Candice Carty-Williams: Queenie

Candice Carty-Williams: Queenie
WSOY 2021
Queenie 2019
Suomentanut Natasha Vilokkinen
Kansi Orion Books / LJS
462 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani


“Edellinen tyttöystäväni oli musta.”
Katsoin seuralaistani ja räpäytin silmiä varmana siitä, että olin kuullut väärin.
“Anteeksi?” kysyn ja nojasin pöydän yli.
“Edellinen tyttöystäväni oli musta”, hän toisti ilman ironian häivääkään.
“Sepä mukavaa. Oliko hän mukava ihminen?” kysyin ja otin erittäin ison kulauksen viiniä.

Tuleeko teille koskaan sellaista oloa, että on väärän ikäinen lukemaan jotain kirjaa? Tämä ajatus, josta en oikeastaan pidä, tuli mieleeni kun luin Candice Carty-Williamsin romaania Queenie. Sen nuori aikuinen nimihenkilö sekoilee ihmissuhdeviidakossa ja harrastaa irtosuhteita siinä määrin, että koin itseni enemmän keski-ikäiseksi kuin koskaan aiemmin (tässä keski-ikäisessä elämässäni). Kyse ei ole siitä, että moralisoisin päähenkilöä eikä siitä, että minulle romaanihenkilöiden iällä olisi sinänsä väliä: rakastan monia kirjoja, joissa kertoja on lapsi, vanhus, keski-ikäinen, nuori tai vaikka kaikkea tuota halki koko elämänkaaren. Tällä kertaa koin kuitenkin Queenien pari- ja irtosuhde-elämän jotenkin niin kauhean väsyttäväksi – voi toki olla, että ikäasian sijaan tunteeseen vaikutti tämä korona-aika, nythän jopa ruokaostoksilla käynti tuntuu tapahtumalta.

Se siitä. Queenie on monella tapaa tärkeä romaani. Se on chick litiä, mutta tuo tähän erääseen viihdekirjallisuuden valtavirtagenreen äänen, jota lajityypissä ei ainakaan suomennettuna (toivottavasti kuitenkin muuten) ole näkynyt: romaanin nimihenkilö, britannianjamaikalainen Queenie on rodullistettu nuori nainen, mikä näkyy hänen arjessaan oikeastaan kaikessa. Häntä vähätellään, treffikumppanit puhuvat hänelle kuin hän olisi käyttöesine – suklaatyttö –, gynekologi luulee että Queenie on pakotettu seksityöhön. Poikaystävän, jonka kanssa suhde on nyt tauolla, sukujuhlissa Queenie saa monta muistutusta tummaihoisuudestaan – ihan vaan läpällä. Satunnaiset deitit ovat joskus hauskoja, mutta useimmiten sikamaisia niin seksin kuin asenteensakin suhteen:

“Tiedätkö mistä minä tykkään mustissa naisissa?” hän sanoi silmäillessään minua päästä varpaisiin. “Silloinkin kun te olette isoja, te näytätte hyvältä. Paino asettuu nätisti lanteille. Ja perseelle. Teillä on käynyt hyvä tuuri.”

Carty-Williamsin romaani onkin kiinni metoo- ja black lives matter -ajassa, teoksella on vahva ihmisoikeussanoma. Jamaikanbrittiläinen kulttuuri nousee kiitettävästi esille ristiriitoineen, lämminhenkisyyttä tuo etenkin isoäiti. Myös kehopositiivisuudella tai kehorauhalla on tärkeä roolinsa. Viihdekirjallisuus on edelleen varsin ulkonäkökeskeistä, joten on ilahduttavaa, miten Queenie vaikuttaa tässä suhteessa raikkaalta.

Painavien teemojen ja irtosuhdedeittailun sekaan mahtuu lisäksi työelämän kiemuroita ja lontoolaisia asunto-ongelmia, kaiken lomassa on tietenkin myös monia chick litin tunnusmerkkejä, kuten Miun Miun kengät, nokkelaa sanailua, graafisesti esitetyt tekstiviestit, joukko sopivan erikoisia ystäviä ja jopa hahmo nimeltä Darcy.

Chick litiksi liki 500-sivuinen romaani on aika pitkä, minkä vuoksi lajityypille ominaista parin etsintää ja muuta sekoilua mahtuu mukaan liikaakin. Nopealukuinen Carty-Williamsin romaani kuitenkin on, kuten chick litin kuuluukin olla. En innostunut Queeniesta niin paljon kuin ennakkoon toivon, siitä huolimatta suosittelen romaania monille: silmiä avaavaa viihdekirjallisuutta ei ole lukuruuhkaksi saakka tarjolla. Queenie sopisi myös mainiosti lukupiirikirjaksi, keskusteltavaa takuulla riittäisi.

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet
Bazar 2021
382 sivua
Kotimainen romaani
(Ennakkokappale kustantamosta, romaani ilmestyy 26.1.2021)

Wivi hengittää syvään, on ihmeellistä, että joku ajattelee näin, mutta vielä ihmeellisempää on, että hän uskaltaa sanoa sen ääneen kirjan sivuilla. Hän ei olisi uskaltanut, vaikka ajattelikin juuri näin. Jokin on muuttunut, jokin on muuttumassa, maailma, hän ja he siinä mukana.

Aamukävelyilläni eräs reiteistäni pitää sisällään pienen mutta julkisen salaisuuden: uusien omakotitalojen piilottamana, poissa näkyvistä mutta lujasti paikallaan sijaitsee Wivi Lönnin kesäasunto, mökki tai pieni huvila. Tiedän, missä huvila sijaitsee, mutta se kuuluu yksityiselle tontille. Kävellessäni siellä suunnalla ajattelen aina Wivi Lönniä, ensimmäistä merkittävää suomalaista naisarkkitehtia. Onneksi on monia paikkoja, maamerkkejä, joissa Lönnin työ näkyy julkisesti.

Lönnin elämästä en tiennyt oikeastaan mitään. Nyt tiedän enemmän, kaunokirjallisuuden kertomana. Pirkko Soinisen romaani Valosta rakentuvat huoneet kytkeytyy siihen kaunokirjallisuuden lajiin, jossa fiktio rakentuu todellisen henkilön ympärille. Edellisessä romaanissaan Ellen Soininen keskittyi Ellen Thesleffin elämään. En tiedä, voiko tätä oikeastaan kutsua lajityypiksi, mutta sen upeita edustajia ovat myös mm. Minna Rytisalon Rouva C., Johanna Venhon Ensimmäinen nainen sekä tietysti jo vuonna 2003 ilmestynyt Rakel Liehun Helene, jonka luin vasta viime keväänä. Kaikilla mainituilla kirjailijoilla on oma tapansa kirjoittaa, joten en tässä luetellessani rinnasta teoksia toisiinsa.

Valosta rakentuvat huoneet etenee kronologisesti Wivi Lönnin, nyt jo romaanihenkilö Wivin, elinvuosien mukaan ja yltää vuoteen 1932 saakka (Lönn kuoli vuonna 1966): lapsuus, nuoruus, opiskelu, aikuistuminen, työ ja ura, rakkaus. Kaiken Soininen kertoo toisaalta tarkkaan, toisaalta ilmavasti, tilaa antaen. On myönnettävä, että ihan aluksi en päässyt sisälle romaanin maailmaan. Lyhyet luvut ikään kuin kiisivät ohitseni, bongailin paikkoja ja nimiä, tunnistin paljon niistä hankaluuksista joita nuoren nainen alallaan kohtaa, ihastelin Wivin lahjakkuutta. Mutta jotain jäin kaipaamaan, jotain sellaista, joka rikkoisi varman päälle rakentuvan kronologian, jonka mukaisesti yhteiskunnalliset tapahtumat ja paikat lomittuvat työn ja yksityiselämän kanssa.

Soininen on tehnyt ihailtavan laajaa taustatutkimusta romaaniaan varten. Teoksen mittava lähdeluettelo sekä kaikki Lönnin jäljille vievät keskustelut ja matkat vakuuttavat. Ajankuva piirtyykin tarkkaan. 1900-luvun alkupuolen taide-elämä ja ihmiset, heidän lyhyempi tai pitempi – erikseen nostan esille Armas Lindgrenin – pistäytymisensä Wivin elämässä. Työ on, kuten aikansa muillakin uranaisilla, osin taistelua ja vakuuttelua omasta osaamisestaan aina opiskeluajoista ja -paikan saamisesta lähtien. Soininen saa arkkitehtuurin tuntumaan kiehtovalta, lukemisen lomassa googlailin Wivi Lönnin suunnittelemia rakennuksia. Kartalta poimin myös hänen elämänsä paikkoja aina Tampereelta, Tallinnasta ja Kulosaaresta alati kiehtovaan ja vapaamieliseen Pariisiin sekä lumihiutaleiden Säynätsaloon.

Jossain välissä lukemista tapahtui jotain, upposin romaaniin koko lailla täysin. Yksi syy uppoamiseen on varmasti Hanna Parviainen, Lönnin elämänkumppani, lämminkatseinen keskisuomalainen nainen. Miten hyvin Soininen saa Wivin ja Hannan suhteen elämään: kertomatta liikaa ja silti kaiken oleellisen. Hannan tähtisilmistä Wivi löytää kiinnekohdan ja kerronta vie, tulee liki.

Valosta rakentuvat huoneet on nopealukuinen mutta perusteellinen, kaunis romaani. Päällimmäiseksi siitä jää mieleen Wivin uran ohella lämpö, joka väreilee Hannan tähtitornista lukijan sohvannurkkaan ja kauemmaskin:

Rakkautta tuskin saattoi olla koskaan liian vähän maailmankaikkeudessa, päinvastoin.

Evie Wyld: Me olemme susia

 

Evie Wyld: Me olemme susia
Tammi 2020, Keltainen kirjasto
The Bass Rock 2020
Suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi Emmi Kyytsönen
417 sivua
Brittiläis-australialainen romaani

Suljen radion. Kohta on keskiyö. Kuvittelen, että auton vieressä juoksee susimies. Tein sitä lapsena, kun ajoimme Skotlantiin. Kun katsoo puskaa tienpenkassa ja tiirailee pimeyteen, niitä on helppo nähdä. Ne haluavat juosta kilpaa ja pelotella kuoliaaksi. Lontoossa on lämmintä ja kotoisaa, katulamput ja sateesta märät jalkakäytävät. Kaikki nukkuvat, ja sudet ovat vaihtuneet ketuiksi.

Yhdeksäntoista vuotta sitten, tammikuussa 2002 pidin vielä eräänlaista päiväkirjaa. Sunnuntaina 6. tammikuuta olin kirjoittanut: "on kuin lukemisen tarkoitus olisi taas kirkastunut". Olin toki siihenkin mennessä lukenut paljon, mutta kirja joka suorastaan kirkasti lukemiseni merkityksen oli Michael Cunninghamin Tunnit, joka on edelleen yksi suosikkiromaaneistani.

Nyt on aika todeta sama. Luen paljon hyvää ja erinomaista. Jokaiseen lukuvuoteeni mahtuu eriasteisia lukemiseni kirkastajia. Evie Wyldin Me olemme susia on eittämättä sieltä kirkkaimmasta päästä.

Wyldin romaanin keskiössä on väkivalta, valtasuhteet ja sukupuoli, mutta myös ystävyys ja selviytyminen. Me olemme susia rakentuu kolmesta kehystarinasta, jotka sijoittuvat eri aikakausiin ja liittyvät yhteen joko sukulaisuuden tai paikan, Skotlannissa sijaitsevan Bass Rockin (joka myös kirjan englanninkielinen nimi) kautta. Ennen kaikkea ne liittyvät toisiinsa temaattisesti. 1700-luvulla noituudesta syytetty Sarah pakenee vainoojiaan. Noin kaksisataa vuotta myöhemmin kahden pienen pojan äitipuoli Ruth ahdistuu ahtaassa roolissaan. 2000-luvulla Viviane kaipaa elämäänsä jotain, muttei ole ihan varma mitä. Välissä Wyld vie lukijansa kohtaamaan erilaisia väläyksiä väkivallasta: ruumis matkalaukussa, tyttö teljettynä, nälkäiset naakat hakemassa ruokaa – naisten kaappaamista, alistamista, kuolemaa, taustalla vuosisataiset patriarkaaliset asenteet. “Se oli vain ajan kysymys.”

Vaikka Me olemme susia pitää sisällään kauheuksia, ei romaani vello vääryyksissä ja kauheuksissa, vaan sisältää myös ystävyyttä, jopa lämpöä. Se on (raakuuksistaan huolimatta) ihana (!) kirja. Wyldin sujuva ja älykäs kerronta tekee lukemisesta nautittavaa ja koukuttavaa. Romaanin rakenne kiertyy vahvasti teemaan: eri aikatasot ja henkilöt; se miten asiat kytkeytyvät tai lomittuvat toisiinsa ja kuinka kaikki on kuitenkin myös sattumanvaraista eikä kuitenkaan ole; ja vielä yksittäiset ja kuitenkin yleiset puheet ja teot. On paljon sellaista, joka avautuu heti ja myös sellaista, jonka toisella lukukerralla näkisi ehkä eri tavoin (ja Wyldin romaani kestäisi kyllä toisenkin lukukerran). Niin, ja pieni yliluonnollinen elementtikin on mukana, jossain taustalla ja silti läsnä. 

Vertailu tämän postauksen alussa mainitsemaani Cunninghamiin ei ole tuulesta temmattua. Wyldin tyyli on hyvin erilainen, mutta tiettyjä kaikuja on aikatasoineen ja kolmine keskeisine naishahmoineen. Kirjailijoiden tyyli on toki erilainen (fokus, Cunnighamin romaani on kauttaaltaan kaunis, Wylden on kauniinakin rujompi), mutta kummankin romaani on osunut minuun, lukijaan, kirkkaasti ja voimakkaasti. 

Sekä Cunningham että Wyld tuovat mieleeni myös Virginia Woolfin. Cunningham tietenkin Mrs. Dallowayn, onhan se kirjoitettu moneen kertaan Tunteihinkin. Wyldin romaanin tunnelmissa on Majakkaa: feministisessä otteessa, Ruthissa, omalla tavallaan myös maisemassa, vaikka miljöö sijoittuukin Ison-Britannian eri osiin. No, erilaisia vertailukohtia voisi hakea vaikka kuinka aina Brontëjen teoksista Sarah Watersiin, vaikutteitahan on kaikessa luetussa kaikkialla. Wyld on kuitenkin ja ennen kaikkea omaääninen, taitava kirjailija.

Me olemme susia on eittämättä romaani, joka menee minulla vuoden parhaimmistoon – vierastan yleensä tällaista julistamista, ja vuosikin on vasta alussa, mutta ei tällaisia kirjoja osu kohdalle välttämättä edes joka vuosi. Wyldin romaani on, kuten Cunninghamin Tunnit tai Woolfin koko tuotanto, syitä siihen miksi luen. Minulle Me olemme susia kirkastaa lukemisen merkitystä. Juuri lukijana voisin itkeä onnesta.

 

Solveig von Schoultz: Kuka veisi Mariannen tanssiin

Solveig von Schoultz: Kuka veisi Mariannen tanssiin
WSOY 1952, Pieni kirjasto (Toim. Mika Waltari)
Kaksi novellia teoksesta Ingenting ovanligt 1947
Suomentanut Kristiina Kivivuori
89 sivua
Suomenruotsalaisia novelleja


Mutta rakastaa jotakin, mikä ei ollut ehdottoman täydellistä? Vain siksi, että se oli hänen omaansa? Niinpä kyllä: hän olisi voinut rakastaa jonkun toisen  kautta, jonkun toisen silmissä.

Toisinaan pienimmät kirjat voivat olla mitä suurimpia helmiä. Aika useinkin, oikeastaan. Solveig von Schoultzin kahdesta novellista koostuva Kuka veisi Mariannen tanssiin on ehkä osin unohtunut helmi. Minullakin on kiittäminen kirjasomea, kahden tuttavani Kirjagram-tiliä, tämän pienen kirjan löytämisestä. Google puolestaan tiesi kertoa, että Ntamo on julkaissut kolme novellia sisältävän Ingenting ovanligt -teoksen näköispainoksen (1999/2012). Kuka veisi Mariannen tanssiin sisältää alkuteoksen novelleista kaksi: niminovellin sekä pitemmän novellin “Matka”. Ja, tietenkin: von Schoultz on niitä kirjailijoita, joita olisi jo aikaa sitten pitänyt lukenut. Nyt luettu vahvistaa sitä, että jo oli aikakin.

Niminovellissa “Kuka veisi Mariannen tanssiin” Marianne valvoo miehensä nukkuessa ja pohtii ihmissuhteitaan, avioliittoaan ja omaa itseään. Hän pohtii, mitä elämässään haluaa ja mitä saa haluta. Kirjan toinen ja pitempi novelli “Matka” kertoo toimittajana työskentelevästä Manasta, taiteilijan puolisosta, joka valmistautuu matkaan ja käy keskustelua puolisonsa kanssa.

Kirjan molemmat novellit ovat tarkkanäköisiä matkoja modernin naisen mieleen, parisuhteeseen, tunne-elämän ristiriitaisuuteen. Kertojanote on psykologinen, modernistinen, tajunnanvirtainenkin. Von Schoultz on miltei pelottavan tarkkanäköinen. En ole ainoa, jolle lukiessa tuli mieleen Marja-Liisa Vartion tuotanto: molempia kirjailijoita lukenut löytää varmasti yhteistä kaikupohjaa (nämä von Schoultzin novellit on kirjoitettu ennen Vartion ensimmäisiä teoksia, joten tässä rinnastus on siis enemmänkin jonkinlaista hengenheimolaisuutta, kirjasuositus muille lukijoille).

Tarkoitat: jotta pääsisit eroon itsestäsi. Sitä et koskaan voi; menit minne tahansa, aina joudut vain syvemmälle itseesi. Se on ainoa matka, joka jotakin merkitsee. Kunhan vain ei pelkää.

Tätä intensiivistä kahden novellin kirjaa on helppo suositella kaikille modernia klassikkoa etsiville. Vinkkinä: kirjabloggaajien klassikkohaaste lähestyy, ohjeet siihen löytyy Gregoriuksen Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogista.

Karolina Ramqvist: Karhunainen

 

Karolina Ramqvist: Karhunainen
Gummerus 2020
Björnkvinnan 2019
Suomentanut Laura Kulmala
Kansi Jenni Noponen
363 sivua
Ruotsalainen historiaa, esseetä ja omaelämäkerrallisuutta sekoittava tietokirja

 

Ajatus siitä, etten enää kykenisi kirjoittamaan kauhistutti minua. Kun tarkastelin edessäni olevia tekstinkappaleita, tuntui kuin olisi katsellut ulkoapäin jotakin pysähtynyttä ja kuollutta. Olin tappanut ne itse pakkomielteilläni ja kyvyttömyydelläni päästää irti ja mennä eteenpäin. En ollut enää edes varma, mitä kirjoitin. En tiennyt mitä, enkä etenkään miksi.

Kirjan kansi kiinnitti huomioni: miten tyylikäs ja pelkistetty, miten kiehtova nimikin kirjalla. Karhunainen. Kirja kuitenkin unohtui, mutta kun ruotsalaisen Karolina Ramqvistin teos tuli vastaan siellä täällä tuttavieni postauksissa, kiinnostuin uudelleen: Jenni Noposen suunnittelemien kansien välissä olisi selvästi lukemisen arvoinen, joskin samalla aika ristiriitainen lukukokemus.

Ja juuri sellainen tämä kirja on: kiehtova ja ristiriitainen. Ramqvistin teksti vie heti mukanaan. Se kertoo toisaalta Ramqvistista itsestään, siitä miten hän kirjoittaa ja tuskailee kirjoittamisensa kanssa, kasvattaa lapsiaan, pohtii sukupuolirooleja, matkustaa. Toisaalta kirja kertoo – suuresti spekuloiden – 1500-luvulla eläneestä Marguerite de la Rocquesta, joka seuraa holhoojansa mukana tutkimusmatkalle kohti ns. Uutta maailmaa. Laivamatkan aikana tapahtuneen vuoksi Marguerite kuitenkin hylätään ja hän joutuu asumaan Kanadan edustalla olevalle saarelle. Hänen kohtalonsa ei jätä Ramqvistia rauhaan. Eräänä keskeisenä lähteenä Ramqvistilla on Margareeta Navarralaisen Heptaméron-novellikokoelma vuodelta 1559.

Monipuolisuudessaan upeista lähtökohdistaan huolimatta Karhunainen on tosiaankin niin ristiriitainen lukukokemus kuin mitä kirjasomesta olin lukenut. Ramqvistin omaelämäkerrallinen osuus pitää kyllä otteessaan ja tulee liki, mutta teoksen alkupuolella historiallinen osuus jää ohueksi, Marguerite vieraaksi. Tämä onneksi muuttuu kirjan loppupuolella. Lukemisen jälkeen googlailikin de la Rocquen elämää tietääkseni hänestä enemmän.

Vaikkei Ramqvist pääse kovin syvälle Margueriten tarinassa, oman itsensä kanssa hän pääsee. Pidin Karhunaisen esseistisestä, osin autofiktiivisestä otteesta. Oli nautinnollista lukea Ramqvistin ja tyttärensä Pariisin-matkasta sekä pohtia sitä, miksi kirjoittaminen on joskus niin vaikeaa. Keski-ikäisen ruotsalaisnaisen tarina puhutteli minua enemmän kuin satoja vuosia sitten saarelle karkoitetun naisen, vaikka toisinkin olisi voinut olla. Ramqvistin elämässä on paljon kiinnostavaa ja koskettavaa niin ruotsalaista kulttuurielämää ajatellen kuin henkilökohtaisella tasolla.

Ja niin: Ramqvistin kirjoittamispohdinnat ja Margueriten elämäntapahtumien kuvaus eivät lomitu keskenään, eivät oikeastaan sidostu juuri ollenkaan, missä piilee Karhunaisen suurin ongelma. Monen muun lukijan tavoin minäkin ajattelin Bea Uusman Naparetkeä, Mia Kankimäen “Yönaisia” ja lisäksi yhtä työkirjaani, Krista Launosen Ofelian surua. Toki muitakin, mutta eniten näitä. Kaikissa mainituissa kirjailija peilaa itseään suhteessa tarkastelunsa kohteeseen ja onnistuu nivomaan oman elämänsä, lähdeaineiston ja tarinallisuuden yhteen. Harmillisesti Ramqvistilla tämä jää puolitiehen, toki hänellä on lähteitäkin vähänlaisesti.

Silti: Ramqvist kirjoittaa hyvin, Laura Kulmalan suomennnos on laadukas yhdistelmä esseistiikkaa, kirjoittamispäiväkirjaa ja arvoituskertomusta. Kokonaisuudessa on enemmän hyvää ja kiehtovaa kuin heikkoa. Siinä on paljon sellaista, joka saa googlaamaan ja jotain, joka jäänee kutkuttamaan mieltä pitkäksi aikaa. Ja hurjan koukuttavakin tämä on.

P.S. Kirjan ihana kansi ja omat karhuyritykseni eivät muuten kerro kirjan sisällöstä oikeastaan mitään.

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

 

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli
Otava 2020, Otavan kirjasto
Prowadź swój pług przez kości umarłych 2009
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
Kansi Tiia Javanainen
248 sivua
Puolalainen romaani

Juuri kylmää ironiaa inhoan ihmisissä eniten. Se on pelkurillinen elämänasenne: kaiken saattaa tehdä naurunalaiseksi ja alentaa samalla kun itse ei ota vastuuta mistään, ei sitoudu mihinkään. Vähän kuin impotentti, joka ei itse ikinä pysty nauttimaan, mutta tekee kaikkensa pilatakseen muidenkin nautinnon.

Pienessä puolalaiskylässä Tšekin rajalla asuu originellia väkeä, mutta heidänkin joukossaan yhtenä erikoisimmista pidetään Janina Duszejkoa, eläkkeellä olevaa yksineläjää, joka opiskelee astrologiaa ja kääntää William Blakea. Janina kunnioittaa luontoa eikä syö eläimiä, hän tarkkailee ympäristöään ja tietää eläinten liikkeistä enemmän kuin joku muu. Eräänä päivänä Janinan naapuri kuolee, myöhemmin joukko muita seudun silmäätekeviä kokee saman kohtalon. Yhteistä vainajille on, että he kaikki ovat osoittaneet julmuutta eläimille. Kaikkien surmattujen ympäriltä löytyy eläinten, etenkin kauriiden jälkiä. Blaken sanoin:

Kauris kun villinä vaeltaa
Ihmisen Sielun se rauhoittaa
(suom. Marianna Kurtto)

Nobelisti Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli on sekin nimetty William Blaken, mystikon ja yhteiskuntakriitikon, sanojen mukaan. Miten hyvin se tälle hienolle romaanille sopiikaan. Tokarczukin teosta voi tarkastella ekojännärinä, mutta vielä voimakkaammin se on kuvaus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, maailmankatsomuksen rakentumisesta, järjen ja tunteen vuoropuhelusta sekä luonnon kunnioittamisesta – voimakkaasta kannanotosta hiljaisten mutta rohkeiden, niin ihmisten kuin eläinten, puolesta.

Tapani Kärkkäisen taidokas suomennos välittää sitä kielellistä omalakisuutta, jonka kuvittelen olevan ominaista Tokarczukille – en tosin ole (vielä) lukenut puolalaiskirjailijan muuta tuotantoa. Aja aurasi… on sujuvalukuinen, tyyliltään enemmän toteava kuin kuvaileva, mutta samalla Tokarczukin teksti vetoaa kuitenkin tunteisiin. Lukijan on helppo päästä Janinan nahkoihin. Itse esimerkiksi liikutuin aamutähti Venuksen kulusta ja siitä, miten Janina on toisaalta pannuhuoneeseen vetäytyvä introvertti ja toisaalta kuitenkin maailmannainen. Monta kertaa ilahduin, hetkittäin hiljenin. Janina on kertakaikkisen mainio päähenkilö.

Kokonaisuus on riemastuttavalla tavalla omituinen. Se on sekä julma että hellä. Poliittinenkin se on: katolinen kirkko ja Puolan viranomaiset saavat osansa. Janinan tarkat astrologiset tutkimukset vaikuttavat ehkä hölynpölyltä, mutta ovatko ne sen kauempana oikeasta kuin patriarkaatin määrittelemät valtanäkemyksetkään?

Osin Aja aurasi... on myös ironinen pintaa syvemmälle katsovalla tavalla, jonka voin kuvitella hyvin puolalaiseksi (tässä olen toki ihan mielikuvieni varassa). Rajaseudulla asuvalle rajan toisella puolella oleva näyttää ehkä aina houkuttelevalta, kuten Janinalle Tšekin tasavalta: maa, jonne aurinkokin pakenee katsottuaan puolalaisten metsästäjien julmuuksia. Sinne myös Janinan Neito, Venus, menee nukkumaan. (Ja kun Venus on Neito, ovat kauriit Janinalle Neitokaisia.)

Tokarczukin romaani haastaa lukijan pohtimaan myös omaa maailmankuvaansa, sitä mikä on kenellekin oikein. Kenen edessä kumarramme: valtaapitävien vai luonnon? Ketä kuuntelemme ja miksi?

Mikä hieno, hieno romaani!

[--] Kaikki katoaa.
Viisas Ihminen on tiennyt tämän jo alusta asti eikä sure mitään.