Kirjavuosi 2019 summattuna

Luetun summaaminen tai arvottaminen vuoden päättyessä ei ole helppoa, mutta silti on aina mukava muistella vuoden mittaan luettuja. En ole tainnut ainakaan kovin usein laatia vuoden parhaimpien listaa ainakaan sellaisena, että sijoittaisin kirjat ikään kuin palkintosijoille. Suosikkejani olen listannut eri tavoin, joskus olen maininnut vaikkapa vuoden koskettavimman, kauneimman tai painokkaimman kirjan, toisinaan vuoden herkullisimman.

Nytkään en aio nimetä vuoden parasta lukukokemustani tai listata lukemiani paremmuusjärjestykseen, miten voisinkaan! En voisi, koska lukumieleni vaihtelee ja jo ensi viikolla saattaisin ajatella toisin.  Paljon jää poiskin: Työskentelen kirja-alalla, mutten tuo työkirjoja blogiini kuin poikkeustapauksissa. Tänäkin vuonna olen saanut tehdä töitä monipuolisten kirjojen parissa, joukossa on ollut mm. taiteilijaelämäkerta, lemmenmanauksia, rautakauden lapsia, selkokieltä, seksiopas nuorille, DDR-muistoja, autoilua Euroopassa, Italiaa (Vuoden matkakirja!), iskelmälaulajan ja muotitaiteilijan elämäntarinat, nalleja ja peikkoja, tiedonhankintaa, ja matkaopas lapsille.

Bloggaaminen on kuitenkin eri asia, harrastus, ja blogissa esittelen sellaisia kirjoja, joita luen vapaa-ajallani. Nyt päättyvänä vuonna olen kipuillut blogini kanssa ehkä enemmän kuin aiemmin. Innostus on ollut usein poissa, mutta hiipinyt jostain takaisin. Jossain vaiheessa pohdin jopa, että kirjoittaisin tiiviitä kirjajuttuja vain Instagramiin eikä ajatus ole mahdoton ensi vuonnakaan, mutta toistaiseksi olen pääosin postannut lukemastani sekä tänne blogin että Instan puolelle.

Tuon blogiini enimmäkseen sellaisia kirjoja, joista pidän. Pettymyksiäkin kirjavuoteeni mahtuu, mutta koska olen hyvä jättämään kirjat kesken, on moni itselleni huonolta tuntunut jäänyt joko ns. vaiheeseen tai sitten ihan lopullisesti kesken. Näiden kirjojen joukossa on useita laadukkaita romaaneja, joten ne ovat kyllä löytäneet yleisönsä.

Osa hienoista lukemistani jää tästä listauksesta pois, pidin paljon esimerkiksi Monika Fagerholmin, Maija Muinosen, Omar Pamukin ja Johanna Venhon uusimmista. Niille lämmin suositus, samoin ystäväni Karoliina Timosen Kirjeitä Iijoelle -kirjalle, jonka erinomaiset kirjeet valottavat naisia Kalle Päätalon kirjoissa (Päätaloa en ole koskaan lukenut). Tammikuussa blogiini tuoma Michelle Obaman omaelämäkerta voisi sekin olla mukana listauksessani, Katja Kallion Valkokangastuksia ihastutti sekin.

Kokonaisuudessaan 2019 oli mainio lukuvuosi, jonka aikana luetuista nämä jäivät nyt kirkkaimpana mieleeni – eri syistä ja satunnaisessa järjestyksessä:

Maggie Nelson: Sinelmiä

Sinelmiä on tiivis kirja: 240 lyhyttä tekstiä mahtuu alle sataan sivuun. Kirjan pienen koon ei kuitenkaan kannata antaa millään muotoa hämätä, vaan teos on täynnä kulttuurisia merkityksiä kantavia viittauksia. Sinelmiä kurkottelee ja yltää moneen suuntaan. Lyhyet tekstit ovat luettavissa miniesseinä, joissa on toisaalta lyyrisyyttä ja toisaalta viiltävää realismia (eivätkä nuo kaksi välttämättä sulje toisinaan pois). Säilytän kirjaa kotini työhuoneessa lähellä työpöytääni, jotta voin tarvittaessa lukea pätkän sieltä tai toisen täältä, ja jotta voin saavuttaa rippeitä Nelsonin oivallisesta ajattelusta.

Pajtim Statovci: Bolla

Statovcilla on hallussaan sanojen mahti. Hän käyttää kieltä upeasti, luo sillä uusia maailmoja, muttei kikkaile turhanaikaisia. Bollan erinomaisuus ei tietenkään jää vain kieleen, vaan niin romaanin tematiikka kuin sen rakennekin toimivat. Lukija kokee hämmästystä, kauneutta, inhoa, epätietoisuutta ja ennen kaikkea ihastusta siitä, että käsillä on näin taitavasti kirjoitettu kirja. Bollassa kaikki on kohdillaan: kielen kauneus, rujous, rumuus, vakuuttavuus. Kun kirjan kannet sulkee, jäävät mieleen suru ja ajatus siitä, miten hetki onnea on saavutettavissa muttei pidettävissä.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys 

Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta Adèlen kysymys osoittautui ensin vaikeaksi palaksi, koska romaanihenkilön itsensä ja samalla jonkun suuremman etsintä vieroksutti kaltaistani ikuista epäilijää. Haahtela ei kuitenkaan olisi Haahtela, jos hänen tekstinsä ei lopulta kietoisi pauloihinsa. Kuten suurin osa Haahtelan tuotannosta, kulkee Adèlen kysymyskin ajatuksissa lukemisen jälkeenkin. Ennen kaikkea se käännyttää puolelleen, lohduttaa, haastaa pohtimaan ihmeitä – tuo valoa. Teos on mielessäni kasvanut koko ajan, se on oikea helmi kirjaksi.

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Viime vuona Stroutin Nimeni Lucy Barton ihastutti suuresti ja nyt Kaikki on mahdollista ehkä vieläkin enemmän. En voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen. Hänen henkilönsä ovat kaikessa rikkonaisuudessaan niin ehjiä, oikeanlaisia. Jos kirjoittaisin fiktiota, haluaisin osata kirjoittaa kuin Strout: hänen tekstissään Amgashin asukkaat piirtyvät älykkäästi, sopivan tunteikkaasti, piikikkäästi ja silti omalla tavallaan kauniisti pientä maailmaa avartaen.

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Jotkut – lopulta aika harvat – kirjat ovat koirankorvakirjoja. Sellaisia, joiden sivuja taittelen lukiessani, jotta löytäisin erityisen merkitykseltä tuntuvia kohtia uudelleen. Teen näin korkeintaan muutaman kerran vuodessa, totta kai vain omistamilleni kirjoille. Hakkaraisen Dioraama on eittämättä yksi koirankorvakirjoistani. Arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen, romaani on temaattisesti runsaudensarvi, muttei sisällä kuitenkaan mitään liikaa. Hakkarainen kirjoittaa älykkäästi kuin sanojen illusionisti. Moneen suuntaan kurottavassa romaanissa on paljon kerroksia. Hakkarainen luo uusia maailmoja, jotka ikään kuin rikkovat dioraaman tai lumisadepallon. Ihmeellistä romaania ei voi kirjablogissa selittää, vaan Dioraama täytyy kokea.

Joan Didion: The Year of Magical Thinking 

The Year of Magical Thinking (ilmestynyt myös suomeksi, nimellä Maagisen ajattelun aika) on surukirja, mutta samalla se on myös lohtukirja. Analyyttisyys ja tunteikkuus kohtaavat kirjassa, mikä sopii kaltaiselleni lukijalle (olen analyyttinen itkupilli). Suru on koko teoksen lähtökohta, mutta mukaan mahtuu valoa ja lohtua, henkilökohtaisia muistoja ja yleistä pohdintaa. Lukeminen ei ole raskasta, vaan jotenkin niin hurjan sivistävää ja samalla liki tulevaa. Didion kirjoittaa tyylikkäästi, samalla kertaa toteavasti ja kuitenkin tunteikkaasti. Ihailen tällaista kirjoittamisen tapaa. Tämä kirja minut pohtimaan myös sitä, miten tiiviisti alan joitakin asioita, etenkin ihmisiä, ajatella. Siitäkin enemmän bloggauksessa.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys 

Hosseinin kirja ei ole täydellinen enkä nyökyttele teoksen jokaisen esseen kohdalla, mutta: Kaiken kaikkiaan Pölyn ylistys on innostavaa luettavaa. Hosseinin esseet ovat nopealukuisia, niihin pääsee helposti kiinni. Pölyn ylistystä lukiessaan voi ikään kuin pinota omia kulttuurisia ja yksityisiä kokemuksiaan ja peilata niitä kirjasta löytyviin. Hosseinin onnistuu välittää ”pölystä” – niistä huonoista, rumista tai vähemmän yleviksi määritellyistä kulttuurikokemuksista – valon hiukkasia. Kaikessa voi nähdä puolensa ja puolensa, kokea suoranaista riemua. Pölyn ylistyksen lukeminen itkettää (liikutuksesta) ja naurattaa (vapauttavasti).

Iris Murdoch: Hiekkalinna

Rakastin Hiekkalinnassa kaikkea. Siinäpä se tulikin, lisää pitkässä bloggauksessa.

Niina Mero: Englantilainen romanssi 

Meron romaani on sellaista kirjallisuutta, jollaista olen kaivannut Suomeen: romanttista viihdettä niille, jotka kavahtavat romanttista viihdettä. Tällä tarkoitan sitä, että liian usein romanttinen viihde on joko sophiakinsellamaisesti puhtaasti vain hauskaa tai sitten se tahtoo mennä imelän puolelle. Joskus romanttinen viihde lähenee mysteeriä, kuten Kate Mortonin teoksissa, mutta silloin taas hauskuus on piilossa. Meron romaani onnistuu olemaan hauska ja jännittävä. Meron esikoisromaani toisaalta ironisoi ja toisaalta herättää henkiin kaikki romantiikan sankarit ja Lontoon palolta tuoksuvat, viktoriaanisten piknikkien punaviinitahrojen täplittämät kirjat. Tämä synkänsuloinen romanssi puri minuun. Mikä oivallisesti kirjoitettu, aidosti viihdyttävä kirja!

Luin vuoden 2019 aikana paljon muutakin hyvää ja toki myös paljon sellaista, joka unohtuu nopeasti. Uusi lukuvuosi lienee tässä suhteessa samanlainen – tässä vaiheessa on tietenkin vain lukumahdollisuuksia.

♥

Iloista alkavaa 20-lukua!

♥

Joulutoivotus

Syksy meni sellaisessa vilauksessa, että kaltaiseni joulufiilistelijän oli melkeinpä vaikea saavuttaa oikeanlaista tunnelmaa. Minullehan joulu normaalisti tarkoittaa pitkää ajanjaksoa jostain marraskuun loppupuolelta loppiaiseen tai vielä mieluummin nuutinpäivään saakka. En edes osaisi sanoa, rakastanko enemmän joulua vai sitä edeltävää aikaa. Eniten rakastan kaikkea tähän vuodenaikaan liittyvää tunnelmointia.

Joulukuuhun onkin kiireiden lisäksi mahtunut paljon kaikkea sellaista ihanaa, mikä on auttanut pääsemään oikealle taajuudelle: piparkakkutalon kokoamista, päiväretki Tallinnan joulutunnelmaan, Netflixin huonoudessaan ihania jouluelokuvia, haaveita lumesta, kuusenkoristelua, joulukorttien lähettelyä, sunnuntailenkkejä ja niin edelleen.

Pieni stressi oli tulossa joulun ajan lukemisista, kun tuntui että hyllyt ovat täynnä kirjoja, muttei mitään mitään luettavaa. Tunne on varmasti tuttu jokaiselle jossain lukijuuden vaiheessa. No, sitten eilen hain postista paketin, jossa oli Risto Pakarisen Jonain päivänä Jennifer ja kauppareissulla ostin Ali Smithin Winterin. Toivon viihtyväni kummankin parissa. Lisäksi uumoilen, että jotain kirjallisuutta löytyy lahjapaketeistakin ja kaiken kukkuraksi aamun Hesari muistutti George Eliotin Daniel Derondasta, jonka Alice Martin on ilmeisen oivallisesti suomentanut (ja mikä suurtyö se onkaan ollut!). Eliotin romaani onkin ostoslistallani.

Mutta nyt tärkein:

Hyvää joulua jokaiselle Lumiomenan lukijalle! ♥

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden
HarperCollins 2019
Boy Swallows Universe 2018
Suomentanut Kira Poutanen
Kansi Darren Holt / HarperCollins Studio
467 sivua
Kustantamosta
Australialainen romaani

Loppusi on kuollut sininen lintu. Poika nielaisee maailmankaikkeuden, Caitlyn vakoilee.
Siitä ei ole epäilystäjään.
Nämä ovat vastaukset.
Vastauksen kysymyksiin.

Eli Bell on 12-vuotias australialaispoika, aloitteleva teini. Hänen elämänsä on kipuisaa, mutta vain osaksi samasta syystä kuin valtaosalla maailman teineistä. Elin elämässä näet tapahtuu, todella. Elin äiti on joutumassa vankilaan, äidin miesystävä Lyle puolestaan on huumediileri. Tärkein ja vakain aikuinen Elille on Slim, vankikarkuri ja tappaja, joka on hurjasta menneisyydestään huolimatta lämmin ja viisas. Elin isoveli August ei puhu. Hän kyllä osaisi puhua, mutta on lopettanut puhumisen kuusivuotiaana. Puhumisen sijaan hän kirjoittaa ilmaan oikealla etusormellaan, silloin voi kertoa vaarallisiakin asioita. Lisäksi Elin elämää sekoittavat huumekauppias, sosiaalityöntekijät, oma (ei niin kaitaa tietä kulkeva) isä, ja ihmeellinen Caitlyn Spies.

Jostain syystä Trent Daltonin romaani Poika nielaisee maailmankaikkeuden oli jäädä minulta lukematta. Aloittelin sitä kyllä jo viime keväänä, jolloin kirjan yllättäen sain, mutta vaikka alku vaikutti kiehtovalta, unohtui kirja jonnekin lukemattomien pinoon. Onneksi ystäväni kehui teosta jokunen aika sitten ja otin sen bussikirjaksi työmatkoilleni – minun tulee luettua eniten bussissa, koska silloin on aikaa ja hyvä flow keskittyä. Hyvä että luin, sillä romaanin omalaatuinen maailma vei mukanaan.

Daltonin kirja on toisaalta juoniromaani ja toisaalta kasvukertomus. Pääosin sen tarinankerronnassa on ikään kuin kaikuja John Irvingin ja vielä kauempaa nähtynä Charles Dickensin teoksista – nyt huumeperheen keskiökseen ottamana, mutta tietyt elementit ovat siellä: laveahko kerronta, epävakaat olo, perhesuhteisiin liittyvät kipupisteet, miljöökuvaus, tarinallisuus...

Vaikka Daltonin romaani, etenkin sen maailma ja minäkertoja Eli, vie mukanaan, ei kokonaisuus ole siinä mielessä helppoa luettavaa, että sitä voisi lukaista tuosta vaan ikään kuin kirjallisena välipalana. Toki jo vajaan 500 sivun pituus kielii runsaudesta, mutta Poika nielaisee maailmankaikkeuden on vieläkin enemmän.

Hienosti nimetty romaani pitää (nimensä mukaisesti) sisällään aivan omanlaisensa universumin, joka on toisaalta yhtä tiivis kuin ahdas huone ja toisaalta yhtä laaja kuin mielikuvitus. Esimerkiksi eräänä kuutamoisena yönä pakomatkalla August ja Eli sukeltavat autollaan vedenalaiseen maailmaan, mikä ei haitaa Augustia, joka kirjoittaa veteen: Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Veden alla ei voi puhua, mutta Eli ei voi myöskään kirjoittaa, sillä hänen etusormensa tilalla on verinen aukko. Huumekauppiaiden väkivalta ulottuu lapseen.

Ja toisaalla on Caitlyn Spice, jonka edessä (Elin silmin nähtynä) tuhannet violetit soturiravut antavaa hänelle tietä ja joka kuiskaa: Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Läsnä on myös 1980-luvun populaarikulttuuria (E.T., Conan – barbaari jne.), raakuutta ja ahdistusta, tiilenmuotoisia heroiinipakettaja ja hienoa veljeskuvausta. Näissä surrealismin ja konkretian aallokoissa maailmankaikkeus sykkii kaikessa – tietenkin. Kira Poutasen suomennos on nautittavaa luettavaa.

Ota aika haltuun, Eli Bell, ennen kuin se ottaa sinut.

Ihan kaikki ei aukea kertalukemalta ja romaanin upea lopetus suorastaan pakottaa palaamaan alkuun. Ja jos Eli Bellin tulisi ottaa aika haltuun, voisivat monet lukijat, kanssabloggaajat, ottaa tämän romaanin haltuunsa. Ihan kaikki eivät tälle kirjalle välttämättä syty (mutta eihän mikään romaani ole ns. kaikkien kirja, olisi aika pelottavaa, jos näin olisi), mutta kannattaa kokeilla, antaa tämän pienen universumin viedä.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat
Otava 2018
The Mitford Murders 2017
Suomentanut Laura Beck
Kansi Hannah Wood
398 sivua
Brittiläinen dekkari

Nancy ja Louisa seisoivat vierekkäin, ja heidän köykäinen ystävyytensä tuntui hauraalta kuin inkiväärikeksi [--].

Lainaus kertoo lukemastani yhden olennaisen asian: sen sijalla voisi olla mikä tahansa muukin kohta, sillä en oikeastaan muista Jessica Fellowesin kevytjännäristä Mitfordin murhat mitään kovin tarkkaa, mutta kuitenkin sen verran että halusin tuoda kirjan blogiini tällaisena pikavälipalana.

Siispä, lyhyestä virsi kaunis:

Romaania markkinoidaan lauseella: "Downton Abbey kohtaa Agatha Christien!" Ja tämä kyllä pitää paikkansa, sillä kokonaisuudessa on luokkaeroja, kartanomiljöö, mennyttä aikaa (tällä kertaa 1920-lukua), murha ja sen myötä erinäisiä ihmisiä ja tapahtumia sekä tietenkin loppuratkaisu aitoon kuka sen teki -tyyliin.

Kaiken keskellä on kurjista oloista lähtenyt nuori Louisa Cannon, joka päätyy lastenhoitajaksi Mitfordin perheen kartanoon. Louisa ystävystyy Nancy Mitfordin kanssa (Mitfordin tytöistä lisää täällä) ja soppaa sekoittaa myös ystävällinen nuori poliisimies... Ilmassa on romantiikkaa ja lievää jännitystä. Kaiken lisäksi murhan uhri on itse Florence Nightingalen kummitytär.

Lukukokemus ei ole mitenkään mieleenjäävä tai omaperäinen. Itse asiassa murhatarina jää mielestäni kaiken muun alle niin, etten nyt muutama (!) kuukausi lukemisen jälkeen enää edes muista, että kuka sen sitten teki... Sen sijaan ehkä hieman kliseinen luokkaerojen kuvaus, epätodennäköinen ystävyys, käytöstavat, pukeutuminen ja kaikki sensellainen kiinnostivat minua sen verran, että voisin lukea toisenkin Fellowesin kirjan – ja unohtaa sen sitten saman tien.


P.S. Ja samalla "edit": Mitfordin tytöistä löytyy kiehtova tietokirja, josta olen kirjoittanut tammikuussa 2011.

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta
Otava 2019
Memories of the Future 2019
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen kuva Mauro Grigollo
394 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen (mahdollisesti) autofiktiivinen romaani

Me kaikki kärsimme ja kaikki me kuolemme, mutta sinä, joka luet tätä kirjaa juuri nyt, et ole vielä kuollut. Minä saatan olla kuollut, mutta sinä et. Sinä hengität sisään ja ulos lukiessasi, ja jos pidät tauon ja lasket käden rinnallesi, tunnet sydämesi lyövän, ja huone jossa olet, on valoisa, valoa tulvii sisään ikkunasta tai lampusta tai näyttöruudusta, joka valaisee sivua ja osaa ruumiistasi kun luet.

Kirjailija S. H. muistelee elämäänsä: lapsuuttaan Minnesotassa muiden norjalaisjuuristen ihmisten parissa, nuoruuttaan New Yorkissa, kirjailijuuttaan, aviomiestään. Kuusikymppinen kirjailija S. H. on aivan kuin kirjailija Siri Hustvedt – paitsi että Hustvedtin mies on kirjailija Paul Auster ja S. H.:n puoliso luonnontieteilijä Walter.

Siri Hustvedtin Muistoja tulevaisuudesta on kirja, josta tekisi ensialkuun mieli vetää yhtäläisyysmerkit kirjailijan omaan elämään, lukea teosta autofiktiona. Ja sellainen kirja voi toki ollakin, mutta samalla se laajenee romaaniksi, henkilöhahmonsa muistelmiksi, tarinoiksi tarinan sisällä, kulttuuristen esikuvien ylistykseksi, identiteettipohdinnaksi, fiktiiviseksi muisteluksi (ja kuka tietää, ehkä oikeaksikin).

Hustvedtin romaani koostuu sen nykyhetkestä 2010-luvun loppupuolella, S. H.:n nuoruusajan muistiinpainoista sekä hänen kirjoittamastaan romaaniluonnoksesta. Kaiken keskiössä on kovasti Hustvedtin oloinen S. H., joka nuoruutensa New Yorkissa tuntee olonsa ensin yksinäiseksi, mutta ennen kaikkea vapaaksi. Yksinäisyys helpottuu S. H.:n tutustuessa Whitneyhin ja päästessään tämän myötä osaksi viiden naisen porukkaa, “viiden jengiä”. S. H.:n seinänaapuri Lucy Brite puolestaan kiehtoo nuorta kirjailijaa niin, että hän saa salakuuntelemastaan Lucysta aiheen tekstilleen. S. H.:n nykyhetken ajatuksia määrittävät ikääntyminen, parisuhde, edelleen kirjailijuus, ja oman äidin muistisairaus.

#metoo on kirjassa mukana sekin, 1970-luvulla tapahtunut saa S. H.:n hankkimaan veitsen. Kirjailijuuden alkutaipaleen kuvauksessa saa S. H.:n nuoruudenaikainen käsikirjoitus paljon tilaa: lähestulkoon kokonaisia lukuja S. H.:n käsikirjoitusta sellaisenaan kuin se romaanissa halutaan esittää. Tämä ei osu aivan minun lukumakuuni: mielestäni Muistoja tulevaisuudesta toimisi ilmankin. Mukana on myös Hustvedtin piirroksia, jotka osaltaan tukevat tekstiä. Hustvedt on taitava karikatyyrien tekijä.

Kokonaisuus on siis runsas, muttei liiallinen. Hustvedt kirjoittaa koko ajan taidolla, tietenkin, mutta hän myös eksyttää lukijansa – ainakin sellaisen, joka lukee kokonaisuutta väsyneenä. Muistoja tulevaisuudesta ei ole millään muotoa yhtenäinen tai ehjä romaani, autofiktio tai mikälie, mutta sellaiseen se tunnu edes pyrkivän ja miksi pitäisikään.

Lukukokemuksesta kasvaa ihastuttava, mutta ristiriitainen: osa viehättää, osan tekisi miltei (muttei ihan) mieli hyppiä yli. Lukijan kannalta tärkeintä on Hustvedtin taitavuus kirjoittajana. Hän kirjoittaa aina niin hyvin, että hänen kirjoittamanaan lukisi mielellään lähes mitä tahansa. Hustvedtin onnistuu kaiketi aina yhdistää tietynlainen korkealentoisuus ja maanläheisyys: romaanihenkilönä hän (tai nyt: S. H.) on toisaalta kuin itsenään lähellä lukijaansa ja toisaalta jossain saavuttamattomissa. Lopputuloksena lukija enimmäkseen viihtyy, koko ajan sivistyy ja hetkittäin joutuu hukkapoluille.

Tässä kaikessa Muistoja tulevaisuudesta on taattua Hustvedtia.

♥

Muualla: Leena Lumi, Kirjaluotsin Tiina.

Tiffany Francis: Dark Skies

Tiffany Francis: Dark Skies. A Journey into the Wild Night
Bloomsbury 2019
272 sivu
Brittiläinen luontoaiheinen tietokirja

On a clear night we could always see the stars here, piercingly bright against the darkness, constellations in ever direction, telling the stories of gods and goddesses, warriors and beasts. These were the same stars that had been observed for thousands of years by human civilisations, stretching out over our heads in their glittery array, older than the earth itself.

Yö on ihmeellisin vuorokaudenaika. Se on jännittävä ja ihana, silloin mielikuvituksessa liikkuvat kaikenlaiset kummitukset ja oikeasti muun muassa mäyrät, lepakot ja monet muut – toki myös erilaiset ihmiskulkijat. Kuten minä toisinaan: kesäöiden valoa ihastelemassa, Sipoonkorvessa linnunrataa etsimässä, joulun aikaan pumpulilumen valaistessa muuten niin pimeää vuodenaikaa. Yöllä omat aistitkin ovat jollain tapaa erilaiset kuin päivällä, äänet kuuluvat kovemmin, on ehkä herkkyyttä pienimmillekin risauksille. Yön pimeys voi olla lempeää, mutta se voi myös pelottaa. Ainakin se ruokkii mielikuvitusta: Why are we afraid of the dark? Is it the darkness itself that frightens us or the fear of what it hides?

Englantilaisen Tiffany Francisin kirja Dark Skies on lumoava sukellus yöhön: yöluontoon, kulttuuriin, maisemaan, tekemiseen, aistimiseen. Teoksessaan Francis pohtii muun muassa sitä, miten pimeys muokkaa ihmisten elämää, mutta myös ja etenkin sitä, millainen yötaivas on eri vuodenaikoina ja (pohjoisen) maailman eri kolkissa.

Kirjan 12 kirjoitusta ovat enimmäkseen omakohtaisia, mutta tarpeeksi avaria antaakseen lukijalle mahdollisuuden päästä osaksi kirjailijan kokemaa. Samalla lukija ehkä muistaa myös omia yöelämyksiään. Yötä arkailevia teos saattaa rohkaista liikkumaan esimerkiksi lähiluonnossa, toiset taas innostuvat kirjallisuuden yökuvauksista, sillä Francis käsittelee muun muassa Brontën sisarusten, lordi Byronin ja Agatha Christien kaltaisten klassikkojen yökuvauksia. Christien kohdalla myös kirjailijan koti Devonissa nousee esille, kuten myös osa hänen yksityiselämänsä karikoista. (Sen verran Francisin Devon-kuvaus ihastuttaa, että nyt minäkin haluan Devoniin, ja ainakin haluan lukea jonkun hyvän Christie-elämäkerran).

Luonto on kirjassa syystäkin merkittävässä roolissa. Francis malttaa pohjustaa tekstinsä niin, että lukijakin alkaa odottaa kohtaamista saukon kanssa tai haistaa villiruusujen tuoksu aamuyön hetkinä. Kaikki tällainen johdattaa odotuksen orastavasta tunnelmasta suoranaiseen haltioitumiseen. Dark Skies -kirjaa voisi pitää jopa jonkinlaisena oodina yölle. Oodina ilman juhlavuutta, yön rauhallisten, toisinaan hiljaisten ja toisinaan jännittävienkin elämysten näyttämönä.

Dark Skies keskittyy tietenkin Isoon-Britanniaan, mikä tietenkin sopii minulle paremmin kuin hyvin. Francis retkeilee kauempanakin, hän muun muassa kokee revontulet Norjassa.

Suomelle on omistettu oma lukunsa, jossa Francis muun muassa retkeilee Nuuksiossa, tutustuu kesäöiseen juhlintaan Helsingissä ja ui keskiyön auringon alla, jolloin valo on ihmeellistä. Kuvaus kesäöisestä Suomesta on niin ihastuttavaa luettavaa, että minun tekisi mieli lähteä luontoturistiksi omaan kotimaahani. Suomen kielen sointiakin Francis ihastelee, tosin pohtii samassa yhteydessä Suomen “neuvostohistoriaa” (“Finland’s Soviet history”), mikä jää enemmän kuin kummastuttamaan. Mutta pienet lapsukset voi unohtaa, sillä Suomen kesäyöstä löytyy ...the loud, glorious harbingers of summer, of growth, of new life.

Kaikista kirjan luvuista muodostuu omanlaisiaan kertomuksia, joissa yön olemus (tai monet erilaiset olemukset) avautuu kirjailijan oman kokemusmaailman näkökulmasta. Dark Skies on miellyttävää ja innostavaa luettavaa, täynnä yötaivaan kajastusta, mustarastaan laulua, myyttejä, kirjallisuutta ja omakohtaisuutta. Lukujen alussa aihepiiriin johdattavat myös Francisin tekemät mustavalkoiset piirustukset.

♥

Yöstä kertoo myös Laura Ertimon ja Satu Kontisen ihastuttava koko perheelle sopiva tietokirja Yö. Kirja unesta ja pimeän salaisuuksista. Tiffany Francisinkin mainitsema Patrick Barkhamin Badgerlands kertoo kiehtovasta yöliikkujasta mäyrästä.

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa
Otava 2019
Körsbär i snön 2019
Suomentanut Jaana Nikula
Kansi Piia Aho
415 sivua
Kotimainen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani


Voi olla, että pelkoni ja kirjoittamiseni ovat yksi ja sama asia. Se merkitsee, ettei kirjoittamisesta tule mitään ilman Paniikkilintua.

Muistilista:

♥ Kuuntele uudelleen Tori Amosin kappaleet ”Butterfly” ja ”Snow Cherries from France”
♥ Lue The Bell Jar (Lasikellon alla) sekin uudelleen, edellisestä lukukerrasta on noin 20 vuotta
♥ Etsi Sylvia Plathin päiväkirjojen lyhentämätön versio (hyllyssäni vain on Ted Hughesin toimittama laitos)
♥ Tsekkaa Revlonin huulipunan sävy

Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa toimii minulle muistutuksena monesta. Niin ikään se on kiinnostava kirja monesta syystä. Se on kotimainen romaani, jossa ei ole mitään suomalaista tai, kirjoituskieltä ajatellen, suomenruotsalaista, tosin Sibelius mainitaan ja yksi sivuhenkilö on Virosta eli läheltä. Se on yhdistelmä viihdettä ja vakavuutta, sen lukeminenkin saa toisaalta aikaan kevyen, miltei ilakoivan olon, mutta toisaalta sen lukeminen vakavoittaa, muistuttaa ihmisyyden hauraudesta. Kiinnostavinta siinä on se, että se menee Sylvia Plathin, tuon varsin ikonisen amerikkalaisten runoilijan ja kirjailijan, nahkoihin.

Minulle Tahvanaisen romaani on kiinnostava myös siksi, että se pakottaa pohtimaan sitä, miten helposti joku kirja voi jäädä lukematta – tai yhtä lailla: miten joku lopulta luettavaksi valikoituu. Itse näet romaanin nimen perusteella kuvittelin, että kyseessä on viihteellinen chick lit -kirja ja vaikka sellaisille on aikansa ja paikkansa (toimivat monesti etenkin äänikirjoina), en yleensä etsi niitä luettavakseni. Onkin kiittäminen Leena Lumin bloggausta ja Bookstagramia siitä, että oivalsin Tahvanaisen romaanin kertovan Sylvia Plathista, jonka teoksia luin innolla parisenkymmentä vuotta sitten ja jonka elämäntarina kiehtoi silloin ja kiehtoo yhä, mutta myös ahdistaa.

Kirsikoita lumessa kertoo yhdestä, melko lyhyestä, ajanjaksosta Plathin elämässä: kesästä 1953, jolloin Sylvia (romaanissa tietenkin Sylvia!) toimii harjoittelijana Mademoiselle-lehdessä. Kesä on monella tapaa ihmeellinen: muut harjoittelijat tuntuvat olevan kuin eri maailmasta, niin vauraita ja vapautuneita, mutta kesän mittaan Sylviakin vapautuu – osin, sillä hänen henkinen taakkansa kasvaa joskus liian suureksi, mutta tässä vaiheessa vain joskus.

Sylvian kesä New Yorkissa helmeilee elämäniloa, mutta kantaa myös painajaisia, unilääkkeitä ja epävarmuutta. Sylvia haluaa kokea kaiken ja samalla vetäytyä kaikesta. Tahvanainen saavuttaa paljon kuvatessaan toisaalta näennäisen kepeää elämää, juhlia, samppanjaa, uusia ja ihmeellisiä ihmisiä ja toisaalta Paniikkilinnun nokkimista Sylvian rinnassa: Pitääkö lintu minusta kiinni nokalla ja kynsillään? Vai pidänkö minä kiinni siitä? Myös historian kulku, esimerkiksi Rosenbergin pariskunnan tuomio, määrittää osaltaan sitä miten Sylvia maailman näkee: Ovatko viikset huulipunaa tärkeämmät? Kysymys on edelleen akuutti.

Kirsikoita lumessa on pääosin lumovoimainen romaani, mutta osin se tuntuu Plathin Lasikellon alla -teoksen pastissilta, toisaalta kunnianosoitukselta tuota omaelämäkerrallista romaania kohtaan. Kummin vain, Tahvanaisen teos vie kiehtovasti Plathin kesään ja kohti sitä tulevaisuutta, joka Plathia myöhemmin odotti. Romaani toimii hienosti myös niille lukijoille, joille Sylvia Plath ei sano juuri mitään: kurkistuksena 1950-luvun New Yorkiin ja toimituksen nuorten harjoittelijanaisten, etenkin yhden Sylvian, iloihin ja suruihin – kaikkeen siihen, mikä pinnan alla vääjäämättä liikehtii.

♥

Ja niistä muistutuksista: Tori Amos on kertonut, kuinka Sylvia Plath on muiden muassa vaikuttanut hänen laululyriikkaansa, Amosin fanifoorumeilla tulkitaan ainakin Butterfly-kappaleen kertovan Plathista ja nyt Tahvanaisen romaanin nimen perusteella ajattelen tietenkin Amosin kappaletta Snow Cherries from France, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä Plathin kanssa, mutta näinhän eri asiat mielessä yhdistyvät.

Kirsikoita lumessa tuo niin vahvoja muistumia Lasikellon alla -romaanista, että siihen täytyy palata. Plathin päiväkirjoista omistan vain Ted Hughesin toimittaman version, jonka näen nykyisin monestakin syystä ristiriitaisena. Siksi voisi olla hyvä lukea lyhentämätön versio – vai haluaisinko, sittenkään? 

Revlonin huulipuna. No, sävy on nimeltään Cherries in the snow. Vaikka ehostan itseäni, en juurikaan käytä huulipunaa. Kirjallisuus saa googlailemaan kaikenlaista.

John Keats: Yön kirkas tähti

John Keats: Yön kirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä
Teos 2010
Suomentanut Kaisa Sivenius
281 sivua
Kannen suunnittelu Jenni Saari
Kokoelma kirjeitä vuosilta 1819–20, Iso-Britannia

Ihana tyttöni,

Toivon, ettet soimaa minua liiaksi siitä, etten totellut pyyntöäsi kirjeestä lauantaina: meitä on ollut täällä neljä henkeä piskuisessa huoneessa pelaamassa korttia vuorokauden ympäri, eikä minulla ole ollut ainuttakaan häiriötöntä tilaisuutta kirjoittaa. Nyt Rice ja Martin ovat lähteneet, joten olen vapaa. Surukseni Brown vahvistaa kertomasi: olet ollut sairaana. Et voi käsittää, kuinka kipeästi kaipaan luoksesi, kuinka antaisin henkeni yhdestä ainoasta tunnista – sillä mitä tällä maailmalla on minulle tarjota?

Tiedättekö kirjat, joissa ensin kansi ja sitten ajatus lumoavat jo ennakkoon? Niin kuin tässä, John Keatsin kirjekokoelmassa Yön kirkas tähti. Kannessa nainen istuu (kanervanummella?) selin katsojaan nähden, hän on keskittynyt lukemaan kirjettä. Naisen nutturakampaus ja mekko vievät heti 1800-luvulle, brittiläisen romantiikan aikakauteen.

Yön kirkas tähti pitääkin sisällään sen, minkä kansi lupaa. Kaisa Sivenuksen laadukkaasti suomentama kirjekokoelma on kaunis kokonaisuus, joka valottaa nuorena kuolleen runoilijan ihmissuhteita, tuntoja ja tekemisiä. Keatsin kirjeiden (joista Yön kirkkaassa tähdessä on mukana osa, parin viimeisen elinvuoden ajalta) säilyminen ja julkaiseminen on tietenkin melkoinen kulttuuriteko.

Kannen kuva on Jane Campionin ohjaamasta elokuvasta, jota en ole nähnyt. Kansi viittaa vahvasti Keatsin Fanny Brownelle kirjoittamiin rakkauskirjeisiin ja niitä kirjassa on runsaasti, mutta on myös paljon muuta. Kokoelmaan valitut kirjeen muodostavat kiehtovan kurkistuksen Keatsin lähipiirin elämään: sosiaalisiin suhteisiin, toiveisiin – ja terveyteen, joka, tietenkin, täyttää osan vain 25-vuotiaana kuolleen Keatsin kirjeistä.

Kirjeet Fanny Brownelle kertovat tietenkin seurustelusuhteesta, Keats kihlasi Brownen, mutta Keatsin taloudellisen tilanteen vuoksi niistä välittyy myös haaveilu. Rakkaus on syvää, kaihoisaa. Näitä kirjeitä melkeinpä kiinnostavampia ovat muut, esimerkiksi ystäville ja sukulaisille kirjoitetut. Keatsin kirjeissä on huumoria, itsetietoisuutta, maailmanmenon analysointia ja miljöökuvausta; Keatsin elämä oli varsin liikkuvaista ja kirjeet paikantuvat mm. Winchesteriin, Kentish Towniin, Wentworth Palaceen ja Roomaan. Mitä lyhyemmäksi Keatsin elinaika käy, sitä huolten täyteisimmäksi (ja urheutta yrittävimmiksi) kirjeet muuttuvat.

Kahdeksan tai yhdeksän vuotta sai Yön kirkas tähti odottaa lukemattomana hyllyssäni, mutta eipä parinsadan vuoden takaisten kirjeiden lukemisella kiirettä ollut. En osaa sanoa lumouduinko Keatsin kirjeistä, vaikka sitä ennakkoon niin odotin. Joka tapauksessa kiinnostuin ja viehätyin, pääsin toiseen paikkaan ja aikaan, jonnekin yleisen ja intiimin väliseen maastoon. Kiehtova kurkistus!

P.S. Liki yhdeksän vuotta sitten olin lukenut Keatsia keittiössä ja toivonut saavani tämän Yön kirkkaan tähden joululahjaksi (en saanut, ostin kirjan hieman myöhemmin itse).

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla
Siltala 2019
Un monde à portée de main 2018
Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen
Graafinen suunnittelu Anna Makkonen
255 sivua
Ranskalainen romaani

Ulkomaailman äänet ovat kadonneet, hiljaisuus täyttää seinät ja ainoastaan työhön keskittyneen Paulan hengitys kuuluu voimistuvana värinänä. Mutta hän ei huomaa sitä, hän luo avaraa unitaivasta, keskittyy vaalentamaan nurkat ja reunat luodakseen syvyysvaikutelman, etsii katsellaan kohdan johon tekisi pilven, pohjustaa sen sienellä ja viimeistelee reunat, ja kohta se leijuu katossa kuin pieni ja hyvin inhimillinen ilmalaiva.
Aurinko on jo laskenut, on pimeä, Paula sytyttää halogeenilampun ja jatkaa maalaamista.

Kaikki mitä Paula Karat koskee tuntuu muuttuvan maalauksiksi, usein jo silloin kun hän näkee kohteen. Pariisilainen Paula opiskelee Brysselissä, jossa hän oppii siveltimellä jäljentämään yhtä lailla puunsyitä kuin kilpikonnankuorta. Intensiivinen opiskelu määrittää Paulan ja hänen opiskelutoveriensa Jonas Roetjenin ja Kate Malonen elämää, mutta opiskeluaikaan mahtuu toki monenlaisia tunteita ja illanviettoja. Valmistumisen jälkeen taiteen ja jäljittelyn maailma avautuu entisestään, kun Paula pääsee töihin Italiaan Cinecittàn elokuvastudioille, Moskovaan filmikulisseja rakentamaan ja Etelä-Ranskaan Lascauxin luoliin, tekemään kopioita maailman ensimmäisistä maalauksista.

Kehyksen lyhyt selittäminen ei tee oikeutta Maylis de Kerangalin romaanille Maailma käden ulottuvilla, mutta romaanin nimi ja kansi sen sijaan jo tekevät. Anna Makkosen luomassa kannessa marmonikuvioiset kädet ovat lukijan kosketettavissa, hänen ulottuvillaan, aivan kuten erilaisia maailmoja luovan Paulan käsissä ja siveltimen vedoissa on omanlaiset, totta ja satua liottavat todellisuutensa. Lukijassa herää väistämättä tuttu ja usein esitetty kysymys siitä, jäljitteleekö elämä taidetta vai taide elämää. Miten maailma nähdään silloin kun siitä tehdään kopio? Konkreettinen, käsin kosketeltava, aistittava kopio? Jäljennös, jonka tarkoituksena on luoda elämyksiä, autenttisuuden hetkellistä tuntua.

Ja sitten: on niin paljon muutakin. De Kerangalin romaani kertoo myös luovan työn aikaansaamasta epävarmuudesta, kuten vaihtuvista työpaikoista ja muuttuvista ihmissuhteista. Hetkistä jotka linkittyvät suurempaan kokonaisuuteen, vaikutteista jotka jättävät oman jälkensä.

Maailma käden ulottuvilla ei ole niitä romaaneja, jotka luetaan — ehkä jopa lueskellaan — nopeasti koukuttuen. Se on romaani, joka pakottaa hidastelemaan, pyytää keskittymään, avaa lukijansa aisteja. Sen runsaat virkkeet ovat hyvin visuaalisia, aistivoimaisia. Niissä tuoksuvat maali ja puulevyt, näkyvät pysähdys ja liike, mennyt ja nykyisyys: esikuvien esihistoria ja kiireessä hulmuavat hiukset, laastikaukalot ja 3D-tiedostot. De Kerangalin lauseet ovat jopa liki sivun mittaisia, mutta keskittyneitä. Ne menevät syvälle kuvaamaansa, usein taiteen tekemiseen, mutta myös ihmisiin, paikkoihin, mielialoihin, olemiseen, fyysisyyteen. Niiden runsaassa konkretiassa on myös ilmavuutta ja ohikiitävyyttä. Niissä haluaa viipyä, niistä ei henno päästää irti. 

Kaikkien taidetta ja ihmisyyttä pohtivien ja rakastavien pitäisi lukea tämä kirja. Jo de Kerangalin ihmeellisten lauseiden vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi että käsillä on upea romaani. 

--

Muualla:

Mummo matkalla
Yökyöpeli hapankorppi lukee

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Teos 2019
Vem dödade bambi?
Suomentanut Laura Jänisniemi
Kansi Christina Lax
222 sivua
Kotimainen romaani

Ja yhtäkkiä täällä huvilakaupungissa, Auringonpaisteenkadulla juuri tänä maanantaiaamupäivänä syyskuussa 2016, kahdeksan vuotta kaiken jälkeen: kaikki Gustenin ympärillä, katu, jalkakäytävä, tukalan kuuma päivä (on intiaanikesä, ukkosta ilmassa, ollut jo monta päivää), on ihan samanlaista kuin äsken, vain hetki sitten – ja silti ihan toisenlaista. Uutta.

Kahdeksan vuotta kaiken jälkeen Gustenin kouluaikainen tuttava Cosmo aikoo tehdä elokuvan. Mistä? Tarvitseeko minun sanoa, Grippe? Ei tarvitse. Gustenin vatsaa vääntää ja vatsan sisältö loiskahtaa siistin huvilakaupungin jalkakäytävälle. Kahdeksan vuotta aiemmin Gusten on lukiolainen, kauniin laulajattaren kaunis poika, jonka ystäviin kuuluu muun muassa kaupungin menestyjän poika Nathan. On ihastus Emmy ja tämän ystävä Saga-Lill. On unelmia ja on bileitä. On bileet, joissa tapahtuu joukkoraiskaus, joka jakaa ajan, ystävyyden, perheet, yhteisön. Vai jakaako sittenkään? Ehkä kaikki on ollut olemassa jo aiemmin, pinnan alla. Ja tietenkin on uhri, Sascha, koulukodin kasvatti, itsevarma, oman kylän vieras tyttö.

Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on tapahtumia monesta suunnasta tarkasteleva romaani, yhteisökuvaus sekä kertomus nuoruuden lopusta ja aikuisuudessa kannetuista taakoista. Se kuvaa erilaisten ystävyyksien loppua tai vähintäänkin muuttumista. Se on romaani vaikenemisesta ja siitä, miten nuoret tekevät väärin ja aikuiset vieläkin pahemmin. Se kertoo hiljennetyistä ja siitä, miten samaan aikaan voi olla rohkea ja silti pelkuri.

Kun “Bambin” on kerran lukenut, voisi sen hyvin lukea toisen tai kolmannenkin kerran. Ei kuitenkaan ihan heti, sillä raskas aihepiiri ja kerronnan tiheys vaativat lukijalta osansa. Kuka tappoi bambia lukee hitaasti, tarkkaan. Tekstiin voi toki heittäytyä, mutta sitten heittäytyykin syvälle. 

Fagerholmin teksti poukkoilee samaan tapaan kuin ihmismieli: mennyt ja nykyisyys elävät rinnakkain, ajatuksista syntyy uusia mietteitä, jotka palaavat alkuperäiseen ja johtavat johonkin uuteen. Ihminen tarkkailee itseään ja muita, mutta ei aina uskalla kohdata ketään näistä – ei etenkään itseään. Fagerholmia lukeneet tunnistavat tämän. Laura Jänisniemen suomennos saavuttaa kaiken erinomaisesti.

Fagerholm kertoo suoraan, vihjailee, sirottelee ajatuskulkuja suoraan kerrontaan ja sulkeiden sisälle, ja kuljettaa silti kokonaisuutta, joka etenee vääjäämättä siihen, mitä nuoren Nathanin kotibileissä tapahtuu ja vielä enemmän siihen, mitä sen jälkeen – mitä tapahtuu, ja mitä ei. Lukiessani aloin pohtia, millainen taito Fagerholmilla on katsoa samalla kertaa ulos ja sisään, tai ulkoa ja sisältä, ja antaa lukijan saavuttaa samankaltainen tunne siitä, että hän on osa kaikkea eikä silti lähelläkään.

On selvää, ettei tällainen tarina ja etenkään tällainen teksti päästä helposti irti. Fagerholm kirjoittaa lukijansa pyörryksiin – rumasti ja kauniisti, julmasti ja hellästikin, ironisesti (hurjaa sanoa, että jopa hauskasti) ja hetkittäin ihanasti (haluaisin kävelylle Huvilakaupunkiin, sen kipeydestä huolimatta, voisin kuunnella Emmyn laulamaa hentoa countrya, katsoa huviloiden pitsisyyttä ja uusia taloja, surra, etenkin surra, ja helpottuneena lähteä pois, sillä minähän vain vierailisin). Miten voikin lukiessaan sääliä, kauhistella, inhota, ja toivoa parasta – jokaiselle, vaikkei kaikkia enää kirjan kansien sulkeuduttua edes ole (kunpa fiktiivistäkin aikaa voisi kääntää, ei romaanin vaan sen henkilöiden kannalta).

Kuka murhasi bambin on yksi niistä romaaneista, joille toivon kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuutta. Ensi viikolla selviää, miten käy.

--

Muualla: Helmi ja Tuija.

Helsingin kirjamessut: ohjelmavinkkejä

Miten tämä aika kuluu niin nopeasti? Vastahan fiilistelin syyslomaa ja tein ennakkopostauksen Helsingin kirjamessuista. Ja nyt taas! Syyslomalla satoi, mutta Pohjois-Savossa ja -Karjalassa oli syystunnelma aika lailla kohdillaan. Siksi nämä kuvat.

Ja kirjamessut puolestaan ovat yksi vuoden kohokohdista. Harvoin pidän ruuhkista, mutta kirjamessut tekevät tässäkin suhteessa poikkeuksen. On upeaa, että näin moni tulee paikalle kirjakeskustelujen ja toki myös -ostosten vuoksi.

Itse olen messuilla tuttuun tapaan sekä töissä (Avaimen osastolla 6e80) että vapaalla. Messulehti on täynnä toinen toistaan kiinnostavampia keskusteluja, kannattaa tutustua. Tänä vuonna aion messuilla melko rennolla aikataululla, joten listaan nyt muutaman tärppini jokaiselle messupäivälle. Listaan vain sellaisia, joita omien työ- ja muiden aikataulujeni antamissa puitteissa pääsen kuuntelemaan. Paljon kiinnostavaa jää siis listaamatta (mm. Monika Fagerholm, Kello viiden salonki jne.), mutta viihdyn kyllä mainiosti Avaimen osastollakin. Punaisella maalatut liittyvät työhöni, ja niistä kolmessa toimin haastattelijana. Tulkaa kuuntelemaan!

Torstai 24.10.

16.30–17.00 Kumpula

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat viikinkiajan lapset

Millaista elämä oli 1000 vuotta sitten? Toimin tässä haastattelijana.

18–18.30 Punavuori

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Yksi kirjavuoteni isoimmista lukukokemuksista, muttei ihan heti. Kirja on ajan myötä kasvanut mielessäni entisestään, upea romaani. Haahtelaa on aina ilo kuunnella.

19–19.30 Esplanadi

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Tällaista hyvän viihteen kuuluu olla, samalla kertaa romanttista ja ironista -- ja tietenkin brittilisällä!

Perjantai 25.10.

12.30–13.00 Hakaniemi

Susanna Virkki: Politiikan kuvat

Miten katsomme vaalikuvia?

13–13.30 Töölö

Sanna Ryynänen: Meri Genetz – Levoton sielu

Genetz eli uskomattoman elämän, Ryynäsen kirja tavoittaa sen hienosti.

18–18.30 Toukola

Tittamari Marttinen: Lasten matkaopas Suomeen
Hauskaa lähimatkailua! Toimin tässä haastattelijana.

Perjantaihini kuuluu myös Markku Kaskelan ja Tomi Kontion ihanan Vaelluksia Italiassa -kirjan julkkarit.

Lauantai 26.10.

10.15–11.15 Lonna

Lukupiiri. Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Luultavasti en ole messuilla vielä tähän aikaan, mutta äänikirjana kuuntelemani Onnenkissa ajattelutti ja ihastutti. Koetan siis ehtiä!

11-11.30 Kruununhaka

Kim Östman ja Timo Koponen: Mormonit

Minulla ei ole sidoksia mormoneihin, mutta aihepiiri kiinnostaa, kuten uskonto ja politiikka yleensäkin.

11.30–12 Töölö

Riikka Pelo, Juha Siro, haastattelijana Marissa Mehr: Mihin menet kirjallisuus?

Suomen kirjailijaliiton ohjelmaa

Kirjailijaliiton ohjelma on aina kiinnostavaa.

13–13.30 Hakaniemi

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Hieno romaani.

Hmm, ja samaan aikaan Suomenlinna

Terhi Rannela: Kiivaat

Rannelan Kiivaita en ole vielä lukenut, mutta Rannelan haastatteluja on ilo kuunnella.

13.30–14 Senaatintori

David Nicholls: Suloinen suru

Jos jossain on mahdollisuus kuulla brittienglantia, niin… Lisäksi pidin paljon Nichollsin Sinä päivänä -romaanista.

14–14.30 Senaatintori

Pajtim Statovci: Bolla

Vahvin veikkaukseni kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Huikea romaani.

16.30–17 Töölö

Jyri Paretskoi ja Minna Rytisalo: Esikoiskirjan tuska ja ihanuus

Kirjailijaliiton ohjelmaa

Hyvät keskustelijat, joten täytyy mennä kuuntelemaan.

18.30–19 Senaatintori

Juha Itkonen ja Kjell Westö, haastattelijana Katja Kallio

7 + 7 levottoman ajan kirjeitä

Tässäkin erinomaiset keskustelijat. 

Sunnuntai 27.10.

10.30–11 Senaatintori

Astrid Swan, haastattelijana Koko Hubara: Viimeinen kirjani

vai

samaan aikaan Hakaniemi

Maija Muinonen: Sexdeathbabies

Tässä on iso dilemma, molemmat kiinnostavat ihan hurjasti.

11–11.30 Töölö

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Yksi kirjavuoteni parhaimmista lukukokemuksista. 

11.30–12 Suomenlinna

Kati Koivikko: Kirkkaankeltaisen Wartburgin kyydissä

DDR-arkea muurin murtumisen jälkeen. Kiehtovia tarinoita itäisestä Saksasta.

12–13 Senaatintori

Helsingin Sanomat: Esikoiskirjailijat

Must.

17–17.30 Kumpula

Seija Helander ja Anne Stolt: Tauno ja Nelli kesäleirillä
Toimin haastattelijana, mainiot nallet.

Toivottavasti nähdään messuilla!