Jenny Erpenbeck: Kairos

 

Jenny Erpenbeck: Kairos
Tammi, Keltainen kirjasto 2025
Kairos 2021
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Kansi Laura Lyytinen
408 sivua
Saksalainen romaani

Edessä oleva vuosi on hämärän peitossa, hämärän kuin himmentynyt peili. Eikö hän kuitenkaan kuule hälytysääntä, joka on aiheutunut siitä, ettei hän näe mitään? Laahustus ja putoaminen ja liukuminen ovat niin eläviä, tavattoman elävää kaikki se, mikä on lähtenyt liikkeelle.

Kahtia jakautunut Saksa, yhdistyvä Saksa. Vasta 19-vuotias Katharina, häntä 34 vuotta vanhempi Hans. Itä-Berliini, ja muurin murtumiseen on vielä muutama vuosi. Hans on naimisissa eikä aio jättää vaimoaan, Katharina hullaantuu ja heidän välilleen syntyy intensiivinen suhde, joka muuttuu koko ajan hurjemmaksi ja saa alistavia, väkivaltaisia muotoja. Samaan aikaan muuttuu myös ympäröivä maailma. Kun yhteiskunta hakee uutta suuntaa ja vanha valtio romahtaa, alkaa myös henkilökohtainen raunioitua. 

Jenny Erpenbeckin Kairos on paitsi kertomus epätasa-arvoisesta parisuhteesta myös poliittinen romaani, jossa kannanotto syntyy lukijassa itsessään. DDR on erilainen Katharinalle ja Hansille niin heidän ikänsä kuin taustojensakin vuoksi. He molemmat ovat itää, mutta ajan edetessä toinen valtio lakkaa olemasta: länsi ja itä yhdistyvät, lomittuvatkin, mutteivat silti aidosti kohtaa. Yhdistyminen ei tarkoita vapautta tai automatisoi hyvää elämää, sillä historian kerrostumat elävät ja lomittuvat yhteiskunnassa aina. Toinen puoli hallitsee toista – aivan kuin ihmissuhteessakin.

Kairos on syvä ja hyvällä tavalla hengästyttävä romaani. Se haastaa lukijansa tavalla, jota arvostan: kerronnallisesti, näkökulmateknisesti, temaattisesti, kulttuuriviittauksiensakin osalta. Aina ei esimerkiksi ole selkeää, toimiiko kertojana Katharina vai Hans. Romaani on myös monin osin inhottava. On hirvittävän helppoa inhota Hansia, ja inhoankin: sitä, millainen hän on, mitä hän edustaa, hänen ja Katharinan ikäeroa, Hansin asennetta ja tekoja. Kaikkea. Ja samalla juuri Hansissa, toki Katharinassakin, heijastuvat Saksan ja Saksojen historian monet polut aina toisen maailmansodan ajasta Saksojen yhdistymiseen. Lukiessani halusin ravistella Katharinaa, että lähtisi, lähtisi heti ja että Hans joutuisi kärsimään.

Ja jos Kairos onkin (Hans-)osin vastenmielinen, on se romaanina kauttaaltaan upea. Sitä voi yhtään liioittelematta kutsua aikamme parhaimmistoon kuuluvaksi kaunokirjallisuudeksi. Se on hyvin kirjoitettu ja suomennettu, otteessaan pitävä ja siten koukuttava, korkeakirjallinen, kulttuuriviittauksia sisältävä, historiaa luotaava, vastenmielinen – ja niin, niin hieno, että se soi kuin “Requiem”, mutta:
“Ei se nyt sovi tähän, nuori nainen sanoo. Hän sanoi nyt tähän.”

26 kirjaa vuodelle 2026

 

26 kirjaa vuoteen 2026 eli mitä kuvittelen lukevani. Instagramissa Tiian lukupäiväkirja muisti minua tägillä, jossa suunnitellaan lukemisia nyt alkaneelle vuodelle. Onpa vaikeaa, ja mukavaa! Kuten aina, en luultavasti tule lukemaan kaikkia listaamiani, sillä lukumieli jos joku on oikukas eikä esimerkiksi syksyn kirjauutuuksia ole vielä julkaistu. Nostan listalleni nyt keväällä ilmestyviä ja vanhempiakin teoksia sekä muutaman (jo lukemani) työkaunon vinkiksi teille muille.

Käännökset
* George Eliot: Daniel Deronda (ikuinen hyllynlämmittäjäni)
* Francesca Giannone: Lizzanellon kirjeenvaihtaja
* Sven Mikser: Vareda (lainasin jo kirjastosta)
* Coco Mellors: Blue Sisters
* Sawako Natori: Kirja, jota etsit
* Lydia Sandgren: Läpileikkaus (aloittelin joskus ja pidin, mutta jostain syystä jäi kesken)
* W. G. Sebald: Saturnuksen renkaat
* Patti Smith: Enkelten leipää
* Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken
* Alia Trabucco Zerán: Puhdas
* Anne Tyler: Kolme kesäkuun päivää
* Asako Yuziki: Voita

Kotimaiset
* Johanna Forss: Pidot
* Joel Haahtela: Talvikappeli
* Anu Kaaja: Siluetinleikkaaja
* Mikko Räty: Kaikki putoava
* Karoliina Timonen: Hilda, Hanna ja Ida Kristiina
* Vera Vala: Persikankukkien aikaan

Englanninkieliset
* Francesca Hornak: So Good to See You
* Megan Hunter: Days of Light
* Olivia Laing: Garden Against Time
* Alan Murrin: The Coast Road (sain joululahjaksi)

Bonuksena työkaunot (vinkiksi teille muille)
* Susanna Makaroff: Piiri pieni pyörii
* Tittamari Marttinen: Brunssilla murhaajan kanssa
* Heli Rantala: Summer of sock’n’roll (mainio nuortenkirja)
* Pekka Vartiainen: Murhakertomuksen anatomia

Olisiko jotain, mitä minun pitäisi ehdottomasti lukea? Mitä suosittelisit? Vinkit ovat tervetulleita. ❤️📚

Vuodelta 2025

 
Hei, hei vuodelle 2025, jota ei tule ikävä. 

Ensin hieman kirjoja, tietenkin! En listaa välttämättä kaikkia parhaimpia lukuelämyksiä enkä työkirjoja, mutta muuten mieleenjääneitä ja tärkeitä:

* Samantha Harvey: Orbital. Mitä kaunein romaani ihmistä avaruusaluksella, maapallosta ja ihmisyydestä.
* Barbara Pym: Excellent Women. Raikasta luokkatietoisuutta, teetä ja sympatiaa.
* Clare Leslie Hall: Missä maa murtuu. Vuoden paras lukuflow.
* Virginia Woolf: The Waves. Olen etsinyt Aaltoja kauan suomeksi, luin sitten englanniksi — hyvin hitaasti. Innoittajana toimi Levottoman lukijan eli Kirsi Pihan vetämä Woolf-lukupiiri.
* Elisa Shua Dusapin: The Pachinko Parlour. Ihana (!) romaani kulttuurien välissä elämisestä.
* Lily King: Kirjoittajia ja rakastajia. Heti lukemisen jälkeen en olisi arvannut, miten tämän tunnelma jää mieleen.
* Lauren Elkin: Scaffolding. Ostin kannen vuoksi, sain hyvän romaanin. Belleville 2019 ja 1972, naisten oikeuksia, ihmissuhteita.
* Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta II. Rakastan tämän kirjasarjan lukemista.
* Minna Rytisalo: Sylvia. Ystäväni tuorein romaani on sykähdyttävä, monitahoinen, kieleltään taidokas ja kauttaaltaan kiehtova.

Blogi täällä on elellyt omaa tahtiaan, toisinaan aktiivisemmin ja toisinaan kuin torttuja ottaen. En tee uudenvuodenlupauksia, mutta koetan muistaa siirtää Instaan postaamani kirjajutut pääosin myös tälle blogin puolelle. Instassa olen kuitenkin aktiivisempi, joten vinkkaan seuraamaan kirjagram-tiliäni tästä linkistä.

Nyt päättyvä vuosi oli minulle raskas. Se kyllä sisälsi kauniita hetkiä ja elämän hyvyyksiä, mutta toi myös menetyksiä ja suurta surua. Vuodesta haluan muistaa valoisat päivät, pitkän ja ihanan kesän, Lontoon, monet hyvät keskustelut, kirjamessut ja museokäynnit, ystävien tapaamiset, retket, kotona vietetyt tavalliset päivät, nostetut maljat ja lukuisat elokuvat (Letterboxdiin kirjasin lähes sata katsottua elokuvaa). Kaikkea sellaista, mitä yllä olevassa kuvassa näkyy aina lontoolaisen ravintolan hassusta vessasta Ultra Bran konserttiin, museokäynneistä kuopuksen 18-vuotispäivään.

Toivon kaikille lempeää tulevaa vuotta! 

Hyvää joulua

 

Jane Austen 250

Jane Austenin syntymästä 250 vuotta tänään 16.12.! Mitä Austen ja hänen kirjallinen tuotantonsa merkitsevät teille muille? Onko joku Austenin romaani ikisuosikkien joukossa, tuttu filmatisointien kautta, kerran pakolla luettu tai peräti täysin tuntematon? Omistatko kenties mittavan Austen-kokoelman? Oletko “janeiitti” ja pukeudut  regency-ajan vaatteisiin? Haaveilet nummikävelyistä ja nokkelasta sanailusta? Järjesteletkö ystäviesi sosiaalisia ja lemmensuhteita?

Rakastan, tietenkin, monia Austenin teoksia. Lukiossa vietin (siihen aikaan harvoja) hyppytunteja usein kirjaa lukien. Englanninopettajani huomasi minut lukutoukan ja suositteli Austenia. Luin silloin ensimmäisen austenini, tietenkin Ylpeyden ja ennakkoluulon, ja pidin romaanista mutten kuitenkaan syystä tai toisesta jatkanut Austenin parissa. Pari vuotta myöhemmin filmatisoinnit, BBC:n erinomainen Ylpeys ja ennakkoluulo -sarja sekä etenkin Ang Leen ohjaama Järki tunteet, tekivät minusta fanin. Edelleen muuten rakastan melkein kaikkea, jossa Emma Thompson, Colin Firth tai Hugh Grant näyttelevät. Ja Jennifer Ehle on toki täydellisin Elizabeth Bennet koskaan.

Hankin myös romaanit heti hyllyyni silloisilla filmatisointikansilla, kummankin teoksen olen sittemmin lukenut useasti ja pidän molempia eräinä lempikirjoinani. Kaipa tässä (yli) kolmisenkymmentä vuotta ensilukemisen jälkeen niitä voisi kutsua jo ikisuosikeikseni. Toki olen lukenut myös Emman, Neidon vanhassa linnassa, Viisastelevan / Arkailevan sydämen ja koko joukon Austenia käsittelevää kirjallisuutta. Viimeksi mainituista kuvassa näkyvät Carol Shieldsin Jane Austen ja eräs minulle hyvin mieluinen työkirja, Heta Pyrhösen Jane Austen. Aikalaisemme. Kumpaakin ilolla suosittelen jokaiselle Austenista kiinnostuneelle, niissä on paljon nykylukijaa puhuttelevaa. Pyrhösen teoksen nimen mukaisesti Austen on monessa juuri meidänkin aikalaisemme.

Entä sitten se itselleni kaikkein rakkain Austenin romaani? Se on, aina vaan, Järki ja tunteet, joka on minulle vahvasti siskokirja. Dashwoodin kolmesta siskoksesta kertova kirja keskittyy järkevän isosiskon Elinorin ja ailahtelevaisemman Mariannen pyrkimyksiin tavoitella onnea ja rakkautta, kumpikin omilla keinoillaan (nuorin sisar Margaret on paljon nuorempi). Se on yhtä nokkela ja yhteiskuntaa satiirinkin keinoin katsova kuin Austenin ehkä rakastetuin romaani Ylpeys ja ennakkoluulo, mutta jotenkin minuun on aina vedonnut juuri Elinor. Kersti Juvan uudet suomennokset (kuvassa oikealla pystyssä) ovat erinomaisia.

“Elinorilla oli hyvä sydän ja lämmin luonne, hän tunsi syvästi, mutta hänellä oli taito hallita tunteensa, taito joka hänen äidiltään oli jäänyt oppimatta ja jonka toinen hänen sisaristaan oli päättänyt olla opettelematta. Marianne oli lahjoiltaan monessa suhteessa Elinorin veroinen. Hän oli herkkä ja älykäs; mutta kaikessa palava; kohtuus oli hänelle vierasta niin iloissa kuin suruissa. Hän oli jalomielinen, rakastettava, kiinnostava: tätä kaikkea hän oli, mutta ei järkevä.” (Suom. Kersti Juva)

P.S. Janeiitiksi en tunnustaudu, samastuhan eniten Elinoriin, vaikka kyllä minussa (kuten kai kaikissa) vähän Marianneakin elää.

P.P.S. Tuulevin lukublogista löytyy linkkejä moniin tämänpäiväisiin Jane Austen -postauksiin. 

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä

 

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä
Hertta 2025
Moi qui n'ai pas connu les hommes 1995
Suomentanut Nana Sironen
Kansi Satu Enstedt
221 sivua
Belgialainen romaani

Muistini alkaa suuttumuksesta.

Miten voi oppia, muistaa tai ylipäätään elää, jos koko siihenastinen elämä on sujunut vankeudessa bunkkerissa maan alla? Ja mitä sitten, kun ovet avautuvat ja näkeekin vaikkapa taivaan? Jacqueline Harpmanin romaanissa En ole koskaan tuntenut miehiä päähenkilö ei tiedä tarkkaa ikäänsä, sillä hän on aina elänyt vankeudessa muiden, itseään vanhempien naisten kanssa. Heitä vartioivat hiljaiset miehet, ja heillä on ruokaa ja välttämättömyystarvikkeita. Vanhemmilla naisilla on muistoja elämästä ennen katastrofia, tytöllä ei. Hänen todellisuutensa on ollut maanalainen selli ja sen tavat ja säännöt. Mutta hän oppii. Hän kuuntelee, laskee, päättelee, kuvittelee. Hän kaipaa, haastaa, on utelias.

Romaanissa ei ole lukuja, vaan teksi on kuin yksi ja sama. Kuulostaa ehkä säikäyttävältä, mutta kerronta etenee niin, että luvuttomuuden lähes unohtaa. Romaani on siis mitä vangitsevin (todellakin). Lukiessa minulle, kuten huomaan muutamille muillekin tulleen, mieleen tulee väistämättä Margaret Atwoodin Orjattaresi. Atwoodin romaanissakin naiset tai osa heistä on vankeja, mutta kirjassa asialle on selitys ja yhteiskunnassa muita ihmisiä.

Harpmanin teoksessa ei ole kumpaakaan. Siinä viitataan katastrofiin, mutta sen syitä ei selitetä eikä elossa ei tunnu olevan enää ketään muita kuin nämä naiset. Kyseessä on ehdottomasti dystopia, kenties jopa scifi – realistisin puittein. Maailma on sellainen, jollaiseksi sen voisi kuvitella vallankaappauksen ja ympäristötuhon jälkeen. Ihmiset ovat poissa, liikennevälineiden sisältä löytyy ruumiita, kertoja tekee omia tutkimusretkiään.

Vaikuttava, hieno romaani ja uskoisin, että myös mieleenjäävä. Eleetön muttei suinkaan tunteeton kerronta, jota voisi luonnehtia psykologisesti tiheäksi, pitää otteessaan. Lukija on yhtä hämmentynyt kuin kertojakin – tosin lukijalla on ympärillä koko elävä maailma, kertojalla: ei mitään. Mutta muistonsa jokainen luo itse.

Lumiomena 17 vuotta

 

Minne menet, Lumiomena? Toisinaan uinuva, toisinaan virkeämpi blogi täyttää tänään 17 vuotta! 27.11.2008 kirjoitin Lumiompun alkusanat. Vuosiin on mahtunut monenlaista: kirjoja ja haaveilua, aktiivisia vuosia ja jopa useita postauksia viikossa, erilaisiin haasteisiin osallistumista, luettua ja joskus kesken jäänyttä, kirjablogikirja, kirjallisuustapahtumiin osallistumista, retkiä ja matkoja, toisinaan muitakin kuulumisia.

Viime vuosina kirjagram on syönyt aikaa blogilta. En oikein itsekään tiedä syytä siihen, sillä periaatteessa voisin tehdä ihan samanlaiset postaukset molempiin, kirjoitanhan aika pitkästi Instankin puolelle. Kaiken kukkuraksi kirjoitan Insta-postauksetkin ensin tietokoneella Docs-tiedostoon. Tässä on selvä ryhtiliikkeen paikka, sillä kyllä blogilla on edelleen paikka sydämessäni.

Mutta siis, Lumiomena-blogi pysyy edelleen. Sen kunniaksi kaksi asiaa: kaupallisia periaatteita ja haastattelu.

Periaatteet koskevat nyt luettujen kirjojen alkuperää, ts. miten merkitsen arvostelu- tai markkinointikappaleet ja mistä ylipäätään haalin kirjasomeissani näkyvät teokset. Merkitsen aina minulle arvostelu- tai markkinointikappaleina tulleet kirjat: aiemmin sanoilla “arvostelukappale” tai “kustantamosta”, nykyisin ilmoitan että “kirja saatu markkinointitarkoituksessa / lähettävän tahon nimi”.
Sen sijaan en kerro, jos olen itse ostanut kirjan, löytänyt sen lapsuudenkotini tms. kirjahyllystä tai vintiltä, saanut teoksen lahjaksi tai lainannut sen kirjastosta tai ystävältä. Nämä ovat yksityisiä asioita, toki joskus rikon tätäkin kertomisen kaavaa, jos vaikkapa iloitsen jostain kirjalöydöstä ihan erityisen suuresti.

Haastattelu on kysymyksiin vastaamista. Lähes täysi-ikäistä blogia juhlistaakseni pyysin kirjagram-seuraajiani esittämään minulle kysymyksiä. Niitä tuli ihan mukavasti, myös muutama kommentti. Kiitos kaikista, vastaa nyt niihin, jotka ehtivät tulla ennen tämän postaukseni julkistamista:

Tätä kautta löysin Haahtelan, yksi juhannus luin Perhoskerääjän ja ostin vanhan huvilan.
Ihana kuulla. Haahtelan Perhoskerääjä on minulle hyvin rakas kirja.

Millainen kirja haastaa sut lukijana?
Hyvä ja vaikea kysymys! Oikeastaan ainakin kolmenlaiset.
- Ensiksikin jotkut vanhat ja muhkeat klassikot: onko niiden lukemiseen aikaa, onko niiden kieli vanhentunutta, saanko niistä mitä irti? Tässä on tietenkin vaihtelua, mutta ne liki tuhatsivuiset kyllä haastavat. Siksipä uhoankin nyt, että aion vihdoin ja viimein joulun aikaa aloittaa George Eliotin Daniel Derondan. Hidas lukeminen on myös hyväksi, uskon.
- Toiseksi koen kaikkein yksinkertaisimman viihteen haastavana ja turhauttavana. Huom! En tietenkään tarkoita kaikkea viihdekirjallisuutta, arvostan hyvää viihdettä.
- Ja kolmanneksi sitten ne laadukkaat, rakenteellisesti, kielellisesti tai muuten lukijansa eksyttävät romaanit. Nämä kirjat tarjoavat usein haasteen, johon haluankin tarttua. Viimeksi tällainen oli Virginia Woolfin Aallot, jonka luin englanniksi ja josta paljon meni ohi. Aallot on tietenkin myös klassikko. Julkaistaisiinpa romaanista uusi suomennos.
- Haastavia kirjoja on usein ilo rakastaa.

Mistä haaveilet? Onko konkreettisia “tavoitteitakin”, vai unelmoinnin mielenmaisemaa?
Haaveilu on toinen luontoni, joten mielenmaisemaani se ehdottomasti on. Ei ole päivää, etten olisi ajatuksissani ja haaveissani. Mutta toki on tavoitteitakin, esimerkiksi nyt joidenkin vuosien sisällä haaveilen muuttavani parempien kulkuyhteyksien äärelle. Sen aika ei ole vielä.

Mitkä ovat olleet mieleenpainuvimpia kirjoja, joista olet kirjoittanut blogiin?
Jo mainittu Joel Haahtelan Perhoskerääjä, joka oli ensimmäinen lukemani Haahtelan teos ja vei heti mukanaan. Muhkeista klassikoistakin oli puhetta, joten kyllä vaan: Volter Kilven Alastalon salissa, joka oli paljon sujuvampi ja hauskempi kuin ennakkoon odotin. Hmm, ja sitten ehkä Cecilia Samartinin Nora & Alicia, koska se taisi olla ensimmäinen kustantamon minulle yllätyksenä lähettämä markkinointikappale ja jäi siksi mieleen. Erityisen mieleenpainuvia ovat olleet myös ystävien esikoisteokset, mm. Minna Rytisalon Lempi ja Karoliina Timosen Aika mennyt palaa. ♥

Mistä haaveilet nyt?
Juuri nyt haaveilen huomisillasta. Perjantai! Paljon erilaisia sosiaalisia menoja sisältäneen syksyn vastapainoksi juuri tänään aion vetää illalla villasukat jalkaan, lämmittää glögiä ja käpertyä sohvannurkkaan katsomaan elokuvaa. Mikä toteuttamiskelpoinen haave!

Mikä on paras kirjatapahtuma, jossa olet ollut?
Voisin vastata pitkästi ja luetella monet julkkarit, kirjabrunssit sun muut, mutta sanon:
Helsingin kirjamessut.

Oletko opiskellut kirjallisuutta?
Olen, 1990-luvulla. Kirjallisuus oli ensin pääaineeni, mutta muuttui sittemmin sivuaineeksi ja suoritin siitä aineopinnot.

Mitä huippuhetkiä blogi on sinulle tuonut / antanut?
Ystäviä! He ovat tärkeintä, mitä blogi on minulle tuonut. Vuosiin mahtuu muutenkin monenlaista, kuten pari lehtihaastattelua tai Ylen uutisiin pääsy. Yksi huippuhetki oli ehdottomasti syksyllä 2016, jolloin Lumiomena oli Cisionin listauksen mukaan Suomen suosituin kirjablogi.

Miksi alun perin aloitit Lumiomenan kirjoittamisen?
Pidin toista, yksityistä blogia ja ajattelin, että olisipa kiva pitää lukupäiväkirjaa netissä. Blogit olivat silloin aika uusi juttu, muutamia kirjablogeja Suomessa jo oli.

Paljon onnea! Miten kirjasome on sun kokemuksen mukaan muuttunut 17 v aikana?
Kiitos! Kirjasome on muuttunut ja kasvanut valtavasti. Aluksi oli muutamia yksittäisiä blogeja, joskus 2010 tai 2011 alkoi blogien “kultakausi”, jonka aikana uusia blogeja syntyi, oli erilaisia haasteita, Blogistanian Finlandia -palkinnot saivat alkunsa, perustettiin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -sivusto, jonka ylläpidossa olin alkuvuosina mukana jne. Kirjagram ja -tube aloittivat myöhemmin, nyt on myös BookTok, Discord jne. Kirjasomettajia on paljon ja se kertoo kirjarakkauden ja lukijuuden voimasta. Yksi hyvä esimerkki muuten on se, miten paljon kirjasome näkyy vaikkapa messuilla.

♥
Kiitos kaikille!
Kirjojen ja haaveilun merkeissä on hyvä olla ja jatkaa.

P.S. Jos illan aikana tulee lisäkysymyksiä, vastailen niihin Instagramissa. Ottakaahan Lumiomppu seurantaan.
Ja nyt kohta jännittämään tämänvuotisia Finlandia-voittajia.

Riko Saatsi: Yönistujat

 

Riko Saatsi: Yönistujat
Gummerus 2025
191 sivua
Kotimainen romaani

suomea puhuvat, mutta kyllä ne ryssiä ovat.

Olen joskus sanonut, että (vapaa-aikana) luen kirjoja analyyttisyyden ja elämyksellisyyden rajamailla. Sitten on myös jonkinlainen henkilökohtaisen kiinnittymisen taso, joka voi olla luetun subjektiivinen hyvyys, joskus teoksen aihepiiri (ah, miten usein rakastan vaikkapa brittitunnelmaa tai pienoisromaanien haahuilevia ihmisiä), toisinaan vaikka lukuhetki, aihepiiri, taitavat virkkeet. Joku sellainen, joka kuuluu kyllä osaksi elämystä, mutta on jotain enemmän.

Riko Saatsin Yönistujat on näitä henkilökohtaisen kiinnittymisen kirjoja. Tietenkin luin sitä myös analyyttisesti (rakenne, virkkeet, osin käytetty karjalan kieli, teemat, evakot, historia, toiseus, häpeä) ja elämyksellisesti (miten lukiessa leimahti viha ja kaipuu, kyyneleet, ihmetys). 

Mutta sitten luin sitä myös sen vuoksi, että kyseessä on itselleni ehkä ensimmäinen lukemani romaani, jossa keskiössä ovat karjalankieliset ortodoksiset evakot. Siis sellaiset, jollainen myös isänäitini oli. Saatsin romaanin ihmiset tulevat Suistamolta, mummo oli kotoisin Suojärveltä. Karjalaisista ja evakoista on Suomessa paljonkin kirjoja, mutta onko niin, että niissä lähes kaikissa kerrotaan luterilaisista? (Heikki Turusen teokset ovat tiedossani, niitä en ole lukenut.) Eipä siis ihme, että Saatsin romaani veti minua puoleensa magneetin lailla, sillä:

Ei karjala ollut kieli ollenkaan [--]
Monet meistä elävät tietämättöminä. Tai harhaopin vallassa [--].
Myös mummoni oli kokenut häpeää kielestään ja uskonnostaan. Hänelle oli sanottu, että “mene sinäkin jumalaton kirkkoon”. Karjalaa mummo ei enää Savossa puhunut, mutta hänellä oli ikuisesti pieni aksentti.

Joka aamu Olavi oli mustelmistaan huolimatta urheasti talsinut kouluun.
Isäni on vasta nyt, kahdeksankymppisenä, kertonut miten häntä oli nimitelty koulussa. (Ja isäni on siis puoliksi karjalainen, toinen puoli hänessä on savolaista.)

Spuassua vastah mie varmah rikon da lapsie vastah rikon, ku ni midä en siul nyt pagize.
Voi, miten haluaisin kiinnittyä osittaisiin karjalaisjuuriini. Moni asia tietenkin sykähdyttää, mutta paljon on vierasta, vieraampaa kuin muissa minussa virtaavissa heimoissa (savolaisuudessa ja keskipohjalaisuudessa).

Mutta siis ja kaiken kaikkiaan. Nastin, kertojan, sairasvuoteen äärellä Joensuussa vuonna 1991 muistelema tapahtuu yhden vuorokauden aikana. Yönistujien ajallinen kaari on kuitenkin pidempi ja keskittyy evakkoaikaan ja Nurmekseen asettumiseen. Ajankuva, ihmismieli, itäisen ja (Pohjois-Karjalassakin vallitsevan) läntisen kulttuurin erilaisuus heräävät henkeen yhden perheen mikrohistoriassa. Tatjana-mummon ruumiinvalvojaiset nostavat esille ristiriitoja, niin ulkoisia kuin ihmismielestä kumpuavia. Karjalankieliset ilmaisut ja 1990-luvun tasolla koko puhe sekä Lasari-pojan näyt tuovat tarinaan oman vahvan tunnelmansa. Itkijääkin valvojaisiin haetaan.

Kokonaisuus on intensiivinen ja vaikuttava, Saatsin teos resonoi nykylukijassakin – myös ilman karjalaisjuuria, sillä eipä maailmanmeno ja ihmisten tavat kohdata vierasta ole juurikaan muuttuneet. Kiitos Riko Saatsille tämän hienon romaanin kirjoittamisesta.

Thomas Schlesser: Monan katse

 

Thomas Schlesser: Monan katse
Otava 2025
Les yeux de Mona 2024
Suomentanut Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu Piia Aho
406 sivua
Ranskalainen romaani

*Kirja saatu markkinointitarkoituksessa

Pienissä detaljeissakin näkyy maailman rajaton suuruus.

Leonardo, Vermeer, Turner, Degas, van Gogh, Monet, Hammershoi, O’Keeffe, Kahlo, Basquait… Taiteilijoita ja heidän teoksiaan, Pariisin ihmeelliset taidemuseot ja 10-vuotias tyttö, joka kerran viikossa tutustuu teoksiin isoisänsä kanssa. Thomas Schlesserin menestysromaani Monan katse luotsaa lukijansa 52 merkittävän taideteoksen äärelle ja on myös fiktiota sokeutumisvaarassa olevasta tytöstä.

Monan katse on monella tapaa kiinnostava ja antoisa kirja. Kiinnostavaa on tietenkin teoksen tietoteema: taiteen historia, taiteen kokeminen, tapa katsoa teoksia ja samalla maailmaa, itseäänkin. On ilo lukea eri tyylisuunnista, taiteilijoiden elämästä ja tekniikoista ja valinnoista, on kiehtovaa pysähtyä ja löytää teoksista uusia yksityiskohtia tai suuria linjoja, myös kokonaan uusia teoksia. Vanhin romaanissa esitelty teos on varhaisrenessanssia, Botticellia, uusin taas Pierre Soulagesin työ 2000-luvun alussa. Kirjan teosten joukossa on maalauksia, valokuvia ja veistoksia. Schlessler samalla kertoo (pääosin) länsimaisen kuvataiteen tarinaa.

Omalla tavallaan kiinnostavaa on sekin, miten Schlesserin kirja on samalla kertaa toisaalta niin syvällinen ja toisaalta naiivi. Naiivilla tarkoitan romaanin kehystarinaa: 10-vuotias tyttö saattaa menettää näkökykynsä, onhan sellainen traagista ja sydämeenkäyvää (ja mahdollista, totta kai). Ja sitten tytön ukki alkaa käyttää lapsenlastaan Pariisin kuuluisimmissa taidemuseoissa: yksi teos / viikko, kokonaisen vuoden ajan. Vuoden aikana taidehistoria tulee tutuksi myös lukijoille – eikä ihme, onhan kirjailija Thomas Schlesser taidehistorioitsija ja professori.

En ole ensimmäinen, jolle kirjasta tuli mieleen Jostein Gaarderin 1990-lukulainen hittiteos Sofian maailma, jossa melko löyhän kehystarinan keinoin ja nuoren tytön näkökulmasta tutustutaan filosofiaan. Monan katseen rakenteessa onkin paljon tuttua ja jotain sellaista kosiskelevaa menestysromaanimaisuutta, sillä onhan lukijoiden nyt rakastettava tällaisia tarinoita. Kyynisyys nostaa pakostakin päätään, onneksi vain hieman.

Sillä jos ja kun kyynisyyden pystyy laittamaan taka-alalle, on helppoa viehättyä paljosta, antaa taiteen tulla tykö, ottaa vastaan oivalluksia. Myös romaanin rauhallinen tempo tekee hyvää: miksei itsekin kävisi katsomassa vain yhtä teosta kerrallaan. Onnistuisinko siinä? En tiedä. Ehkä kokeilen joskus, onneksi on Museokortti.

Olen käynyt kerran Pariisissa ja vieraillut kahdessa kirjan museossa (Louvressa ja Orsayssa). Olisipa nyt innostavaa käydä noissa paikoissa uudelleen. Löytäisinkö samaa lumoa ja yksityiskohtia kuin Mona ja ukki? Pariisiin en ole kuitenkaan matkaamassa, mutta (tietenkin!) suunnittelen syksyisiä taidemuseoretkiä Suomessa. Teosten äärellä todellakin kannattaa pysähtyä. <3

P. S. Kirjassa on kolme kuvaliitettä, jotka ovat hyödyllisiä. Lukiessa on ilo katsella kuvia käsiteltävistä teoksista. Ainoa pieni harmi on se, että omassa painoksessani liitteistä kaksi ensimmäistä ovat väärässä järjestyksessä. Tarinassa Mona ja ukki vierailevat ensin Louvressa, mutta kuvaliitteiden ensimmäinen on Orsay.

2 x Édouard Louis

 2 x Édouard Louis

Kuka Tappoi isäni
Tammi, Keltainen kirjasto 2022
Qui a tué mon père 2018
Suomentanut Lotta Toivanen
Kansi Tom Backström
76 sivua
Ranskalainen romaani

Naisen taistelut ja muodonmuutokset
Tammi, Keltainen kirjasto 2022
Combats et métamorphoses d'une femme 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
102 sivua
Ranskalainen romaani


Kaksi romaania. Kaksi sivumäärältään pientä mutta sisällöltään timanttista – ja timanttisen tärkeää. Ranskalaisen Édouard Louis’n Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset pureutuvat perheeseen ja yhteiskuntaan. Keskiössä ovat kirjailijan isä ja äiti.

Teoksista ensin mainitussa Louis’n isä on vakavasti sairas. Isä, joka ei aiemmin hyväksynyt poikansa homoutta ja joka joi ja sortui väkivaltaan mutta oli kuitenkin herkkä. Köyhyydessä kasvanut ja elänyt isä, jonka yhteiskuntakin tuntuu jättävän ulkopuolelle. Toisessa romaanissa kohdataan äiti, isää korkeammasta työväenluokasta lähtöisin oleva, sitkeä raskaan työn raataja, nyrkistä saanut mutta haaveisiin kykenevä. Äitikään ei osaa kohdata poikaansa, mutta äidin tarina on isän tarinaa valoisampi.

Kumpikin romaani tekee henkilökohtaisesta poliittista. Kuka tappoi isäni -romaanissa Louis sivaltaa ranskalaisia poliitikkoja viime vuosikymmeniltä ja nykypäivässä. Nimet ovat tuttuja meillekin: Chirac, Sarkozy, Macron… Hän syyllistää heitä paitsi romaanin (ja oman) isänsä tilasta myös yleisemmin siitä, mitä poliitikot voivat päätöksillään saada aikaan. Lukiessani mietin, että kumpa ainakin tietyt nykypäättäjät lukisivat Louis’n teokset, mutta ei ehkä auttaisi, pelkään.

Kuka tappoi isäni on pamflettimaisempi, Naisen taistelut ja muodonmuutokset kaunokirjallisempi. Kummassakin kyse on huono-osaisuudesta, asenteista, yhteiskunnan epätasa-arvosta ja identiteetistä. Molemmat ovat ovat henkilökohtaisia ja poliittisesti kantaa ottavia – mieleen jääviä ja tärkeitä teoksia, joissa yhdistyvät vimma ja hellyys.