~Karhukaverit~

Senaatintori on karhujen valtaama! Vapaudenpatsaskarhu, tanskalainen satukarhu, hindukarhu, aurinkokarhu Meksikosta, juhannuskarhu Suomesta, maorikarhu... Kaikkiaan yli 140 erilaista karhukaveria käsikkäin. Jokaista saa silittää, halata ja vaikka pussata. Jokainen karhu muistuttaa meitä kaiken elämän arvokkuudesta, luonnon ja ihmisten tasa-arvosta. United Buddy Bears - The Art of Tolerance näyttely on esillä Senaatintorilla 26.10. saakka. Sinne siis - jokainen Helsingissä liikkuva!

Minä lähden nukkumaan ensi yöksi karhununta ja pyrin poistamaan kertyneen väsymyksen. Niin ainakin toivon, yhtä sikeää ja hyvää. Vatsani ei ole täynnä havunneulasia ja metsämarjoja, vaan leipomaani leipää, Old Amsterdam-juustoa sekä lämmintä kaakaota. Kauniita unia!

~Arkivalmis~

Tänään olen valmis viimeiseen kokonaiseen arkiviikkoon pitkään aikaan. Ensi viikosta alkaen minulla on jokainen perjantai lomaa aina marraskuun loppuun saakka. Ja joulukuun alusta lähtien saan sen jo aiemmin mainitsemani ilon olla kokopäiväinen tutkija. Alan työstää omaa tekstiäni kotini työhuoneessa. Nyt vielä on jaksettava viisipäiväinen työviikko ja olen latautunut siihen hyvin.

Viikonloppuna akkuni saivat lisää virtaa monesta eri lähteestä. Perjantaista alkaen makuuhuoneemme on kylpenyt syys- tai talvivaloissa sängyn yläpuoliselta hyllyltä käsin. Lauantaina nautin tyttäreni tanssitunti-ilosta sekä sain katharsiksen lastenvaateostoksista Second hand shopissa, minkä vastapainoksi syvennyin Joyce Carol Oatesin erinomaiseen Haudankaivajan tyttäreen. Sunnuntaina hyvää mieltä toivat maisemapellolta poimitut auringonkukat sekä iltakahvivieraille leipomani amerikkalainen omenapiiras, jonka täytteeksi tuli omenien ohella vaahtokarkkeja ja pekaanipähkinöitä.

Sateisella auringonkukkapellolla otin ensikäyttöön hääpäivälahjani. En toivonut koruja, en hajuvettä enkä hotellilomaa, vaan mielikuvieni runollisen keltaisen sadetakin. Olin aika Ultra Bra. Katsokaa klassikkovideo vaikka täältä.

Tähän nyt alkavaan viikkoon liittyy paljon iloa ja myös surua, jota varten viikonloppu antoi erityisen paljon voimia. Olen päättänyt olla arkivalmis. Arki on näkkileipää, mutta ehkäpä voi valita parasta, mitä siinä lajissa on tarjolla.

P.S. Haudankaivajan tytär pitää minua otteesaan vielä joitakin päiviä, joten nyt tulee pari kirjatonta päivitystä. Ja tänään lounaalla sain käsiini kauan odottamani Juha Itkosen Seitsemäntoista! Se on huutomerkin arvoinen asia.

Brenda Williams ja Sophie Fatus: Oikea prinsessa. Matemaaginen tarina.

Kaukana ja kauan sitten kuninkaalla ja kuningattarella oli 3 poikaa. Vanhin oli nimeltään Primo, keskimmäinen Secundo ja nuorimmainen Terzo. Kuninkaalla ja kuningattarella oli 1 hovimestari, 2 lakeijaa, 3 hovineitoa, 4 hevosta, 5 tallipoikaa, 6 koiraa 7 puutarhuria, 8 nuohoojaa, 9 kokkia ja 10 sotamiestä. Kuninkaalla oli laskutalo, johon hän oli varastoinut 3 kultasäkkiä --.

Englantilainen lastenkirja Oikea Prinsessa. Matemaaginen tarina tekee heti selväksi, että kirjassa on kyse paitsi sadusta, myös numeroilla leikkimisestä ja matematiikan alkeiden oppimisesta. Kuvakirjan kehystarina on klassinen. Prinssit Primo, Secundo ja Terzo ovat kaikki naimattomia ja kuningaskunta huutaa oikeaa prinsessaa tulevaksi kuningattareksi.

Ensin Primo, sitten vuorollaan pikkuveliprinssit lähtevät etsimään oikeaa prinsessaa. Tarkoituksellinen haku on tulokseton. Joka kerta käy niin, että he kohtaavat kauniin neidon sattumalta. Prinsessa koputtaa myrkysäässä kuninkaanlinnan ovelle, ilmestyy tiheimmän sumun aikaan tai istuu hellepäivänä sitomassa kukkasepelettä puun alla. Neitojen nimet ovat Trigonometria, Algebra ja Geometria. Neuvokas kuningatar selvittää jokaisen neidon siniverisyyden kultaisen herneen ja patjakasan avulla. Vain yksi kaunottarista on oikea prinsessa, mutta kaikki saavat elää onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Sen pituinen se... tai melkein... Viisaalla kuningattarella on vielä yllätys kuninkaalle. Yllätyksen ja sadun varsinaisen loppumisen jälkeen kirjassa on vielä laskutehtäviä lapsille ja heidän vanhemmilleen. Tehtävistä osa menee jo viisivuotiaalle, osa ei aukea ehkä ekaluokkalaisellekaan (eikä ainakaan humanistiäidille).

Oikea prinsessa on kaunis, hauska ja klassinen. Prinsessa ja herne-tarina on aina ollut mieleeni. Myös kirjan kuvitus on leikkisää, heleää ja reipasta, suorastaan ihastuttavaa. Vaikka kyse on lastenkirjasta, olisi tarinan naiskuvaa voinut ajanmukaistaa etenkin, kun kyse on selvästi pikkutytöille suunnatusta kirjasta. Prinsessojen, niin oikean kuin ei-aitojenkin, kohtalona ja päämääränä on päästä hyviin naimisiin. Toisaalta myös prinssien rooli on melko statistinen. Loppujen lopuksi kuningatar on se, jolla on valtaa. Nainen on sittenkin toimija.

Kokonaisuudessaan sekä minä, mieheni että vajaa viisivuotias esikoisemme nautimme tästä kirjasta. Kauniin sadun maailman siivillä on hyvä oppia numeroita ja laskutoimituksia. Tyttäremme ei kuitenkaan tarvitse vielä alkaa derivoida, ei vielä moneen vuoteen.

~Tyttökirjaklassikkoja ja arvontalinkki~

Hienossa ja kiinnostavassa Saran kirjat-blogissa on menossa kysely ja arvonta. Saran kysymys kuuluu: Mikä lukemasi SUOMALAINEN TYTTÖKIRJA on ollut kaikista vaikuttavin? Miksi?
Palkintona on upeita tyttökirjaklassikkopaketteja. Käydää Saran blogissa vastaamassa kyselyyn ja osallistumassa samalla arvontaan.

Elokuun viimeisenä viikonloppuna ihana kesä vaihtuu viimeistään suloiseksi syksyksi. Natoni pihassa heinäkuussa nappaamani pionikuvan sekä tämän raikkaan syystunnelmaisen musiikkivideon (A Fine Frenzy) myötä toivotan teille kaikille kuulaankaunista syksyn alkua. Eilen jo sytytimme kynttilälyhtyjä talomme ulko-ovelle. Viikonloppuna perheemme pääsee myös pienimuotoisesti mukaan lapsiperheille ominaiseen harrastusrumbaan: pian viisivuotias joululapseni aloittaa tanssitunnit ja on siitä kovin innoissaan.

~Yann Martel: Totuus Helsingin Roccamatioista~

Hienolla, Booker-palkitulla romaanillaan Piin elämä tunnetuksi tullut Yann Martelin uran varhaistyö Totuus Helsingin Roccamatioista (Tammi 2008) on neljän novellin kokoelma, jonka tarinoissa raadollinen tosielämä kohtaa arjen sadunomaisuutta ja joissa surumielisyyttä leimaa kaunosieluisuus.

Kirjan niminovelli on eräänlainen becketmäinen Godot. Huomenna hän tulee-tarina. Se ei varsinaisesti kerro mitään Roccamatioiden suvusta tai Helsingistä, vaikka suvun kertomus nivoo päähenkilöt, minäkertojan ja verensiirron yhteydessä hi-virukseen sairastuneen Paulin tiiviisti yhteen. Kertoja, joka tuntee Paulin vain opiskelukaverina, alkaa käydä tämän luona. Saadakseen jonkinlaista sidosta tapaamisiin, alkavat kertoja ja Paul luoda tarinaa suomalais-italialaisesta Roccamatioiden suvusta 1900-luvun tapahtumien pyörteissä. Roccamatioista emme saa tietää mitään eikä tarina valmistu koskaan, mutta tapaamisten aikana historia iskostuu lukijan mieleen samaan aikaan Paulin sairauden etenemisen kanssa. Ensimmäinen maailmansota julistetaan, Kanadassa on liittovaltion vaalit ja kuulakärkikynä keksitään. Heidegger ei paljoa kiinnosta, kun AIDS näyttää kauheat kasvonsa veriripulin, mädänneen ihon tai Amfoterisiini B- ja AZT-nimisten lääkkeiden myötä. Lopun koittaessa Paul onnistuu vielä yllättämään.

Totuus Helsingin Roccamatioista-kokoelman niminovelli koskettaa siinä määrin, että sinänsä erinomainen kokonaisuus väljähtyy väistämättä. Kiehtova matka mystisen siivooja-säveltäjän tai vanginvartijan mielenmaisemaan ei mene Paulin kohtalon tavoin ihon alle. Teoksen toinen novelli John Morton: Sotamies Donald J. Rankinin jousikonsertto yhdelle epäsointuiselle viululle kuljettaa ajelehtivan nuoren opiskelijan salaperäiseen konserttiin, jossa puhdistusainepullosta naukkaileva pankin yösiivooja soittaa kuin nuori Mozart.

Kuolintapoja tuo esiin osan vankilanjohtajan kuolemaantuomitun äidille Rouva Barlowille kirjoittamista kirjeistä, joita on luonnoksina kaikkiaan 1096. Jokainen luonnos alkaa sanoilla Lakisääteisen tiedonsaantioikeuteenne viitaten jatkuen kuvauksella tuomitun Kevinin viimeisestä vuorokaudesta. Minkä vuoksi vankilanjohtaja laatii yli tuhat kirjeluonnosta, joissa on eri määrä liitteitä ja joista jokaisessa Kevin tilaa erilaisen aterian ja kuolee hieman eri tavoin? Ehkä johtaja haluaa lohduttaa itseään tai Kevinin äitiä. Kenties hän koettaa turruttaa itseään. Vangin äidin kannalta on varmasti suurta merkitystä sillä, tilasiko Kevin viimeiseksi ateriakseen hotdogeja, kaviaaria ja shampanjaa vai pelkkiä keitettyjä perunoita tai kävelikö poika kohti hirttosilmukkaa kepein, alistunein vai vastaan taistelevin askelein.

Novelleista viimeinen on kirjan lämpöisin ja kaunein tarina. Vita Æterna Peiliosakeyhtiö: Peilejä jotka kestävät tuomiopäivään kertoo nuoresta miehestä ja tämän isoäidistä, lääkärin leskestä. He rakastavat toisiaan suuresti, mutta eivät tule aina toimeen keskenään. Isoäiti alkaa muistella nuoruuttaan, mutta muistelot kuulostavat pojanpojan korvissa vain plaa-plaa-plaa-plaalta. Martel käyttää novellissaan tyylikeinona visuaalisuutta: isoäidin puhe on kirjoitettu kapealle palstalle runokirjamaisesti, pojanpojan ajatuksiin lukija tutustuu sulkeiden sisällä. Isoäidin muistelupuhe muuttuu mielenkiintoiseksi siinä vaiheessa, kun kuvaan asuu eräänlainen peilivalmistuksen alkemia. Vita Æterna Peiliosakeyhtiön tuotteet kun toimivat puheen voimalla.

Vaikka niminovellia on vaikea ylittää, on kokoelman jokainen novelli niin raikkaan kielensä kuin sopivasti omituisten tarinoidensa ansiosta hieno. Mukana on aavistus Paul Austeria, ripaus Franz Kafkaa sekä ennakkomakua Piin elämästä. Martel osaa kuljettaa tarinaa ja olisin mielelläni lukenut hänen novellejaan vielä toisen mokoman. Totuus Helsingin Roccamatioista on pieni kirjallinen helmi, jonka tarinoita toivon kantavani mukanani vielä pitkään.

~Seitsemän tunnustusta~

Kiitos kaunis, Aamunkukka Prinssit ja Viikarit-blogista sekä Hanne Valkoisesta leinikistä. Sain teiltä kummaltakin Beautiful Blogger-tunnustuksen, jonka otan vastaan iloisena ja mieltälämmittävänä yllätyksenä. Tunnustuksen mukana tuli haaste kertoa seitsemän satunnaista asiaa itsestäni sekä lähettää tunnustus eteenpäin seitsemälle - kuinkas muuten - blogiystävälle.

Lähetän tunnustuksen alla oleviin blogeihin. Jokainen mainitsemistani blogeista tuottaa minulle kirjallisia ja/tai visuaalisia elämyksiä, oivalluksia ja iloa monta kertaa viikossa. Jos ette keräile tunnustuskuvia, niin ottakaa vastaan tuo seitsemän kohdan haaste.

Susalle Järjellä ja tunteella-blogiin

Ilselle Juuri tällaista-blogiin
(Ilsellä on myös ihana arvonta, kurkatkaa sinne)

Joanalle Hiirulaisen majaan

Leenalle Leena Lumeen

Marialle Mamman uuniin
(jossa niin ikään on puhalleltu saippuakuplia!)

Hannelle Virtaukseen

sekä juuri Sinulle, joka muuten vain haluat kertoa itsestäsi seitsemän asiaa.

Oma seitsikkoni

1. Luen parhaillaan kolmea kirjaa: Novelleja työmatkallani bussissa, Oatesia kotisohvalla sekä tyttökirjaklassikoistaan tunnetuksi tulleen kirjailijan koottuja kertomuksia illalla juuri ennen nukkumaanmenoa. Tämä aiheuttaa lukuhitautta.

2. Rakastan pieniä arjen yllätyksiä, kuten saippuakuplia Kruununhaassa (bongattu eilen töistä bussille kävellessä, kuvan kuplat ovat heinäkuisia muistoja), ystävältä saapunutta postikorttia tai unohtunutta suklaapatukkaa kaapin kätköissä.

3. Kävin ystäväni kanssa keskustelua siitä, onko nyt kesä, syyskesä vai syksy. Tietenkin syyskesä! Ja sitä seuraa syksy, suosikkivuodenaikani. Omenat, kirjat, kynttilät, punaviini, villasukat ja kuurainen maa tekevät minut äärettömän onnelliseksi. Kestän myös kääntöpuolen, lasten kurahousujen pesemisen.

4. Dallas on mielestäni eräs maailmanhistorian parhaista televisiosarjoista. Älkää kysykö, miksi! 

5. Olen ikuisesti kiitollinen Spr:n veripalvelulle.

6. Olen lukenut Umberto Econ Ruusun nimeä jo kahdeksan vuoden ajan. Se on edelleen kesken, mutta jonain päivänä saan luettua sen loppuun.

7. Kuvittelin aina, että seitsemän on universaali onnenumero, kunnes antropologian luennoilla opin tasankointiaanien arvostaneen erityisesti numeroa neljä. Esimerkiksi nelosten syntymä oli suuri ihme, enne ja onni.

~Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri~

Eletään 1870-lukua pienessä kentiläisessä kylässä. Kylän suurin kuuluisuus on Lajien synnyn kirjoittaja Charles Darwin, kaikista hulluista ajatuksistaan huolimatta suurmies. Darwinin puutarhuri, Thomas Davies, on toista maata. Vaimonsa menettänyt leskimies, jonka poika John on sairaalloinen ja tytär Cathy henkisesti vajaa. Kylän asukkailla on yhteiset salaisuutensa, mutta jokaisella itsenäinen omatuntonsa.

Minä aion, en tahtonyt mitä aioin, toisten ihmisten puheissa minun aikomuksestani tuli totta ja teko, minun maineeni juoksee edellä kuin villi varjo.

Kirkko ja pubi ovat kylän keskukset, ja väki käy niissä kuka mistäkin syystä. Suutarin on syytä pysyä lestissään, liikaa ei saa ajatella. Herra Darwin, joka kirjassa on vain kaukainen, mutta koko ajan läsnä muistutuksissa ja ajatuksissa, voi ajatella omia teorioitaan, sillä sellainen sopii kyllä oppinelle herralle. Onhan hänellä talossaan jopa ihmeellinen lämmintä vettä suihkuttava dysh. Mutta puutarhurin pitäisi keskittyä vain kasvattaamaan vihanneksia, jakamaan perennoja ja syvempää kaivatessaan keskittyä ruusujen hoitoon. Kyläläiset luulevat tietävänsä, ettei Davies usko Jumalaan ja että hän kaiken kukkuraksi hautoo itsemurhaa.

Herra Darwinin puutarha on romaani kyläyhteisöstä, ennakkoluuloista, uskosta ja epäilystä, tieteestä ja salaisuuksista, puutarhanhoidosta ja arjesta. Moni kyläläinen saa äänensä kuuluviin kertojanäänen vaihdellessa saman luvun sisällä. Carlson osoittaa, että uskoopa ihminen sitten evoluution tai Jumalaan (tai molempiin), tarkastelee hän samaa puuta eri päistä. Ihmismieli on ruma ja kaunis, Englannin luonto ihmeellinen.

"Mihin sielu muka mahtuu, jos pää on tietoa täynnä?"
"Tietämättömyyttä riittää sen verran, että kyllä sielulle kolo jää".
-- "Ei liika ajattelu ajan sairaus ole, vaan se että ajatellaan liian vähän."

Herra Darwinin puutarhuri on tiivis, runollinen ja tajunnanvirtainen kirja. Se ei ole helppo lukuromaani, koska paikoin yksi ainoa sana merkitsee sataa tai tuhatta asiaa. On oikeastaan kaksi tapaa lukea tämä kirja: joko täysin omaan rauhaan vetäytyen kaiken kerralla ja kiinni kielen rytmissä lukien; tai hitaasti, viipale viipaleelta - vaikka pelkkinä tuokioina - nautiskellen.

Valitsin jälkimmäisen tavan. Herra Darwinin puutarha otti oman aikansa, mutta se palkitsi. Rakastin jokaista lausetta tässä kirjassa.

****

~Täti Violetti~

(Kokeilen onneani Bloggerin kanssa, en ole saanut tätä päivittymään kunnolla.)

Elipä kerran Laulumailla kolme metkaa tätiä: Täti Vihreä, Täti Sininen ja Täti Punainen. He olivat hyvät ystävykset. Eräänä sateisena syyspäivänä tädit Sininen ja Punainen matkasivat monen kilometrin päähän Täti Vihreän luo. Kiltit tädit asettuivat odottamaan bussia pysäkille, jossa ei ollut katosta. Vettä satoi ropisten, kaatamalla ja kohisten eikä Täti Punainen tahtonut millään saada rahapussiaan ulos selkärepusta, koska piteli käsissään suklaata, leipää, kakkua ja viiniä sisältäviä ostoskasseja Täti Vihreälle tuliaisiksi.

Kaikessa ystävällisyydessään Täti Sininen auttoi Täti Punaista ja avasi tämän repun, otti rahapussista bussirahan ja antoi sen punanuttuiselle tädille. Tädit pääsivät turvallisesti, joskin uitetunkoiranmärkinä, bussiin ja matkasivat Täti Vihreän kauniiseen kotiin. Siellä he söivät kakkua, sushia sekä suklaata ja olivat hyvillä mielin.

Ihmisten avuliaisuus puhutti illan mittaan. Tädit pohtivat, että mahtavatko ihmiset saada tarpeeksi kiitosta tässä maailmassa. Täti Punainen lupasi kiittää Täti Sinistä ihan sanomalehdessä. Kotiin päästyään hän ryhtyi tuumasta toimeen ja seuraavalla viikolla paikallislehden yleisöosastokirjoitusten joukossa luki: Hei sinä sinitakkinen nainen! Autoit minua suuresti N:n bussiasemalla viime viikon perjantaina. Ilman ystävällisyyttäsi olisin ollut suurissa hankaluuksissa. On ilo huomata, miten avuliaisuutta löytyy vielä nykypäivänäkin. Lämmin kiitos! Terveisin, se punatakkinen.

Anteeksi pateettisuus! Tämä tarina on tosi ja Elsa Beskow ansaitsee kaiken kunnian, Auringonmuna on ihana, samoin Petterin ja Lotan joulu. Täti Punainen taitaa syksyä kohti olla muuttumassa Täti Violetiksi.

~Blogisekoilua~

Blogger on sekoillut tänään kohdallani. Olen luonnostellut väsisävyaiheista päivitystä ja jättänyt sen luonnostilaan, mutta Blogger onkin julkaissut sen saman tien. Outo, pieni ongelma! Olen usein tehnyt samaa eikä vastaavaa miniharmia ole ilmennyt. Nyt sain sen luonnokseksi ja sekoilun (jos joku sattui jo huomaamaan sen väripäivityksen) anteeksipyyntönä tässä päivän iloksi Sarah McLachlanin kaunis kappale Angel.

~Sean Stewart: Matkijalintu~

Elena Beauchamp käytti noituutta kuin luottokorttia, mutta luottokorttilaskuilla on tapana erääntyä. Kanadalais-amerikkalaisen Sean Stewartin romaani Matkijalintu liikkuu Yhdysvaltain syvässä etelässä, Teksasin sydämessä, maagisen realismin ja perhesiteiden parissa.

Romaani alkaa noitana tunnetun perheen matriarkan, Elena Beauchampin, Mamman, hautajaisista. Joukko sukua, leskeksi jäänyt aviomies sekä tyttäret Candy ja Toni kokoontuvat yhteen. Heti ruumiinvalvojaisten aikaan he huomaavat, että Mamman valtaansa ottaneet Ratsastajat, eräänlaiset shamaanin työkalut tai henkiolennot, pysyvät mukana äidin poismenosta huolimatta. Mamma oli käyttänyt taikuutta hyväkseen, mutta ei ollut antanut Ratsastajille vastapalveluksia. Ratsastajat, Saarnamies, Kulti, Pollarisetä, Leski, Pierrot ja Matkijalintu, ottavat nyt Tonin valtaansa ja Tonin osaksi tulee näkemisen lahja. Kuten arvata saattaa, on Toni, bisnesnainen, tyttäristä se, joka ei olisi tätä lahjaa tai kirousta osakseen halunnut. Mamman menneisyys elää vahvasti läsnä tuoden mukanaan myös yllätyksiä sekä Eksyneen pikkutytön.

Matkijalintu yrittää samanaikaisesti olla perhekronikka, Tonin oman tien löytymisestä kertova kasvukertomus, kuvaus yksinäisestä raskaudesta ja puolisotoiveista sekä maagis-realistinen kertomus Teksasista, jossa pienet liskot ja torakat kiipeilevät kuumankosteissa kodeissa tasapuolisesti niin valkoisen roskaväen kuin keskiluokankin taloissa.

Parasta Matkijalinnussa on syvän etelän kuvaus. Olen lapsuudesta saakka ollut - kuka ties mistä syistä - viehättynyt Yhdysvaltain etelään sijoittuvista kirjoista ja elokuvista. Varhaisteininä ahmin mummolassani sisällissodan jälkeisestä ajasta kertovaa Gwen Bristowin Tammikujan, myöhemmin Harper Leen Kuin surmaisi satakielen vei mennessään. William Faulknerin hurja ja tajunnanvirrassaan haastava Ääni ja vimma sekä Rebecca Wellsin kevyt, mutta ihastuttava Jumalaiset Jajasiskot kantavat etelän perintöään hyvin eri tavoin, mutta lumoavasti ja ikumuistettavasti.

Matkijalinnun etelässä ihmiset ovat käveleviä kliseitä ollen sydämellisiä ja kieroja, hivenen rahvaanomaisia, mutta viisaita. Heidän henkensä haisee Dr. Pepperille ja halvalle bourbonille, ruokapöytänsä notkuvat eikä ylä- ja alakuokkaan kuuluvia sovi haudata samalle viimeiselle leposijalle. Samanaikainen usko sekä Kristukseen että noituuteen elää syvässä. Etelän vieraanvaraisuus hivelee lukijan makuhermoja. Ruokapöytämme täyttyi perunasalaatista, täytetyistä kananmunista, coleslaw-salaatista, grillilihasta, kanapyöryköistä, kanakeitosta, lihamurekkeesta, pekaanipiirakasta, sitruunakakusta -- Lista jatkuu loputtomiin yltäen hilloihin, jalapenohyytelöön sekä banaanipaprikoihin. Ruokailun ja meksikolaisella muertomobilella ajelun lomassa puidaan yhteiskuntaa ja naisten asemaa, ihmissuhteita, seksiä sekä pörssikursseja.

Noituus tai henkiolentojen läsnäolo on kirjassa keskeistä sekä Mamman, Tonin ja Candyn että myös Candyn meksikolaisen poikaystävän perheen elämässä. Vaikka pidän etenkin latinalaisamerikkalaisesta maagisen realismin perinnöstä, tuntuvat Matkijalinnun yliluonnolliset elementit paikoin hieman päälleliimatuilta. Kirjan alkupuolella Ratsastajien ilmestyminen on mielestäni väkinäistä, mutta Stewart kuljettaa tarinaansa siinä määrin mukaansatempaavasti, että teoksen loppupuolella Ratsastajatkin ovat kiehtova ja tärkeä osa tarinaa.

Vaikka Matkijalintu toimii yllättävän hyvin, kuuluu se mielestäni kategoriaan "ihan ok lukuromaani"; Ei sen enempää eikä vähempää. Romaanissa on hivenen liikaa elementtejä yhteen kirjaan, mutta syvän etelän tunnelma lumoaa myös tällä kertaa.

***+

~Laajalla skaalalla~

Blogeissa vallalla oleva syyseetos tarttuu minuunkin. Se saa haaveilemaan villapaitakeleistä, kynttilöistä, omenapiirakasta, punaisista kumisaappaista, punaviinistä, paksuista kirjoista, kahvilalorvailusta sekä joukosta uusia harrastuksia. Kranssintekoa, italian jatkokurssi, digikuvauksen perusteet, tapasten kokkailua, sosiaalipanoraamaviikonloppu (huh!), pilatesta vai peräti hot joogaa? Tai miten olisi suloinen tekemättömyys, pelkkä oleilu, teen juonti ja sateen kuuntelu? Parasta syksyssä on se, että voi valita aika vapaasti. Ei ole pakko olla aktiivinen, kuten keväisin, mutta saa olla virtaa täynnä, jos niin haluaa. Minä haluan ja samalla en halua. Laajalla skaalalla ajateltuna saan kaiken: punaiset posket torkkupeiton alla lenkin jälkeen suklaalevyn paperia rapistellen ja ikkunan takana pyöriviä sammalpalloja katsellen. Syksy on minulle, kevättalven lapselle, rakkain vuodenaika.

Vielä on kuitenkin kesä ja elokuun viljaa. Kuunnelkaa tämä! It's your happiness I  want most of all (Natalie Merchant).

Kuvat otin viikonloppureissullamme Alajoen maisematiellä Seinäjoella.

~Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot~

Barcelonan kohtu oli suuri ja tyhjä ja se aiottiin täyttää muistinpalasilla. Barcelona, historia ja nykypäivä, vanhojen rakennusten tilalle rakennettavat uudet talot, joukko karttoja, vampyyri ja paholaisen poika, inkvisitio ja nykyaika, sirpaleista koottavia muistoja, sukusalaisuuksia, kostoa ja arkeologin koulutuksen saanut nainen. Kuulostaako tutulta?

Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot kantaa mukanaan kaikuja monista viime aikoina suosituiksi tulleista kirjoista, kuten Tuulen varjosta ja Meren katedraalista, joissa historia sekoittuu nykypäivään ja yliluonnollinen faktatietoon. Dekkaria, kauhutarinaa ja historiallista romaania sekoittava tarina alkaa minä-kertojana toimivan varjojen miehen syntymisestä Barcelonan pahamaineisessa bordellissa, jonka prostituoidut ovat orjia. Aikuisen miehen kasvot jo vauvana omaava Ajaton (kutsukaamme häntä siksi) kasvaa, muttei vanhene, vaan elää Barcelonassa ikuisesti.

Hänestä tulee Barcelonan viemäreissa ajelehtiva varjo, samanlainen kuin huorat, parittajat, pyövelit ja kiduttajat. Samaan aikaan hän kuitenkin on niin erilainen, iätön ja kuolematon. Kuolemattomuus on toisaalta kuin kirous; Ajaton joutuu elämään piilotellen ja paossa, henkipattona ja menestyneenäkin valheellisen henkilöllisyyden turvin. Toisaalta se on rikkaus, koska kukaan muu ei voi omata samanlaista vuosisatoja vanhaa sivistystä ja suhteuttaa tietojaan nykyaikaan. Ajattomasta tuleekin ensin hakattu ja inkvisition piinaama kummajainen, menestynyt pappi, lääkäri ja liikemies.

Nykyajan Barcelonassa vauras liikemies löydetään kuolleena. Kuolinsyyksi paljastuu verenhukka, vaikkei missään näy verta, ainoastaan jälki kaulalla. Asianajaja Marcos Solana sekä hänen apulaisensa, historiantutkija ja arkeologi (sekä lakitoimiston sihteeri, hmm!) Marta Vives alkavat tutkia tapausta kohdaten Barcelonan yläluokan ja kurjaliston edustajia. Käy ilmi, että menestys ja köyhyys ovat kulkeneet jatkumona sukupolvesta toiseen liittyen vahvasti kirkon rooliin sekä uskontosuhteeseen. Myös Martan suvun menneisyys alkaa kietoutua yhä syvemmin kaupungin menneisyyteen.

Kirjan päähenkilönä Ajattoman, Marcos Solanan ja Marta Vivesin ohella on Barcelona itse. Kaupunki ennen ja nyt, ajattomana ja varjoisana, eleganttina ja likaisena. Moriel esittää kirjassaan lukuisan määrän karttoja kuin vakuudeksi romaaninsa faktoista. Hän kuljettaa lukijansa maanalaisille kaduille sekä paikkoihin, joita ei enää ole olemassa kuin muistoissa. Toki myös turistien tuntemat La Ramblan alue sekä Santa Maria del Mar ja Sagrada Familian kirkko ovat keskeisellä sijalla romaanin tapahtumapaikoissa.

Morielin kirjan kiinnostavinta antia ovat juuri Barcelonan kuvaukset sekä teologiset keskustelut, joita käydään läpi ennen kaikkea teoksen loppupuolella Marta Vivesin ja Ajattoman kesken. Epäilys ja usko, ikuisuuden merkitys sekä Jumalan hyvyys ja paholaisen olemassaolo tulevat puiduksi sekä Ajattoman kerronnassa että hänen keskusteluissaan Martan kanssa. Lukiessani toivoin, että tuntisin roomalais-katolilaisuuden teologiaa hieman paremmin, koska esimerkiksi manaajan rooli oli riviluterilaiselle lukijalle vieras. Keskeistä Ajattoman pohdinnoissa ovat muun muassa kuuliaisuus Jumalan perustana sekä Lilithin ja Eevan rooli  voittajana ja häviäjänä. Inkvisition ajan kidutusvälineiden käyttöä Moriel kuvaa paikoin turhankin yksityiskohtaisesti.

Vaikka Moriel nostaa Vanhan testamentin ajan ensimmäiset naiset esille, on romaanin naiskuva melko miehinen. Martaa lukuunottamatta nainen tuntuu olevan väline: Huora, vaimo, avuton pikkutyttö, orja, melkein kuin eläin. Nainen voi ajatella, mutta hänen ei anneta sitä tehdä. Miehet toimivat ja ottavat vallan, kiduttavat, käyttävät hyväksi, raiskaavat. Vain Ajaton pysyttelee pääosin ulkopuolella, vaikka joutuukin todistamaan kaikkea.

Juoneltaan Ajattoman kaupungin varjot on jokseenkin epämääräinen, moneen asiaan viitataan, mutta esimerkiksi juuri inkvisition ajan toisinajattelijoista olisi ollut hyvä saada hieman lisätietoa. Moriel rakentelee itselleen selvästi rakkaan Barcelonan historiaa siinä määrin hartaasti, että putoaa kaduille unohtaen tarinankuljetuksen. Myös vampyyriteema jää puolitiehen. Lisäksi turhan monella henkilöllä, jopa Marcos Solanalla, on loppujen lopuksi pelkkä statistin osa.

Juonta paremmin Moriel kuljettaa tunnelmaa. Kurjat loukut, mahtavat katedraalit, kidustuskammiot ja nykyajan toimisto sekä kahvilat tulevat lukijaa liki. Samoin pelko ja inhotus, jopa rakkaus, ovat vahvasti läsnä. Romaanin suomennettu nimeke on hieno. Vaikka en pitänyt kirjasta juuri lainkaan, Barcelonan alamaailma on ja pysyy, vaikka heidän roolinsa muuttuvat. Huorat ja narrit elävät varjoina ajattoman kaupungin kujilla menneestä hamaan tulevaisuuteen.

PS. Enrique Moriel on salanimi barcelonalaiselle Francisco González Ledesmalle. Ledesma on kirjoittanut mm. tietokirjoja, seikkailukirjoja sekä televisiokäsikirjoituksia.

~Pikakelaus~

Me olemme viime viikkoina retkeilleet niin, etten pysy enää itseni perässä.

Ainola: Kipsivedos ulkoeteisessä, Ainon vohvelirauta keittiössä. On sillä mahtanut tulla kauniita vohveleita! Sibeliusten hauta ja sattumankaupan ansiosta osakuntalaisten kuorolaulua.

Vanha Porvoo: Tuomiokirkko, maalattu yksisarvinen ja mustuneet kattohirret. Pieni suklaatehdas: Kirsikkaa, mustikkaa, aprikoosibrändyä ja tervaa. Jäätelöt Helmessä, talojen värikkyyttä, mukulakivikatuja ja haikein mielin kotiin.

Nyt on viikonloppu! Mennään junamusejoon! Ja näin oli kohde päätetty. Kevyt vaihtoveturi Otso, presidentin vaunu, tsaarinajan teekalusto sekä jäätelöä punaisen puutalon pihalla.

Voijaan mennä joskus uuvestaankin!

Ja nyt viikonloppuna retkeilemme lisää. Sen jälkeen palaan takaisin liikkuen Barcelonan pimeällä puolella.
Voikaa hyvin, jokainen!

~Suvi Ahola ja Satu Koskimies (toim): Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt~

Jokaisella on toivottavasti rentoutumiskirja tai pari. Sellainen, jota kaipaa aina ajoittain, johon on ilo palata vuosienkin jälkeen. Minulla näitä kirjoja on muutama ja uusin niistä on viisi vuotta sitten ilmestynyt Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen kirjoittama Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt.

Varmasti monille jo tuttu ja paljon luettu teos on tietokirja, antologia, melkein taidekirja, hieman keittokirja ja ennen kaikkea jokaisen Montgomeryn ihailijan unelmakirja, jossa kirjoittajina ovat suomalaiset naiset, Annan ja Emilian ystävät. Kirja koostuu muutamasta tietoiskusta, mutta sen ydintä ovat Montgomeryä lukeneiden ja yhä uudelleen lukevien naisten tekstit. Kirjoittajien joukossa on tuttuja nimiä, kuten Pirkko Saisio, Vilja-Tuulia Huotarinen, Leena Lehtolainen, Rauha S. Virtanen ja Irmeli Sandman Lilius. Enemmistö on kuitenkin kuin kuka tahansa meistä: opettajat, kotiäidit, psykologit, opiskelijat, kirjastonhoitajat ja eläkeläiset ovat varsin antaumuksella antaneet tietokoneensa näppäimistön laulaa. Aineisto on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon.

Dosentti Anna Makkosen kirjoittaman johdannon jälkeen kirja alkaa ensin Tutulla ja turvallisella Annalla (Anna aurinko, kuten myöhemmin luonnehditaan) ja jatkuu Ylväällä, tunnelmoivalla Emilialla (Emilia kuutamo). Näiden jälkeen kirjan eri osioissa pohditaan Montgomeryn rakastetuinpien hahmojen roolia elämäntaidon oppaina, heidän asemaansa maailmankirjallisuudessa, siirtymistä äidiltä tyttärelle sekä vaikutusta kirjoittajanaisten omaan uraan kirjailijana.

Vaikka kirjan jaottelu eri kategorioihin on otsikoiden tasoilla melko yllätyksetöntä, omaa jokainen kirjoittaja idoleilleen Annalle ja Emilialle ominaisen kipinän ja sitä kautta taidon vetää lukija mukaan tuntemaan niin lapsuuden roolileikit, olo sotalapsena Ruotsissa, häpeä ja pettymys sekä onni ja vapautus, tie omaan itseen. Osa teksteistä kulkee tieteen tasolla pohtien jopa Emilian ja tämän Ilse-ystävän madonna-huora-dikotomiaa, kun taas toisissa annetaan tekstin lentää tunteen tasolla. Annat ja Emiliat ovatkin ikuisia ystäviä sekä suoranaisia terapiakirjoja. Tässä suhteessa ne ovat - myös minulle - kuin suklaakakkutaikinaa tai omenahilloa, läsnä tarvittaessa, aina samanlaisina, mutta joka kerta uusina.

Teoksen tietoiskut ovat osin hauskaa, osin sydämeenkäypää luettavaa. Lucy Maud Montgomeryn elämänvaiheet tulevat tutuiksi. Karille menneet rakkaushaaveet, avioliitto, lapset ja yhden lapsen menetys, omat urahaaveet,  ristiriitainen suhde uskontoon, metodistipapirouvana eläminen ja ikuinen kaipuu värittivät hänen elämäänsä. Kirjassa käy ilmi, kuinka järki nujersi tunteen, mutta onnentunne jäi puuttumaan. Sitä Montgomery pystyi taikomaan kirjoihinsa, voisin kuvitella että etenkin Annaan.

Hauska pieni osio on mielestäni Terveisiä Lucy Maudin keittiöstä, jonka muutamat reseptit pohjautuvat Kate MacDonaldin kirjaan The Anne of Green Gables Cookbook. En ole lukenut alkukielistä kirjaa, mutta kyse on kaiketi ruoasta, jolloista Annoissa olisi voitu tehdä. Olen itse valmistanut sekä Kananpoikaa mehukkaassa kastikkeessa että Annan vaniljakakkua. Etenkin kananpoika on maukasta, se maritoituu hetken ajan Worcestershire-kastikkeessa ja on täydellinen syksyisen sunnuntain ruoka vaikkapa perunamuusin kanssa. Mitä vaniljakakkuun tulee, niin luulisin, että tuulisena syyspäivänä Marilla leipoisi sitä tai sitten mehevää omenapiiraakkaa, jonka itse yhdistän Anna-kirjoihin, vaikkei sitä tässä kirjassa mainitakaan.

Yhdessä Sisko Ylimartimon tietokirjan Anna ja muut ystävämme kanssa Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt tarjoavat tuhdin tietopaketin sekä Lucy Maudin elämästä, Prinssi Edwardin saaresta kuin Montgomeryn tuotantoon pohjautuvista filmatisoinneista aina 1940-luvulta lähtien.

Olen parhaillaan lukemassa romaania, joka niin synkeän aiheensa kuin välimerellisen miljöönsä puolesta liikkuu kaukana Prinssi Edwardin saaren maisemista. Sen rinnalle olen kaivannut jotain aivan muuta. Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt on siinä suhteessa oikeaa lääkettä; Sopivasti tuttua ja rakasta, hivenen uutta. Lempeitä muistoja, mutta myös häpeää ja uhmaa. Omassa suvussani naiset ovat sukupolvesta toiseen lukeneet Lucy Maud Montgomeryn kirjoja ja oma tyttäreni sai toiseksi nimekseen Emilia. Runotytöt ovat ehkä runotyttöjä ulkokuoreltaan (eivätkä sitäkään aina!), mutta sisältä täyttä tulta ja tappuraa kanadalaisella syystuulella maustettuna.

Anna on näennäisesti tavallinen ihminen, mutta kirjailijan kyky kuvata Annan vaihtuvia mielialoja tekee Annasta ainutkertaisen. Sama kirjailija on Emiliassaan tarvinnut järeämpiä aseita: mystikkaa ja yliluonnollisia kykyjä. (Pirkko Saisio)

~Annat ja Emiliat~

Todellisuuspakoa tai ei, mutta tumma päilyilevä aallokko ja Prinssi Edwardin saari herättävät heti kaipuun jonnekin. Jos ei muualle, niin ainakin sohvalle torkkupeiton alle kera muutaman pikkuleivän sekä Annan, Emilian, Dianan, Ilsen, Gilbertin ja Teddyn. Kohti leimahduksia ja keijujen töitä, kohti Vihervaaraa ja Joosefin tuntevia ihmisiä.

Pienenä johdatuksena seuraavaan päivitykseeni: Kumpi sinä olisit Anna vai Emilia? Vaiko kenties Valancy, Marigold tai Pat?

(Linkit vievät Saran, Leena Lumen sekä omaan blogiini)

~Salamajahti~

Jotkut jahtaavat myrskyjä. Minä jahtasin eilen illalla salamointia olohuoneemme ikkunasta. Taivaan väri muuttui pikimustasta täysin kirkkaaksi ja runkoruusu lenteli ympäri pihaa. Onneksi mitään muuta ei sattunut. Piha on täynnä keltaisia koivunlehtiä, kuin lupaus syksystä. Kyllä luonnonvoimat ovat ihmeelliset!

Minun piti aloittaa viikkoni tekemällä ensin pieni lähimatkailupostaus ja sen jälkeen siirtyä kirjalliseen nostalgisointiin, mutta eilinen myrsky iski väliin. First things first!

~"Suhteellisen kiireistä, mutta joustavaa"~

Uusimmassa Kotivinkissä eräs kotimainen suosikkikirjailijani Juha Itkonen kertoo sekä pian ilmestyvästä romaanistaan Seitsemäntoista että kotiarjestaan. Päivät sujuvat "suhteellisen kiireisesti, mutta joustavasti" päiväkodin, pyöräilyn ja kirjoittamisen merkeissä.

Sujuisivatpa meilläkin! Toisinaan tuntuu, että elo on kauhean kiireistä eikä lainkaan joustavaa. Maanantainen onnenapilapäivä tuntui katoavan jonnekin myrskyteille, kun itku ja väsymys ottivat ylivallan päiväkotiarkea elävistä lapsista. Onneksi elo kääntyi ainakin iltaisin "ei-lainkaan-kiireistä, jos nyt ei niin joustavaakaan"-linjalle, kun luimme Mintun teatterikirjaa ja kummastelimme perennapenkkiin muuttanutta sammakkoa. Entisessä Joensuun yliopistossa tehtiin jokunen vuosi sitten tutkimus, jonka mukaan siilit ovat hyvin nurkkakuntaisia ja reittiuskollisia. Mahtavatkohan sammakotkin olla?

Sydämellistäkin elo joskus on. Sain yllätyksekseni kunnian olla Vihreän talon väki-blogin sadas lukija, ja blogin kirjoittaja T muisti minua suloisella keramiikallaan kortin muodossa. Kiitos!

Nyt viikonlopun koittaessa elän kolmen kirjan loukussa osaamatta ratkaista, minkä kirjan lukisin ensin. Siksi palasin rentoutumaan Prinssi Edwardin saarelle. Viikonloppuvieraita odotellessani leivoin eilen illalla englantilaista luumukakkua. Joku asia on kohdallani vinksahtanut niin, että jalkapallohuligaaneja lukuunottamatta kaikki Brittein saarille viittaava vie mukanaan.

 Englantilaisen luumukakun ohje löytyy Kotilieden sivuilta. Itse lisäsin mukaan 1 tl leivinjauhetta.
Ja Itkosen tuleva  kirja tietää hyvää, aivan  varmasti.

Leppoisaa viikonloppua!

~Geraldine Brooks: Kirjan kansa~

Geraldine Brooksin Kirjan kansa (Tammi 2009) on jo pitkään ollut lukulistallani. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran Leena Lumen blogissa ja Leenan arvostelu vei minut mukanaan. Silti, jostain selittämättömästä syystä, joku muu kirja kiilasi kerta toisensa jälkeen väliin. Viime viikolla minulla oli kirjastoreissulla onni saada Kirjan kansa lainaan.

Kirjan kehystarina muistuttaa aluksi - ja vain aluksi! - monia muita viime aikojen kiehtovia historiaa ja jännitystä sekoittavia kirjoja, kuten Elisabeth Kostovan Historiantutkijaa tai Kate Mossen Labyrinttiä. Nuori australialainen kirjojen konservoija, kemiasta ja Lähi-idän kielistä tohtoriksi väitellyt, Hanna Heath kutsutaan YK:n pyynnöstä Sarajevoon tutkimaan yli 500 vuotta vanhan kauniin Haggadan kuntoa. Pyyntö houkuttelee niin, että Hanna lähtee sodan runtelemaan Sarajevoon, jossa häntä on vastassa pankin vartijoita, bosnialaisia poliiseja, YK:n rauhanturvaajia sekä haggadan pelastanut vetovoimainen ylikirjastonhoitaja, vaimonsa sodan uhrina menettänyt Ozren Karaman.

Haggadan arvoituksellinen menneisyys vie Hannaa ja lukijaa. Haggada, miniatyyrimaalauksin koristeltu kirja juutalaisten pääsiäisenvietosta, avaa Hannalle vihjeitä historiastaan pienin jäljin: hyönteisen siipi, sulkia ja ruusu, kosher-viini, suolakiteet, valkoinen karva ja veri ovat haggadan sivuille jääneitä merkkejä, joista Hanna apujoukkoineen (muita konservoijia, kemistejä, kirjastonhoitajia) voi lukea vuosisatojen jälkiä. Brooks kuljettaa tarinaa sujuvasti vieden lukijan osin kuvitteellisten takautumien keinoin vuoden 1940 Sarajevoon, 1894 Wieniin, 1609 Venetsiaan sekä 1480 Sevillaan.

Brooks osaa kirjoittaa. Teoksen nykyhetki, vuosi 1996 Sarajevossa, Wienissä, Bostonissa ja Lontoossa, etenee kronologisesti vuorotellen takautumien kanssa. Rakkauskertomus, mysteeri ja kirjallinen kansakunnan historia kietoutuvat toisiinsa kiehtovalla tavalla. Vaikka Kirjan kansa on fiktiota, on Sarajevon Haggada olemassa Bosnia-Herzegovinan Kansallismuseossa. Haggadan historia voisi hyvinkin olla juuri sellainen kuin mitä Brooksin kynästä on lähtenyt. Juuri se tekee romaanista kaunokirjallisuuden määreillä totta.

Kirjan kansa on merkittävä kirja. Se on helppolukuinen, mutta se osaa haastaa lukijansa älyllisesti. Se kiehtoo, saa pohtimaan, kertoo sydäntäsärkevistä ihmiskohtaloista sekä sattuman oikuista. Se vie meidät perhejuhliin, vastarintaliikkeen kokouksiin, kirkkoon ja synagogaan, kirjastoihin, aviovuoteeseen, huorien ja juoppojen luo. Se näyttää kupan ja muiden sukupuolitautien rumat rasvot, venetsialaiset karnevaalinaamiot, antaa maistaa viiniä ja muistuttaa pienen lapsen hauraudesta, kirkkaista silmistä sekä luottamuksesta. Se muistuttaa meitä convienciasta, 1300-luvun ajanjaksosta, jolloin juutalaiset, kristityt ja muslimit elivät rauhallista rinnakkaiseloa.

Kirjan kansan tarina kertookin paljon siitä, kuinka vaikeaa kolmen suuren uskonnon rinnakkaiselo on ollut jo vuosisatojen ajan. Toisaalta tämä vaikeus pitää sisällään vahvuuden; On aina heitä, jotka ovat oman henkensäkin uhalla valmiit suojelemaan eri uskontoa harjoittavia sisariaan ja veljiään sekä näkemään kauneutta ja syvyyttä niin ihmisissä kuin artefaktissa, pyhässä kirjassa. Tässä suhteessa Kirjan kansa kantaa humanismin perintöä.

Kirjan kansa sai minut hakemaan lisää tietoa juutalaisten historiasta. Se sai minut haikailemaan takaisin Wieniin ja Venetsiaan, näkemään paikkoja uusin silmin. Ennen kaikkea Kirjan kansa sai minut haluamaan lukea teos uudelleen, ottamaan selvää.

Umberto Econ lausahdusta "Tietenkin käsikirjoitus" mukaillen: Tietenkin kirja! Ja millainen kirja se onkaan!

PS. Kirjan kansasta on Leena Lumen ohella kirjoittanut muun muassa Anni Oota mä luen tän eka loppuun-blogissaan.

~Väärät karkit~

Tein oman karkkitestin, jonka ideasta olen velkaa tänne ihanaan blogiin. Omistankin testini Ilselle, jonka kotiäidin karkkitestit ovat innoittaneet myös tämän työtädin (tyttäreni sanoin) kokeilemaan uusia makeisia. Nöyrimmät kiitokseni!

Testattavana: M&M Peanut Pouch.
Pakkauksen sisällä: 430 grammaa amerikkalaislähtöisiä M&M-makeisia, joissa täytteenä suklaata sekä suolapähkinäsydän. Päällä kova makeiskuori.

Mitä tästä tuumaan: Makeiset ovat reilun kokoisia, paljon suurempia kuin tavalliset pelkällä suklaalla täytetyt m&m:t. Pienen pääsiäismunan muotoinen kuori rapsahtaa rikki helposti ja suklaan maku täyttää suun, mutta: sisällä on suolapähkinää! Rakastan suklaata ja pidän pähkinöistä, mutta en ole koskaan pitänyt Snickersistä. M&M:n pähkinätäytteiset suklaarakeet maistuivat pelottavasti Snickersiltä. Mietin syödessäni, että nämä karkit maistuvat amerikkalaisuudelle hyvässä ja pahassa. Maapähkinävoille ja jotenkin - hmm - liiallisuudelle (silti mieluusti matkustaisin rapakon taakse).

Karkeissa on jotakin liikaa - ainakin väriainetta - ja ne saavat minut kaipaamaan Fazerin Amerikkalaisia pastilleja (sopivan täyteläisiä) tai raikkaita Ranskalaisia pastilleja. Entä muistaako kukaan Wieniläisiä pastilleja?

Joku varmasti tykkää tämän maapähkinäpussin sisällöstä, mutta minulle ne ovat vääriä karkkeja. Sitä sopii kyllä miettiä, että miksi ilta toisensa jälkeen hipsin salaa kaapille ottamaan ensin yhden, sitten kaksi ja lopulta kolme-neljä makeista tästä riittoisasta pussista?

~Onnenpäivä~

Löysin viikonloppuna onnenapilan. Eilen palasin töihin yli viiden viikon loman jälkeen. Se tuntui ensin vaikealta; Oliko pakko jättää suloiset kesäyövalvomiset, joiden aikana luin kirjaa jopa puoli kahteen saakka; Oliko todella jätettävä pilvien tuijottelu trampoliiniperspektiivistä, karhunvatukan raakileiden kypsymisen seuraminen tai päiväleipomiset esikoisen kanssa? Modeemikin meni rikki viikonloppuna enkä päässyt tekemään blogipäivityksiä. Ja kun eilen aamulla kuopus puhkesi itkemään päiväkodissa, särkyi jotain minussakin. Arki alkoi kuitenkin, kaikesta huolimatta.

Päätin asennoitua myönteisesti, nauttia aikuisten arjesta ja kauniista työikkunanäkymistäni. Ja annoin taas kerran itselleni luvan innostua siitä ajatuksesta, että marraskuun lopussa palaan oman käsikirjoitukseni pariin. Kun vielä eilen kävin kollegani kanssa lounaalla elokuuta aistivassa Helsingissä, luin kotimatkalla Kirjan kansaa ja illalla lapsilla oli paljon kerrottavaa omasta päivästään, olin jo solahtunut arkeen. Kaiken kukkuraksi sain sähköpostitse henkilökohtaiset kiitokset Andrew Nicollilta, mistä olen ihan otettu.

Näin arkisesta maanantaista tuli lopulta oikea onnenpäivä.

~Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus~

Joskus on onni löytää kirja, joka sisältää kaiken, mitä (kesä)kirjalta kaipaa. Skotlantilaisen Andrew Nicollin vastustamaton Rouva Agathen rakkaus on hienovireinen rakkaustarina, surrealismia lähenevä kaupunkikuvaus sekä kurkistus lähimenneisyyteen, kirjoituskoneiden, postikorttien ja hyvien käytöstapojen aikakauteen. Hitaasti etenevän kerronnan yllä leijuu maagisen realismin perintö ja lukija kohtaa myös melkoisen yllätyksen.

Ihmisillä on lähes rajaton kyky pettää itseään – sitkeä taito kieltää hirvittävä itsestäänselvyys, sydäntä raastavan ihastuttava lahja uskoa johonkin vähän mukavampaan kuin siihen, mikä tuijottaa karusti suoraan kasvoihin, aina kalahtaville oville saakka, joissa lukee ”suihkuosasto”. Ja mikä valtava siunaus se onkaan. Se saa meidät kirjoittamaan runoja. Se saa meidät laulamaan lauluja ja maalaamaan kuvia ja rakentamaan katedraaleja. - - Se on mahtava, kaunis ja tuskallinen lahja ja se tekee meistä ihmisiä.

Dot on Tallinnaa ja Amsterdamia sekoittaen muistuttava kaupunki Itämeren kuvitteellisen Ampersandin jokisuun matalikolla (ja kaupungin pahin kilpailija kantaa nimeä Umlaut). Kaupunkia on jo parinkymmenen vuoden ajan johtanut pormestari Tibo Krovic, minttupastilleja pureskeleva hyvä mies. Hänen sihteerinään työskentelee jumalaisen kaunis – mutta omasta viehätysvoimastaan sopivan tietämätön – Agathe Stopak. Agathe on suurimman mahdollisen surun, lapsensa menettämisen, jälkeen jäänyt rakkaudettomaan avioliittoon herra Stopakin kanssa. Mies rakastaa votkaa enemmän kuin Agathea, vaikka vaimo valmistaa kirsikkapiirakkaa, lampaankyljyksiä ja fasaania. On heti alkuasetelmasta lähtien selvää, että Tibo ja Agathe rakastavat toisiaan suuresti, mutta lähes tuskattuvan kainosti.

Tarvitaankin aikaa, kävelyjä Dotin kujilla ja kanavanvarsilla, lahjalistoja, silkkipaperiin käärittyjä ostoksia, tietty emalinen eväsrasia sekä arpalippuja ja dalmatialaisia. Lisäksi merkittävässä roolissa ovat Kultaisen Enkelin ravintoloitsija Mama Cesare, kiero lakimies Guillaume, lurjusmainen taiteilijanalku Hektor Stopak sekä pyhä Walpurnia. Walpurnia on Dotin suojeluspyhimys, yli tuhat vuotta aiemmin elänyt partasuinen nunna, joka katselee kaupungin menoa tauluista, vaakunoista ja jopa kalvosinnapeista. Ja juuri pyhän Walpurnian suusta saamme kuulla koko tarinan.

Nicoll kirjoittaa hyvin. Hänen kynänsä luo silkkaa suloa, mutta tarvittaessa myös kipinöitä ja kiukkua löytyy. Toisinaan kerronta on melkein liiankin hidasta, mutta tuo viipyileminen vastaa täysin Agathen ja Tibon olemukseen. Romaanin tunnelma on jostain Pienen suklaapuodin, Amelien ja määrittelemättömän itäeurooppalaisen klassikon väliltä. Juuri Nicollin kerronta vie Rouva Agathen rakkauden tavanomaisten kirjojen yläpuolelle. Hänen ansiostaan aikuisetkin jaksavat uskoa satuihin sekä sattuman oikkuihin.

Rouva Agathen rakkaus, englanninkieliseltä nimeltään The Good Mayor, kohoaa kaiken arjen yläpuolelle. Se on suloinen ja vanhanaikainen, sopivasti liberaali, arjen taikuutta ja suuren yllätyskäänteen sisältävä teos. Se ei ole paras koskaan lukemani kirja, eikä se ole varmastikaan tämän vuosisadan hienoin ja koskettavin romaani (kuten The Sun toteaa), mutta se on ehdottomasti ansainnut tulleensa valituksi Skotlannin parhaana kirjana kaksi vuotta sitten.

Minä hurmaannuin. Leijuin hetken pilvissä ja kuulin raitiovaunujen kilkattavan kadulla samalla kun söin pakkaamiani eväitä suihkulähteen reunalla katsellen rakastani. Joskus aion vielä palata Dotiin, tuonne välimerkkikaupunkiin ja ostaa rasiallisen marmeladimakeisia. (Ja ihmettelen suuresti, jos tästä ei olla tekemässä jo elokuvaa.)

PS. Tämän kirjan löysin blogien avulla. Jo aiemmin, kirjan ostaessani, linkitin Ilsen ja Joanan hienot blogit. Kurkatkaa, kuinka he ovat Hyvän pormestarin rakkauselkeet kokeneet.

****½