Pakistanilaissyntyisen, Englannissa asuvan Nadeem Aslamin
Elävältä haudatut on mosaiikki, jossa keskeisessä roolissa ovat talo, sen sirpaleiset asukkaat, Tarinankertojien katu, julmuudet, runous ja ennen kaikkea Afganistan.
Englantilainen, neuvosto- ja talebanhallintojen rampauttama lääkäri Marcus asuu taloa, joka kokoaa yhteen kovia kokeneita ihmisiä; Venäläinen taiteentuntija Lara etsii tietoja neuvostoarmeijassa palvelleesta veljestään; Amerikkalainen David kaipaa varmuutta rakastettunsa, Davidin tyttären Zaneemin kohtalosta; Pakistanissa fanaattisen leirikoulutuksen saanut Casa tuntee samaan aikaan vihaa ja rakkautta; Kaunis Dunia opettaa lapsia salaa. Aslam käsittelee jokaista henkilöhahmoaan kunnioituksella niin, että he kaikki ovat lukijan kannalta kiinnostavia ja tärkeitä. Kaikkea värittää väkivalta ja ihmisoikeuksien polkeminen.
Elävältä haudatut on toinen lukemani Afganistanin lähihistoriaa käsittelevä romaani. Ensimmäinen oli hyvin ilmeinen, Khaled Hosseinin
Tuhat loistavaa aurinkoa enkä voi olla vertaamatta näitä kirjoja toisiinsa. Nadeem Aslamin teos on lukuisine historiallisine faktoineen vakavampi kuin Hosseinin selkeän, jopa elokuvakäsikirjoitusta mukailevan viihdearvon omaava romaani. Silti Hosseinin kirja puhutteli minua enemmän; Muutamaan päähenkilöön keskittyminen toi teokselle enemmän jäntevyyttä ja tartuntapintaa. Lisäksi Hosseinin kirjassa naisten toimijuus pääsi paremmin oikeuksiinsa.
Juuri Hosseinin teos palautti tietoisuuteeni sen, kuinka kulttuurisesti rikasta Afganistanin kulttuuri onkaan ollut vuosisatojen ajan - mikä runollisuus, mikä voima, mikä suru ja mikä sielunpalo alueella on ollut kautta aikain! Elävältä haudatut olisi voinut tehdä saman, jos se ei olisi kuorrutettu niin hurjalla väkivallalla. Vaikka Nadeem Aslamin kieli on kaunista, metaforat lumovoimaisia ja tapahtumat tempaavat mukaansa, turruin Aslamin liiallisen kuvailun alle. Kaikkea, jopa henkilöhahmoja, on jotenkin liikaa.
Elävältä haudatut on samaan aikaan runollinen kudelma sekä historiallisia faktoja viljelevä, paikoin lakonisesti etenevä trilleri. Tämä ristiriita on niin teoksen ansio kuin sen suurin rasitekin, koska kirjan tyyli vaihtelee. Maaginen realismi sekoittuu akaasian tuoksuun, joka edelleen sekoittuu politiikkaan, veren hajuun ja maamiinojen räjähdyksiin. Niiden väliin ei kuitenkaan muodostu sellaista jännitettä, joka olisi vakuuttanut minut. Näkökulmanvaihdos ei ole aina sujuva, teos ei anna lukijalle, ainakaan itseni kaltaiselle, tilaa hengittää.
Vaikka esitin kritiikkiä lähinnä oman osittaisen turtumiseni osalta ja vaikka olin helpottunut saadessani kirjan loppuun, pidin romaanista. Aslamin teksti on väkevä osoitus asioista, joita ei saa lakaista maton alle. Surusta huolimatta toivoa on, ja vaikka julmuus olisi paikoin sokeaa, on kaikissa ihmisissä jotain hyvää, jonka vuoksi uskoa elämään.