Muistojeni kirjavuodet 2: Teini-ikä

On melkein ironista, miten oma elämän kirjavuosia muisteleva, aikaan kytkeytyvä juttusarja, viivästyy suunnitellusta aikataulusta. Kello käy, tässä vaiheessa vuotta arki on kilpajuoksua kalenterin kanssa ja bloggaaminen saa odottaa. Onneksi muistot eivät heti katoa. Helmikuussa lupailin, että Muistojeni kirjavuodet -sarjani saa jatkoa pian. Blogimietteissä kaksi kuukautta ei ole ihan pian, mutta ehkä 1980-90-lukujen taitteeseen ajoittuva postaus sopii hyvin vappuviikonloppuun. Eläköön viivyttely!

Blogiini satunnaisesti sattuville: Tässä postaussarjassa käsittelen elämäni kirjavuosia. Helmikuussa postasin varhaislapsuuteni ja ala-astevuosieni suosikki- ja hieman inhokkikirjoistakin. Nyt siirryn yläaste- ja lukiovuosiin. Nuo kuusi vuotta 1980-luvun lopulla ja 90-luvun alussa kenties näyttävät, miten pitkä aika muutama vuosi voi teinin elämässä olla. Kirjojen ohella muistelen vielä muutamia muita kyseisinä vuosina koettuja elämyksiä: musiikkia, karkkeja, tv-sarjoja, meikkejäkin.

  

Nyt käsittelemäni postaus käsittää ajanjakson kesästä 1986 kevääseen 1992. Aikakausi on varmaan sellainen, jonka suhteen tunnen suloista nostalgiaa, kammottavaa myötähäpeää ja hyvää unohdustakin, jota tässä koetan muuttaa muistiksi. Eipä siis muuta kuin menoksi.

Sergeanne Golon: Angelikat

Voi kyllä. Olin aika nuori, elin ala- ja yläasteen välistä kesää, kun televisiossa näytettiin viiden elokuvan sarja ranskalaisia Angelika-elokuvia. Nyt jälkeenpäin en muista niistä oikein muuta kuin kaakaokutsut, näyttelijättären kullanväriset kutrit ja kummallisen romantiikkanäkemyksen. Mutta 13-vuotiaan sydäntä Angelikat kyllä kutkuttivat. Elokuvat katsottuani marssin kirjastoon ja lainasin useamman Angelika-kirjan, joskaan en enää muista, montako mahdoin lukea. Veikkaan, että Angelikat on paras jättää jonnekin muistojen pumpulipilviin.

Rauha S. Virtanen Seljan tytöt -sarja

Nyt en ole varma, luinko Seljan tyttöjä ala-asteen loppuaikoina vai yläasteen alussa, ja huomasin kirjoittaneeni Virtasen kirjoista jo tämän sarjan edellisessä postauksessa, mutta tiedän että olen lukenut Virtasen tuotantoa kaikkina elämäni vuosikymmeninä. Ne kestävät aikaa ja mainitsen ne ilolla uudellenkin. Nuorempana pidin eniten kahdesta ensimmäisestä Selja-kirjasta ja olisin halunnut olla kuin pirteä Kris, joka ihastuu amerikansuomalaiseen Jerryyn. Sitten hoksasin, että olen ehkä enemmän Virva, joka ei kirjassakaan saa aina katsettaan irti Parnassosta.

Tuija Lehtinen: Enkelinkuvia hiekassa

Jos 15-vuotiaalta minulta olisi kysytty, mikä oli kaikkien aikojen suurin kirjasuosikkini, olisin tuona yhtenä kesänä vastannut että tietenkin Enkelinkuvia hiekassa. Tuija Lehtisen romaani ilmestyi jo 1986, mutta muistelen lukeneeni sen rippikesänäni vuonna 1988. Silloin ihmettelin, miten joku kirjoitti niin vetävästi – ja niin rohkeasti! Kirjan vanavedessä luin myös ensimmäiset Mirkka-kirjat, joiden päähenkilöön samastuinkin aika lailla.

Taru Mäkinen: Tinka-kirjat

Nykyisin Taru Väyrysenä tunnetun kirjailijan Tinka-sarja oli mielestäni parasta kirjallisuutta yläasteikäisenä. Tinka ja unelmien aika sekä Tinka ja Tiikeri toivat eteeni paljon tuntematonta, mutta yhteiskunnallisesti kiinnostavaa ja puhuttelevaa: koulukotiarkea, syrjäytymisvaarassa olevien puolesta puhumista, homoutta, ihastumisia, mustalaiskulttuuria ja tietenkin tutummin myös kuvauksia Tinkan omasta kodista, ajan musiikista jne. Kissan kuoleman (julkaistu Taru Väyrysen nimellä) ilmestyessä olin jo aloittanut lukion, mutta romaani puhutteli ja vetosi tunteisiin.

Anu Jaantila: Jenkkivuosi

Anu Jaantilan Jenkkivuosi on ilmestynyt jo vuonna 1979, joten se ei ajoittunut suoraan omaan nuoruuteeni, mutta sisällöltään kirja avasi uudenlaisia maailmoja: elämää Amerikassa. Muistelen lainanneeni Sannan vaihto-oppilasvuodesta kertovan kirjan useamman kerran ja luin toki myös jatko-osat, joissa syvennytään Sannan ja amerikkalaisen Samin suhteeseen. Päiväkirjamuotoon kirjoitettu kirja teki rapakon takaista kouluarkea eläväksi ja herätti halun päästä vaihto-oppilaaksi, mitä haavetta en oikeasti olisi varmaan koskaan uskaltanut toteuttaa.

Tuntematon: Ruohoa, lunta ja Deborah Spungen: Nancy

Niputan nämä kaksi kirjaa yhteen, koska molemmissa on samanlaista huumehuuruisuutta enkä kumpaankaan halua sen kummemmin palata. Molemmat puhuttelivat: Ruohoa, lunta muka-anonymiteetillään – että se tyttö koukuttui huumeisiin ja lopulta kuoli. Pyöristyttävää, kauheaa, ja jotenkin tirkistelevää lukemisen kannalta. Niin paljon kirja puhutteli, että lainasin sen kirjastosta useamman kerran. Sittemmin minulle selvisi, että kirja ei ole tosipohjainen nuoren oman päiväkirjan perusteella julkaistavaksi toimitettu teos, vaan se on kirjoitettu valistustarkoituksessa. Tästä lisää Järjellä ja tunteella -blogissa. Nancy puolestaan vetosi äidin raastavana kertomuksena tyttärestään. Lukioaikainen äidinkielen opettajani avasi silmiäni Nancyn suhteen: miksi Deborah Spungen kirjoitti kirjan? Hyötyäkseen tyttärestään, saadakseen rahaa tai terapiaksi itselleen? Ehkä sitä kaikkea, kannessakin oli Sex Pistolsin kuva tyttären sijasta. Nancy tuntui voimakkaalta kirjalta: miten kauhea lapsi, millainen romanssi ja kohtalo. Jostain syystä juuri Nancyn lapsuus on iskonut mieleeni voimakkaimmin, mikä kertonee siitä että elämäkerta on juuri hänen äitinsä kirjoittama.

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani

Tai oikeastaan Hevosten laakso, jonka luin ennen Luolakarhun klaania. Aika viihteellistä roskaahan koko Maan lapset -kirjasarja on, mutta miten ihmeellinen Aylan tarina olikaan 16-vuotiaan mielestä. Esihistoriallista romantiikkaa, ennakkoluuloja, suuria tunteita ja erotiikkaakin. Miten paljon sarjan kolme ensimmäistä osaa sykähdyttivätkään! Tasangon vaeltajat jäi minulta jo kesken. Ei kai kukaan lue näitä enää? (Tai lukee varmaan, koska Maalattujen luolien maa julkaistiin vuonna 2012.) Kiinnostavaa on se, että kirjailijalla on suomalaiset juuret.

Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini

Uinu, uinu lemmikkini ei ehkä ole Kingin parhaimmistoa, mutta se oli ensimmäinen Kingiltä lukemani kirjan. Muistan lukekeeni sen yhdeksäsluokkalaisena samoihin aikoihin, jolloin meillä oli TET-harjoittelua. Makaaberi tarina kuolleesta lapsesta ja micmac-intiaanien hautausmaasta tempaisi mukaansa ja kauhistutti. Kirjan myötä innostuin Kingistä useaksi vuodeksi ja luin niin klassiset Carrien ja Hohdon kuin (silloin) uudemman Piinan, jotka kaikki ovat erinomaisia romaaneja. Viime vuosina olen lukenut Kingiä vain harvakseltaan, mutta voisinpa lukea jonkun kirjailijan uudemman teoksenkin. Suosituksia? (Muita kuin Tervetuloa Joylandiin.)

Marion Zimmer Braley: Avalonin usvat

Päästiinhän sentään Brittilään tässäkin postauksessa, vaikka kirjailija olikin amerikkalainen. Avalonin usvat kertoo kuningas Arthurin ajasta naisnäkökulmasta. Muinainen tarujen Englanti, pyhä Avalonin saari, vahvat naishahmot ja naisnäkökulmaiset tulkinnat folkloresta kietoivat pauloihinsa kuin sumu myyttisen saaren ympärillä. Avalonin usvat oli lempikirjojani lukiossa ja kauan ajattelin palaavani siihen, mutta en aio sitä tehdä. Tätä postausta kirjoittaessani olen näet googlaillut kirjailijoiden elämäkertoja ja Zimmer Bradleysta kerrottu pöyristytti niin, että mietin jo Avalonin usvien jättämistä pois tältä listaltani. Googlatkaa itse. Voi sentään, olen melkein sanaton.

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Jatketaan brittitunnelmissa, nyt voin seistä kirjailijan persoonankin takana. Brontën sisarusten teoksista olisin voinut nostaa myös Emilyn Humiseva harjun, jonka senkin luin ensimmäisen kerran lukiolaisena, mutta Kotiopettajattaren romaani ui silloin kiinni sieluuni. Jane Eyren tarina, kummallinen herra Rochester, koko ”hullu nainen ullakolla” -käsite ja tietenkin romaanin tunnelma ovat unohtumattomat. Kotiopettajattaren romaani on niitä teoksia, jonka aion lukea uudelleen ja johon palaan vielä paremmin täällä blogissakin.

John Irving: Kaikki isäni hotellit

No nyt: kirja, joka teki minusta sekä John Irvingin tuotannon että Keltaisen kirjaston ystävän. Oi, traaginen Berryn perhe. Oi, Yhdysvaltain keskilänsi, itärannikko ja Wien. Oi, neiti Keskenmeno-raukka. Oi, wieniläinen poliittinen vastarintaliike. Oi sentään, John ja Franny ja hullu, hullu, ehdottoman kielletty rakkaus. Ja voi poloista Lillyä. Hieno, hieno romaani: moniulotteinen, koskettava, hauska ja niin ehjä, kultakauden Irvingiä.

  

--

Sattumia

Kirjojen lisäksi muutakin kulttuuria. Onko teillä samoja suosikkeja tai inhokkeja? Onko tässä listauksessa nostalgiaa tai jotain ihan vierasta?

Musiikki

Musiikkimakukin eli, vai mitä tuumaatte tällaisesta listasta – kaikki suosikit kuuden vuoden sisällä.

Kylie Minogue & Jason Donovan (Sealed with a Kiss)
Pet Shop Boys (It’s a Siniä enemmän pidin Being Boringista ja sen vaahtokylpyvideosta)
Sinitta (Kaikkea sitä tuli kuunneltua)
Mel & Kim (Tanssiminen, vaatteet)
Sandra (Saksalaista poppia, onkohan sellaiselle sellaista nykyvastinetta, jota kuunnellaan aktiivisesti Suomessa?)
T’Pau (Ah, China in your hand)
Heart (Alone)
Whitesnake (tai vain kappale Here I Go Again, se oli ainoa Whitesnaken biisi, josta pidin)
Guns N’ Roses (Appetite for Destruction kestää vieläkin kuuntelua, hyvä levy!)
Madonna (Elettiin Like a Prayerin aikoja – se video! Ja levykin jaksaa olla hieno edelleen. Ensimmäinen ostamani CD-levy oli muuten Madonnan Immaculate Collection)
The Doors (Kohdallani kaikki alkoi People are Strange -kappaleesta ja tämä musiikkirakkaus on kestänyt)
Nirvana (♥ joskin Nirvan löysin vasta ihan lukion loppuaikoina, kuuntelin sitä enemmän yliopistovuosina)
22 Pistepirkko (Birdy, autoajelut poikaystävän kanssa)
Queen (Freddy Mercury kuoli, kun olin lukiolainen. Show Must Go On soi useammin kuin kerran minunkin CD-soittimessani)

Elokuvat ja tv-sarjat

Poliisiopisto (Just, sen Miami-osan kävin katsomassa ihan elokuvateatterissa)
Kolmoskanava (alkoi näkyä Keski-Suomessa ennen kuin Pohjois-Savossa, joten isäni osti vahvistimen ja käänsi antennin kohti Jyväskylää)
Kasvu (punkkaritytön tarina teki minulle tv-sarjana saman kuin Taru Mäkisen / Väyrysen kirjat: puhutteli)
No Tv (Baba Lybeck, Frank Pappa)
Hittimittari (ja Mikko Alatalon sinisankaiset silmälasit)
Dirty Dancing (jonka kävin katsomassa elokuvissa kahdesti)
Uhrilampaat (edelleen toimiva leffa, ja miten pelottava se oli!)
The Lost Boys (vampyyrileffa, jossa soi se The Doorsin People Are Strange)
Terminator (tai oikeammin kakkososa, jonka kävin katsomassa poikakaverini, nykyisen mieheni kanssa)
Alf (tämä kummallinen possukärsäinen avaruusolento oli minun ja saksalaisen kirjekaverini yhteinen suosikki)
Konnankoukkuja kahdelle (tuntui niin raikkaalta ja hyvin käsikirjoitetulta)
Edelleenkin Dallas & Dynastia (olen varmaan ikuisesti Dallas-fani, tulette huomaamaan, Dynastia saa jäädä sinne menneeseen)

Kaikenlaisia juttuja

Burger Park (Kuopiossa, josta sai ihan parhaat hampurilaiset, muualla en niitä silloin saanutkaan)
IYS-kirjekaverit (edelleen, mutta muisteleltava on nytkin, koska soitimme saksalaisen kirjekaverini kanssa puolentoista tunnin mittaisia puheluja. En edes tiedä, paljonko niistä tuli laskua)
Suonenjoen mansikkamaja (kaikenlaisia kotimaisia bändejä ja disco, en ollut kovin ahkera kävijä, mutta varmaan melkein kaikki paikkakuntani nuoret viettivät siellä aikaansa)
Naispappeus (niin oikein! Kävin rippikoulun samana vuonna jolloin naisia alettiin vihkiä papiksi ja lähetänkin nyt rakkaita terveisiä papillemme Sari the Herolle, jos satut tätä lukemaan)
Bravo, Popcorn ja muut saksalaiset nuortenlehdet (kaikki ne julisteet!)
Mic Mac -farkut (mustat stretchit yläasteella)
Levi’s 501 (lukiossa, lisäksi ruutusukat, kauluspaita ja jakku)
Kuopion Rock Circus (elämäni ensimmäinen ja ainoa ”Ampiainen”)
Berliinin muurin murtuminen (yksi luokkakaveri toi historian tunnille palasen muuriakin)
Sanoista tekoihin -kirja (herätys ympäristöasioihin, kirjan opit vaikuttavat minussa edelleen)
The Body Shop (omenasuihkugeeli, banaanihoitoaine! Jälkimmäistä käytän edelleen)
80-lätkä auton takaikkunassa (ja ensimmäisiä vuosikertoja, jotka joutuivat ajamaan ajokortin kaksivaiheisena)

Kasaritunnelmaista vappua!

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017
Kansi Jenni Noponen

680 sivua
Kotimainen romaani

Heiska kykeni aistimaan, että ympäröivä metsä oli vanhaa. He olivat tulleet pois aavalta järveltä ja astuneet kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Täällä oli lihaa, kalaa, marjoja, sieniä ja muita syötäviä kasveja, mutta täällä oli myös haltijoita, maahisia ja monia muita metsän olentoja. Heiskasta tuntui kuin he olisivat olleet tunkeilijoita, kuin ympäröivien puiden oksat olisivat syyttävinä kurottautuneet heidän ylleen peittääkseen metsään kuulumattomat hahmot näkyvistä vihreällä neulaspeitteellä.
”Nämä ovat ikimetsiä. [--]”

Etelä-Savosta Juvalta on pitkä matka pohjoisempaan Leppävirralle – etenkin jos elää 1400-luvulla, kuten Juko Rautaparta perheineen. Juko on uudisraivaaja, joka on asettunut uuden vaimonsa Matelin ja lastensa, teini-ikäisen Varpun, aikuistuvan Heiskan ja kymmenen korvilla olevan Tenhon kanssa, uudemmille metsäisille seuduille hyvien vesiyhteyksien äärelle. Myös Jukon äiti Mallu asuu perheen kanssa. Perheen elämä muuttuu täysin, kun lappilaisnoidan manaama karhu hyökkää perheen kimppuun ja vie mukanaan vauvaikäisen Mielo-tytön. Tuoko Jukon vannoma kosto avun? Onko vanha Mökkö, haltija, tarpeeksi voimakas suojaamaan perhettä? Tenholla on muita parempi kyky vuoropuheluun yliluonnollisen kanssa, mutta elämä on täynnä haasteita ja välimatkat pitkiä.

Kaikki kirjablogeja seuraavat ovat varmasti kanssani samaa mieltä siitä, että lukeminen on usein nautinto. Sanon "usein", koska aina se ei sellaista ole: kirja voi olla hyvä, mutta tarjota silti tuskaisaa luettavaa (joskus tämä voi toki olla melkein parasta mahdollista lukemista: haastaa itsensä kirjan äärellä!); toisinaan taas lukuhetki tuntuu väärältä; joskus käy niin, että kirja on valittu oikein ja lukuhetkikin on ihan mainio, mutta jotain täydellisestä nautinnosta jää silti puuttumaan. Parhaimmassa tapauksessa luettava kirja ja lukuhetki – tai monet lukuhetket – sovittuvat yhteen, kaikki loksahtaa paikoilleen. Näin minulle kävi Mikko Kamulan esikoisromaanin Ikimetsien sydänmailla kanssa.

Kamulan esikoinen on mielenkiintoinen tuttavuus monellakin tapaa. Ensiksikin se hyödyntää laajasti suomalaista folklorea: ikiaikaisia juhlia, metsän haltioita, maahisia ja tietäjiä. Olen lukenut pääaineenani perinteentutkimusta (folkloristiikkaa), ja vaikka keskityin nykykulttuurin tarkasteluun, kiinnosti Kamulan romaani jo lähtökohdiltaan. Kiinnostavaa on myös, että Ikimetsien sydänmailla aloittaa Metsän kansa -sarjan, joka on muistini mukaan suunniteltu kaikkiaan kuusiosaiseksi. Ajatus laajahkosta romaanisarjasta on samalla kertaa viehättävä ja pelottava. En ole sarjakirjallisuuden ystävä, mutta parhaimmillaan, kuten nyt viime aikoina vaikkapa Knausgårdin ja Ferranten tuotanto on osoittanut, hyvä sarja osaa koukuttaa. Erityisen kiinnostavaksi minulle muodostui kuitenkin romaanin sijoittuminen Savon sydänmaille. Juko Rautaparran perhe asuu Leppävirralla, itse olen syntyisin naapurikunnasta Suonenjoelta ja mikä (kannaltani) hauskinta, isäni suku on asunut Suonenjoen ja Lempyyn Sydänmaaksi kutsuttuja seutuja vähintään 1500-luvulta alkaen (terveisiä kaikille Paavo Kärsä-Laitisen jälkeläisille, jos tätä satutte lukemaan). Kamulan hahmot ovat kuvitteellisia, ja sydänmaa taitaa viitata enemmänkin syviin metsiin, mutta omakohtaisia lukutulkintoja on hauska tehdä etenkin, kun satuin lukemaan kirjaa pääsiäisen aikaan Savossa. Voisin sanoa sanasen myös Sianjalka-Sihvosta, sillä mieheni suvun Jalkasten alkunimi oli ollut Sianjalka, muttei sentään Sihvon sukua. Nimeäminen on kuitenkin hauskaa noin ylipäätään. No, se suku- ja paikkahistoriasta.

Kamulan monin kerroin kiinnostava romaani on varsin onnistunut. Se viihdyttää ja koukuttaa, vaikka paikoin kokonaisuutta olisi toki voinut lyhentääkin. Alku ei tempaise mukaansa niin hyvin kuin toivoisi, mutta ennen pitkää kokonaisuus kietoo pauloihinsa eikä lukemista malttaisi lopettaa. Kieleltään Ikimetsien sydänmailla on lukuromaanimaisen sujuvaa. Kamula ei kikkaile lauseilla tai kiedo lukijaansa tajunnanvirtaan, mutta tällaisen historiallisen romaanin tarkoitus onkin pitää lukija otteessaan tarinan keinoin. Tarina ja ennen kaikkea myyttien ja historian sekoittuminen Rautaparran perheen kuvaukseen ovat Kamulan esikoisromaanin suurimmat vahvuudet.

Henkilökuvaus on nykyaikaista, mikä on lukijoita palveleva ratkaisu. Henkilöhahmot ovat kompleksisia, turhamaisia, omahyväisiä, pelkääviä, pohdiskelevia ja toimivia. Ihmiset ovat pohjimmiltaan aika samanlaisia varmasti historian kaikkina aikakausina ja erityisesti naisten omatoimisuus romaanissa miellyttää minua. Ja omatoimisia heidän on oltavakin, kun miesväki lähtee metsästämään kauas salomaille tai kaupoille etäisiin kyliin, esimerkiksi Juvalle saakka. Kovin syvälle Metsän kansan aloitusosa ei henkilöidensä pään sisälle mene, mikä sekin on useita keskeishenkilöitä sisältävässä romaanissa kelpo ratkaisu. Ihmisten rinnalla keskiöön nousee metsä, upeasti nouseekin. Henkilöistä lähimmäs tulee nuori Tenho, jonka rooli romaanisarjan myöhemmissä osissa kasvanee entisestään. Toivoisin, että suuren menetyksen kokeneen Matelin mielenliikkeistä pääsisi jatkossa lukemaan enemmän. Ja tietenkin Varpun, Heiskan ja Jukon hahmoissa kaikissa on kasvunvaraa romaanihenkilöinä, monista sivuhahmoista puhumattakaan. Henkiolennot ovat syystäkin kaukaisempia, kunnioitettavia ja maailmojen välisyyttä kuljettavia, mutta Jukon perheelle tosia.

Historiallisesti Ikimetsien sydänmailla sijoittuu erääseen menneisyyden käännekohtaan, 1400-luvulle, jolloin kristinusko on saapumassa myös metsä-Suomeen. Vanhat uskomukset ovat kuitenkin toistaiseksi vahvempia eikä kristityiksi kääntyneiden kuoleman jälkeisestä kohtalosta olla oikein varmoja Kiehtovaa onkin lukea kuvauksia kansanuskosta, muun muassa haaveiden kohteena olevasta metsänneidosta ja suhtautumisesta otsoon, metsän kultaiseseen kuninkaaseen, kuin Ukon vakkajuhlien odottamisesta tai kohtaamisesta Mökkö-haltijan kanssa. Monin paikoin kerronta saa fantastisia ulottuvuuksia. Uskontojen rinnalla yhteiskunnan muukin murros näkyy: verottajalla on oma roolinsa, eri maakunnista tulevat ihmiset, eri heimot, kyräilevät toisiaan. Karjalaisilla ja savolaisilla ei niin sanotusti synkkaa, ennakkoluulot istuvat ja samoista saaliista käydään melkoista vääntöä.

Summaten: Kokonaisuus on raikas kuin sateen jälkeinen pihkalta ja sammalelta tuoksuva metsä – aavistuksen eksyttävä ja poluiltaan hetkittäin pitkämatkainen, mutta yhä syvemmälle houkutteleva. Kohti uusia polkuja ja Metsän kansa -sarjan jatko-osaa, siis!

--

Ikimetsien sydänmailla on ollut paljon esillä blogeissa, esimerkiksi Amman, Arjan ja Kirsin kirjoitukset kannattaa lukea.

Toivotus

Kuva on muualta, mutta ajatuksissani metsä humisee, kun kävelen siellä. Olen nyt pääsiäisviikonlopun aluksi lukenut Mikko Kamulan romaania Ikimetsien sydänmailla ja miettinyt puita ja polkuja, niitä itselleni rakkaita, mutta muitakin kuljettuja - niitä parhaimpia paikkoja kävellä. Pääsiäisen aikaan mietin toki myös kevättä, valoa, kesääkin jo. 

Hyviä kirjoja ja kevätkävelyjä teille kaikille! ♥

Minna Eväsoja: Melkein geisha

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani
Gummerus 2016

Kannen suunnittelu Jenni Noponen
239 sivua
Kotimainen omaelämäkerrallinen tietokirja


Japanissa heittäydyin elämänvirtaan kuin juureton vesiheinä tunnetussa vanhassa runossa ja otin avoimin mielin vastaan sen, mitä elämä eteen toi. Tarinani Japanista kertovat arjen sattumuksista ja ohikiitävistä hetkistä, jotka saivat minut pysähtymään ja pohtimaan elämän eriskummallisuutta ja kulttuurisen rikkauden tuomia elämyksiä. Muodit ja virtaukset voivat muuttua Japanissa nopeasti mutta asenteet eivät.

Kirsikankukkien terälehtien sade, froteiset WC-istuimet, niskafetissit, karun kauneuden käsite wabi, Sensei. Japanilaisen estetiikan dosentti Minna Eväsoja on viettänyt pitkiä aikoja Japanissa. 1990-luvun alussa Eväsoja pääsi teekouluun ja opiskeli myös Koben yliopistossa. Myöhemmin hän työskenteli Takarazukan yliopistossa post doc -tutkijana. Japanin aikoinaan hankkimiensa kokemusten perusteella Eväsoja on kirjoittanut lumovoimaisen omaelämäkerrallisen teoksen Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. Mainiosti nimettyä kirjaa aloittaessani ihmettelin hieman, että minkä ihmeen vuoksi geisha-sana on nostettu esiin, sillä sana toi mieleeni tietenkin monenlaista. Geisha saa selityksensä, samoin sen esimääreenä oleva melkein. Hurmaava ja hullu ovat molemmat kirjan pienissä, anekdoottimaisissa tarinoissa vahvasti läsnä.

Eväsojan Japani on toisaalta äärimmäisen kurinalainen, toisaalta yllättävän villi. Tulen ulos kyläilykaapista, kun kerron pitäväni kyllä niin meillä kotona järjestetyistä vierailuista kuin muiden luona kyläilemisestäkin, mutta toivon aina että kyläilyaika päättyy säälliseen aikaan. En nauti ns. pikkutunneille jatkuvista vierailuista (joskin aina on poikkeuksia). Japanilaisilla tuntuu Eväsojan mukaan olevan mitä mainioin käytäntö: kutsuissa ilmoitetaan tilaisuuden alkamisajan lisäksi sen kesto, joten vieraat poistuvat aina ajallaan. Säntillistä! Vielä kurinalaisempaa ovat naisille määrätyt erilaiset asemat, joita määrittävät yhteiskuntaluokan lisäksi avioituminen ja ikä. Lukuisia sääntöjä pitävät sisällään etenkin estetiikkaan liittyvät asiat, kuten teemestarin oppiin pääseminen, mikä on tietenkin harvinaista ja mihin Eväsojalla oli mahdollisuus. Jos tämä kaikki antaa kuvan japanilaisista kurinalaisina, niin vastapainoksi Eväsoja kirjoittaa esimerkiksi tavoista lähestyä raskaana olevia naisia sekä rakastajatarkulttuurista, joka tuntuu suomalaisittain hyvinkin villiltä tai hullulta, ainakin hätkähdyttävän avoimelta (toki säädellyltäkin).

Edellä mainittuja ja monia muita yksityiskohtia Eväsoja kuvailee kirjansa 45 luvussa, jotka ovat mukavan napakoita luettavaksi lyhyinäkin hetkinä, mutta niin kiehtovia, että koko kirjan tekisi mieli lukea miltei yhdeltä istumalta. Teksti on sujuvaa, aihepiiri kiehtova ja aiheiden käsittely sen verran monipuolista, ettei kukaan takuulla pääse pitkästymään: sumon käsittelyä seuraa palvelukulttuuri, melkein geisha -merkityksiä avaavan luvun jälkeen päästään lukemaan kalanruodon kauneudesta, ruokailun siisteydestä.

Melkein geisha kuuluu niihin kirjoihin, joiden kanteen tai takasivulle voisi lyödä pienen ihana kirja -leiman. Eväsojan muistot, pienet arkiset sattumat tai havaintojen kautta laajemminkin kulttuuria pohtivat kirjoitukset valottavat Japania ja japanilaisuutta samalla kertaa sisäpiiristä ja ulkopuolelta käsin. Lopputulos on viehko, hauska, koskettava ja yllättäväkin kirja, jonka teksteihin voinee palata useasti.

Tiivistäen: Melkein geisha vahvistaa käsityksiä Japanin yllätyksellisyydestä, monenlaisista vastakohdista ja miltei ikiaikaisesta kulttuurista. Teos kasvattaa Japanin-matkakuumetta, halua päästä vierailemaan maassa, jonka suurkaupungit eksyttävät ja taksikuskit ovat ihan omanlaisiaan, mutta jossa aurinko nousee punaisena pallona.

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja
WSOY 2017
Kansi Martti Ruokonen
357 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen, Puolaan sijoittuva romaani

Toistaiseksi elimme vain pikku harmien, arkisten huolien ja kinan keskellä. Minun työni oli nyt pitää talo kunnossa, tarjota edes se suoja näille ihmisilleni, kulkea lumikatulaisteni rinnalla ja kasvaa osaksi heidän elämäänsä. Pelkkä utelias muistiin kirjaaminen syvenisi ymmärrykseksi, niin toivoin. Olin saanut jo kiinni joistakin arjen rutiineista ja nukuin hyvin unia näkemättä. Alitajunta teki tilaa tuleville valveajan kauhuille.

Hieman sekava, mutta kaikin puolin tyypillinen puolalainen Gwiazdan kaupunki saa uuden asukkaan, kun salaperäinen Bajek asettautuu Lumikadulle. On kevätyö ja kaupunki lepää, mikä on onni. Kaupunki ikään kuin kerää voimia siihen, mitä tuleman pitää. Lumikadulla murheet ovat suuria, mutta kulmilla asuva väki osaa myös iloita rehevästi. Asukkaiden joukossa ovat rakastavaiset Lilka ja Marek, teatterilainen Bruno, pikkuruinen Pawel ja leipomon Olga. Vuodet 1930- ja 40-lukujen taitteessa ovat kaikkea muuta kuin helppoja: saksalaiset sotilaat saapuvat maahan, Puola – kuten koko maailma – on kovilla. Miten jatkaa elämää Lumikadulla?

Katja Kaukonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tuotantoa arvostan. Kaukosen esikoisromaani Odelma kuuluu edelleen suurimpien blogiaikaisten suosikkieni joukkoon. Odelman omintakeisuutta jaksan alati ihailla. Vuonna 2014 ilmestynyt Kohina lumosi sekin. On siis selvää, että Lumikadun kertoja kiinnosti minua siitä saakka, kun kirjan ilmestymisestä kuulin.

Lumikadun kertoja vahvistaa jo vahvaksi muodostunutta käsitystäni siitä, että Kaukonen taitaa tunnelmat, kielen vivahteet ja omaperäisen kerrontatavan. Tällä kertaa kokonaisuus jäi kuitenkin aavistuksen vieraaksi: ehkä syy on kaiken kauneudessa. Kauneuden rakastajallekin, ainakin minulle, kokonaisuus on jopa liian kaunis. Lempeä melankolia ylittää sodan tunnelmat, mikä on tietenkin yksi kerronnallinen ratkaisu ja tapa käsitellä sodan aikakautta. Kauneus kuitenkin romantisoi sota-aikaa. Kauhea on olemassa, mutta suodattuneena uusien päivien taakse, kutsuttakoot tätä vaikka selviytymiskeinoksi. Kauneuden pumpulisuuden takana on toki tummia sävyjä, pelkoja ja menetyksiä. Tärkeää on myös se, mitä voimakkaimmaksi viestiksi nousee ihmisyyden arvostaminen.

Kaukonen luo Lumikatunsa ja sen henkilöt taidolla, mutta silti myös henkilöhahmot jäävät etäisiksi, Bajekin tarkkailun kohteiksi. Entä Bajek itse? Onko hän talonmies, satunnainen kulkija, enkelin kaltainen lähetti vai ihmeellinen näkijä? Kaiken kertojana Bajek on eräänlainen sidos lumikatulaisten ja muun maailman välillä. Hänen kertojanäänensä tuo romaaniin viehätystä ja lämpöä.

Lumikadun kertojan luvut ovat lyhyitä, mikä jaksottaa lukemista näppärästi sikäli, että bussimatkan aikanakin ehtii lukea useamman luvun. Lukujen lyhyyden vuoksi saatoin jättää romaanin kesken juuri silloin kun oli aika jäädä pysäkillä pois, mutta lukutauoilla mieleni ei kaivannut Lumikadulle, en jäänyt ikävöimään Gwiazdan asukkaita, en elänyt heidän iloissaan tai suruissaan. Voi toki ajatella, että lyhyissä luvuissa määrittyy elämän hauraus: näissä satunnaisen merkityksettömissä hetkissä saattoi olla heidän loppuelämänsä. Elämä koostuu palasista, jotka sovittuvat yhteen muiden ihmisten, ja kokonaisen maailman, kanssa.

Vaikka Lumikadun kertoja pitää sisällään monia hienoja ja taidolla kirjoitettuja kohtauksia, en saanut lopulta romaanista irti kovinkaan paljoa. Vahvan tunnelman, toki, kaunista kieltä, kiehtovia henkilöitä, mutta nimenomaan tunnelmapaloina, pieninä kuvan kaltaisina hetkinä, en mitenkään muuten. Sanon suoraan, että olisin halunnut pitää romaanista niin paljon enemmän kuin mitä siitä lopulta pidin. Ehkä lukuhetki oli väärä, ehkä Bajekin hieman maaginen, enkelimäinen hahmo ei puhutellut minua. Kohautan hartioitani (mielikuvieni) puolalaisittain: tällaista lukeminen joskus on.

Kokonaisuus on tunnelmaltaan kuin seepian sävyistä fragmentaarista unta. Lumikadun kertojassa on jotain yleiseurooppalaista, jotain sellaista, joka toimisi hienosti elokuvana. Ohjaajaksi sopisi hyvin Kieslowskin melankoliaa ja toisaalta Jeunet’in omintakeista vinksahtanuutta kantava taituri, kokonaisuuden voisi suodattaa samanlaisella ruskeaan vivahtavalla sävyllä kuin Veronikan kaksoiselämässä tai Ameliessa Voin jo kuvitella miten kaihoisa posetiivi soittaa juuri silloin kun pieni lintu lentää yli nokassaan lasinpalanen. 

Tuon elokuvan katsoisin! 

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Tammi 2017, Keltainen kirjasto
A Little Life 2015
Suomentanut Arto Schroderus
Kansi Markko Taina
939 sivua

Yhdysvaltalainen romaani

Minun elämäni, niin hän ajattelee, minun elämäni. Mutta sen pidemmälle hän ei pysty ajattelemaan, ja hän jatkaa sanojen hokemista itsekseen – osaksi loitsuna, osaksi kirouksena, osaksi rauhoitteluna – ja ajautuu toiseen maailmaan, jossa hän silloin on kun kipu on tällainen, siihen maailmaan, jonka hän tietää olevan aina omansa vieressä, mutta jota hän ei koskaan jälkeenpäin muista: minun elämäni.

Syntyykö omaksi koettu elämä palasista vai kokonaisesta tarinasta? Miten paljon itseään voi etäännyttää, kuinka liki tulla? Amerikkalaisen Hanya Yanagiharan kiitelty romaani Pieni elämä sukeltaa neljän ystävyksen elämään, syvälle sukeltaakin.

Pienen elämän alkuasetelma on tuttu monista New Yorkiin sijoittuvista romaaneista: joukko lahjakkaita nuorukaisia tutustuu toisiinsa aikuisuutensa ensimmäsinä vuosina. On näyttelijäksi pyrkivä Willem, taiteellinen JB, vauraasta kodista lähtöisin oleva Malcom ja on Jude, joukon salaperäisin jäsen, raajarikko asianajaja. Lisäksi ovat adoptiovanhemmat Harold ja Julia, lääkäri Andy ja joukko muita läsnä olevia. On taidetta, loft-asumista, huumeita, juhlia, ihmissuhteita, älykkäitä keskusteluja, yhteiskunnallisuutta, viittauksia menneisyyden kipukohtiin – kuin Siri Hustvedt, Jeffrey Eugenides, Michael Cunningham ja Jonathan Franzen olisivat päättäneet laatia yhteisen teoksen. Mutta sitten kaikki muuttuu. Ystävyys pysyy, mutta Juden menneisyys alkaa hallita muitakin kuin Judea itseään. Menneisyydestä kumpuaa jotain todella mätää, jotain sellaista josta ei voi puhua, mutta joka määrittää kaiken.

Tämä mennyt puskee nykyisyyteen, se kumpuaa muistoista, mutta pakottaa kokemaan kipua silloinkin kun vuosikymmenet ovat kuluneet. Menneestä kurkistavat hyeenat, yhteiskunnan tukipilareiksi ujuttautuneet ihmissaastat, pahuus – Juden kärsimysnäytelmä, jossa riittää pituutta. Vaikka kuinka nauttisi tiiliskiven kokoisten kirjojen lukemisesta, kuluu 939-sivuisen romaanin parissa tovi jos toinenkin. Yanagiharan teoksen kohdalla voi hetkittäin puhua jopa lukemisen raskaudesta – yhtä lailla romaanin pituuden kuin sen sisällön raskauden, tai rankkuuden, osalta.

Puhutaan ensin pituudesta. Vaikka Yanahigaran romaania olisi voinut lyhentää monestakin kohtaa, ei lukeminen silti ole missään vaiheessa pitkäpiimäistä. Tietyt kuvailevat kohtaukset tai sivupolut ystävänelikon vähemmän keskeisten henkilöiden, kuten JB:n elämään, antavat lukijalle mahdollisuuden hengähtää ennen seuraavia raadollisia kokemuksia, sanotaan niitä vaikka iskuiksi, vaikka ne ovat lyöntejä rajumpia. Yanagihara on varmaotteinen ja tyylitajuinen kertoja, joka osaa säännöstellä sitä mitä tuleman pitää, mutta samalla olla säästelemättä. Juden tarina järkyttää, kuten sen tarkoitus onkin. Yanagihara ei kaunistele, vaan kertoo paljon. Joskus rivien väliin jättäminen voi olla tehokeino, mutta tällä kertaa yksityiskohtainen kerronta on tehokkaampaa kuin kertomatta jättäminen: tieto, fiktiossakin, lisää tuskaa. [--] häntä samalla iljettää ja järkyttää ja kiehtoo, miten vakavasti hän on turmellut itsensä.

Tarinan raskaudesta ei tarvinne enää kysyä. Muutamassa lukemassani blogiarviossa Pientä elämää on luonnehdittu kirjaksi, joka ei tehnyt hyvää tai romaaniksi, joka jää mieleen vainoamaan. Hyvää tekevää kirjallisuutta Yanagiharan teos ei olekaan. Kärsimys ei jalosta Judea eikä tieto missään vaiheessa tuo helpotusta. Kuitenkin Yanagiharan romaanissa on monipuolisuutta, vieraannuttavia ja liki tulevia elementtejä molempia. Sen suuri tarina on järkyttävä, mutta elämä on järkytystä moniulotteisempaa, hyvää ja kaunista mahtuu mukaan, ainakin hetkittäin. Mikä tärkeintä, keskeishenkilöistä alkaa välittää, heistä kantaa huolta, heidän puolestaan toivoo parasta.

Vaikka mukana on paljon surullista ja järkyttävääkin, on Pieni elämä suuri rakkaustarina. Rakkaus ei ole romanttista eikä rakkautta ole helppo ottaa vastaan, koska rikki revitty ihminen ei siihen kykene. Kuitenkin kyse on siitä, mikä kaiken kestää ja kärsii. Juden vaikeudet vaan ovat suurempia kuin hänen läheistensä, etenkin ja syvimmin Williamin ja Haroldin, kyky niitä käsittää. Juden elämäntarina ei kokonaisuudessaan ole uskottava, mutta liioittelu tehokeinona toimii paremmin kuin hyvin. Kun kaikki kasaantuu yhdelle henkilölle, tulee tämän kärsimyksistä eräänlainen väline: En tiedä miten selviäisin elämästä ilman sitä. Jude ei ole feeniks-lintu, sen sijaan hänen elämänsä on joutsenlaulu. Haroldin sanoin: nyt ne vastaukset tuottavat tuskaa. Kokonaisuus jää väreilemään mielessä kuin surun soittona.

Pieni elämä osoittaa, että rakastaminen voi olla helpompaa kuin rakkauden vastaanottaminen. Mammuttimainen romaani sukeltaa syviin vesiin, joista ei ole poispääsyä, mutta kun veden pintaa katsoo, siellä väreilee myös kohti kurottavaa valoa.