Naoise Dolan: Jänniä aikoja

 

Naoise Dolan: Jänniä aikoja
Otava 2020, Otavan kirjasto
Exciting Times 2020
Suomentanut Oona Nyström
Kansi: Orionbooks / kuva: Gettty images
295 sivua
Irlantilainen romaani

Rakastin Edithiä niin paljon, että tuntui vain järkevältä pelätä hänen menettämistään.
[--]
Edith sai minut leijumaan pelottavan korkealla. Joskus tuntui, että Julianin kanssa jutteleminen oli keino suojautua myös siltä.

Ava on nuori ja fiksu Dublinista kotoisin oleva nainen, joka asuu Hongkongissa ja opettaa siellä englantia rikkaiden perheiden vesoille. Hän inhoaan työtään ja ahdistuu asunnostaan ja kämppiksistään. Englantilaiseen investointipankkiiri Julianiin tutustumisen myötä Ava pääsee osaksi ylellistä elämää. Varsinaista parisuhdetta heillä ei kuitenkaan ole. Julianin matkustettua Lontooseen Ava kohtaa juristina työskentevän Edithin, jota kohtaan tuntee vetoa. Avan ihmissuhteissa alkavat “jännät ajat”, muttei chicklitmäisellä tavalla (mitä saattaisi kuvauksen perusteella odottaa).

Joskut tällaisen näennäisen kepeät mutta syvemmältä olemukseen fiksut romaanit osuvat tarpeeseen, kuten tämä Naoise Dolanin esikoisromaani Jänniä aikoja.

Sujuvalukuinen kirja on osin nokkelaa ihmissuhdesoppaa, mutta pohjimmiltaan se tarkastelee jonnekin kuulumista, seksuaalista identiteettiä, yhteiskuntaluokkia ja siihen liittyen kieltä, sekä politiikkaa. Englannin edelleen kummitteleva yliherruus Irlannista saa osansa, samoin Brexit-äänestyksen jälkeinen aika. Kielellisistä ilmaisuista Ava tekee herkullisia havaintoja. Ja se ihmissuhdesoppakin on perinteistä kolmiodraamaa monisyisempi, oikeastaan kyse ei edes ole kolmiodraamasta, draama ei ole kolmikon välillä, vaan Avan sisällä. Suhde Julianiin on pintapuolisempi kuin suhde Edithiin. Dolan kirjoittaa raikkaasti, tarkoituksellisen lakonisestikin: Ava on tarkkaileva kertoja, joka jää hieman etäiseksi ja niin pitääkin. 

Kirjaa on verrattu Sally Rooneyn tuotantoon. Olen lukenut Rooneylta vain Keskusteluja ystävien kesken. Yhteistä nuorten kirjailijoiden tuotannossa on ainakin tarkkaileva kertojanote ja yhteiskunnallinen tarkkanäköisyys, ja tietenkin irlantilaisuus. Sen sijaan Dolanin yhteiskuntakriittisyys, vaikka kepeää onkin, saattaa olla suorempaa. Tosin nyt täytyy, kuten olen jo pitempään aikonut, lukea vihdoin myös Normaaleja ihmisiä.

Polly Samson: A Theatre for Dreamers

 

Polly Samson: A Theatre for Dreamers
Bloomsbury Circus 2020
348 sivua
Kansi Emma Ewbank
Brittiläinen romaani

There they lie with the kerbstones for pillows, Leonard and Marianne and Axeal and Patricia, all in a row, close as sardines. It isn’t until we hear Leonard’s voice that we realise they are stargazing. Leonard is tracing a constellation with his fingertips. ‘So small between the stars, so large against the sky’, he says.

Rakastan syksyä niin paljon, että usein voisin suorastaan kietoutua siihen. Ja silti tässä vuodenajassa on aina pientä haikeutta. Terassille syttyvien valojen lohtua, maahan putoavien kesäomenien maatuvaa tuoksua, vaahteroiden latvuksissa alkavaa ruskaa, mutta vielä ripaus auringonkukkien täyteläistä keltaisuuttakin. 

Keväällä tilasin Polly Samsonin romaanin A Theatre for Dreamers, jonka kuvittelin lukevani kesämatkalla Kalajoen aurinkoisilla hiekkasärkillä. Sää olikin pilvinen ja merellinen ilmanala sai minut tarttumaan kahteen Woolfiin ja Murdochiin (kannan reissulleni tietenkin aika enemmän kirjoja kuin mitä ehdin lukea), joten tämä Kreikkaan sijoittuva teos sai jäädä odottamaan elokuun viimeisiä viikkoja. Ajankohta oli hyvä, kesän rippeisiin ripustautuva. Mitä postauksen ajankohtaan tulee, niin miljöönsä puolesta tämä sovittuu jatkoksi Joel Haahtelan hienoa Hengittämisen taitoa käsittelevän kirjoitukseni jälkeen. Temaattisesti Haahtelan ja Samsonin teosten maailma on toki erilainen, mutta molemmissa on kaipuuta.

Samsonin romaani kuljettaa Kreikkaan Hydran saarelle vuonna 1960. Sen avainsanoiksi voisi nostaa kokonaisen litanian tuttuja nimiä, kuten: Leonard Cohen, Marianne Ihlen, Axel Jensen ja itselleni uusi mutta nyt sitäkin kiinnostavampi nimi Charmian Clift. Tässä kirjassa he ovat pääosin nuoria aikuisia, taiteilijoita, jotka viettävät boheemia ja varsin vapaata kommuunielämää. 18-vuotias Erica, Charmianin edesmenneen ystävän tytär, saapuu Lontoosta kaiken keskelle. Erica suree äitiään ja haluaa tietää tästä mahdollisimman paljon. Samalla hän lumoutuu yhteisöllisesti elävien taiteilijoiden luovuudesta, ilosta ja vapaudesta, mutta joutuu samalla keskelle ihmissuhteiden, sukupuolisuuden ja taiteellisten erimielisyyksien temmellyskenttää. 

Taiteilijat ja Hydra antavat ihmeelliset puitteet tälle kehitysromaanille, samoin tietysti kaikkien oikeasti eläneiden taiteilijoiden läsnäolo (etenkin Cohenin, Ihlenin ja Jensenin kolmiodraama). Samson kirjoittaa kauniisti ja terävästi, osin kuitenkin pitkästyttävästi eikä kovin jäntevästi. Tuloksena on eräänlainen semifiktio: romaani, joka ammentaa paljon oikeista elämäkerroista. Jonkin verran kerronnassa on unenomaisuutta, kertoohan Erica kaikesta vuosikymmeniä myöhemmin.

Luettu saa kaipaamaan jonnekin toiseen aikaan ja paikkaan, jonkinlaiseen mielikuvaan taiteilijakommuunista 60 vuotta sitten. Hetkettäisestä pitkäveteisyydestään huolimatta A Theatre for Dreamers on kaihoisa kuvaus sellaisesta, mitä ei voi saada enää koskaan kiinni. Cohenin “So Long, Marianne” soi nyt mielessäni ehkä eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtela: Hengittämisen taito
Otava 2020
Kansi Päivi Puustinen
176 sivua
Kotimainen pienoisromaani

Eikö meidän tehtävämme ole löytää paikat, joissa maailma uneksuu itsensä paremmaksi, edes yrittää?

Onko teillä nykykirjailijoiden joukossa ns. luottokirjailijoita? Sellaisia, joiden uutuuksia odotatte, joiden joihinkin teoksiin palaatte uudemmankin kerran? Sellaisia, jotka voivat kirjoittaa melkein mitä vain ja tiedätte silti pitävänne hänen teksistään (ainakin melkein aina)?

Minulle yksi tällainen kirjailija on Joel Haahtela, jonka romaani Perhoskerääjä lumosi minut vajaat kymmenen vuotta sitten, jolloin sen ensimmäisen (!I kerran luin. Sittemmin olen tietenkin lukenut kaikki Haahtelan kirjat, hänen muutamat julkaistut novellinsa sekä vielä joitakin muita kirjoituksia (kolumneja). Vaikka pidän kaikista lukemistani Haahtelan kirjoista, en luonnollisestikaan ole ollut välittömän ihastunut jokaiseen, vaan kirjailijan tuotannossa on joitakin selviä suosikkeja, kuten Elena, Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja. 

Haahtelan uusin teos, pienoisromaani Hengittämisen taito, on kuin kirjapari viime vuonna ilmestyneen Adèlen kysymyksen kanssa. Kummassakin kirjallisuudessa uskonto – mystiikka tai suoranainen hengellisyys – on vahvasti läsnä luostarimiljöössä. 

Hengittämisen taidossa Haahtela kuljettaa päähenkilönsä, 24-vuotiaan lääketieteen opiskelijan, Helsingistä Thessalonikiin ja myöhemmin yksinäiselle luostarisaarelle etsimään vuosia aiemmin kadonnutta isäänsä. Haahtelan aiemmista romaaneista tuttu etsintä ja arvoituksellisuus ovat nytkin keskeisessä roolissa, mutta painotukset ovat osin erilaisia: kaipuun, lohdun ja maailman huminan läpi kiirii rukous. Kaltaisellani agnostikkosielulla on tässä pohtimista – hieno romaani kannattaa toki lukea mahdollisimman avoimin mielin.

Haahtela on aina hallinnut taidon sanoa paljon tiiviissä tilassa. Hänen romaaninsa ovat yleensä sivumääriltään niukahkoja (pisin taitaa olla Mistä maailmat alkavat, jossa on noin 300 sivua), mutta ne sisältävät paljon: merkityksiä, tasoja, usein lohtua. Hengittämisen taito on nimettykin pienoisromaaniksi, mikä korostuu entisestään sitä lukiessa. Teksti ei ole minimalistista ja matkakin kulkee Suomesta Kreikkaan, mutta jonkinlainen tiiviys teoksesta välittyy: kuin sen henki kiertyisi toisaalta päähenkilönsä ja toisaalta lukijan mieleen.

En oikeastaan tiedä, mitä Hengittämisen taidosta ajattelen tai miten siihen suhtautuisin. Pidin sen hiljaisesta maailmasta, maallisen ja hengellisen yhdistymisestä, mietiskelevästä otteesta ja luostarimiljööstä, Kreikasta ja siitä, että mukana on kehollisuuttakin – Melina Merkourin musiikkia, suolaa tomaattien päällä.

Sen tiedän, että tämä pieni romaani kestää aikaa ja uusiakin lukukertoja. Tämä on melankolian ja valon kirjallisuutta. ♥