torstai 24. elokuuta 2023

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva


Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva
S&S 2023
The Marriage Portrait 2022
Suomentanut Leena Ojalatva
Kansi Jenni Saari
428 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen, Italiaan sijoittuva romaani


Hän on tyttö, joka on ottanut kuolleen sisarensa paikan.

Menetys. Suru. Perhesiteet. Vahva henkilökuvaus. Nuo asiat tulevat ensimmäisenä mieleen, kun mietin yhdistävää tekijää Maggie O'Farrellin tuotannossa. Pian ajatuksiin putkahtavat toki myös tarkkanäköisyys, kaunis virke (ja suomennos), ajankuva.

Miksi mainitut yhdistäjät ovat mielessäni? Ehkä siksi, että lähtökohtaisesti pidän enemmän pienimuotoisista nykyaikaan tai lähimenneisyyteen sijoittuvista romaaneista. O'Farrellin tuotannostakin suosikkejani ovat Varoitus tukalasta helteestä sekä omaelämäkerrallinen I am, I am, I am, jonka teemoissa on paljon sellaista joka koskettaa henkilökohtaisellakin tasolla. Lempikirjailijoiden tuotannosta haluan yleensä lukea kaiken, myös historialliset (tai syvemmälle historiaan, menneisiin vuosisatoihin) romaanit. O'Farrellilta sellaisia on ilmestynyt nyt kaksi: Shakespearen perheen menetyksestä kertova Hamnet ja nyt käsillä oleva 1500-luvun Italiaan sijoittuva Lucrezian muotokuva.

Lucrezian muotokuva antaa äänen de Medicien mahtisuvun teini-ikäiselle tyttärelle. Lucrezian sisko kuolee, minkä jälkeen siskon sulhasen vaimo on  Lucrezia. Uusi elämä vieraassa hovissa ei ole helppoa, myös aviomies Alfonso on arvoitus. Selvää on, että muotokuvaa varten poseeratessaan Lucrezia oivaltaa, että hänen tehtävänsä on synnyttää Ferraran dynastialle perillinen.  Alle vuoden kuluttua teini-ikäinen vaimo on kuollut (ja huom, tieto ei ole juonipaljastus vaan käy ilmi romaanin ensimmäisellä sivulla, kuolema on myös historiallinen fakta).

Taidokasta, suorastaan ahmittavaa kerrontaa, jossa fiktio ja historia yhdistyvät ja omapäinen päähenkilö muuttuu ikään kuin todeksi. O'Farrell kirjoittaa 1500-luvun Firenzen ja Ferraran hovit ja holvikaariset kaupungit eläviksi, maalaa värejä niin maisemaan kuin kuvataiteen tekemiseen: "jauhaa pigmentit" ja "ottaa kapeakärkisen siveltimen". Hän pääsee sisälle Lucreziansa mieleen ja saa lukijansa hengittämään tuon nuoren naisen, tai oikeammin tytön, kanssa.

Kaikki tämän postauksen alussa mainitut teemat ovat läsnä nytkin menetyksestä vahvaan ajankuvaan ja hyvästä kielestä onnistuneeseen henkilökuvaukseen. Hieno romaani pitää otteessaan ja koskettaa syvästi. Silti toivon, että O'Farrellin mahdollinen seuraava teos, oli se sitten fiktiota tai esseemäinen kirjoituskokoelma, sijoittuisi lähemmäs meidän aikaamme.  


sunnuntai 20. elokuuta 2023

Elena Ferrante: Tyttären varjo

 


Elena Ferrante: Tyttären varjo
WSOY 2020
La figlia oscura 2006
Suomentanut Helinä Kangas
Kannen kuva Duncan Smith; kansi Martti Ruokonen
175 sivua
Italialainen romaani


Autossa paluumatkalla rauhoituin. Tajusin, etten muistanut tarkasti hetkeä, jolloin olin tehnyt tuon teon, jota nyt pidin lähes koomisena, koomisena siksi, että se oli niin absurdi. Olin kuin tilanteessa, jossa ihminen toteaa hätääntyneen huvittuneena: kappas vain, mitä minulle tapahtui.

Jos kirjasta tehdään elokuva (tai toisin päin, ensin elokuva, tai tietenkin käsikirjoitus, ja siitä kirja), minkä verran ensin luettu tai katsottu vaikuttaa toisen teosmuodon vastaanottamiseen? Kyse ei ole siitä, kumpi teosmuoto olisi parempi (usein kirja on, muttei aina) eikä niitä ole muutenkaan tarvetta asettaa vastakkain. Itse useimmiten luen ensin kirjan, mutta toisinaan käy niin että koen elokuvan aiemmin. Ensin nähty elokuva muokkaa tietenkin sitä, millaisena romaanihenkilöt kokee: minkä näköisiä, missä miljöissä, minkä maalaisina jne.

Elena Ferrante on lempikirjailijoitani, mutta jostain käsittämättömästä syystä luin Tyttären varjon vasta tänä kesänä. Elokuvan näin keväällä 2022. Eipä siis ihme, että päähenkilöllä Ledalla on aina niin taitavan näyttelijän Olivia Colemanin kasvot, italialainen yliopistonopettaja on nyt amerikkalaista esittävä brittinäyttelijä, ja että kirjan Etelä-Italia on silmissäni elokuvan Kreikka. Lukiessani näin koko ajan elokuvan silmissäni, melkein tunsin sen särkyneen ja aistillisen maailman, kaikki kipeät ja ohikiitävät muistot, hämmennyksen, tiheän ja kireänkin tunnelman.

Tyttären varjossa keski-ikäinen yliopistonopettaja Leda kaipaa lepoa ja lähtee lomalle Etelä-Italiaan. Hän on eronnut, ja hänen aikuiset tyttärensä ovat muuttaneet isänsä luo Kanadaan. Lomalla Leda tarkkailee muita ihmisiä, erityisesti äänekästä napolilaisjoukkoa, nuorta äitiä Ninaa ja tämän tytärtä Elenaa. Sitten nukke katoaa. Perhe alkaa etsiä nukkea, Leda selvittelee omia ajatuksiaan niin menneisyyden kuin lomalla tapahtuvan osalta.

Olen luonnoton äiti.

Ferrante on, kuten aina, taitava ihmissuhteiden kuvaaja ja erinomainen ihmisemielen piinallisten tunteiden tulkki. Keskiöön nousee äitiys, naisen oikeus omiin ja helposti tuomittaviin päätöksiin, asioihin jotka eivät ole oikein tai väärin. Läsnä ovat myös luokkakysymykset: akateeminen Leda on eri maailmasta kuin rahvas ja keskenään niin tiiviissä väleissä oleva napolilaisväki - vai onko sittenkään? Romaanin tapahtumissa ja vielä enemmän Ledan sisäisessä maailmassa on kireyttä ja jännitteitä, jotka kuljetta kohti asioiden väistämätöntä kulminoitumista.

Tyttären varjo teki minuun vaikutuksen elokuvana ja niin teki, tietenkin romaaninakin. Ferranten kipeitä perhesuhteita ja päähenkilön muitakin kipukohtia vaikuttavasti käsittelevä ja tiivis romaani on herkkä ja viiltävä, tarkkanäköinen ja kuin kuumeinen uni, psykologisesti monipuolinen, tunteisiin menevä ja hyvällä tavalla hämmentävä.

tiistai 15. elokuuta 2023

Kerri Maher: Pariisin kirjakauppias

 


Kerri Maher: Pariisin kirjakauppias
Bazar 2023
The Paris Bookseller 2022
Suomentaneet Laura Kataja ja Mika Tiirinen
390 sivua
Arvostelukappale
Amerikkalainen romaani


Hän oli yllättynyt, ettei hän tuntenut pienintäkään halua julkaista muiden kirjailijoiden teoksia. Shakespeare and Company tulisi olemaan ensisijaisesti kirjakauppa, ja sen jälkeen James Joycen kustantaja. Se riittäisi hänelle enemmän kuin hyvin.

Amerikkalainen kirjakauppa Pariisiisa! Shakespeare and Company on kirjakauppa, jonne monen Pariisiin matkaavan kirjallisuuden ystävän tie käy, itsekin pääsin sinne keväällä 2011. Nykyinen, George Whitmanin 1950-luvulla perustama kauppa sijaitsee eri paikassa kuin alkuperäinen, jonka amerikkalainen Sylvia Beach perusti vuonna 1919. 

Pariisista on pitkä matka Cote d'Azurille, mutta heinäkuussa otin silti mukaani yhdeksi matkakirjakseni Kerri Maherin romaanin Pariisin kirjakauppias. Tempauduin tarinankuljetukseen ja luinkin teoksen melko nopeasti. Se piti otteessaan niin tarinankuljetuksen kuin ennen kaikkea aihepiirinsä osalta. Maherin romaani vie lukijansa paitsi Beachin kauppaan myös elämään, ja koska kyse on biofiktiosta, kutsun tässä postauksessani Beachia nyt etunimellä Sylvia.

Romaanin alussa nuori amerikkalainen Sylvia avaa kauppansa Pariisissa. Kaupasta tulee nopeasti kirjallisen elämän keskus ja siellä kokoontuu väkeä aina Ernst Hemingwaysta Gertude Steineen, mitä kaikkea Maher kuvailee elävästi. Kaikista merkittävistä kokoontumisista ja kirjailijoista merkittävin lienee James Joyce, jonka Ulysses-romaanin kirjoittamisessa Sylvia kannustaa ja lopulta kustantaakin romaanin, johon kukaan muu ei tunnu uskovan.

Pariisin kirjakauppias on paitsi kirja kirjakauppiaasta ja kustantajasta myös queer-romaani, kertomus kokonaisesta "kadotetusta" sukupolvesta ja amerikkalaisesta Pariisissa. Sylvian ja Adrienne Monnier'in suhde kertoo omaa tärkeää tarinaansa niin naisten välisestä rakkaudesta kuin Pariisin intellektuellin väen ilmapiiristä.

Maher kirjoittaa kaikesta tavalla, joka saa lukijankin ikään kuin astumaan menneen ajan Pariisiin ja viettämään aikaa Sylvian kirjakaupan kirjallisissa piireissä. Niin eloisa romaani on, että jos se filmatisoitaisiin, olisi lopputulos parhaillaan rakastettava ja kirjallinen. Näen jo Sylvian pukuun pukeutuvan hahmon, kaikki kirjat ja hyllyt, kaupan avautuvan oven, illalliset, vilkkaat keskustelut, haasteet, surut ja ilot.

Summaten: Pariisin kirjakauppias on vetävä ja viehättävä romaani, josta kannattaa lukea myös kirjailijan loppusanat.

P.S. Asiat yhdistyivät lomallani, tavallaan: olin juuri saanut Maherin romaanin loppuun, kun kävin Matisse-museossa Nizzassa. Näin siellä Matissen Ulyssekseen tekemään kuvitusta, tosin 1930-luvulta, joten Beachin julkaisemasta painoksesta ei ollut kyse. Oli silti merkityksellistä kohdata piirrokset juuri lukukokemuksen jälkeen.



sunnuntai 13. elokuuta 2023

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

 


Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella
Siltala 2023
Hiver à Sokcho 2016
Suomentanut Anu Partanen
Graafinen suunnittelu Luke Bird / Tuula Mäkiä
148 sivua
Ranskalais-korealainen romaani


"Miksi tuli Sokchoon talvella?"
"Kaipasin rauhaa."
"Valitsit oikean paikan", naurahdin.
Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Ehkä ikävystytin häntä.

Kirjan kansi on yhtä värikäs kuin mitä sen tapahtumapaikan, talvisen Sokchon mielenmaisema velvoo harmaan (ja neonvalojen) eri sävyissä. Koreoiden rajamaisemissa, juuri ja juuri Etelä-Korean puolella sijaitseva Sokcho on talviaikaan hiljainen lomakaupunki. Siellä käy kuitenkin väkeä, kuten kauneusleikkauksista toipuvia naisia tai tällä kertaa ranskalainen sarjakuvataiteilija, joka saapuu hiljaiseen pensionaattiin. Pensionaatissa työskentelevä nuori nainen kiinnostuu sarjakuvapiirtäjästä eikä vähiten siksi, että juuriltaan puoliksi ranskalainen.

Elisa Shua Dusapinin romaani Sokcho talvella on vähäeleinen, konkreettinen ja viitteellinen romaani, jonka hiljaisen pinnan alla on valtavasti tunteita, ihmissuhteiden ristiriitaisuuksia, sukupolvieroja sekä erilaisista odotuksista ja niiden aikaansaamista jännitteistä rakentuvia mielikuvia.

Romaani on samalla kertaa pieni ja suuri, tai oikeammin jopa raskas, kuvaus toiseudesta ja ulkopuolisuudesta niin oman kulttuurin sisällä kuin sen reunoilla ja ulkopuolellakin. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, paljon on rivien välissä: äiti, poikaystävä, sarjakuvataiteilija. sekä erilaisista ja usein ääneen lausumattomista odotuksista, joita ihmisten välillä on.

Dusapinin kerronnassa on sekä symboliikkaa että konkretiaa, jotka molemmat näkyvät esimerkiksi ruokakuvauksissa. Kalatori tuoksuu, ruoanvalmistuksella osoitetaan taituruutta ja valtasuhteita: ruoan valmistaminen ja toisen valmistaman aterian välttely merkitsevät paljon, joko suoraan tai rivien välissä.

Sokcho talvella on hallittu, pieni ja suuri romaani: melankolinen ja tunnelmaltaan pysähtynyt – kuin vuorokaudet talvisessa Sokchossa. Lähtökohtaisesti pidän tällaisista hiljaisista ja hieman omilla raiteillaan kulkevista pienoisromaaneista, joten eipä ihme että ihastuin talviseen Sokchoonkin.

maanantai 7. elokuuta 2023

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä


 

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
Tammi 1955 (v. 2001 painos)
Bonjour tristesse 1954
Suomentanut Lea Karvonen
131 sivua
Ranskalainen romaani


En vieläkään häpeä näitä helppohintaisia huveja; kun sanon niitä helppohintaisiksi, teen niin vain siksi että muut ovat niin sanoneet. Ennemmin katuisin ja kieltäisin huoleni ja epämääräiset ahdinkoaikani. Huvittelun halu ja onnen kaipuu ovat ainoat selvät luonteenpiirteeni.

Pienen tauon jälkeen voi kuvitella ja yrittää: päivittää Lumiomenaa myös tänne blogin puolelle. Ja näin aluksi se käy helpoimmin Kirjagram-postausten tuomisella myös tänne Bloggeriin. Lumiomena-Instaa kannattaa seurata, sillä siellä on monenlaisia kirjajuttuja, "stooreja" ja muutakin.

Ja sieltä on myös tämä postaus, kesämuisto oikeastaan:

Ajattelen pinjamäntyjä, keveyden ja painon vuorottelua, kuvittelen nuoruuden tai oikeammin luen siitä. Etelä-Ranskassa, uimarannalla.

Françoise Saganin maisemissa.

Sagan oli vain 18-vuotias, kun hänen esikoisteoksensa Tervetuloa, ikävä julkaistiin. Tervetuloa, ikävä kuvailee 17-vuotiaan Cécilen kesää Ranskan Rivieralla. Isänsä kanssa kahdestaan asuva Cécile on tottunut vapauteen, tupakointiin ja kokeiluihin poikien kanssa. Isän rakastajattaret vaihtuvat, kunnes kohdalle osuu vanha tuttu Anne, joka tuo mukanaan järjestystä. Kaikki muuttuu, huolettomuus katoaa, Cécile alkaa laatia suunnitelmaa Annen karkottamiseksi.

Ilmaisu on tiivistä mutta paljon kertovaa. Cécilen hahmossaan Sagan havainnoi tarkkanäköisesti ylemmän keskiluokan elämää, mutta antaa myös tietynlaisen harson tai sumun suodattaa asioita lähelle ja kauas. Kyse ei ole vain kuvaus teini-ikäisen tytön kesästä ja mielenmaisemasta, sillä romaanissa on myös dramatiikkaa - voisi sanoa, että melko paljonkin, mutta sitten ajattelen teini-ikäistä kirjailijaa ja päädyn vain ihastelemaan koko romaania. Ja kaikkia niitä sitaatteja, joita teoksesta voisi irrottaa, kuten postaukseni alussa ja nyt vielä tämä:

Sitä paitsi tunnustin auliisti että kuukauden päästä käsitykseni saattaisivat olla jo toiset, sillä mielipiteeni eivät koskaan olleet pitkäaikaisia. Kuinka olisinkaan voinut olla suuri ja luja luonne?

Miten Rakastin Saganin romaania nyt ja olen varma, että jos olisi lukenut sen lukiolaisena, olisi kirjasta voinut tulla yksi ns. elämäni lukukokemuksista. Lämmin suositus kaikille tiiviin ilmaisun ja ranskalaisuuden ystäville.