Vappuvalmiina (ja huhtikuun parhaani)

Eilisen päivän prinsessahääteemaa jatkava niksi on Pirkasta. Sima on tehty äidin ohjeella. Munkireseptin löydän joka vuosi Kotiruoasta ja kuohuviinin pitkäripaisesta. Sushi on ruokakaupasta ja serpentiinit levällään lasten huoneiden lattialla, sohvan alla, olohuoneen pöydällä ja poikani junalaatikossa. Tämän vappuvalmiimpi en osaa olla, joten toivotan kaikille:

Jotteivat kirja-asiat unohtuisi edes vappuna: Huhtikuussa luin kaikkiaan kahdeksan sellaista kirjaa, jotka toin blogiini. Ne löytyvät täältä. Parhaan valitseminen on vaikeaa, mutta nostan sellaiseksi kaksi murrosvaiheen romaania. Berliinin muuri, kommunismi ja jokin ihmisessä murtuu tai muuttuu Per Pettersonin Kirotun ajan katoavassa virrassa. Rotuerottelu ja monien ajatusmaailma taas Kathryn Stockettin Piioissa. Suosittelen kumpaakin teosta kenelle tahansa.

Haasteen loppukiri ja tunnustuksia

Kate ja William saivat tänään toisensa ja minä muistelen The Goring-hotellin pienessä huoneessa ollutta jalanlämmittäjälammasta. Kate Middleton (nyt hänen kuninkaallinen korkeutensa Cambridgen herttuatar) vietti häitä edeltävän yönsä samassa hotellissa, jossa mieheni ja minä lomailimme kymmenvuotishääpäivänämme. Meillä oli varmasti hotellin pienin ja edullisin (oikeasti edullinen!) huone, mutta oli se kyllä ihana. Häähumua en ole vielä televisiosta katsonut, koska aiomme virittäytyä häätunnelmiin koko perheen voimin vasta illalla. Rekvisiitta on toivottavasti kunnossa: Olivia-lehden ohjeella leivottuja skonsseja, teetä ja kuningataräidin muistoa kunnioittaen sherryä (lapsille pillimehua) ja tyttärelle tietenkin ihana Disneyn prinsessapuku.

Sen pitemmittä puheitta asiaan: 30 days of books-haasteen loppukiriin sekä ihanaan tunnustukseen, jolla Lukuisan Laura minua muisti. Koska sain samanlaisen haasteen viime viikolla, ehdin vastata siihen seitsemällä pääsiäiskuvalla. Kiitos tunnustuksesta, ihana Laura!

Tässä vielä haasteen päivät 25-30:

Päivä 25 – Hahmo, kehen samaistut parhaiten

Tähän vastasin jo suosikkihahmojani pohtiessani. Samaistun eniten Järjen ja tunteen Marianne Dashwoodiin sekä Aikamatkustajan vaimon Clareen. Mariannen isosiskon rooli ja ulkoinen järkevyys sopivat minuun, mutta sisäisesti olen (toivottavasti) taiteellinen ja mahdollisissa vaikeuksissakin ikuiseen rakkauteen uskova Clare.

Päivä 26 – Kirja, joka muutti mielipidettäsi jostakin

Tämä on vaikea kysymys. Minulla on ollut melko lailla samanlainen eettinen maailmankatsomus jo vuosia enkä tiedä, onko joku kirja osannut muuttaa mielipidettäni mistään tärkeästä yhteiskunnallisesta asiasta. Olen hyvin kiinnostunut kaikesta ja seuraan uutisia, tietokirjoja, blogeja ym., joista kokoan omia mielipiteitäni. Ne joustavat, mutta mikään yksittäinen asia tai kirja ei ole niitä muuttanut. Siksi liikun turvallisen kepeillä vesillä. Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus on kirja, jota markkinoitiin aikanaan niin paljon, että minulle tuli vastareaktio koko kirjaa kohtaan. Jos jotain kirjaa kehutaan tai markkinoidaan liikaa, tulee minulle väsymys jo ennen lukukokemusta. Olinkin yllättynyt, kun pidin kirjasta. Tämä muutti mielipidettäni siitä, että tekemällä tehty bestsellerkin voi olla omaan makuuni. Se oli hyvä näpäytys minulle!

Päivä 27 – Yllätyksellisin käännekohta tai loppu

Sarah Watersin Silmäkääntäjässä on niin monta yllätystä, että lukijalta viedään matto jalkojen alta lukuisia kertoja. Hieno kirja, muutenkin.

Päivä 28 – Paras kirjan nimi

Tätä onkin pohdittu monissa blogeissa. Pidän toisaalta runollisista nimistä, jotka lupaavat paljon, mutta eivät kerro liikaa. Tällaisia nimiä ovat esimerkiksi Naiset katsovat vastavaloon, Kuin surmaisi satakielen, Rakkaus on saari, Kirottu ajan katoava virta tai Ajattoman kaupungin varjot (joka oli huono kirja). Toisaalta pidän yksinkertaisista nimistä, jotka silti pitävät sisällään niin monia merkityksiä. Tällaisia nimiä ovat vaikkapa Totta, Eropaperit tai Karkumatka. Antti Tuurin Pohjanmaa on myös tavattoman hieno (toki kirjanakin): niin yksinkertainen ja silti mielikuvia herättävä.

Päivä 29 – Kirja, jota kaikki vihasivat mutta sinä pidit

En usko, että on olemassa kirjaa, jotka kaikki vihaisivat. Kirjablogien perusteella olen huomannut, että hyvin moni pitää samoista/samanlaista kirjoista kuin minäkin. Ja jos joku ei pidä vaikka itseni rakastamasta Kolmannestatoista kertomuksesta, Aikamatkustajan vaimosta tai Totasta, niin joku toinen pitää. Siksi muistelen hieman lukioaikojani. Luimme äidinkielen tunnilla Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen, jota koko muu luokka vihasi niin, että kirjailija nimettiin Roskajevskiksi. Minä taisin olla ainoa, joka sain kirjan loppuun ja joka rakastui kirjaan heti. Olen lukion jälkeen lukenut kirjan kahdesti.

Päivä 30 – Kaikkien aikojen suosikkikirjasi

Kaikkien aikojen suosikkikirjani ei ole paras koskaan lukemani kirja. Parasta kirjaa en osaisi edes nimetä, koska vuodenaika, joku muisto tai ohikiitävä hetki voi määrittää sen, mitä ajattelen jostain kirjasuosikistani. Siksi sanon sen, jolla haasteen aloitinkin. Kaikkien aikojen suosikkikirjani on John Irvingin Kaikki isäni hotellit. Kirja avasi minulle Keltaisen kirjaston ovet. Se minut tarinaan, joka on hullu ja lämmin, surullinen ja riehakas, kaunis ja runollinen ja silti kaikkea muuta kuin paikoillaan junnaava. Kaikki isäni hotellit on tarina sanan kaikissa merkityksissä. Jos lukisin sen nyt ensimmäistä kertaa, en olisi enää yhtä lumoutunut, mutta rakastaisin kirjaa silti.

Kathryn Stockett: Piiat

"Pieni valkoinen tyttö sanoo: 'Mulla on nenä, sulla on nenä.'" Ja nipistän sen pientä nokkaa. Se kurkottaa kättään ja nipistää minun nenääni.
"Pieni valkoinen tyttö sanoo: 'Mulla on varpaat, sulla on varpaat.'" Ja minä kutitan sen varpaita, mutta se ei pääse käsiksi minun varpaisiini, koska minulla on valkoiset työkengät jalassa.
"'Joten me ollaan ihan samanlaisia. Väri vaan on erilainen', sanoo pieni värillinen tyttö. Ja pieni valkoinen tyttö oli samaa mieltä ja ne on ystäviä. Sen pituinen se."
Typykkä tuijottaa minua. Jestas, se oli surkein satu mitä olen koskaan kuullut. Eihän siinä ollut edes juonta. Mutta Typykkä, se hymyilee ja sanoo: "Kerro se uudestaan".

Vuoden 1963 Missisippissä rotuerottulaki on vielä voimissaan. Lain mukaan valkoiset ja mustat eivät saa mennä keskenään naimisiin, värillisiä ja valkoisia ei saa haudata samaan kirkkomaahan, neekerit ja valkoiset eivät saa käyttää samoja juoma-automaatteja, puhelinkoppeja tai julkisia käymälöitä. He eivät saa edes ostaa postimerkkejä samalta luukulta. Silti mustaihoiset palvelijat, piiat, hoitavat valkoihoisten lapsia jopa niin, että ovat usein lapsille biologisia vanhempiaan läheisempiä. Aikuistuessaan nämä lapset kuitenkin muuttuvat vanhempiensa kaltaisiksi ja unohtavat värilliset kasvattajansa. Valkoiset naiset oppivat nappaamaan itselleen aviomiehen, mustat taas oppivat kuinka ollaan hiljaa ja sanotaan kyllä, ma'am.

Kathryn Stockettin romaanissa Piiat (Wsoy 2010; The Help 2009) Yhdysvallat on muuttumassa. Muualla maassa järjestetään marsseja, John F. Kennedy on presidenttinä ja e-pilleri antaa naisille uudenlaisia vapauksia. Missisippi on kuitenkin viimeinen linnake niin naisten kuin värillisten oikeuksien suhteen.

Nuori, korkeasti koulutettu puuvillaplantaasin omistajan tytär miss Skeeter näkee oman osavaltionsa tiessä paljon väärää ja aloittaa uhkarohkean hankkeen. Hän alkaa kerätä kotiapulaisten elämäntarinoita, rehellisiä kokemuskertomuksia valkoisten alaisina työskentelystä toimittaakseen kokemuksista kirjan, jonka tarkoituksena on saattaa epäkohdat suuren yleisön tietoon ja tuoda siten muutosta Missisippin elämään. Skeeter ei ole kansalaisoikeustaistelija, mutta hänen hankkeensa on poliittinen ja vaarallinen. Aluksi Skeeterin tuntuu olevan mahdotonta saada haastateltavia, mutta pikkuhiljaa hän saavuttaa ystävänsä miss Leefoltin apulaisen Aibileenin luottamuksen, tutustuu temperamenttiseen Minnyyn ja moniin muihin kotiapulaisiin. Ilta toisensa jälkeen Skeeter uhmaa virkavaltaa ja ajaa autollaan mustien asuinalueelle Aibileenin pieneen taloon, jossa hän kuuntelee piikojen elämäntarinoita.

Piikojen tarina kulkee kolmen minä-kertojan, Skeeterin, Aibileenin ja Minnyn, vuorovedoin. Heidän kauttaan pienet ja suuret asiat lyövät kättä: Miss Leefolt määrää Aibileenille erillisen vessan kylmään autotalliin, mutta hänen pieni tyttärensä, Typykkä Mae Mobbey, pitää Aibileenia oikeana äitinään. Minnyä on syytetty varkaaksi ja ties miksi, mutta hänen blondattu pinkeäjumpperinen emäntänsä miss Celia on hänen kanssaan tasaveroisempi kuin voisi arvata. Omat yksityiselämänsä murheet on Skeeterilläkin, jonka niskaan hengittävät myös hänen naisyhdistyksen vessa-aloitetta puuhaavat ystävänsä.

Useat kertomuksista ovat surullisia, katkeria. Sitä olin odottanutkin. Mutta joukossa on hämmästyttävän paljon myös positiivisia tarinoita. Ja kaikki kotiapulaiset katsovat jossain vaiheessa Aibileeniin kuin kysyäkseen Oletko varma? Voinko tosiaan kertoa tällaista valkoiselle naiselle?
"Aibileen? Mitä tapahtuu jos... Jos tämä juttu painetaan ja ihmiset saa selville keitä me ollaan? ujo Winnie kysyy. "Mitä sä luulet, että ne tekee meille?"

Vaikka Piiat sijoittuu 1960-luvulle ja Yhdysvaltain syvään etelään, on sen sanoma edelleen merkittävä. Se on tärkeä niin kauan kuin maailmassa on sukupuoleen tai etnisyyteen liittyvää erottelua. Piioissa on paljon ihanaa syvän etelän tunnelmaa, mutta kaikkea leimaa pelon ilmapiiri. Tuulen viemän romanttisuus on kaukana mielikuvissa. Väkivalta näkyy uutisissa ja pelkona kulkea pimeillä kujilla. Uutisissa kerrotaan, kuinka mustaihoisia ihmisiä tai heidän kanssaan läheisissä väleissä olevia valkoisia saatetaan ampua omien lastensa silmien edessä. Pelko on mukana myös Skeeterin ja piikojen arjessa. Kaikkein vaarallisimpia ovat juuri valkoiset naiset, jotka hymyilevät edessä päin, mutta voivat erilaisista naruista vetämällä kiskoa maton lisäksi lattiankin jalkojen alta.

Kahtryn Stockett kirjoittaa hyvin. Piiat viihdyttää olematta viihdekirja. Stockett ei kikkaile kielellä, ei viipyile tunnelmissa tai viittaile riviensä välissä, vaan kertoo mustien ja valkoisten naisten tarinan sivu sivulta siten, ettei kirjaa malttaisi jättää hetkeksikään lepäämään. Epäilys ja luottamus, viha ja rakkaus, kateus, kauna ja sisaruus lomittuvat toisiinsa ilman pateettisuuden häivääkään. Stockett ei myöskään kerro liikaa tai aliarvioi lukijansa historiantuntemusta. Sen vuoksi hänen ei ole tarpeen vääntää mallia rautalangasta, vaan esimerkiksi kuvaus uskomuksesta erilaisesta bakteerikannasta ja mustien omista vessoista kertoo alistamisesta paljon enemmän kuin kasvoille sylkeminen tai nekruksi nimittely.

Piiat on yhteiskunnallisesta otteestaan huolimatta lukuromaani, lajissaan hyvä, ei enempää, ei vähempää. Paikoin se on suorastaan hauska, ilkikurinenkin. Vaikka usein hieman kavahdan bestsellereitä, en nyt keksi ketään, kenelle en tätä suosittelisi. Mietteistäni voitte arvata, että unohdin nyt jonkun itselleni omaisen analyytisyyden tason ja istun edelleen ajatuksissani Abileenin pienessä keittiössä juomassa teetä tai Coca-colaa, kuunnellen Skeeterin kirjoituskoneen näppäinten tallentavan Abileenin, Minnyn ja monien muiden kertomuksia. Kuumuus humisee ulkona ja eikä puuvillapelloilta käyvä tuuli tuo juurikaan helpotusta, Patsy Cline on juuri kuollut, Klaanista puhutaan kuiskien, Martin Luther King puhuu televisiossa ja jokaisen mielessä käy kysymys: uskalletaanko me huokaista helpotuksesta?

****

Piioista ovat kirjoittaneet ainakin Anni . m., Kirjapeto, Jossu, Satu sekä Olivian Kirjasieppo.

Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla

Samoin kuin kaikki sellaiset vanhingot, jotka eivät oikeastaan ole vahinkoja ollenkaan, "kunnon" Audreyn valitseminen "ei aivan yhtä kunnon" puhelintytön Holly Golightlyn osaan antoi elokuvien naishahmoille uuden suunnan ja samalla äänen 1950-luvulla tapahtuneelle sukupuoliroolien muutokselle, josta ei vielä tuohon mennessä oltu puhuttu. Seksiä oli Hollywoodissa ollut aina, mutta ennen elokuvaa Aamiainen Tiffanylla sitä olivat harrastaneet vain tuhmat tytöt.

Sam Wassonin kirja Auringonnousu Manhattanilla. Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen (Ajatus Kirjat 2011; Fifth Avenue, 5 A.M. - Audrey Hepburn, Breakfast at Tiffany's and the Dawn of the Modern Woman 2010) paljastaa tärkeimmän korttinsa heti esipuheen jälkeen. Tarinan muotoon kirjoitetun tietokirjan ydin ja keskeinen juonenkulku on naisen roolin muutos Hollywood-elokuvissa ja 1950- ja 60-lukujen Yhdysvalloissa laajemminkin sekä Audrey Hepburnin siveällä tavalla elegantin näyttelijänkuvan murros Truman Capoten pienoisromaanista tutun ilotytön roolissa.

Auringonnousu Manhattanilla vyöryttää lukijansa eteen yhden elokuvan koko tuotantokoneiston sekä lukuisat pienetkin sivujuonet, jotka edistivät tai viivyttivät Paramount Picturesin rahoittaman Aamiaisen Tiffanylla valmistumista. Kirjan kaaren aikajänne yltää myös Audrey Hepburnin varhaistöihin sekä Truman Capoten kirjailijanuraan keskittyen pienoisromaani Aamiaisen Tiffanylla innoittajiin ja vastaanottoon. Pääosassa on kuitenkin Audrey Hepburnin rooli elokuvien modernin naiskuvan uranuurtajana niin hänen roolihahmonsa kuin äitiyden ja työn ristipaineiden yhteensovittamisessa.

Kirjan keskeishahmojen Audrey Hepburnin ja Truman Capoten lisäksi huomiota saavat koko elokuvan tuotantokoneisto ohjaaja Blake Edwardsista säveltäjä Henry Manciniin, muotisuunnittelija Hubert de Givencysta ja näyttelijä Mickey Rooneysta Holly Golightlyn rooliin alkujaan kaavailtuun Marilyn Monroeen. Wassonin mukaan Marilyn nähtiin kuitenkin aikataulujensa suhteen epäluotettavana ja ennen kaikkea liian paljastavana. Hän olisi ollut liiankin ilmiselvä valinta puhelintytön rooliin. Hollyn rooliin haluttiin joku, joka pystyi venyttämään rajoja näyttämättä niitä. Pitkien neuvottelujen jälkeen elokuvan pääosaan valittiin Audrey Hepburn, jota pidettiin näyttelijänä pikemminkin luonnonlapsena kuin teknisesti osaavana. Vaikka Hepburn näytteli roolinsa ikävöiden kymmenviikkoista vauvaansa, onnistui hän täydellisesti luoden koko olemuksellaan jotain aivan uutta.

Kohtaus [karamellipakkauksesta tulleen sormuksen kaiverruttamisyritys Tiffanylla] toi elokuvaan rakkaustarinan siemenen ja tiivisti Hollyn ja Paulin välistä tunnesidettä. Se osoittaa, että heidän välilleen on syntynyt senkaltainen yhdistävä side, joka on tarpeen, jotta Aamiainen Tiffanylla muuttuu yhdenlaisesta tarinasta toisenlaiseksi - luonnetutkielmasta romanttiseksi komediaksi, homoseksuaalisesta heteroseksuaaliseksi, platonisesta eroottiseksi.

Wasson kuvailee, kuinka erilaisia teoksia Aamiainen Tiffanylla-kirja ja -elokuva ovatkaan. Ne ovat kuin aurinko ja kuu, kuin yö ja päivä, mitä Hollyn ja Paulin/Fredin tarinan romanttisuuteen ja seksuaalisuuteen tulee. Auringonnousu Manhattanilla näyttää 1960-luvun alun mediaseksuaalisuuden kaksijakoisessa valossa. Tuon ajan naisen tuli olla siveä ja esikuvallinen kaikille niille kotirouville, joilla oli aikaa katsoa televisiota samalla kun automaattinen pesukone huolehti pyykinpesusta. Toisaalta naisen tuli olla itsenäinen uuden ajan airut. Siinä Audrey Hepburnin Holly onnistuikin paremmin kuin hyvin. Toisaalta seksiä, varsinkaan homoseksiä, ei saanut näyttää. Suudelma oli sallittu, mutta samasta vuoteesta herääminen ei. Capoten kirjaa - sen minä-kertojan hahmoa - on kirjailijan omasta seksuaalisesta suuntautumisesta johtuen luonnehdittu osin homoseksuaaliseksi tai epäseksuaaliseksi, Hollywoodin kassamagneetin katsojat odottivat romanttista miehen ja naisen välistä tarinaa. Wasson osoittaakin, että elokuva oli ja on edelleen monien kompromissien summa: Uudenlainen naiskuva syntyi ilman paljasta pintaa tai suoraa toimintaa.

Kirjan ainoa pieni miinus on mielestäni se, että se esineellistää Audrey Hepburnia samalla tutulla tavalla kuin muutkin hänestä kirjoitetut teokset. Audrey on kirjassa eläväinen ja kaikkien rakastama, keskenmenojensa ja avioliittonsa ristiriitojen vuoksi murheellinen, mutta aina yhtä tyylitajuinen. Wasson kyllä yrittää kuvailla sitä, miten Audrey Hepburn on elokuvassa todellinen nainen, ei pelkkä suloinen tyttö, mutta silti päällimäiseksi ainakin omaan mieleeni jäi tuo suloisuus kaiken roolien rikkomisen allakin.

Wassonin kirja on silti äärimmäisen viehättävä. Se on toisaalta kepeä ja charmikas kuin Hollywoodin kultakauden elokuvat ja toisaalta informoiva kuin mikä hyvänsä huolella tehty tietokirja. Pidin kovasti myös kirjan elokuvamaisista alkuesittelyistä; Niistä ensimmäisessä kirjan keskeishenkilöt esitellään nimensä ja mielihalunsa mukaan, esimerkiksi Audrey Hepburn on näyttelijä joka halusi kodin ja seurapiiriperhonen - eräs Capoten innoittajista - Babe Paley on joutsen joka halusi lentää. Toinen on Manhattanin kartta sekä luettelo Holly Golightlyn New Yorkista. Pelkkä luettelo vie kirjaa aloittavan lukijan ajatuksissaan Manhattanille, sen värikkäimpiin lounaspaikkoihin, Keskuspuistoon ja tietenkin Tiffany & Co-liikkeeseen. Nämä elokuvalliset johdatukset kirjan ensisivuilla lupaavat, että tiedossa on viihdyttävä matka elokuvahistoriaan. Eikä Wasson petä lukijansa odotuksia. Auringonnousua Manhattanilla lukiessa ainakin minut valtasi mukava nojatuolimatkailijan olo ja miltei nyökyttelin, että "juuri niin, Viidennellä Avenulla on aamulla juuri noin hiljaista".

Kirjan takakannessa olevien kritiikkilainausten mukaan kirja on niin nokkela ja viihdyttävä että sen mukana pitäisi tulla popcornia. Auringonnousu Manhattanilla viihdyttääkin mitä suurimmissa määrin, mutta popcornin mielikuvallisen kepeyden sijaan tarjoaisin kirjan kanssa lasillisen aitoa shampanjaa. Wassonin kirja nimittäin kuplii ja kuohuu, mutta maistuu hyvältä ensisiemausten jälkeenkin ihan koko pullollisen verran.

****-

Auringonnoususta Manhattanilla on kirjoittanut hienosti myös Järjellä ja tunteella-blogin Susa.

Juuret (blogitunnustus)

1. Rakastan puita. Juureni ovat savolaisessa mansikkapitäjässä.

Ihana Linnea muisti minua tunnustuksella, jossa tulee kertoa seitsemän asiaa itsestään. Koska kerroin seitsemän asiaani jo helmikuussa, teen sen nyt Linnean tavoin kuvin. Kuvat kertovat pääsiäisestäni sekä juuristani, koska vietin pääsiäistä lapsuudenmaisemissani. Selitän jokaista kuvaa pienin kuvatekstein. Kirjablogiruotuun koetan palata tänään illalla tai viimeistään huomenna, luinhan pääsiäisen aikaan kaksi valtavan hienoa kirjaa, joissa toisessa ollaan Manhattanilla ja toisessa Missisippissä.

2. Lapsena kuvittelin, että pikarijäkälät ovat keijukaisten juhlalaseja. Olen sepittänyt nyt saman omille lapsilleni ja he uskovat sen. :)

3. Lapsuuteni suosikkikirja oli Marikki. Tyttäressäni on hieman nykypäivän Marikkia. Hän on jo viisivuotiaana sosiaalisesti oikeudenmukainen pitkätukka, joka tykkää kiipeillä ja seikkailla (ja saa aina vaatteensä likaiseksi, kuten lapsen kuuluukin!).

4. Poikani rakastaa liikennevälineitä. Siksi hän kelpuuttaa vain kulkuneuvoaiheisia vaatteita. Onneksi kolmevuotiaan pukeutumiseen voi vielä vaikuttaa ja väreissä ja kuoseissa on sellaista reippautta, josta pidän. Poikani on herkkä ja rauhallisuutensa alla temperamenttinen.

5. Mielestäni on rentouttavaa katsella taivaalla lipuvia pilviä.

6. Jos olisin elänyt 1300-luvulla, olisin asunut Venäjän puolella, samalta paikkakunnalta kotoisin oleva mieheni taas olisi ollut ruotsalainen.

7. Rakastan valon ja varjojen leikkiä. Kuihtuneet hortensiankukat ovat mielestäni kuin keijukaisen siipiä.

Toivon, että tähän haasteeseen tarttuvat kaikki ne, jotka haluat kertoa itsestään kuvin.

Päivät 19-24: Elokuva, romantiikka, lapsuus, omistus, suositus

Hyvää pääsiäissunnuntaita! Olen perheeni kanssa lapsuudenkodissani ja ajattelin antaa bloginikin lomailla pääsiäisen ajan, mutta muistin sitten 30 päivän haasteen, joka kaipaa päivittämistä. Koetan nyt olla lyhytsanainen ja jatkan taas ihanan rentoutumisen merkeissä: herkkuruokia, pashaa, suklaamunia, aurinkoa, perhosia, hyviä kirjoja, lasten iloa, valokuvausta, omia lapsuusmaisemiani... Palaan kunnolliseen blogiruotuuun muutaman päivän kuluttua.

Päivä 19 – Suosikkikirja, josta on tehty elokuva

Michael Cunninghamin Tunnit. Upea kirja, hieno elokuva. Cunninghamin kirja on yksi hienoimmista ja mieleenpainuvimmista lukemistani kirjoista, elokuva taas onnistuu tavoittamaan kirjan hengen aika lailla täydellisesti.

Päivä 20 – Romanttisin kirja, josta pidit

Vaikea kysymys, koska romantiikkaa on niin monta laatua. Olisiko romanttisin vanha tuttu ja synkänraastava Humiseva harju, ihanan kepeä Bridget Jonesin päiväkirja, kaikkia rakkauden lakeja uhmaava Aikamatkustajan vaimo vai joku muu? Sanon, että joku muu. Romanttisin, mutta onneksi ei ollenkaan siirappisella tavalla, kirja on Andrew Nicollin Rouva Agathen rakkaus. Se on sopivalla tavalla hullu, omalaatuinen ja ihmeellinen, kuitenkin suloinen, yllättävä ja ennen kaikkea täynnä rakkauden voimaa.

Päivä 21 – Lapsuutesi suosikkikirja

Ilman mitään epäröintiä se on Astrid Lindgrenin Marikki sekä Marikki ja Kesäkummun Tuikku. Kirjat löytyvät yhteisniteenä teoksesta Meidän Marikki, jota olen jo toistamiseen lukemassa iltasaduksi esikoiselleni. Marikki on kirja, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta kirjaa koko maailmassa. Lapsena lainasin Marikin kirjastosta valehtelematta yli kymmenen kertaa, ja nuorena aikuisena vihdoin ostin kirjan omakseni. Pienenä leikin Marikkia ja Liisaa siskoni kanssa, halusin olla samanlainen kuin Marikki. Marikin perheen Kesäkumpu vastaa unelmataloani ja Marikin perheen, etenkin isän, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tunto voisi hyvin toimia ohjenuorana kenelle vain.

Päivä 22 – Omistamasi suosikkikirja

Omistan melkein kaikki suosikkikirjani, joten en voisi vastata tähän kysymykseen kuin luettemalla suosikkikirjojani. Sitä olen harrastanut useinkin, joten taidan kertoa ne suosikkikirjat, joita en omista: En harmikseni omista Joel Haahtelan Elenaa, Anni Swanin Iiris rukkaa (jota luen lapsuudenkodissani), yhtään Rauha S. Virtasen Selja-kirjaa enkä tulevaa vielä lukematonta suosikkikirjaani Haruki Murakamin Kafkaa rannalla (olen nimittäin varma, että tulen rakastamaan sitä)

Päivä 23 - Kirja, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, mutta et ole vielä lukenut

Tähän vastasinkin jo 22. päivän kohdalla. Se on tietenkin Haruki Murakamin Kafka rannalla. Jos kirjasta on annettu ihanuusvaroitus, ei se voi olla muuta kuin hyvä. Tämä päivä toimikoot samalla kirjanostokuulutuksena: Jos jollakin on hyllyssään Kafka rannalla aivan joutavana, niin olisin halukas ostamaan sen! Olen yrittänyt etsiä kirjaa kirjakaupoista ja antikvariaateista, mutta en ole ainakaan vielä onnistunut löytämään.

Päivä 24 - Kirja, jonka toivoisit muidenkin lukevan

On monia kirjoja, joita voin ilolla suositella muille. Nostan nyt esille kaksi paljon, muttei tarpeeksi laajasti, pidettyä romaania. Ne ovat Yann Martellin Piin elämä ja Annie Proulxin Laivauutisia.

Piin elämä on hyvin kirjoitettu ja aivan uskomaton tarina Pii-nimisen pojan ja bengalintiikerin venematkasta. Mikä on tarinaa ja mikä totta? Piin elämän luettuaan asiaa voi pohtia, mutta loppujen lopuksi se taida olla kovin merkittävää. Tärkeintä ovat elämä ja kuolema sekä ripaus maagista realismia.

Laivauutisia taas vie elämän pettämän, melko lahjattoman Quoylen toimittajaksi pieneen paikallislehteen jonnekin Jumalan selän taakse (Newfoundlandin rannikolle). Oman suvun salaisuudet, katkeruus ja pettymykset aukeavat oivaltavalla tavalla. Laivauutisia on ihmeellinen, merellisen surumielinen ja kuitenkin valoisa kirja siitä, kuinka särkynyt voi parantua - ilman turhaa pateettisuutta tai ärsyttävää ylisöpöilyä.

Kuva on otettu ruotsinlaivalta kesäkuisena keskiyönä 2005 pian Ahvenanmaalta lähtemisen jälkeen.

Toivotus

Hyvää pääsiäistä ja kevään valoa kaikille blogini ihanille lukijoille!

Varkaissa

Keittiössämme vihertää omenapuunoksa kukkamaljakossa. Se tuo iloa ja samalla syyllisyyttä. Kävin nimittäin viime viikolla varkaissa, mutta varkauteni ei toivoakseni ollut kovin paha. Asuinalueemme koostuu upouusista kivitaloista, suloisista puutaloista, 1970- ja 80-luvun tiilitaloista sekä pienistä tönöistä, jopa kesämökeistä, joista osa on autioitunut jo aikaa sitten. Erään autiotalon tontti on ryteikköä ja tuon tontin reunalla, aivan pyörätien varrella kasvaa omenapuu keskellä pajukkoa. Koska oman pihamme omenapuut ovat pienenpieniä rääpäleitä, en voinut välttää kiusausta katkaista kaksi oksaa puupolosta. Kukaan ei ole asunut talossa vuosiin eikä kukaan hoida talon pihaa, silti koen olleeni varkaissa.

Omenapuunoksavarkaus oli elämäni toinen varkaus. Edellinen tapahtui kolmisenkymmentä vuotta sitten, jolloin pikkutyttönä pihistin sinitarraa naapuristamme. Halusin niin kovasti sinitarraa voidakseni kiinnittää ihania julisteita seinälle. En enää muista, mitä julisteissa oli, mutta 1980-luvun alulle tyypillisesti ehkä hevos- tai smurffikuvia. Meillä kotona oli vain teippiä ja sinitarra naapurissa alkoi houkuttaa, kun olin siellä leikkimässä. Taitoin itselleni palan sinitarralevystä ja piilotin palan nilkkasukkaani! Tarra poltteli sukassani ja jo heti matkalla kotiin piilotin sinitarran kiven alle, en sittenkään voinut käyttää sitä. Minua hävetti. Enkä edelleenkään voi käyttää sinitarraa ajattelematta historiaani pihistäjänä. Omatunnon kolkutus on ihmeellisen kova!

Tämän kerroin jokunen aika sitten ystävilleni toisaalla ja halusin näin kiirastorstaina kertoa myös teille blogiystävilleni. Sinitarran ja omenapuunoksan välillä en ole tietoisesti varastanut mitään, taidan olla aika tunnollinen tapaus. Kuvissa oleva talo ei ole se omenapuuautiotalo, vaan lähistöllämme sijaitseva pitkään hylättynä ollut talo, joka on nyt saneerauksen kohteena. Vaikuttaa siltä, että talo saa uuden elämän vanhaa kunnioittaen. Siitä tulee aikanaan ihana, eikö vain?!

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Voimani riittivät vain näihin autoajeluihin tämän maiseman halki, Nittedaliin, Nannestadiin, Eidsvolliin. Se liittyi jotenkin talven tuloa enteileviin väreihin tai oikeastaan värien puuttumiseen, metsänreunan viivoihin ja tien mutkiin, ajattelin että muistaisin ehkä kaiken tämän myöhemmin, sitten kun asiat olisivat toisin.

Vuonna 1989 kaikki on toisin. Kommunismiin uskoneen 37-vuotiaan norjalaisen Arvidin Euroopassa muurit murtuvat, Neuvosliitto natisee liitoksissaan, oma avioliitto hajoaa ja äiti, jonka kanssa välit ovat vuosien saatossa muuttuneet etäisiksi, sairastuu syöpään ja pakenee sairauttaan synnyinmaahansa Tanskaan. Per Pettersonin romaanissa Kirottu ajan katoava virta (Otava 2011; Jeg forbanner tidens elv 2008) Arvid astuu Holger Danske-laivaan ja matkustaa Oslosta Tanskan maaseudun rannikolle tarkoituksenaan korjata välit äitinsä kanssa, mikäli menneisyyden korjaaminen ylipäätään on mahdollista.

Arvidin ja äidin aikaisemmin läheiset välit ovat menneet poikki Arvidin ollessa nuori. Nuoruudessaan Arvid kohtaa äitinsä heidän suosikkikahvilassaan, ilmoittaa jättävänsä koulunsa kesken, liittyvänsä kommunistiseen puolueeseen ja menevänsä töihin paperitehtaaseen. Freian suklaatehtaassa työskentelevä äiti ei hyväksy tätä, koska haluaa pojalleen paremman tulevaisuuden. Äiti on älykkö, joka lukee Günther Grassia, mutta ansaitsee leipänsä liukuhihnatyössä. Tämän kohtaamisen jälkeen Arvid ja äiti tapaavat vain pakon sanelemina sukujuhlissa sekä Arvidin veljen kuolinvuoteella sairaalassa. Vaikka Ardivin elämää määräävät oma avioero sekä autoajelut ja vohvelihetket omien tytärten kanssa, on huoli omasta äidistä päällimmäisenä mielessä. Tanskalaisella mökillä tapahtuva yritys korjata välit sairaan äidin kanssa nostaa pintaan kaiken sen arkisen, hyvän ja dramaattisen, mitä menneisyydessä tapahtunut.

Pettersonin romaanin nimi on säe Mao Zedongin runosta. Nuorena Arvid pitää Maon kuvaa asuntonsa seinällä, lukee sen alla kommunistista manifestia, kuuntelee Joni Mitchelliä, tupakoi ja nukkuu yhdessä puolueeseen liittyneen tyttöystävänsä, myöhemmin tulevan ex-vaimonsa, kanssa. Mennyttä ei voi eikä pidäkään saada takaisin, mutta nykyhetkikin on vaikea ja tulevaisuus tuntematon; Arvidille runo kertoo inhimillisestä Maosta, joka tunsi ne ihon alla kulkevat henkiset sähköiskut, joiden jälkeen ihminen on toinen kuin mitä oli aikaisemmin ollut:

Häipyvä uni, silti läheinen vielä -
kirottu ajan katoava virta!
Kotiseutuni kolmenkymmenenkahden vuoden takaa!

Kirottu ajan katoava virta rakentuu kuin muistojen pyörre ihmismielessä. Mennyt ja nykyisyys lomittuvat Arvidin minä-kerronnassa. Elämän suuret linjat, lapsuus, avioituminen, vanhemmuus, aikuisen oma lapsenrooli suhteessa vanhempiinsa ovat kaikki lineaarisia, mutta muistojen ja kuvitelmien hypähteleväisyyttä ei voi estää. Taistolaisuus, syöpä, avioero, Freian suklaatehdas, bussilinjonen värit, raitiovaunut, elokuvat, muistot, syyllisyys ja männyn kaataminen nykyhetkessä risteilevät mielessä. Pettersonin kertojanlahjat pitävät huolen siitä, ettei mikään tunnu sekavalta, vaan pikemminkin juuri vilun, huimaamisen, lämmön ja menneisyyden voimakkaan läsnäolon vuorovaikutukselta. Arvidin muistot ovat samalla hänen nykyhetkensä. Calvados-ryyppy tuulisella rannalla Tanskassa vie oslolaiseen kulmakonditoriaan syömään napoleonleivoksia ja kiistelemään äidin kanssa koulun lopettamisesta ja proletariaattiin liittymisestä.

Nykyisyyden ja menneisyyden läpileikkaajana on Arvid itse miehenä, isänä ja ennen kaikkea äitinsä poikana; Ainoana toivottuna poikana neljästä, ainoana isänsä näköisenä tummatukkana ja silti niin kaukaisena kaikista muista. Petterson kuvaa Arvidin ajatuksia, ohikiitäviä ja hieman hiekkaan valuvia päiviä väkevästi ja elävästi. Arvid - kuten koko kirja - on hyvin pohjoismainen, norjalainen, kaupunkilaisenakin meren harmauden värittämä metsäläinen. Arvidia on helppo ymmärtää, hänen maailmaansa pääsee naislukijakin sisälle.

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittanut Kirottu ajan katoava virta on ehdottomasti koko kirjakevääni parhaita romaaneja. Se on vähäeleinen, muttei niukka; Koskettava, muttei pakahduttava. Vaikka kirjaa leimaa surumielisyys, on se silti niin ihana ja lohdullinen, että voisin asettaa sen tyynyni alle nukkumaan mennessäni ja velloa kirjan tunnelmissa monta yötä ja päivää. Kirottu ajan katoava virta ei ole elämää suurempi teos. Eikä sen tarvitse sellainen ollakaan, koska Arvidin intensiiviseen ajan katoavaan virtaan mahtuu kokonaisen perheen elämäntarina.

*****-

Maikki Harjanne: Minttu morsiusneitona

- Minusta tulee morsiusneito Australian enon häihin, Minttu kertoo ystävälleen Eikolle.
- Eno matkustaa Suomeen, ja häät järjestetään jossain salapaikassa.
- Ihanaa! Eiko huokaa.
- Tule meille, niin voidaan harjoitella häitä, Minttu pyytää. - Minua jännittää kamalasti.

Maikki Harjanteen kirjoittamat ja kuvittamat Minttu-kirjat eivät varmasti esittelyjä kaipaa. Uskon, että meistä lähes jokainen on lukenut Minttuja; Kuullut niitä ääneen luettuna omassa lapsuudessaan, opetellut ehkä lukemaan Minttu-kirjojen avulla tai lukenut niitä omille lapsilleen. Ensimmäinen Minttu-kirja, Minä olen Minttu, ilmestyi jo vuonna 1978 ja hyvin tuttuna, joskin sopivasti uudistuneena, Minttu on elänyt esikouluikäisen pikkutytön arkeaan uudelle vuosituhannelle ja vuosikymmenille saakka. Tuorein Minttu-kirja Minttu morsiusneitona (Otava 2011)  antaa Mintulle kunniatehtävän toimia Otto-enon häiden morsiusneitona.

Minttu morsiusneitona-kirja perehtyy häävalmisteluihin sekä sukulaisten rooliin hääjuhlassa. Mintun äiti, sulhasen isosisko, leipoo muffinseja, askartelee hääkarkkeja ja toimii myös kaasontapaisena Otto-enon tulevalle Aino-vaimolle. Otto-eno asuu Australiassa saakka, mutta on löytänyt suomalaisen vaimonsa nykyhengen mukaisesti internetistä ja pariskunnan on määrä astua avioliiton satamaan Suomessa. Mukana kirjassa ovat myös veli Ville, paras ystävä Eiko sekä Pilkku-koira ja Tuusannuuska-kissa (sekä pieni hiiri).

Häiden odottaminen on jännittävää ja morsiusneidon kunniatehtävä saa Mintun hieman hermoilemaan ja murehtimaan. Mitä jos morsiusneidon pitää pukeutua australialaisen lehmitytön asuun eikä siihen ihanaan mekkoon, jonka kuvia on katsottu internetistä? Entäs jos hääkutsussa mainittu tehtävä sormuksen noutamisesta ei onnistukaan? Tunnistaako Minttu edes koko Otto-enoa, joka on varmasti kaikkien australialaisten tapaan komea kuin filmitähti:

Hääpäivää edeltävänä iltana Minttu näkee unta, jossa hän kiipeää hakemaan sormuksen kalliolta. Sormus lipeää hänen käsistään, muuttuu auton renkaaksi ja vierii rotkoon.

Merkittävä osa Minttu-kirjojen viehätystä on arkisuus. Maikki Harjanne on kuvittajana pysynyt uskollisena tyylilleen, joka on pelkistetty ja silti runsas. Hahmot ovat ääriviivoineen ja valkoisine taustoineen selkeitä ja ilmeikkäitä. Selkeydestä huolimatta kuvissa riittää lapsilukijalle paljon havainnoitavaa. Elämä on samanlaista kuin monissa kodeissa: roskakori pursuaa, seinälle on teipattu mainoskuva, sukka lojuu lattialla ilman paria ja muffinsitaikinaa valuu Pilkku-koiran parempiin suihin. Koska Minttu on pysynyt melko samanlaisena 1970-luvun lopusta saakka, voisin tuon aikakauden lapsena luonnehtia Harjanteen uuttakin kuvitusta lämpimiä muistoja herättäväksi retroksi. Ehkä osa Minttu-kirjojen viehätyksestä omalle ikäpolvelleni piilee juuri siinä, mutta nykylapsetkin (ainakin meillä) rakastavat Minttuja, koska niitä julkaistaan ja lainataan ahkerasti kirjastosta.

Samanlaista on Minttu-kirjojen kieli, arkisen oivaltavaa. Minttu morsiusneitona ei tee poikkeusta sen suhteen, että Mintun pohdittavana oleva asia etenee vuoroin dialogin ja vuoroin kuvailun keinoin. Mintun kanssa pieni lukija oppii uusista asioista kyselemällä, onhan esimerkiksi mielenkiintoista tietää, mitä se morsiusneito ylipäätään tekee, että kaaso ei ole kaasu tai että aikuiset jännittävät seremonioita yhtä paljon lapsetkin. Häävalmistelut ja juhlan kulku tulevat tutuksi. Mintuissa onkin selvästi tietokirjan vikaa (joka toki luetaan ansioksi).

Vaikka Minttu morsiusneitona on varsin opettavainen lastenkirja, ei Maikki Harjanne saarnaa, vaan antaa tilaa lapsen mielikuvitukselle ja luovuudelle. Hän selvästi ymmärtää lasten maailmaa, leikkihäihin morsiusneidon puvun voi tehdä äidin vanhasta yöpaidasta ja liian pitkän helman ongelmakin ratkeaa saksilla. Minttu morsiusneitona asettuu mielestäni kirjasarjan hyvään keskikategoriaan. Se on oivaltava, hauska ja sopivasti tuttu, mutta ei niin viehättävä kuin arkisella tavalla mielikuvituksekas Minttu kirjastossa tai ihmisen anatomiasta ja elintoiminnoista kertova Mistä on Pienet Mintut tehty.

Meillä Minttu-kirjoista on pidetty kovasti viimeisen parin vuoden ajan. Kun ostin Eläköön Minttu-yhteisniteen (sisältää kolme kirjaa) tyttärelleni joululahjaksi, ihastui silloin kolmevuotias esikoiseni Harjanteen luomaan hahmoon. Annan nyt viisivuotiaan, itse lukemaan opettelevan tyttäreni toimia kriitikkona Minttu morsiusneitona-kirjan suhteen. Hän luki ja kuunteli kirjaa, etsi kuvista ja tekstistä tuttuja asioita: "Vihreitä kuulia; Tuossa lukee, että Australia; Samanlainen tyyny kuin Ikeassa; Eiko, se kuulostaa ihan peikolta", alkoi haaveilla häistä ja tuumi lopuksi, että Tämä oli hyvä kirja. Kun siinä on ne häät. Ja samanlainen koira kuin mummilla. Tämä on paras Minttu-kirja. Äiti, leikitäänkö Minttua kirjastossa?.

***½ (äidin mielipide)
**** (lapsen mukaan)

Päivät 17 ja 18: Suosikkilainauksia ja kirjapettymyksiä

Päivä 17 – Suosikkilainaus suosikkikirjastasi

Olen huono muistamaan hyviä kohtia kirjoista. Yleensä muistan kirjan juonen, henkilöt sekä ennen kaikkea sen tunteen, jonka teoksen lukeminen jätti. Blogi onneksi auttaa jonkin verran sitaattiasiassa, koska sen myötä olen ensimmäistä kertaa koskaan alkanut kirjottaa lainauksia lukemistani kirjoista. Nämä lainaukset ovat vanhoista ja yhdestä uudemmasta suosikistani:

On omistauduttava kokonaan elämälle ja vain sille. Ja koko ajan on varottava avoimia ikkunoita. (John Irving: Kaikki isäni hotellit)

- Pannaan lasi sen [kevään ensimmäisen krookuksen] päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä.
- Älä pane, sanoi Muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia. (Tove Jansson: Taikatalvi)

Ja ristiriita oli niin kipeä ja samalla haltioittava, että jouduin sulkemaan silmäni. (Andrei Makïne: Ranskalainen testamentti)


Päivä 18 – Kirja, johon olit pettynyt

Pettymyksiä aiheuttavia kirjoja on monia, mutta onneksi ne ovat usein pieniä pettymyksiä. Hyväkin kirja voi olla pettymys, jos siltä odottaa suuria. On kirjoja, joiden kaikki ansiot tunnistaa ja tietää pitelevänsä käsissään laadukasta kirjallisuutta, mutta koska lukukokemus on aina subjektiivinen, voi kirja tuntua pettymykseltä. Tällaisia kirjoja - hyviä, joista en silti syystä tai toisesta pitänyt - ovat esimerkiksi jo mainitsemani William Faulkerin Ääni ja vimma (jota en ymmärtänyt), Nadeem Aslamin Elävältä haudatut (vaikka kirja on hyvä ja tärkeä, ei se ollut minun kirjani, olin ehkä lukenut jo tarpeeksi Afganistaniin liittyviä kirjoja enkä saanut kirjasta irti mitään uutta, harmi) ja hienoinen pettymys oli myös Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina (josta kyllä pidin kovasti, mutta odotukseni olivat liian korkealla Aikamatkustajan vaimon jälkeen).

Minulle pieniä pettymyksiä ovat olleet myös Valérie Tong Chuongin Pariissa, sattumalta sekä Anna Gavaldan Kimpassa. Odotin molemmilta kirjoilta jotain kepeänälykästä lempeää satiiria, mutta ensimmäisen kohdalla luin vain kepeää pikalukuromaania ja jälkimmäiseen en päässyt sisälle ollenkaan, vaikka myöhemmin rakastuin Kimpassa-elokuvaan. En silti sano kirjoja huonoksi, ne olivat pettymyksiä vain odotuksiini nähden. Anna Gavaldan lyhytproosa sen sijaan ei ole tuottanut pettymyksiä.

***
Pettymyksistä puheenollen. Minulla on heikko olo eilisen vaalituloksen jälkeen. Koetan ajatella, että 80 prosenttia kansasta äänesti muita kuin persuja, mutta silti tuo populismin nousu poliittisella kentällä kammottaa. Määräni oli tänään aamulla arvioida tänne yksi ihana romaani, mutta taidan myöhemmin tänään tai huomenna palata lastenkirjalla, jonka maailma tuntuu nyt niin lempeältä ja hyvältä sanomalehtiotsikoihin verrattuna. Hyvää pääsiäisviikon alkua kaikesta huolimatta!

Kuva Eteläisestä Saksasta moottoritiellä juuri ennen sadetta matkalla kohti pohjoista. Kesä 2005.

Päivät 14-16: Suosikkikirjailijan suosikkiteoksesta miehiin ja naisiin

Olen huomannut, että itselläni on ilmassa hienoista haasteväsymystä. Onko kenelläkään muulla? Niin ihana kuin tämä haaste onkin, tulen hitaammaksi ja hitaammaksi listausteni kanssa, mutta yritän taas niputtaa kolmen päivän haasteet samaan postaukseen.

Päivä 14 – Suosikkikirja suosikkikirjailijaltasi

Nyt minun pitäisi nostaa esille Kaikki isäni hotellit, Oman elämänsä sankari tai Marikki-kirjat, koska esittelin suosikkikirjailijoikseni John Irvingin ja Astrid Lindgrenin ja mainitsemani teokset ovat suosikkejani heidän upeasta tuotannostaan. Ne ovatkin lempikirjojeni joukossa, mutta kuten teillä kaikilla muillakin, on minulla kokonainen liuta suosikkikirjailijoita. Yhtä paljon kuin Lindgreniä ja Irvingiä rakastan ainakin Carol Shieldsiä, Italo Calvinoa, Jane Austenia ja L.M. Montgomerya (pian luultavasti myös Joyce Carol Oatesia ja Joel Haahtelaa).

Siksi haluan antaa nyt kunniaa Carol Shieldsille. Komppaan (mikä sana!) aika lailla Karoliinaa, kun mainitsen omiksi Shields-suosikeikseni Rakkauden tasavallan ja Pikkuseikkoja. Rakkauden tasavalta on Shieldsin kirjoista kenties helpoimmasta päästä, mutta perinteentutkija-Fayn ja radiojuontaja Tomin vuorovedoin kertoma rakkaustarina on aikuinen ja arkinen, ehkä siksi niin ihana. Ja se, että päähenkilö on folkloristi, on sattuneista syistä vain plussaa. Pikkuseikkoja taas on Shieldsin vasta tänä vuonna suomennettu esikoinen vuodelta 1976. Se on selvästi sukua kirjoille Sattumankauppaa sekä Tavallisia ihmeitä, jo esikoisellaan Shields oli valmis kirjailija ja Pikkuseikoissa ovatkin näkyvillä kaikki ne seikat, miksi Shieldsistä pidän.

Mitä John Irvingiin ja Astrid Lindgreniin tulee, niin heidän kirjojaan sirottelen vielä sinne tänne tämän haasteen edetessä.

Päivä 15 – Suosikkimieshahmo

Monien blogien esiin nostama Ylpeyden ja ennakkoluulon Mr Darcy olisi itsestäänselvä valinta kirjalliseksi suosikkimieheksi, mutta koska pidän vielä kertaa enemmän Colin Firthin Mr Darcysta (sekä Ylpeys ja ennakkoluulo-sarjassa että modernisoidusti Bridget Jones-elokuvissa), en nyt mainitse häntä (vaikka hän onkin niin ihanan ihana).

Nyt en viljele sanaa ihana ollenkaan, vaikka suosikkimieheni olisi sitäkin. Minulle rakkain kaunokirjallisuuden mieshahmo on pitkän pohdinnan jälkeen orpo Homer Wells John Irvingin romaanista Oman elämänsä sankari. Homer adoptoimattomana varttumaan lääkäri Wilbur Larchin johtamaan orpokotiin. Tohtori Larch omaa vahvan sosiaalisen omatunnon ja tekee laupeudenosoituksenaan abortteja yhteiskunnan syrjäytyneille, köyhille ja kaltoinkohdelluille naisille, joilla ei ole mahdollisuutta kasvattaa lapsiaan. Sama vahva yhteiskunnallinen vastuu näkyy Homerissa, josta tulee Wilburin seuraaja. Aikuinen Homer tekee abortteja, kasvattaa orpoja ja  rakastuu parhaan ystävänsä vaimoon, välittää kiertelevistä omenanpoimijoista ja on haikealla tavalla viisas nuori mies, myös sydämeenkäyvästi hauskalla tavalla. Hänessä elää lämpöä ja viisautta, äitelyyden välttävää esikuvallisuutta ja sankaruutta oman elämänsä tarpeiksi.

Päivä 16 – Suosikkinaishahmo

Nyt pääsen vihdoin Jane Austeniin ja vähän muuallekin. Kirjallisuudessa riittää itselleni mieluisia naishahmoja, esimerkiksi tietenkin Astrid Lindgrenin Marikki, joka oli lapsuuteni suurin idoli (Dingoa ja lapsi-Jonna Tervomaatakin suurempi), mutta olen edelleen pääsemässä Marikkiin myöhemmin. Pidän kovasti myös L.M. Montgomeryn Annasta, olenhan aina ollut enemmän Anna kuin Emilia. Mainintana nostan esille vielä John Irvingin Ruth Colen Leskestä vuoden verran. Tuo paljon kokenut kirjailija oli kovasti mielessäni esimerkiksi viime keväänä Amsterdamin matkallani, mutta Ruth Cole ei kuitenkaan ole kirjallinen ykkössuosikkini.

Fiktiiviset naishahmosuosikkini taitavat (olenpas epävarma!) olla Jane Austenin Järjen ja tunteen  Elinor Dashwood sekä Audrey Niffeneggerin aikamatkustajan vaimo, Clare.

Elinor Dashwood on Järjen ja tunteen järki. Viisas, uhrautuvakin isosisko, joka toimii oikein ja saa onneksi lopulta täyttymyksen myös sydämelleen, tunteilleen. Rakastan Järjen ja tunteen siskoksia, myös Mariannea. Omassa sisarsuhteessa olen kaikessa selvästi Elinor, kun taas pikkusiskoni on paljon kokenut Marianne. Joskus nuorempana ajattelin, että Elinor on tylsä ja liiankin tasainen, mutta nyt vanhempana opin huomaamaan, että pintansa alla Elinor tuntee yhtä paljon kuin siskonsakin ja kantaa siitä huolimatta vastuun sekä päänsä pystyssä vaikeinakin hetkinä. Luulen, että olen itse hieman kuin Elinor.

Hyvin lähellä Elinorin suosikkiasemaa mielessäni on Niffeneggerin Clare. Hän on aikamatkustelevaan kirjastonhoitajaan rakastuva nuori taiteilija, joka kokee hirvittäviä menetyksiä, rakastaa järjenvastaisesti ja pysyy silti koossa kuin ihmeen kaupalla. Kukaan kirjallinen hahmo ei ole koskettanut minua samalla tavalla kuin Clare. Hänen kanssaan olen itkenut ja nauranut enemmän kuin minkään muun romaanihenkilön. Siksi hän ja Elinor Dashwood saavat olla suosikkinaishahmojani kirjallisuudessa.

Kuva Vatikaanista kesältä 2004.

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Hän piteli kissaa sylissään. - Olentoparka, hän sanoi raaputtaen sen päätä, - olentoparka, jolla ei ole nimeä. Minulla ei ole oikeutta antaa sille nimeä; sen täytyy odottaa, kunnes se kuuluu jollekulle. Me vain törmäsimme toisiimme eräänä päivänä joella, emme kuulu toisillemme: se on riippumaton ja niin olen minäkin. En halua omistaa mitään ennen kuin tiedän löytäneeni paikan, jossa minä ja esineet kuulumme yhteen. En ole vielä ihan varma, missä sellainen paikka on. Mutta tiedän, millainen se on.

Luen suosikkikirjojani uudelleen aina silloin tällöin, mutta melko harvoin kirjoitan niistä blogiini. Haluan pitää kirjat itselläni, vaalia niitä melkein mustasukkaisesti (no, en aina!) ja kellua niiden tunnelmassa. Joskus rakkaan vanhan kirjan lukeminen tuo lohtua, joskus sen funktio on olla välipalakirja ennen seuraavaa uutta lukukokemusta, toisinaan vanha tuttu on osa vuodenkiertoa ja joskus joku ulkopuolinen asia antaa sysäyksen lukea kirja uudelleen. Viimeksi mainittu toteutui kohdallani nyt, kun kirjahyllyssäni odottaa Sam Wassonin Auringonnousu Manhattanilla.

Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla (Tammi 1967; Breakfast at Tiffany's. A Short Novel and Three Stories 1958) pitää sisällään nimekkeensä mukaisen pienoisromaanin sekä kolme novellia, Kukkien talon, Timanttikitaran sekä Joulumuiston. Tällä kertaa luin uudelleen vain Aamiainen Tiffanylla-pienoisromaanin, jonka olin edellisen kerran lukenut vuonna 1993 tai 1994. Koska Blake Edwardsin ohjaama elokuva (1961) on suursuosikkejani, oli se kirjaa lukiessani mielessäni varsin kirkkaana enkä voi tässä blogiarviossanikaan olla vertaamatta kirjaa ja elokuvaa toisiinsa. Ehkä pitäisi, sen verran erilaisia oman lajityyppinsä klassikkoja ne ovat.

Molempien kehystarinassa nuori kirjailijanalku muuttaa manhattanilaiseen kerrostaloon, jossa asuu varsin omalaatuista väkeä, kuten japanilaisjuurinen valokuvaaja herra Yunioshi tai aina nalkuttava ja kaikkia muita valvova Madame Spanella sekä korkeintaan yhdeksäntoistavuotias tyylitaituri Holly Golightly, joka allekirjoittaa käyntikorttinsa sanalla matkoilla. Holly ja minä-kertoja (jonka nimi on elokuvassa Paul Varjak, mutta romaanissa hänellä ei ole muuta nimeä kuin Hollyn veljeään muisteleva Fred) ystävystyvät omalaatuisella tavalla ja pikkuhiljaa nuoresta kirjailijanalusta tulee Hollyn uskottu. Holly tuntuu viettävän ihmeellisen värikästä elämää. Hän vierailee (maksusta) vankilassa Sally Tomato-nimisen mafioson luona ja kuljettaa säätiedotuksia vankilan ja ulkomaailman välillä, seurustelee brasialaisen pikkugansterin ja muutaman muunkin miehen kanssa sekä etsii huonetoverikseen jotain lesbolaista, koska uskoo tämän hallitsevan kotiaskareet. Minä-kertoja ajautuu mukaan hurjaan peliin, Hollyn elämän ylä- ja alamäkiin, joista hauskimpiin kuuluu näpistys Woolworthilta ja kauneimpiin Hollyn mäntymetsän tuoksuinen kitarointi kotitalon paloportailla.

Truman Capoten kirjoittama dialogi, Holly Golightlyn ja minä-kertojan väliset keskustelut, ovat miltei hillitöntä verbaalista ilotulitusta. Holly, mutta toki muutkin, hallitsee tarinankerronnan niin, että mikä tahansa palturi muuttuu uskottavaksi. Kirjan henkilöt myös osaavat nimitellä toisiaan vauvaksi, kultaseksi ja pahimmillaan jopa koiranoksennukseksi. Kaiken hauskuuden takana Capoten henkilöt ovat onnettomia. He peittävät yksinäisyytensä, rikkonaisuutensa ja huijariluonteensa prameisiin juhliin, vaihtuviin seurustelukumppaneihin ja epäsäännölliseen päivärytmiin, mitä kaikkea minä-kertoja tarkkailee ja kuvailee meille lukijoille. Hollylla on oma turvapaikkansa raadollisessa maailmassa:

- No, ryyppy auttaa.
- Olen yrittänyt sitä. Olen yrittänyt myös aspiriinia. Rusty on sitä mieltä, että minun pitäisi polttaa marijuanaa ja yritinkin sitä vähän aikaa, mutta se saa minut vain hihittämään. Olen huomannut, että parhaiten auttaa jos ottaa taksin ja ajaa Tiffanylle. Se saa minut heti rauhoittumaan, paikan hiljaisuus ja sen hieno leima; siellä ei kenellekään voi tapahtua mitään pahaa, kun siellä ovat nuo ystävälliset miehet hyvännäköisissä puvuissaan ja tuntuu ihana hopean ja krokotiilinnahkaisten lompakoiden haju. Jos voisin löytää asumispaikan, joka saisi minut tuntemaan oloni samanlaiseksi kuin Tiffanylla, silloin ostaisin vähän huonekaluja ja antaisin kissalle nimen.

Aamiainen Tiffanylla ei ole yhtä suloinen kuin pienoisromaaniin pohjautuva Audrey Hepburnin tähdittämä elokuva. Capoten luoma miljöö, manhattanilainen maisema, on melko samanlainen kuin elokuvassa, mutta kirjan henkilöt ovat huomattavasti traagisempia; Minä-kertojaa lukuunottamatta he ovat yhteiskunnan (luksus)laitapuolen väkeä, rikollisia ja pettureita, ehkä ulospäin hyväsydämisiä, mutta aina valmiita hyötymään toisten kiltteydestä. Sellainen on Hollykin, epäluotettava ja silti elegantti helmikorvakoruineen, aurinkolaseineen ja savukkeineen. Hänen menneisyytensä paljastuu kirjassa suorastaan järkyttäväksi. Silti nimenomaan elokuvassa joku, varmastikin Audrey Hepburnin olemus, saa aikaan suurempia mielenliikutuksia kuin kirjan Holly-raasu.

Aamiainen Tiffanylla on hyvin romanttinen kirja, mutta täysin eri lailla kuin elokuva. Kirjan romanttisuus on pelkkää mielikuvitusta, uskomattomia sattumia ja sitä, kuinka mahdoton pysyykin kaukaisena unelmana. Capote teksti pomppii ja tunnelmoi vuorovedoin. Sitä lukee mielellään, mutta silti Aamiainen Tiffanylla ei ole helppo kirja. Se on yhtä levoton kuin Hollyn sielu tai tämän ihmeellinen, kirjava tukka.

Olen iloinen siitä, että viidentoista vuoden takainen mielikuva Aamiaisesta Tiffanylla ihanana, mutta samalla melko surullisena kirjana piti edelleen paikkansa. Capoten pienoisromaani saa jatkossakin kuulua kirjahyllyni helmiin. Moni asia voi kadota mielestä eikä kukaan ehkä kuulu kenellekään, mutta mielikuvituksen tuoma toivo siitä, että jossain on mahdollista olla kuin kotonaan, ei häviä milloinkaan.

****

Sikin sokin, mullin mallin

Sain Hiljaa hyvää tulee-blogin Mie iteltä hauskan haasteen näyttää oman kodin sotkuja muille. Koska tämä ei sisustusblogi, vaan kirjapainotteisuus on pääroolissa, näytän teille, etten tosiaankaan ole mikään järjestyksen ihminen mitä kirjoihin tulee. Haluaisin kyllä olla. Käykää siis peremmälle, ulko-ovellamme näyttää suhteellisen siistiltä ja ylisöpöltä, eikö vain?

Olen esitellyt kirjahyllymme sotkua kuvamuodossa aikaisemmin jo kirjahyllyhaasteessa. Siihen ei oikeastaan ole mitään lisättävää. Kirjahyllymme on varsin eläväistä sorttia ja se kerää itseensä kaikenlaisia suoria ja vinoja kirjapinoja, dvd-elokuvia ja eilen jopa kolmevuotiaan poikani suurena aarteenaan vaalimia muttereita. Olen vannoutunut Lundia-fani, koska uskon sen olevan kirjojen paras koti. Mikään kodin kaunotarhan Lundia ei ole, mutta "jokaisen kulttuurikodin peruskalustoa", sanoi kerran yksi ystäväni. Kulttuurikotia en nyt kuitenkaan ala määritellä.

Olohuoneesta eilen nappaamani kuva paljastaa, että syystä tai toisesta meillä on luettu matkaesitteitä ja jo viime viikolla olleiden Hullujen päivien kuvastoa. Tämä kuva paljastaa myös hieman yleistä kotisotkuistamme. Ei mikään sekamelskaa, mutta unohtuneet unilelut, ryppyiset sohvanpäällyspeitot ja puoliksi syöty sämpylä lie melko normaalia lapsiperhearkea? Olohuoneen pöydän alla on sitten kasassa kaikkea muuta paitsi aikuisten kaunokirjallisuutta: on sisustuskirjoja, lastenkirjoja, muistivihkoja ja lasten piirustuksia sekä askartelukirjoja kasoissa ja välillä röykkiöissäkin.

Työhuoneessa oleva Ikean hylly kerää luokseen kaikenlaista. Työkirjoja, sekalaisia kaunokirjoja, ystäviä ajatellen varastoon ostettuja lahjoja, sellaisia aikakaus- ja iltapäivälehtiä, joissa on ollut johonkin läheiseen asiaan liittyviä uutisia, lasten askarteluja sekä miehen lahjaksi saama Ex libris-laatikko. Siitä tulikin mieleeni, että oma Ex Libris olisi ihana asia.

Jään haaveilemaan siitä. En haasta mukaan ketään, mutta Carol Shieldsin Judithin kaltaisena uteliaana tarkkailijana olisin kyllä kiinnostunut kurkkaamaan teidän muiden kirjahyllyjä tai -pinoja!

Päivät 12 ja 13: Ei enää rakastettu kirja & suosikkikirjailija

Päivä 12 – Kirja, jota rakastit muttet rakasta enää

Kirja, jotka vihasit-kohdalla moni pohti sitä, voiko kirjaa todella vihata vai olisiko parempi puhua inhoamisesta tai vierastamisesta. Jokainen tietää, että kirjaa voi todella rakastaa, mutta voiko tällainen kirjarakkaus hiipua? En nimittäin keksi sellaista kirjaa, jota olisin suoranaisesti rakastanut, mutta jota en enää rakasta. Luulen, että rakastan edelleen kaikkia niitä lapsuus- ja teiniajankin kirjoja, joita rakastin parikymmentä vuotta sitten.

Sen sijaan on lukuisia kirjoja, joista joskus pidin paljonkin, mutta joista en enää välitä. En voi sanoa, etten pitäisi niistä enää - kirjamuistoilla on aika tietty pehmeä tai heikko kohta sydämessäni - mutta en enää usko viihtyväni nyt mainitsemieni kirjojen maailmassa. Eräs tällainen on lukiovuosieni suursuosikki, Ken Folletin Taivaan pilarit. Folletin romaani on historiallista jännitystä, sen keskiössä on 1100-luvulla Englantiin rakennettava katedraali sekä lukuisat rakennusprojektiin osallistuvat ihmiset kirkkoylimyksistä tavallisiin rakentajiin. En itse asiassa muista kirjan juonesta enää kovinkaan paljoa, mutta kirja piti minut otteessaan ja sai innostumaan Englannin varhaiskeskiajasta. Yritin lukea muitakin Folletin teoksia, mutta koin ne niin keskinkertaisiksi jännityskirjoiksi, etten tainnut päästä niitä edes loppuun saakka. Hieman samalla tavalla muistelen Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin-kirjaa. Pidin siitä todella, todella paljon! Muistan edelleen kirjan tunnelman, tihenevän jännityksen ja jopa juonenkulun. Silti en halua lukea kirjaa uudelleen. Se on lajissaan hyvä kirja ja pidän siitä vieläkin, mutta sen "taika" on rauennut omalla kohdallani.

Yksi kirja on vielä pakko ostaa esille. Se on ehkä hivenen yllättävä valinta minun lukumakuuni tottuneille. Tämä kirja saattaisi päästä jopa sellaiseksi, jota rakastin, mutta jota en enää rakasta. Kirja on amerikkalaisen kilpapyöräilijä Lance Armstrongin Ei ainoastaan pyöräilystä (2000/2002). Teos on melko kliseinen omaelämäkerta, jota syventää Armstrongin syöpäsairaus, siitä toipuminen ja Tour de Francen moninkertaiseksi voittajaksi yltäminen. Kirja on jotenkin periamerikkalaisen optimistinen, dynaaminen ja hivenen kerskaileva - tyypillinen urheilijaelämäkerta? Armstrong kirjoitti kirjansa yhdessä Sally Jenkinsin kanssa kesken aktiiviuransa, minkä vuoksi hänen sädekehänsä vaikkapa dopingaineiden suhteen kiiltää mitä puhtoisimpana (Armstrong ei toki ole koskaan jäänyt kiinni eposta tai muista, mutta epäilyksiä on ollut usein).

Aikanaan rakastin kirjaa, mutta nyt ihmettelen, mitä se tekee kirjahyllyssäni. Saa se silti sinne jäädä, muistoksi jostain toisesta ajasta. Niin, minulla on menneisyys: Harrastin parin vuoden ajan pyöräilyä hyvin aktiivisesti. En kilpaillut, mutta rääkkäsin (!) itseäni jopa 50-100 kilometrin lenkeillä. Mitenkähän nyt saisin itsestäni irti edes kymmenen kilometrin pyörälenkkiä?


Päivä 13 – Suosikkikirjailijasi

Kun esittelin edellistä aihetta melko pitkästi, osasinkohan sanoa tähän jotain lyhyttä? Taloudellinen kielenkäyttö voi joskus olla hyve. ;)

Lyhyestä virsi kaunis: Minulla, kuten kaikilla muillakin, on valtavasti suosikkikirjailijoita. Kun ajattelen omaa elämääni kirjapainotteisena, kaksi on kulkenut mukanani niin kauan, että mainitsen heidät: Astrid Lindgren ja John Irving. Lähtökohtaisesti rakastan kaikkea, mitä heidän kynästään on julkaistavaksi päätynyt. Poikkeuksen muodostavat vain inhoamani Katto-Kassinen (niin nolo, voi Pikkuveli-parkaa!) ja Neljäs käsi (oikeasti huono kirja).

Olipa  muuten vaikea mainita vain kaksi, onneksi tässä haasteessa voi ripotella niitä muita suosikkejaan vähän sinne sun tänne.

Kuva on tunnelista, joka on osa Ruotsin ja Tanskan välistä Juutinrauma-siltahanketta. Kaikki ennen syksyä 2008 ottamani kuvat ovat tallessa, joten onneksi jotain kuvitusta löytää tähän haasteeseen. ;)

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin kummallista. Mieleni kaukaisiin sopukoihin työnnetyt muistot alkoivat hitaasti ryömiä koloistaan esiin. Vanhat tapahtumat kohosivat silmieni eteen kuvantarkkoina, aivan kuin kokonaista ihmisikää ei olisi kulunutkaan. Ja ensimmäisten epäröivien pisaroiden jälkeen puhkesi tulva: muistin kokonaisia keskusteluja sana sanalta, vivahde vivahteelta, kuin elokuvan kohtauksena.
Tuntuu oudolta. Koit ovat syöneet reikiä lähimuistiini, mutta kaukainen menneisyys nousee mieleeni elävänä ja kirkkaana. Entisen elämäni haamut vierailevat luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en pane sitä edes pahakseni.

98-vuotias Grace Adler, palvelijatar ja myöhemmin arkeologian tohtori, viettää elämänsä viimeisiä vuosia hyvämaineisessa vanhainkodissa. Elämää rytmittävät Ruth-tyttären vierailut, rupattelutuokiot hoitajien kanssa sekä huoli Ruthin pojan Marcuksen katoamisesta. Grace äänittää muistelmiaan Marcukselle tarkoituksenaan avata sukunsa vaiheita. Muistelmat saavat uuden suunnan, kun nuori amerikkalainen elokuvaohjaaja Ursula haluaa kuulla Gracen version Rivertonin kartanossa kesäisenä yönä 1924 tapahtuneesta runoilija Robbie Hunterin itsemurhasta. Ursulan pyyntö saa Gracen paitsi palaamaan Rivertoniin sekä ajatuksissaan että fyysisestikin, myös kaivamaan kaikki menneisyytensä haamut ulos koloistaan.

Englantilaisen Kate Mortonin romaani Paluu Rivertoniin (Bazar 2011; The House at Riverton / The Shifting Fog 2006) on samalla kertaa mysteeri, mikrohistoriallisen tarkka fiktio englantilaisesta aristokratiasta ja heidän palvelusväestään, kertomus sodasta ja rakkaudesta sekä ennen kaikkea kuvaus siskoksista, suvusta ja luottamuksesta.

Grace on vasta varhaisessa teini-iässä päätyessään piiaksi Rivertonin kartanoon, jossa hänen ompelijana työskentelevä äitinsäkin oli aikoinaan ollut palkollisena. Hyväkäytöksinen ja näppärä Garce pääsee ennen pitkää keittiöstä aatelisten asuinkerroksiin siivoamaan lastenhuonetta ja pölyttämään kirjoja. Aviottomana syntynyt sisareton Grace lumoutuu Hattfordin sisarusten, vilkkaan Emmelinen, omapäisen Hannahin ja heidän myöhemmin sotatantereelle ikuisesti jäävän veljensä Davidin eloisuudesta ja leikistä, joka on sisarusten oma salaisuus. Vuosien kuluessa Gracesta tulee Hannahin kamarineiti, joka tietää tämän perheestä enemmän kuin kukaan muu. Elämä järkiavioliiton solmineen Hannahin rinnalla vie oman haaveensa uhranneen Gracen asumaan Lontooseen, vierailulle Pariisiin pelottavan paheellisiin taiteilijakortteleihin, englantilaisen politiikan aitiopaikalle sekä salaisuuksien vartijaksi. Siellä, missä Hannah on, ovat aina myös Emmeline sekä sodasta palannut Robbie Hunter.

Paluu Rivertoniin kulkee kahdessa eri ajassa, ikääntyneen Gracen ja elokuvaohjaaja Ursulan kohtaamisissa sekä Gracen tyttärenpojalleen Marcukselle äänittämissä nauhoissa, joissa 1910- ja 20-luku herää uudelleen eloon yksityiskohtaisen tarkkana, oikukkaana ja tiheätunnelmaisena. Vaikka nimenomaan Gracen muistot kuljettavat tarinaa Hartfordin siskoksista ja Rivertonin kartanosta, pidin tavattomasti 98-vuotiaan Gracen ja Ursulan kohtaamisista, vanhan lumivalkotukkaisen naisen tavasta juoda teetä, panna kengät jalkaansa sekä hänen ällistyttävän hyvästä muististaan ja liberaalista elämänasenteestaan. Nuori Grace on ensin sisäkkö ja myöhemmin kamarineiti, hiljainen tarkkailija, joka on opetettu sanomaan kyllä, rouva ja  sen jälkeen vaikenemaan. Iäkäs Grace taas on omaan kuolemaansa valmistautuva entinen arkeologi, jonka tehtävänä kertoa värikylläinen tarina ja jäädä sen jälkeen pohjoistuulen kuljetettavaksi sinne, mistä ei ole paluuta.

Ennen vanhaan ihmiset pitivät tarinansa omana tietonaan. Heille ei tullut mieleenkään, että se saattaisi kiinnostaa muita. Nyt kaikki kirjoittavat muistelmiaan ja kilpailevat, kenellä on ollut kaikkein kauhein lapsuus, kaikkein väkivaltaisin isä.
Ilmeisesti minun pitäisi olla tyytyväinen. Toisessa elämässäni, Rivertonin jälkeen, toisen maailmansodan jälkeen, vietin paljon aikaa etsien ihmisten unohtuneita tarinoita. Hain silminnäkijöitä, yritin löytää lihaa luiden ympärille.
-- Toivon, että se on vaivan arvoista. Että Ursula on oikeassa. Että Marcus kuuntelee ja ymmärtää. Että oma syyllisyyteeni ja sen syntymiseen liittyvä tarina pystyvät jotenkin vapauttamaan hänet.

Mortonin romaania markkinoidaan tenhovana tarinana murhasta, rakkaudesta ja synkistä salaisuuksista. Tämän perusteella odotin tarttuvani 1920-luvun englantilaiseen luokkayhteiskuntaan sijoittuvaan murhamysteeriin, joka on tunnelmaltaan jostain Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen ja Agatha Christien dekkareiden (modernien versioiden) välisestä maastosta. Kirja eteneekin Gracen muistoissa määrätietoisesti kohti kesää 1924, jonka eräänä yönä runoilija Robbie Hunter kohtasi kohtalonsa sumuisella järvellä. Silti kirjan keskiö ei mielestäni ole runoilijan kuolemaan liittyvä mysteeri ja hyytävä tunnelma, vaan brittiläisen luokkayhteiskunnan kukoistuksen ja murenemisen aika, koko kultainen 20-luku uusine ajatuksineen.

Koska luin Paluuta Rivertoniin ensin nimenomaan murhamysteerinä, tuskastuin romaanin ensimmäisellä puoliskolla sen hitauteen. Tunnelma ei rakentunutkaan jännityksen varaan, vaan pikemminkin sosiaalisten jännitteiden. Sosiaaliset jännitteet ja luokkayhteiskunta ovat kiehtovia teemoja (ja erityisesti omaan mieleeni), mutta Mortonilla tuntui kirjan ensimmäisellä puoliskolla olevan vaikeuksia päästä asiaan tai minulla kerronnan imuun. Mortonin kerronta ei jumiudu, mutta hän tuntuu lumoutuneen hieman liiaksi pitkistä illalliskeskusteluista ja cocktailtilaisuuksista. Mielestäni kirjaa olisi voitu editoida siten, että pohjustusosiota, joksi romaanin alkua kutsun, olisi voitu lyhentää hyvin satakin sivua. Tästä huolimatta romaani toimii. Gracen ja Hartfordin siskosten Emmelinen ja Hannahin tarina on kiehtova, joskaan ei kovin yllättävä. Se voisi olla jopa fiktiivinen siskokirja Mary S. Lovellin erinomaiselle sisaruselämäkerralle Mitfordin tytöille, jonka Morton mainitseekin teoksensa kiitoksissa.

Turha yksityiskohtaisuus saa aikaan sen, että lukiessa ehtii ajatuksissaan tarinan loppuun, vaikka itse kirja onkin vielä kesken. Morton antaa lukijoilleen niin paljon vihjeitä ja ennakkoa tulevasta, että ainakin minä arvasin - tiesin - joiden asioiden kulun johtavan tiettyihin ratkaisuihin. Yksityiskohtien runsaus, esimerkiksi henkilöhahmojen tapa poseerata, saa romaanimaailman näyttäytymään hieman ulkoa päin kuvatulta. On kuin Mortonin teksti olisi samaan aikaan romaani ja elokuvakäsikirjoitus. Tästä huolimatta Paluu Rivertoniin kietoo pauloihinsa nimenomaan tarinansa osalta ja saa miltei rakastumaan henkilöihinsä ja heidän oikkuihinsa.

Vaikeat asiat ja hankalat ajavat kuormansa Emmelinen, Hannahin ja Gracen harteille. Armeijan sanotaan tekevän pojista miehiä, mutta sota ei sitä tee. Naisten kannettavaksi jää paljon ja muistoina elänyt tarina tulee kertoa loppuun. Kirjan jälkimakuna mielessäni soi jazz, ilotulitusraketit sekoittuvat järvisumuun ja englantilainen kartanomaisema uuden ajan (villiin) taiteeseen. Vaikka Rivertoniin voi palata monellakin tapaa, ei entistä onneksi saa koskaan takaisin.

****-

P.S: Yllättäen Paluu Rivertoniin päätyy nyt myös erääksi Karoliinan siskoshaasteen kirjakseni. Tämä jos mikä on siskokirja. En ensin edes ajatellut osallistuvani siskohaasteeseen, mutta mukana ollaan!

Päivät 9-11: Rakastettu, klassikko, vihattu

Koetan nyt unohtaa tietokonekeljutuksen ja palata sekä töiden että blogin ääreen. Vanhoja kuviakin löytyy sieltä täältä, esimerkiksi nyt näkyvän olin tallettanut toisaalle. Sen otin Lontoossa kesällä 2009. Rekisterikilpi oli hauska sekä mieheni että minun mielestä: Liika rahaa Jaguarin omistajalla?

Pitemmittä puheita 30 päivän kirjahaasteeseen, päivät 9-11.

Päivä 09 – Kirja, jota vastoin ennakko-odotuksia päädyit rakastamaan

Omaan mielestäni melko hyvän kirjavainun sen suhteen, että jos ennakkoon tiedän inhoavani jotain kirjaa, en pidä kirjasta ja jos taas etukäteenkin arvelen pitäväni kirjasta, tykkään siitä tai kenties jopa rakastun kirjaan. Minulle on vain harvoin käynyt niin, että pidänkin kirjasta, joka ei alun alkujaankaan kiinnosta.

Keksin tähän hätään kuitenkin kaksi sellaista, vaikka rakastaminen on ehkä turhan voimakas ilmaisu. Toinen kirjoista on J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogia. En ole mitenkään erityisen innostunut fantasiakirjoista, mutta en missään nimessä vierastakaan genreä. Luin Hobitin melko nuorena ja pidin siitä, mutta en parikymppisenä päässyt Tarua alkua pitemmälle, vaikka yritin lukea mieheni (silloisen poikaystäväni) rakastamaa Tolkienia. Kun Peter Jacksonin ohjaamasta elokuvatrilogiasta ensimmäinen oli tulossa leffateattereihin päätin tarttua härkää sarvista ja lukea kaikki kolme Taru sormusten herrasta-kirjaa. Yllättäen tarina vei minut mukaansa ja kietoi pauloihinsa niin teemoillaan kuin kertomuksellaan. Sormuksen tarinaa enemmän pidin niistä suvantokohdista, joissa odotellaan, kerrotaan tarinoita, pelätään, syödään tai kuljetaan eteenpäin. Myös Tolkienin mielikuvitusrikkaat hahmot miellyttävät minua, ehkä eniten pidän enteistä sekä totta kai haltioista. En tiedä, tulenko lukemaan Taru sormusten herrasta-trilogiaa uudelleen, mutta rakastuin kyllä kotoisaan Kontuun, vaikuttavaan Rivendeliin sekä ihmeelliseen Lothlórieniin.

Toinen kirja, johon tartuin hieman pitkin hampain on lukukokemus alle vuoden takaa. Katharine Hagenan Omenansiementen maku ei noussut omaksi viime vuoden suosikikseni, mutta se on silti kelpo kirja, lukuromaanien aatelia. Tartuin kirjaan vain siksi, että Leena Lumi kirjoitti kirjasta niin kiehtovasti blogissaan. Kirjan kansi sekä takakannen teksti eivät juuri houkutelleet. Vaikka Omenansiementen maun henkilöhahmot voisivat olla hieman verevämpiä, on kirja kokonaisuudessaan varsin aistillinen. Kirjoitin kirjasta näin: "On kuin samaan aikaan olisi keskikesä ja syksyinen pakkasaamu, kuin kaikki olisi suloista ja turvallista, mutta silti ilmassa olisi epävarmuuden muodon ottanutta vaaraa ja muistissa aukkoja." Tuota mieltä olen edelleenkin. En varsinaisesti rakasta Omenansiementen makua, mutta ennakko-odotukseni kirja ylitti tuhatkertaisesti.


Päivä 10 – Suosikkiklassikko

Tämä kuuluu sarjaan mahdottomat kysymyset! Ensiksi klassikon asema mietityttää. Kuinka vanha kirja voidaan julistaa klassikoksi? Ovatko uudehkot, vaikkapa 20-30 vanhat kirjat jo klassikoita, tulevaisuuden klassikoita vai pikkuklassikoita? Tästä on muistaakseni keskusteltu jossain blogissa joitakin kuukausia sitten (kun vain muistaisin, että missä). Sitten iskee runsaudenpula. Nostaisinko esille kotimaisen suosikkini, Juhani Ahon Papin tyttären vai jo lukiovuosista saakka pitämäni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen? Miten rakastamani Italo Calvino? Entä kaikki Montgomeryn Annat? Jane Austenin Järjellä ja tunteella tai Ylpeys ja ennakkoluulo?

Oikea suosikkiklassikkoni on Järjellä ja tunteella, mutta tulen palaamaan siihen jossain muodossa tämän haasteen aikana ja nostan siksi esille klassikon, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan.

Se on Harpen Leen Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird). Luokkaerot, rasismi, oikeudenmukaisuus ja syvä etelä sytyttävät eloon tarinan, joka on mielestäni yhdysvaltalaisen kirjallisuuden hienoimpia helmiä. Romaani sijoittuu 1930-luvun Alabamahan. Tarinan keskeishenkilö, kuusivuotias "Scout"-tyttö asuu isänsä ja veljensä kanssa rauhallisessa pikkukaupungissa. Asianajajana toimiva isä Atticus puolustaa oikeudessa mustaa miestä, jota syytetään raiskauksesta. Tapaus nostaa kaupungissa nukkuneen rasismin avoimuuteen. Kuin surmaisi satakielen on samaan aikaan Scoutin kasvutarina sekä poliittinen kannanotto ihmisten tasaveroisuuden puolesta. Alabaman kuuman kesän tunnelma on vahvasti läsnä yhdessä  lapsuuden syvimpien kokemusten kanssa.


Päivä 11 – Kirja, jota vihasit

Tämä on helppo. Pyydän ensin anteeksi kaikilta Coelhon ystäviltä, koska tiedän hänen olevan varsin merkityksellinen kirjailija monille. Pidän kahdesta Coelhon kirjasta, Alkemististä sekä Yhdestätoista minuutista luultavasti sen vuoksi, että ne olivat ensimmäiset coelhoni ja tuntuivat ensialkuun uudenlaisilta ja raikkailta. Mutta sitten tuli isoja muttia matkaan ja olen inhonnut kaikkia muita Coelhon kirjoja, vaikka ymmärrän hyvin niiden kiehtovuuden monien muiden mielessä.

Kaikkein eniten vihaan (ja kyllä, vihaan!) Coelhon kirjaa Veronika päättää kuolla. Kirjassa Veronika, joka on tietenkin kaunis ja nuori, kuten Coelhon naiset tuppaavat olemaan, yrittää itsemurhaa ja päätyy sairaalaan, jossa hänelle ennustetaan vain muutamaa elinpäivää sydänvaurion vuoksi. Kirjassa on kaikenlaisia potilaskertomuksia, kauheaa hölynpölyä, kuten astraalimatkoja sekä tietenkin vapautumista seksuaalisuuden avulla. Mielestäni Veronika päättää kuolla on laskelmoidusti kirjoitettu kirja, jonka sisältöä pidän humpuukina. En tuppaa tuoda omia raskaita kokemuksiani esille kirjablogissani, mutta nyt teen pienen poikkeuksen. Älkää säikähtäkö, en tee tästä tapaa. Olen itse läpikäynyt erään ravistelevan sairaalakokemuksen fyysiseen terveyteen liittyen ja vaikka koin kaikenlaista, en takuulla kokenut mitään ruumiista irtautumisia, näkyjä, enkeleitä, astraalimatkoja tai muuta vastaavaa. Ehkä siksikin inhoan tätä kirjaa niin paljon, mutta en ylipäätäänkään pidä Coelhon kirjojen kevytfilosofiasta tai epämääräisestä maailmankatsomuksesta.

Kirjoitin kerran Coelhosta näin: "En jaksa sitä sufilaisuuden, kristillisen mystiikan, kevyttilastojen ja historiallisten faktojen kevyen vyörytyksen sekamelskaa". Jos jotain hyvää haen kirjasta, niin Coelho osaa kuvata sairaalamiljöötä varsin hyvin, kuten myös itäeurooppalaista kaupunkia (paikoin tulee mieleen jopa ihailemani Kieslowskin elokuvat).

Arvonnan voittajat ja tietokonehermoilua

Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin sanon-ajatus on kohdallani ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan. Olen aina tiennyt olevani toivottoman epäjärjestelmällinen, vaikka tiskipöydän täytyy olla siisti eikä olohuoneen pöydällä saa olla ylimääräistä roimaa. Sen sijaan kaikenlainen tiedostojen järjestäminen ja ylläpitäminen on minulle kotioloissa toivotonta (toivottavasti se ei ole sitä työelämässäni, koska se ei  esimerkiksi sovi informaatiotutkimuksen opintojen jatkohaaveisiini. ;)). Laiska kohtasi kostonsa perjantaina, jolloin kaksi- ja puolivuotias kannettavani vaimeni, muuttui mykäksi, kenties kuoli kokonaan. Kovalevy ei inahtanutkaan. Sinne menivät tuhannet valokuvat, osa tutkimustyöstäni, joukko musiikkitiedostoja ja mitä kaikkea nyt tällaisen haaveilijan koneeseen mahtuikaan. Itketti ja harmitti, etenkin valokuvien vuoksi.

Ensiavuksi kävimme juhlallisesti koko perheen voimin ostamassa minulle uuden koneen.  Mieheni rauhoitteli minua kertoen, että hyvä tietokonehuolto osaa yleensä pelastaa kovalevyllä olevat tiedostot, vaikka se saattaa olla kallista lystiä. Kuvat on pakko saada takaisin, tekstitiedostoja olen onneksi ainakin joskus tallettanut muistitikulle.

Se tietokoneongelmista. Blogiruotuun ja kirja-arvioihin palaaminen voi viedä jonkin aikaa. Tekstejä osaan luoda nopeasti, mutta haluan tuoda niiden yhteydessä myös valokuvia. Nytkin minun piti julistaa pääsiäisarvontani sekä lukuäänestyksen tulos keväisten luontokuvien siivittämänä. Kuvat ovat kamerassa, koska mieheni ei ole vielä ehtinyt asentaa kameran ajureita (vaimitänenytovat) tietokoneeseen. Onneksi kaikki muu tuntuu toimivan ja tulokset voin julkistaa viime elokuisen, Gmailini kätköistä löytyneen auringonkukkakuvan myötä.

Ja ta-daa! Nyt äänestyksen ja arvonnan tulokset. Pääsiäiskirja Lumiomenalle-äänestyksen ääntenlaskijana toimi oma kemistini, joka tukkimiehen kirjanpidollaan sai aikaan seuraavanlaisen tuloksen (jos joku äänesti useampaa kirjaa, laskin mukaan ensimmäiseksi ehdotetun):

Minä, sisareni 5
Sunnuntai 7
Herran tarhurit 9
Saatana saapuu Moskovaan 13
Rakkauden aikakirja 16
Piiat 22 ääntä

Pääsiäiskirjani olkoot siis Kathryn Stockettin Piiat. Saatan hyvin ehtiä lukea pääsiäisen aikaan toisenkin kirjan, mutta sen nimekkeen jätän vielä fiiliksen varaan.

Arvonta suoritettiin perinteisenä pipoarvontana. Äänestyslipukkeet piooon, linkittäneille kaksi arpaa. Voittajat ovat:

1. palkinnon, kaksi kirjaa sekä englantilaisia muffinivuokia ja Cath Kidstonin lautasliinoja saa
Linnea Kujerruksia-blogista

2. palkinto, yksi kirja sekä tipuisia lautasliinoja menee Elma Ilonalle Tarinauttisen hämäriin hetkiin.

3. Päätin arpoa vielä lohdutuspalkinnon. Yksi kirja sekä pääsiäisohran siemeniä menee nimimerkki Sannulille.

Linnea, Elma Ilona ja Sannuli, lähetättehän yhteistietonne minulle sähköpostitse lumi.omena AT yahoo. com. Linnea saa valita kirjansa ensin, sitten Elma Ilona ja Sannuli.

Paljon onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistujille! Minä palaan kirjalliseen blogimaailmaani sitten, kun tämä turhautuneisuus tietokoneita kohtaan kaikkoaa. En ole pitkävihainen, joten olen täällä varmaan jo huomenna. ;)

Treffeillä

Tämä viikko on ollut harvinaisen huono kaunokirjaviikko. Ilman 30 days of books-haastetta ja Oli ennen Onnimannia olisin voinut olla blogihiljainen koko viikon ajan. Tieteellinen kirjallisuus ja oman tekstin kokoon kursiminen ovat vieneet käytännössä kaiken perheeltä liikenevän aikani. Keskiviikkona sain yhden työni osion valmiiksi ja torstaina heittäydyin vallan villiksi houkutellen mieheni lounastreffeille thaimaalaiseen ravintolaan. Loppupäivänä emme kumpikaan tehneet töitä, ihan ihmeellistä!

Kun on ollut saman miehen kanssa hieman alle kaksikymppisestä saakka, ehtii lounastreffeillä viettää paljon hiljaisia hetkiä, mutta keskustella myös politiikasta, matkahaaveista, lapsista (kuten aina), työstä, hyvästä helsinkiläisestä thaimaalaisesta ja huonosta kööpenhaminalaisesta kiinalaisesta ravintolasta, Jose Saramagosta ja Hulluista päivistä. Lounaan jälkeen heittäydyimme vielä villimmiksi, kun uskalsimme Stockmannille keltaisten kassien kahinaan. Tuli hiki ja sain uuden kevättakin, mikä oli suuri saavutus tuolla ruuhkassa. Akateemisesta mukaan tarttui lastenkirjoja (mm. Mio poikani Mio) ja -musiikkia ("Jee, Hevisaurus") sekä koko joukko matkaopaskirjoja. Kaunokirjallisuutta en uskaltanut vilkaistakaan, koska kotihyllyssä odottaa kymmenkunta lukematonta uutuuskirjaa. Jos joku muu kaipaa täydennystä Eyewitness Travel-sarjaan, niin vuoden 2011 painoksia on hyvässä alennuksessa. Me ostimme muun muassa englanninkieliset Pariisi- ja Skotlanti-oppaat. Tänä viikonloppuna kelpaa matkakuumeilla.

Jos keltaisten haamujen tavaratalossa olikin ruuhkaisaa, oli hyvä palata kahdestaan kotiin, jonka ovella odotti kukkivia keltaisia. Blogissani palaan kirjaruotuun pian joko meneillään olevan haasteen tai yllättävän hitaasti etenevän englantilaisen mysteerikirjan myötä. Sunnuntaina myös julkistetaan äänestystulos sekä arvotaan.

Siihen saakka leppoisaa viikonloppua itse kullekin kera musiikillisen pätkän eräästä suosikkielokuvastani.