Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Minerva 2014 (elokuvakantinen pokkaripainos 2018)
Au revoir là-haut 2013
Suomentanut Sirkka Aulanko
544 sivua
Ranskalainen romaani


Hän tiesi, että aika parantaa haavat, mutta siitä lähtien kun hän oli voittanut sodan, hänestä tuntui kuin hän joka päivä häviäisi vähän kerrassaan.

Ensimmäinen maailmansota muuttaa kaiken: karttojen rajat, maiden väliset suhteet, osin yhteiskuntaluokatkin. Se saa onnenonkijat ja pyrkyrit nousemaan, ihmissuhteet kariutumaan tai vahvistumaan. Se tuo valtavia menetyksiä, mutta sodan raunioista versoaa uuttakin. Albert Maillard ja Edouard Péricoult ovat erilaisista lähtökohdista ponnistavia nuoria ranskalaissotilaita, joiden kohtalot kietoutuvat lopullisesti yhteen, kun Edouard ensin pelastaa Albertin, jonka luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle on koettanut haudata elävältä. Pelastamisen yhteydessä Edouard haavoittuu vakavasti, kun kranaatinsirpale murskaa osan hänen kasvoistaan. Sodan päätyttyä kaikkien kolmen täytyy rakentaa elämäänsä uusiksi.

Joskus lukusuositusten perille meno ottaa aikansa. Pierre Lemaitren romaania Näkemiin taivaassa on minulle suositellut monikin, kaikkein vahvimmin Leena Lumi sekä yksi kollegani. Ja usein, kuten nytkin, ihmettelen että miksi tartuin suositeltuun vasta muutaman vuoden jälkeen. Parempi myöhään jne., Prix de Goncourtilla palkittu ja elokuvaksikin muokattu romaani on lukuromaanien aatelia.

Mietin, että onko vähättelyä kutsua upeaa kirjaa lukuromaaniksi. Ei, sillä Näkemiin taivaassa on ehdottomasti lukuromaani, mitä tällä kiistellyllä termillä sitten ikinä tarkoitetaankin. Minulle lukuromaani on yhtä kuin vetävä, sujuvalukuinen fiktio, joka on konstailematon, mutta jossa on jotain pelkkää viihdettä enemmän. Tästä saa olla toki eri mieltä ja ymmärrän hyvin heitä, joita lukuromaani-sana kammottaa. Mieleni tekisi sanoa, että Lemaitren romaani on kiistattoman sujuva-, joskaan ei helppolukuinen, mutta toki siitäkin voi olla eri mieltä (silmäniskuhymiö!).

Erinomaisen romaanin heikointa antia on sen alku, vaikka alku sellaisena kuin tässä romaanissa on, on perusteltu. Sotanner kaikkine kauheuksineen pohjustaa sitä, mitä tuleman pitää. Ilman sotaa ei olisi koko tarinaa. Alku esittelee myös heti ainakin Pradellen luonteen omaa etuaan tavoittelevana pahana miehenä. Ristiriidaton ei ole kukaan, eivät edes Albert ja Edouard, mikä tekeekin kokonaisuudesta entistäkin kiinnostavamman. Lemaitren romaani on osin tutkielma ihmismielestä: mihin kaikkeen mieli ja teot taipuvat, milloin henkiinjäämisestä tulee muiden hyödyntämistä, miksi nuoruuden kirkasotsaisuus muuttuu joksikin muuksi.

Huomenna sitten, ehkä. Sota on kuitenkin vain alku. Painava, raskas alku, joka vaikuttaa kaikkeen eikä jalosta ihmistä. Näkemiin taivaassa pitää sisällään paljon. Lemaitre kuvaa ihmisten tempoilua tilanteessa, jossa kaikki on muuttunut. Elämään kuuluvat rakkaussuhteet ja avioliitot, köyhyys ja vauraus, suru ja ilo, bisnekset, kepeys ja raadollisuus. Nämä elämän eri puolet risteilevät jokaisen luona, kukaan ei voi elää vailla menneestä tullutta taakkaa. Toisista tämä taakka tekee jopa huijareita, minkä vuoksi Näkemiin taivaassa pitää sisällään myös jännityselementtejä sisältävän veijaritarinan.

Nälkä, voitonriemu, ylpeys, romahdus, riipuvuus, salaisuudet, uusi elämä… Lemaitren henkilökuvaus on vahvaa: jokainen sodassa sirpaloitunut on hyvä ja paha – tai Pradelle lähinnä paha, mutta erilaisia vaihtoehtoja tulee hänenkin punnita. Ystävyyden, vanhemmuuden ja sisaruuden kipupisteet kulkevat jokaisessa läpi sodanjälkeisen elämän. Kaikkein vahvimmin koskettaa Edouardin isä. Eräs joutsenlaulu pysäyttää, on tekstinäkin elokuvallista, visuaalista. (En muuten aio katsoa tätä elokuvana, koska en ehkä kestäisi kaikkea mitä vastaan tulee.)

Vaikka kerronta on sinänsä monitasoista ja moniäänistä, on se kronologisesti suoraviivaista, mikä tuntuu virkistävältä ja osaltaan lisää romaanin vetoa. Näkemiin taivaassa on ovela romaani. Tarina on monin osin uskomaton, muttei missään vaiheessa mahdoton, mukana on makaaberia, eettisiä kysymyksiä ja toki romanssiakin. Lemaitre onnistuu tässä kerronnan monipuolisuudessaan, hän osaa olla syvällinen ja viihdyttävä. Romaani on siis melkoinen teemojen kaleidoskooppi, kokonaisuus jäänee mieleeni pitkäksi aikaa.

Jokainen tarina on saatettava päätökseensä, se kuuluu elämän järjestykseen.

Pierre Lemaitre tunnetaan myös jännityskirjailijana. Näkemiin taivaassa -romaanin perusteella voisinkin tarttua hänen rikoskirjoihinsa.

Täysi kymppi! Arvontaa! Uusi Insta-tili!

Lumiomena 10 vuotta! Päivä meinasi mennä minulta itseltäni ohi! No, ei ihmekään, koska kymmenvuotispäivä on periaatteellinen. Kirjoitin blogin alkusanat 27.11.2008, mutta enemmän tekstejä alkoi tulla 4.1.2009. Täten voisi viettää tällaista blogin synnytyksen kymmenvuotisjuhlaa ainakin pian alkavan joulukuun ajan.

Mutta: alku on syntymä ja Lumiompun syntymäpäivää vietetään tänään.

Kymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaista: kirjoja ja lisää kirjoja, haaveilua ja fiilistelyä, alkuaikoina arkisia kuulumisia, harvakseltaan muita kulttuurijuttuja, ja aina valokuvia (kollaasin kuvat blogista vuosien varrelta). Matkoista ja retkistä olen kirjoittanut sen verran, että joku aika sitten laadin niille ihan oman tunnistepalluran tuonne sivupalkkiin (seuratkaa vain punarintaa!). Olen kirjoittanut satoja kirjajuttuja, ellen enemmänkin. Tämä olisi varmasti helppo laskea, mutta olen niin laiska, etten sitä tee. Näiden kymmenen vuoden aikana olen ollut mukana monissa blogitempauksissa, kuten erilaisissa haasteissa ja flashmobeissa, Kotimaiset kirjablogit -sivustoa perustamassa yhdessä muutaman muun silloisen blogiaktiivin kanssa (en ole enää sivuston taustalla, mutta linkitän sinne toki Lumiomena-juttuni ja innolla seuraan muiden linkityksiä) ja päässyt tapaamaan kirjailijoita (esim. Chris Cleavea). Olen pitänyt teemaviikkoja Keltaisista kirjoista huonoihin kirjoihin (löytyvät blogiarkistosta syksyltä 2012), kirjoittanut “kirjablogikirjan” yhdessä Hannan kanssa, sekä kirjeitä kirjailijoille ja kirjan hahmoille, pitänyt muutaman kirjamatsin (esim. jouluisista tyttökirjoista), laatinut erään suosikkikirjailijani tuotantoon liittyvän bingonkin. Luulen, että olen myös yksi ensimmäisistä (en tiedä, kuka oli ensimmäinen) bloggaajista Suomessa, jotka alkoivat ottaa itse kuvia lukemistaan kirjoista (ensimmäinen kirjakuvittamani postaus on päivätty 10.2.2011). Nythän moni tekee tätä ja esimerkiksi Instagram on täynnä hurmaavia kirjapainotteisia tilejä, joita aina vaan ihailen.

Kuvista pääsenkin Instragramiin. Aloitin Lumiomena-nimeä kantavan Insta-tilini jo kesällä 2012. Tili on ns. yksityinen, koska postailen sinne enemmän fiilis- kuin kirjakuvia, vaikka ilmoittelen kyllä tililläni aina uusista blogipostauksistakin. Hyväksyn seuraajia aika laajasti, mutta haluan jotenkin tunnistaa tuon tilini seuraajat. Tästä syystä päätin nyt Lumiomenan kymmenvuotiskekkereiden kunniaksi avata toisenkin Insta-tilin. Sinne – ta-daa – tulee pääasiassa vain kirjoja ja muuta kulttuuria. Ja se on kaikille avoin. Liittykää seuraajiksi! Jos seuraatte jo yksityistä tiliäni, niin liittykää silti, koska kirjakuvien määrä tulee (toivottavasti) lisääntymään. Ja sille yksyistilillekin voi lähettää seuraamispyyntöjä.

Klik: Lumiomena Reads (Instagram)

Ja muistakaa myös Lumiomenan Facebook: toinen klik!

Osin tämä uusi Insta-tili liittyy siihen, että kaipaan jotain muutosta bloggaukseeni. Rakastan kirjabloggaamista, joka on aina vaan suosikkiharrastukseni, mutta olen viimeisen vuoden aikana ollut hieman kyllästynyt koko juttuun, eniten bloggausten kirjoittamiseen. Tiedän, että tämä kyllästyminen menee ohi ja uusi innostus löytyy taas jostain. Samalla kaipaan hieman vanhaa Lumiomenaa, kaikkia niitä alkuaikojen haaveilujuttuja. No, aika näyttää, minne suuntaan blogi ja nyt perustettu julkinen Instagram jaksavat kulkea.

Juhlan kunniaksi ja pitkästä aikaa: arvonta! Ja mikä jännempää: yllätysarvonta! En näet itsekään tiedä kuin osin, mitä voittaja tulee saamaan. Palkinto on 30 euron suuruinen lahjakortti joko verkkokirjakauppaan tai lukuaikapalveluun, voittaja saa valita itse, että kumman haluaa. Voiton kustannan itse.

Arvonnan säännöt:

1. Kerro kommenteissa milloin aloit seurata Lumiomena-blogia.

2. Kerro joku juttu, joka on ehkä jäänyt täältä mieleesi. "Juttu" voi olla kirjajuttu, valokuva, yhteinen asia jossain, kohtaamisemme vaikka kirjamessuilla... Mikä vain Lumiomppuun liittyvä asia.

3. Kerro kolmanneksi vielä kirjasuosituksesi minulle.

3. Arvonta on kaikille avoin. Lisäpisteitä ei saa mistään some- tai muusta seuraamisesta, koska en kuitenkaan jaksa tarkastaa, että kuka on kirjautunut minnekin.

4. Arvonta päättyy veronpalautuspäivänä 11.12. Ilmoitan voittajan tämän saman postauksen lopussa 12.12. Laiskuuttani arpojana toimii lahjomaton random-sivusto.

Onnea arvontaan!

Loppuun vielä se kaikkein tärkein: lämpimät kiitokseni kaikille teille, jotka olette tavalla tai toisella kulkeneet Lumiompun mukana. Toivottavasti tämä lukumatka jatkuu! Sydän!



Lisäys 12.12. Voittaja on...

... 13. kommentin kirjoittanut Arja. Onnea! ♥

Ina Westman: Henkien saari

Ina Westman: Henkien saari

Kosmos 2018

234 sivua

Kansi Joel Melasniemi

Ennakkokappale kustantamosta

Kotimainen romaani

En muista hänen nimeään. Johonkin tämä kaikki päättyy, henget uivat kohti, Emma, ne kuiskaavat käheästi ja niiden kutsu on pehmeä, usvan värinen, Emma, olet jo täällä, älä jää sinne, olet jo meidän, et pelastanut meitä, tule pois, tule mukaan.

Joinain öinä ajattelen, että menen [--].

Emma, Joel ja heidän pieni tyttärensä Fanni matkustavat kesäisin saaristoon Joelin suvun mökille. Tänä vuonna he aikovat olla saaressa pitempään, elää mahdollisimman ekologisesti, etenkin opettajana työskentelevän Joelin toiveesta. Jotain on tapahtunut aiemmin, Emma on menettänyt muistinsa eikä hän tiedä, mistä on saanut arven päähänsä. Emman, Joelin ja Fannin lisäksi saarella on myös Joelin iäkäs isä sekä koko joukko ilmestymisiä, hengiksi kutsuttavia hahmoja menneestä nykyisyyteen, unesta ja todesta.

Ina Westmanin toinen romaani Henkien saari vie lukijaansa moneen suuntaan. Toisaalta perhe-elämään saarella, toisaalta muistamisen ja muistamattomuuden kysymykseen, yhtäältä maailmantuskaan ja toisaalta kysymyksiin ihmisyydestä.

Olen nähnyt sen kaiken ja yrittänyt unohtaa. Mitä Emma on nähnyt? Mitä ja miksi hän unohtaa? Vaikkei Henkien saari ole mysteeri, on Emman muistinmenetyksen takana oleva arvoitus yksi koko romaanin keskeisjuonteista. Muistamattomuus määrittää paljon: sen, mitä kerrotaan ulkopuolelta ja sen, mitä Emma kokee nyt.

Kertojiensa, Emman, Joelin ja Fannin, äänet Westman nostaa taitavasti omanlaisikseen. Turhautumat, pelot, toiveet ja ennen kaikkea sisäisesti koetut asiat lomittuvat yhteen toimivaksi kokonaisuudeksi. Henkien saari on samalla kertaa konkreettisen realistinen että usvaisen mystinen, kuin (ja tosiaankin) muistin verhon takaa hahmottuva. Saaristo on yhdessäoloa, mutta se on myös pakenemista ja muita, ulkopuolelta tulevia "nurkassa kyyhöttäviä harmaita hahmoja", henkiä.

Pelastaa maailma, yrittää pelastaa se. Westmanin teemat ovat painavia: parisuhde, perhe, jotain aiemmin tapahtunutta, menetyksiä, rasismia, maailmantuskaa, sinilevää, lopullisuutta, Euroopan rajoja (kaikkia teemoja en halua tässä blogijutussani paljastaa). Jos vertailukohtia hakee, lähestyy Henkinen saari temaattisesti osaa Elina Hirvosen tuotannosta, jossa yksilön ongelmat kohtaavat globaalisti painavia asioita. Molemmat kirjailijat kirjoittavat toki omalla äänellään. Keskiosan pientä notkahdusta lukuun ottamatta Westman on hurjan taitava kirjoittaja, joka luo painavien teemojensa ympärille monipaikkaisen sekä -äänisen ja samalla ehjän romaanin.

Voin sanoa samaa kuin bloggajakollegani Arja: en usein itke kirjaa lukiessani, mutta Westmanin romaania lukiessani pala oli kurkussa joitakin kertoja, lopussa tulivat kyyneleet. Hyvin kirjoitettu romaani on siis vahva myös tunnetasolla.

Marraskuvia: metsässä ja näyttelyissä

Kukaan ei ollut haravoinut Sipoonkorvessakaan. Mutta talvivalmiutta, valon ja harmaanvihreän vuorottelua sekä mielenrauhaa sieltä sai.

Marraskuussa olen viihtynyt omassa arjessani, mutta kaivannut myös pieniä siirtymiä. Näissä siirtymissäni olen lukenut yönaisia, liikkunut kirjojen välityksellä saaristossa ja walesilaisessa kartanossa. Jostain syystä luettu odottaa vielä siirtymistään tänne blogin puolelle, joten mennään tällä Lumiomenan haaveiluosastolla, metsäpoluilla ja visuaalisuuden maailmassa.

Visuaalisuus hyppäsi silmille ainakin Tennispalatsin HAM:issa näkemässäni Gilbert & Georgen "The Major Exhibitionissa": värikkäitä, mieleen suorastaan vyöryviä töitä, kannanottoja moneen suuntaan, brittiläisyyttä, toki myös niitä kuuluisia kakkoja (jopa kahdeksan). Näyttely virkisti, loksautti leuat auki, mutta tuntui osin toisteiseltakin. Toinen HAM:issa näkemäni näyttely, Ulla Jokisalon "Kuvitelmia vapaudesta", sen sijaan lumosi. Jokisalon töissä todellisuus ja fantasia sekoittuvat ihastuttavasti.

Olen myös koettanut tavoitella jonkinlaisia visuaalisen ilmaisun hippusia. On joitakin ihmisiä, joita — tai ainakin heidän töitään — ihailen. Yleensä he ovat sanojen tai kuvien taitajia, ihmisiä jotka osaavat teoksillaan herätellä, ihastuttaa, ravistella jne. Yksi tällainen on Meeri Koutaniemi, jonka lauantaisella luennolla kuulin tarinoita kuvien takaa. Kuulin asiaa dokumentaarisesta henkilökuvauksesta, mm. luottamuksen ja ajan kysymyksistä. Ja opin että ”tuhat sanaa kertoo enemmän kuin yksi kuva”, koska kuvan takana olevaa koko tarinaa ei oikeasti voi nähdä kuvasta.

Yksi visuaalinen asia vielä: joko katsotte HBO:lta Elena Ferranten Loistava ystäväni -romaaniin (tai koko romaanisarjaan, mutta ensimmäinen kausi sisältää kai ensimmäisen kirjan) pohjautuvaa sarjaa. Jos, niin kertokaa millainen se on. Kannattaako ottaa HBO kuukaudeksi? HBO oli käytössäni Handmaid’s Talen vuoksi, mutta esimerkiksi Netflixiin verrattuna sovelluksen käyttöliittymä on aika kömpelö. My Brilliant Friendin traileri on itkettänyt minua tänään jo kolmesti.

Ensi kerralla sitten kirjoja ja ensi viikolla vielä hieman juhlaakin! ♥

--
(Sipoonkorpi-kuvia lukuun ottamatta kuvat on napattu puhelimella. Sen huomaa. Seliseli.)

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
Bazar 2018

The Daughter of Sherlock Holmes 2017

Suomentanut Marja Helanen

Kansi Susanna Appel

329 sivua

Yhdysvaltalainen, Englantiin sijoittuva jännitysromaani

“No, hän on vielä ainutlaatuisempi kuin osaisit kuvitellakaan.”
“Miten niin?”
“Hän on Sherlock Holmesin tytär.”
“Mitä?” sain suustani typertyneenä. “Mitä sinä sanoit?”
“Hän on Sherlock Holmesin tytär”, isäni toisti.
“Miten -- miten se on mahdollista?” sopersin.
“Tarina alkaa kaukaa”. Isäni nousi tuolistaan hakeakseen lisää brändyä ja täytti meidän Waterford-aromilasimme. “Valmistaudu odottamattomiin käänteisiin, joita merkillisempiä et ole kohdannut missään kertomuksissa.”

Vuoden 1914 Lontoossa tohtori Watson on jo ikäkäs mies, mutta hänen työpanostaan tarvitaan yhä. Charles Harrelstonin omaiset haluavat, että Watson alkaa tutkia miehen kuolemaa, joka on Scotland Yardin mukaan tapaturma, korkeintaan itsemurha. Yhdessä poikansa Johnin kanssa Watson tapaa tapauksen silminnäkijät, Joanna Blalockin ja tämän kymmenvuotiaan pojan. Joannakaan ei usko Harrelstonin kuolemaa tapaturmaksi tai itsemurhaksi, vaan alkaa tutkia tapausta yhdessä Watsonien kanssa. Kyseessä on, tietenkin, murha.

Mitä jos Sherlock Holmesilla olisi tytär? Kuta kuinkin yhtä nokkela kuin isänsä, totta kai kauniskin. Nuori leski Joanna Blalock on säkevöivän älykäs nainen, joka isänsä tavoin pystyy tekemään pitkälle vieviä johtopäätöksiä pienistäkin vihjeistä. Leonard Goldbergin romaani Sherlock Holmesin tytär on idealtaan mainio, ainakin kaltaisteni mestarietsivä Holmesia lähinnä Jeremy Brettin ja Benedict Cumberbatchin tähdittämistä televisiosarjoista seuranneille. Miksei Holmesilla voisi ollakin isänsä älynlahjat omaava tytär, jonka kanssa seikkailla 1910-luvun sumuisessa Lontoossa.

“Uskotko sinä siihen Sherlock Holmesin käsitykseen, että hyvyyden ja pahuuden osatekijät voivat siirtyä sukupolvelta toiselle?” Sherlock Holmesin tytär -dekkari rakentuu toki mysteerin varaan, ja kyseessä onkin ihan oivallinen murhatarina: on ovela murhaaja, on salakirjoitusta tai koodeja ratkaistavaksi, on Belgravian hienot kadut, Baker Streetin kulmat ja British Museum, on sopiva määrä henkilöhahmoja ja tilaa toimivalle tarinalle. On kaikki ainekset kelpo dekkariin – kotoisaan, pehmeään dekkariin, jonka juonta ja henkilöitä on ilo seurata.

Tarina kulkee John Watsonin kertomana, mutta keskiössä on Joanna ja hänen fiksuutensa. Jännityksen ohella ilmassa on romantiikkaa. Mitään kovin syvällistä Goldbergin kirjasta ei mieleen jää eikä romaani ole kaikilta osin uskottavakaan, mutta ei tarvitsekaan. Kaikki toimisi oivallisesti myös vaikkapa tv-elokuvana.

Mukava rikosromaani sopii luettavaksi hyvin vaikka nyt marrashämärissä. Vähäisesssä valossa, ehkä kynttilöiden tai pienten ledvalojen tuikkeessa, voi hyvin kuvitella ikkunoiden taakse 1910-luvun Lontoon. Joannan, Johnin ja tohtori Watsonin seurassa aivot saavat sopivasti mietittävää, mutta liikoja lukijaa ei kuitenkaan vaivata – ja miksi vaivattaisiin, kun Joannan älyä on niin viihdyttävää seurata.

Katja Kettu: Rose on poissa

Katja Kettu: Rose on poissa

WSOY 2018

Kansi Manuela Bosco

284 sivua

Kotimainen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani

Ja että äiti olisi kirjoittanut minulle kirjeen, voisiko se olla totta, sellainen käsittämättömän lämmin tuulahdus elämässä että menneisyys oikenisi ja solmut aukenisivat ja minä saattaisin kasvaa isovartuksi, ehkei vielä olisi myöhäistä. Ehkä joskus kävisi hyvin tämmöisellekin rukkaselle. Siihen ajatukseen nukahdin.

Lempin äiti, ojibwa-intiaani Rose on poissa. Ehkä karannut, kenties kuollut, joka tapauksessa kadonnut niin Lempiltä kuin Lempin suomalaisjuuriselta isältä Ettulta. Ettu on kadottanut myös muistinsa, yli 40 vuoden ajalta. Minnesotassa kasvanut Lempi tuntee itsensä vieraaksi kaikkialla: reservaatissa hän on finni, valkoinen, muualla taas hänet nähdään intiaanina. Koettaessaan selvittää äitinsä ja myös isänsä arvoitusta, hän kohtaa myös kadonneiden intiaanityttöjen selvittämättömän mysteerin ja koettaa koota omaa fintiaani-identiteettiään.

Katja Ketun upeakantinen Rose on poissa on kirjeromaani. Se koostuu Rosen ja Lempin kirjoittamista kirjeistä: Rosen kirjeet ovat vuodelta 1973, Lempin rakastetulleen Jim Harmaaturkille suuntaamat kirjeet taas vuodelta 2018. Kirjeromaani on minulle usein vaikea laji, mutta Rose on poissa kutsui mukaansa heti ensimmäisestä Lempin kirjoittamasta kirjeestä lähtien. Kirjeissään Rose ja Lempi valottavat kokemuksiaan, kaipuutaan, kuulumisen ja kuulumattomuuden tunnetta, mennyttä ja nykyhetkeä sekä syitä siihen, miksi tilanne nyt on sellainen kuin se on. Kirjeistä muodostuu siis ainekset Rosen poissaolon mysteeriin, mutta paljon enempäänkin.

Romaanin teemat kurottavat – ja pääsevät – moneen suuntaan. Keskiöön nousevat intiaanit ja suomalaiset sekä ne moninkertaiset ennakkoluulot, joita kummatkin ovat joutuneet kokemaan, myös heidän ajatuksensa toisistaan. Rosen kirjeistä valottuvat niin rasismin kokemus kuin se, miten kauhistuttavasti, paholaismaisesti, lapsia kohdellaan uskonnollisessa koulukodissa, jonne heidät on holhoukseen verhotun rasismin siivittämänä sijoitettu. Ettun isän, edesmenneen Heinari Haverisen, toiminnassa taas näkyy amerikansuomalaisiin usein liitetty aatteen palo, lakot ja solidaarisuus työläisiä ja vähäosaisia kohtaan. No finnit, ne on kalpeita intiaaneja ne. Kettu saa Lempin ja Rosen kirjeisiin mahtumaan paljon. Kirjeistä ja kirjeissä Rose rakentaa omaa minäkuvaansa. Kirjeet kuljettavat tarinaa, katsovat syvälle ihmismieleen. Niissä on kauneutta ja hurjuutta, mutaa ja ilmaa ja arkea. Teksti myös liikuttaa. Lukijalle tulee itku viimeistään silloin, kun rikkokuono kohottuu kohti tähtiä (eikä se ole ainoa lukuitku tämän kirjan kohdalla).

Jostain kirjakritiikistä päähäni tarttuivat sanat, joissa kerrottiin miten Katja Kettu on velho kirjailijana, velho sanojen kanssa tai jotain sinne päin. Lukiessani Rose on poissa -romaania ajattelin ihan samoin! Tämän teoksen on kirjoittanut ihminen, jolla on hallussaan sanojen mahti, jonkinlainen taikavoima, jolla pyörittää sekä sanoja ja lauseita että tarinaa. Sellainen taika, joka saa yksityisen, kaikkein yksityisemmän, ja yhteiskunnallisen sovittumaan yhteen, joka saa kaiken tulemaan liki. Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus. Sanoillaan Kettu pyörittää myyttejä ja realismia, herättää Weendigon ja sudet, yhdistää vanhat maailmat uuteen.

Koska tässä harrastuksessani saan hehkuttaa lukemaani täysillä (tai olla hehkuttamatta, jos siltä tuntuu), niin kerron vielä sen, minkä tämän bloggauksen riveiltä ehkä jo luittekin: Vaikutuin Ketun romaanista. Vaikutuin kaikesta: teoksen tarinasta ja aihepiiristä, lauseista, sanoista, tunnelmasta ja väkevyydestä.

Lempi lemmetyiseni, kun nainen ei muuta voi, tämä muuttuu sudeksi.

Rose on poissa kulki sieluni sopukoihin, muttei jäänyt sinne – ei, koska se lävisti sydämeni.

----

Muualla: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi.