Kirjabloggaajien klassikkohaaste
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Otava 1933 (vuoden 2015 painos)
Esiluku Kirkkomaa 16 s., I osa 421 s., II osa 405 s.
Kotimainen romaani
Onkos ihmisen mieli paljoakaan viisaampi kuin pesän porosta kiertyvä savun sininen rihma? Savu kallistelee, kuinka ilmanveto sitä kantaa ja kuljettaa, ja ihmisen mieli kulkee omilla teillänsä, kuinka sillä on juoni! Minäkin, partainen mies, tuumin sinisiä sinisiin, ja naitan tytärtä, vaikka oma vaimokaan ei ole vielä tullut valituksi! Me rakentelemme laivoja ja olemme vakavia miehiä vakavissamme, vakava minäkin olen olevinani partoineni, mutta paljonkos sumun löysää mahtuu pääkuoren sisäpuolella liikkumaan, ja pitääkös ajatus määriänsä sen piukemmin kuin savun polveilema rihma ilman keveissä piipun pesäpuun yläpuolilla?
Kuusi tuntia varsinaissuomalaista tajunnanvirtaa. Se kuuluisa piipunvalintakohtaus, neuvottelua parkkilaivaan sijoittamisesta, kahvitarjoilua ja sisäisiä kertomuksia. Volter Kilven klassikkoromaanin Alastalon salissa kehyksen tiivistäminen muutamaan lauseeseen ei tee oikeutta lavealle teokselle.
Keväällä 1994 osallistuin silloisessa Joensuun (nyk. Itä-Suomen) yliopistossa kirjallisuuden proseminaariin. Viimeisellä kokoontumiskerrallamme apulaisprofessori Dietrich Assmann tarjoili meille kakkua, näytti jonkun Dickens-filmatisoinnin ja puhui hieman lempikirjoistaan. Hän oli jo aiemmin luennoillaan osoittautunut Volter Kilpi -faniksi ja kertoi haltioituneesti muun muassa Kustavista. Sittemmin Assmann perusti Volter Kilven seuran. Alastalon salilla hän hieman pelotteli meitä opiskelijoita ja sen vuoksi liki 20 vuoden ajan koin Kilven romaanin liian vaikeaksi, raskaaksi, ehkä suorastaan mahdottomaksi lukea. Muutama vuosi sitten aloin kypsyä ajatukselle tarttua tuohon klassikkojärkäleeseen. Aikaa ehti kuitenkin virrata ennen kuin viime syksynä Turun kirjamessuilla jokaiselle kävijälle lahjoitettiin oma kappale Alastalon salista.
Ajan kuluminen oli omassa lukumielessäni tehnyt tehtävänsä sikälikin, ettei Kilven klassikon lukeminen pelottanut ennakkoon. Olin kuullut sieltä täältä, että kirja olisi peräti hauska. Ja se oli! Alastalon salissa on hauska kielenkäänteidensä, henkilöidensä kuin Kilven hallitseman omintakeisen huumorinkin ansiosta.
Huumori paikoin piikikästä, hetkittäin hyväntahtoista ja koko ajan kohteensa löytävää. On tunnettua, että Kivi heittäytyy myös itseironiseksi, kuten luvun kuusi tiedoissa: Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan. Periaatteessa kyllä, mutta eikö tuollainen luvun sisällön tiivistys suorastaan houkuttele lukemaan ainakin kyseisen kirjan kontekstissa! Oma lukunsa (!) on tietenkin ensimmäisen osan alkupuolelle sijoittuva, jo mainitsemani piipunvalintakohtaus. Siinä Malakias Afrodite Härkäniemi pohtii, miksi tietty piippu sopii Alastalolle ja toinen Pukkilalle. Pohdinnoista muodostuu itse asiassa melkoinen yhteiskunnallinen katsaus. Erilaiset piiput edustavat erilaisia yhteiskuntaluokkia, se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle.
En voi kieltää, etteikö lukeminen olisi hetkittäin ollut työlästä. Kilven kieli on runsasta ja eläväistä. Teksti polveilee, kaartelee, unohtuu pitkäksi aikaa jonkun henkilön ajatuksiin ja saa maistelemaan kielenkäänteitä. Kieli useimmiten menee tarinan edelle, kuten tämän klassikkon kohdalla kuuluukin mennä. Sanasto on tietenkin osin vanhanaikaista ja murresanoiltaan varsinaissuomalaista, minkä vuoksi kaltaiseni savolaissyntyinen lukija sai paitsi hetkittäin pinnistellä, myös käyttää mielikuvitustaan tulkitessaan sanakuuron lailla sopisevia kielenkäänteitä. Merenkulkuun liittyvä sanasto on sekin pääosin tuntematonta. Sinnikäs lukeminen kuitenkin palkintaan ja tekstin parissa voi suorastaan viihtyä. Satiiri tai ironia (näiden eroa en nyt osaa tehdä) läpäisee koko teoksen ja romaani suorastaan tempaisee mukaansa.
Mukaansatempaisevuutta lisäävät Kilven luomat hahmot, jotka ovat herkullisia, sopivan karikatyyrimäisiä ja täysin omanlaisiaan. Kuka ymmärtää laivoja, kuka ihmistä. On tietenkin Alastalo itse, pitojen ja kokouksen järkipäinen isäntä. Hänen vastavoimanaan toimii Pukkila, viekas, riidanhaluinen ja pahansuopa mies, jolla Härkäniemen mukaan silmä nappaa ennen kuin järki . Muita keskeishenkilöitä ovat muun muassa jo mainitsemani Härkäniemi, yksinkertainen, mutta iloinen Lahdenperä ja vauras Langholma. He kaikki, kuten lukuisat sivuhenkilöt, ovat rikkaita, täysinäisiä hahmoja. [--] Vanhakin ja kapteenimieskin hiemasen herkistyy känsäisen mielennahkansa alla, kun on neidon helma niin lähellä liepimässä: Naiset jäävät yksioikoisesti taustalle, ja enimmäkseen katseen kohteeksi, joskin heilläkin on omat vahvat persoonansa, joita olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Eevastiina-emäntää on Härkäniemikin aikoinaan katsellut, nyt leivonnaisia tarjoileva Siviä-tytär riiaa talon Janne-rengin kanssa, mikä valottaa hieman nuorten seurustelua ja heidän omaa tahtoaan.
Alastalon salissa pitää sisällään pitkälti yli 800 sivua, mutta kirjan sisäinen aika kattaa joitakin tunteja saman päivän sisällä. Tosiasiassa romaanin aikajänne on pitempi, sillä sisäiset tarinat, monet pohdinnat ja viittaukset henkilöiden välisiin suhteisiin palaavat menneeseen, joka on läsnä nykyhetkessäkin: nuoruuteen, onnistumisiin ja epäonneen, vaurauden ja katkeruudenkin lähteisiin.
Piipunpolttamista, parkkikirjoista keskustelua, kahvin ja muiden juomien nauttimista - ja paljon muuta. Laajaan ja jossain määrin vaativaan romaaniin syventyminen rauhoitti ja kesälomapuuhien välissä sain pieniä hengähdyshetkiä Kilven teosta lukiessani. Parisen viikkoa tuo lukeminen otti. Harmin räkä lähti väistämättäkin pois nokasta, kun kirjaa luin. Toisinaan, automatkoilla, innostuin lukemaan mehevimpiä kielenkäänteitä ääneen miehelleni. En voi sanoa nauttineeni jokaisesta lukutuokiostani, mutta kokonaisuus veti puoleensa. Ja miksei olisi vetänyt, sillä se on rakenteeltaan moderni, kieleltään rikas ja eläväinen sekä, sittenkin, kaikessa tajunnanvirtaisuudessaankin, juonelliselta kaareltaan komea.
Klassikkohaasteen koontipostaus 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogissa.
P.S. Ai niin, nyt olisin oikeutettu pitämään tätä t-paitaa. En ole paitaa tilannut, koska en tiedä missä sitä pitäisin. Tähän postaukseen se olisi ollut mukava kuvituksellinen lisä.
--
Alastalon salista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Jokke, Jenni, Margit ja Arja.
Viimeinen lomaviikko on viikonloppua vaille valmis. Siirtymä joutenolon ja laiskojen (!) aamupäivälenkkien, yövalvomisten, valokuvakirjojen tekemisen, omenahillon keittelyn (kyllä vaan, omenarupi uhkaa kesälajike vuokkoa, josta tuli nyt hilloa) ja Pokémonien etsimisen (lasten kanssa, en itse halua koukuttua peliin, mutta aika pitkiä kävelyretkiä olemme tehneet) maailmasta aikaisiin aamuherätyksiin, avokonttoriin, monenlaisten (useimmiten oikein hyvien ja kiinnostavien) tekstien lukemiseen ja eväiden syömiseen tuntuu melkoiselta. Voisi melkein ahdistaa, jos emme olisi ottaneet tavaksi tehdä jotain isompaa retkeä loman lopuksi.
Useimmiten olemme retkeilleet Ruotsiin, itse asiassa melkein vuosittain. Nytkin teimme perinteisen päivä Tukholmassa -risteilyn, joka oli pieni irtiotto loma-arjesta ja samalla siirtymärituaali arkeen. Jälkimmäisestä syystä oma ruotsinristeilyni on aina paitsi iloinen, myös hieman haikea ja sellaisenaan juuri oikeanlainen.
Laivalla kaikki on joka vuosi niin samanlaista, mutta ripaus uuttakin on läsnä, ainakin matkatunnelmassa: Promenade kauppoineen, leikkipaikat, ruokailu. Silja Serenadea, jolla matkasimme, on uudistettu viimeisten vuosien aikana jonkin verran. Laivalla on joitakin uusia ravintoloita ja osa hyteistä on saanut uuden ilmeen. Aiemmin olemme useimmiten matkustaneet A-hytissä: haluamme kaikki nähdä merelle, ihastella saaristoa ja katsoa myös öistä Ahvenanmaata. Tällä kertaa varasimme hieman isomman Commodore-hytin. Hytti osoittautui kauniiksi ja valoisaksi, jääkaapissa olleet tervetuliaisjuomat limusta cavaan ilahduttivat ja aamiaisella oli ihanaa istuskella ilman ruuhkaa. Ihastuin hyttiin niin, että tuli ihan pakko päästä uudelleen -olo. Parasta hytissä oli kuitenkin tila ja valo.
Tukholmassa oli hellettä. Emme tehneet mitään sen kummempaa, kävelimme vanhassa kaupungissa, bongailimme pikkujuttuja, ihastelimme valoa ja teimme ostoksia Science Fiction -kaupassa, jossa oli monenlaista hauskaa kymmenvuotiaan fanittamista kawaii-tuotteista Harry Potter -karkkeihin ja fantasiaklassikoihin. Kävely koko perheen kesken piti toki nytkin sisällään Pokémonien bongausta, joten sikälikin pieni reissu oli lasten mielestä mitä antoisin. Ai niin, kävinhän minä ostamassa puukengät Åhlensilta ja muistelin samalla lukeneeni jostain (kirjasta? lehdestä?), miten suomalaiset olivat männävuosina parveilleet sankoin joukoin juuri Åhlensilla ostamassa sellaista muotia, jota odotettiin Suomeen vasta seuraavana vuonna jos silloinkaan. Ajat ovat muuttuneet, mutta Åhlens sai kieltämättä hymyilemään. Tavaratalo oli itse asiassa varsin tyylikäs ja puukenkäni juuri sellaiset joita olin etsinyt.
Joka vuosi laivareissun jälkeen ajattelen, että ensi vuonna jotain muuta. Ja kyllähän me teemmekin erilaisia reissuja ja retkiä, kauas ja etenkin lähelle. Nytkin mietin, että jos ensi kesänä jättäisimme merimatkan pois lomasuunnitelmistamme. Mutta toisaalta, etenkin kun meri on tällainen: illalla kuin linnunmaitoa, Ahvenanmaan yössä kuin taivaanrannan jatketta.
P.S. Matkakirjavalintani osui nappiin. Kirjasta lisää ensi viikolla, sunnuntaina on bloggaajien klassikkohaastepäivä ja aion kirjoittaa yhdestä kotimaisesta järkäleestä.
Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena 2016
Kansi Jussi Karjalainen
208 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani
Suljen Velin huoneen oven huolellisesti. Tarkistan, että se pysyy kiinni. Otan oman huoneeni yläkaapista makuupussin ja -alustan. Sullon vaatteista ja makuupussin suojapussista muhkuraisen tyynyn. Minä en ole oikeasti täällä. Minä olen retkellä.
Saanan isän kuolema on vedenjakaja. Isä, paikallinen autokauppias ja vuoden yrittäjä, menestyvä mies, juoppo. Käytännössä autokaupan takahuoneessa kasvanut Saana joutuu käymään läpi muistojaan ja kurottaa kohti uutta. Kaikkea määrittää hajonnut perhe: kuollut isä, erkaantunut äiti, kadonnut isoveli Veli.
Vantaalaisen Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä itkettää ja naurattaa, kuten todetaan Kirjasieppo-blogissa. Myös romaanissa itku ja nauru ovat yhtä, kun Saana muistelee isän sanontaa mökkireissujen jälkeen: Mukavampi se on posliinille paskantaa. Ehdottomasti.
Isän alkoholismi ja kuolema, Veli-veljen katoaminen, oma aikuistuminen... Käyttövehkeissä riittää teemoja. Voisin, kuten usein ja joskus epäoikeudenmukaisesti teenkin, valittaa tästä runsaudesta, mutta Pohjalaisen romaanin kohdalla ei ole mitään syytä olla kokonaisuuteen tyytymätön. Kyllä, teemoja, tapahtumia ja dialogiakin on paljon, mutta Pohjalaisen romaani on napakka ja ehjä. Se ei hajoa, vaan kulkee samaan tapaan kuin vanha Volvo: rämisten, mutta vakaasti.
Pohjalaisen teksti kulkee hauskuuden ja traagisuuden rajapinnoilla, ja hyvin kulkeekin. On hulluja humalaisia kohtauksia, mieleenpainuvia mökkivierailuja, roiseja sanailuja, laattalattialle rikki rysähtäviä muusilautasia. On myös lämpimiä hetkiä, lastenhuoneeseen tuotu oma pieni joulukuusi tai tulitikkumökkien rakentaminen, joka tosin saa omanlaisensa päätöksen sekin. Hyvä ja paha, kumpi vain: ihmisten reagointi tekee asioista oikeita. Mutta kun Veli ei keskeytä Saanan laulua tai sano mitään muutakaan, on maailma nyrjähtänyt erilaiselle raiteelle.
Jokainen 1980-luvun muistava löytää kirjasta paljon tuttua. On Ultima Thulet, Mirja Pyykön ohjelmat, Camping-makkara, tietenkin luonnehdinnat siitä, millaisia ovat Lada- tai Corolla-kuskit, ja Sabrinan Bois, bois, bois, luukking foor, luukking foor. Näille muistoille, sillä nyt voi todellakin puhua vähintäänkin puolta suomalaisista yhdistävistä muistoista, tulee pakostakin hymyiltyä hellästi. Paitsi kuljettaa nostalgista ajankuvaa, Pohjalainen myös rakentaa romaaninsa ajallisesti. Isän kuolema on eräänlainen aikakausien raja: aika ennen ja aika jälkeen. Nykyisyys ja mennyt ovat Saanassa läsnä.
Kun kirjoitan tätä, mietin että Pohjalainen hallitsee sen, mistä Kaisa Neimala ja edesmennyt Jarmo Papinniemi tekivät kirjan joitakin vuosia sitten: aloittamisen taidon. Lause Se käveli vessan kynnykselle ja kuoli on tyrmäävän tehokas aloituslause - ja yhtä tehokkaalla tavalla koskettavan tyrmäävä on koko Käyttövehkeitä, onnistunut esikoinen, kehitysromaani menetyksistä ja samanaikaisesta menneeseen ja uuteen kurottumisesta.
-
Myös Arja ja Tuija ovat lukeneet Käyttövehkeitä.
Deborah Levy: Uiden kotiin
Fabriikki 2016
Swimming Home 2012
Suomentanut Laura Vesanto
Kansi Outi Vihlman
Kannen kuvat Galina Gallo
144 sivua
Brittiläinen pienoisromaani
Flittarilu katastrofin kanssa oli mahdotonta, mutta se oli jo tapahtunut, se tapahtui parhaillaan. Se oli tapahtunut ja se tapahtui jälleen, mutta hänen täytyi laittaa kampoihin viimeiseen asti. Hän tuijotti mustaa sadetta, jonka Kitty oli tatuoinut hänen käteensä, ja sanoi itselleen, että tekstin tarkoitus oli pehmittää hänen päättäväistä vastarintaansa. Kitty oli älykäs. Kitty tiesi mitä sade tekee.
Alkujaan puolalaisen englantilaisrunoilija Joe Jacobsin perheen loma Etelä-Ranskassa muuttuu kerralla, kun heidän lomahuvilansa uima-altaassa kelluu punahiuksinen tyttö. Joen vaimo Isabelle kutsuu nuoren naisen perheen vieraaksi. Epävakaan oloinen nuori nainen, kasvitieteilijä Kitty Finch houkuttaa, kiehtoo, työntää pois ja sekoittaa monen ihmisen elämänjärjestystä. Jacobsin perheen teini-ikäinen tytär Nina kokee asiat omalla tavallaan. Helteinen Nizzan tietoo väreilee, mutta myrsky ja sade ovat tulossa.
Deborah Levyn Booker-ehdokkaaksi noussut Uiden kotiin on turkulaisen osuuskuntakustantamo Fabriikin ensimmäisiä julkaisuja. Keväällä suomeksi ilmestynyt pienoisromaani on kanneltaan kaunis ja suomennokseltaan laadukas. Muutamat pienet taitolliset heitot osuivat silmiini, mutta kokonaisuudessaan Levyn romaani vakuuttelee minua siitä, että Fabriikki kustannuksen tuotantoa kannattaa seurata.
Uiden kotiin sijoittuu reilun kahdenkymmenen vuoden takaiseen aikaan. Kurt Cobain on tappanut itsensä samana keväänä, edellisen vuosikymmenen menestyselokuvaa E.T. muistellaan. Nizzan seutu on lämmin, muttei pilvetön. Sadetta kuvataan monin sanankääntein, visuaalisestikin, apollinairelaisittain:
S
A
T
A
A
Viikon ajanjaksolle sijoittuvat tapahtumat etenevät sekä kronologisesti että henkilöiden oman mikromaailman näkökulmasta. Kitty on kaiken keskiössä, mutta samalla ulkopuolinen ja outo. Hänen kauttaan Jacobsin perheenjäsenten ja heidän läheistensä pelot ja toiveet valottuvat. Silti kukaan henkilöhahmoista ei tule erityisen lähelle Ninaa lukuun ottamatta.
Pienoisromaanin kontekstissa Levyn teos on raskaslukuinen. Olen (myös) pienoisromaanien ystävä: Pidän siitä, millaisia merkityksiä esimerkiksi Joel Haahtela, Helmi Kekkonen tai Patrick Modiano tuotantoonsa lataavat ja kuinka usein tunnelmallinen kerronta pitää sisällään paljon enemmän kuin teoksen sivumäärästä voisi päätellä.
Samoin on Levyn kerronnan laita: Uiden kotiin on tiivis, mutta merkityksiä täynnä. Nyt merkityksiä on kuitenkin niin paljon, että teksti uuvuttaa hetkittäin, samoin henkilöiden lukumäärä. Osa merkityksistä katoaa kaiken alle - tai ehkä tarkoituksella. Vaikkei Uiden kotiin ole varsinaisesti nautittavaa luettavaa siinä mielessä, että kirjan pariin voisi heittäytyä, sanon että hyvä näin. Lukijan ei ehkä olekaan tarkoitus päästä liian helpolla. Tarina on sinänsä hyvä ja yllättävänkin ehjä, mutta se on täynnä aukkoja. Teksti kulkee tunnelma ja sanat edellä, kertomus on niiden palvelija.
Jos Uiden kotiin olisi elokuva, olisi se leikattu henkilöstä toiseen siirtymillä. Useiden, joskaan ei kaikkien, alalukujen päättyessä ja seuraavan alkaessa Levy siirtää näkökulmavuoroa kuin viestikapulaa. Tämä valottaa tapahtumia ja etenkin niiden taustoja sekä suhtautumista Kittyn persoonaan. Kerronta on tyylikästä ja oudosti, raskaasta poljennosta huolimatta, puoleensa vetävää, kuin tahmeaa mutta maukasta hunajaa tai kuin kärpäspaperia, joka heiluu kesätuulessa.
Levyn romaania ei voi ahnehtia, mutta se sopii hyvin luettavaksi yhtenä kesäisenä päivänä: sellaisena päivänä, jolloin ilmassa väreilee orastava helle, mutta aurinkoa ei näy; Päivänä, jolloin väsymys painaa jalkoja, mutta raukea mieli kaipaa jotain älyllistä.
Tiivistäen: Uiden kotiin on unenomainen ja veitsenterävä.
Margaret Trudeau: Kadun aurinkoisella puolella
Femi, Suuri naistenkerho 1979 (alkuperäinen julkaisija WSOY)
Beyond Reason 1979
Suomentanut Risto Mäenpää
218 sivua
Kanadalainen muistelmateos
Sinä hetkenä kun minusta tuli rouva Pierre Elliot Trudeau, lasikaappi laskeutui ympärilleni; olin kuin mielisairaalan potilas, joka ei saanut tehdä itsenäisiä päätöksiä ja jota oli suojeltava kirkkaalta valolta. Tulos oli että viiden vuoden ajan elin kuin pumpulissa yrittäen kasvaa, kehittää omaa elämääni, tietämättä ketä vastaan taistelin mutta yhä varmempana siitä keinotekoinen elämä oli kuristamassa minut kuoliaaksi. Kaikenhan piti olla hyvin, kuinka uskalsin valittaa?
Monet (meistä) ihailevat Kanadan pääministeriä Justin Trudeauta, tuota ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta toimivaa miestä. Ja jos eivät ihaile, niin ovat varmasti lukeneet uutisia Trudeausta. Justin Trudeau ei kuitenkaan ole sukunsa ensimmäinen poliitikko eikä edes ensimmäinen pääministeri. Hänen isänsä Pierre Trudeau toimi Kanadan pääministerinä vuosina 1968-1979 ja 1980-1984. Justin Trudeaun äiti Margaret Trudeau oli oman aikansa superjulkkis, skandaalienkin värittämä maan ensimmäinen nainen.
Kadun aurinkoisella puolella -teosta luonnehditaan Margaret Trudeaun muistelmiksi. Kirjoitusajankohtana, vuonna 1979, kolmekymppinen Trudeau oli kuitenkin kovin nuori muistelmia ajatellen ja ajallisesti kirja sijoittuukin tapahtumiin noin kymmenen vuoden aikana, vaikkka Trudeau sivuaa lyhyesti myös omaa lapsuuttaan. Pääpaino on kuitenkin, ja tietenkin, avioelämässä, vaikeuksissa sopeutua poliitikon vaimon rooliin sekä äitiydessä.
Trudeaun kirja on enemmän mielenkiintoinen kuin hyvä. Lukaisin vanhempieni kirjahyllystä löytyneen kirjan yhden päivän aikana. Teksti on simppeliä eikä sitä voi hyvällä tahdollakaan kutsua syvälliseksi. Trudeau luo itsestään eräänlaisen Tuhkimon ja kertoo tarinaa siitä miten tavallisesta tytöstä tuli pääministerin vaimo. Ihan tavallinen, mitä se ikinä tarkoittaakin, tyttö hän ei kuitenkaan ollut, sillä hänkin kasvoi poliitikkoperheessä ja Pierre Trudeau oli ainakin jonkinasteinen perhetuttu jo aiemmin. Silti on tietenkin selvää, miten nuoren naisen pää menee pyörälle, kun hauska ja viehättävä Pierre - joka oli voittanut jopa maailman kauneimpien miessäärten kilpailin - tulee hakemaan Margaretia treffeille. Margaret tuntee kuin olisi muuttunut kukkakansan lapsesta Barbie-nukeksi. Intoa ei puutu kummaltakaan, ei supersuositulta pääministeriltä eikä hänen tulevalta vaimoltaan. Ikäeroa pariskunnalla on kolmisenkymmentä vuotta.
Rakenteellisesti Kadun aurinkoisella puolella on samalla kertaa kronologinen ja mukavan poukkoileva: suuret linjat kerrotaan ajallisesti edeten, mutta monissa kohdissa mennään teemojen mukaan. Esimerkiksi valtiovierailut ja lapsenhoito teemoittuvat ja paikoin myös toistuvat. Politiikalla on luonnollisestikin suuri rooli, mutta Margaret Trudeau kuvaa kaikkea enemmän seuraelämän ja etiketin kuin poliittisten päätösten kautta. Tämä johtuu osin siitä, että hän oli päättänyt olla osallistumatta politiikkaan eikä päätöksestään johtuen noudattanut niitä tapoja joita edellisten pääministerien puolisot olivat pitäneet yllä. Sinänsä valtiovierailujen kuvaukset ovat kiinnostavia ja hauskojakin: Neuvostoliitossa esimerkiksi tunnuttiin vakoilevan vieraita. Prinssi Charlesin kanssa Margaret tuli loistavasti toimeen, Castrolla oli katseessaan isällistä lämpöä. Pääministerin suosion nousut ja laskut vaikuttivat nekin moneen. Myös teekattaukset ja pukeutumismokat käydään läpi.
Elämään mahtuu myös skandaaleja, juoruja ja oikeasti koettuja. On huumeita, irto-ottoja, huhuja pariskunnan kummankin osapuolen rakkaussuhteista. Kadun aurinkoisella puolella ei ajallisesti yllä Trudeauden viralliseen eroon saakka, mutta asumisero on jo ajankohtainen.
Vaikka nuoren naisen elämässä tapahtuu niin paljon ettei tällainen maatiainen tahto perässä pysyä, on kirjan tahti on rauhallinen ja kirjoitustyyli toteava. Rauhalliseen tahtiin sopii se, että Trudeau kuvaa omaa elämäänsä ylipäätään hiljaisempana kuin lehtijutut antoivat ymmärtää. Hän kertoo olleensa onnellisin maaseututalossa, omana itsenään. Avioliiton tulevaa kariutumista hän ennakoi pohtien, miten yritti liikaa, koetti olla erilainen.
Mitä kirjasta jää nykylukijan käteen? Ennen kaikkea hauska pieni kesään niin sopiva välipalakirja; kiinnostava hyppäys satuun, josta tuli totta. Lisäksi kepeästi kerrottu osittainen elämäntarina tunnetun poliitikon vaimosta, ja nykynäkökulmasta toisen tunnetun poliitikon äidin vuosista nuorena aikuisena. Margaret Trudeau ei anna itsestään kovin sympaattista kuvaa ja hän tietää sen itsekin, kirjoittaa ajatuksen auki ja antaa sen lukijalle: Kokemukseni ei puolla minua, mutta olen ainakin yrittänyt olla rehellinen. Rehellisyys tai avoimuus olisi voinut olla vallalla enemmänkin, avioliittonsa aikana kokemaansa masennusta Trudeau käsittelee vain maininnalla.
Olipa Trudeausta mitä mieltä tahansa, on hän nainen, joka ei mahtunut siihen muottiin, jota hänen asemansa edellytti. Ehkä hän koki liian paljon liian varhain tai oli levoton sielu? Luultavasti molempia. Elämänsä aikana hän on toiminut näyttelijänä, talk show -juontajana, valokuvaajana ja lisäksi hän on tehnyt kaksisuuntaista mielialahäiriötä tunnetummaksi. Viimeksi mainitusta työstä hänet on palkittukin.
--
Entä Justin Trudeau? Vuonna 1971 syntyneenä Kanadan nykyinen pääministeri on äitinsä kirjassa tietenkin kovin pieni - ja suloinen. Margaret Trudeau kokee esikoisensa aika lailla isänsä kaltaiseksi. Isomman roolin saa kolmesta pojasta keskimmäinen Sascha, joka kulkee vanhempiensa mukana vaalijunassa pitkin Kanadaa. Ulkokirjallisena huomautuksena sanon olevani ihastuksissani siitä, että sekä Justin että Sascha ovat syntyneet joulupäivänä (olen itse joululapsen äiti).
Irlanti-viikon päätteeksi.* Tätä kaikkea jään kaipaamaan eniten: Dalkey ja Killiney, nuo kaksi kylää Killiney Hillin molemmin puolin. Kylien rannat ja simpukoiden kerääminen, satumetsät, ravintolat joista jokaisessa kuuluu olevan tarjolla vain hyvää ruokaa, pittoreskit satamat, kiltit ja irrallaan juoksevat koirat, ja suloiset pienet kaupat joista yhdessä iäkäs myyjätär tuumi ostoksiaan pitkään miettineelle lapselle, että "This is Dalkey, dear! Take your time, no hurry".
Kuvia, kuvia vain. Koen suurta haikeutta ja onnea.
Sen vielä sanon, että olen aina ollut suuri Englannin ystävä ja voisin nytkin matkustaa Englantiin milloin vain. Tällaista kaipuuta, joten koen Irlantiin, en ole aiemmin tuntenut. Voi olla, että puhun tuoreeltaan ja pian matkan jälkeen. Mutta: Irlannilla on taianomaista vetovoimaa ja minusta tuntuu, että tunnen niin suurta rakkautta kuin turisti vain voi.
* Yhden Dublinista ostamani romaanin tulen vielä esittelemään, kunhan saan luettua kirjan loppuun. Väliin kuitenkin jotain muuta.
Tällaista postausta en ole aiemmin tehnytkään. Minusta on näet tullut yhden hotellin fani. Hotelli ei ole hienoin, jossa olen vieraillut (sellainen on tietenkin The Goring, jossa herttuatar Catherinekin oli viettänyt häitään edeltävän yönsä; itsekin olin siellä kerran hääpäiväreissulla). Se ei ole kaunein (joka on taas Goring, tai ehkä oslolainen Grand Hotel) eikä siisteinkään (ehdottomasti berliiniläinen Otto, jota suosittelen perhematkailijoille Berliinissä muutenkin). Mutta siellä on hyvä palvelu, kiehtova historia, kaunis ympäristö ja ihan omanlaistaan vanhanmaailman charmia.
Fitzpatrick Castle Hotel on kahden loman perusteella noussut erääksi suosikkihotellikseni ilmapiirinsä, miljöönsä ja viehättävän tunnelmansa vuoksi. Kun vuosi sitten Aircoach-bussin ikkunasta näin hotellin ensimmäistä kertaa, koin miltei rakkautta ensisilmäyksellä.
Hotellia voisi kutsua vanhaksi ladyksi. Se on ehkä nähnyt parhaat päivänsä, mutta täytyy ajatella historiaa: 1740-luvulla rakennettu linna (huoneet toki ovat uudemmassa lisäsiivessä sviittejä lukuun ottamatta), joka on ollut niin Irlannin hallituksen kuin IRA:nkin hallussa ennen kuin Fitzpatrickien perhe osti sen 1971 ja perusti hotellinsa.
Vanha lady ei ole kaikin osin kuosissaan. Se on ulkoa päin kummallisen värinen eikä lisäsiipi istu ihan täysin maisemaan, koska se näyttää - no, 1970-lukulaiselta lisukkeelta (kuva linnasta ennen lisäsiipeä ja uutta väriä löytyy täältä). Hotellia kuitenkin uudistetaan koko ajan ja esimerkiksi meillä on ollut hyvä huoneonni. Viime vuonna perhehuoneestamme oli upeat näkymät Dun Laoghairen aallonmurtajille. Tänäkin vuonna olin varannut meille perhehuoneen, mutta saimmekin kaksi tyylikkäästi sisustettua vierekkäistä huonetta, jotka saimme yhdistettyä avaamalla huoneiden välissä olevat ovet. Huoneissa oli parvekkeetkin. Tunnelma oli sopivan puoliylellinen ja lämmin. Parvekkeilta näimme niin vehreälle pihalle kuin osin Dun Laoghairen suuntaan.
Hotellissa on muutama ravintola. Me söimme The Grill -ravintolassa, minä sienikeittoa ja kasvispastaa, mieheni miekkakalaa, lapset pihvejä. Kaikkien mielestä ruoka oli maukasta ja henkilökunta ystävällistä. Aamiainen PJ's-ravintolassa oli pohjoismaiseen aamiaisrunsauteen tottuneelle aika perustasoa, tosin irlantilaisen aamiaisen ystäville oli kyllä munia, pekonia ja puuroa tarjolla. Minä olen paahtoleipien ystävä, joten paahtoleivät, tuore (hyvä) kahvi ja paksu irlantilainen jogurtti kuivattujen karpaloiden kera upposivat minuun. Pekonit jätin muille.
Itse linnassa riitti myös paljon tutkittavaa! Sieltä löytyi esimerkiksi haarniska, jollainen on kellarissa. Kuulemma jossain on kirjastohuonekin, mutta siitä kuulin vasta matkamme jälkeen. Kirjastobaarissa on lainattavia kirjoja noin 500 niteen verran sielläkin. Kirjat sopivat tietenkin joka paikkaan, mutta hienosti myös Dalkeyn ja Killineyn kylien puolivälissä sijaitsevaan hotelliin, sillä Dalkeyssa vietetään vuosittain kirjallisuusfestivaalia ja kirjailijoista muun muassa Maeve Binchy ja näytelmäkirjailija Hugh Leonard ovat asuneet alueella. James Joyce oli asunut vieressä kylässä Sandycovessa.
Parasta oli tunnelman ohella henkilökunta, joka oli ystävällistä ja joustavaa, mutta hienotunteista ja tunkeilematonta. Myös se, että paikalliset (eläkeläiset! Asiakkaiden joukossa oli paljon lapsiperheitäkin) suosivat hotellia iltapäivädrinkkipaikkanaan kertonee jotain - ainakin siitä, että maailmassa pitää olla jotain pysyvää ja Killiney Hillillä seisova linnahotelli on kestänyt kaikenlaisia maailman tuulia.
Luulen, että meidän pitää joskus majoittua muuallekin Irlannissa, olen kuullut että B&B-paikat ovat vieraanvaraisia ja laadukkaita ja Dublinin rannikolla on useita houkuttelevan oloisia hotellejakin. Silti uskon, että palaamme vielä Fitzpatrick Castle -hotelliin, tuo vanha lady on aika uniikki.
Onko teillä muilla suosikkihotelleja? Tai muita mieluisia tapoja majoittua? Kertokaa omia suosikkejanne ja majoitusmuistojanne.
P.S. Tämä ei ollut sitten mikään yhteistyö- tai mainospostaus. ;)
Colm Tóibín: Nora Webster
Tammi 2016, Keltainen kirjasto
Nora Webster 2014
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Markko Taina
410 sivua
Irlantilainen romaani
Vasta kuukauden päästä, käytyään neljällä tai viidellä tunnilla, Nora tajusi, että musiikki johdatti häntä kauemmas Mauricesta, kauemmas heidän elämästään yhdessä, hänen elämästään lasten kanssa. Se ei johtunut yksinomaan siitä, että Mauricelta oli puuttunut sävelkorva kokonaan, eikä siitä, etteivät he olleet kuunnelleet musiikkia yhdessä. Se johtui laulutuntien intensiivisyydestä: hän oli yksin ja omillaan paikassa, johon Maurice ei olisi seurannut häntä koskaan, ei edes kuolemassa.
Eletään 1960-luvun pikkukaupungissa eteläisessä Irlannissa. Nelikymppinen perheenäiti Nora Webster jää leskeksi, kun hänen miehensä Maurice kuolee sairauden jälkeen. Mauricen kuoltua Noran täytyy luopua paljosta, jotta hän voi taata toimeentulon ja koulutuksen neljälle lapselleen. Rakas kesäpaikka on myytävä ja paluu nuoruuden työpaikkaan on sekin vaikea. Pahinta on suru ja se, ettei Nora tunnu koskaan saavan olla yksin, vain oma itsensä.
Colm Tóibín on ihmeellinen kirjailija. Hän, keski-iän reippaasti ylittänyt mies, tuntuu pääsevän erityisen hyvin naishahmojensa pään sisälle. Näin kävi Brooklynin Eilisin kanssa, samoin monessa Äitejä ja poikia -novellikokoelmankin kertomuksessa. Ja nyt Nora Websterissä, joka on mielestäni Tóibínin paras suomennettu kirja - hienoja ovat toki olleet kaikki.
Kuten kaikki tiedämme, lukuhetki vaikuttaa kirjaelämykseen. Minulla oli onni lukea Nora Websteriä Irlannissa ja kaiken lisäksi matkustaa Dubliniin osin samaa rannikkorataa, jota Norakin kirjassa kulkee, hän toki paljon pitemmän matkan aina Enniscorthysta saakka. Lukumiljöö ei olisi juuri parempi voinut olla, mutta olisin varmasti pitänyt Nora Websteristä missä tahansa, vaikka sitten savolaisen mansikkapellon reunalla tai lauttasaarelaisen toimiston kahvihuoneessa.
Tóibínin kerronnasta on helppo pitää. Romaani etenee rauhallisesti ja vähäeleisesti, mutta samalla tullen niin liki, että Noran kamppailua on seurattava kuin olisi osa hänen maailmaansa, hänen tuttavansa - tai ehkä jopa hän itse siinä mielessä kuin fiktiiviseen hahmoon voi samastua. Ja kamppailuksi Noran leskenelämää voi kutsua, hiljaiseksi ja huomaamattomaksi, mutta selvästi selviytymistaisteluksi, oman tien löytämiseksi. Paikkakunnalla, jossa leski saa vieraita koko ajan ja hiusvärin pienikin muutos herättää huomiota, ei ole helppoa olla.
Hän tiesi, ettei ihan pian saisi nauttia tällaisesta aamusta, kun varhainen valo oli niin kaunis ja rauhallinen, meri niin kutsuva ja edessä niin lupaava pitkä päivä ja ilta, jonka hän saisi viettää taas yksinään ja kenenkään häiritsemättä, saisi nukkua. Tóibín tavoittaa paljon. Nora Websterin suruun, jonkinlaiseen käpertymisen ja ulospäin avautumisen väliin mahtuu meritunnelmia, hotellivierailuja ja musiikkia. Musiikin rooli on tärkeä: Laulutunneilla Nora löytää itseään ja musiikin välityksellä hän aistii muiden ihmisten tunnetiloja.
Arjen rinnalla kulkee Irlannin politiikka. Se on sivujuonne, joka vaikuttaa kaikkeen, ennen kaikkea Noran surukokemuksiin: miten Mauricen konservatiivisuus on muovannut perheen arvoja, kuinka Pohjois-Irlannissa alkaneet levottomuudet uutisoidaan ja ennen kaikkea koetaan Irlannin tasavallassa, millaisina englantilaisia pidetään, ja miten mielenosoitukset ja liikehdintä synnyttävät uutta epävarmuutta. Kokonainen kansakunta järkyttyy ja suree, kuten Norakin - sekä yhteisöllisesti että niin yksin.
Vaikka kehys on arkinen, on Nora Websterissä ripaus mystiikkaakin. Tämänkin Tóibín kirjoittaa taidolla, Noran persoonaan ja romaanin tapahtumiin sopivasti. Kokonaisuus on tyylikkään vähäeläinen, haikea ja arjen selviytymistä painottava. Ja juuri siihen, arkeen, mahtuu se koko maailma, joka yhden naisen elämässä tarpeen on.
P.S. Muuten, Nora Webster viittaa Brooklyniin. Kirjat lukeneet, huomasitteko?
--
Nora Websterin ovat lukeneet myös mm. Leena, Omppu ja Sara.
Nyt enemmän kuvia kuin tarinaa. Unescon maailmaperintökohde ja brittiläisen National Trustin ylläpitämä Giant's Causeway on kuin hyppäys seikkailuun. Antriminin kreivikunnassa sijaitseva noin 40 000 basalttipylväästä koostuva luonnonihme jylhine kallioineen tarjosi henkeäsalpaavia maisemia, joiden syvyyttä en ikävä kyllä saanut vangittua kuviin toivomallani tavalla. Kiersimme Giant's Causewaylla hieman pitempää, kallioiden yllä kulkevaa reittiä. Lapsille kävelyä saattoi tulla turhankin paljon, mutta aika hienosti he jaksoivat reitin kulkea.
No, yksin ei tarvinnut jättiläisen jäljillä kulkea. Giant's Causeway on suosittu retkikohde. Mekin olimme retkellä bussilla. Wild Rover Tours kuljetti edestakaisin ja bussikuski Richard oli kertakaikkisen hauska mies, joka viljeni omaan makuuni niin hyvin osuvaa, kuivaa ja samalla herttaista irlantilaishuumoria, josta tuli mieleeni pohjoiskarjalainen jutuniskentä. Perillä sai onneksi kulkea omia reittejään, eli ryhmä kokoontui vain bussilla.
Antrimin rannikko tarjosi myös tuttuja maisemia Games of Thronesin ystäville. En itse katso sarjaa, mutta ainakin nuo yhdet linnanrauniot toimivat sarjan kuvauspaikkana.
Erittäin hauska oli myös Carrick-a-Rede-riippusilta, jolla kulkeminen saattaa pelottaakin. Minusta silta oli suorastaan ihana: pelkään ja voin usein huonosti huvipuistolaitteissa, mutta sillalla kulkemisesta nautin. Silta johdatti saarille, joilla tuntui pesivän jos jonkinlaisia lintuja.
Toivottavasti nautitte näistä maisemista! Seuraava Irlanti-postaus käsittelee kirjaa, mutta sitten taas matkaillaan.
