2018: Yhdeksän hyvää ja muitakin mainioita kirjoja

Kun kirjavuosi loppuu ja on aika jollain tapaa listata tai summata lukemiaan, on väistämättä ongelman edessä: periaatteessa kaikki blogatut kirjat voisivat saada jonkinlaisen maininnan. Vuoden paras. Huonoin. Yllättävin. Suurin pettymys. Iloisin yllättäjä. Vuoden matkakirja. Vetävin bussikirja. En nyt parempaakaan jaksanut lukea -kirja. No, näitä riittäisi.

Nyt päättyvänä vuonna Lumiomena täytti kymmenen vuotta ja sen kunniaksi perustin blogille julkisen Instagram-tilin (klikatkaa itsenne seuraajaksi!). Reilun kuukauden ikäisellä kuvatilillä ei vielä kovin paljon katsottavaa ole, mutta aiemmin laitoin blogini kirjakuvia yksityiselle Insta-tililleni. Olen poiminut yllä oleva kirjakuvat pääosin sieltä (samat kuvat ovat toki olleet täällä blogissakin – aina blogissa aiemmin kuin muualla sosiaalisessa mediassa, tottahan blogi on minulle edelleen se ykkösmedia tässä). Kun nyt tänä viikonloppuna pohdin vuoden aikana lukemaani, katselin luettua kuvien kautta, kuvien antamien tunnelmien välittämänä.

Siispä, yhdeksän hyvää vuonna 2018 lukemaani:

Molly McCloskey: When Light is Like Water

Tämä kirja palauttaa minut Irlantiin, josta sen kesällä ostin. Joskus lomalta ostettujen kirjojen kohdalle osuu romaani, joka tuntuu kaikin osin hyvältä: matkakohteeseen sopivalta (mikä ei tietenkään ole näiden matkaostosteni lähtökohta), omaan lukumakuun osuvalta – ja ennen kaikkea erinomaiselta kirjallisuudelta. McCloskeyta ei ole suomennettu, mutta voisin kuvitella hänen tuotantonsa vetoavan siihen lukevaan yleisöön, jonka lukumaku asettuu jonnekin Carol Shieldsin, Elizabeth Stroutin tai ehkä Julian Barnesinkin tuotannon väliin: tarkkaa, älykästä ja sopivan piikikästä kerrontaa, ihmismielen sisäisiä liikkeitä, suunnanmuutoksia ihmiselämässä. Ei suurta dramatiikkaa, mutta taidolla kirjoitettua.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, ihanasti (!), kuten aina. Kerronta on älykästä ja hienovaraista. Vieraat on yhdenpäivänromaani, jossa erilaiset tunteet, teot ja näkökulmat muljahtelevat kuin kaleidoskoopissa ikään. Kekkonen ei missään vaiheessa paljasta henkilöistään kaikkea, vaan lukijalla on tilaa tehdä omia päätelmiään. Kokonaisuus väreilee, tarjoaa kurkistuksia monenlaisiin maailmoihin: hetkiin, joista syntyy aikajatkumo – ja hetkiin, jotka pysäyttävät.

Maggie Nelson: Argonautit

Upea kirjoituskokoelma. En halua määritellä näitä esseiksi tai omaelämäkerraksi, vaikka bloggauksessani taisin niin tehdä. Nelsonin älykkään analyyttistä, mutta samalla tunteisiin menevää (mikä riemastuttava ja yhteen sovittuva ristiriita, muuten!) tekstiä on virkistävää lukea. Nelson kritisoi yhtäältä hetero-, toisaalta homonormatiivisuutta, valmiiksi annettuja malleja, vaikka hän sekä elää niiden mukaisesti että rikkoo niitä. Paitsi yhteiskunnallista, älykästä ja henkilökohtaista, on Nelsonin teksti myös hauskaa, vapauttavaa luettavaa. Argonautteja onkin ihana (!) lukea. Se on teos, joka katsoo moneen suuntaan – sisältä päin, rujosti ja kauniisti, varmasti mieleenpainuvasti.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Anderson kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin hyvin, että jos hän alkaisi romaanikirjailijaksi, lukisin takuulla hänen tuotantoaan. Hän voisi kirjoittaa myös kulttuuri- ja sosiaalishistoriallisen populaarin tietokirjan 1980- ja 90-lukujen Britanniasta. Anderson katsoo kaikkea tarkalla silmällä, mutta silti jokseenkin romanttisesti. Nuoren aikuisuuden keskiöön nousee itsensä etsimisen ja bändin muodostamisen ohella Lontoo, jonka paskainen puoli toimi Sueden kappaleiden innoittajana. Pääkaupungin nuhruisilla kulmilla Anderson loi oman fantasiansa, jossa vessakoppien seinäkirjoitukset, rähjäiset kadut ja kebabpaikat toimivat kuin muusat. Kaiken romantiikan keskellä Anderson toki huomaa, miten John Majorin ajan Lontoo oli köyhille kurja (ja eittämättä sellainen Lontoo on nytkin).

Hiilenmustat aamut on yksi viime aikojen suurimmista lukurakkauksistani. Se on kuin Sueden musiikki: rosoinen ja romanttinen, yhteiskunnallinen, eksentrinen, kulttuuri- ja luokkatietoinen, ja, ah, niin kaunis.

Katja Kettu: Rose on poissa

Tämän teoksen on kirjoittanut ihminen, jolla on hallussaan sanojen mahti, jonkinlainen taikavoima, jolla pyörittää sekä sanoja ja lauseita että tarinaa. Sellainen taika, joka saa yksityisen, kaikkein yksityisemmän, ja yhteiskunnallisen sovittumaan yhteen, joka saa kaiken tulemaan liki. Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus. Sanoillaan Kettu pyörittää myyttejä ja realismia, herättää Weendigon ja sudet, yhdistää vanhat maailmat uuteen. 

Rose on poissa kulki sieluni sopukoihin, muttei jäänyt sinne – ei, koska se lävisti sydämeni.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Juuri sellaista kirjallisuutta, jota rakastan. Nimeni on Lucy Barton on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen: läsnä ovat jostain menneisyydestä kumisevat lapsen hätä ja köyhyys, silloin ja nyt läsnä olevat avioliitto, tasa-arvo, vanhemmuus, sekä alati äidin ja tyttären suhde – viimeksi mainittu kytkeytyy kaikkeen.

Eikä mitään ole liikaa, ei liian vähääkään.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Ei täysin ristiriidaton, mutta:  Jotkut kirjat liikkuvat kaukana, ihan muissa paikoissa ja aikakausissa, mutta tulevat silti liki. Yksi tällainen jonnekin aivan muualle kuljettava, mutta omiin ajatuksiin jäävä kirja on Naiset joita ajattelen öisin. Tietokirjaksi luokiteltu, paikoin kaunokirjallisia kerroksia saava teos on uusin sydän(siis ♥-)kirjani. Kankimäen kirjasta löytyy, kuten hän itsekin viittaa, naisten Taikavuori. Naiset joita ajattelen öisin on muusien kirja, ihana (!) kirja, lohdullinen kirja:

Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Joskus parhaimmat lukuelämykset syntyvät kirjoista, jotka tarjoavat alkuun haasteita: kielen omalaatuisia rakenteita, painavaa asiaa, tajunnanvirtaa, runsautta tai niukkuutta, joskus yleistä vaikeutta päästä sisälle kirjan maailmaan. Mutta kun luettava alkuvaikeuksien jälkeen vie mukanaan, palkitsee kokonaisuus usein enemmän kuin kirja, jonka maailmaan solahtaa helposti. Taivaanpallo on romaani yksilön kasvamisesta ja toiveista, muiden odotuksista, yhteiskuntaa repivistä ristiriidoista, vanhasta ja uudesta. Se on romaani ihmisistä muutosten keskellä.

Omanlaisellaan, sekä kielen että kertomuksen, rytmillä hengittävä Taivaanpallo on Finlandiansa ansainnut.

Minna Rytisalo: Rouva C 

Tämä romaani on poikkeus tässä listauksessani, koska en kirjoittanut siitä varsinaista bloggausta, vaan sisällytin sen osaksi pieniä juhlia käsittelevää koontia. Syynä on se, että kirjailija on ystäväni ja luin Rouva C:n ensin käsikirjoitusvaiheessa ja myöhemmin tietenkin valmiina kirjana. Mutta vuoden parhaimpien listalleni romaani pääsisi joka tapauksessa: Romaani on rakkaustarina, vahvasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolella oleva romaani ja kirja, joka kertoo miten Minnasta tuli Minna Canth. Lisäksi Rouva C on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä. Tämä omaperäinen romaani jää pitkäksi aikaa mieleen väräjämään.

♥♥♥

Niin, moni jää listaamatta. Kunniamainintoja annan ainakin seuraaville: Rachel Cuskin Ääriviivat (hieno!), Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme (kiehtova), Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra -kirja (kuin sukellus osin omaankin nuoruuteeni), Pauliina Vanhatalon Toinen elämä (vuoden samastuttavin kirja) ja Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (ihana matkakirja). Nämä kaikki kirjat ovat sellaisia, jotka olisivat voineet olla Best nine -joukossa.

Lisäksi listaamatta jäivät työkirjani. Ensiksikään en juuri tuo työkirjoja blogiini, mutta toki aina satunnaisesti teen poikkeuksen. Ja toiseksi en halua arvottaa työkirjojani siten, että nostaisin jonkun suosikikseni ohi jonkun toisen. Arvostan kaikkia niitä kirjoja, joiden parissa teen töitä.

Mutta mikä sitten olisi vuoden huonoin kirja? Lähtökohtaisesti en lue kirjoja, joiden oletan olevan huonoja (tosin syksyllä 2012 pidin huonon kirjan viikon), mutta joka vuosi löytyy teos, jonka voi nimetä itselleni kehnoimmaksi lukukokemuksesi. Tänä vuonna minulle se oli Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (osa koontipostausta, jossa mukana myös erinomaisia kirjoja), josta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jonka nimikin oli aika höhlä. Anteeksi.

Huonon vastapainoksi voisin nostaa vielä iloisen yllättäjän: Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, joka minut tekemään bloggaukseni pastissina. Niin, ja tänäkin vuonna minua on ilahduttanut Elena Ferranten Napoli-sarja, jonka viimeistä osaa kuitenkin vielä säästelen. Napoli-sarja sai minut tilaamaan HBO:n ainakin kuukaudeksi: My Brilliant Friend -sarjasta olen nautiskellut nyt välipäivien aikaan. Miten pakahduttava, tyylikäs, juuri oikeanlainen se on.

No niin, yhdeksästä kirjasta tuli vähän enemmän. Nyt välipäivinä olen lukenut kolmea eri tavalla hyvää kirjaa, joista lisää ensi vuonna.

Toivotan jokaiselle Lumiomenan seuraajalle onnellista alkavaa vuotta 2019! ♥

Katja Kettu: Rose on poissa

Katja Kettu: Rose on poissa

WSOY 2018

Kansi Manuela Bosco

284 sivua

Kotimainen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani

Ja että äiti olisi kirjoittanut minulle kirjeen, voisiko se olla totta, sellainen käsittämättömän lämmin tuulahdus elämässä että menneisyys oikenisi ja solmut aukenisivat ja minä saattaisin kasvaa isovartuksi, ehkei vielä olisi myöhäistä. Ehkä joskus kävisi hyvin tämmöisellekin rukkaselle. Siihen ajatukseen nukahdin.

Lempin äiti, ojibwa-intiaani Rose on poissa. Ehkä karannut, kenties kuollut, joka tapauksessa kadonnut niin Lempiltä kuin Lempin suomalaisjuuriselta isältä Ettulta. Ettu on kadottanut myös muistinsa, yli 40 vuoden ajalta. Minnesotassa kasvanut Lempi tuntee itsensä vieraaksi kaikkialla: reservaatissa hän on finni, valkoinen, muualla taas hänet nähdään intiaanina. Koettaessaan selvittää äitinsä ja myös isänsä arvoitusta, hän kohtaa myös kadonneiden intiaanityttöjen selvittämättömän mysteerin ja koettaa koota omaa fintiaani-identiteettiään.

Katja Ketun upeakantinen Rose on poissa on kirjeromaani. Se koostuu Rosen ja Lempin kirjoittamista kirjeistä: Rosen kirjeet ovat vuodelta 1973, Lempin rakastetulleen Jim Harmaaturkille suuntaamat kirjeet taas vuodelta 2018. Kirjeromaani on minulle usein vaikea laji, mutta Rose on poissa kutsui mukaansa heti ensimmäisestä Lempin kirjoittamasta kirjeestä lähtien. Kirjeissään Rose ja Lempi valottavat kokemuksiaan, kaipuutaan, kuulumisen ja kuulumattomuuden tunnetta, mennyttä ja nykyhetkeä sekä syitä siihen, miksi tilanne nyt on sellainen kuin se on. Kirjeistä muodostuu siis ainekset Rosen poissaolon mysteeriin, mutta paljon enempäänkin.

Romaanin teemat kurottavat – ja pääsevät – moneen suuntaan. Keskiöön nousevat intiaanit ja suomalaiset sekä ne moninkertaiset ennakkoluulot, joita kummatkin ovat joutuneet kokemaan, myös heidän ajatuksensa toisistaan. Rosen kirjeistä valottuvat niin rasismin kokemus kuin se, miten kauhistuttavasti, paholaismaisesti, lapsia kohdellaan uskonnollisessa koulukodissa, jonne heidät on holhoukseen verhotun rasismin siivittämänä sijoitettu. Ettun isän, edesmenneen Heinari Haverisen, toiminnassa taas näkyy amerikansuomalaisiin usein liitetty aatteen palo, lakot ja solidaarisuus työläisiä ja vähäosaisia kohtaan. No finnit, ne on kalpeita intiaaneja ne. Kettu saa Lempin ja Rosen kirjeisiin mahtumaan paljon. Kirjeistä ja kirjeissä Rose rakentaa omaa minäkuvaansa. Kirjeet kuljettavat tarinaa, katsovat syvälle ihmismieleen. Niissä on kauneutta ja hurjuutta, mutaa ja ilmaa ja arkea. Teksti myös liikuttaa. Lukijalle tulee itku viimeistään silloin, kun rikkokuono kohottuu kohti tähtiä (eikä se ole ainoa lukuitku tämän kirjan kohdalla).

Jostain kirjakritiikistä päähäni tarttuivat sanat, joissa kerrottiin miten Katja Kettu on velho kirjailijana, velho sanojen kanssa tai jotain sinne päin. Lukiessani Rose on poissa -romaania ajattelin ihan samoin! Tämän teoksen on kirjoittanut ihminen, jolla on hallussaan sanojen mahti, jonkinlainen taikavoima, jolla pyörittää sekä sanoja ja lauseita että tarinaa. Sellainen taika, joka saa yksityisen, kaikkein yksityisemmän, ja yhteiskunnallisen sovittumaan yhteen, joka saa kaiken tulemaan liki. Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus. Sanoillaan Kettu pyörittää myyttejä ja realismia, herättää Weendigon ja sudet, yhdistää vanhat maailmat uuteen.

Koska tässä harrastuksessani saan hehkuttaa lukemaani täysillä (tai olla hehkuttamatta, jos siltä tuntuu), niin kerron vielä sen, minkä tämän bloggauksen riveiltä ehkä jo luittekin: Vaikutuin Ketun romaanista. Vaikutuin kaikesta: teoksen tarinasta ja aihepiiristä, lauseista, sanoista, tunnelmasta ja väkevyydestä.

Lempi lemmetyiseni, kun nainen ei muuta voi, tämä muuttuu sudeksi.

Rose on poissa kulki sieluni sopukoihin, muttei jäänyt sinne – ei, koska se lävisti sydämeni.

----

Muualla: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi.

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

WSOY 2016
320 sivua
Kotimainen tietokirja

-       On nähty, mitä maiden vieminen tekee ihmiselle. Se köyhdyttää ruokavalion, rapauttaa terveyden sekä vie itsetunnon ja toimeentulon.

-       Meidän kulttuurissamme on opetettu, ettei kehuskelu lahjoillaan tai osaamisellaan kannata. Silloin lahja otetaan sinulta pois.

-       Eilen opettelin metsästystä YouTube-videoista.

Arne Vainio suree sitä, miten intiaaneista on tehty monenlaisten tahojen maskotteja, vaikka heidän elämänsä on usein kamppailua jokapäiväisestä selviytymisestä. Lyz Jaakkolan kommentti muistuttaa suomalaista sanontaa siitä, miten kynttilää pidetään vakan alla. Tash Soukkala on kahdeksannella kuulla raskaana ja poseeraa talonsa edustalla hirvikiväärin kanssa. Vainio, Jaakkola ja Soukkala ovat fintiaaneja, suomalaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä. Ja on muitakin: Rebecca ja Jim Gowboy, jotka tarjoavat kodin hyväksikäytetyille intiaanilapsille, tai villiriisiä kasvattava Marcus Ammesmaki.

Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän upea Fintiaanien mailla -teos nimensä mukaisesti kuljettaa lukijansa fintiaanien jäljille: juurille ja nykypäivään. Suomalaisten ja intiaanien yhteinen historia perustuu pitkälti rämemailla asumiseen ja köyhyyteen. Siinä missä intiaaneja on alistettu siitä saakka kun Pohjois-Amerikkaan on saapunut siirtolaisia Euroopasta, ovat suomalaiset päätyneet eräänlaiseksi pohjoismaisten siirtolaisten pohjasakaksi. Sauna, alkoholi, metsä, samanlaiset työt ja kenties ainakin osin samankaltainen mielenmaisema ovat nivoneet suomalaisia ja ojibwoja yhteen.

Jos joku kirja tekee haikeaksi ja mietteliääksi, niin Fintiaanien mailla. Luin kirjaa tarkoituksella hitaasti, koska kaipasin sen maailmaan ja halusin viipyä niiden monien ihmisten kanssa, jotka lukukokemuksen aikana tulivat tavallaan tutuiksi. Kaipasin, vaikka fintiaanien maailma ei ole ihastuttava, vaan pikemminkin rankka ja tämän rankkuuden Kettu, Koutaniemi ja Seppälä tavoittavat tavalla, joka on samalla kertaa koskettava, antropologinen ja rujoudessaan kaunis.

Koskettavaa on tietenkin ihmisyksilöiden ja kokonaisen intiaanikansan kohtalo. Tekijäkolmikko kuvaa aiheellisesti intiaanien kokemia vääryyksiä, joiden suhteen historia tuntuu toistavan itseään. Fintiaanit ovat monella tapaa syrjitty ja osin syrjäytynyt kansanosa. Ketun, Koutaniemen ja Seppälän kirjassa tämä näkyy miltei kaikessa, mutta ongelmien rinnalla reservaateissa on myös toivoa, selviytymistarinoita ja iloa.

Antropologista on tietenkin fintiaanien arjen kuvaus. Kaikki sijoittuu myös mikrotasoa laajempaan kontekstiin: kysymyksiin ihmis-, vesi- ja maaoikeuksista, huumeiden kaltaisista ongelmista, selviytymisestäkin. Kaikkia lukijoita kiinnostaa takuulla myös se, minkä verran suomalaisuus on esillä fintiaanien arjessa ja juhlassa. Mukana myös folkloreaineksesta nousevia tarinoita.

Rujosti kaunista on – no, kaikki; kaikkein voimakkaimmin Koutaniemen kuvat, jotka ovat varmastikin lajissaan – fintiaanien elämää esittelevinä – ainutlaatuisia etnologisestikin. Niissä on valoa ja varjoa, surua niin että puolen maailman paino tuntuu, sekä eläväisyyttä. Kaikkea tätä tarkasti, mustavalkoisena ja värillisenä. Ilokseni huomasin, että Koutaniemen fintiaaneista ottamia ja muitakin kuvia on nähtävillä kuopiolaisessa VB-keskuksessa (jossa on aina jotain kiinnostavaa) lokakuun loppuun saakka. Koetan ehtiä näkemään Siirtymiä-näyttelyn.

Blogissani esittelemistä tietokirjoista Fintiaanien mailla nousee ihan sinne kaikkien aikojen kärkikastiin. Mitä muuta voisin nyt sanoa kuin että lukekaa tämä kirja: Fintiaanien mailla on paitsi hyvä, myös syvä teos, joka dokumentoi erään etnisen ryhmän elämää monivalotteisesti – ja suomalaisia lukijoita kiinnostaen.


P.S. Yläkuvassa näkyvän unensieppaajan on tehnyt Seattlen seudulla asuva kädentaitaja. En tiedä, onko ojibwoilla unensieppaajia, mutta se on ainoa ns. intiaaniesine, jonka omistan.

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015
Kannen maalaus Eemil Karila: Forgive me
Päällys Matti Ruokonen
326 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Tuohuksen vahan ovat tehneet mehiläiset, jotka asuvat koko elämänsä kennon pimeydessä. Ne eivät koskaan näe valoa, mutta tekevät siitä vahaa. Ihminen kerää keltaisen flavan ja valaa siitä kynttilän. Kun kynttilä nyt sytytetään, kauan sitten maatuneitten mehiläisten valo vapautuu. Siitä elämässä on kyse.

Talvella 1937 Jäämeri vonkuu kevätkiimaa, kun Valkoisen Jumalan tytär Irga Malinen hiihtää Neuvostoliittoon. Nuori Irga on raskaana, sisuuntunut ja valmis loikkaamaan toisenlaisiin oppeihin, toki rakkaudeksi kuvittelemansa tunteen vuoksi. Irga päätyy Vorkutan vankileirille kaivostyöhön. Vihreäkupuinen lamppu särisee ja valoa kaipaavat pienet otukset kerääntyvät lampun ympärille Marinmaalla Lavran kylässä vuonna 2015, jolloin suomalainen Verna haluaa selvittää isänsä kuolemaa ja isänpuoleisen sukunsa menneisyyttä. Mennyt on taistelua selviytymisestä, sarja nöyryytyksiä, katoamisia, kiihkoa, hulluutta ja ystävyyttä. Nykyisyys: sitä samaa, toisessakin ajassa menneen määrittelemänä.

Huomaan kirjoittavani peräjälkeen kahdesta kirjasta, joita aloin lukea epäillen. Kuten sinänsä hyvin erilaisen Karen Joy Fowlerin romaanin kohdalla, myös Katja Ketun Yöperhosen suhteen viivyttelin lukemisen aloittamista. Epäilin, ettei Ketun tuorein romaani olisi minun kirjani, sillä vaikka tunnistin Kätilön hienoksi romaaniksi, en saanut kirjallista happea tekstin runsaudelta. Lukijana koin jääväni kaiken kuvailun alle. En tiedä, onko aika tehnyt minulle jotain, onko lukutapani muuttunut vai onko Ketun teksti muuttunut - luultavasti kaikki tämä yhdessä - mutta nyt sain heittää kaikki epäilykseni romukoppaan. Mitäpä tätä siis vasta bloggauksen lopussa paljastamaan: Yöperhonen on minun kirjasyksynivuoteni parhaimpia kotimaisia. (Mieleni tekisi sanoa, että paras, mutta vuotta on vielä jäljellä.)

Yöperhosen tekevät huikeaksi muun muassa se, miten Kettu luo monikerroksisia maailmoja eri aikakausiin ja kuinka hän nivoo kaiken yhteen: kysymykset sodasta, marilaisten muinaisuskosta, ihmisten uskomattomasta sitkeydestä äärioloissa; hajalleen joutuneesta perheestä, rakkaudesta ja rakkauskuvitelmista; ihmisten julmuudesta ja pimeydessäkin elävästä hellyydestä. Ja se, miten hänen tekstinsä osuu lukijan sielun sopukoihin, niihin joihin yllättävän harva kirja onnistuu pääsemään. Miten toisaalta "leiri tekee ihmisestä elukan" rokkoviruisine häpykarvoineen ja miten pahimpina hetkinä tulikärpäset ilmestyvät silmäkuoppiin. Ja kuinka toisaalta, toisessa hetkessä mahlat sekoittuvat maan mahlaan ja vastakuoriutunut liekkiperhonen terhentää siipiään, miten kaiken kokemiseen on oikeus.

Tälläkin kertaa Ketun kohdalla on selvää, että kieli nousee keskiöön (mistä esimerkiksi Minna kirjoittaa aivan upeasti). Yöperhosessa kieli on tietenkin yhtäältä konkretiaa Irgan mykkäläisyyden ja sen syiden vuoksi, mutta toisaalta kieli on myös väline ja silta Irgan ja tämän ystäväsiskon Elnan välillä sekä Vernan ja marilaisen sukukansan väen välillä. Kieli tuo liki ja etäännyttää. Ennen kaikkea kieli on elementti, jonka Kettu hallitsee. Jos Kätilössä uuvuin Ketun kieleen, niin Yöperhosessa rakastuin siihen. Siihen, miten juuri Kettu osaa rytmittää paikoin poukkoilevat tarinalinjat yhteen kielen kanssa, rivosti ja rumasti, runollisesti ja hellästi.

Kielenkäänteidensä alla Yöperhonen on juoniromaani. Se pitää otteessaan: on seurattava toisaalta Irgaa, toisaalta Vernaa ja tietenkin menneen ja nykyisyyden lomittumista. Kettu on tehnyt paljon taustatyötä ja kaltaistani entistä folkloristia lainaukset Uno Holmbergin Tsheremissien uskonnosta ihastuttavat suuresti. Marilaisen sukulaiskansamme historiaa ja nykypäivää Kettu pyörittelee taidolla, kun hän nivoo menneen erottamattomaksi osaksi etenkin Irgan ja myös Vernan elämäntapahtumia. Myös Ketun kritiikki valtaapitäviä kohtaan on selkeää, rankkuudessaan paikoin jopa ironian sävyttämää, jonkinlaista vinoa hymyilyä.

Kokonaisuus toimii vakuuttavasti. Yöperhosessa on toki sekavuutta, mutta romaanissa olevien valveunien tavoin sekavuus tekee kirjasta entistäkin vaikuttavamman: näinhän ihmismielikin laukkaa muistoineen, aisteineen, kokemuksineen. 

Tämä maa on sellainen: unen ja valveen rajamailla. Katja Ketun romaanin jättää jäljen. Toivon, että Yöperhosen siiveniskut ja räpiköinnit, pimeys ja kaiken keskellä aina valoa kohti meneminen pysyvät kirjallisessa muistissani vielä kauan.

Mutta mitä minä nyt lukisin? Mitä tämän jälkeen?

--
Yöperhosesta on blogattu paljon, Minnan lisäksi ainakin Jenni, Kaisa Reetta, Krista, Leena ja Tuija ovat kirjoittaneet Ketun väkevästä romaanista.

Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö
Kustantaja: Wsoy 2011
Kansi: Marjaana Virta
Kotimainen romaani
Sivuja: 348

Tämän mie otan. Toista en vaadi.
Ja vasta myöhemmin ymmärsin, ettei Jumalan kanssa tehdä tuollaisia sopimuksia. Eikä koskaan pitäisi koettaa väkisin ottaa sellaista, mitä Jumala hyvyydessään ei halua muille jakaa. Lainata korkeintaan, mutta siitäkin saa maksaa hinnan ja se hinta on elinikäinen kärsimys.

Kuinka lukea teos, joka on ehkä kotimaisen kirjablogihistorian puhutuin? Mitä sanoa kirjasta, josta kaikki muut ovat bloganneet? Kirjasta, jota on luonnehdittu väkevääkin väkevämmäksi; joka on vienyt lukijansa unien rauhan eikä ole päästänyt helpolla; kirjasta, joka ei sovi nukkaisille sieluille. Ja joka kuitenkin saa miettimään sitä, mitä on olla ihminen, mitä on kaikennielevä rakkaus. Miten voi lukea kirjaa, josta kirjoitettuja tekstejä on viimeisten kuukausien aikana lukenut lähestulkoon ahmien? Tartuin kirjaan sitä kauan kierrelleenä mieleni täynnä kaikenlaisia ennakko-odotuksia: pelkäsin kirjaa, pelkäsin sen olevan liian rankka ja visvainen minun kirjamielelleni. Samalla pelkäsin, että olen liian kylmäkiskoinen lukija tunteakseni sitä, mitä niin monet ovat Kätilön sivuja käännellessään kokeneet. Mietin jo ennakkoon, että tulenko lukemaan koko Kätilän aivan "väärin". No, tietenkin kirjan voi lukea ja vieläpä varsin mielellään eikä mitään voi koskaan lukea väärin.

Katja Ketun Kätilö (2011) on Runeberg-palkinnon sekä Blogistanian Finlandian voittanut vahvaääniseksi kuvattu romaani. Petsamon kunnan Parkkinan kylään pitkälti sijoittuva teos kertoo suomalaisen kätilön ja saksalais-suomalaisen SS-upseerin rakkaustarinan. Tosipohjaiseksi kertomukseksi mainittu romaani kuljettaa lukijansa Petsamosta jäämerelle Kuolleen Miehen vuonolle, Titovkan vankileirille sekä muistojen kautta myös Ukrainan Babi Jarissa tapahtuneiden joukkotuhojen äärelle. Lapin sodan ajasta kertova tarina alkaa Helena Angelhurstin esipuheella, mutta rakentuu kokonaan kätilön ja upseerin vuoropuhelulle, päiväkirjamaisille merkinnöille sekä Kuolleen miehen tyttärelleen kirjoittamille kirjeille.

Villisilmäksi ja Vikasilmäksi kutsuttu kätilö on toisaalta arvostettu Fräulein Schwester, jolla on ammattitaitoa hoitaa niin synnytykset kuin abortitkin. Toisaalta hän on punikkiäpärä, hyljeksitty ja yhteisönsä ikuinen ulkopuolinen, vanhapiika ja neitsyt vielä korkeassa kolmenkymmenenkuuden vuoden iässäkin. Johann "Johannes" Angelhurst on suomalaisen äidin ja saksalaisen isän komea poika, SS-upseeri ja Leni Riefenstahlin urasta innostunut valokuvaaja, joka saa naiset haluamaan itseään. Hän kuitenkin huomaa vain kätilön, naisen jonka jälkeen hän ei aidosti halua ketään muuta. Johanneksen nähdessään Villisilmä päättää, että Jumalani, tuon mieheni mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi. Eikä hän toista koskaan vaadikaan, mutta rakkaus Johannekseen saa ennestäänkin moraalin rajoja venyttävän kätilön ajautumaan pimeälle puolelle, niin valtaan kuin epäröintiin, yhtä lailla hekumaan kuin häpeäänkin. Viimeistään Kuolleen Miehen vuonolla kaikkea on katsottava silmiin.

Voi Jumalani. Voi Johannes rakkaani rytökeittiöni, maallisen taipaleeni suosta nouseva räähkäläisen lupaus. Kinttupolkuni tuleva tallaaja, sorea siementäjäni. Piiskaa olisi ansainnut niin kuin saarnassa sanottiin. Mutta samalla tiesin, että turhaa se olisi ollut. Ei minuun mikään ruoska olisi pystynyt, eivät hehkuva rauta eivätkä taivaalta satavat perkeleet. Olit luvannut tehdä minulle seppeleen. Käärin itseni vuotaan hetekan viereen ja valvoin siinä untasi vartioiden. Hätistelin hittolaisia vuoteesi jalkopäästä ja kiitin Jumalaa.

Kun aloin lukea Kätilöä, iski Katja Ketun kieli heti ensimmäisenä vasten lukijankasvojani. Kätilön kieli on niin runsasta, runollista, kuvailevaa ja taianomaista, että kirjan äänikirjana kuunnellut Amma pohti kielen roolia romaanin kolmantena päähenkilönä. Tuo ajatus on helppo allekirjoittaa, sillä kieli on Kätilön suurin vahvuus. Ilman Ketun väkevää, roisin ja kauniin välillä vuorottelevaa kieltä Kätilö olisi vain yksi hyvä sota-aikaan sijoittuva raadollinen romaani muiden joukossa. Ei se turha olisi silloinkaan, koska Kätilön tarina on kiinnostava ja tärkeä, mutta kielensä ansiosta kirja nousee aivan omanlaisekseen, vereväksi ja eläväksi.

Erinomaisesti käytetty kieli on mielestäni kirjan suurin vahvuus, mutta paikoin se on myös heikkous. En sano, että kieli olisi missään kohtaan heikkoa, mutta ainakin minua äärimmäisen runsaat kielikuvat paikoin uuvuttivat. Koin, ettei tarinaan jää tarpeeksi ilmaa, vaan kaikki hukkuu virtsanlemun, suopursujen, turpeentuoksuisten sukkien tai kyrvällä täyteen survomisen alle. Yhtä lailla koin olevani hieman hukassa myös kirjan lukuisten henkilöhahmojen kanssa. Osin voin hyvikin allekirjoittaa Jennin ajatuksen romaanin kielihurjastelusta, vähemmälläkin tulisi toimeen. Etenkin alkupuolella olin suorastaan tuskastua kaiken runsauteen, mutta tarina imaisi kuitenkin mukaansa romaanin puolivälissä. Samalla kirjan henkilöistäkin alkoivat erottua ne kaikkein keskeisimmät: Näkkälän väki, korkea-arvoinen Herman Gödel ja kolttatyttö Masha. Kun totuin Ketun kieleen, huomasin että juuri kaikkien kielellisten äärimmäisyyksien vuoksi myös sodan kauheimmatkin teot olivat yllättän helposti luettavissa. Mitä runsaammin ja yksityiskohtaisemmin ihmisten hirviömäisestä käyttäytymisestä kerrottiin, sitä vieraannuttavampaa minun oli niistä lukea - sitä helpommaksi lukeminen kävi. Ketun käyttämä kieli siis sekä toi kaiken liki että vieraannutti sopivasti. Eikä sodasta voisi ehkä toisin kertoakaan, sen julmuutta ja kauheutta on turha peitellä sotilasromanssien alle.

Pidin kovasti myös kirjan tarinasta ja teemasta. Sota ja rakkaus ovat melkein ikuisiksi teemoiksi luokiteltavia tarinanaiheita. Suomen historiaan, Lapin sotaan sekä pohjoisen luonnon- ja ihmiskuvaukseen vahvasti pohjava Kätilö on kirjoitettu hyvin. Kettu nostaa esiin sellaisia asioita, joista vielä ainakin omina lukiovuosinani historiantunneilla vaiettiin tai korkeintaan ne mainittiin oppikirjan sivulauseissa. En usko, että Kätilö varsinaisesti uudistaa historiallisen romaanin genreä, mutta hän ehdottomasti tuo siihen oman intensiivisen naisnäkökulmansa. Kettu onnistuu mielessäni siinä, mitä jäin kaipaamaan Jenni Linturin sinänsä onnistuneesta romaanista Isänmaan tähden. Ketun teos on, kuten Salla toteaa, helppo liittää osaksi vahvan kotimaisen kertomusperinteen jatkumoa. Kätilö ei ole pelkästään Lapin sodan kauhujen kuvausta, vaan se on sekä rakkaustarina että moraalitutkielma. Villisilmän ja Johanneksen hullu rakkaus ajaa tekoihin, joilla on seuraamuksensa. Kettu saakin pohtimaan sitä, minkä verran ihminen itse määrää omaa kohtaloaan, minkä verran sitä määrää sota, minkä verran sodan mielipuolisiksi tekemät muut ihmiset. Kettu tavoittaa hyvin sen, mitä tapahtuu, kun kaikki tolkku tuntuu katoavan maailmasta.

Nostin Kätilön omalle Blogistanian Finlandia-ehdokaslistalle, vaikken ollut silloin kirjaa vielä lukenutkaan. Nostaisinko Ketun romaanin listalle edelleen? Ehdottomasti. Booksyn tavoin suhtauduin kirjaan hieman epäillen, mutta nyt olen ainakin osin myyty. Kätilö on niin rikas ja koskettava sekä kieleltään että tarinaltaan, että se on ehdottomasti palkintonsa ja blogisuosionsa ansainnut.

****+

P.S. Kätilöstä on kirjoitettu niin monissa blogeissa, että en nyt linkitä tänne loppuun niistä yhtään. Sen sijaan oman blogitekstini lomassa on linkkejä muutamiin sellaisiin arvioihin, jotka syystä tai toisesta ovat puhutelleet. Kiitos kaikille bloggaajakollegoilleni hienoista teksteistä elämyksen, rikkirevittynä olemisen sekä analyysin rajamailla. Itse taisin saada kirjasta irti vähän tuota kaikkea: pystyin sulkemaan Kätilön tyytyväisenä.