Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Garbielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: The Storied Life of A. J. Fikry 2014
Suomennos: Tero Valkonen
Sivuja: 239
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Purppuranvärisen harjakattoisen omakotitalon kuistin yläpuolelle ripustettu kyltti on haalistunut, ja hän on vähällä kävellä koko paikan ohi.

ISLAND BOOKS
Alice Islandin tasokkain
laatukirjallisuuden tarjoaja vuodesta 1999
Yksikään ihminen ei ole saari; Jokainen kirja on maailma

Alicen Islandin tasokkain - ja ainoa. Sellainen oli A. J. Fikryn omistama pieni kirjakauppa syrjäisellä saarella. Mainoskylttinsä mukaisesti A. J. keskittyy laadukkaaseen kirjallisuuteen ja rajaa makunsa hyvin tarkkaan. Hän ei pidä kirjallisuudenlajien sekoittumisesta, kuten korkeakirjallisista dekkareista. Häntä kuvottavat tosi-TV:n tähtien kirjoittamat, oikeasti haamukirjoitetut romaanit, eikä hän pidä lastenkirjoistakaan, ei ainakaan sellaisista joissa on orpoja. Itse asiassa hän olisi mieluummin myymättä kirjoja, mutta jostain se elantokin on ansaittava. Äkkiseltään leskeksi jääneen, keski-ikää kolkuttelevan A.J:n elämä on yksinäistä, mutta sitten alkaa tapahtua. Ensin varastetaan hänen aarteensa, Edgar Allan Poen esikoisteoksen hyväkuntoinen laitos, ja pian tämän jälkeen Island Booksin takahuoneeseen ilmestyy elävä paketti, minkä löytymisen jälkeen A. J.:n koko elämän on muutettava suuntaansa.

Gabrielle Zevinin romaani Tuulisen saaren kirjakauppias on lukemisen ja lukijoiden ylistys, rakkaustarina sekä kertomus siitä, millaista on, kun elämä muuttuu ensin yhdellä, sitten useammallakin tavalla. Pikkukaupunkikuvausten ja kirjojen ystävänä Zavinin romaanin kehys viehätti suuresti ennakkoon, mutta miten kävi?

Ei niin hyvin kuin mitä ennakkoon odotin. Tuulisen saaren kirjakauppias on monin tavoin herttainen ja kirjakeskeinen rakkaustarina. Siinä on mainio tarina, joka tunteellinen, muttei imelä, ja se tarjoaa helppolukuista ja viihdyttävää ajanvietettä. Koskettavakin se on. Kirjojen ystäville Zevis tarjoilee monenlaista nannaa, sillä mikä voisikaan olla kiehtovampi fiktiivinen miljöö kuin kirjakauppa? Tai kiinnostavampi henkilöhahmo kuin ärhäkkäluonteinen kirjakauppias, joka kirjoittaa tyttärelleen kirjeitä, jotka kytkeytyvät muun muassa Roald Dahlin, Mark Twainin ja J. D. Salingerin tuotantoon? Pikkukaupunkifiiliskin on kohdallaan miltei Gilmoren tytöt -televisiosarjan tapaan, esimerkiksi madame Olenska -niminen tanssinopettaja on kuin Stars Hollow'n uhkea Miss Patty. Zevinin romaani tuntuukin pursuavan hyviä ominaisuuksia.

Mutta - niin. Tuulisen saaren kirjakauppias on ihan hyvä kirja, mutta lopulta siitä jää vähän väljähtynyt jälkimaku. Omaan makuuni nähden se on turhankin helppoa luettavaa, joka ei jätä mitään omaa pohdittavaa: ei ainakaan mitään sellaista, jota lukija voisi pureskella jälkeenpäin. A. J.:n ja hänen läheistensä tarina on ennalta-arvattava, vaikka siihen mahtuukin pari yllätystä. Tuulisen saaren kirjakauppias onkin tyylipuhdas ja romanttinen aikuisten satu, jossa kirja-aihe on vain kehys, jota Zevin olisi voinut hyödyntää enemmän. Nyt kirjakaupan voisi nimittäin vaihtaa lankakauppaan, sairaalaan tai kahvilaan. Klassikoiden ja nykykirjojen tilalle voisi vaihtaa donitsit, kuppikakut, virkkuukoukut, bambulangan tai vaikka stetoskoopin. Kirjakauppias voisi olla kondiittori tai pitää vaikka koirahotellia. Hyviä kirjavinkkejä teoksesta toki saa, ja jos kirja tullaan joskus filmaamaan, tarvitaan elokuvateatterissa nenäliinoja kyyneleitä varten.

Vaikken saanut kirjasta irti oikein mitään innostavaa, viihdyin kyllä, sen myönnän. Tuulisen saaren kirjakauppias tarjoilee koskettavaa ja mukavaa ajanvietettä. Mutta ei mitään otteessaan pitävää bussilukemista enempää.

-
Lukekaa myös kirjaan ihastuneen Leenan ja romaanin parissa (vähän varauksellisemmin, mutta kuitenkin) viihtyneen Erjan mietteet.

Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii

Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii
Kustantaja: WSOY 1965
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 270
Kotimainen nuortenkirja


Ja sitten sytytti. "Preerian keltaruusu"! Siinä oli laulu! Kun se tuli radiosta, Kati näki aina koko preerian aaltoilevan edessään, kuuli ratsujen kaviot ja paimenten huudot. Hänen poskensa alkoivat hehkua. Uskaltaisiko? Miksei? Luokan oli aika jo lopultakin kuulla muuta kuin tuota lallatusta. Ja kun hänen vuoronsa tuli, hän heläytti kirkkaasti:
- Minä keltaruusun kerran
näin mailla Texasin [--]

1980-luvun puolivälissä, jo kolmisenkymmentä vuotta sitten olin pieni partiolainen. Partiolaulujen kirjassa oli yksi kappale ylitse muiden: "Preerian keltaruusu". Samoihin aikoihin luin kirjaa, jonka päähenkilö oli osin kuin minä, kirjoittava ja haaveileva tyttö. Samalla hän oli paljon rohkeampi ja lähtöisin vanhemmasta ajasta. Hän puuhasi ystäviensä kanssa Timbuktu-nimistä sirkusta ja 60-luvun varhaisteininä pyrki oppikouluun.

Tuo tyttö oli ja romaanihenkilönä on tietenkin iäti Kati Pihka, Rauha S. Virtasen lastenromaanin Luumupuu kukkii keskeishenkilö. Pidän kuta kuinkin kaikista Virtasen kirjoista, vain Kiurut laulavat tuntuu lapsuusmuistoissani jotenkin synkeältä ja vieraalta. Blogissani olen aiemmin esitellyt Virtasen kirjoista Ruususen, Tuletko sisarekseni ja Joulukuusivarkauden. Selja-sarja on minulle Virtasen tuotannosta se rakkain, mutta lapsena kiinnityin voimakkaasti myös "Puutarhurin Katiin" ja kirja taisi ollakin ensikosketukseni Virtasen tuotantoon. Nyt aikuisena olen jo useasti aikonut lukea teoksen uudelleen, mutta tein sen vasta viime viikolla kotipihamme luumupuun kukkiessa ensi kertaa koskaan.

Lapsuuden suosikkikirjojen lukeminen voi tarjota nostalgiaa, pettymyksiä tai uusia huomioita rakkaasta teoksesta. Virtasen kirja tarjosi lähinnä nostalgiaa - hauskan, lämpimästi kirjoitetun romaanin 1960-luvun lasten turvallisesta arjesta ja pienistä sattumuksista. Kirjailijan tuotannosta Luumupuu kukkii on varmasti kaikkein eniten lastenromaani, joka tarjoaa aurinkoista luettavaa ja joukon arkisia sattumuksia. Onneksi se on kaareltaan varsin ehjä. Siinä on kaksi keskeistä tarinalinjaa: Sirkus Timbuktun onnistuminen ja oppikoulun pääsykokeet, mutta väliin mahtuu myös katkeran oloisen Siina-piian tarina, isän valmistautuminen puutarhureiden kilpailuun sekä kaikenlaisia koululaisten välisiä suhteita.

Kirjassa, jossa ilmakin on "lavli", on paljon kaikkea ihanaa - ja paljon vaikutteita Lindgreniltä ja Montgomeryltä. Katin mielikuvitusystävä Stella ja Sinisen savun kylä voisivat olla kuin varhaimmista Anna-kirjoista, Pihkojen keittiö taas edustaa marikkimaista idylliä. Kyllä minäkin viihtyisin keittiössä, jossa on kuusiruutuiset ikkunat, värit mansikanpunaista, valkoista ja mustikansinistä ja jossa koko perhe kotiapulaista myöten syövät yhdessä. Ja Pihkojen puutarha punaluumupuineen on sekin melkoista unelmaa.

Kati on mainio sankaritar, joka muistuttaa monien koti- ja ulkomaisten tyttökirjojen hahmoja. Hän on omapäinen ja uppiniskainen, mutta kuitenkin herttainen ja pohjimmiltaan optimistisella tavalla huoleton: mitä siitä, jos ei pääse oppikouluun, voi mennä naimisiin ruhtinaan kanssa, kuten Monacon Grace! Kati pohtii paljon ystävyyssuhteita sekä lasten ja aikuisten maailmojen erilaisuutta. Vanhemmat odottavat Katilta pääsyä oppikouluun, opettaja hyvää käytöstä ja niin edelleen. Toisinaan odotukset ja maailmat kohtaavat ja ankaralta vaikuttavalla aikuisella voi olla hymynkare suunpielessään.

Hyvistä teemoistaan huolimatta Luumupuu kukkii jää ainakin minun kohdallani sinne lapsuusnostalgian kuvitteelliseen laatikkoon, yhdeksi mukavaksi kirjaksi monien muiden joukkoon. Sen henkilöhahmoihin ei voi samastua samalla tavalla kuin Seljan tyttöihin eikä se ole yhtä ravisteleva kuin edelleenkin varsin raikas Ruusunen. Katin ja muiden timbuktulaisten maailma on aurinkoinen, herttainen ja pohjimmiltaan hyvin huoleton. Lastenromaanina Luumupuu kukkii on mainio, eläväinen ja helposti pidettävä. Se tarjoaa hyvää tuulta suloiseen alkukesään, hedelmäpuiden kukinta-aikaan.

---
Maria kirjoitti kirjasta muutama kesä sitten.

Sunnuntairetki Porvooseen

Sunnuntaiterveisiä Porvoosta! Eilen esittelin toistaiseksi koko vuoden parhaimmista lukukokemuksistani, ja sen seurauksena uuteen romaaniin tarttuminen tuntuu vaikealta. Onneksi tämä tarttumattomuus on vain hetkellistä ja tässä välissä luen erästä tyttökirjaklassikkoa ja tiedän jo, mitä tulen ensi viikolla bussikirjanani lukemaan. Atkinsonin romaania suosittelen kaikille anglofiileille, ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta kiinnostuneille ja rakenteellisesti mielenkiintoisesten romaanien ystäville.

Helle saa laiskaksi. Nautin tästä säästä ja lähdenkin heti terassille jatkamaan sitä tyttökirjaa. Jätän teidät Porvoo-kuvien pariin: oli taas kerran ihana kierrellä suhteellisen läheisen vanhan kaupungin kujilla enkä tälläkään kertaa voinut välttyä suklaaostoksilta...

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Alkuteos: Life after Life 2013
Suomennos: Kaisa Kattelus
Sivuja: 595
Lahja
Brittiläinen romaani

Elämä jatkui. Ylen kaunis elämä.
Yksi henkäys, muuta ei tarvittu, mutta sitä ei tullut.
Pimeys lankesi nopeasti, ensin kuin vihollinen mutta sitten ystävä.

Luminen helmikuu vuonna 1910: Sylvie Todd on synnyttämässä kolmatta lastaan. Napanuora on kiertynyt vauvan kaulan ympärille, lääkäri ei ehdi paikalle ja tyttövauva syntyy kuolleena. Tai: Luminen helmikuu vuonna 1910, Sylvie Todd synnyttää, napanuora on kiertynyt vauvan kaulan ympärille, lääkäri ehtii juuri ennen lumimyrskyä ja Ursula-niminen tyttö syntyy. Mitä jos Ursula kuolee lapsena? Entä jos hän menehtyy Lontoon pommituksissa? Tai elää vanhaksi saakka? Pimeys lankeaa: Ursula kuolee aina uudelleen ja uudelleen - tai jatkaa elämäänsä aina vaan uudelleen, sattuma, sallimus tai ihmisen omat päätökset määrittävät ihmiselon suuntaa.

Kuluneen vuoteni parhaita lukemiani käännöskirjoja ovat olleet Taiye Selasin Ghana ikuisesti ja Jeffrey Eugenideksen Middlesex. Nyt luin jotain, joka taitaa ylittää nämä kaksi:  Kate Atkinsonin romaani Elämä elämältä taipuu moneksi. Romaani on kuin kaleidoskooppi tai peilipöytäleikki, jossa sama kuvajainen heijastuu monta kertaa ja monessa kerroksessa. Siinä on lyhykäisyydessään romaanin idea, mutta englantilaisiin puutarhoihin, Lontoon pommituksiin, Hitlerin Saksaan, josta romaani alkaa, tai avioliittohelvettiin, itsenäisen naisen valintoihin ja yläluokkaiseen perhe-elämään kurkistava romaani on paljon enemmän. Se liikkuu jossittelun ytimessä, mutta laadukkaasti ja otteessaan pitäen.

Nyt kaikille on varmasti selvää, että koin suurta kirjarakkautta äitienpäivälahjaksi toivomani romaanin kanssa. Myönnän, että teoksen koko ajan samanlaisena toistuva alku voi herättää ajatuksen murmelipäivästä ja kaiken toisteisuudesta, sillä kaikki alkaa aina uudelleen. Tämä kuitenkin katoaa, kun Ursulan elämä jatkuu ja romaanin idea kasvaa - idea nimittäin kantaa loppuun saakka voimallisena, täyteläisenä ja moniteemaisuudessaan ja -kerroksisuudessaan kiehtovana.

Elämä elämältä on laadukkaasti suomennettu. Suomalainen kansi sen sijaan on (minunkin) mielestäni turhan tumma, jopa tunkkainen, vaikka kertoo toki hyvin kirjan idean kaiken moninkertaistumisesta tai monistumisesta. Kirjaa voimakkaasti suosittelevan Karoliinan blogista voitte kurkata englanninkielisiä kansia. Minua viehättää erityisesti kettukansi, sillä Fox Corner -niminen tila on paikka, josta Ursulan elämät alkavat ja jonne hän usein palaa joko fyysisesti tai mielessään. Lisäksi peribrittiläinen kettu tarkkailee toisinaan Ursulaa ja toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa ihmiset ovat kuin kettu kolossaan.

Atkinsonin romaani on niitä kirjoja, jotka sisältävät kaiken, josta romaaneissa pidän ja miksi lukemista niin rakastan. Ensiksikin Atkinson kirjoittaa tietenkin hyvin: tarkkanäköisesti, älykkäästi, liikoja selittelemättä. Kirja jättää jälkeenä lukuisia kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia. Rakenteeltaan Elämä elämältä on monikerroksinen, mutta silti tarinavetoinen romaani. Se kuljettaa brittiläisyyden ytimeen, kuten sherrylasillisten äärelle, teekupposen pariin, ylä- tai ylemmän keskiluokan odotuksiin ja kohteliaisuussääntöihin sekä Lontoon vihreisiin puistoihin, joissa totta tosiaan voi kulkea kilometrejä St. Jamesin puistosta Kensington Gardensiin astumatta lainkaan jalkakäytävälle - koiratkin ovat labradorinnoutajia tai terrierejä! Kaltaiseni anglofiili ei voi saada tästä tarpeekseen. Romaanissa on myös hiljaista huumoria; sellaista brittiläisen kuivaa, joka ei naurata, mutta tekee teräviä huomioita ihmisluonteesta, perhe-elämästä ja yhteiskunnasta - toisinaan hyvinkin rankasti, sillä sota-ajan kokemukset Englannissa ja Saksassa eivät ole herttaista luettavaa.

Ennen kaikkea Elämä elämältä kuvaa elämän haurautta, valintojen merkityksiä. Pieni teko tai tekemättä jättäminen voi vaikuttaa siihen, lankeaako pimeys vai jatkuuko elämä - ja millaisena se jatkuu sitten, kun... Minussa Elämä elämältä sai aikaan voimakkaan ja vaikeasti selitettävän pakahtumisen tunteen, jonka jälkeen on vaikea tarttua seuraavaan kirjaan. Ursulan tarina - tai tarinat - ei jätä heti rauhaan ja tiedän jo nyt, että tulen lukemaan kirjan joskus uudelleen. Lumi sataa, pimeys lankeaa, mutta silti kirjan kannet suljettuaan voi tuntea kiitollisuutta siitä, että saa lukea tällaisia romaaneja.


P.S. Kuten Kirjasiepon Marin ja P.S. Rakastan -kirjoja blogin Saran, minunkin mielessäni Ursulan isä Hugh sai Downton Abbeyn Robert Crawleyn kasvot. Tämä voi johtua siitäkin, että Granthamin jaarlia näyttelee Hugh (!) Bonneville. Myös Laura piti kirjasta.

Jouni Laaksonen: Lapsiperheen retkeilyopas + kuvia Sipoonkorvesta

Jouni Laaksonen: Lapsiperheen retkeilyopas
Kustantaja: Karttakeskus 2014
Valokuvat: Jouni Laaksonen
Graafinen suunnittelu: Satukala graphic design
Kustantamosta
Retkeilyopas, karttakirja

Voi pojat! Pieni kettu suorastaan hukkuu kohteiden määrään!

Näin huudahtaa pieni, veitikkamainen kettuhahmo, joka seikkailee Jouni Laaksosen Lapsiperheen retkeilyoppaan sivuilla vähän siellä täällä ja kommentoi retkikohteita. Ja niitä kohteita piisaa: 80 erilaista koko perheelle sopivaa retkikohdetta halki Suomen aina Ahvenanmaalta Kilpisjärvelle ja Merenkurkun maailmanperintökohteesta Ruunaan Neitikoskeen Lieksassa.

Huhtikuun alussa esittelin blogissani Iiris Kalliolan ja Lasse J. Laineen Suomen lasten retkeilyoppaan. Nyt voisi kysyä, että miksi uusi retkeilyopas, miksi näin pian ja miksi samassa blogissa? Uusi retkeilyopas tietenkin siksi, että Laaksosen kirja sisältää paljon sellaista, mitä Kalliolan ja Laineen kirjasta uupui ja päinvastoin, mielestäni kirjat täydentävät toisiaan. Näin pian, koska ainakin meillä retkeillään eniten kevään, kesän ja syksyn aikana. Samassa blogissa siksi, että rakastan pieniä päiväretkiä ja retkeilemme perheeni kanssa melkein joka viikonloppu. Tällaista kirjaa olin vähän toivonutkin.

Laaksosen kirja on näistä kahdesta retkeilyoppaasta toimivampi silloin, kun on oikeasti retkellä. Kätevästi kierrekantinen ja kooltaan mukavasti käteen sopiva ja pieneenkin reppuun solahtava kirja keskittyy kohde-esittelyihin ja mikä parasta, se sisältää kartat jokaisesta retkikohteesta. Laaksonen luonnehtii kohteita tarkkaan ja kertoo, ovatko ne helppoja, keskivaativia, vaativia tai sopivatko ne kenties lastenvaunujen kanssa kuljettavaksi. Kirjan alussa kerrotaan myös yleistä retkeilystä, esimerkiksi siitä, miten valita kohteet, mitä varata mukaan ja millaisia retkiä eri-ikäisten lasten kanssa voi tehdä. Tärkein ohje lasten kanssa retkeilyyn on viisas: suunnittele väljä aikataulu. Olen samaa mieltä, kiirehtiä ei kannata ja pysähtelemällä näkee enemmän.

Kirjaan ovat oman perheeni suosikkikohteista päässeet Lemmenlaakso Järvenpäässä ja Byabäckenin luontopolku (Ponun perinnepostia) Sipoonkorvessa, joka on jo melkeinpä kotimme lähimaisemia. Ilahduin myös Pohjois-Karjalan reiteistä ja haikailen aikoja, jolloin vaelsin Lieksan Ruunaalla ystäväporukan kanssa. Tulevana kesänä haluan ehdottomasti käydä Maaningan Korkeakoskella, jossa on Suomen korkein vesiputousmainen koski. Koska lomailen kotiseudullani Pohjois-Savossa, pitäisi Maaningan olla helposti saavutettavissa.

Laaksosen kirja on ennen kaikkea kätevä ja selkeä opaskirja, jonka suurin anti on retkikohteiden kuvaus ja mukana tulevat kartat.

Tulevista retkistä haaveillen jätän teidän Sipoonkorven maisemiin, jossa kävimme retkeilemässä viimeksi eilen:

Runoja: Maaria Päivinen, Katriina Ranne, Pirjo Suvilehto

Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku
Kustantaja: Ntamo 2014
Kansi: Teemu Ikonen

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu
Kustantaja: Gummerus 2014
Kansi: Eevaliina Rusanen, kuva: Karin Lips/Trevilion Images

Pirjo Suvilehto: Morfeuksen koirat
Kustantaja: Ntamo 2013
Kuvitus: Reijo Kärkkäinen


Runot, nuo kiehtovat, ihanat ja joskus hankalat! Luen mielelläni runoja, mutta tuon niitä harvoin blogiini. Nyt esittelen teille lyhyesti kolme kotimaista runokokoelmaa. On ehkä väärin verrata kolmea niinkin erilaista runokirjaa enkä suoranaista vertailua teekään, vaikka tiedän jo oman suosikkini. Blogiani seuraavat tuntevat taipumukseni pitkään sanailuun sen sijaan, että avaisin lukemaani lyhyesti ja ytimekkäästi. Nyt pyrin napakkuuteen, kerron lopussa miksi.


[--] oi, kuinka äänelläni tyynnyttäisin Shelleyn lintukynän kirjoittamat sanat ambientin avantgardistisen
astraalisävelten avaruudessa
masennusta lamaavat melodian pätkät
Morfeuksen koirien haukahdukset
tauot 
( )
[--]

Pirjo Suvilehdon Morfeuksen koirat vie nimensä mukaisesti unenomaiseen maailmaan. Maailma ei ole utuisen haaveellinen, vaan mielen soppeja tarkasteleva, monikerroksinen, vaikeakin. Kolmesta nyt esittelemästäni kirjasta Suvilehdon teos on haastavin. Suvilehto sekoittaa myyttejä, psykologiaa, seeffereitä ja sielunkokemuksia. Lopputulos on kiinnostava, joskin hieman sekava koiranpentuineen ja abstrakteine energioineen. Suvilehto rikkoo kielen rakenteita, muttei varsinaisesti uudista niitä. Jotkut kielikuvat ovat hienoja, toiset tuttuja arkielämästä, kuten harmaiden päivien jännite, toisinaan ollaan opintosuoritteen äärellä, sitten englanniksi kohdataan Bob Dylan. Suvilehto saa aikaan yhtenäisen runokokoelman, joka on eräänlainen matka tai trippi. Olen lukukokemuksen jälkeen hieman hämmentynyt, mutta ehkäpä tosiaan tämän nähtyääni tiedän. Reijo Kärkkäisen rujo kuvitus sovittuu onnistuneesti yhteen Suvilehdon tarinallisen runokokoelman kanssa.

--

Meidät ripotelty ympäriinsä, mutta sinut
vangitsen tähän
hetkeen joka on pysähtynyt kuvastimessa 
kuva
[--]

Sinun osasi eivät liiku on pysättävä nimi runokokoelmalle. Maaria Päivisen teos vie rakkauteen, herkkään, hellään ja väkivaltaiseen, se kaipaa ja menettää ja haluaa takaisin. Se kuljettaa niin vuoristoveden pinnalle kuin Mellunmäkeen. Päivisen väkeveä tapa käyttää kieltä on huikeaa. En koskaan ihastunut Päivisen romaaniin Pintanaarmuja sen rajuuden vuoksi, mutta huomioin kyllä hänen omaperäisen tapansa kirjoittaa. Runoissa se pääsee täysin oikeuksiinsa: runokieli ja -kerronta ovat vimmaista, raakaakin - ja sitten äkkiä herkkää. Paikoin vastaan tulee rauhallisia suvantoja, joissa lukija voi hengähtää hetken.  Kielen rytmi nuljahtelee runojen tunnelmiin sopivaksi.  En usko, että tulen kovinkaan usein palaamaan Päivisen ilmaisuvoimaisten runojen tunnelmiin, mutta olen varsin vaikuttunut siitä, miten komeasti Päivinen tuo haastavat teemansa yhteen. Runojen kieli ja mieli jäävät myös lukijan sisälle. Vahva esikoisrunokirja.

Sinun osasi eivät liiku on luettu myös blogeissa Leena Lumi ja Villasukka kirjahyllyssä.

[--]
Rakastan sinua niin kuin rakastan hangen ääntä askeleen alla,
niin kuin rakastan lumen alle jääneitä sienipaikkoja
joista en kerro kenellekään.

Se ei blogini lukijoille lie yllätys, että Katriina Ranteen kuulaat rakkausteemaiset runot vetosivat minuun eniten: kaikki hänen runojensa tuokiot, rakkaudet, kaipuu, arki ja käpertyminen tunteisiin. Näistä kolmesta runokirjasta Ranteen Ohikulkijan tuoksu on toki helpoin ja konventionaalisin, mutta minulle se on myös ihanin (!) ja ainoa, jonka voisin ottaa vaikkapa yöpöytäkirjakseni. Vain paikoin pitempien runojen kohdalla tuntuu, että ilmaisu voisi olla tiiviimpääkin, mutta en voi mitään sille, että menetän osan sydämestäni sille, miten sataa suuria hiutaleita ja joulu putoaa, kuinka puhuteltava sinä on kauneinta mitä ajatus voi lähestyä, tai kuinka reisi reittä vasten voi herätä pimeys, jota ei tunne. Ohikulkijan tuoksu on runokirja romantikoille, mutta vailla imelyyttä. Se on ilmaa ja merta ja maata, vettä ja teetä ja totuuksia maapallolla elämämisestä. Ranteen runoissa maailma sikistyy - ja samoin kaltaiseni lukijakin.

Ohikulkijan tuoksu on kirja, johon tulen palaamaan monta kertaa.

Ranteen kirjaa on luettu blogeissa melko paljon, linkitän nyt Saran ja Karoliinan arviot.
--

Olen runojen lukijana fiilistelijä, vaikka töiden vuoksi tunnen jonkin verran runouden kenttää ja tiedän, miten suuria eroja esimerkiksi aseemisella runolla, proosarunolla ja Spoken wordilla voi olla. Romaaneja ja tietokirjallisuutta voin analysoida tarkkaankin, mutta runot haluan pitää itselläni - haluan lukea niitä yksin ja hiljaisuudessa. Tästä syystä en avannut nyt esittelemäni runokirjojakaan sen pitempään. Sanon vain, että olen lukenut niistä jokaista jo muutaman kuukauden ajan, ihastunut, ihmetellyt, hylännyt ne ja sitten kuitenkin palannut niiden ääreen. Pidän usein enemmän yksittäisistä runoista kuin kokonaisista kokoelmista, sillä en halua ahnehtia runoja, vaan pysytellä pienissä tunnelmissa. Luulen, että haen runoilta kuulasta pakahtumisen tunnetta. Jos sen saan, olen onnellinen.

Millainen runojen lukija sinä olet? Tai käytkö runoustapahtumissa, seuraatko runouden kenttää?

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Kustantaja: Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Alkuteos: La vérité sur l'affaire Harry Quebert 2012
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 809
Kustantamosta
Sveitsiläinen Yhdysvaltoihin sijoittuva jännitysromaani

Amerikkaa kuohuttava tapaus, johon tarinani perustuu, oli paljastunut muutama kuukausi aiemmin, alkukesästä kun kolmekymmentäkolme vuotta sitten kadonneen tytön jäännökset oli löydetty. Siitä käynnistyi tapahtumaketju, josta tässä kerrotaan ja jota ilman muu Amerikka ei olisi ikinä kuullut pienestä Auroran kaupungista New Hampshirestä.

Elokuussa 1975 kadonneen 15-vuotiaan vuotiaan tytön ruumis löytyy ja nuori kirjailija Marcus Goldman saa aiheen romaaniinsa. Marcus on juhlitun esikoiskirjan julkaissut kirjailija, joka kärsii kirjailijantaudista: hänellä on paineita kirjoittaa toinen kirja. Hänen yliopisto-opettajansa ja ystävänsä Harry Quebertin salattu rakkaus, nyt murhatuksi varmistettu Nola oli ollut ihmeellinen tyttö: keijukaismaisen kaunis pastorin tytär, joka kantoi suuria salaisuuksia ja suruja, mutta lumosi kaikki jotka hänet kohtasivat. Hänen jälkeensä elämä lakkasi olemasta elämää. Vaan kuka murhasi Nolan? Oliko se rakkauden riuduttama Harry? Vai joku muu, kuten rikas ja salaperäinen bisnesmies, rakkaudessa pettynyt tarjoilija, Nolan pappi-isä tai mielipuolisen oloinen äiti, paikkakuntalainen poliisi, vammautunut taiteilija, koulukaveri, ohikulkija, ystävälliset naapurit... Tarina elää ja muuttuu todeksi sitä mukaa, kun Marcus sitä kirjoittaa. Mutta mikä on menestyksen ja onnistuneen käsikirjoituksen hinta?

Sveitsiläisen Joël Dickerin näyttävästi Suomessakin lanseerattu romaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta kiinnosti minua heti, kun kirjan postissa sain. Yli kahdeksansataasivuinen bestseller otti oman lukuaikansa, mutta se kannatti - ainakin mitä viihtymiseen ja tarinavetoisuudesta nauttimiseen tulee.

Dickerin romaani on mielenkiintoisella tavalla yllätyksellinen ja kuitenkin tuttu jännitys- ja lukuromaani: kirjailija - niin Joël Dicker kuin hahmonsa Harry Quebert ja Marcus Goldmankin - pyrkii olemaan askeleen edellä lukijaa, mikä onnistuu toisinaan, mutta joistakin asioista vihjeitä annetaan ehkä liikaakin. Ja sitten kun vihjeitä on tullut paljon ja lukija on tyytyväinen omiin salapoliisintaitoihinsa, vedetään matto puolittain alta. Tuttua ja sopivan yllätyksellistä on myös se, miten Dicker yhdistää lukuromaanin ja dekkarin. Totuus Harry Quebertin tapauksesta onnistuu olemaan molempia: Yhdysvaltain itärannikon upeita maisemia ja lähihistoriaa komeasti maalaileva vanhanaikainen lukuromaani ja tunnelmaltaan ja juonenkäänteiltään eräänlainen kevytversio Twin Peaks -vaikutteisesta jännäristä. Kevytversio se on siksi, että kirjan jännitys ja pahuus eivät oikeasti pelota lukijaa, mutta miksipä niiden pitäisikään, kun jännitys on rakennettu varsin taidokkaasti? Romaanin suurin anti on kuitenkin ehdottomasti sen luettavuus ja tarinavetoisuus joka lähenee jo suuria lukuromaaneja. Kirjailijan työ ja kustannusmaailma, nuoruus, rakkaus sekä saavutetut ja kadotetut haaveet kannattelevat romaania yhtä paljon kuin Nolan kuoleman selvittäminenkin. Romaani romaanin kirjoittamisesta ei välttämättä ole aina kovin kiinnostava, mutta Dicker luo siitä erään romaaninsa punaisista langoista ja sirottelee lukijen välisiin lausahduksiin mainioita fiktiivisiä neuvoja kirjailijalle.

Hienoa on myös se, miten kaikki liittyy kaikkeen eikä romaanissa ole turhia aineksia, vaikka siinä rönsyjä onkin. Silti kerronnassa on laadukkaaseen lukuromaaniin sopivaa hitautta, kerroksellisuutta sekä mahdollisuutta pysähtyä ennen uusia koukkuja. Tästä syystä Dickerin romaani onkin enemmän lukuromaani kuin jännityskirja, mutta molemmat lajityypit sovittuvat yhteen tavalla, joka miellyttää minua. Pidän mysteereistä ja siitä, että vaikka tarinassa on mukana rajuuttakin, ei teemoilla mässäillä, vaan miltei elokuvallinen kerronta etenee rauhassa. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on ennen kaikkea sujuvasti kirjoitettua kirjojen ystäville suunnattua viihdettä, mutta kovin omaperäinen teos se ei ole.

Ennakkokappaleen takakannen mainoslause "Jos luet yhden kirjan vuodessa, se on tämä!" tuntuukin liioitellulta enkä Sonjan tavoin ole ihan varma siitäkään, kuuluuko kirja Keltaiseen kirjastoon, mutta pahuksen vetävä ja hyvin kirjoitettu lukuromaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta kieltämättä on. Se on kirja, joka tempaisee heti mukaansa, kieputtaa lukijaansa kerran jos toisenkin ja viihdyttää alusta loppuun saakka.

Kirje Iris rukalle

Rakas Iris,

uskallan kirjoittaa rakas, vaikka oletkin kirjan henkilö ja minä taas olen nainen, joka ei kirjoita rakasta edes oikeille rakkailleen. En ole koskaan aiemmin kirjoittanut kirjettä fiktiiviselle henkilölle, mutta juuri sinulle minun täytyy kirjoittaa. Olet nimittäin kulkenut elämässäni mukana kauan, jo yli 30 vuoden ajan.

Ihailen sitä, kuinka olit niin taiteellinen ja samaan aikaan silti luonnonlapsi ja maalaistyttö. Ja miten hyvin pidit oman pääsi! Se on jotain, mikä on minulle tässä iässäkin vielä joskus vaikeaa. Tästä syystä olit ja olet edelleen eräänlainen esikuvani.

En muista, milloin kohtasimme ensimmäisen kerran, mutta jollain tapaa olen tiennyt sinusta aina. Kun olin pieni, katselin kuvaasi äitini kirjahyllyssä olevan kirjan kannesta. Mummolassa taas selailin monia muita luojasi Anni Swanin teoksia. Joskus sitten vaan tartuin sinusta kertovaan kirjaan ja pääsin heti Metsäpirtistä Helsinkiin. Voi, miten vieraalta Helsinki sinusta tuntuikaan! Kaikki ne hienot tytöt muhveineen, säämiskähansikkaineen ja kiharrettuine hiuksineen. Ja sitten olit sinä, joka saavuit Heinosen perheeseen punaposkisena maalaisena, villatumput käsissäsi. Fazerilla ihmettelit paikan loistokkuutta ja kaikkia niitä herkkuja, joita hienohelmainen serkkusi Elsa Heinonen ja tämän ystävä Pappilan Maiju söivät niin tottuneesti. Minä ihmettelen Fazeria joka kerta, kun käyn siellä. Tunnen itseni ihan maalaistytöksi, vaikka toisin kuin sinä, olen matkustanut Euroopassa ja syönyt kaikenlaisia leivoksia. Fazerilla tunnen itseni hieman sinuksi, ja kaikessa maalaisuudessani olen siitä niin ylpeä!

Iris, sinä olet minulle varmaankin se tärkein yksittäinen romaanihenkilö. Jokunen aika sitten lähdin Lukulampun Jennin kanssa sinun jalanjäljillesi, omalle (muhvittomalle) muhviretkellemme, jonka aikana otin paljon kuvia sinun paikoistasi. Tapasimme tietenkin Fazerilla, minkä jälkeen suuntasimme Kaivopuistoon, jonka kallioille kapinahenkisesti karkasit Alina-tädin johdonmukaista ja järkeää opetusta. Pitsinvirkkaus ja hyvät neuvot tekivät sinut tylsäksi, mutta Kaivopuistossa avautuivat maisemat kohti kaukaisia maita ja seutuja, joissa päivä paistoi ja taivas oli iäti sees. Laivoja katsellessani mietin isääsi Henrik Kleweä, joka jätti pikkuisen sinut Seren ja Tanenlin hoiviin. Halusit niin kovasti isäsi perään - ja Ullan luo.

Paras ystäväsi Ullakin saattoi asua Kaivopuistossa, ainakin hän asui komeassa kivitalossa. Kaivopuiston talot lumosivat minut, kuten koko puisto Etelä-Helsinki ylipäätään. Mietin sinua ja Ullaa: sitä, miten ystävyys ei katso luokkarajoja ja miten ikuisuuskaan ei vie ystävyyttä. Ja tiedätkö, Iris, että silloin kun jo aikuisena kävin Firenzessä, ajattelin sielläkin sinua. Mietin ihanaa Ullaa ja hänen kohtaloaan sekä postia, jonka Firenzestä sait.

Helsinki oli kotisi hyvän aikaa ja lopulta totuit elämään kaupungissa. Samoin minä olen huomannut, että pääkaupunkiseudullekin voi kotiutua. Tosin minä en ole koskaan asunut Helsingissä, kuten sinä. Kaikkein onnellisimmillasi olit kuitenkin Metsäpirtissä, sinä luonnonlapsi. Olen niin onnellinen, että lopulta sinullekin valkeni - ja että Kotitähti taivaalla kulki aina rinnallasi. Nyt on kevät ja taivas illallakin vaalea, mutta luulen että sinua on kiittäminen siitä, että rakastan tähtitaivaan katselua. Kun näen pohjantähden, tiedän että maailmalla on naulansa - ja sinulla ja minulla Kotitähtemme.

Kiitos siis, Iris, siitä että olen saanut kohdata sinut monta kertaa. Et ole ainoa kirjallinen ystäväni, mutta olet heistä parhain ja rakkain. Näin äitienpäivän aattona olen erityisen onnellinen siitä, että olet ollut myös isoäitini ja äitini ystävä. Jonain päivänä tyttärenikin toivottavasti tutustuu sinuun.

Kiitollisin terveisin

ikuinen ystäväsi Lumiomenan Katja

--
Kirjeeni taustaa:

Helsinki- ja luontokuvat omiani, Iris rukan kuvitus Martta Wendelinin.
Tämä kirjoitus on saanut inspiraationsa kahdelta taholta: Leenalta saamani Kohtaamisia kirjassa -haaste on alun perin Valkoisen kirahvin blogista Opuscolo. Iris rukan jalanjäljillä taas kävin Lukulampun Jennin kanssa.

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma
Kustantaja: Otava 2014, Otavan kirjasto
Alkuteos: The Blazing World 2014
Suomennos: Kristiina Rikman
Sivuja: 426
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Eikö muka S.K. ollut pseudonyymi Notabenen suojassa kirjoittanut sarjan esipuheita, joita ei seurannutkaan tekstiosuus?8 Entä jos minä loisin taiteilijan, joka esiintyisi vain kirjallisuuskritiikeissä, näyttelyluetteloissa, mutta ei töissään? Eivätkö muka monet taiteilijat ole nousseet kuin lingottuina kuuluisuuteen vain kielen keinot omaksuineiden kirjallisten sekatyöläisten suoltaman sanahelinän ansiosta? Ah, écriture! Tämän taiteilijan pitäisi olla nuori mies, enfant terrible, jonka tyhjänpäiväisyys tuottaisi sivukaupalla tekstiä. Voi miten huipaisaa!

Harriet Burden on arvoitus. Nyt kuollut taidekauppiaan vaimo ja taiteilija oli pitänyt muutaman taidenäyttelyn ja liikkunut New Yorkin kulttuurikerman piirissä. Kaikki alkaa kuitenkin näyttää erilaiselta: onko Harriet voinut olla  kolmen nuoren miestaiteilijan huomiota saaneen näyttelyn takana? Onko Harrit ollut suurempi taiteilija kuin mitä on tiedetty? Alkaa palapelin kokoaminen: päiväkirjat, haastattelut ja taide rakentavat kuvaa Harrietista, naisesta joka leikitteli sukupuoli-identiteetillä.

Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma oli varmaan eniten odottamani käännösromaani tältä kevätkaudelta, mutta kaikki odotukseni alittuivat ja koko lukukokemus meni pieleen. Mietin jonkin aikaa, että luenko koko kirjaa ollenkaan loppuun ja jos luen, kirjoitanko siitä blogiini. No, luin ja nyt bloggaan. Luin, koska Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, Lumous ja Kesä ilman miehiä olivat kovasti mieleeni. Ja bloggaan, koska haluan muistuttaa itseäni siitä, miksi hyvät ainekset sisältävästä romaanista voi tulla niin vastenmielinen lukukokemus.

Lukukokemuksesta tuli hankala monestakin syystä: päällimmäinen on se, ettei eräs potentiaalisena kirjailijasuosikkina pitämäni Hustvedt saa pidettyä romaaniaan kasassa. Säihkyvä maailma koostuu useista fragmenteista, esimerkiksi päiväkirjoista, toimittajan teksteistä, muistelmista ja lukuisista alaviitteistä. Fragmentit eivät aina tunnu liittyvän yhteen tai jos liittyvätkin, niin toiset uuvuttavat niin, että ajoittain lentoon pyrkivä tarinallisuus latistuu ja laskeutuu maahan.

Yllä olevaan lainaukseen sisältyvä numero 8 on viitenumero: alaviite numero 8 kertoo Kierkegaardin satiireista, jotka hän kirjoitti pseudonyymillä. Hustvedtin romaani pitää sisällään raskaan viiteapparaatiston, joka sekin osaltaan sirpaloi kokonaisuutta. Kaunokirjallisuudessa kohtuullinen määrä perusteltuja ala- tai loppuviitteitä voi rikastaa kirjaa, mutta Hustvedtin käyttämien pitkien ja akateemista tietämystä osoittavien viitteiden en katso tuovan romaaniin suurta lisäarvoa. Jos viitteitä alkaa lukea, katkeaa tarinan seuraaminen; jos niitä ei lue, voi jäädä jotain paitsi. Minä en lukenut, mutta panin viitteet merkille. Ymmärtäisin Hustvedtin viittaustekniikkaa paremmin, jos kyseessä olisi tietokirja taiteilijoiden sukupuolirooleista tai jostain muusta filosofiaa ja taide- ja sukupuolentutkimusta yhdistävästä teemasta, mutta romaanissa yli 50 paikoin pitkää ja paasaavaakin viitettä tuntuu liialliselta, ärsyttävältäkin.

Ärsyynnyin Säihkyvästä maailmasta muutenkin. Hustvedtilla on ollut käsissään kaikki aihiot luoda kiehtova kokonaisuus, mutta tarina ei vedä, romaani on väärällä tavalla sirpalainen, junnaava, akateemisesti kikkaileva, jopa ylimielinen. Älkää ymmärtäkö väärin! Olen itsekin akateemisesti koulutettu ja lähtökohtaisesti pidän taide- ja kirjallisuusmaailmaan sijoittuvista romaaneista (ja tietokirjoista). Nautin hyvistä keskusteluista, identiteettikysymyksistä, feministisistä teemoista ja yleensä myös Hustvedtin kirjoista. Nyt kuitenkin hain kustantajan markkinoimaa "kiehtovaa ja arvoituksellista romaania", jollaista en saanut. Ei Säihkyvä maailma totaalisen huono ole, Hustvedt kirjoittaa puuduttavanakin hyvin ja rakentaa moniulotteisia henkilöhahmoja. Voi olla, että Hustvedt haluaa rikkoa kauno- ja tietokirjallisuuden rajoja, mutta hyvin rasittavalla ja junnaavalla tavalla hän sen tekee. Sen vuoksi en tiedä, odotanko vai pelkäänkö hänen seuraavaa teostaan enkä tiedä, toivonko sen olevan romaani vai asiaproosaa.

Säihkyvä maailma on kirja, jonka lukemista jossain määrin vihasin, vaikka ennakkoon odotin rakastavani. Hustvedtin romaani on täynnä hyviä aineksia, mutta nimestään ja kantensa keltaisesta värimaailmasta huolimatta se ei juurikaan säihky.

--
Säihkyvässä maailmassa on käyty myös näissä blogeissa:
Ilselä
Kirjava kammari
Leena Lumi
Luettua

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Kustantaja: WSOY 2014
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 269
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Pimeää, pimeämpää, tunneliin, syvemmälle, eikä enää ulos. Ennen talvea jokainen päivä oli entistä pimeämpi, jokainen yö ikiyö.

Niityn tila: satoja hehtaareja metsää, komeat rakennukset, vauraat puitteet. Jotain pahaenteistä Niityssä kuitenkin on, se tuntuu kantavan surullista historiaa. Niitty on myös paikka, joka sitoo yhteen useita sukupolvia: Toisen maailmansodan jälkeen Niittyä asuttavat Eino ja Elsi sekä heidän pienet lapsensa, kaksi tytärtä ja pieni poika. Arki vie Elsin voimat. Myöhemmin Astasta tulee Niityn emäntä, jonka on vaikea sietää poikansa Roopen tyttöystävää Teresaa. Elsin toinen tytär Arja on kahden lapsen mummi, Arjan tytär Hanna potee perheensä ja lastensa kasvukipuja, toinen tytär Riikka on runoilija. Suvun tarina alkaa ahdistavalla, jännityskirjaa enteilevällä kohtaamisella ja jatkuu erilaisin kysymyksin: miksi Niittyyn on niin vaikea tulla? Mitä tapahtui Elsille? Mikä on nuorempien sukupolvien osa kaikessa?

Laura Lähteenmäen romaani Ikkunat yöhön sisältää paljon, mistä ammentaa. Se on sukutarina, jännitysnäytelmä, kuvaus pettymyksistä, epäonnistumisesta, voimakkaista tunneista ja naiseudesta. Luin romaanin jo helmikuun lopussa, mutta kiireiden vuoksi pidin bloggaamistaukoa liki kuukauden ja monesta kirjasta bloggaaminen jäi. Ikkunat yöhön tuntui lukuhetkellään niin voimakkaalta, että halusin kirjoittaa siitä blogiini.

Nyt, kun lukemisesta on jo pari kuukautta, huomaan ettei lukukokemuksesta lopulta jäänyt mieleen juuri muuta kuin tiheä tunnelma sekä ihailuni Lähteenmäen kirjoitustaitoa kohtaan. Lähteenmäki nimittäin paitsi kuljettaa tarinaa ja vaihtelee näkökulmia hyvin, kirjoittaa myös sujuvaa ja komeaa tekstiä. Hän luo jännitystä onnistuneesti ja kertoo uskottavasti myös siitä, millaista totaalinen väsymys voi olla.

Miksi sitten kirjasta ei lopulta jäänyt mitään mieleen? Siitä syystä, että romaanissa on kaikkea jopa liikaa. Uuno Kailaan Talo-runon mukaan komeasti ja hyvällä tyylitajulla nimetty romaani pitää sisällään monta erilaista tarinaa, joiden kaikkien langanpäät eivät sovitu kovin yhteen. On kuin samaan kirjaan olisi haluttu sovittaa useammankin kirjan aiheet. Esimerkiksi romaanin aloittava tarina, ahdistava ja dekkarimainen episodi, on koko lailla turha (edit. alku sinänsä on vaikuttava ja vakuuttava, sen tarina ei kokonaisuudessaan ole kuitenkaan mielestäni tarpeellinen kokonaisuutta ajatellen). Lähteenmäki käyttää näkökulmatekniikkaa onnistuneesti ja taitaa jännityksen kaarenkin, mutta kun näkökulmia tarjoaan niin paljon ja kun se dekkarimaisin aihio ei ole kokonaisuuden kannalta mitenkään merkityksellinen, jää kaltaiseni lukija kaipaaman yksinkertaisuutta.

Ikkunoissa yöhön on kuitenkin enemmän hyvää kuin keskinkertaista: Elsin tarina koskettaa, Riikan kiinnostaa ja Astan ja Roopen saa pohtimaan kuilua vanhemman ja lapsen välillä. Nämä kolme tarinaa olisivat riittäneet siihen, että olisi syntynyt vaikuttava ja nykyistä ehjempi romaani. Tällaisenaankin hyvin kirjoitettu teos toki toimii: suomalainen sukupolvitarina ja väkevä kuvaus masennuksesta kantavat rakenteellisesti ja kielellisesti onnistuneessa romaanissa, jonka teemat ajatteluttavat ja koskettavat.

John Boyne: Leijuva poika

John Boyne: Leijuva poika
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket 2012
Suomennos: Laura Beck
Kuvitus: Oliver Jeffers; Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 269
Kustantamosta
Irlantilainen lastenromaani


"Veljenne on hiukan erilainen kuin me muut", Alistair oli kertonut heille sinä aamuna valiten sanansa huolella. "Olen varma että se on vain väliaikaista, mutta se on silti hyvin kiusallista. Olkaa kilttejä älkääkä tuijottako häntä. Jos hän kuvittelee että hänen hulluttelunsa kiinnostaa teitä, se vain yllyttää häntä lisää."

Brocketin perhe on tuikitavallinen. Se on niin tavallinen, että tavallisempaa ja normaalimpaa saa hakea. Brocketit asuvat normaalilla asuinalueella, normaalissa talossa ja perheen vanhemmat Alistair ja Eleanor tekevät tismalleen normaaja asioita, jopa heidän koiransa Nemo on tuikitavallinen koira ja määrittelemätöntä rotua. Perheen poika Henry ja tytär Melanie syntyvät helposti eikä Eleanor aiheuta vaivaa hoitohenkilökunnalle. Kaikki on hyvin ja niin normaalisti kuin olla voi, kunnes perheen kuopus Billy syntyy. Käy nimittäin niin, että Billy Brocket on kaikkea muuta kuin normaali. Hän ei tottele kaikkein perustavimmanlaatuista lakia: painovoimaa.


Tästä alkaa John Boynen kirjoittama lastenromaani Leijuva poika. Billy-parka saa normaalit Brocketit epätoivon partaalle. He koettavat parhaansa, käyttävät poikaansa lääkärille, koettavat salata kuopuksensa tilan ja pitävät tätä sisällä. Kun he lopulta vievät Billyn ulos, kuljettavat he poikaa ensin leijassa, mutta liikaa huomiota peläten panevat tämän selkään painavan repun jonka avulla Billy pysyy maassa. Mikään ei kuitenkaan tunnu riittävän ja erään kauhistuttavan asian seurauksena Billyn reviiri laajenee huomattavasti.

Ennen kuin pohdin tarkemmin kirjaa, kehun ja ihmettelen muutamaa pikkuseikkaa. Ensiksikin, Laura Beckin käännös on laatutyötä ja kirjaa on ilo lukea. Kiitos siitä. Pari pientä, nimeämiseen liittyvää seikkaa kuitenkin hämmästyttävät: Ensiksikin kirjan nimi Leijuva poika on ytimekäs, mutta ei niin hauska ja houkutteleva luin englanninkielinen nimi The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket, joka saa lukijan pohtimaan, että mitä kauheaa Billylle oikein tapahtui. Kauhistuttava asia ei nimittäin ole se, että Billy sattui saamaan leijumisoireen heti syntyessään, vaan se kauhistuttava on jotain ihan muuta. Lisäksi kummastelen samaa kuin Kirjakirpun Jenni, alkukielinen Barnaby olisi ollut päähenkilölle ihan kelpo nimi sekin. Lyhyt ja ytimekäs Billy toki on helpompi suomalaisia lapsilukijoita ajatellen, mutta toisaalta jo alakoululaiset lukevat sujuvasti Hermionen ja Dumbledoren kaltaisia nimiä. Barnaby olisi hauska myös ääntämyksellisesti silloin, kun kirjaa luetaan ääneen.

Kummastelu sikseen. Leijuva poika on mukaansa tempaiseva tarina. John Boynella on taito kirjoittaa romaaneja, jotka toisaalta vievät mukanaan ja jotka kantavat myös suuria tunteita, usein suruakin. Olen lukenut Boynelta vain kaksi kirjaa, immigranttitarinan Tarkoin vartioitu talo ja lastenromaanin Nooa Notkoniitty karkaa kotona. Niissä molemmissa viihdyttävyys ja viehätys yhdistyvät onnistuneesti. Sama toteutuu Leijuvan pojankin kohdalla. Romaani on miellyttävää luettavaa, mutta se voisi olla ripauksen anarkistisempikin, etenkin kun sen päähenkilö on lapsi, joka on erilainen kuin kaikki muut ja joka kokee mitä erilaisempia seikkailuja ja kohtaa toinen toistaan kummallisempia ihmisiä. Kehyskertomus on fantasiaa tai reaalifantasiaa, ympäri maailmaa leijuen reissaava poika jatkaa fantasiakirjallisuudesta tuttua omituisten henkilöiden perinnettä hieman samaan tapaan kuin Katto-Kassinen tai Maija Poppanen. Tarinalla on tietenkin myös opetus lukijoilleen.

Opetuksestaan huolimatta Boyne ei tyydy helppoon loppuratkaisuun. Boyne rakentaa romaaninsa jännitteen hyvin, minkä ansiosta loppuratkaisu on nimensä veroinen siinä mielessä, että vasta viimeisissä luvuissa selviää, miten Billylle käy. Ratkaisu on sellainen, jonka uskon olevan juuri se oikea - ja jollain tapaa hyvin boynemainen. Kokonaisuudessaan Leijuva poika on hyvin kirjoitettu lastenromaani, joka pohtii erilaisuutta ja vanhempien ja lasten suhteita ja tekee kaiken suurella sydämellä. Se on myös kirja, jonka aikuinenkin lukee ahmien, mikä on osoitus vahvasta tarinasta.

Kukkakuvia ja huhtikuussa luettua

Hauskaa vappupäivän loppua! Täällä eteläisessä Suomessa viskoi rakeita sen verran, että meillä vappuvierailut ja -ulkoilut kääntyivät peli- ja kirjanörtteilyksi sisällä. Lapseni innostuivat pelaamaan Tarua sormusten herrasta Lego-sarjan konsolipelinä niin, että aloittelimme Tolkienin kirjaakin. En ole ihan varma, onko kirja vielä sopiva eskarilaiselle, joka haluaisi kuulla koko trilogian nyt yhdeltä istumalta. Siinä sitä olisikin urakkaa sekä lukea että kuunnella. Veikkaan, että kirja jää odottelemaan vielä muutamaksi vuodeksi, mutta lupasin jatkaa tarinaa tänään illalla. Tokaluokkalaiselleni suosittelin Hobittia. Kyllä me toki perinteisiä vappujuttujakin teimme: simaa, munkkeja, ilmapalloja ja serpentiiniä ei voi tähän vuodenaikaan oiken sivuuttaa.

TSH on ollut ajankohtainen kirja muutenkin, sillä nyt huhtikuussa ilmestyi Amman ja minun yhteinen teos Linnasta humisevalle harjulle, jossa esittelemme "50 parasta kirjaa". Viiden kärkeen mahtuu tietenkin Tolkienin suurteos, ja minun osakseni tuli kirjoittaa sitä käsittelevä pieni luku. Täten lueskelin uudelleen romaanitrilogiaa, jonka lukeminen otti minulta aikanaan vajaat kymmenen vuotta (luin siinä välissä toki hieman muutakin). Pidin kyllä Tolkienin tekstistä, mutta fantasiaa luen melko vähän. Huhtikuu kertoo lukumaustani koko lailla hyvin, sillä luin uudehkoa koti- ja ulkomaista kaunokirjallisuutta, joka pohjautuu enimmäkseen realismiin; yhtä lailla napakkaan ja satiiriseen kuin toisaalta rönsyilevään ja tajunnanvirtaiseenkin kerrontaan. Kuukauden parhaan nimeäminen tuntuu mahdottomalta, mutta Eugenideksen Middlesex oli minulle suurin nautinto ja Hyryn Aitta taas sai aikan onnen tunteen. Myös Jayne Anne Phillipsin Kiurua ja termiittiä suorittelen kaikille, jotka haluavat lukea väkevää laatukirjallisuutta.

Jeffrey Eugenides: Middlesex
Antti Hyry: Aitta
Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Jeffrey Archer: Kane ja Abel (jäi kesken)
Jayne Anne Phillpis: Kiuru ja termiitti
Louise Erdrich: Pyöreä talo
Iiris Kalliola ja Lasse J. Laine: Suomen lasten retkeilyopas
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

--

Lopuksi siirryn hieman sinne haaveiluosastolle. Vaikka vappu toi rakeita, sai lämmin huhtikuu minut kuvailemaan kukkasia ja muutenkin möyrimään pihalla: kylvin muun muassa tomatillon ja kesäkurpitsan siemeniä, perustin perennapenkin (jos niin voi tässä yhteydessä sanoa) kiveyksen reunalle ja nyt odotan, että ensimmäiset omenankukat aukeaisivat. Tänä vuonna niitä näyttää tulevan paljon! Puutarhaunelmin - valkovuokkoja kuvasin toki kotimme vastapäisessä metsikössä - toivotan toukokuun tervetulleeksi niin sateessa kuin paisteessa. Ja palaan pian yhden lastenromaanin merkeissä.