta istun sokkeloisessa pappilassa metsänlaidassa. En toteuttanut brodskylaista nuoruudenhaavetta ja vuokrannut palazzon kellarihuonetta Grande Canalen varrelta Venetsiasta, en seiso parvekkeella kuunnelln veden päälle rakennetun kaupungin elämää, loisketta seiniin jotka järkeä uhmaten pysyvät pystyssä ja joista kaikki haluavat palan itselleen, minäkin. Haluan rappeutuvan palatsin seinälaatan sirun tai edes kerjäläisen homeisen kolikon, torimaalarin öljyvärinhajuisen rätin.
En ole Venetsiassa, olen täällä ja kuuntelen murretta joka muistuttaa nuottia jota mummo puhui. Se kuoriutuu muistissa auki, palauttaa hetkiin jolloin aikaa oli loputtumasti. Kaikki edessä. Avaan työhuoneen ikkunan, Mesin lapset huutelevat pihalla ja se uhitteleva nuotti on minun. Mesin ikkuna on auki ja verho hulmuaa tuuleen.

Intia, Venetsia, Helsingin yliopisto, Kourankorvan kylä itäisessä Suomessa. Kirjailija Hanna Frank on ollut aina valmis pakkaamaan tavaransa, lähtemään ja jättämään elämänsä miehet taakseen ennen kuin he ehtivät jättää hänet. Hän asettuu Kourankorven vanhaan pappilaan, sokkeloiseen taloon, jolla on oma kyläläisiä puhuttanut surullinen historiansa. Pappilan kupeessa vanhassa rintamiestalossa asuu kolmen lapsen nuori leskiäiti Mesi Kivelä. Mesi, joka on täydellinen äiti, sisar hento valkoinen. Mesi, jolla on aivan oma, salainen tarinansa. Juuri Mesi on saanut Hannan muuttamaan kylälle, vaikkei Hanna sitä tiedäkään.

Upeista runoistaan monille tuttu Johanna Venho liikkuu romaanissaan Syntysanat (2011) naiseuden, äitiyden, vaimouden, yksinäisyyden sekä taiteen ja kirjallisuuden maailmassa samaan aikaan myyttisesti ja realistisesti. Mennyt on läsnä nykyisyydessä menetysten ja saamisten muodossa. Mesin elämä sekä hänelle siivet maalannut ensirakkaus Aarni alkavat kirjallisessa mielessä kiinnostaa Hanna yhä enemmän ja enemmän.

Naisten elämät kiertyvät yhteen, he ikään kuin heijastavat toinen toisiaan. Hanna saa Mesiltä tarinan, Mesi saa Hannalta sanat, joita ei pidä pelätä.

Ne eivät asetu paperille sillä tavoin kuin tahdon. Ne ovat varpusen jalkoja, kynsiä, harittavat ja raapivat. Ne eivät rakenna taloa suojakseni, vaan puhkovat seinät. Ne nousta räjähtävät tästä ilmaan, puitten taakse, jättävät minut yksin. Mitä ne tekevät maailmalla, kenen kanssa, en tiedä.

Syntysanat on hidas, mutta intensiivinen kirja. Sitä lukee verkkaisesti, mutta samaan aikaan sitä haluaa ahnehtia. Näennäisen pieni tarina muodostuu kudelmaksi naiseudesta, taiteesta, todellisuuden rajoista sekä sanojen voimasta. Voima ja voimakkuus määrittävät Venhon monisyistä kirjaa. Kirjassa on jonkinlainen myyttien ja arjen, ihmisyyden tutkielman ja kaiken sanoiksi pukemisen onnistunut liitto. Niistä muodostuu myös hyvä tarina, Hannan ja Mesin mielenmaisema.

Johanna Venhon kieli on huikeaa, voi miten se sitä onkaan! Tai ehkä minun pitäisi todeta, että tietenkin se on huikeaa, sehän on runoilijan kieltä proosamuodossa. Venho kirjoittaa kuin hänen sanansa olisivat kiinni maassa tiukoilla juurilla. Toisaalta hän kirjoittaa niin ilmavasti, että kaiken rapaisenkin keskellä lukijan - ainakin minun - on helppo hengittää.

Kuulostan nyt todella ihastuneelta, ja toki sitä olenkin. Venhon kieli tempaisi minut mukaansa heti, samoin hänen kykynsä kuvata henkilöhahmojaan muutamilla vedoilla kertomatta mitään liikaa. Olen lukijana sellainen, että ihastun helposti etenkin kaunis- ja/tai väkeväkielisiin kirjoihin, mutta jumiudun helposti pikkuseikkoihin, jotka pahimillaan leimaavat koko lukukokemustani, mutta parhaassa tapauksessa ovat vain pieniä - ehkä tarpeellisiakin - säröjä, jotka saavat pysähtymään ja ajattelemaan. Tälläkin kertaa jumiuduin, nyt Mesin henkilökuvaan. Jokin Mesissä sai minut varpailleni. Oliko se se, että nuori Mesi oli jotenkin liian avuton, liian riippuvainen, liian nynny? Minun sukupolveni nainen! Minä olin äärimmäisen kiltti parikymppisenä, mutta en löydä nuoresta Mesistä mitään tuttua. Venhon kerronta kuitenkin antaa Mesin kasvaa; kasvaa ja kiertyä sellaiseksi, ettei sitä alussa edes arvaisi. Ei, vaikka heti ensisivuilla lukijalle kerrontaan juuri Mesin ajatuksenvoiman kutsuneen Hannan Kourankorven kylään.

Syntysanat lumosi heti alussa, sitten se ärsytti, kietoi pauloihinsa, ihmetytti ja ihastutti yhä uudelleen. En tiedä vielä, nouseeko Syntysanat erääksi kirjavuoteni huipuksi. Todennäköisesti. Sen kuitenkin tiedän varmasti, että Johanna Venho on sanojen taituri ja tavattoman viisas nainen. Lopetin kirjan toissailtana ja siitä saakka mielessäni on risteillyt monenlaista: paikoilleen ylistetty vaimous ja äitiys, sanat ja muistiinpanot ja salaisuudet, Venetsiassa veteen lohkeilevat kultaupotukset, nainen kuin vaivaiskoivu.

****
Syntysanoja on luettu myös Ilselässä sekä Sinisessä linnassa.

Tuuve Aro: Korson purppuraruusu

Tuuve Aro: Korson purppuraruusu
Kustantaja: Wsoy 2011
Kuvitus: Sanna Mander
Kotimainen lastenromaani, elokuvafiktio
Sivuja: 107

Kun Topi katseli Purppuraruusun näytöstä seitsemättä kertaa, tapahtui jotain omituista.
Päällisin puolin oli tavallinen keskiviikko. Topi istui vakiopaikallaan keskimmäisen penkkirivin tuolissa ja mutusteli voilla ja suolalla kuorrutettua paukkumaissia. Mustaviiksinen Rudolf ja kaljupäinen Jones käveleskelivät bungalowin huoneissa ja juonivat. Tallulah saapui liaanilla.
Mutta kun tytön oli aika sanoa yksi kuolemattomista repliikeistä, hän tekikin jotain ennenkuulumatonta: hän käänsi katseensa suoraan Topiin!

Koska olen "aina" pitänyt Woody Allenin elokuvista ja asun vain muutaman kilometrin päässä Korsosta, tuntui ajatus eteeni hieman yllättäen tulleesta Korson purppuraruususta (2011) kerrassaan oivalliselta. Tuuve Aron lastenkirjassa on nimittäin sama idea kuin Allenin hienossa Kairon purppuraruusussa: yksi elokuvan hahmoista loikkaa ulos valkokankaalta osaksi reaalimaailmaa.

Topi Turpeinen on korsolainen koulupoika. Elämä lähiössä sujuu oman perheen, aamupuuron, Bonnie- ja Clyde-kissojen sekä kouluarjen merkeissä. Betonilaatikkomaisessa koulussa kuvaamataito ja matematiikka sujuvat, mutta ilkeä Remu Räme sekä punakka liikunnaopettaja Puntarpää tekevät koulupäivistä osin ikäviä. Onneksi on kuitenkin Korson Kino, elokuvateatteri, jonne Topi menee aina koulun jälkeen. Hänen suosikkielokuvansa on Purppuraruusu, jossa on kaikkea: Amazonin villi viidakko, arvokas rubiini sekä ennen kaikkea miekkailutaitoinen tyttö Tallulah.

Kun Topi on katsomassa elokuvaa jo seitsemännen kerran, tapahtuu jotain ihmeellistä: Tallulah hyppää ulos valkokankaalta ja astuu Topin kanssa ulos korsolaiseen räntäsateeseen...

Korson purppuraruusu on juuri sitä, mitä se takakannessaan lupaa: villi ja vauhdikas kertomus itsetunnosta. Kirjan suurin ongelma oli se, etten voinut kiintyä Topiin enkä Tallulahiin. Heissä on kyllä paljon juuri oikeanlaisia aineksia: epävarmuutta, oikeudenmukaisuutta, herkkyyttäkin, mutta kirjan juonellinen vauhdikkuus esti minua näkemästä heitä itselleni rakkaina henkilöhahmoina, vaikka molemmissa olisi ollut siihen aineksia.

Haluan kuitenkin korostaa, että Korson purppuraruusu on varsin hyvä lastenkirja. Siinä ollaan pienten puolella, mikä on eräs tärkeimmistä viesteistä missä tahansa kirjassa. Elokuvan ystäville kirja on todellista mannaa. Aikuiset voivat klassikoiden ja nykyelokuvien tuntemuksensa ansiosta bongata kirjasta kaikenlaista, mistä Aro vielä tarinan päätyttyä vinkkaa. Elokuvakriitiikkona Aro osaa liikkua filmien maailmassa niin viittauksin kuin cliffhangerein. Siksi voisin suositella kirjaa ennen kaikkea leffafriikeille. Aro myös pitää tekstinsä kasassa, naurattaa, hengästyttääkin. Kaiken mainitsemani vauhdin väliin mahtuu onneksi pieniä lumisateisia suvantoja. Sanna Manderin oranssinhehkuinen kuvitus mukailee Aron luomia tunnelmia niin hienosti, etten voisi keksiä kirjalle parempaa kuvittajaa. Reipas on lie paras sana luonnehtimaan kirjaa kokonaisuutena.

Entäpä sitten kirjan paikallisväri, kun Korso nyt kerran mainitaan kirjan nimessäkin? Elokuvien lopputeksteille uskollisesti heti kirjan alkulehdillä kerrotaan, että kaikki yhteydet korsolaisiin, amazonilaisiin tai heidän kotiseutuihinsa ovat puhtaasti sattumaa. Korsossa usein kirjastossa ja toisinaan ruokakaupassakin asioivana aloin lukiessani totta kai hakea tuttuja paikkoja kaiken sadunomaisen fiktion takaa. Heti alkuun tunnistinkin Korson: paikan, joka on ennemminkin laatikkomainen kuin mitenkään ihmeellinen. Pian kirjassa tulee kuitenkin vastaan paikkoja ja tunnelmia, joita löytyy vain kuvitteellisesta Korsosta, kuten suuri ostoskeskus liukuportaineen tai suloinen Korson Kino sinisine neonvalokirjaimineen. Kinon maailma on niin Topille kuin lukijallekin jotenkin Korsoa todempi. Mutta kuitenkin - kaikesta huolimatta - kirjassa tiivistyy jonkinlainen mielikuvieni mukainen Korson keskustan henki: on betonisia taloja ja harmautta, mutta toisaalta on ihmeellistä kauneuttakin, kun sitä osaa oikein silmin katsella. En tiedä, minähän en ole korsolainen:

Kun he kävelivät rinnakkain halki iltahämyisen Korson, ilma alkoi pakastaa ja lammikot jäätyä hiljalleen umpeen. Katulyhtyjen valot heijastuivat niistä kirkkaina kuin timantit.

Korson purppuraruusu on hauska ja varsin omaperäinen lastenkirja. Sen kerronnan vauhdikkuus ja toimintapainotteisuus kävivät välillä lukijanluonnolleni, mutta toivon kyllä omien lasteni löytävän tämän kirjan joskus kouluikäisinä. Lastenkirja leffafriikeille on mainio idea.

***+ (pidin tästä antamiani pisteitä enemmän, tähtien antaminen on joskus vaikea laji!)

Sarah Waters: Vieras kartanossa

(Ei-ihan-kotimainen keskiviikko)
Sarah Waters: Vieras kartanossa
Kustantaja: Tammi 2011
Alkuteos: The Little Stranger 2009
Suomennos: Helene Bützow
Kansi: Tuija Kuusela
Ulkomainen romaani, psykologinen kummitustarina
Sivuja: 594

Ja kun aloin ajaa Hundresin poikki potilaskäynneilläni, tein sen usein. Minä oikein odotin niitä hetkiä, sillä ne poikkesivat kovasti muutoin arkisesta elämästäni. Tunsin pienen jännityksen piston joka kerta kun käännyin puistoon, panin portit perässäni kiinni ja ajoin rikkaruohojen valtaamaa tietä. Ja kun tulin ränsistyneen punaisen rakennuksen kohdalle, minulla oli aina sellainen tunne, että tavallinen elämä oli hiukan keikahtanut, ja olin pudonnut toiseen, vieraaseen ja eriskummalliseen todellisuuteen.

Lokakuun loppu on sopivaa aikaa paksulle kummitustarinalle: ulkona syyslehtien kulta ja lähestyvän marraskuun tasainen harmaus ovat kilpasilla, tuuli ujeltaa, maisema on aamuisin sumuinen ja jo iltapäivällä mieli kaipaa sohvannurkkaan kera teekupposen. Suoranainen kauhukirjallisuus tai pelottavat mörkötarinat eivät ole koskaan kiehtoneet minua (tai ehkä hivenen teini-iässä), mutta olen aina ollut heikkona brittiläisiin nummimaisemiin, sikäläisiin kartanoihin sekä ennen kaikkea yhteiskuntaluokan - kahden kerroksen väen - kuvaukseen. Kun kaikkeen tähän perienglantilaisuuteen yhdistetään vielä psykologinen kummitustarina, olen enemmän kuin kiinnostunut lukemaan kirjan.

Sarah Watersin Vieras kartanossa (2011/2009) on romaani, jonka sain ystävältäni lainaan jo kesällä, mutta jota säästelin tänne syksyyn saakka. Se oli varmasti viisasta, koska juuri nyt minun oli helppo astua sisälle paljon blogikirjoituksia saaneen hitaasti rakentuvan kertomuksen maailmaan.

Vieras kartanossa johdattaa lukijansa toisen maailmansodan jälkeiseen Englantiin ja yli kaksisataavuotiseen rappeutumassa olevaan Hundreds Hallin kartanoon. Maalaislääkäri ja oman elämänsä antisankari, yhteiskuntaluokkakompleksista kärsivä Tohtori Faraday kutsutaan kartanoon potilaskäynnille ja pikkuhiljaa hän saavuttaa luottoaseman kartanon oman väen keskuudessa. Hundres Hallin asukkaista rouva Ayres ei ole koskaan päässyt yli lapsena kuolleen Susan-esikoisensa kuolemasta. Hänen ainoa poikansa, herkkä ja synkeä Roderick kantaa mukanaan sodan haavoja ja hänen tyttärensä, terveen maalaisnaisen tavoin rotevatekoinen Caroline pitää enemmän koirastaan Gypistä kuin kartanonväelle pakollisista sosiaalisista tilaisuuksista. Kesän muuttuessa syksyksi talossa alkaa tapahtua omituisia, selittämättömiä ja ahdistavia asioita, jotka tuntuvat pahenevan kuin oirehtiva sairaus. Sairaus tuntuu olevan niin ihmismielessä kuin itse talossakin ja periaatteessa talon ulkopuolisen tohtorinkin elämä kiertyy kaiken ympärille.

Askelet kuuluivat nyt kaikkein selvimmin, ja sitten ne yhtäkkiä lakkasivat. Rouva Ayres tiesti, että hahmo seisoi nyt aivan oven takana, ja ovilevy jopa liikahti hieman, aivan kuin sitä olisi tönäisty tai painettu tai kokeiltu. Rouva Ayres katsoi lukkoa, odotti että avainta käännettäisiin ja kahva liikkuisi, ja hän keräsi rohkeutta kohdatakseen sen mitä avatun oven takana tulisi näkyviin. Pitkän empimisen jälkeen ovi painui takaisin paikalleen. Rouva Ayres pidätti hengitystään, kunnes kuuli vain oman sydämensä jyskytyksen ikään kuin hiljaisuuden pinnalla.
Yhtäkkiä hänen olkansa takaa kuului puheputken pillin vihlova ulvahdus.

Olen lukenut Watersin aiemmasta tuotannosta vain Silmänkääntäjän. Sitä voisi luonnehtia, ja on muistini mukaan jossain näin tehtykin, historialliseksi jännityselementtejä sisältäväksi kertomukseksi, jossa dickensläiset elementit, lesbolaisuus sekä yhteiskunnallinen ote kiertyvät tiukasti toisiinsa pitäen lukijan mielenkiinnon yllä. Vieras kartanossa tuo uusia tuulia Watersin sinänsä erinomaiseen kirjailijakuvaan. Dickensläisyyden tilalla on etenkin romaanin ensimmäisessä puoliskossa jonkinlaisia tuntumia eräästä tämän vuoden suosikkikirjastani, Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illlasta. Tohtori Faraday on alkuun hieman samanlainen itseään ylempää luokkaa edustavien ihmisten tarkkailija kuin hovimestari Stevens (jonka työnantajan nimi on tässä yhteydessä hauskasti herra Farraday). Poissa on myös lesboromanssi, mutta Watersinsa hyvin lukeneet löytänevät monenlaisia piilomerkityksiä Carolinen olemuksesta sekä hänen joistakin reagointitavoistaan. Kun vertailun tielle lähdin, niin sanon vielä, että Vieras kartanossa on juuri sellainen kirja, jonka toivoin Kate Mortonin Paluun Rivertoniin olevan. Vaikka Mortonin kirjassa oli puolensa ja kokonaisuudessaan onnistuin siitä(kin) pitämään, oli se minulle liian laimea, ennalta-arvattava ja tavanomainen. Vieras kartanossa sen sijaan piti sen, mitä lupasi. Ennakko-odotukseni täyttyivät kaikilla mahdollisilla saroilla.

Onko kirjassa sitten mitään moitittavaa? Hieman puolivälin jälkeen romaani tuntuu junnaavan aavistuksen paikoillaan tavalla, jota jotkut voisivat luonnehtia pitkäpiimäiseksi. Watersin kerronta unohtuu jonnekin Hundreds Hallin aavemaisten seinien sisäpuolelle ilman, että mitään merkittävää tapahtuu. Minä pidin myös näistä pysähtyneisyyden hetkistä, sillä juuri sitä tohtori Faradayn, Carolinen, rouva Ayresin, Bettyn sekä muutaman muun puutteen ja pelon värittämä arki pitkälti on. Kun varoja kartanon ulkopuoliseen elämään ei ole ja kun joku tai jokin kolistelee seinien takana, ei voi kuin odottaa tulevaa - kauhunsekaisin tuntein.

Koska teos on psykologinen kummitustarina, ovat sen keskeisiä teemoja pelko, kaunat, kummitukset tai usko kummituksiin sekä ihmisen oman elämän menetykset ja heikot kohdat. Kirjan henkilöistä jokaisella on oma ristinsä kannettavanaan ja taitavana kertojana Waters osaa kääntää lukijansa mielen moneen otteeseen niin, että tämä saa kokea yllätyksiä kerta toisensa jälkeen. Paljon jää lukijan itsensä pääteltäväksi. Myös kääntäjä Helen Bützow on tehnyt laadukasta työtä, minkä haluan edes mainintana ja lukijan kiitoksena tuoda esille. Esimerkiksi romaanin suomenkielinen nimi ylittää monimerkityksellisyydessään sen alkukielisen nimekkeen, The Little Strangerin.

Minuun tällainen hidas, luokkatietoinen ja psykologinen kummitustarina vetosi. Luin kirjaa viime yönä ja kuuntelin samalla, kuinka tuuli kolisutteli savupiippumme peltiä. Minun oli pakko sulkea kirja, selailla hetkinen yöpöydälläni odottavia muita teoksia ja lopetella Watersin kirjan lukeminen vasta tänään. Vieras kartanossa toimi ainakin omalla kohdallani loistavasti niin pelottavan tunnelmansa kuin itseäni aina niin ihastuttavan brittiläisen luokkayhteiskunnan kuvailunsa osalta. Lisää Watersia, kiitos!

****+

Tällä kertaa en tavoistani poiketen linkitä ketään, sillä Vieraasta kartanossa on kirjoitettu 10-20 blogissa. Jos kirjan monipolvinen juoni sekä Watersille tyypillinen loppuratkaisujen yllättävyys jäi vaivaamaan mieltä, kannattaa kurkata Järjellä ja tunteella-blogin juonikeskustelua ja katsoa, kuinka romaanin lukijat ovat kirjan kokeneet.

Pieni haaste Satupäivän kunniaksi

Hyvää Satupäivää! Toivotan tietenkin iloisesti onnea kaikille Satu- ja Säde-nimisille (sekä hieman yllättäen myös päivän miespuoliselle sankarille Luukakselle), mutta ennen kaikkea haluan korostaa satujen tärkeyttä kaikkien - niin lasten kuin meidän aikuistenkin - elämänpiirissä.

Olen itse aina lukenut satuja. Kun olin pieni, minulle luettiin paljon satuja. Alakoululaisena kirjoitin niitä itse. Kirjoitin muun muassa neljä ruutukantista vihkoa täyteen Siili-vaarista ystävineen ja vielä teini-iässä muistan naputelleeni vanhalla kirjoituskoneella tarinan kellonviisareita tutkivasta Matias Jahvanaisesta (satu sai vesivärikuvituksenkin). Opiskeluaikana aloin kirjoittaa satua jääkarhun myyttisestä matkasta. Mieheni sisar kuvitti satuani neljän suuren pastellitaulun verran ja kuvat satuineen olivat esillä yksityisessä taidenäyttelyssäkin entisen kotipaikkakuntani Kellarikalleriassa. Yksi tauluista komistaa nyt nelivuotiaan karhunpoikani seinää.

Kaikista pienistä menneistä kirjoitusprojekteistani huolimatta olen aina ollut ensisijaisesti lukija. Aikuisenakin aikana ennen lapsia meillä oli mieheni kanssa tapana lukea toisillemme ääneen. Luimme usein myös satuja aina Marjatta Kurenniemen Pilvipaimenesta Tove Janssonin muumiromaaneihin (joista suurin suosikkini on Taikatalvi) ja edelleen Astrid Lindgrenin haikean onnellisiin (Eräs toukokuun yö) ja surullisiin (Soittaako lehmus, laulaako satakieli) kertomuksiin. Omien lasteni myötä sadut ovat erottamaton osa perheemme arkea. Parhaillaan aloittelemme iltasatuna ensimmäistä Uppo-Nallea ja saimme juuri loppuun Kurenniemen Onnelin, Annelin ja nukutuskellon.

Nyt Satupäivän kunniaksi haluan muistaa teitä blogini lukijoita pienellä haasteella. Tiedän, että blogimaailmassa on parhaillaan oikea runsaudenpula haasteista, joista eräs tuoreimmista ja samalla mainioimmista löytyy täältä. Oma haasteeni ei kuitenkin vie paljon aikaa. Haaste on yksinkertaisuudessaan tällainen:

Lue marraskuun 2011 loppuun mennessä yksi satu ja esittele/arvioi se blogissasi. Kerro lukemastasi sadusta myös tämän postauksen kommenttilaatikossa. Kaikkien haasteeseen osallistujien kesken arvon yhden satukirjan sekä jotain pientä jouluista.

Blogini täyttää joulukuussa kolme vuotta, joten tämä haaste&arvonta saa samalla toimia blogini syntymäpäiväarvontana. Blogini syntymäpäivä on hieman samanlainen kuin esikoisenikin, se jää joulunpyhien jalkoihin. ;) Toivottavasti jaksatte osallistua reippaasti tähän sadunomaiseen haasteeseen. Se ei ainakaan rasita pituudellaan. Linkittääkin tätä haastetta toki saa, sillä satujen tärkeyttä ei voi koskaan vähätellä.

YK:n lapsenoikeuksien julistuksen mukaan satu on lapsen oikeus. Lisää satupäivästä voitte lukea Suomen teatterit ry:n Satupäivä-sivulta.

Syyslomalla kirjallisessa mielenmaisemassa

Se syyskuu oli Neljän tuulen satamassa kultaisten usvien ja punertavien autereiden aikaa. Päivät kylpivät auringossa ja yöt kuutamassa tähtien tuikkeessa. Myrsky ei rikkonut lahden pintaa eikä kolea tuuli puhaltanut. (L.M. Montgomery: Anna omassa kodissaan)

Terveisiä syyslomalta. Kaltaiseni etätutkija ja osa-aikainen freelancer tekee hieman töitä lomallakin, mutta olen nyt perheeni kanssa lapsuuteni savolaismaisemissa kera lähisukuni sekä hyvien kirjojen. Lukukassiini pääsivät blogigallupini kaksi voittajakirjaa, Sarah Watersin Vieras kartanossa sekä Agatha Christien Syyttävä sormi. Aloin eilen illalla lukea Watersin kirjaa, joka vaikuttaa hyvin lupaavalta. Se on tuntuu juuri oikeanlaiselta syksykirjalta: ajatelkaa vaikka rapistunutta kartanoa, yläluokan brittiyhteiskuntaa, aavemaisuutta sekä tietenkin kirjan tiiliskivimäisyyttä ja sen paikkaa Keltaisessa kirjastossa.

Lukiessani monissa blogeissa liikkuneen "Kerro itsestäsi kahdeksan asiaa"-haasteen vastauksia olen pannut merkille, että syksy on usean kirjabloggaajan suosikkivuodenaika. Niin minunkin! Vaikka olen kevättalven lapsi, rakastan syksyä. En koskaan väsy ihailemaan syksyistä maisemaa ja löydän syksystä, jopa marraskuusta, paljon lohdullista.

Jo kesällä Meijerielämää-blogin Lumikko haastoi bloginsa lukijat pohtimaan kirjallisia mielenmaisemiaan. Mietin kauan omiani, sitten unohdin haasteen. Olin jo kesällä kirjoittamassa toisaalta Kanadasta ja ennen kaikkea Iso-Britanniasta, koska ajatus Prinssi Edwardin saaresta majakoineen ja tummine pälyilevine aallokkoineen tai englantilaisen teehetken täyttämä tuokio vaikkapa Emman (ja hieman Dexterinkin) kaltaisen ystävän kanssa tuntui omalta. Mieleni kaipaa kävelemään Jane Austenin vehreille nummille ja Kate Mortonin tai Kazuo Ishiguron luoman yläluokan pariin tai haluaa (vain) sivusta seurata Brigdet Jonesin sähellystä. Huomasin kuitenkin, että P.S. Rakastan kirjoja-blogin Sara kirjoitti omista kirjallisista mielenmaisemistaan niin, että saatoin vain nyökytellä hänen tekstiään lukiessani. Olen Saran kanssa tismalleen samoilla linjoilla, mitä kirjalliseen maantieteeseen tulee; Iso-Britannian ohella nautin Yhdysvaltain syvää etelää käsittelevistä kirjoista.

Huomasin kuitenkin, ettei kirjallinen mielenmaisemani olekaan maantieteellinen paikka, vaan se on vuodenaika, nyt käsillä oleva syksy. Suhtautumiseni syksyyn ja kirjoihin on kahtalainen, mutta aina yhtä haltioitunut. Toisaalta rakastan kirjoja, jotka osin tai kokonaan sijoittuvat syksyyn. Toisaalta miellän syksyn kirjojen vuodenajaksi: syksyllä ilmestyvät vuoden kiinnostavimmat uutuudet, syksy on kirjamessujen aikaa ja lehtien tippuessa puista on vain niin mukavaa - ja vaikkapa kevääseen verrattuna erityisen luvallista tai suotavaa - käpertyä sohvannurkkaan kera hyvän romaanin.

Tuuli tunkeutui luihin ja ytimiin kun istuin terassin reunalla, ja käsiäni alkoi paleltaa. Puut olivat nyt paljaita ympärillämme, hasselpähkinä ja tammi ja koivu olivat paljaita, ja paju ja leppä, ja tuntemattoman ikäiset luumupuut, ja monet muutkin lajit, kaikista oli lähtenyt lehdet. Tuuli kävi Skagenista ja jäisestä Norjan maasta, harmaakiven ja kuusenhavujen maasta jossa isäni oli menossa metsään tuttuja polkuja pitkin, kun ei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt. (Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta)

Syksyyn kokonaan sijoittuvia kirjoja on yllättävän vaikea löytää. Kokolailla kirjallisesti-blogin Jenni on listannut niitä tänne. Sen sijaan hyvin monissa kirjoissa osa tapahtumista sijoittuu syksyyn tai kirjan tunnelma on syksyinen. Minulle ei olekaan väliä sillä, onko kirja kokonaan syksyinen, kuten Hanna Tuurin lohduttava Orapihlajapiiri tai Helmi Kekkosen kuulaankaunis Valinta vai onko kirjassa vain aavistus syksyä, kuten Per Pettersonin huikeassa Hevosvarkaissa tai John Irvingin hienossa kasvukertomuksessa Oman elämänsä sankari. Syksyinen mielenmaisemani voi syntyä yhtä hyvin Marikin ensimmäisestä koulupäivästä, Kolmannentoista kertomuksen marrasmaisemasta tai Anna-kirjojen Marillan leipomasta piirakasta. Yhtä kaikki, tärkeintä on tunnelma. Se, että kirja vie hienoisen melankolian keinoin kohti keinuttavaa lohdullisuutta.

Haaveiluun taipuvaista mieltäni lohduttaa ja ihastuttaa tavattomasti syksyinen mielikuva ihan tavallisesta illasta, jolloin palaan kotiini kirjastosta lasteni kanssa. Vastapäisen metsän haapa havisee ja sataa kultaisia lehtiä maahan, mieheni on sytyttänyt kynttilän talomme etuovella olevaan lyhtyyn, kirjakassi painaa ollen täynnä ihmeellisiä maailmoja. Sisällä takkatuli rätisee kodikkaasti, eilen leipomaani omenapiirakkaa on vielä jäljellä. Nautin sitä uuden London Earl Grey-teen kanssa ja illalla lasten nukahdettua avaan itselleni uuden kirjan kannet ja astun sisään vielä tuntemattomaan maailmaan syksyisen hämärän kietoutessa lempeästi ympärilleni. Romanttista? Varmasti, mutta niin täydellisen syksyisen kotoisaa.

P.S. Blogini pukeutuu nyt viikonlopuksi vaaleanpunaiseen. Katsokaa tärkeä postaus Amman blogista!

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Kotimainen keskiviikko
Mike Pohjola: Ihmisen poika
Kustantaja: Gummerus 2011
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Kotimainen romaani
Sivuja: 607

Kun Justus oli murrosiässä, hän tajusi sen: hän saattaisi olla Ihmisen Poika. Voideltu, hepreaksi Mashiach, kreikaksi Khristos. Hän saattaisi olla Jeesus.
Tämä saattoi olla se tehtävä, johon Jumala oli hänet valinnut. Enkelit suojelivat hänen henkeään ja hän oli jo alkanut viettää suhteellisen hengellistä elämää: lukea Raamattua ja väitellä uskonnosta.
Miten hän voisi saada varmuuden?

Jeesus tulee, oletko valmis? Pieni Julius Sariola saa alkunsa kuin ihmeen kautta ja kasvaa syvästi uskonnollisessa perheessä, jossa rukous on voimissaan. Eräänä päivänä Julius putoaa korkeasta puusta, mutta jää roikkumaan saappastaan oksaan ja pelastuu. On kuin suojelusenkeli olisi pelastanut hänelle ja Jumala varannut hänelle merkityksellisen tehtävän maailmassa. Johdatuksen aikaansaama pelastuminen jää Juliuksen mieleen ja matkallaan kohti aikuisuutta hän uskon ja epäuskon vuorotellessa pohtii sitä mahdollisuutta, että on Jeesuksen toinen tuleminen. Hän ei kuitenkaan kerro asiasta kenellekään, vaan valmistautuu tulevaan tehtäväänsä kaikessa hiljaisuudessa saavuttaen aikuisuuden ja opiskelijaelämän.

Mike Pohjolan omaelämäkerralliseksi luonnehdittu aikalaisromaani Ihmisen poika (2011) pureutuu toisaalta yhden miehen hengelliseen etsintään ja lataa toisaalta lukijoiden eteen valtavan määrän poliittisista, uskonnollista ja populaarikulttuurista kuvastoa viime vuosikymmeniltä. Itseään etsivän nörttipojan elämä sekoittuu sukupuoliseen kanssakäymiseen, kunnallis- ja valtionpolitiikan kähmintään sekä viime vuosikymmeninä kulttisuosiota saaneisiin hahmoihin (mm. ihailtavat Star Trekin kapteeni Picard sekä Tolkienin luoma Gandalf sekä surulliset ja vastenmieliset Pekka Siitoin sekä kuvitteellisen uskonnollisen liikkeen Pyhän Tien kuvottava johtaja).

Etsiessään itseään, Jumalaansa tai jumaluutta sekä ennen kaikkea toisia ihmisiä, Juliuksen elämä sivuaa mitä erilaisempia henkilöitä. On omalaatuinen pappi ja demarikansanedustaja Pontus Farsius, Sadinkuusten poliittisesti vehkeilevä perhe, uskonnon vuoksi kovia kokeneet siskokset Kaisa ja Heini sekä satunnaisia rakastettuja, opiskelijakommuunin väkeä, roolipelaajia zombeineen; on toinen toistaan värikkäämpää väkeä Turun yössä ja päivässä. Oman uskonnollisen yhteisön löytäminen ei ole helppoa, kun helluntailaiset ovat liian konservatiivisia, mormonit tuntuvat liian amerikkalaisilta ja körtit ovat selvästi maalaisjuntteja. Kyseessä on eräänlainen henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen odysseia Ulvilassa, Naantalissa ja Turussa, joiden paikat ja murre ovat kirjassa vahvasti läsnä:

"Onks Jumala tehny joistain ihmisist jotenki erityisii?"
Tällaisia kysymyksiä Farfors olikin odottavat saavansa seurakuntanuorilta. Julle taisi olla juuri siinä iässä, jossa omaa identiteettiä aletaan miettiä.
"Kyllä, kaik ihmise ova erilaisii, mut Jumala rakastaa kaikkii yht pal."
"Mut onks jotkut viäl vähä enemmä erilaisii?"
"Varmasti", sanoi Farfors. "Sanotaa vaik et kymmene prosenttii ihmisist on vasenkätisii, ja Jumala rakastaa niit yht paljo ku muit."

Ihmisen poika on tyylipuhdas satiiri: se naurattaa, muttei ole hauska, vaan sen aikaansaama nauru on eräänlaista kylmää naurua, mieltä karmii, muttei voi olla vetämättä suunpieliään hymyyn. Ihmisen poika on yhteiskunnallisesti, poliittisesti ja uskonnollisesti kantaaottava. Pohjolan piikki osuu niin kunnallispoliitiikoihin, hihhuliuskontoihin, opiskelijoihin, hippeihin, keskiluokkaan, papistoon, ennen kaikkea se osuu myös häneen itseensä, sillä juuri Julius on kaiken keskellä. Kirja on ehdottomasti myös aikalaisromaani kaltaisilleni 1970-luvulla syntyneille. Pohjola risteilee neljän viime vuosikymmenen yhteiskunnallisissa ja populaarikulttuurisissa maisemissa. Minua hymyilytti, kun muistelin Ritari Ässä-näyttelijän siirtymistä Baywatchiin tai ajattelin aikaa, jolloin His Infernal Majesty oli vain bändi muiden joukossa.

Pohjola osaa kirjoittaa eikä ainakaan oma lukijanotteeni päässyt herpaantumaan. Ihmisen poika on kuitenkin siinä määrin laaja, ettei se onnistu pysymään kasassa kaiken runsautensa keskellä. Kirjassa on aineksia hengästyttävyyteen saakka. On varmasti lukijasta kiinni, kuinka hyvin kirjan monipolvisuutta jaksaa lukea. Itse olisin kaivannut jotain vähemmän. Koska en ole kovin kiinnostunut roolipeleistä, myönnän harpponeeni muutamat pelien kehittelemiseen liittyvät kuvailut lukien niitä vain silmäillen. Jollekin toiselle - varmasti hyvinkin monelle - lukijalle kohtaukset saattavat olla kirjan parasta antia. Ja joku taas saattaisi tuskastua pieniin lähihistoriallisiin vapahtajakuvauksiin, mutta kaltaiseni vanha kulttuurintutkija suorastaan upposi erilaisten kulttien raporttimaiseen kuvailuun: Heaven's Gate-lahkolaisten joukkoitsemurha Niken lenkkarit jalassa tai Dengin, erään harvan naispuolisena Jeesuksena pidetyn kiinalaisnaisen tarina toivat mieleeni uutisia vuosien takaa valottaen kiinnostavasti myös Juliuksen jeesusmatkaa.

Ihmisern poika on varsin luettava sellaisena kuin se on, mutta kirjassa olisi ollut paljonkin tiivistämisen varaa. Loppupuolella kerronta muuttuu. En paljasta, miten ja miksi, mutta itse nautin tavattomasti kirjan alusta sekä sen reilusta sadasta viimeisestä sivusta. Alku vei minut mukanaan lujaa luvaten paljon, sitten kirja jäi hieman junnamaan, vaikka kronologisesti etenikin kohtauksesta toiseen, mutta teoksen loppupuolella Pohjolan kerronta terävöityy uudelleen. En voinut laskea kirjaa käsistäni, vaan luin sitä toissayönä puoli kahteen saakka. Se kertonee paljon siitä hullusta intensiivisyydestä, jolla Pohjola romaaninsa viimeistelee. Jorin tavoin en tosin pitänyt vaihtoehtoisista lopuista, jollaisista en yleensäkään pidä kirjoissa. Pidän siitä, että kirjailija kirjoittaa yhden kokonaisuuden, koska en näe vaihtoehdoissa kovinkaan paljon lisäarvoa. Ehkä kuitenkin (rooli)peliharrastajat pitävät Ihmisen pojan vaihtoehtoisista lopuista?

Onko Ihmisen poika hyvä kirja? En tiedä, ehkä muutaman kuukauden kuluttua osaan vastata tähän itse asettamaani kysymykseen. Onko se hämmentävä? Ehdottomasti. Raivostuttava? Sitäkin. Sukupolviromaani? Ainakin omalle, 1970-luvulla syntyneelle ikäluokalleni. Ihmisen poika on moniulotteisuudessaan poukkoileva, paikoin tuskastuttava, mutta koko ajan otteessaan pitävä ja kantaaottava. Ennen kaikkea se on äärettömän mielenkiintoinen. Se ei ole paras lukemani kotimainen romaani, mutta ajatuksia se totta vie herättää eikä luultavasti jätä ihan heti rauhaan.

***½

Mike Pohjolan blogi löytyy täältä.

Tunnustuksia ja arvonnan voittaja

Viikko sitten julkistamassani arvonnassa kyselin, että mikä tekee itse kunkin arjesta juhlan. Minä voin sanoa, että omalla kohdallani juuri nyt sitä parasta arkijuhlaa on se, että liki kahden viikon rasittava "yksinhuoltajuus" päättyi lauantaina, kun mieheni palasi työmatkoiltaan. Ensin hän vietti joitakin päiviä Puolassa, sen jälkeen kokonaisen viikon Kreikassa. Vaikka viihdyn hyvin kotona ja totta kai rakastan lapsiani, on ihan parasta juhlaa saada jakaa arki läheisen aikuisen kanssa. Toki sitten tulevat kaikki ne pienet ihanat lisät, kuten kynttilät, rauhallinen aamu Hesarin parissa, hyvä kirja, takkatuli, laadukas suklaa, lasillinen punaviiniä, kupillinen vahvaa mustaa teetä... Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka!

Ennen kuin julistan arvonnan voittajan, on minulla muutama tunnustus hoidettavanani.

Sain Ammalta, Petriinalta ja Mustikkatytöltä (jota kiitän myös ruusuista) hauskan tunnustuksen, jossa pitää kertoa kahdeksan asiaa itsestään. Kirjabloggajana kerron nyt itsestäni kirjoihin liittyen.

1. Minulla on usein kesken pari kolmekin kirjaa kerrallaan.
2. En ole ennen blogiani pitänyt koskaan minkäänlaista lukupäiväkirjaa. Nyt harmittelen sitä. Muistini ei ole niin hyvä kuin kuvittelin.
3. Olen fiilispohjainen lukija. Sen vuoksi saatan aloittaa jonkun kirjan ja jättää sen tauolle pitkäksi aikaa. Esimerkiksi Margaret Atwoodin sinänsä upea Herran tarhurit on ollut kesken jo viime helmikuusta saakka, kun ei ole ollut atwoodoloa. Ihailen kyllä hänen kirjojaan ja tulen lukemaan Herran tarhuritkin loppuun jossain vaiheessa.
4. Olen juuri lopettelemassa huimaa kotimaista kertomusta miehestä, uskonnosta, Jeesuksen "toisesta tulemisesta", roolipeleistä ja kunnallispolitiikasta. Moni varmasti arvaakin, mitä luen. En ole vielä varma, onko kirja tosi hyvä vaiko liian mahtipontinen.

5. Koska lukeminen on omalla tavallaan elinehto, luen kaikkea mahdollista tekstiä mm. mainoksia, elintarvikepakettien kylkiä sekä bongailen erilaisia kadunnimiä. Rakkaudenkuja, josta olen aikaisemminkin maininnut, löytyy lapsuuteni kotikaupungista. Minulla ei ole sieltä rakkaudellisia muistoja, mutta kujalla on ihana kävellä.
6. Iltasatukirja, joka perheessäni on nyt kesken on Marjatta Kurenniemen Onneli, Anneli ja nukutuskello.
7. Luen ja osin kirjoitan myös työkseni. Kirjoitan omaa tutkimustani hieman vaihtelevalla motivaatiolla sekä luen ja yritän parannella muiden tekstejä. Teen töitä kotoa käsin. Se on toisaalta ihanaa. Voin kuunnella mieleistäni musiikkia, polttaa kynttilöitä ja käväistä vaikka happihyppelyllä kesken työpäivän. Toisaalta kaipaan työyhteisöä. Kaikkea ei voi saada.
8. Viime aikoina kirjabloggaajia puhuttaneeseen arvostelukappaleasiaan kirjoitin oman lyhyen näkemykseni tänne. Monien muiden bloggaajien tavoin saan kustantamoista arvostelukappaleita, joista olen tietenkin tavattoman iloinen. Se, onko kirja ostettu, lainattu vai saatu, ei vaikuta blogiarviooni millään tavalla.

Kaunis kiitos myös Saralle, jolta sain näin herttaisen tunnustuksen:

Jaan tunnustukset ja haasteet eteenpäin kahdelle ystäväni blogille: uuteen lastenkirjablogiin Värikkääseen päivään Viiville sekä Tikru lukee-blogin ihanalle Tikrulle. Lisäksi haluan muistaa Saraa, Kirjailijatarta, Teijaa sekä Satua ja Johannaa. Valitkaa kumpi tahansa tai molemmat tunnustukset/haasteet.

Ja nyt ta-daa! Arvonta. Tällä kertaa en turvautunut randon.orgiin, vaan annoin eskarista kotiutuneen
tyttäreni toimia onnettarena. Kenen lappusen hän puisesta kulhosta nostikaan?

Susan! Lämpimät onnittelut! Lähetä minulle viesti, että minkä kirjan haluaisit omaksesi ja minä alan katsella kaupan suklaahyllyjä sinua ajatellen.

Hyvää Aleksis Kiven päivää kaikille!

P.S. Laadin tuonne sivupalkkiin tämän blogini (vasta!) kolmannen kyselyn. Auttakaa ihanassa kirjatulvassa uivaa bloggaajaa. Mikä olisi ehdokkaistani paras mahdollinen kirja syyslomalle, pimeään vuodenaikaan?

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: La Mécanique du cœur 2007
Suomennos: Lotta Toivanen
Kansi: Jenni Noponen
Ulkomainen romaani, romanttinen friikkitarina, Ranska
Sivuja: 221

Edinburgh ja sen jyrkät kadut muuttavat muotoaan. Suihkulähteet jähmettyvät yksitellen jääkimpuiksi. Joenroolissaan tavallisesti perin vakava vanha joki on naamioitunut tomusokerijärveksi, joka ulottuu mereen asti. Aallot ritisevät kuin rikkoutuva ikkunalasi. Huurre tekee ihmeitä, koristelee kissojen turkin paljetein. Puut muistuttavat yöpaitoihin pukeutuneita pulskia haltijoita, jotka venyttelevät oksiaan, haukottelevat kuulle ja katselevat vossikoiden luisuvan liukkailla mukulakivillä. Pakkanen on niin pureva, että linnut jäätyvät kesken lennon ja putoavat maahan. Ääni, jonka ne pudotessaan päästävät, on kuoleman ääneksi uskomattoman vaimea.
On maailman kylmin päivä. Tänään minä valmistaudun syntymään.

Ja millaisen syntymän pakkasajan poika Jack kokeekaan: hän näkee päivänvalon Edinburghin korkeimman kukkulan - saman, jonka huipulla kuningas Arthurin ruumis tarinoiden mukaan lepää - laella vanhassa talossa, joka on kuin kuuseen koverrettu hirsimökki. Äitinsä hylkäämä Jack kasvaa merkillisen tohtori Madeleinen hoivissa. Madeleine on nainen, joka toimii kätilönä prostituoiduille ja muille yhteiskunnan hylkiöille. Lisäksi hän korjaa ihmisiä asettaen näille lasisilmiä, puujalkoja ja muita proteeseja. Kaikkein haastavimman potilaan hän saa pienestä Jackista, jonka sydän on pakkasyön seurauksensa umpijäässä. Pelastaakseen Jack-vauvan hengen Madeleine asettaa tälle sydämentahdistajaksi käkikellon, joka tikittää ja kukkuu pojan rinnassa tämän itsenäistyessäkin. Kellon herkän mekanismin vuoksi Jack ei saa kajota viisareihinsa, vihastua eikä kuuna päivänä rakastua. Jos hän osoittaa voimakkaita tunteita, voi kellon tuntiviisari rikkoa hänen sydämensä mekanismin. Eräänä päivänä Jack kohtaa puolisokean laululintusen, ihmeellisen Acacian.

Ranskalaisen Mathias Malzieun romaani Sydämen mekaniikka (2011/2007) on modernilla tavalla goottilainen 1800-luvulle sijoittuva rakkauskertomus. Sen tummanpuhuva tarina ja sydämellisellä tavalla kieroutunut huumori tuovat muistumia Tim Burtonin elokuvista: keskiössä ovat syrjityt ja vaietut - liian omituiset ihmiset, jotka elävät omassa maagisessa maailmassaan. Malzieu on kirjansa ilmestymisen yhteydessä julkaissut Ranskassa rockyhtyeensä kanssa myös kirjan nimeä kantavan koseptialbumin La Mécanique du cœur. Pian ensi-iltansa saa myös Luc Bessonin ohjaama kirjaan perustuva elokuva. Kyse on siis suoranaisesta mediakokonaisuudesta.

Jack kulkee pitkän matkan Edinburghista Lontoon kautta Pariisiin ja edelleen Andalusiaan. Hänen seurapiirinsä sekä satunnaiset kohtaamisensa koostuvat muista romanttisesti kuvatuista yhteiskunnan sylkykupeista aina Viiltäjä-Jackista Houdinia auttaneeseen George Mélièsiin, Luna- ja Anna-nimisin huoriin ja edelleen ilkeään silmäpuoli-Joeen, Acaciaan ihastuneeseen hongankolistajaan. Friikkisirkusväen kummitusjuna kulkee, flamencolaulu soi ja Jackin sydän kukkuu kellonaikaa ja raksuttaa keskiyötä. Pystyykö Jack voittamaan ihanan Acacian sydämen puolelleen ja miten Jackin käkikellosydän reagoi tunteisiin, jotka ovat voimakkaita kuin tulivuori?

Suutelin hetki sitten linnunsuista tyttöä, eikä mikään tule koskaan olemaan ennallaan. Kellokoneistoni sykähtelee kuin raivokas tulivuori. En silti tunne kipua. Tai tunnen sentään, kylkeen pistää. Ajattelen, että se on pieni hinta tällaisesta riemusta. Tänä yönä kiipeän kuuhun, asetun pitkäkseni sirpille kuin riippumattoon eikä minun todellakaan tarvitse nukkua nähdäkseni kauniita unia.

Muutaman oman mukavuusalueen ulkopuolisen sekä yhden tavattoman ihanan kirjan jälkeen oli onni saada lukea Sydämen mekaniikka. Olen auttamaton romantikko, mutta en ole perinteisten rakkaustarinoiden ystävä, vaan kaipaan jotain lisää: haluan lukea hyvistä kummajaisista ainakin pieninä annoksina. Kaiken lisäksi näin muutama vuosi sitten unta äkillisestä pakkasesta, joka jähmettää kaiken paikoilleen: unessani hyökyaalto pysähtyi jääkiteinä lasitiilistä parveketta vastapäätä. Mietin usein, että kuinka saisin kirjoitettua uneni kaunokirjalliseen muotoon ja sitten kohdalleni osui tämä Malzieun kirja. Ihmeellistä, vaikken ihmeisiin uskokaan.

Malzieun kirja on juuri sopivan kokoinen kirjallinen annos. Sen 221 sivua on painettu hieman keskikokoista isommalle fontille, minkä vuoksi romaani mahtuisi tiiviimmällä fontilla pienoisromaanin luokkaan. Suurehko fontti ja väljä riviväli antavat kuitenkin kirjalle mukavan fyysisen lukutuntuman. Malzieuta onkin kiitettävä siitä, että hänen aikuisten satunsa pysyy kasassa. Malzieun teksti ei karkaile sivusuuntiin hajoten pirstaileksi kertomuskokoelmaksi, vaan se pysyy tiiviisti minä-kertojana toimivan Jackin mukana pitäen lukijan tiiviisti otteessaan. Siitä voisin Malzieuta hieman moittia, että romaanin keskivaiheilla hänen kielikuvansa alkavat toistaa itseään ja kerronta tuntuu aavistuksen lattealta.

Kertojana oleminen onkin Malzieun heikon lenkki. Hän hallitsee kyllä tarinankuljetuksen ja tunnelmanluomisen, mutta kertojana, kaunokirjallisuuden kirjoittajana, hän on vielä aavistuksen raakilemainen. Voi olla, että kyse on tietoisesta lukijan etäännyttämisestä, mutta paikoin Malzieun kieli ja hänen käyttämänsä vertauskuvat tuntuvat turhan modernilta ottaen huomioon, että kyse on 1800-luvulle sijoittuvasta tarinasta: olo kuin grillatulla broilerilla? Hänen sydämensä ovikoodi vaihtuu joka ilta. Broileri tai ovikoodit 1800-luvun Euroopassa? Myös hamsteri nimeltä Cunnilingus tuntui hieman - noh - lapselliselta. En kuitenkaan halua olla epäreilu pikkuseikkoihin takertuja minuun lähes täysin uponneen kirjan kohdalla. Malzieun timburtonmaiseksi luonnehdittu mielenmaisema on elokuvallisen tunnelmallinen ja tarina itsessään sadunomaisella tavalla synkkä ja tunteikas.

Kirjan kiehtova ulkoasu antaa juuri oikeanlaisen lupauksen kirjan sisällöstä. Kun eilen illalla suljin Sydämen mekaniikan kannet, tein nettihakuja romaanin muissa maissa julkaistuista kansikuvista ja ilokseni huomasin suomalaisen kannen olevan ylivoimaisesti kaunein. Kaunis ei ole yksinomaan kansikuva, vaan koko kirja esineenä: sen sivujen reunat ovat mustat ja etukannessa sydämen kohdalla on pyöreä kurkistusaukko hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Tove Janssonin kuvakirjassa Kuinkas sitten kävikään. Kurkistusaukosta näkyy pieni pala kellon koneistoa ja etukannen jälkeisellä toisella kansisivulla esille tulee kokonainen kello, jota jonkun käsi ohjailee. En tiedä, onko käsissäni vuoden kaunein kansikuva, mutta ehdottomasti yksi upeimmista.

Käytin nyt runsaasti ylisanoja (kirjabloggaajauskottavuuteni onneksi olin viime viikolla huomattavasti nuivempi!), mutta ehkäpä tosiaan olisi aiheellista perustaa erikseen oma genrensä ihanille kirjoille. Ihanat kirjat eivät aina ole kaunokirjallisessa mielessä vahvoja tai haastavia, mutta niillä on muita erityisiä arvoja. Malzieun hurmeisella tavalla tikittävä kirja on tismalleen oikeanlaista kirjallisuutta loka-marraskuulle; Aikaan, jolloin ulkona on pimeää, illat takkatulen tai kynttilöiden valaisemia sekä oma sydän avoinna vinksahtaneelle rakkaustarinalle.

****-

P.S. Vielä ehtii mukaan arvontaan. :)

Marjut Hjelt & Jaana Aalto: Lumoava haltijakansa

Kotimainen keskiviikko
Marjut Hjelt: Lumoava haltijakansa
Kustantaja: Karisto 2011
Kuvitus: Jaana Aalto
Kotimainen taidekirja, kuvakirja, populaari/romantisoitu tietokirja
Sivuja: 127

Kun kuljet metsäpolkua, pujottelet niityllä heinien keskellä tai astelet hiekkaisella puutarhakäytävällä, tunnetko kuinka ympäristö elää? Aistitko sipinä ja supinan, pienten jalkojen kevyet askeleet, hauraiden siipien herkän värinän tai puiden runkojen huokailut, oksien liikkeet ikään kuin haltijat viittaisivat sinulle käsillään tietä tai tanssisivat edessäsi?

Näin alkaa Marjut Hjeltin kirjoittama esipuhe hänen kirjoittamassaan ja Jaana Aallon kuvittamassa kirjassa Lumoava haltijakansa (2011). Teoksessaan kaksikko jatkaa muun muassa Keijukaiset- ja Taikametsä-kirjoista (molemmat SKS) tutulla linjalla yhdistäen suomalaista ja kansainvälistä folkloreaineistoa mielikuvitukseen, sadun maailmaan sekä luonnontietoon ja -mystiikkaan.

Lumoava haltijakansa on nimensä mukaisesti haltijoiden kirja. Suurimmalla osalla kotimaisista puulajeista on oma haltijansa: kuusella ne ovat vanhoja ja viisaita, koivulla nuoren neidon kaltaisia, männyllä puhelinlankojen tapaan laulavia. Omat haltijansa on myös ruusu- ja orapihlajapensailla, syreenillä, eri sammallajeilla ja jopa levillä.

Hjeltin ja Aallon teos on sekä kaunis taidekirja että populaari folkloreen ja uskontotieteeseen pohjautuva tietokirja. Sen teemat liikkuvat suomalaisesta kansanuskosta eurooppalaiseen runouteen ja vuodenkierrosta luonnonlääketieteeseen. Kirjassa olevan viehättävän pikkutarinan mukaan tyrnimarjojen haltijat muistelevat viisasta haltijamiestä, itseään Väinämöistä, joka putosi kalliolta veteen ja päätyi haen suuhun, selvisi sieltä ja teki hauen leukaluusta itselleen kanteleen. Lukija oppii myös, että timjami on paitsi hyvä maustekasvi, myös ihoa kirkastava kosmetiikan ainesosa sekä hammastahnojen mauste. Jokainen lukijansa löytää jopa oman horoskooppinsa, joka mukailee monille tuttuja aurinkohoroskooppimerkkejä. Olen itse kalat, mikä tekee minusta kuusen haltijan; Omissa oloissaan viihtyvän haaveilijan, jonka eläinystäviä ovat orava ja joutsen.

Vanhat ihmiset saattavat kertoa nähneensä lapsena metsässä pienenpieniä valkoisia kummituksia, jotka sipsuttelevat poluilla pitkinä helminauhoina ja hyppelevät kasvien lehdillä helmat lepattaen.
-- Kielojen keijukaiset saattavat sievästä ulkomuodostaan huolimatta olla joskus hyvinkin ilkikurisia, suorastaan kamalia. Silloin niiden helmenharmaat silmät vetäytyvät kapeiksi viiruiksi, ne kiukustuvat melkein kaikille ja niistä erittyy pistävää hajua. Ne sekoittavat hajua, tai ovat jo sekoittaneet tuhansien vuosien ajan, kielon tuoksuun, ja siksi kieloista on tullut myrkyllisiä.

Lumoavan haltijakansan kuvitus on lempeää ja sadunomaista - kuin konsanaan keijujen työtä, pastellista, eteeristä ja utuista sekä maanläheistä. Kirjan kauneus tuntuu miltei pakahduttavalta, mutta onneksi aina juuri oikealla hetkellä siihen tulee luonnetta ja leikkisyyttä: haltijoiden suippojen korvien tai karhunsammalkeijujen oman "karhunkallohongan" kaltaisia yksityiskohtia, joita ainakin minun mielikuvani liittävät haltijoista ja keijukaisista kertoviin tarinoihin. Näitä säröjä tai keijukaisten ja haltijoiden pimeitä puolia olisi voinut tuoda esiin enemmänkin, sillä esimerkiksi kotimaisten uskomusolentojen joukossa on parojen, kalmanväen ja muiden joukossa paljonkin suoranaista ilkeyttä ja kiusantekoa. Toisaalta kauniin tietokirjan luonteelle sopii esitellä haltijoiden ihanimpia ja sadunomaisimpia puolia. Samaa kauneutta jatkaa kirjan upea sammaleenvihreä värimaailma, jota en varmasti ihan heti väsy ihailemaan.

Lumoava haltijakansa on kokonaisuudessaan huolella ja rakkaudella tehty. Kirjan kieli on tarpeeksi yksinkertaista jopa pikkukoululaiselle luettavaksi, mutta kirjan moniulotteisuus tekee siitä houkuttelevan kaikenikäisille lukijoille.

Vaikka Hjelt viittaa tekstissään sekä runositaateissaan myös esimerkiksi brittiläiseen kielialueeseen, näyttää Lumoava haltijakansa ennen kaikkea sen voiman, joka on ammennettavissa suomalais-urgilaisesta folkloresta. Toki Hjeltin luoma kuva luonnonhengistä on satua ja hän käyttää omaa luovaa vapauttaan esitellessään lukijoilleen haltijoiden tapoja, arjen touhuja sekä uskomuksia niiden takana, mutta hänen teoksensa osoittaa, ettei myytillisiä olentoja tai fantasiaa tarvitse hakea ulkomailta, vaan meillä on omassa kansanperinteessämme runsaasti uudelleen ja uudelleen hyödynnettävää kuvastoa. Sen ajatteleminen lämmittää mieltäni.

Lumoava haltijakansa saa näkemään metsän toisin; Aistitko tai tunnetko sinä jotain erityistä luonnossa, yhtä lailla kaupunkiluonnossa kuin syvässä korvessa, liikkuessasi? Jos tunnet olevasi osa jotain ihmeellistä ja salaperäistä, niin kenties kaikki onkin haltijoiden työtä; Jos vaikka Ison karhun tähdistöä katsellessaan voi pimeän aikaan kuulla keijukaisten karhuhymnin? Tai kenties syksyllä keräämissäsi vaahteranlehdissä asuukin pieni osa vaahteroiden haltijaa?

Ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä.

****

Per Petterson: Hevosvarkaat

Per Petterson: Hevosvarkaat
Kustantaja: Otava 2009 (pokkarina 2010)
Alkuteos: Ut og stjæle hester 2003
Suomennos: Katriina Huttunen
Kannen  kuva: Joseph Shan Pao Lo
Ulkomainen romaani, Norja
Sivuja: 214 (pokkaripainos)

Ja kun joku sanoo, että menneisyys on vieras maa, että siellä toimitaan eri tavalla, niin kai minustakin on tuntunut siltä suurimman osan elämääni, koska minun on ollut pakko, mutta enää minusta ei tunnu. Jos vain keskityn, voin mennä muistini varastoon ja löytää oikealta hyllyltä oikean elokuvan ja uppoutua siihen ja tuntea ruumiissani sen kerran kun ratsastin isäni kanssa korkealla joen yläpuolella harjunselkää ylös ja toista alas, rajan yli Ruotsiin ja pitkälle sinne mikä oli ainakin minulle vieras maa.

67-vuotias erakoitunut norjalainen Trond on muuttanut mökkiin kotimaansa syrjäseudulle lähelle Ruotsin rajaa. Menetettyään vaimonsa liikenneonnettomuudessa Trond tarvitsee aikaa ajatella. Puku ja romuttunut Audi ovat vaihtuneet vanhaan rämisevään autoon sekä ruutupaitaan. Päivät sujuvat BBC:n uutisia kuunnellen, Lyyra-koiran kanssa ulkoillen, varhaisen marraskuun luontoa seuraten sekä Lars-nimisen naapurin kanssa puutöitä Jonseredin moottorisahalla tehden. Larsiin tutustuminen palauttaa Trondin mieleen hänen lapsuutensa kesän vuonna 1948, viimeisen ja erityisen merkityksellisen lapsuudenkesän, jonka hän vietti samoilla seuduilla isänsä kanssa. Kesän traagiset tapahtumat, lapsuuden onnentuokiot sekä salatut viittaukset sodanaikaiseen natsien miehityksen vastaiseen toimintaan alkavat elää Trondin muistoissa.

Per Pettersonin hieno romaani Hevosvarkaat (2009/2003) kuljettaa lukijansa menneen ja nykyisen väliseen vuoropuheluun, yksinäisen miehen ajatuksiin, lempeisiin ja surullisiin lapsuusmuistoihin sekä pohjoismaiseen ikiaikaiseen kaipaukseen. Trond liikkuu nykyhetkessään marraskuussa ja lapsuusmuistoissaan loppukesän tunnelmissa. Hevosia kirjassa ei varasteta, vaan romaanin vertauskuvallinen nimi saa selityksensä muualta.

Norjassa talot ovat valkoisia ja ladot sekä mökkipahaset punaisia. Metsä kasvaa humisten, tuuli paukuttaa kattotiiliä ja marraskuussa joki on vielä sula. On vain vaitelias mies, naapurissa asuva toinen yhtä hiljainen, heidän yhteiset lapsuuskokemuksensa, koirat, metsä, puunhakkuu, muistot ja taivaalta putoileva marraskuinen lumi. Keitetään kahvia, tehdään voileipiä ja muistoissa ratsastetaan isän kanssa hevosilla kohti Ruotsia ja samalla kohti vaiettua tragediaa. Mökillä, mutta vielä enemmän elämässä ja muistoissa on viimeinkin aikaa ajatella muita kuin aivan yksinkertaisia ajatuksia.

Vene oli poissa paikaltaan. Astuin muutaman askeleen veteen ja jäin kuulostelemaan aironvetoja, mutta vain joki kohisi jaloissani, enkä nähnyt sen enempää ylä- kuin alajuoksullakaan. Tukkipinot olivat toki rannassa, ja ne tuoksuivat voimakkaasti kosteassa ilmassa, ja käyrä mänty risteineen oli siinä, ja niityt olivat siinä vastarannalla, mutta vain pilvet liikkuivat taivaalla ja lepattava valo. Oli outo tunne seisoa ulkona yössä yksin, melkein kuin valo tai ääni ruumiin lävitse, kuin pehmeä kuu tai kellojen sointi kun vesi virtasi saappaanvarsien ympärillä, ja kaikki muu ympärillä oli niin suurta ja niin hiljaista, mutta en tuntenut oloani hylätyksi, tunsin itseni valituksi. Olin nyt täysin rauhallinen, olin kaiken keskus.

Joihinkin kirjoihin rakastuu jo ennen kuin niitä on alkanut edes lukea. Hevosvarkaiden kohdalla minulle kävi näin ja siksi säästelin jo heinäkuussa ostamaani kirjaa. Säästelin sitä aavistuksen melankoliseen syysoloon; Sellaiseen alakuloon, joka on pohjimmiltaan tarpeellista ja pienessä mittakaavassa jopa ihanaa. Minun kohdallani sellainen hetki on ollut juuri nyt alkuviikosta ja osasin valita siihen tismalleen oikean kirjan. Hevosvarkaat osoittautui minulle täydelliseksi kirjaksi, koska se on samaan aikaan arkinen, vähäeleinen ja kuitenkin niin säkenöivällä tavalla voimakas.

Hevosvarkaissa on samaa lohdullisuutta kuin Tove Janssonin Muumilaakson marraskuussa. Jos kirjoilla oli sielunkumppanit tai vastinparit, niin nämä Pettersonin ja Janssonin  kirjat voisivat olla sellaiset keskenään. Petterson kirjoittaa paitsi lempeästi ja rauhoittavasti, myös äärimmäisen väkevästi. Hän kuvailee vuolaasti ja toteaa niukasti, nyt asun täällä. Niin se vain on, ei mitään lisättävää. Petterson pääsee päähenkilönsä sisälle niin, että lukija alkaa hengittää samaa ilmaa kuin Trond. Trond on antamassa periksi kaikkien menetystensä edessä, mutta on sen verran kiihkeä ja omien sanojensa mukaan virkeä, ettei sitä tee, vaan taistelee juurakon kanssa ja lukee Dickensiä kuin koettaen ymmärtää paremmin omaa elämäänsäkin.

Minut tuntevat tietävät, kuinka rakastan kirjoja joissa on joko syksy tai lumisadetta. Hevosvarkaissa paitsi Trondin mielenliikkeet, myös Norjan luonto tulee liki: tien ja joen yhtymäkohta on vain suuri valkoinen vaippa ilman ääriviivoja; Hevosen lämpimät kupeet höyryävät; Puu tuoksuu ja tukit ajelehtivat arvokkaasti kohti Ruotsia. Keltaisessa sydvestissään Trond ajattelee näyttävänsä ihan Lofoottien kalastajalta.

Hevosvarkaiden sekä Kirotun ajan katoavan virran ansiosta julistan olevani ihan rakastunut tapaan, jolla Petterson kirjoittaa. Siinä on arkisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan jotain elämää suurempaa. Hevosvarkaat on niitä kirjoja, joiden kanssa voisin mennä nukkumaan ja nähdä aavistuksen melankolisia, mutta silti äärimmäisen lohdullisia unia.

Mehän päätämme itse milloin tekee kipeää.

****½

Hevosvarkaista ovat kirjoittaneet myös Sanna, Sara, Valkoinen kirahvi sekä Ilselän Minna vanhassa blogissaan.