Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos 2015
Ulkoasu Jussi Karjalainen
Kannen kuva Ari-Pekka Sinikoski
440 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Mistä tuo yhtäkkinen varmuus ja yksituumaisuus? Me emme tiedä. On paljon asioita, jotka eivät ole vallassamme. Jälleen joudumme luopumaan. Ja aina se tuntuu yhtä musertavalta. Ikään kuin emme oppisi mitään tuhansista ja taas tuhansista lähtemisistä, yksin jäämisistä ja uusista tulemisista. Aivan kuin ihmiset, jotka ilmestyvät tänne yksitellen tai ryppäinä, myttynä tai jäsenet suorina, säikähtäneinä tai syvässä unessa, ja aikansa oltuaan katoavat, eivät olisi luonnollinen osa tätä kirottua prosessia.

Oikea kuolema, pieni kuolema. Orgasmi pienenä kuolemana saa todellisen kaksoismerkityksensä Laura Lindstedin Oneironissa, jonka alku hätkähdyttää. Nuori itävaltainen Ulrike on eräänlaisen oraalisen initiaatioriitin kohde. Naisia Ulriken ympärillä on kuusi: on amerikanjuutalainen Shlomith, ranskalainen raskaavana oleva Nina, kovaääninen venäläinen Polina, syövän runtelema hollantilainen Wlbgis, brasilialainen sydänpotilas Rosa Imaculada, senegalilainen mallinurasta haaveilliut Maimuna. Ympärillä on vain valkoista tyhjyyttä. Mitä on tapahtunut?

Lukijalle käy pian selväksi, että kaikki romaanin naiset ovat kuolleet. He ovat jossain tai eivät missään, kenties limbossa, jonkinlaisessa välitilassa. Alaotsikkonsa mukaisesti Oneiron on Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Tämä herättää kysymyksen siitä, mitä fantasia on. Nimittäin tunnen useita, joita sana fantasia ilahduttaa ja monia, joita se pelottaa. Kirousta, unta, sumutusta. Vaikka Oneironin naiset luovat oman maailmansa, on perinteisen fantasiakirjallisuuden piirteitä Oneironista turha hakea. Oneironin voi toki nimetä fantasiaksi siinä mielessä, että kaikki mitä kuoleman jälkeen tapahtuu on arvoitus: kuvitelman voi nimetä fantasiaksi, vieläpä sangen hyvin.

Mitä Oneironissa sitten on? Tyhjä tila, pelkkää valkoista, jota naiset ihmisyydessään sisustavat: leirinuotiokin saadaan aikaan peruukista. Kokemuksia, muistoja, feminististä puhetta. Lindstedt kirjoittaa painavaa asiaa naiseudesta niin yhteiskunnallisella kuin henkilöhahmojensa omakohtaisella tasolla. Hän tuo lukijoiden eteen taidolla esimerkiksi sen ikuisen häpeän, joka (nais)sukupuoleen ja uskonnon määrittelemän kulttuurin läpivalaisemiin ihmisiin on istutettu: itsensä anoreksialla näännyttävä, juutalaisten kipukohtia demonstroiva Shlomith performansseineen on tästä täydellinen esimerkki. Yhtä lailla esille nousevat ihmisten hyväksikäyttö, petos, alkoholismi, nyrpeys, seksuaalinen väkivalta, maantiede, viha; Onnikin, ainakin hetkittäin.

Miksi kuoleman jälkeinen välitila? Miksi Oneironin naiset ovat astuneet ajasta (ehkäpä) ikuisuuteen? Tähän ei tietenkään lukija voi antaa vastausta, oman tulkintansa kylläkin. Kenties on niin, että kuolema antaa tietynlaisen vapauksen - ei itsemurhamielessä, vaan sellaisen irrallisuuden, jonka turvin voi paljastaa itsestään mitä tahansa. Enää ei ole suoranaista menetettävää, mutta menneen kanssa voi niin sanotusti yrittää tasata tilit, itsearvokkuutensa vuoksi, jotta pääsee eteenpäin - jonnekin.

Romaanina Oneiron on niin ehjä ja valmis kuin kaunokirja olla voi. Se ei ole helppoa luettavaa siinä mielessä, että sen keskeisajatus ja etenkin -paikka on aluksi vaikea hahmottaa. Lindstedt kokoaa naistensa elämäkerrat näiden omista muistoista, mutta myös raporteista, uutisista, kuolinilmoituksista ja performanssiesityksen puheesta, joka sijoittuukin kokonaisuuteen erinomaisesti. Lindstedt antaa kaunokirjallisuudelle uusia mahdollisuuksia, hän ihan oikeasti uudistaa kirjallisuutta, muttei kikkailun keinoin. Lindstedtin teksti antaa monenlaisille lukijoille tarttuma- tai peilauspintaa, tunnekerrostumia. Ja kyllä, Oneironissa on toki tarinakin - ja tarinan sisässä lukuisia tarinoita, joista jokainen ansaitsee tulla kerrotuksi. Kokonaisuudessa on imua.

Kun Oneironin kannet sulkee, sen aloittava Leo Tolstoin lause jää pohdituttamaan: Kun minua ei olem niin mitä on? Ei mitään. Mutta missä minä olen, kun minua ei ole? Niin, missä? Lindstedtin romaani on kirjavuoden parhaimpia suomalaisia. Tai olkoot: pikemminkin kuin suomalaista, se on maailmanluokan kirjallisuutta. Se on vaikuttavaa, kovan luokan kirjallisuutta, joka soisi tulla käännetyksi useille kielille.

Neljä kirjamessupäivää

Kun on kirjamessunnut neljä päivää ja osin iltaakin, ottaa palautuminen näköjään liki kolme vuorokautta. Tämä keskiviikko on nimittäin ensimmäinen messujen jälkeinen päivä, jolloin avasin kotikoneen.

Minun kohdallani työ ja ilonpito yhdistyivät messuilla nytkin. Tämä tarkoittaa sitä, että kiisin haastattelusta toiseen tai vähintäänkin kuuntelemaan työantajani kustantamista kirjoista käytyä keskustelua ja ehdin muutamaan palaveriinkin. Mutta sitten vastapainoksi kävin kuuntelemassa kirjakeskusteluja, kiertelin antikvariaattiosastolla, ehdin istahtaa messukuppilaan ystävien kanssa ja tapasin tuttuja vähän siellä sun täällä. Messuilla runsaudenpula on itsestäänselvyys ja moni keskustelu jää raapaisuksi, mutta se on osa messujen luonnetta. Onhan se huikeaa ja mahtavaa, kun noin 80 000 ihmistä kokoontuu yhtenä viikonlopuna kirjojen ja hieman ruoan ja viininkin äärelle. Iltaisin jalkani olivat kipeät ja päähänkin koski, mutta olo onnellinen: kaikki ne ihmiset, kaikki ne kirjat! 

Pintaraapaisuna omista messutunnelmistani haluan välittää ainakin nämä:

Romaanihenkilönsä tyyliin täydellisesti sonnustautunut Siri Kolu lukee Taika Taksisen edesottamuksista. Kirja on meilläkin lasten mieleen - ja toki omaanikin. Upeat kengät Kolulla, muuten!

Anni Polva sata vuotta -keskustelussakin punaisuus tuli esille: Anni Polvalla oli näet ollut usein punainen samettimekko yllään. Lämminhenkinen keskustelu ilahdutti. En ole koskaan ollut Tiina-kirjojen ystävä, mutta jonkun Polvan aikuisten romaanin voisin kyllä lukea.

Jukka Petäjä ja Mihail Šiškin, joka Neidonhiusta olen lukenut nyt jo reilun viikon verran. Painavia teemoja keskustelussa: sananvapaus, muistot, ihmisyys. Šiškin vangitsee kuulijansa.

Jos joku kaipasi lukuvinkkejä, niin parhaat sai kirjabloggaajien pisteeltä Boknäsin osastolta. Itse en ehtinyt bloggaajapäivystykseen, mutta vinkkejä hain minäkin yhden runokokoelman verran. Kiitos Sinisen linnan kirjaston Marialle!

Lauantaiaamun kattaukseen kuului maukas brunssi sekä Bonnierin esikoiskirjailijoiden kuuleminen. Simo Hiltunen, Roope Sarvilinna, Vuokko Sajaniemi, Saara Turunen ja Kaisa Haatanen.

Kirjailijoita haastatteli aina niin sympaattinen Ella Kanninen. Kuvassa myös Jussi Seppänen ja Bonnierin Vilja Perttola.

Kaisa Haatanen, Erkka Mykkänen, Inga Röning ja Jussi Seppänen iloisissa tunnelmissa.

Brunssivieraaksi saapui myös ihastuttava Katja Kettu, joka on työstämässä kirjaa suomalaisten ja intiaanien elämästä. Tänä syksynä ilmestynyt Yöperhonen on upea, suosittelen romaania lämpimästi. Se on yksi vuoden parhaimmista kotimaisista!

Brunssi huipentui Mihai Šiškinin vierailuun. Keskustelua Henrikki Timgrenin kanssa oli ilo seurata. Ja tämä fanityttö tuli varsin onnelliseksi signeeratusta Neidonhiuksestakin.

Helena Ruuskan teksti eräässä työkirjassani sai minut lukemaan Marja-Liisa Vartiota. Luulenpa, että nyt Ruuska saa minut tutustumaan Eeva Joenpellon tuotantoon. Mistä olisi hyvä aloittaa? Kirjasuosituksia saa esittää.

Sunnuntai oli työn puolesta melko kiireinen messupäivä, mutta samalla se oli minulle perhepäiväkin. Nelosluokkalainen tyttäreni on Harry Potter -fani, onneksi löytyi tämä mainio seinä!

Ehdin sunnuntaina kuunnella vain yhtä keskustelua ja sitäkin osin: Terhi Rannela haastattelee Katri Lipsonia ja Joel Haahtelaa siitä, millaista on olla sekä lääkäri että kirjailija. Kumpi onkaan kutsumus?

Blogiani pitempään seuranneille ei ole epäselvää, että Haahtela on suurimpia kirjailijasuosikkejani. Messujen jälkeen otinkin Lumipäiväkirjan uudelleenluvun kohteeksi.

Messujen jälkeinen arki tuntuu hyvältä. Ja vaikkei minun pitänyt tehdä kirjaostoksia, kannoin kotiin muun muassa Göran Turnströmin, Asko Sahlbergin, Hilary Mantelin ja Juha Hurmeen tuotantoa. Lapset saivat hekin itselleen mieluisat kirjat. Mieheni hankki itselleen vain yhden teoksen, mutta se on sitäkin järeämpi: Adan Smithin Kansojen varallisuus, joka ei voi kutsua kevyeksi iltalukemiseksi. Laadukas suomennos siinä kuulemma on.

Kun messut ovat ohi, niin minä alan odottaa joulua. Olen tässä ihan mahdoton. Enkä selvästikään ainoa perheessäni!

--

Yläkollaasissa: haastattelen Sara Kokkosta kultaisista tyttökirjaklassikoista (kuva: Avain); WSOY:n kirjaseinältä löytyi ystävän kuva; Mieli ja maisema - kirja Akateemisen kirjakaupan osastolla; messuvarjot; perhepäivämyllääjät; salaattiklassikko; Juri Nummelin kertoo kirjoista ja elokuvista; Sauli Niinistön ja Jörn Donnerin keskustelu veti Aleksis Kiven edustan täyteen kuulijoita, Mörkökin oli siellä; Mitäpä olisi messukollaasi ilman yhtä selfietä. 

Helsingin kirjamessut: tärppejä ja houkutuksia

Syksyn eräs kohokohta, Helsingin kirjamessut, alkaa torstaina. Voi, miten jo ennakkoon odotan sitä ihastuttavaa ja samalla niin uuvuttavaa kirjapörräystä: keskusteluja, kohtaamisia, töitä, vapaata, ystävien tapaamista, pieniä hetkiä jotka tuntuvat juhlalta, väsyneitä jalkoja, kirjojen paljoutta. Vähän kuin pääsisi ensin sushi- ja sitten kakkubuffetiin ja nauttisi vielä muutaman suklaakonvehdin päälle! 

Minulle kirjamessut yhdistää työn ja huvittelun. Töiden puolesta haastattelen kirjailijoita, valokuvaan esityksiä ja hetkittäin myynkin kirjoja. Listaan loppuun kolme keskustelua, joissa olen haastattelijana. Kirjabloggaajana ja lukuharrastajana aion myös olla ainakin hetkittäin vapaalla: nyt siis kaikki se, jota joko aion messuilla kuunnella tai jota toivon kuuntelevani - tai jota kuuntelisin, jos voisin monistaa itseni, sillä osa menee päällekkäin toisen ohjelman tai jonkun työtapaamisen kanssa. Tässä messutärppejäni, muistiksi itselleni ja vinkiksi teille muille:

Torstaina 22.10.

10.30-12.30 Tarinalaakson peuhualue: tänne en ehdi, mutta jos lapseni pääsisivät torstaina messuille, ei heitä saisi pois Harry Potter -teematapahtumasta.

12.30-13 Kaksi kiinnostavaa päällekkäin. Aleksis Kivi: Kustantajan muuttuva rooli. Maija Kuusen, Katja Leinon, Reetta-Liisa Pikkolan ja Anna-Riikka Carlsonin keskustelua olisi kiinnostava kuunnella ihan työnikin vuoksi.

Mutta sitten, Sibelius: WSOY:n kirjailijoista esiintyvät Virpi Pöyhönen, Miina Supinen, ystäväni Karoliina Timonen sekä Johanna Venho, jonka tuore romaani on lukulistallani.

13-13.30 Tarinalaakson teltta: Siri Kolu ja Taika Taksinen, hyvää päivää! Tervemenoa Taika Taksinen vei tyttäreni ja minut mukanaan syyslomalla (tästä aion blogatakin). Lähiönoitia voi olla missä vain, ehkä kirjamessuillakin.

14.30-15 Mika Waltari: Vahvat naiset, vahvat rakkaustarinat. Tua Harno, Laura Honkasalo ja Taina Latvala. Tänne en ehkä ehdi, mutta mielelläni kuuntelisin.

16-16.30 Wine Corner: Torni ja kierreportaat - valikoima W. B . Yeatsin runoja. Jyrki Vainonen ja Piritta Maavuori keskustelevat. Luin Yeatsia Irlannissa, suomennoksen voisin vaikka ostaa.

17-17.30 Aleksis Kivi: Antti Heikkinen, Turjailija. Entisenä joensuulaisena ja ikisavolaisena kiinnostaa tietenkin kuunnella, mitä Heikkinen tunnetusta pohjoiskarjalaisesta Heikki Turusesta kirjoittaa. Sujuvia sanailijoita molemmat kirjailijat.

Perjantaina 23.10.

10.30-11 Mika Waltari: Anni Swan 140 vuotta. Lumoavasta satukirjailijasta keskustelevat muun muassa Saku Heinänen ja Katja Krekelä.

11-11.40 Aino: Mieli ja maisema. Nykykirjailijoiden työhuoneita. Tämä on työkirjani, joten en tule siitä bloggaamaan, mutta ihana kirja ja varmasti kiinnostava keskustelu. Mukana Anne Helttunen, Annamari Saure, Jari Suominen ja Tuija Lehtinen.

Kaksi upeaa päällekkäin:

12.30-13 Mika Waltari: Laura Lindstedtin Oneiron on parasta kirjallisuutta. Bloggaus tulollaan enkä ehdi tätäkään kuuntelemaan, mutta menkää te muut!

JA samaan aikaan Katri Vala: Elina Hirvonen, Kun aika loppuu. Tunteikas romaani, hienosti kirjoitettu. Olisi ilo seurata tätäkin keskustelua.

15.30-16 Aleksis Kivi: Mihail Siskin, Neidonhius. Siskin teki suuren vaikutuksen viime keväänä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. 

18-18.30 Katri Vala: Emmi Itäranta, Kudottujen kujien kaupunki. Kaunis, omalaatuinen romaani keskustelun kohteena.

19-19.30 Aleksis Kivi: Antti Tuomainen, Kaivos. Jos en ole jo ihan uupunut ja lähtenyt kotiin, yritän kuunnella tämänkin. Haastattelijana Sofi Oksanen.

Lauantaina 24.10.

Aloitan pitkän messupäivän kirjallisella brunssilla, jonka ohjelmasta sitten messubloggauksissa.

Nyt on päällekkäisyys lasten- ja nuortenkirjallisuuden saralla:

11-11.30 Takauma: Ammattina lastenkirjailija. Timo Parvelan ja Marja-Leena Tiaisen tuotanto on monipuolista, millaista on kirjoittaa lapsille ja nuorille?

JA samaan aikaan Ainossa Peppi Pitkätossu 70 vuotta -keskustelussa mukana Anja Snellman, Kaisa Haatanen, Paula Noronen ja Eveliina Talvitie.

12-13  Aleksis Kivi: Kirjat ja kirjallisuus. Sauli Niinistö ja Jörn Donner keskustelevat kirjoista, kirjailijoista ja kirjoittamisesta. Tämä täytyy kuunnella.

13-13.30 Katri Vala: Eppu Nuotio, Mutta minä rakastan sinua. Hurmaavasta rakkausromaani, varmasti mukava keskustelu.

15-15.30 Sibelius: Helena Ruuska, Eeva Joenpelto - elämän kirjailija. En ole vielä lukenut Joenpeltoa, mutta Ruuskan tekstejä olen. Aihepiiri kiinnostaa ja Joenpelto on ehdottomasti lukulistallani.

16.30-17 Aleksis Kivi: Hannu Mäkelä, Muistan - Otavan aika. Ketäpä kirjaihmistä tämä ei kiinnostaisi!

17-17.30 Mika Waltari: Kirjallisuuden kuninkaalliset -keskustelusarjassa Riikka Pulkkinen ja Sofi Oksanen.

Sunnuntaina 25.10.

Aion hengailla aika paljon Tarinalaaksossa, sillä koetan saada perheeni mukaan messuille (mm. Suuri synttäritapahtuma koululaisille, Jenni Pääskysaari ja Tyttö sinä olet). Mutta nämäkin kiinnostavat:

11.30-12 Katri Vala: Venäjä suomalaisessa kirjallisuudessa. Naapurimaa näkyy Katja Ketun ja Rosa Liksomin tuotannossa.

13-14 Aleksis Kivi: HS kirjallisuuspalkinto, esikoiset lavalla. Ketkä ovat tämänvuotiset finalistit?

Eikä sunnuntaikaan mene ilman päällekkäisyyttä:

14-14.30 Aleksis Kivi: HS tähtihetkessä Katja Kettu ja lumoava Yöperhonen.

Toisaalta Takaumassa keskustelevat Katri Lipson ja suursuosikkini Joel Haahtela siitä, millaista on olla lääkäri ja kirjailija.

Ja edelleen Louhessa; Millainen on hyvä tyttöhahmo? Tämäkin keskustelu kiinnostaa tytön äitinä.

Tiedän, että tämän kaiken listattuani alan selata messulehteä uudelleen ja uudelleen vähän samaan tapaan kuin lapsi lelukaupan joulukuvastoja. Tulen siis bongaamaan monenlaista uutta ja messusuunnitelmani muuttuvat vielä moneen kertaan. Se ei haittaa, vaan kuuluu kirjamessujen luonteeseen!

--

Monia kirjabloggaajia voi käydä jututtamassa Boknäsin osastolla 6r121. Käykää hakemassa vaikkapa lukuvinkkejä!

Loppuun vielä (mukava) työ, tervetuloa kuuntelemaan näitäkin keskusteluja ja keskustelujen jälkeen juttelemaan muutenkin:

Torstaina 22.10. Wine Cornerissa klo 14.00-14.30 kohtaan Sara Kokkosen, jonka kanssa keskustelen ihanasta tyttökirjaklassikoita käsittelevästä Kapina ja kaipuu -kirjasta.

Lauantaina 24.10

14.00–14.30 Sibelius-lavalla haastattelen Sisko Ylimartimoa, jonka hieno Kultia kujille hopehia tanhuville esittelee laajasti kuvittajien Kalevalaa.

Hieman myöhemmin, 16.00–16.30 Kirjakahvilassa vedän paneelikeskustelua, jossa Ystäviä ja kirjoja -kirjan kirjoittanut Suvi Ahola sekä Kirsin Book Clubin ja Kirjailijan kanssa -lukupiirin jäsenet kertovat lukupiireistä.

Messupostauksia on luvassa sitä mukaa kun ehdin. Blogin FB-sivulla ja Twitterissä reaaliaikaisemmin.

Iloisia kirjamessuja, kauniita syyspäiviä, tähtikirkkaita iltoja!

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015
334 sivua
Kansi Jussi Kaakinen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee sitä ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin.
Niin myös minun menneessäni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet.

Kauneuden takana on paljon pimeää ja salattua. Unien näkeminen on kiellettyä; unennäkijät joutuvat Tahrattujen taloon. Toistuvat tulvat piinaavat saarta, jolla asuva Eliana löytää Seittien Taloksi nimetyn paikan pihasta nuoren naisen, jonka kieli on leikattu irti. Naisen ihoon on kirjoitettu Elianan nimi. Tulvat saarella pahenevat ja samaa vauhtia yltyy omituinen tauti, joka saattaa ihmisiä karanteeniin, mutta kukaan ei kuitenkaan oikeasti auta sairastuneita. Elinana oivaltaa, että mykkä Valeria voi olla avain koko saaren kohtaloon.

Jos jotain kirjaa voi kutsua hartaasti odotetuksi, niin ainakin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunkia. Itärannan esikoinen Teemestarin kirja viehätti lukijoita paitsi Suomessa, myös monessa muussa maassa. Kirjoitin romaanista muun muassa, että "se luo pelottavan, mutta täysin mahdollisen vision tulevaisuudesta kantaen kuitenkin mukanaan ikiaikaisuuden sävyjä".

Suotta en Itärannan toista romaania odottanut. Kudottujen kujien kaupunki pitää sisällään samanlaista ikiaikaisuuden tuntua kuin Teemestarin kirja. Mutta siinä missä Itärannan esikoinen on selkeä dystopia, menee Kudottujen kuvien kaupunki kirjallisesti alueelle, jossa ajalla ei ole merkitystä: ei ole tärkeää, sijoittuvatko tapahtuvat nykyisyyteen tai sijoittuvatko ne ollenkaan maailmaamme sellaisena kuin maailman käsitämme. Aikaa on vaikea määrittää - itse asiassa sen määrittäminen on ilahduttavan tarpeetonta. Spefiä, fantasiaa, Itärannan romaani ehdottomasti on, mutta ilman erikoisia örkkejä. On kiehtovasti rakennettu seittien ja veden maailma Kutojaneitsyineen, ilmagondoleineen ja Puhtaan unen museoineen.

Fantasiaksi romaanin tekee juuri sen maailma: saari, jolla toki on juurensa mutta joka kuitenkin tuntuu ajelehtivan yksin vetisessä ympäristössään. Muista maista, sellaisista joissa unien näkeminen on sallittua, on vain huhuja tai sukupolvelta toiselle säilyneitä myyttiseksi kasvaneita muistoja. Ympäristön lisäksi kolme teemaa nousee ylitse muiden: Unten näkeminen ja unirutoksi nimetty sairaus, jotka toimivat kontrollin välineinä, ihmisten etäännyttäjinä ja joskus lähennyttäjinäkin; saaren asukkaiden välinen hierarkia, valtaapitävien asema ja yhteiskuntaluokat; ja ennen kaikkea rakkaus, joka kaiken keskelläkin saa uskomaan ihmisiin. Kudottujen kujien kaupunki onkin vahva kuvaus rakkaudesta.

Kirjoittajana Itäranta on varmaotteinen. Tekstissä on konkretiaa ja ilmavuutta. Hetkittäin kieli muuttuu koristeelliseksi ja kuvailu tahtoo ottaa ylivallan, rinnaisteisia vertauksia on runsaasti: toivo virtaa kuin elohopea, juoksevana ja monimuotoisena ja hohtavana; kaatosade on kuin maailman ylle lankeava seinäseitti. Kaunista tämäkin kaikki, toki! Teksti on soljuvaa ja Itärannan unenomainen tyyli pitää. Rihmastoinen juoni on taidolla laadittu, romaani on ehjä ja syvä alusta loppuun saakka.

Hienossa kokonaisuudessa kaikkein upein on romaanin loppu, joka päästää Elianan muistojen ja kokemusten äärelle tunteikkaasti, hyvällä tavalla pakahduttavasti. Kudottujen kujien kaupunki lunastaa hyvin Teemestarin kirjan luomat odotukset. Se kuljettaa lukijansa jonkinlaiseen ihmisyyden ytimeen, maailman hukuttamiseen ja rakentamiseen sekä siihen mitä toisten puolesta voi tehdä: uneen ja rakkauteen.

Tua Harno: Oranssi maa

Tua Harno: Oranssi maa
Otava 2015
Kansi Timo Numminen
336 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Olivatpa hänen ajatuksensa kuinka viheliäisiä tahansa, ne olivat hänen omiaan. Eikä hän halunnut elää ilman niitä. Hän halusi ajatella monimutkaisia, kipeitä asioita, hän halusi muistaa ristiriitaiset, vaikeat hetket, niiden joukosta hän tunnisti herkät, täydellistä kauneutta hipovat, lohdulliset muistot.

Sannalla menee huonosti. Hän on eronnut, työtön ja raskaana. Elämä tuntuu epätoivoiselta: äiti elää likaisessa lähiökodissa, espoolaisessa rivitalokodissaan asuva isä puolestaan on yhtä etäinen kuin Ville-velikin. Isä kuitenkin tarjoaa apuaan: Sanna pääsee Australiaan viimeistelemään kauppatieteen opintojaan kaivosyhtiössä. Elämä kaivoskaupungissa on kovaa: miehiä on paljon, naisia ei juurikaan. Kaiken keskellä Sanna tuntee vetoa suomalaiseen Marttiin, mutta hakeutuu salaperäisen tutkijanaisen Raldan oppiin ja sitä myötä vaellukselle aavikolle. Onko oikeita valintoja olemassakaan ja missä määrin ihmiset päättävät niistä itse?

Tämä kirjasyksy tuntuu täyttyvän erinomaisista kotimaisista: Katja Ketun Yöperhosen ehdin jo lukea, vuoroaan odottavat muun muassa Laura Lindstedtin Oneiron ja Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki. Tua Harnon Oranssi maa on myös niitä kirjoja, joiden ilmestymistä olen odottanut siitä saakka kun kustantajan kirjakuvastoa luin; Harnon esikoinen Ne jotka jäävät näet suorastaan lumosi minut. Pidin romaania "taideproosana, muodon ja kielen kudelmana, ja kuitenkin tarinansa puolesta luettavana vangitsevuuteen saakka". 

Oranssi maa rakentuu moniteemaisesti ja useamman kertojanäänen varaan: pääosin kertojina vuorottelevat Sanna ja Martti, mutta arvoituksellinen minäkertoja saa myös vuoronsa eikä sivuhenkilöitäkään unohdeta. Teemoja Oranssissa maassa on runsaasti: ulkopuolisuus, raskaus, monenlainen rakkaus, toimeentulo, sukupolvien väliset suhteet, selviytyminen, luottamus ja epäluottamus, Suomi ja Australia, ääriolot kaivoksella ja aavikolla. Teemoja, sivuhenkilöitä ja muutamia juonenlankoja on liikaakin, minkä vuoksi Oranssi maa ei ihan lunasta niitä odotuksia, joita Harnon esikoinen minussa synnytti. Australiaan sijoittuvia sivuhenkilöitä koskevaa (lopulta turhaa) dramatiikka olisi voinut pudottaa poiskin, kolmikko Sanna, Ralda ja Martti olisivat varmasti sen kestäneet. 

Harnon toinen romaani on jakautuu paitsi monen kertojan näkökulmaan, myös kolmeen osaan. Osista ensimmäinen on melko tavanomaista perhe- ja hapuilukuvausta: nuori nainen on hukassa omassa elämässään, perheen murheet painavat hänen olemustaan lyttyyn entisestään, joskin Australia toki antaa lupauksiaan. Toinen, Kaukana-nimeä kantava osa on jäntevä, kaunis ja sopivasti eksoottinen. Aavikko, oranssi maa on nimensä veroinen, rauhan ja hiljaisuuden alla piilee vaaransa. Kolmas osa nivoo kaiken yhteen, vangitsevasti ja valoisasti. Kokonaisuudesta muodostuu kelpo romaani, muttei sellaista (erästä) syksyn kotimaista kirjatapausta, jollaista odotin.

Mutta: Ihan hyvä näinkin. Oranssi maa on laadukas romaani ja Australia tapahtumien keskeispaikkana on kiehtova ja kotimaisessa kaunokirjallisuudessa melko uudenlainen tanner. Sanna on moniulotteinen romaanihenkilö, miksei Marttikin. Oranssi maa on surullinen ja raskas, mutta myös toiveikas tarina, jonka keskiössä on rakkaus - sittenkin ja monitahoisesti.

On sanottava, kiiteltävä, vielä sitä miten erilaisia Harnon kaksi romaania ovat. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan millaisiin kirjallisiin maisemiin Harno seuraavaksi kulkee: taitoa hänellä on.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
Gummerus 2015
Museum of Extraordinary Things 2014
Suomentanut Raimo Salminen
447 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Hevonen lähti käskystä oitis täyteen laukkaan, ja edelleen Eddie katseli taakseen, ja edelleen hän näki Coralien hahmon, Hudsonjoen uimarin, naisen joka oli tullut hänen luokseen kuin uni, kutsumatta ja pyytämättä, ja josta hänen olo mahdoton päästää irti.

Toisinaan, kun arki vie mukanaan ja syö lukijaa, tarvitaan aikuisten satuja. Sellaisia kuin Lumilapsi tai Rouva Agathen rakkaus: tarinoita, jotka eivät kielensä tai rakenteensa vuoksi tarjoa haasteita, mutta jotka viihdyttävät ja koskettavat, tuovat kertomukseen ripauksen arkista taikaa tai joskus suoranaisia tuulahduksia maagisesta realimista. Maagista realismia tai reaalifantasiaa ei Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museossa ole, mutta illuusioita ja arken taianomaisuutta senkin edestä.

Hoffmanin romaani kuljettaa lukijansa 1910-luvun New Yorkin laitakujille, Hudsonjoen ryteikköisille varsille sekä Coney Islandin ihmeelliseen viihdemaailmaan. Siellä yksinäinen Coralie kasvaa isänsä tiukassa otteessa, ui ihmismerenneidoksi naamioituneena omassa tankissaan, onhan hänellä sormiensa välissä kalvomaiset ihopoimut, räpylät. Kollegoinaan hänellä ovat muun muassa Susimies ja Perhostyttö. Coralie kuitenkin kaipaa vapauteen. Vapautta halajaa myös äärijuutalaisessa yhteisössä kasvanut Eddie Cohen, valokuvaaja, joka etsii täydellistä kuvaa. Coralien ja Eddien kohtaaminen on sysäys uuteen.

Kun luin Hoffmanin kirjaa, ajattelin että tässäpä täydellinen lukuromaani. Ajatukseni palautti mieleeni viime keväänä muutamissa seuraamissani blogeissa velloneen lukuromaani-keskustelun, johon osallistuin vain muutamaa postausta kommentoiden. Huomasin, että lukuromaanin käsite herättää inhoa ja intohimoja. Minä käytän termiä melko huolettomasti enkä ole käsitteen ihailija, mutta käyttökelpoinen se on - ainakin joskus. Milloin sitten?  Minulle lukuromaani on juonivetoinen romaani, joka asettuu jonnekin viihteen ja korkeakirjallisuuden rajoille. Lukuromaani on perusrakenteeltaan simppeli: se ei juuri haasta lukijaansa kielensä, rakenteensa tai teemojensa osalta, mutta lukuromaanikin toki voi pitää sisällään painavia teemoja, kauneutta tai kokeellisia osuuksia. Kokeellisuus jää kuitenkin kevyeksi ja pääpaino on juonenkuljetuksessa. Lukuromaani koukuttaa lukijansa ja minulle se on lukuromaanin ensisijainen tehtävä. Suurimmat kirjasuosikkini eivät koskaan ole ns. lukuromaaneja, sillä vaadin parhaimmilta kirjoilta enemmän. Olen myös varsin nirso lukuromaaniksi arvottamieni kirjojen suhteen ja valitsen niitä luettavakseni verrattain vähän.

Tästä syystä arvostan suuresti hyvää lukuromaania, jos sellaisen löydän. Tänä vuonna olen saanut pettyä muutaman kerran, esimerkiksi Kate Mortonin viihteellinen (!) lukuromaani Kaukaiset hetket läheni jo väkisin luettavaa, mutta luin sen, koska odotin Mortonin petraavan kohti massiivisen romaaninsa loppua: ei petrannut. Nyt Hoffmanin teoksesta löysin sen mitä etsinkin: voinen siis julistaa sen kirjavuoteni parhaimmaksi lukuromaaniksi (sic) ja keskittyä loppuvuoden toisenlaisiin kirjoihin.

Miksi Ihmeellisten asioiden museo on minulle liki täydellinen lukuromaani? Se tarjoaa lukijalleen viihdyttävää, muttei tyhmää lukemista. Sen juoni kulkee, sen henkilöhahmot ja miljöö ovat kiinnostavia. Se on paikoin ennalta-arvattava ja sen yksityiskohdissa on muutamia kömpelyyksiä, mutta se on niin nautittavasti kirjoitettu ja suomennettu, että sitä lukiessa aika kuluu kuin siivillä. 

Lukuromaanina Ihmeellisten asioiden museo on laadukas, koska Hoffman kirjoittaa hyvin ja tuo kerrontaan useita painavia teemoja: on naisten oikeudet, ihmisarvo ja jonkinasteinen ihmiskauppa, työläisten olot ja köyhälistön toimeentulo. On laitapuolinen New York, joka elää omilla ehdoillaan. On viittauksia Kotiopettajattaren romaaniin: jotain kirjallista, siis, muttei mitään turhan vaikeaa. Onneksi Hoffman käyttää Jane Eyre -teemaa onnistuneesti ja sopivissa kohtaa; Brotën romaanin kautta ulkopuolisuutta kokeva tarkastelee rakkauden julmuutta. Ja on myös lumoava, taianomainen puoli: räpyläkätinen kalatyttö uimassa hyisellä, lohtua ja murhetta tuovalla joella, kaihoamassa vapautta - ja rakkautta. 

Kuinka sadunomaista ja silti kiinni realismin liepeissä, hetki irrallaan arjen kiireistä!

-
Ihmeellisten asioiden museosta on pitänyt myös Elegia.

Turun kirjamessut: Työtä ja kirjakeskusteluja

Työtä ja kirjoja. Aika mainio yhdistelmä, jos on töitä tehtävä. Turun kirjamessut ovat takana ja ehdinpä sinne minäkin; peräti kolmeksi päiväksi. Kun on töissä kirjamessuilla, on kiire tietenkin melkoinen, mutta kirjanörtti osaa pihistää aina joitakin hetkiä fiilistelyyn.

Kirjakeskusteluista ehdin riipiä vain palasen sieltä ja osasen täältä, mutta messutunnelmaan tempauduin mukaan. Kiisin kahvilakokouksista oman työnantajan kustantamien kirjojen esittelyihin, kohtasin tuttuja kirjailijoita (kiitos keskusteluista), bloggaajia (oli ilo nähdä, kuten aina), kollegoita ("täällä taas!"). Ehdin piipahtaa ruokamessujen puolelle maistelemaan ihania lakuja ja herkullisia juustoja, palasin takaisin kirjamessujen puolelle, nautin vanhojen kirjojen tuoksusta antikvariaattiosastolla, seurasin lavaohjelmaa sieltä täältä, ihastelin Saamenmaan näkyvyyttä lavoilla.

Mieleeni jääneitä messukohtaamisia- tai bongauksia olivat muun muassa:

Riikka Pulkkisen kirjasuosikit. Että eräs kirjailijasuosikkini pitää samoista kirjoista kuin minä, muun muassa W.G. Sebaldin Austerlitzistä.

Leena Lander ja kiitelty syysuutuus Kuka vartijoita vartioi sekä Landerin "velka" kirjallisuuden klassikoille. Hyvä keskustelu yhdessä Touko Siltalan kanssa.

Kesäkustavilaisen Leena Krohnin kuunteleminen: messujen rauhoittavin hetki. Kustavista on sanottava vielä, että sunnuntaina jokainen messukävijä sai lahjaksi Volter Kilven Alastalon salissa. Siinä on klassikko, jonka haluan lukea ja jonka lupaankin lukea nyt vuoden sisällä.

Omat työkirjat. Haastattelin Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot -kirjan kirjoittanutta Sara Kokkosta Runohuoneessa. Paikalla oli paljon kuulijoita ja saimme aikaan mukavan keskustelun, kiitos Sara! Mieli ja maisema taas syventyy kirjailijoiden työhön ja innostuksen lähteisiin. Selkokieltä tarvitsevien lukijoiden määrä kasvaa. Kehun vielä erikseen Turun seudun äidinkielen opettajien osastoa, miten hienoja haastatteluja nuoret siellä tekivät!

Ja otin hetkisen omaa aikaakin. Savolaissyntyiselle Turku on metka kaupunki, koska vaikka murre on ihan erilaista ja meren läheisyyden aistii, on Turun ja Kuopion keskustoissa jotain samaa. Turkuhan on paikoin kuin Kuopio! Ehkä samanlaisuus syntyy torista, puutalokortteleista, vanhan ja uuden rakennuskannan lomittaisuudesta? Mene ja tiedä. Siinä missä kuopiolaisilla on Kallavesi, on turkulaisilla Aurajoki, jonka rannoilla kävelin ja josta löytyi taas kerran hurmaava ja tunnelmallinen ruokaravintola.

Ja kun palasin messuilta kotiin, korvissa tietenkin humisi ja olo oli väsynyt, mutta onnellinen. Messuhulina sinänsä on rasittavaa, mutta kirjamessuissa on oma huumansa. Kaikki ne kirjat, keskustelut ja kirjakiire. Nyt on hyvä odotella Helsingin kirjamessuja.

--
P.S. Kiitos kommenteista edellisiin postauksiini. Olen lukenut ne kaikki ilolla, koetan vastata tämän viikon aikana!

Hetkinä

Kiireinen arki on vienyt niin, että vaikka olen lukenut paljon, en ole ehtinyt laatia bloggauksia kuin mielessäni. Siksi pysähdyn nyt pieniin hetkiin, kuten varhaiseen sanomalehden hakemiseen yhtä aikaa aamutähden kanssa.

Tai alkavan maaruskan ihailuun: miten syksy onkin niin täysi, melankolinen ja samalla kertaa lohdullinen vuodenaika.

Kaukomatkoihin lähitienoilla. Viime sunnuntaina Tuusulassa Koiramäen pajutallilla oli kurpitsakarnevaalit. Mieleeni tuli amerikkalaiset maalaishenkiset sadonkorjuujuhlat: en ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa, mutta saatoin kuvitella itseni sinne. Aika mukava hetki jos toinenkin voisi tosin olla viettää suomalaista kekriä loka-marraskuun taitteessa.

Kaikkiin juotuihin limuihin. No, minä en näitä juonut, mutta nämä saivat muistelemaan hetkiä lapsuuteni hirvipeijaisissa, joissa sai luoda limsaa niin paljon kuin jaksoi. Ja minä join, koska kotona oli tavallisesti "vain" äidin tekemää marjamehua, jota nyt aikuisena arvostan ihan eri tavalla.

Syysvaloon. Tämä vilja on lähipellollamme jo korjattu, mutta kuvaushetken löysin - ja suoranaista ylivaloa.

Koiran hymyyn. Osa-aikakoiranomistaja hymyilee takaisin ja alkaa pakata kirjamessukassiaan.

Ja bonuksena: Kirjamessumatkakirjojen valintaan. Olen lähdössä Turkuun messuille työn puolesta: tiedossa on kokouksia, valokuvaamista ja haastattelukin (Sara Kokkosen ihana Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot sunnuntaiaamuna 4.10. klo 10.30 Runohuoneessa, tulkaa kuuntelemaan Saran ja minun keskustelua!). Ja kaiken sen vastapainona ehkä lukuaikaa hotellilla. Nyt on neljä loistavaa kirjaehdokasta, joten lähden pakkamaan niin messumekkoja kuin ennen kaikkea reissukirjoja.

P.S. Fontti heittelee taas, olen pahoillani. Ei auta, vaikka siirsin tekstin WordPadiin ja takaisin Bloggeriin. Äh, ei ole blogimaailma täydellinen.