Jouluinen kirjamatsi: Hanna Velling ja Jenny Bayliss

 

Talvinen kirjamatsi! Kumpi saa enemmän omenoita? 🍎

Lumiomena-blogin kultaisina vuosina tein muutaman kirjamatsi-tyylisen postauksen. Ja nyt, monen vuoden  jälkeen (ja myös ensimmäistä kertaa kirjagram-tililläni): hyvänmielen kirjamatsi. Oikeasti kyse ei tietenkään ole totisesta ottelusta kirjojen välillä. Satuin vain hybridilukemaan kaksi vuodenaikakirjaa. Hybridilukeminen tarkoittaa sitä, että aloin lukea kumpaakin teosta painettuna kirjana, mutta jatkoin loppuun äänikirjana.

Vastakkain, tai siis jouluomenoita keräämässä, ovat:

Hanna Velling: Pikkupakkasia ruukkikylässä * Bazar 2024 * Kansi Tiia Javanainen

Jenny Bayliss: Jouluksi kotiin * Otava 2024 * Suom. Anna-Mari Raaska

(Kumpikin kirja arvostelukappale kustantamosta)

Miten jouluomenat jakautuvat ao. kategorioissa?

Miljöö

Velling: Oikea suomalaisten ruukkikylien ilmentymä. Tiedättehän, kuin Mathildedahl, Strömfors ja ties mitkä kaikki muut yhdessä. Talvella! Kaikki ne rakennukset, omalaatuiset asukkaat jne.

Bayliss: Brittikylä! Yksi lempimiljööni missä vain kulttuurituotteessa. Suloinen ja omaperäinen.

Mahdoton valinta, menkööt omenat tasan. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Feelgood

Molemmissa on paljon hauskaa sanailua ja hahmoja sekä genrelle tyypillisesti myös vakavampia sävyjä. Tunteet kuuluvat aina feelgood-kirjoihin, joissa on hyvä olla jotain sydämeenkäyvää. Eniten sydämeeni kävi Ruukkikylä-kirjan Nappi-koira, mutta toisaalta Baylissin kirjassa isän kuolema tuo sisarukset yhteen. Tasan menee, mutta Nappi saa päälle sydämen. 🍎🍎🍎 - 🍎🍎🍎 ❤️

Talvisuus

Vaikea rasti, koska ruukkikylässä kuljetaan kevättä kohti, Jouluksi kotiin taas juhlitaan talvipäivänseisausta. Mutta Suomen talvi on aina Suomen talvi, pakko vetää kotiinpäin. Tässä omenat tietenkin Vellingin kirjalle. 🍎🍎 - 🍎🍎🍎

Sujuvuus

Feelgood-kirjan täytyy pitää lukija otteessaan. Painettuna kirjana kumpikin on genressään oikein mainio. Äänikirjaa kuunnellessa ainakin minulla ajatus alkaa usein harhailla ja ikävä kyllä Baylissin kohdalla niin kävi usein. Vellingin kirjan lyhyt luvut saivat (kuntosalilla) kuuntelijan kiitolliseksi, eli tämä kategoria menee nyt ruukkikylää kohti: 🍎🍎🍎 - 🍎

Voittaja on Hanna Vellingin Pikkupakkasia ruukkikylässä! Se voitti kahdessa kategoriassa sai Napin vuoksi sydämen päälle.

No, kirjamatsit eivät yhden (ja hyvin myötämielisen) lukijan tuomaroimana ole koskaan kovin reiluja. Kumpaakin kirjaa suosittelen kaikille, jotka haluavat lukea talvista hyvänmielenkirjallisuutta, ja näitä molempia voi hyvin lukea myös joulun jälkeen.

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö
Tammi 2024
Kansi Leena Oravainio
670 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Ehkä hiekka olisi laskeutunut takaisin pohjaan, vesi lopulta kirkastunut ja kaikki olisi ollut ennallaan, läikehtinyt esiin vain satunnaisina pelkoina, kroonisina fobioina.

Ehkä.

Mutta se ei mennyt niin.

Kaksi naista viettää aikaa saaristomaisemissa pöydän ääressä. Kamera on sivussa, naisilla on hellehatut, toisella musta ja toisella valkoinen. Heillä on käsissään multaisia sieniä, mädänsyöjiä. Naisten universumi on tässä, eivätkä he pääse pois.

Eva, minäkertoja, jonka lukija kohtaa alun kuvauksen jälkeen, on alkanut katsoa Ingmar Bergmanin elokuvia elämänsä käänteentekevänä aikana. Personan hän katsoo viimeiseksi, mutta juuri se on elokuva, joka virtaa hänen suoniinsa. Lukijalle Personan hahmot, Eva, Bergmanin Fårön saarelle matkaava fiktiivinen näkökulmahenkilö Julia sekä niin ikään fiktiota fiktiossa olevat Iris ja Edit kaikki lomittuvat keskenään. Jokainen heistä ikään kuin peilaa toinen toistaan.

Anna-Kaari Hakkarainen on kirjoittanut joitakin lempikirjojani, etenkin Kristallipalatsia ja Dioraamaa suorastaan rakastan. Eipä siis ihme, että odotin Marraseliötä. Ihme ei ole sekään, että tämä omaperäinen romaani nousi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Marraseliön lukeminen otti minulta kuitenkin kauan. En enää muista, milloin kirjan sain ja milloin sen aloitin. Joka tapauksessa syyskuussa. Aluksi olin uteliaalla tavalla innokas lukija, heti myös lumoutunut. Tällainen, ihmeellinen, kummallinen, moneen suuntaan kurottava, intiimi, avara, kaikkea! Jossain vaiheessa eksyin. Luin muuta. Palasin Marraseliöön, ihastuin uudelleen, tuskastuin. Hukkasin kirjallisuudenlajit ja -rajat, kadotin ehkä itseni lukijanakin ja sitten palasin romaaniin ja lukijuuteen. Halusin lukea Marraseliötä, oli pakko viivytellä sen kanssa. Vihasin ja rakastin sen lukemista. Lukeminen sirpaloitui, tarvitsi aikaa. Ja palkitsi.

Kuka minä olin?
Mitä kohti kuljin?
Pelko oli ollut niin pitkään kirkkain johtotähteni, etten tiennyt miten elää ilman sitä. Koko ruumiini oli voimaton.

Hakkaraisen romaani kerrostaa vallan ja pelon, kuvaa ilmiömäisiä ihmisiä, jotka valloittavat (tai ainakin koettavat) kaikki osat toisen elämästä. Kerroksellisuutta on myös Marraseliön intertekstuaalisuudessa mm. suhteessa Hakkaraisen omaan Dioraamaan sekä tietenkin Bergmanin Personaan, joka voi olla jonkinlainen avain nyt lukemaani, en tiedä. 2000-luvun alussa katsoin paljon Bergmanin elokuvia, mutta olen kadottanut niistä joitakin tuokiokuvia lukuun ottamatta lähes kaiken paitsi tunnelman. Nyt toivon, että olisin katsonut Personan ihan hiljattain (ja epäröin: olenhan ylipäätään nähnyt sen?).

Marraseliö on romaani, jolle en keksi verrokkia. En oikeastaan tiedä virkistävämpää kirjallisuutta kuin sellainen, jollaista en ole aiemmin lukenut. Marraseliön takakansiteksti kuvaa teosta "romaanin ruumiinavaukseksi, hybridiksi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat", ja se kaikki on helppoa uskoa. Marraseliö on romaani ja metaromaani, itsestään tietoinen silloinkin kun sen henkilöt eivät sitä ole. Se on taideromaani, ihmissuhdekuvaus, kriittinen(kin) ylistyslaulu Bergmanin elokuville, tutkielma halusta ja pelosta.

Adjektiivia haastava tulee usein yliviljeltyä, mutta Marraseliön kohdalla sitä voi käyttää – ja juuri tällä tavalla, tällaista kirjaa lukemalla, haluankin tulla haastetuksi.

Mikään ei lopulta kerro meistä enempää kuin se, millaisia fiktiivisiä maailmoja pystymme rakentamaan.

Kiitänkin Anna-Kaari Hakkaraista siitä, että hän on kirjoittanut tämän monikerroksisuudessaan kuin rihmastoisen, kiehtovuudessaan ainutlaatuisen romaanin, Marraseliön alaotsikon mukaisen loitsun. 

Anu Kaaja: Rusetti

 

Anu Kaaja: Rusetti
S&S 2023
Ulkoasu Jenni Saari
254 sivua
Kotimainen romaani

Mutta leikkokukilta ei kukaan kysy mitään.

Ja sitten kuvassa on leikkokukkia. Ehkä niiden monipuolisuus kuvastaa kirjaa, jonka hiljattain luin ja josta voisin sanoa lyhyesti: No nyt!

Mutta sanon tietenkin enemmän. Anu Kaajan Rusetti kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemista rakastin alusta loppuun. Kaaja kirjoittaa kuin vaivattomasti, kevyesti (oikeasti en voi tietää, onko kirjoittaminen ollut sellaista vai päinvastaista vai jotain siltä väliltä), ja kuitenkin hän vyöryttää lukijan eteen valtavasti asioita.

bow row rococo

Rusetti on estetiikan ylistystä, kauneuden hakemista ja kokemista. Se on rokokoota ja Marie Antoinettea (ja vähän Sophia Coppolan elokuvan Kirsten Dunstia), se on lävistyksiä, klassista taidetta (ah!) ja maitokahvitaidetta. Siinä on G. W. Sebaldia, Twin Peaksin Audreyta tanssimassa, Dolly Partonin Jolenea, kannanottoja, seksuaalisuutta, ystävyyttä, rohkeuden hakemista, erinäisiä alaviitteitä ja paljon, paljon kaikkea muutakin ihmeellisenä ja alati kiehtovana kudelmana.

Romaanissa liikuntaan Suomessa ja muualla Euroopassa taiteen, taidehistorian, seksuaalisuuden ja esineiden perässä. Kyse on, ainakin osin, ruseteista, joita voi tiukemmin tai väljemmin tulkiten huomata mm. lävistyksissä ja We Can Do It! -kuvassa. Kyseessä on pinnalta kepeä ja sisällöltään moneen syväänkin suuntaan kurottava runsaudensarvi – tai ehkä monikerroksinen leivos, muhkea röyhelöhelma, asenteikas ja syyllistävä leikkokukka (alun sitaatista!).

Rusetti virkisti minua lukijana, taiteenystävänä, monelle asialle uteliaana. Suorastaan haltioiduin tästä viehkosta sukelluksesta kahviloiden, museoiden ja klubien maailmaan. Sukelluksesta, jonka aikana kohtasin Sokerin hengettären ja coolit tytöt, pyövelin ja taideteokset, joiden vuoksi matkustaa pitempääkin junareittiä.

P.S. Rusetista on julkaistu myös värillinen erikoispainos. Se on harmikseni loppuunmyyty. Olisipa ihanaa omistaa tämä kirja väreissä.

Michael Cunningham: Päivät

 

Michael Cunningham: Päivät
Gummerus 2024
Day 2024
Suomentanut Markku Päkkilä
Kansi Tuomo Parikka
342 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Hän miettii sitä mahdollisuutta, että tavallaan dekadentti surumielisyys on kenties pahempaa kuin aito ja aiheellinen epätoivo. Toisaalta hän tietää, että tällainen pohdiskelu vasta dekadenttia onkin.

Syksy on sujunut melkein pökerryttävää tahtia: kirjamessuja toinen toisensa perään, töitä, muuta arkea jne. Siinä välissä olen potenut surua siitä, ettei vapaa-aikana lukeminen ole tuntunut siltä kuin miltä se parhaimmillaan voi tuntua: ihmeelliseltä, innostavalta, uudelta. Olen toki lukenut erinomaisia kirjoja, kuten vaikka Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta I:n tai Colmi Tóibínin Long Islandin. Silti olen kaivannut sitä merkittävintä asiaa: lukemisen taikaa.

Eipä siis ihme, että latasin erityisen suuria odotuksia Helsingin kirjamessuilta ostamaani Michael Cunninghamin romaaniin Päivät. Cunninghamin Tunnit on edelleen yksi ikisuosikeistani, ikimuistoinen lukuelämys, joka yli 20 vuotta sitten suorastaan kirkasti minulle jotain olennaista siitä, miksi olen lukija. Olen pitänyt myös muista Cunninghamin kirjoista, vaikkei Tuntien veroista ole vastaan tullut. Olisiko Päivissä sitä samaa taikaa?

Päivät on kolmeen eri vuoteen sijoittuva yhdenpäivänromaani – tai siis kaiketi kolmenpäivänromaani. On huhtikuun 5. päivä, ensin vuonna 2019, sitten pandemian pahimman aallon aikana 2020 ja lopulta vuotta myöhemmin, 5.4.2021. Romaani on siis osin myös pandemiakirjallisuutta, joka ottaa miljöönsä New Yorkissa ja Islannissa. Cunninghamille tyypillisesti kyse on perheen kuvauksesta. On vanhemmat Isabel ja Dan, heidän lapsensa Violet ja Nathan, sekä Isabelin veli Robbie, kaikkien sydänkäpynen. Heistä rakentuu kuva moniulotteisesta perheestä, jota täydentävät vielä Danin veli Garth, jolla on lapsi Chessin kanssa. Lisähahmona kulkee Wolfe, fiktiivinen Instagram-hahmo. Yksi haluaa lähteä, toisen on sisäinen pakko lähteä, eräs haluaa nuoruutensa päiviin, joku taas on nuoruutensa kynnyksellä.

Päivissä on paljon sitä, mistä kirjallisuudessa – ja Cunningamista – pidän. Rakenteen taitajana ja henkilöhahmojensa kuvaajana Cunningham on tälläkin kertaa vaikuttava. Alun tunnelmat New Yorkista, Isabelin mietteet ja monet yksityiskohdat saivat hurmaantumaan, mutta sitten. Korona-ajasta on sen verran vähän aikaa, että pandemia-ajan kuvauksen lukeminen ei innostanut. Vuoden 2020 päivä jää siis etäisemmäksi, mutta romaanin alku vie mukanaan ja loppu, 2021, koskettaa. 

Jotkut kohdat, pikkuseikat ja sivupolut, saivat lukiessa hymyilemään, jotkut kurtistamaan kulmiaan. Hymyilin, kun luin ihmettelyä siitä, miten joku 19-vuotias voisi tietää Stevie Nicksin. Itse tunnen hyvin erään pian 19-vuotiaan, joka kuuntelee Fleetwood Macia, joten. Kurtistin kulmiani, kun Isabel kirjoittaa kirjettä tulevaisuuteen 20-vuotiaalle Violetille ja pohtii lihomista ja sitä, miten arvelee ettei tytär ehkä kestä nähdä äitiään. En ymmärrä, miksi kukaan keski-ikäinen koulutettu nainen kirjoittaisi tuollaista 2020-luvulla. (Ja tiedän, ettei pidä takertua pikkuseikkoihin, mutta toisinaan sellaiset tökkäävät silmään.)

Päivät on hyvä ellei suorastaan erinomainen romaani. Se on kauniisti kirjoitettu ja hyvin suomennettu. Sen rakenne ja näkökulmatekniikka ovat hienot. Se luotaa ihmisyyttä, seksuaalisuutta, sukulaisuutta, totta ja kuvitelmaa, kantaa surua (niin paljon), katsoo henkilöhahmojaan suoraan ja kuitenkin armollisesti. 

En täysin saavuttanut sitä taikaa, jota hain, mutta saatoin sulkea kirjan kannet tyytyväisenä.

♥  Vielä muistiin itselle (ja ehkä muillekin):

Romaanissa viitataan joitakin kertoja George Eliotin romaaniin Mylly joen rannalla. Eliot on ollut lukulistallani jo kauan, joku hänen teoksensa on vielä luettava.

Colm Tóibín: Long Island

 

Colm Tóibín: Long Island
Tammi, Keltainen kirjasto 2024
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Markko Taina
345 sivua
Irlantilainen romaani 

"Se irlantilainen kävi taas", Francesca sanoi ja istahti keittiönpöydän ääreen. "On käynyt joka talossa, mutta sinua se etsii. Sanoin, että olet kohta kotona."
"Mitä asiaa hänellä oli?" Eilis kysyi.
"Ei kertonut, vaikka kuinka yritin. Kysyi sinua nimeltä."

Kuvassa, värien hehkussa, on kirja, jonka lukemisen aloittaminen liikutti minua. Että sain lukea tuoretta Colm Tóibín -suomennosta. Että se alkaa yllä olevalla lainauksella. Että se jatkaa Brooklyn-romaanin Eilisin tarinaa. Että, että, että...

Long Island alkaa siis keskustelulla. Eilis saa kuulla, että hänen talossa on käynyt irlantilainen vieras, joka on yrittänyt tavoitella Eilisia eikä suostu kertomaan asiaansa muille. Asia selviää, kaikki muuttuu. Perheen perustanut, Long Islandille asettunut Eilis joutuu pohtimaan asioita uusiksi ja suuntaa vuosien jälkeen synnyinseudulleen Irlannin Enniscorthyyn.

Romaani sijoittuukin romaanin nimipaikan lisäksi Irlantiin. Se peilaa hienosti siirtolaisuutta: niitä jotka ovat lähteneet ja niitä jotka jäävät. Vielä upeammin Tóibín kuvaa keski-ikäistyvien ihmisten hapuilua ihmissuhteissaan, suhteessa puolisoon, perheeseen, nuoruuden tuttaviin ja siihen, mikä on oma paikka siinä maailmassa, jossa parhaillaan elää. Mitä toivoo? Mitä saa toivoa? Mikä on mahdollista? Ja mitä sitten?

Long Island on taattua Tóibínia. Siis sellaista, jota olen kaivannut – jollaista tavallaan tietää saavansa omilta luottokirjailijoiltaan (toki erilaista ja omanlaistaan jokaiselta): vahvaa kerrontaa, arjen asioita, tarkkanäköistä luotausta (tässä kohtaa ulko-)irlantilaisuuteen, pieniä ja isoja irtiottoja, juurevia henkilöhahmoja – sekä tietenkin perhesuhteita, jotka ovat monimutkaisia ja kaikkea muuta kuin helppoja.

Kaiken keskiössä on Eilis, mutta näkökulma ei ole yksin hänen, vaan oman kertojanäänensä saavat myös Eilisin nuoruuden paras ystävä Nancy sekä kotiseudulle jäänyt ihastus Jim. Jos on lukenut Brooklynin, pääsee siis takaisin ikään kuin vanhojen tuttaviensa luo. Mutta omana romaaninaankin Long Island toimii erinomaisesti. Nautin lukemastani, mutta valmiita vastauksia se ei anna, ei Eilisille eikä lukijalle. Paljon jää ilmaan. Romaani jättää siis pureskeltavaa kirjan kansien sulkeuduttuakin.

Lämmin suositus, Colm Tóibínin jokaiselle kirjalle.

Sally Rooney: Intermezzo

 

Sally Rooney: Intermezzo
Otava 2024
Suomentanut Christina Sandu
446 sivua
Arvostelukappale
Irlantilainen romaani

Paljain päin avoimen taivaan alla hän jatkaa eteenpäin – hiukset litistyneinä päätä myöten, kylmän sadeveden valuessa silmiin – ja hän vihaa veljeään, vihaa itseään ja tuntee hirvittävää surua.

Sally Rooneyn tuorein romaani Intermezzo on ollut varmasti monelle yksi tämän vuoden odotetuimmista. Minulle ei, mutta silti halusin lukea sen, sillä kaikki lukemani Rooneyn teokset ovat olleet vähintäänkin hyviä, vaikkei yksikään niistä ei ole vielä puhutellut minua täysin. Tunnistan Rooneyn lahjakkuuden – taitavuuden kuvata nuoria aikuisia ja jonkinlaista irrallisuuden tunnetta, luokkaeroja, irlantilaista yhteiskuntaa ja ihmisissuhteita. Ja hän on todella hyvä (ja minä rakastan Irlantia). Silti on jotain, josta en saa kiinni. Ehkä Rooney on minulle ikuisesti arvoitus, johon nytkin tartuin.

Intermezzo. Kuinka houkutteleva, hienokin nimi kirjalle: välisoitto musiikissa, välisiirto shakissa. Tässä tapauksessa etenkin jälkimmäinen.

Peter ja Ivan Koubek ovat Dublinissa asuvat veljekset, joilla suuri ikäero ja jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Peter on juristi, Ivan pelaa shakkia. Ihmissuhteiden osalta Peter koettaa tasapainoilla nuoren Naomin ja ikäisensä Sylvian välillä. Ivanilla ei ole ollut kovin paljon onnea rakkaudessa, mutta hän löytää yhteyden erosta toipuvan Margatin kanssa. Kaikissa edellä mainituissa suhteissa on haasteita, mutta eniten niitä on ehkä veljesten välillä.

Intermezzo on aika massiivinen, raskaslukuinenkin romaani. Lähes 450-sivuisesta kirjasta olisi voinut tiiviistää ainakin neljänneksen pois eikä lukija olisi välttämättä kaivannut mitään lisää. Ainakin itse pitkästyin, mutta Rooneyn arvoitukseen omalla kohdallani yhdistyy kiehtovuus ja jo mainittu taitavuus: jotenkin lukemista oli vaan jatkettava.

Ehkä yksi vastaus Rooneyn arvoitukseen on siinä, miten hän osaa luoda taustaltaan (usein muttei aina) keskiluokkaisia ja samalla jotenkin niin siipirikkoja henkilöhahmoja ja heidän keskinäistä dynamiikkaansa. Niin nytkin, veljessuhteen kuvauksena Rooneyn romaani on tarkkanäköinen: kumpikin veljes toimii kertojana eikä lukijan ole vaikea valita suosikkiaan. Yhtä lailla hienosti Rooney sanoittaa myös hetkiä: kohtaamisia, keskusteluja, sisäistä kipua, tiettyä kepeyttäkin kaikessa ihmisyyden painolastissa.

En haluaisi sanoa tätä, mutta minulle Intermezzo on Rooneyn huonoin teos. Ja kyse on siis hyvästä romaanista, mitään varsinaisesti huonoa Intermezzossa ei ole. Rooney on luultavasti aina hyvä. Siksi _saatan_ tarttua kirjailijan seuraavaankin teokseen. Tai no, niin varmasti tulen tekemään.

Puhutteleeko Rooney teitä muita ja minkä verran?

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

 

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I
Kosmos 2024
Om udregning af rumfang, I 2020
Suomentanut Sanna Manninen
Kansi Anna-Mari Tenhunen
155 sivua
Tanskalainen romaani

Olen laskenut päivät. Minulle tämä on marraskuun kahdeksastoista #122. Olen tullut kauas seitsemännestätoista päivästä, enkä tiedä näenkö koskaan yhdeksättätoista. Mutta kahdeksastoista tulee uudelleen ja uudelleen. Se tulee ja täyttää talon äänillä. Ihmisten äänillä. Hän liikkuu ympäri taloa, ja nyt hän lähtee ulos.

Tämän viikon maanantaina oli marraskuun 18. päivä. Minulle se oli ihan tavallinen, vähän harmaa arkipäivä, jolloin söin aamupalaa, tein töitä, juttelin kollegoiden ja perheenjäsenteni kanssa, kävin kaupassa, söin, pesin hampaat, menin nukkumaan ja heräsin tiistaihin 19. päivään.

Antiikkikirjakauppias Tara Selter sen sijaan herää marraskuun 18. päivään uudelleen ja uudelleen, satoja kertoja. Hän elää samaa päivää aina vaan, eilinen muuttuu yhtä kaukaisemmaksi. Ennen pitkää Tara huomaa päivässä ikään kuin laajentumia tai halkeamia: päivä on sama, monet äänet, sää ym. ovat samat, mutta asiat muuttuvat. Aika on mennyt rikki, ja juuri ajassa Tara alkaa luoda itselleen tilaa.

Tanskalaisen Solvej Ballen romaani Tilavuuden laskemisesta I oli kirja, jonka muutama hyvä ystäväni ja lukuinfluensserini mainitsi minulle, kun kysyin suosituksia kirjamessuostoksiksi. Ja oikeassa olivat: Ballen kirja osuu melko täydellisesti lukumakuuni. Seitsenosaisen kirjasarjan (tai seitsenosaisen romaanin) aloitusosa on sujuvalukuinen ja omaperäinen, hyvin kirjoitettu ja suomennettu, filosofinen, muistamista ja muistoja pohtiva, uuteen luotaava ja jännitteinen.

Voisi ajatella, että Ballen septologian avausosa on sukua Bill Murrayn ja Andie Macdowellin tähdittämälle elokuvalle Päiväni murmelina. Teemaltaan osin onkin: sama päivä aina uudelleen, mutta Ballen kirja pitää sisällään enemmän. Romaanissa on myös tyhjiä hetkiä, arkista harmautta, toistuvia ja toisteisuutta rikkovia pieniä havaintoja esim. äänimaailmasta: askeleet seinän takana, lyijykynän ääni paperille, sateen ääneen katoava kuiskaus. Taran maailma on pieni, mutta se kasvaa sisältäpäin moniulotteiseksi kudelmaksi. Taidokas ja psykologisesti teksti vie lukijan mukanaan ja  haastaa tämän pohtimaan aikaa, elämän valintoja – ja palaamaan välillä palaamaan jo luettuun.

Miten harmaasta marraskuisesta päivästä, joka toistuu ja toistuu ja toistuu, voi saada irti niin monia kerrostumia ja poikkeamia, säröjä ja nyansseja. Vaikuttava ja mieltä kutkuttava teos, jonka toisen osan aion hankkia käsiini.

Dekkareita: Rämö ja Willingham

 "Poikkeuksellisen älykäs ja viihdyttävä", lupaa Washington Post dekkarin ennakkokappaleen takakannessa. Ja mikäpä ettei, tällainen harvakseltaankin – siis tahtiin pari kirjaa vuodessa – dekkareita lukeva saattaa kiinnostua. Ja oikeammin:

Täällähän on menossa suorastaan dekkariviikot! Ne alkoivat Satu Rämön Hildurilla (WSOY 2022) jatko-osineen. Rämön kirjat olivat minulle itse asiassa lääkettä, jotka katkaisivat äänikirjataukoni. En alkukesän jälkeen ollut kuunnellut yhtään äänikirjoja. Tai aloitin kyllä, mutta kaikki kuunneltu jäi kesken ja kuntosalilla kuuntelin mieluummin podcasteja. Sitten kuuntelin Hildurin, seuraavaksi Rósan & Björkin ja niiden jatkoksi vielä "Jakobin". Kiitos näiden koukuttavien kirjojen olen jatkanut äänikirjojen parissa – ja odotan tietenkin myös kirjasarjan neljättä osaa Raakelia.

Stacy Willinghamin Välähdyksen pimeässä (Tammi 2024 suom. Einari Aaltonen) puolestaan sain ennakkokappaleena kustantamosta. Takakanteen painetut kriitikkokehut olivat selvästi onnistunutta markkinointia, sillä luin kirjan muutamalta istumalta: bussissa matkalla toimistolle ja nyt viikonloppuna kotisohvalla. Toki myös juonikehys kiinnosti: päähenkilön lapsuudessa on sarjamurhattu tyttöjä, nyt murhat ovat alkaneet uudelleen. Lisäksi on perhesiteitä yms.

Rämön ja Willinghamin kirjoissa on paljon eroja ja jotain yhteistä. Eroja ovat tietenkin maisemat: Islanti (ja hieman Suomen Lappikin) sekä Louisiana, Yhdysvaltain syvä etelä. Siinä, missä pohjolassa neulotaan ja pidellään ilmoja, voi etelässä nähdä tulikärpäsiä. Hildur on poliisi, Willinghamin kirjan päähenkilö psykologi. Kumpikin nainen painiskelee oman menneisyytensä, lapsuudesta saakka periytyvien traumojen kanssa.

Molemmat kirjat (tai siis kolme Hildur-kirjaa ja yksi Välähdys pimeässä) pitävät otteessaan niin, ettei niitä voi lopettaa kesken. Jännitys siis vangitsee lukijansa. Sekä Rämön että Willinghamin teoksissa on myös omat kliseensä, mutta lasken ne genreen kuuluviksi. Samoin on yllätysten ja ennakolta arvattavien seikkojen laita. Luulenkin, että dekkarien lukijat usein nauttivat siitä, että osaavat yhdistellä asioita ja olla ikään kuin hieman edellä kirjan kertojaa, mutta samalla on kuitenkin ilo tulla yllätetyksi.

Sangen laadukkaita jännityskirjoja, siis! Voisin ehkä lukea tänä syksynä vielä jonkun muunkin dekkarin, mielellään sellaisen aika kotoisan.

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

 

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken
S&S 2024
The Man Who Saw Everything 2015
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Elina Warsta
262 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Asia on näin, Saul Adler: tärkein aihe et ole aina sinä.

1988. Nuori historiantutkija Saul Adler tulee auton tönäisemäksi Abbey Roadin suojatiellä. Hän selviää säikähdyllä ja poseeraa pian tyttöyställeen Jennifer Moreaulle, joka on valokuvaaja. Moni asia kuitenkin muuttuu Saulin elämässä. Hän muuttaa DDR:ään, Itä-Berliiniin, ja ottaa mukaansa Jenniferin ottaman kuvan. Myös Berliini on muuttumassa.

2016 Saul tulee auton tönäisemäksi Abbey Roadilla. Aikojen ja paikkojen rajat häilyvät menneessä ja tulevassa, samoin ihmiset. Kuin toinen alku koko kirjalle.

Deborah Levyn romaania Mies joka näki kaiken voisi kuvata adjektiivilla eksyttävä. Ja heti lisätä perään muitakin adjetiiveja: monikerroksinen, rikkonainen, ajatteluttava, tiedostava ja yllättävän sujuvalukuinen.

Yllättävän sujuvalukuisella tarkoitan sitä, että Levyn romaaniin voi oikeasti upota. Se vie mennessään. Toki se hämmentää, ei voi olla varma, mitä Saulille – tai maailmassa – tapahtuu, mutta sellainen ihmismieli usein on. Lukija saa olla monessa tarkkana, myös romaanin rakenteen suhteen. Osa saattaa mennä ohi, mutta aina voi palata taaksepäin. Levyn tekstiin – ja siihen romaanin rakenteeseen – voi koko ajan luottaa, tekstiä haluaa lukea eteenpäin.

Itä-Eurooppa, rautaesirippu, vakoojat, brexit, ruokapankit, ihmissuhteet, rakkaus naiseen ja mieheen, seksuaalisuus, muisti ja muistaminen, valokuvaus, akateemisuus, The Beatles, Abbey Roadille kulkeutuvat kirsikankukat. "Himo, surkeus ja onni". Levy kuvailee vakuuttavasti yhteiskunnan vaikutusta yksilöön ja toisinpäinkin. Hänen tekstissään on terävävyyttä ja kirkkautta, sumeutta ja symboliikkaa. Pohdintaa siitä, miten kaiken voi kestää. Mikä on totta ja kenelle.

Hieno teos.

Olen lukenut Levyltä aiemmin pienoisromaanin Uiden kotiin ja omaelämäkerrallisen trilogian. Kuumaa maitoa on vielä lukematta, mutta toivottavasti ei enää kauaa.

Joensuun kirjallisuustapahtuma 12.–14.9.2024

 

Kirjallisuustapahtuma Joensuussa!
Maku kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa 12.–14.9.2024

Aina kun luen Joensuun kirjallisuustapahtuman ohjelmaa, minut valtaa innostuksen, kaipuun ja hyvän haikeuden sekoitus. Miksi? Siitä lisää tämän postauksen lopussa, mutta ensin hieman itse tapahtumasta.

Joensuun kirjallisuustapahtuma on järjestetty vuodesta 2000 alkaen, eli ensi vuonna se on jo neljännesvuosisadan ikäinen. Hieno tapahtuma yhdistää tiedettä ja taidetta, sillä tapahtuma ottaa paikkansa niin yliopistolla kuin esimerkiksi kirjastolla, konservatiolla ja Taidekeskus Ahjossa. On keskusteluja kirjailijoiden kanssa, tieteentekijöiden näkökulmia, musiikkia, stand up -komiikkaa ja jopa Salataidekapakka.

Tapahtumaa määrittää joka vuosi vaihtuva teema, aiemmin esimerkiksi tosi, vieras, kaunis, eläin ja valo. Tänä vuonna teemana on maku. Esiintyjien joukko on mittava, mm. professorit Johanna Mäkelä ja Jopi Nyman, dosentti Annamari Vänskä, kirjailijat Leena Parkkinen, Kirsti Manninen, Laura Gustafsson, runoilija Susinukke Kosola ja monia muita. Koko ohjelma löytyy tästä linkistä:
https://www.joensuunkirjallisuustapahtuma.fi/ohjelma/

Niin, miksi sitten kaipuu ja haikeus? No, asuin kaikkiaan 13 vuotta Joensuussa, jossa opiskelin ja olin töissäkin yliopistolla. UEF:n kampus on minulle edelleen hyvin rakas, samoin Pielisjoen varsi, keskustan ruutukaava, ihana taidemuseo, monet kivat ravintolat – ylipäätään Joensuun tunnelma. Tänäkin kesänä kävin Joensuussa, muutamia pieniä makupaloja löytyy vaikkapa tästä Instagram-postauksestani.

Kirjallisuustapahtumassakin olen käynyt lukuisia kertoja, vuoden 2004 esiintyjälistasta (teemana oli rakas) löydätte myös minut, eri sukunimellä vain. Aiempien vuosien ohjelmia voi tarkastella tapahtuman kotisivujen Historia-välilehdeltä.

Joensuu on mainio matkakohde, joten menkää, menkää Joensuun kirjallisuustapahtumaan nyt tänä syksynä! Ihastukaa kaupunkiin – ja keskusteluihin kirjallisuuden, taiteen, tieteen ja monenlaisen maun äärellä. ♥