~JODI PICOULT: KORUTON TOTUUS~

Jodi Picoultin Koruton totuus on alkuasetelmaltaan kuin menestyselokuva tai television lakisarjan jakso. Romaani lähtee liikkeelle aviottoman amishvauvan syntymästä ja kuolemasta. Vauvan kuolema vaikuttaa murhalta ja teini-ikäinen äiti Katie syylliseltä. Amishyhteisönsä hylänneen ja yhteisön ulossulkeman Ledan sukulainen, juristi Ellie Hathaway, ryhtyy Katien puolustusasianajajaksi ja muuttaa amishyhteisöön asumaan. Tavanomaisista lähtökohdistaan huolimatta Picoultin kirja etenee yhteisökuvaukseksi sekä toden, kuvitelman ja unen rajamaastolla liikkuvaksi monitahoisen rakkauden ja luottamuksen kertomukseksi. Koruttomassa totuudessa on myös ripaus kummitustarinaa folkloristisesta näkökulmasta. Kirja on jaettu kahteen osaan siten, että sen loppupuoli keskittyy oikeussalidraaman kuvaukseen.

En ole koskaan ollut erikoisemmin lakisarjojen ystävä enkä helposti tartu oikeudenkäynneistä kertoviin kirjoihinkaan. Picoultista olin onnekseni kuullut aikaisemmin paljon hyvää, ja sainkin Koruttomasta totuudesta runsaasti tarttumapintoja. Picoult kuvailee kauniisti, paikoin jopa ihaillen, yksinkertaista maalaiselämää, jota amishit elävät. Lehmän poikiminen, amishnuorten keskinäinen kisailu sekä työn, ruoanlaiton tai maatilanhoiton, merkitys rakkauden osoituksena ovat kuin kauniista kansatieteellisestä kirjasta. Romaanin päähenkilöt Ellie ja Katie ovat paikoin oman roolinsa prototyyppejä, mutta samaan aikaan elämänmakuisia ja ”vikoineenkin” rakastettavia. Sivuhenkilöistä koskettavimpien joukkoon nousee Katien äiti Sarah, joka on kirjan alussa menettänyt kaksi lastaan (toisen kuolemalle, toisen amishyhteisöstä ulkomaailmalle) sekä kohtunsa.

Picoultin kerronta on viihteellistä, mutta samaan aikaan siinä määrin nautittavaa ja jopa fiksua, että nautin Koruttoman totuuden lukemista ja oikein odotin rauhallisia hetkiä, jolloin pääsisin jatkamaan kirjan parissa. Tuntematta amishien tapoja voisin väittää Picoultin onnistuvan kuvaamaan niitä ymmärtävästi, ulkopuolisuudestaan huolimatta osin kuin sisäpiiriläisenä. Vaikka teos ei tule elämään suurena klassikkona, onnistui se koskettamaan sekä jättämään pohdiskelevan olon pitkäksi aikaa.

~SIRI HUSTVEDT: AMERIKKALAINEN ELEGIA~

Amerikkalainen elegia viittaa koko kansakunnan kokemiin traumoihin yksilö- ja sukutasolta käsin. Teos on monisyinen ja siksi samaan aikaan nautittava ja hitaasti luettava.

Hustvedt kertoo Davidsenien sisarusten Erikin ja Ingan ja näiden isän sekä toisaalta jamaikalaissyntyisen Mirandan ja monien Erikin potilaiden elämästä suurine henkilökohtaisine suruineen ja pienine valonpilkahduksineen. Amerikkalainen elegia kuvaa myös niin norjalaisten kuin jamaikalaisten siirtolaisten muistoja, arkielämää Minnesotassa ja New Yorkissa, psykiatrin vastaanottoa, kirjailijaelämää sekä karun preeriamaanviljelyn lähtökohtia. Myös Kaikki mitä rakastin-romaanista tuttu taidehistorioitsija Leo Hertzberg saa oman pienen roolinsa Davidsenien sisarusten elämässä. Kaikki kuvataan pohjimmiltaan yksinäisen Erikin näkökulmasta.

Kirjan lähtökohtana on psykiatri-Erikin ja kirjailija-Ingan norjalaisperäisen isän jäämistön läpikäyminen niin isän kuin isoisän päiväkirjoja, kirjeitä kuin muistiinpanoja lukemalla. Davidesenin suvun menneet nostavat esille salaisuuksia, jotka Erik ja Inga haluavat selvittää. Salaisuus on läsnä muidenkin kuolemien yhteydessä. Ingan edesmennyt mies, kuuluisia kirjailija, on näyttänyt viettäneen salattua elämää. Ingan tytär Sonja puolestaan on syyskuun 11. päivän terrori-iskujen aikana nähnyt niin järkyttäviä asioita, ettei ole saanut rauhaa painajaisiltaan. Salaperäinen on myös Erikin vuokralaisen Mirandan, taiteilijan, ja tämän entisen miehen, valokuvaajan, välinen suhde.

Niin Erik kuin Ingakin ovat omalla tavallaan hyvin yksinäisiä ja uskovat salaisuuksien selvittämisen auttavan heitä omassa elämässään. Etenkin Erik, vaikka psykiatri onkin, tuntuu olevan hukassa. Varsinkin suhde Mirandaan on vähällä saada Erikin kadottamaan itsensä. Itsensä ilmaiseminen taiteen, tieteen ja käsityön keinoin antaa erään väylän selviytymiseen kaikkien romaanihenkilöiden kohdalla.

Vaikka Amerikkalainen elegia on nimensä mukaisesti surullinen kirja, en ollut ahdistunut lukemastani. Tämä kirja oli toinen lukemani Siri Hustvedtin romaani, ja vaikka sen lukeminen oli minulle paikoin hidasta, olen valmis nostamaan kirjailijan suosikkieni joukkoon. Kuvaillessaan (pääosin) sivistyneistön ahdistusta Hustvedt kirjoittaa haastavasti, kauniisti ja suruvireisyydestään huolimatta vapauttavasti.

***½