Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Elina Hirvonen: Punainen myrsky
WSOY 2019
Kansi Ville Tietäväinen
276 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

”Jos myrsky vie meidät, tietääkö kukaan, että me olimme olemassa?”

Pieni poika käy katsomassa isäänsä vankilassa maassa, jossa Saddam Husseinin hallinto kiduttaa vastustajiaan. Poika jättää kotimaansa Irakin taakseen ja muuttaa suomalaiseen lähiöön, joka tulvii vihreää ja valkoista valoa, hän käy koulua, ihastuu, siirtyy kohti aikuisuutta. Aikuisena mies työskentelee rauhaa edistävissä tehtävissä. Hän iloitsee puolisostaan ja pian syntyvästä vauvastaan, kantaa huolta äidistään ja kokee ylpeyttä siitä, että äiti saa nyt hyvää sairaanhoitoa. Isis on nousemassa ja mennyt, lapsena koetut pelot ja kauhut, elävät miehessä aina.

Kerrotaan se nyt tässäkin: Elina Hirvosen romaani, johon Ville Tietäväinen on luonut upeat kannet, Punainen myrsky perustuu kansanedustaja ja rauhanneuvottelija Hussein Al-Taeen elämään ja hänen suvunsa kokemuksiin. Kirjaa lukiessa, enkä ole ainoa, tulee pakostakin pohtimaan sitä, missä määrin oikeat ihmiset tarinan takana vaikuttavat lukukokemukseen. Hirvosen kirja on luokiteltu romaaniksi, joten se on eittämättä fiktiota. Kuitenkin kirjan päähenkilö saa Al-Taeen kasvot. Al-Taee on romaanin pieni ja teini-ikäinen poika sekä aikuinen mies. Hän on se, jonka äiti huolehtii perheestään, se jonka isä joutuu vankilaan, se joka kasvaa, kaipaa, kokee, kertoo.

Niin, vaikka tiesin lukevani kaunokirjallisuutta, en voinut missään vaiheessa unohtaa lukevani Hussein Al-Taeen ja hänen sukunsa tarinaa. Siksi en voi olla pohtimatta: Olisinko lukenut eri tavalla, jos olisin saanut käsiini vain romaanin ilman taustatarinaa ja uutisointia siitä? Tietenkin olisin, mutta mitä siitä?

Nimittäin, yhtä kaikki: Hirvosen teos on erinomaista kirjallisuutta, hieno romaani. Se on hyvin kirjoitettu, rakenteeltaan onnistunut, kauttaaltaan uskottava, ja puhuttelevuudessaan ajatuksia herättävä.

Erityisen hienosti Hirvonen kuvaa päähenkilön lapsuutta ja nuoruutta, hänen päänsisäistä myllerrystään. Vaikka läsnä ovat myös romaanin miehen äiti ja sisarukset, on kokonaisuudessa vahvasti päähenkilönsä tarina. Sen sijaan Hussein Al-Taaen suvun tarinaa on mukana vähemmän kuin mitä ennakkoon odotin, toki pohja on niissä. Toisaalta romaani pysyy näin paremmin kasassa, ja komeasti pysyykin. Punainen myrsky pitää lukijansa otteessaan intensiivisesti – jopa siinä määrin, että sitä voi painavista teemoistaan huolimatta kutsua vetäväksi.

Kuten aiemmissakin teoksissaan, onnistuu Hirvosen nytkin yhdistää mennyt ja nykyisyys, hirvittävät kokemukset ja kauneus. Punainen myrsky on vahvasti ihmisen puolella, sen kuvaamista raskaistakin tapahtumista versoaa tärkein: toivo.


P.S. Tarkennan vielä, että en blogitekstissäni tai muutenkaan ota mitenkään kantaa kenenkään poliittiseen tai yksityiseen toimintaan. Kyse on siitä, että kenestä tahansa oikeasti elävästä ihmisestä kirjoitettu fiktio herättää minussa sen, etten kykene lukemaan romaania täysin fiktiivisenä. Tämä ei sinänsä haittaa tai ole moite, päähenkilö vaan saa oikean ihmisen kasvot. Sama kävi esimerkiksi Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaanin kohdalla.

--
Muualla mm. Kirsi, Leena ja Tiina.

Maija Muinonen: sexdeathbabies

Maija Muinonen: sexdeathbabies
Teos 2019
Kannen maalaus: Alma Heikkilä
214 sivua
Kotimainen romaani


Eli ikuinen hymy! Voi ajatella esimerkiksi että sinulle annetaan roskia, mutta sinä annat:

Tai vaikkapa että sinulle annetaan kuolemaa mutta sinä annat:

Toisinaan sinun on kaivauduttava esiin arvesta mutta kyllä sinä sittenkin ja lopulta päädyt:

Sijoita itsesi idylliin, jätä rupiset märkivät arvet, ahdistus, kurjuus, negatiivisuus, sijoita itsesi muuanne, ihan ah muihin maaperiin ja sitten ihan kerta kaikkiaan kaikelle sinä annat:

Onnea matkaan ja hyviä hymyjä! Hymysuusi ja kenkäsi ovat upeat!

Hettyn tytär, kolmekymppinen Bibi on kuolemassa syöpään, Bibin kummitäti Clarissa kantaa kehossaan omaa sairauttaan. Clarissa on jo menettänyt jo kolme rakastaan, Hettyllä pitää ikuisesti olla yksi tytär, Bibi on nyt ainokainen. Kuolema siis kolkuttelee ovella, se on vieraillut usein ja pian on aika, mutta on myös elämä, tässä ja nyt: pienissä, absurdeissa asioissa, arjen käänteissä, haaveissa, teoissa, käsillä.

On kirjoja, joita aloittaessaan oikeastaan jo tietää, mitä tuleman pitää – ainakin osittain: tuntee jo tekstilajin tai kerronnan tavan, arvaa sen minne kaikki johtaa, kokee lukevansa uutenakin tuttua romaania. Sitten on teoksia, jotka tuntuvat olevan aivan omanlaisiaan, sellaisia joille ei heti keksi vertailukohtaa; joita ei voi sijoittaa ainakaan kovin moneen lokeroon – tai jos voikin, niin ne kasvavat lokeron yli, kurkistavat muualle, eivät asetu. Uusia tekstin tekemisen ja esittämisen tapoja etsivän TRES-ryhmän perustajiin kuuluvan Maija Muinosen sexdeathbabies kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen joukkoon.

En keksi romaania, johon Muinosen romaani voisi vertautua, mutta sexdeathbabiesiin ihastuville suosittelen Eeva Turusen teosta Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Molemmissa on jotain sellaista, joka pitää lukijansa tarkkana ja ehkä ymmällään, mutta ennen kaikkea sellaista, joka saa innostumaan: tällaista en ole heti lukenut. Muinosen ja Turusen kirjat ovat toki aivan omanlaisiaan, en siis vertaa niitä toisiinsa, rinnastan vain siinä että kummassakin rikotaan suoraviivaisen, ja jopa ”tavallisen” tajunnanvirtakerronnan rajoja.

Muinosen kerronnalla on oma rytminsä ja omat polkunsa. Luku tai osio, miksi sitä nyt kutsuisi, voi päättyä kesken lauseen tai jopa sanan ja jatkua seuraavassa luvussa. Tai olla jatkumatta. Puhujakin voi vaihtua, joten lukija saa olla tarkkana. Sinisellä painettu fontti ihastuttaa (ja tuo mieleen tyystin erilaisen kirjan, Michael Enden Tarinan vailla loppua, jossa on käytetty punaista ja vihreää fonttia – tämä rinnastus koskee siis nimenomaan fontin väriä, ei muuta), sinistä näkyy muutamassa paikkaa muutenkin kuin aukeamalta levinneenä musteena.

Muinosen romaania lukiessa on kuin pääsisi jonkun hyvin omalaatuisen kulkupelin kyytiin. Matka kulkee, mutta toisinaan kyyti nytkähtelee, hypähtää, muljahtelee, liukuu omille reiteilleen. Ja silti kaikki kulkee raiteillaan kohti vääjäämätöntä ja tuntematonta. Matkan aikana Hetty, Clarissa ja myös ilman omaa puheenvuoroaan jäävä Bibi käyvät tutuiksi, kuin uskoutuviksi ystäväksi.

On mitei outoa, miten hyvin tässä kyydissä viihdyin. Tunnustan, että osan ns. kuolleiden kuoron lausumista (laulamista? kutsumista? sanomista?) sanoista, riveistä ja luvuista luin kursorisesti – romaanin alussa ainakin, mutta mitä pidemmälle sexdeathbabies eteni, sitä merkityksellisimmin kuoro-osuudet alkoivat puhutella.

Kokonaisuus – jonka nimi muuten kertoo tätä bloggausta paremmin sen, mistä on kyse – on kokeileva ja omituinen, mutta myös riemastuttava: että näinkin voi kirjoittaa!

P.S. Suosittelen lämpimästi myös Muinosen Mustia papereita.

Kate Morton: Kellontekijän tytär

Kate Morton: Kellontekijän tytär
Otava 2019
The Clockamaker’s Daughter 2018
Suomentanut Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen
Kansi Lisa White
557 sivua
Australialainen, Englantiin sijoittuva romaani

Olen vähitellen oppinut ymmärtämään, että menetys jättää ihmiseen aukon ja että aukot pyrkivät täyttymään. Sellainen on luonnon järjestys.
Juuri nämä ihmiset ovat niitä, jotka todennäköisimmin kuulevat minun puhuvan… ja silloin tällöin, kun onni on myötä, joku heistä myös vastaa minulle.

Kukapa romanttissieluinen ei kaipaisi toisinaan uppoutumiskirjaa, jossa on vanhoja taloja – yleensä tietenkin kartanoita – toisiinsa sekoittuvaa mennyttä ja nykyisyyttä, kunnollinen mysteeri, kirjoja tai kuvataidetta ja tietenkin sukusalaisuuksia. Kate Mortonin romaaneissa kaikkea edellä mainittua on aina, joskus onnistuneemmin, toisinaan heikommin.

Tänä vuonna suomennettu Kellontekijän tytär kuuluu Mortonin onnistuneempaan tuotantoon.

Vuoteen 2017 sijoittuvassa kehyskertomuksessa arkistonhoitajana työskentelevä Elodie löytää patinoituneen nahkasalkun, jonka sisällä on viktoriaanisen ajan kuuluisan taiteilijan Edward Radcliffen luonnoslehtiö sekä valokuva nuoresta naisesta. Radcliffen luonnosten joukossa on myös piirros vanhasta kartanosta, joka muistuttaa tarinasta jota Elodien edesmennyt äiti kertoi aikoinaan. Kesken omien häidensä suunnittelun Elodien on selvitettävä niin talon, valokuvan naisen kuin oman äitinsäkin arvoitus.

Ja näin sekä Elodie että lukija tempautuvat noin 150 vuoden taakse, 1860-luvun Birchwood Manoriin, prerafaeliittejä muistuttavan magentaveljeskunnan taiteeseen ja rakkauksiin, mutta myös Lontoon ränskemmille kulmille lähes dickensläisiin tunnelmiin. Kaiken edellä mainitun ohella Mortonin romaani pitää sisällään kummitustarinan. Kummituksella on oma mielensä ja omat sanansa, hän kertoo oman tarinansa.

Tunnelma on kliseisyyteen saakka englantilainen (Morton itse on australialainen, mikä saattaa osaltaan selittää tätä romanttista suhtautumista brittiläisyyteen). Kyynisellä mielellä Mortonia ei kannatakaan lukea, kuten ei silloinkaan kun odottaa esimerkiksi yhteiskunnallisia jännitteitä tai historian syvällistä käsittelyä. Erilaisia käänteitä ja ennen kaikkea henkilöhahmojakin Kellontekijän tyttäressä on liikaa eikä kokonaisuus muutenkaan toimi koko ajan, vaan Mortonin luoma runsaudensarvi läikkyy yli reilusti. Hetkittäin lukija pitkästyy tai suorastaan hukkuu kaiken paljoututeen, vähemmän voisi taas kerran olla enemmän. Silti joku romaanissa jaksaa kiehtoa... (No, kummitusjuttu, valokuvaus, tunnelma, ja se, miten Lilynä tunnettu malli muuttuu mielessäni prerafaeliittien mestareiden John William Waterhousen, Dante Rossettin ja John Everett Millais'n maalausten naishahmoiksi; edellä mainituilla taiteilijoilla oli toki useita malleja).

Edellä mainittu ihastumisen ja ylenpalttisuuden tunteen sekoittuminen pätee useimpien Mortonin romaanien kohdalla. Jos tätä kaikkea sietää, on käsissä kelpo viihdettä, romantiikkakaan ei onneksi ole (enimmäkseen) rakkausromantiikkaa, vaan suhtautumista muratin peittämiin talovanhuksiin, vanhoista matkalaukuista löytyviin kirjeisiin ja kaiken peittäviin sukusalaisuuksiin – tietenkin viktoriaanisella patinalla varustettuihin.

P.S. Jos Mortonin romaanien miljööt miellyttävät, kannattaa seurata kirjailijan Instagram-tiliä.

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Tammi, Keltainen kirjasto 2019
Out of Darkness, Shining Light 2019
Suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi Eevaliina Rusanen
383 sivua
Zimbabwelainen romaani

Olemme aina olleet pelkkiä pagazeja, kantajia, jotka kuljettivat hänen kuormansa, rakensivat hänen majansa, laittoivat hänen ruokansa, pesivät hänen vaatteensa ja sijasivat hänen vuoteensa, olemme olleet askareja, jotka kävivät hänen taistelunsa, olemme olleet hänen uskollinen ja luotettava saattueensa.

Kaikki tietävät tohtori Livingstonen, otaksun (!), ja Niilin lähteiden etsimisen. Mutta millaiset olivat Livingstonen viimeiset hetket ja ennen kaikkea hänen viimeinen, postuumi, matkansa kohti rannikkoa ja Englantia? Petiha Gappahin romaani Pimeydestä loistaa valo on moniääninen kertomus Livingstonen ruumissaatosta. Teos keskittyy kokki Haliman ja pappi Jacob Wainwrightin, entisen orjan, näkökulmiin, mutta kytkee taitavasti yhteen eri sukupuolten, sukupolvien ja kansojen ääniä. Ruumissaaton matka on pitkä sekä maantieteen että ajan osalta.

Romaani palsamoidun Livingstonen viimeisestä matkasta on hidasta kirjallisuutta. Aloin lukea kirjaa ahmien, sillä Gappah osaa tempaista lukijan mukaansa, mutta romaanin edetessä huomasin viipyileväni erilaisia merkityksiä täynnä olevassa tekstissä. Romaanin aloittava Haliman osuus kiinnostaa, mutta Jacobin osuudessa on ainakin omaan makuuni turhan paljon uskonnollista pohdiskelua. Mitä kerronnan hitauteen tulee, oli lukufiilikseni osin samanlainen kuin Riitta Jalosen Tanssikaa!-romaanin kanssa, vaikka historiasta nousevat romaanit erilaisia ovatkin: Jalosen teos katsoo erästä perhettä yhden kertojan kautta, kertojan mielessä asiat toki sekoittuvat. Gappahin romaani taas kantaa eräänlaista kollektiivista muistia, toki yksilöiden vahvalla äänellä kerrottuna. Vaikka kertojia on muutama, on henkilöhahmoja, tapahtumia, maisemia, kaikkea, paljon.

Pimeydessä loistaa valossa kyse ei ole Livingstonesta, vaan hänen saattojoukoistaan: afrikkalaisista, muslimeista ja kristityistä, orjista ja vapautetuista ihmisistä. Kokonaisuus on fiktiota, mutta sen juuret ovat tosipohjaiset, romaanin loppuun on listattu vankka määrä lähteitä.

Romaani vie ns. Afrikan sydämeen. Gappahilla on tarinankerronnan taito, mutta hänen romaaninsa on paljon enemmän kuin tarina, tietenkin. Se ottaa kantaa kolonialismiin ja orjuuteen, ihmisissään se kuljettaa pelkoa, vihaa ja rikoksia, mutta pitää sisällään myös uskollisuuden ja rakkauden kysymyksiä – alati ristiriitaisia ja isoja. Ääni on niillä, jotka ovat usein unohdettu.

P.S. Vien tämän blogijutun kuta kuinkin tällaisenaan myös Instagramiin. Viime aikoina olen postannut sinne myös sellaisia kirjajuttuja, joita ei ole täällä blogissa. Blogi on jonkinlaisessa käymistilassa, olisiko Instan pienet jutut hyvä tuoda tännekin?

Kesän päätteeksi: Paavolan tammi, Tukholma, Nick Cave

Viimeisimmän IrisMurdoch -postaukseni yhteydessä pohdin sitä, miten hankalaa bloggaamisesta on nykyisin saada otetta. Ehkä syynä on kyllästyminen: toistakymmentä vuotta kirjabloggausta. Ehkä syynä on se, että olen töissä kirja-alalla ja vaikka en juuri teekään töitä romaanien kanssa, ei tietokoneen äärellä istuminen vapaa-aikana jaksa aina kiehtoa. Ehkä syytä ei voi edes tietää. Sen tiedän, että luen edelleen (tietenkin!) paljon, mutta en sitä, alanko jatkossa kirjoittaa tänne pienempiä kirjajuttuja, keskitänkö vapaa-ajan lukemisesta kertomisen Instagramiin (klik sivupalkista) vai lisäänkö tänne Lumiomenaan tällaisia muita juttuja kirjojen lomaan. Jonkinlaisen tuoreuden ja bloggaamisen ilon haluaisin säilyttää, mutta katsotaan.

Nyt siis tällaisen kyllästymisjohdannon jälkeen muutamia loppukesäisiä iloja.

Paavolan tammi

Täällä olen käynyt aiemminkin. En tiedä, onko järkevää autoilla katsomaan yhtä puuta. Puu on kaunis, vuosisatainen, majesteettinen, maaginen. Sitä pitää lähestyä varoen ja vaalien. Haluaisin vielä joskus käydä Paavolan tammella syyssumujen aikaan, mutta toisaalta kaikki puut ansaitsevat arvostusta. ♥



Päivä Tukholmassa

Vuosi sitten meiltä jäi yksi kesäperinne välistä: päivä Tukholmassa heinäkuun viimeisellä viikolla. Tänä vuonna oli jälleen aika käydä länsinaapurimme pääkaupungissa. Emme tehneet reissulla oikeastaan mitään. Kävelimme vain Gamla Stanin kujilla, huomasimme että Harry Potterin syntymäpäivä on sama kuin hääpäivämme, ihastelimme merta hytin ikkunasta, nautimme laivan aamiaisravintolan pöytään tarjoilluista pannukakuista. Kotiin ostimme uuden ovimaton. Nyt tuntuu, että ensi kesänä teemme perheen viimeisellä yhteisellä lomaviikolla jotain muuta, mutta oli toki ihanaa olla vielä tovi irti arjesta.


Conversations with Nick Cave, Musiikkitalo, Helsinki

Kirjoitin Instagramiin ja omalle yksityiselle Facebook-sivulleni suunnilleen, tässä hieman lyhentäen sillä juttuni oli aika pitkä, näin:

Reilut 22 vuotta sitten Ruisrockissa lavalla heilui mustiin pukeutunut, ruodonlaiha mies, joka oli (ehkä) päihtynyt/aineissa, mutta niin taitava. Olin löytänyt Nick Caven musiikin muutamaa vuotta aiemmin ja samalla löytänyt itselleni toisen musiikillisen kestosuosikin Tori Amosin rinnalle. Nämä rakkaudet ovat kestäneet.

Eilen illalla [27.8.] Musiikkitalon lavalla oli edelleen ruodonlaiha mies, mutta tällä kertaa hyväkuntoinen, hyväntuulinen. Conversations with Nick Cave tarjosi hienon illan. Yleisön joukosta kuului monenlaisia kommentteja ja kysymyksiä. Oli mm. Elisa Dayksi (!) esittäytynyt pieni (!) tyttö (jolle Cave lauloi Mermaidsin), keskusteluja häpeästä, unista, autossa työskentelemisestä, Caven jumalasuhteesta ja tylsyydestä. Oli valtava määrä biisejä, jotka muistuttivat miksi Cavesta niin pidän: vimmainen ja loistava Mercy Seat (en melkein kestänyt), ihana Into My Arms, hieno Jubilee Street, tietenkin Stagger Lee (tosin vasta sitten, kun Cave kysyi että halusiko yleisö kuulla sen), sydänkasvoinen West Country Girl jne. Joukossa oli myös The Boys Next Doorin, Caven ensimmäisen bändin, kappale The Shivers, jonka Cave esitti ensimmäistä kertaa koskaan soolona.

Kolmetuntinen meni kuin siivillä. Tällainen illan kuuluikin olla: yllättävä, intiimi, älykäs, melankolinen, lämmintunnelmainen ja osin myös hillittömän hauska. Parasta oli se, miten vahvasti läsnä Cave oli koko ajan, ikään kuin jokaiselle. ❤️

--
Niin, yllä olevan kirjoitin keskiviikkona. Caven konsertti piti sisällään keskustelua ja musiikkia ja Musiikkitalo oli konseptille erinomaisen toimiva paikka. Nyt sunnuntaina olen edelleen kiinni konsertin tunnelmassa. Haluan pitää siitä paljon itselläni ja silti jakaa kokemaani teille muillekin. Olen vajonnut jonnekin hyvän melankolian ja onnellisuuden rajamaille. Suosittelen kaikille, niillekin jotka eivät Caven musiikista välitä, sivustoa The Red Hand Files. Millä taidolla Cave vastailee ihmisten hänelle lähettämiin kysymyksiin. Hänen tekstinsä ovat kuin pienoisesseitä, vielä erinomaisesti kirjoitettuja. Spotify-soittolistallani viikon kuunnelluin kappale on ollut The Girl in Amber.



Koti, syksy

Suosikkivuodenaikani on alkanut. Ulkoilun, kotona olemisen, lukemisen, fiilistelyn aika.


P.S. Huomenna jatkan yhdellä kirjajutulla Instagramissa. Kirja on niin huono, etten ole varma, tuonko siitä rippeitäkään tänne blogiini. Katsellaan!