2018: Itsehaaste, hyllynlämmittäjiä ja muuta

Onnellista alkanutta vuotta! Olkoot se kaikille hyvä ja kirjoja täysi.

Lumiomenassa starttaa periaatteessa jo kymmenes blogivuosi, tosin kymmenvuotissynttäreitä juhlitaan vasta marraskuun lopulla.

Ja kaikki Lumiomppua pitempään seuranneet voivat nauraa minulle nyt: seuraa nimittäin innokkaita aikeita osallistua haasteisiin. Minä olin joskus hyvä innostumaan haasteista ja osallistumaan niihin (kuten vaikkapa Totally Britishiin), sittemmin olin hyvä innostumaan, mutta huono osallistumaan, unohdin jopa itse itselleni asettamani haasteet. Ja nyt, kas kummaa näin uuden vuoden kynnyksellä, uskon vahvasti osallistuvani ainakin Helmet-lukuhaasteeseen. Ehkä innostun ja jaksan vielä klassikkohaasteetkin… Tammikuun loppu, jolloin on vuoden ensimmäisen klassikkohaasteen vuoro, tulee toisaalta niin pian. En olekaan vielä ilmoittautunut mukaan.

Hyllynlämmittäjä-haaste

Mutta ainakin yksi haaste ja yksi projekti ovat luvassa, ensin mainitun saan ehkä yhdistettyä ainakin osin myös Helmet-lukuhaasteeseen. Se on viime vuodelta tuttu Hyllynlämmittäjä-haaste, joka lanseerattiin kovasti fanittamassani Sivumennen-podcastissa. Viime vuonna keksin koko haasteen vasta juhannuksena, vaikka olin kuunnellut Sivumenneniä jo ainakin vuoden alusta saakka. Koska päätin hypätä haasteeseen mukaan keskikesällä, ajattelin että kuuden kirjan lukeminen riittää. Menin näin samaa tahtia kuin haaste, yksi hyllynlämmittäjäkirja kuukautta kohti. Aika hyvin pysyinkin mukana, koska ehdin lukea viisi kokonaista ja kaksi puolikasta haastekirjaa.

Nyt vuonna 2018 koetan olla mukana täydellä tusinalla. Jos saan alla olevat kirjat luettua, olen enemmän kuin iloinen. Ja jos en saa, niin sitten olen lukenut jotain muuta. Otan mukaan yhden viimevuotisella listallani olleen, muut ovat itselleni uusia, vaikka joukossa on yksi jo puoliksi luettu kirja. Jos haasteen voimin saisin luettua sen loppuun.

Lumiomenan hyllynlämmittäjät 2018 ovat

Jacques Bonnet: Kirjaston henget. Varmaan tosi suloinen. Välipalakirjaksi.

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. Yhden ystävän kanssa oli hiljattain puhetta Huovisesta. En muista, olenko lukenut tätä vaiko en. No, tänä vuonna se selvinnee.

Doris Lessing: Hyviin naimisiin. Martha Questin tarinan lukemista pitäisi jatkaa.

Alice Munro: Kallis elämä. Jostain syystä Munro on ollut minulle aina vähän vieras, vaikka olen toki häntä lukenut. Tämän sain joululahjaksi muutama vuosi sitten. Haluan olla Munro-ihminen.

Iris Murdoch: Hiekkalinna. Ostin kirjan kesällä 2013 ja romaani pääsi mukaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen jo viime kesänä. Nyt kyllä!

Antti Nylén: Tunnustuskirja. Esseitä. Nylén on jo kauan kiinnostanut.

Maggie O’Farrell: This must be the place. Kirja, jonka ostin Irlannista kesällä 2016. O’Farrell on kolmen lukemani kirjan perusteella sellainen kirjailija, jonka tuotanto uppoaa minuun erinomaisesti. O’Farrellin uusimmasta aion muuten pian blogata, koin kirjan hyvin henkilökohtaisesti. Tämä paikkakirja pitää myös lukea.

Jayne Anne Phillips: Äidin aika. Taitavan kirjailijan romaani on jostain syystä jäänyt lukematta (kuten toki kaikki tässä haasteessa).

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen. Kirja on ollut hyllyssäni lukematta jo kuutisen vuotta, jotkut ovat kehuneet Shriverin parhaimmaksi.

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit. Aloitin lukea tätä vuosi sitten ja olin hyvin innoissani, mutta jotain tapahtui. Tänä vuonna uusi yritys.

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa. Irlanti, tarvitseeko muuta sanoa? Olen pitänyt kaikista lukemistani Tuurin kirjoista.

Evelyn Waugh: Mennyt maailma. Tätä klassikkoa olen aloittanut jo kahdesti. Josko nyt kolmas kerta toden sanoisi jne.

Blogivieraissa

Ja sitten toinen haaste tai projekti, johon en haasta muita kuin itseni. Osallistua toki saa! Monet Lumiomenaa alusta saakka lukeneet muistavat varmasti, miten blogipolkuni on poukkoillut eri aiheiden parissa ja kuinka olen potenut suoranaisia blogikriisejäkin. Nyt kuitenkin usein kaipaan tuota fiilistelevää aikaa blogissani, mutta olen kirjojen kanssa niin mukavuusalueellani, etten ole enää välittänyt kirjoittaa juuri muusta (kuin satunnaisesti matkoista). Kirjabloggaajana aion pysyäkin. Mutta nyt tänä vuonna irrottelen (hahaa): Blogirajojen venyttely, suorastaan käynti vieraissa!

Räpistelevää lennokkuutta: Aion omistaa yhden bloggauksen kuukaudessa jollekin ihan muulle kuin kirjoille tai matkoille. Otan mieluusti aihe-ehdotuksia vastaan. Haluatteko kurkistaa vaatekaappiini? Tietää jotain perjantaileipomuksistani? Olisiko kiinnostavaa tietää, miten tämä Katja täällä kuntoilee? Olisiko Lumiomenasta puutarhablogiksi (ei olisi, mutta rikkaruohoista saisi varmasti postauksen aikaiseksi)? Kirjoittaisinko kustannustoimittajan työpäivästä? Sukuni historiasta? Osaomasta koirasta? Kamerasta? Kotitöiden jakamisesta? Kouluikäisten lasten vanhemmuudesta? Elämäni suurimmista ärsytyksen aiheista? Musiikista? Tekisinkö videobloggauksen Youtubeen? Millainen olisi kysymyksiä ja vastauksia -postaus? Kirjoittaisinko jostain sellaisesta, jota en vielä itsekään tiedä? 

Ehdottakaa aihetta tälle blogirajojen venyttelylle, joka kestää vain vuoden 2018. Mistä minun pitäisi kirjoittaa – tai mikä näitä rajoja nyt venyttäisi?

Onko teillä muilla tapana haastaa itsenne uuden vuoden alkaessa? Tehdä uudenvuodenlupauksia tai muita suunnitelmia? Pitää ne? Vaiko unohtaa?

Menoja ja mekkoja

Tänään on ollut niin syksyinen päivä, että täytyy aloittaa bloggaus herttaisella kuvalla. Syksy sinänsä on monessakin mielessä ihanaa aikaa, kun voi nauttia kotihiireilystä, kuten itse mieluiten teen, tai aktivoitua kulttuuririennoista, joista toisinaan nautin.

Muutamia menoja olen merkinnyt kalenteriini. Turun ja Helsingin kirjamessuja odotan tietenkin kovasti, mutta messuihin tulen palaamaan täällä blogissani sitten aikanaan. Nyt muutamia muita tärppejä.

Kirja vieköön meidät taas Savoy-teatteriin hauskojen, koskettavien, yllättävien ja säkenöivien keskustelujen äärelle. Kevätkauden tapaan iltoja emännöi Baba Lybeck ja monologeja kirjoista esittävät Milka Ahlroth, Vera Kiiskinen, Kristiina Halttu, Taisto Oksanen ja Ilkka Merivaara.

Syksyn ensimmäinen Kirja vieköön! -ilta on ensi viikon keskiviikkona 13.9. Silloin lavalle astuvat Anni Kytömäki, Kati Tervo, Selja Ahava, Rosa Liksom, Tuomas Kyrö ja Eero Huovinen. Varmasti upea ilta tulossa. Illan kirjailijoiden teoksista olen lukenut Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa, josta vaikutuin aika lailla: hienoa, henkilökohtaista ja taidolla kirjoitettua proosaa. Anni Kytömäen Kivitaskun suunnittelen lukevani syyslomalla, Kultarintaanhan ihastuin pari vuotta sitten.

Syyskuun jälkeen on vielä kaksi Kirja vieköön -iltaa. Ne järjestetään

7.11.2017 klo 19

Ja

13.12.2017 klo 19

molemmat tietenkin Savoy-teatterissa.

Lisätietoa tapahtumasta: Kirja vieköön!

Kirja vieköön vei minut ja joukon muita kirjabloggaajia myös viettämään iltaa Sokos hotelli Presidentin uuteen Bistro Manuun, jossa kuultiin kirjoista ja päästin maistamaan Manun illallista. Tässä tapauksessa Manu ei ole edesmennyt presidenttimme, vaan ”mestari”. Manun ruoista pidin etenkin kaloista, niin alkupaloissa kuin pääruoassa. Pääruokana olleen lohen punajuurikastike oli kerrassaan herkullista.

♥

Jos kirjallisuus vie, niin varmasti myös teatteri. Jokunen aika sitten kävin Kansallisteatterin Bloggariklubilla, jossa Panu Rajala ja Kjell Westö kertoivat kiehtovasti kirjoistaan Virvatuli ja Rikinkeltainen taivas. Westön romaani onkin minulla luettavana parhaimmillaan, joten siitä lisää myöhemmin. Rajalan oivallisesti nimetty teos puolestaan on katsaus Eino Leinon elämään ja aikakauden Helsinkiin - tai oikeammin Kämpin ja Kappelin väliseen alueeseen, kuten Rajala Bloggariklubin aikana totesi.

Kansallisteatterin syksyyn kuuluvat muun muassa Westön Kangastus 38 -romaaniin pohjautuva näytelmä sekä Anne Rautiaisen ohjaama Mestari ja Margarita, joka pohjautuu tietenkin Mihail Bulkagovin romaaniin Saatana saapuu Moskovaan. Rautiainen kertoi illan aikana, miten mukana on nukketeatteria, muttei perinteisellä tavalla. Saatana saapuu Moskovaan on muuten ollut lukulistallani kauan. Olisi varmasti aika siirtyä suunnittelusta lukutekoon.

Kirjallisuus vai teatteri, kumpi teitä vie? Vai molemmat?

♥

Kumpi vain, minulla on menoihin kaksi niin oivaa mekkoa, ne esittelen nekin. Mekot ovat oikeastaan vähän kirjallisia, koska kankaiden suunnittelija Satu Kontinen on kuvittanut upeita kirjoja, esimerkiksi yhdessä Laura Ertimon kanssa tekemänsä Yö- ja Vesi-kirjat. Vesi-kirjan julkkareiden jälkeen innostuin tilaamaan kankaita Nupusta. Itse en osaa ommella ollenkaan (tämä on totta, voin samalla kertoa, että koulussakin minulle kaikkein vaikein oppiaine oli käsityö; en osaa virkata tai neuloakaan), mutta onneksi serkkuni osaa. Kiitos hänen sain nämä kuvakirjamekkoni, jotka jaksavat kukkia syksyä ja talveakin kohti.

Kirja vieköön -ilta ja Bloggariklubi järjestäjien kautta; Nuput ihan omalla kustannuksella.

Prideviikko: 10 kirjasuositusta

Prideviikko jatkuu ainakin pääkaupunkiseudulla. Kirjabloggaajat ovat mukana viettämässä tätä tärkeää viikkoa, lisätietoja löytyy Yöpöydän kirjat -blogista.

Minun oli tällä viikolla tarkoitus lukea enemmänkin teemaan sopivia kirjoja, mutta kuten niin usein, nytkin työ haittaa harrastusta – ja se on tietenkin ihan ok, koska olemme töissä saaneet useita kirjoja painoon ennen lomaa. Maanantaina bloggasin viikon teemaan mainiosti sopivasta Miranda Julyn Avokämmenestä, sitten ehdin Ylen Kirjojen Suomen sivuille vinkkaamaan hömppäkirjoista. Nyt on aika katsoa blogini arkistoihin, kun vinkkaan teille joukon ns. sateenkaarikirjallisuutta.

Vinkkaamiani kirjoja yhdistää varmasti monikin asia. Ne kaikki sisältävät tietenkin HLBTQ-teemoja, ja ne kaikki ovat viehättäneet minua kerrontansa, miljöönsä, tarinansa tai tunnelmansa vuoksi. HLBTQ-teema voi näissä romaaneissa olla keskeinen tai sivujuonne. Suosittelen näitä romaaneja painavasti ennen kaikkea siksi, että ne kaikki ovat hyvää kirjallisuutta: viisi kotimaista, viisi ulkomaista mainiota kirjaa, olkaa hyvät.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Vaikka Kudottujen kujien kaupunki ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja, on se upea ja rihmastoinen kirja, joka kuljettaa lukijansa jonkinlaiseen ihmisyyden ytimeen, maailman hukuttamiseen ja rakentamiseen sekä siihen mitä toisten puolesta voi tehdä: rakkauteen, uniin.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Minä en ollut kumpikaan, en etu enkä oikeus. Markkula käsittelee taidolla kysymyksiä vanhemmuudesta sekä juridisesta ja henkisestä epäoikeudenmukaisuudesta: miten ensin Alinan keho ei koskaan saa kantaa lasta, ja miten puolison kuoltua ulkopuoliset määrittävät oikeutta olla vanhempi. Kaipuu on ikuista. Kaksi ihmistä minuutissa on rauhallinen, viisas ja sykähdyttävä romaani, joka saa paikkansa lukijan sydämessä. 

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 

Joissakin romaaneissa kaikki tuntuu olevan kohdillaan: juoni, tarina, henkilöhahmot, aikakausi, kieli ja ne näennäisen pienet mutta tuikitärkeät silaukset, jotka viimeistelevät lukunautinnon. Parkkisen romaanissa läsnä on kaikki se, mikä on muiden määrittelemää ja mitä voi rikkoa, jos uskallusta tai rakkautta riittää. Silti kyse ei ole itsestäänselvästä rakkausromaanista. Kaikkea on paljon, mutta mitään ei ole liikaa.

Iida Rauma: Katoamisten kirja

Katoamisen kirja on ehyt romaani, vaikka siinä panettaa aika lailla. Se onkin samaan aikaan ruma ja paljas sekä kaunis ja täyteläinen kirja. Rauman onnistuu kirjoittaa arkisen likainen yhteen jonkun elämää suuremman kanssa, sovittaa kotimainen yleismaailmallisuuteen. Ja nyt pitää oikeasti lukea se Seksistä ja matematiikasta!

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslaviassa(kin) teemoja on paljon: on maasta- ja maahanmuuttajuutta, ennakkoluuloja, irrallisuutta, lasten ja vanhempien suhteen kuvausta, homoseksualisuutta, kulttuurien ja uskontojen erilaisuutta, kapinaa sekä ripauksen maagisuutta tuovat käärme ja kissa, jonka lausahduksista heijastuu monenlaista. Statovcin romaani on silti tasapainoinen ja vahva esikoinen. Se kertoo juurista ja juurettomuudesta, siitä millaista on elää eristyksissä kahdessa erilaisessa maailmassa, jotka jollain tavalla muistuttavat toisiaan, mutta joihin kumpaankaan eivät kuulu. 

♥

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Amerikankreikkalaiseen perheeseen syntyy intersukupuolinen lapsi. Middlesex on romaanina melkoinen runsaudensarvi, mutta millainen! Loistelias teos, joka tempaisee mukaansa, mutta ei tarjoa mitään tyhjänpäiväistä tai valmiiksi pureskeltua. Kun biologian kreikkalaiset jumalat pelleilevät, muuttuu tuttujen asioiden, oman ruumiin, selittäminen toisaalta hyvin helpoksi ja toisaalta niin vaikeaksi. Middlesex on romaani, joka kiehtoo, koukuttaa, viihdyttää, sivistää ja koskettaa. (Äh, Bloggerin fontti heittää tässä enkä saa korjattua sitä, vaikka olen välillä vienyt tekstin WordPadiinkin.)

Stephen Fry: Koppava kloppi

Koppava kloppi on mielestäni tavattoman hurmaavan Stephen Fryn omaelämäkerran ensimmäinen osa. Siinä Fry kertoo lapsuudestaan, perheestään, kouluvuosistaan ja opiskeluaikojensa alusta, kirjan ajallinen kaari päättyy Fryn ollessa noin parikymppinen.  Kaiken taustalla kulkee kuitenkin herkän ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen rakkaudenkaipuu. 1960- ja 70-lukujen koululaismaailmassa homoseksuaalisen identiteettinsä oivaltanut Fry ei koskaan tunne kuuluvansa muiden joukkoon.Vaikkei Fry ole koskaan täysin sisäpiiriläinen omassa kouluyhteisössään, ei hän ole mikään säälittävä reppanakaan. Hän on kaikkea muuta! Koppava kloppi osoittaa - toki muistelmien myötä ajallisen etäisyyden turvin - kuinka Fry katsoo kaikkea ironisesti ja itseään piiskaten.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi 

  

Vaikka Hollinhghurstin romaani on osin jaaritteleva, rakastin sen lukemista. Selitykseksi riittäisi yksi sana, Englanti, mutta jatkan hieman: Brittiläisen yläluokan, osin jo kadonneen elämänmuodon, kuvaajana Hollinghurst on taitava, eräänlaisen kaunokirjallisen homoseksuaalisen historian kirjoittajana pätevä, romaanikirjailijana selvästi akateemisesti oppinut. Vieraan lapsi on kuin matka jonnekin saavuttamattomaan - se on ajallisesti hyppelehtivä, mutta kaunokirjallisesti kiehtova.

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Listaukseni ainoa kirja, jota ei löydy blogistani. Luin kirjan nimittäin 2000-luvun alussa. Monella tapaa kiehtova teos katsoo Vita Sackville-Westin ja tämän aviomiehen, kirjailija Harold Nicholsonin parisuhdetta puolisoiden pojan kirjoittamana. Kiinnostavaksi kirjan tekee paitsi loistavasti kirjoitettu ajankuva 1900-luvun alkupuolen Britanniasta, myös Vita Sackville-Westin suhde Virginia Woolfiin. Samassa yhteydessä suosittelen myös Woolfin Orlandoa, joka on omistettu Sackville-Westille.

Sarah Waters: Yövartio

Watersin ylivoimaisesti paras romaani (ainakin suomennetuista). Rakenteellisesti kiinnostava, kronologisesti taaksepäin kulkeva teos kuvaa Lontoon pommitusten aikaa sekä myös sitä, miten sota pakottaa ihmiset peittelemään ja vaikenemaan, omaan sukupuoleen rakastuminen, ihastuminen tai vain halu ja kaipuu pakottavat ihmiset piiloutumaan varjoihin, oman elämänsä yövartioon myös sota-ajan ulkopuolella. 1940-luku avautuu epookkimaisena, kokonaisuus on sotakirja, rakkauskertomus, eräänlainen ihmismielen liikkeitä koskeva arvoitus.

(Apua, miten brittipainotteinen ulkomaisten kirjojen listastani tuli. I can’t help myself jne.!)

Sateenkaaren kaikissa väreissä loistavaa viikon jatkoa ja hyviä lukuhetkiä!

Muistojeni kirjavuodet 1: Varhaislapsuus ja pikkukoululaisuus

Niinhän siinä kävi, että tammikuulle luvattu postaus ilmestyy helmikuussa. Kaltaiselleni haaveiluun ja puuhasteluun (usein samanaikaisesti) taipuvaiselle bloggaajalle tällainen aikatauluviivästymä ei ole mikään ihme. Mutta nyt viimein Muistojeni kirjavuodet -sarjan ensimmäinen kirjoitus ilmestyy.

Aion siis tänä vuonna listata mieleeni syystä tai toisesta jääneitä kirjoja elämäni eri ikäkausilta. En lue kirjoja uudelleen kuin poikkeustapauksissa, annan muistojen virrata. Jos olen sattunut jonkun nyt blogiaikana lukemaan, linkitän mukaan postaukseni kyseisestä kirjasta.

Innoituksen tähän pieneen projektiini sain yhdestä työkirjastani, Ismo Loivamaan Lastenkamarin aarteista. Kirjasta blogiinsa kirjoittanut Kia on aloittanut hauskan Lapsuuteni suosikit -haasteen, johon osallistumista suosittelen lämpimästi. Oman postaussarjani ensimmäinen osa lähtee liikkeelle 1970-luvun puolivälin kieppeiltä ja päättyy 1980-luvun ensimmäiselle puoliskolle: Varhaislapsuus ja pikkukoululaisuus. Merkitsen sulkeisiin kirjan julkaisu- ja suomennosvuodet siltä osin kuin ne ovat tiedossa. 

Merkittävien ja mieleen painuneiden kirjojen joukko on tietenkin rajattu. En listaa kaikkia rakastamiani kirjoja, koska teosten määrä kasvaisi valtavaksi. On selvää, että luin pienenäkin paljon. Jotkut itselleni tärkeät lasten- ja nuortenkirjat jäävät nyt pois; osasta tuli tärkeitä vasta myöhemmin. Näitä ovat etenkin ulkomaiset tyttökirjat, joista joihinkin palaan vasta aikuisvuosia käsitellessäni. Toiset merkittävät lapsuuteen kuuluvat lukukokemukset taas saavat luvan odottaa teinivuosieni kartoitusta, jonka aika tulee noin kuukauden sisällä.

Gösta Knutson: Pekka Töpöhännän ystävä (Gummerus 1973)

1976. Ensimmäinen kirja jonka muistan ja senkin väärällä nimellä: Minulle Gösta Knutsonin teos on aina nimeltään "Pekka Töpöhäntä ja Mauri Mäyräkoira", vaikka sillä nimellä kulkee pitempi Pekka Töpöhäntä -kirja. Pekka Töpöhännän tarina vetosi minuun kirja toisensa jälkeen, kukapa ei olisi kiusatun töpöhäntäisen kissan puolella. Erityisen rakkaaksi kirjan minulle tekee se, että sitä luettiin minulle pikkusiskoni syntymän aikoihin. Muistan vieläkin, millainen päiväpeitto äidin ja isän makuuhuoneessa oli, uudehkon talomme oransseja, ruskeita ja vihreitä sisäseiniä unohtamatta.

Orvokki Annala: Mikä, kuka ja ken (Sanoma, WSOY 1977)
Kuvitus Eijaliisa Vetikko

Toinen kirja ajalta ennen kouluikää. Jo kirjan kansi kiehtoi minua: kuka oli tuo ihanahiuksinen tyttö suureen linnaan menossa? Orvokki Annalan kirjassa sävelet karkaavat Maarikka-tytön kultaisesta huilusta. Niitä ei enää ole, ainoastaan vihonviimeinen metsänreunaan karkaava sävel lähettää Maarikalle kaiun seuraa...  Maarikka lähtee Suureen Synkkään Metsään, jossa puut humisevat surullisesti ja josta kerrotaan monia synkkiä asioita. Aikuisiällä kirjan luettuani huomasin, että osa Maarikan seikkailun taiasta oli poissa: alun hyvä pohjustus saa seurakseen liikaa elementtejä. Tunnelmaa ja pelottavuutta Annalan kirjassa on edelleen ja tämä kirja on kiehtonut myös omia lapsiani.

Vuokko Niskanen: Hiekkalan lapset -sarja (Gummerus, 1978-1985)
Kuvittanut Sanna Hietala

Nyt pääsen jo 1980-luvulle. Oi ekaluokka ja Hiekkalan lapset! Hiekkalan lapset oli (ehkä) ensimmäinen kirjasarja, joka koukutti minut täysin. Evakkolasten elämästä kertova sarja vei mukanaan niin, että kevätlukukaudella opettaja sanoi, että osaisin kyllä lukea muutakin. Totta kai osasin ja luinkin, olin hyvä lukija, mutta mikään muu kirjallisuus ei antanut samanlaista mielihyvää. Hiekkalan lapset on omissa lukumuistoissa lämmin, mutta nyt etäinen muisto. En muista enää henkilöiden nimiä, en kirjasarjan laajuutta. Sen muistan, että lapset puuhasivat kaikenlaista hauskaa. Muistelen myös, että sarja vaikeutui lukijoidensa mukaan: ensimmäiset osat olivat tavutettuja, myöhemmät eivät. Karjalaisuus kiehtoi myös, osin isänpuoleisen isoäitini peruja.

Mauri Kunnas: Koiramäen talossa (Otava 1980)

Millainen on juustomuotti? Kuka kumma on ruotu-ukko? Miksi jouluna lattialla on olkia? Mauri Kunnaksen satakuntalaisesta maalaistalosta kertova kuvakirja voitaneen luokitella jo klassikoksi. Kirja tuli meille jouluna 1980 tai 1981. Minä sain lahjaksi satukokoelman Isoäidin satuja (tai Isoäidin tarinoita), jossa oli kauniisti kuvitetut versiot muun muassa Lumivalkosta ja Ruusunpunasta ja Peukalo-Liisasta. Satukirjaa en muista enää kovin hyvin, se oli minulle rakas. Koiramäen talossa taas osoittautui kestosuosikiksi, ja se Kunnaksen kirja saattaa olla yksi alkusyy sille, miksi myöhemmin kiinnostuin kansanperinteestä.

Pamela Oldfield: Malla Makkonen -kirjat
Malla Makkonen menee kouluun (Otava; julkaistu suomeksi 1980)

Nyt liikutaan jo muistojen harmaalla alueella. En nimittäin muista Malla Makkos -kirjoista kuin niiden kansikuvat, Mallan koulupuvun ja sen, miten rakastin kirjan brittitunnelmaa (nyt mainitsen myös varhaisteini-ikäisenä lukemani Sue Townsendin Adrian – tai Hadrianus, suomennoksia taisi olla molemmilla nimillä – Mole -kirjat; lapsena mielsin Mallan samalle alueelle kuin häntä huomattavasti vanhemman Adrian Molen, joka kuuluisi tälle listalleni). Onko kukaan lukenut Malla Makkosia? Millaisia ne oikeasti olivat? Ja hmm, miksi nyt nostin nämä kirjat tähän? Kenties Malla Makkonen on ollut osaltaan synnyttämässä rakkauttani brittikirjoihin. Ainakin kirjat on julkaistu suomeksi kuta kuinkin niihin aikoihin kun aloitin peruskoulun.

Barbo Lindgren: Pikku Varpunen (Tammi, suom. 1979 Kaarina Helakisa)

Pikku Varpusella on kunnia olla lapsuusmuistojeni ristiriitaisin kirja. Sain Lindgrenin romaanin lahjaksi ystävältäni ja tartuin heti uuteen kirjaan. Pikku Varpunen kiehtoi ja työnsi pois. Luin kirjaa hämmentyneenä: siinä maailma loppui jonnekin kerrostalotontin laidalle enkä voinut käsittää, mitä siellä maailman lopun takana olisi. Muistan myös kirjassa olleen pissakohtauksen, miten siitä lukeminen hävetti minua niin, että sulloin Pikku Varpus -paran lastenhuoneemme keltaisen kaapin romukasan alimmaiseksi. Palasin Pikku Varpusen pariin aina ajoittain, vaikka kammosin sen kuvitustakin. Sitten kirja katosi…

Astrid Lindgren: Marikki, Kultasiskoni (WSOY)

Jos Barbro Lindgrenin kirja hämmensi ja hävettikin, niin Astrid Lindgren lumosi. Voisin nostaa tähän melkein minkä vain Lindgrenin kirjan Katto-Kassista lukuun ottamatta, mutta nostan rakkaimmat. Marikista (yhteisnide Meidän Marikki, suomentaneet Laila Järvinen ja Kristiina Rikman) ja Kultasiskostani olen kummastakin postannut, joten linkeistä pääsette lukemaan mietteitäni paremmin. Miten yksi kirjailija saikin kirjoihinsa lasten ilon ja mielikuvituksen lennon, surun ja kaipuun, sosiaalisen omatunnon ja koko sen elämänkokemuksen, johon lapsikin saattoi samastua. Marikkiin samastuin syvästi, Kultasiskoni-sadun ihmeellinen maailma ja surullisuus vetosivat sieluuni. Marikki-romaanien yhteisnide saattaa olla minulle rakkain kirja koko maailmassa.  

F. H. Burnett: Salainen puutarha (WSOY, suomentanut Toini Swan)

Salainen puutarha on L. M. Alcottin Pikku naisten ohella niitä tyttökirjoja, joihin kiinnyin jo ala-astelaisena. Montgomeryn Annan aika tuli myöhemmin, vaikka Anna nousikin minulle rakkaimmaksi tyttökirjahahmoksi. Omistamani Salainen puutarha on painettu vuonna 1982, joten veikkaan saaneeni kirjan kymmenvuotislahjaksi keväällä 1983. Tämä kolonialismin, viktoriaanisuuden ja kartanoromaanien perinnettä kantava teos on täydellinen kevät- ja ystävyyskirja, joka on kestänyt jo kymmenkunta lukukertaa.

Enid Blyton: koko tuotanto

Tietenkin! Tarvitseeko muuta edes sanoa? Sisarus-, serkus- ja ystävyyssarjat, ikuiset joulu- ja kesälomat, eväät, selkeästi pahat roistot, nummet ja meren rannat, pikkukylät, koirat, salakuljettajat, näkymätön muste ja vielä kerran eväät. Suosikkejani olivat Viisikko- ja Seikkailu-sarjat. Omat lapseni eivät Viisikoille lämmenneet, mutta SOS-sarja on mennyt aika hyvin. Muuten, kuvittelin pienenä, että Enid Blyton on majakassa asuva parrakas mies. Miten väärässä olinkaan!

Holly Hobbie Richard Dubelman: Holly Hobbie kadonnutta etsimässä (WSOY 1980; suomentanut Anja-Liisa Vartiainen)
Kuvitus Kathy Lawrence (Dubelmanin luonnosten pohjalta)

Jos Mauri Kunnas herätti minussa varhaisen kiinnostuksen etnologian sukulaisaloihin, niin yhden opiskelualani, kulttuuriantropologian, poimin varmasti ainakin osin Holly Hobbien seikkailuista. Monille hilkkapäisen Holly Hobbien hahmo saattaa olla tuttu magneettipenaaleista ja postikorteista, jotka olivat varmasti yksi syy sille, miksi kirjan kirjastosta lainasin. Vaikka kirjassa seikkaillaan Etelä-Amerikassa ja vaikka lapsuusajan sisäinen antropologini heräsi, on Holly Hobbiessa parasta kirjan alku: luminen Yhdysvaltain itärannikko ja vanhasta taulusta kirjan nykyhetkeen astuva tyttö, joka auttaa isänsä viidakkoon kadottanutta 13-vuotiasta Liziä. Kirjan kuvitus on ihastuttavaa – sellaisella vanhanaikaisella, hieman postikorttimaisella tavalla.

Holly Hobbien hilkasta mieleeni tuli nyt Pieni talo preerialla -kirjasarja, jonka senkin olisin voinut tähän postaukseeni nostaa.

Noidan käsikirja. Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia. Tammi 1979

Suomentanut Pirjo Helasti

Nyt päästään asiaan ainakin siinä mielessä, jos minun pitäisi nimetä kirja, jonka olen lainannut kirjastosta kaikkein useimmin. Noidan käsikirja on ikätovereilleni ja varmasti monelle hieman nuoremmallekin aikansa klassikko. Nyt käsi ylös, kuinka moni muistaa tarinat kiinalaisista kummituksista, vampyyreista, varoittavista aaveista, Goethen (!) kaksoisolennosta ja monista muista yliluonnollisista ilmiöistä.  Noidan käsikirja veti puoleensa kuin magneetti. Se pelotti ja kiehtoi, jotkut sen kuvista olivat niin rumia (heh, ovat kyllä!) että kirja teki mieli piilottaa. Mieltäni vaivaa nyt, että oliko verisen kreivittären (Elisabet Báthory) tarina mukana vampyyriosion kainalojuttuna vai tutustuinko kertomukseen toisen yliluonnollisista asioista kertovan kirjan, Tietohyrrä-sarjan aaveita käsittelevän teoksen myötä. 

Anni Swan: Iris rukka (WSOY 1916)

Olen aiemminkin kertonut, että ajattelen Iris rukkaa aina kun käyn Kluuvikadun Fazerilla. Itse asiassa tunnen itseni hieman Irikseksi lapasineen, kun muilla on korea muhvi. Anni Swanin varmasti tunnetuin lastenromaani on hurmaava ja koskettava kertomus maalaisuudesta ja Helsingistä, vaurauden ja köyhyyden ajoista, ystävyydestä ja oman tiensä löytämisestä. Puoliorpo, taiteellinen ja omapäinen Iris rukka lumoaa lukijoita sukupolvesta toiseen, tosin en tiedä miten nykylapset kirjaan tarttuisivat. Oma 11-vuotiaani ei ainakaan ole innostunut (oikein mistään tyttökirjoista).

Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni (WSOY

(Ja kirjailijan koko tuotanto)

Tässä kohtaa voisi olla mikä tahansa Rauha S. Virtasen teos, etenkin Seljan tytöt -sarja, jonka olen aikuisiälläkin lukenut monesti. Lapsena taisin rakastaa kuitenkin eniten Tuletko sisarekseni -romaania ja koska se ei ole niin tunnettu kuin Seljat, nostan sen tälle listallenikin. Kuvaamataidon opettaja Tuiskun ja lääkäri Poukaman lapsista kertova romaani on sekä hauska kuvaus siitä, miten lapset koettavat estää uusperheen synnyn, että puolustuspuhe perheiden monimuotoisuudelle. Uudet ystävyydet ovat mahdollisia, vaikka ne eivät synny ennen kuin sohvalle on katettu lihapullalautanen ja kaakaota on tarjottu mukamas koiran nuoleskelemasta kupista.

Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven (1965, Kristina Rikmanin suomennos 1979)

Pimeä nousee -sarja

Yksi lapsuuteni jännittävimmistä, koukuttavimmista ja (totta kai) brittiläisimmistä kirjasarjoista oli Susan Cooperin Pimeä nousee -sarja. Sarjan ensimmäinen osa Yllä meren, alla kiven on jostain syytä jäänyt mieleeni kaikkein vahvimmin, vaikka se on melko leppoisa ja herttainenkin yhtä synkempiä sävyjä saaviin jatko-osiin verrattuna. Kirjasarja vie Cornwallin rannikolle isosetä Merryn talon. Sisarukset löytävät kartan, joka johdattaa heidän kuningas Arthurin aarteen jäljille. Sarjan edetessä kolme sisarusta kohtaa pahuuden voimia, mutta isosedällä on omat voimansa. Luultavasti sarjan ensimmäinen osa on jäänyt mieleeni, koska usein pidän enemmän seikkailun pohjustamisesta ja kehittelystä kuin itse seikkailusta – miten hieno onkaan se tunne, kun kaikki on vielä edessä!

Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu

En ole varmasti ainoa, jolle ensimmäiset aikuisten osastolta lainatut kirjat olivat Agatha Christien tuotantoa. Olen aina, aikuisenakin, pitänyt enemmän neiti Marplesta kuin Hercule Poirotista, vaikka kummankin murhatutkimuksista olen totta kai lukenut mieluusti. Neiti Marplen löysin 1980-luvun puolivälissä näytetyn tv-sarjan myötä, aloin lukea kirjoja varmasti samaan aikaan. Kirjoista Neiti Marplen viimeinen juttu on ollut erityisen mieleenpainuva. Miten taloa ostava nuori nainen tuntee muistavansa talossa tapahtunutta ja millaisia salaisuuksia muistot lopulta paljastavatkaan.

♥

Tarkoitukseni oli listata eräänlainen lapsuuskirjojeni top 10, mutta sellaiseen en kyennyt. Teini-iän lukukokemuksiani listatessani koetan olla maltillisempi.

Ja koska aloin listata kaikenlaista, jätän tähän loppuun listanomaisesti vielä muita poimintoja kyseisen aikakauden kulttuurimuistoistani. Millaisia muistoja teillä on omasta varhaislapsuudestanne ja pikkukoululaisuudesta? Mikä kirja jäi mieleen, mikä tv-sarja? Entä millaisia karkkeja söitte?

Satunnaisia

Tv-sarjat ja elokuvat

Pikku Kakkonen (tietenkin!)

Rosvo-Rudolf (sunnuntaiaamut)

Tohtori Sykerö (vesikuutioita vaan irti valtamerestä; Heikki Määtän dubbaus)

Ihmemies (en takuulla aio katsoa uutta sarjaa)

Robin Hood (ah, Michael Praed!)
Ritari Ässä (joko Käkkäräpää, käkkäräpää alkaa soida päässä?)

Dallas (alusta saakka en saanut Dallasta katsoa, mutta J.R.:n ampumisen ja Pamelan unijakson muistan)

Pete ja lohikäärme Elliot (ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva)

E.T. (yhyy, edelleen hieno)

Poliisiopistot (ja muut mukavat, Autokoulun apuluokka jne.)
Uuno Epsanjassa (no, kaikki lapsethan Uunoista pitivät)

Lintu Sininen (jouluinen elokuvamuisto)

Ihmemaa Oz (kuten edellä)
Hiidenpata (Disneyn moitittu animaatio vetosi minuun)

Musiikki

Marjatta Pokela (Lörpötys, Alppimaa)

Tiikerihai (kesäinen automatka mansikkatilalta toiselle; helle ja mansikat)

Carola Häggkvist (liitin tämän aina E.T.:hen)

Jonna (kuta kuinkin oma ikätoveri, jonka aikuisiän musiikkiurasta olen pitänyt paljon)

Dingo (sifonkihuivit, ystävän kanssa salanimillä Levoton Tuhkimo ja Nahkatakkinen tyttö kirjoitetut kirjeet)

Yö (huh, mutta Joutsenlaulu oli 11-vuotiaana kova)

Nena (miten siskoni kehtasikin piirtää pisteet a-kirjaimen päälle)

Madonna (jo loppui Dingon kuuntelu)

Bon Jovi (jo pienenä mietin, että onko liian mainstreamia, koska kaikki kuuntelivat, mutta menin joukon mukana)

Sitä sun tätä

Mac-mehujäät (ihan kuin cocista)

IYS-kirjekaverit (etenkin yllätyskirjekaverit; olen muuten Facebookin kautta edelleen yhteyksissä muutaman kanssa) 

banaanin makuinen Zoo-limonadi (etiketit!)

Roope Ankan kolikot (hedelmäkarkkeja, eipä tehdä enää; olisiko Disney vaatimassa liikaa rojalteja)
Donkey Kong -elektroniikkapeli (pelattiin sitä ennenkin)
Metsätähti-jogurtit (hillo!)
Bernard ja Bianca -äänikirja (LP-levy, jota kuunneltiin koulussa)

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot - minun ehdokkaani

Hieman ennen vuodenvaihdetta listasin viime vuonna syystä tai toisesta mieleeni jääneitä lukuelämyksiä. Osa niistä oli kirjavuoteni parhaimpia, osa muuten vain viehättäneitä, osa suoranaisia pettymyksiä. Nyt sitten aika olla armottomampi ja valita mielestäni parhaimmat vuonna 2016 ilmestyneet kirjat. On Blogistanian äänestysten aika.

Äänestyksessä voi antaa ääniä aina kolmelle kirjalle kategoriaa kohden. Paras kirja saa kolme pistettä, toiseksi tullut kaksi ja kolmanneksi tullut yhden pisteen.

Blogistanian Finlandia

Blogistanian Finlandiaa emännöi Krista. Hänen blogistaan voitte seurata muiden bloggaajien antamia ääniä ja huomenna lauantaina aamulla klo 10 tarkastaa, mikä kirja voittaa Blogistanian Finlandian 2016. Huimaa!

Viime vuosi oli niin huikea kotimaisen kaunokirjallisuuden osalta, että ehdokkaita kolmen kärkeen olisi ollut paljon enemmänkin. Kahden ensimmäisen osalta valintani oli aika selvä, mutta kolmanneksi olisin voinut sijoittaa kaksi tai kolme muutakin romaania: ainakin Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi (jolle ♥) Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa ja Sinikka Vuolan Replika olisivat voineet olla ehdokkaitani. Päätin antaa ajankohtaisuuden ratkaista.

3 pistettä

Minna Rytisalo: Lempi

Rytisalon taidokkaan tekstin soratie kuljettaa perille pohjoisiin maisemiin Pursuojalle, rakkauteen, hulluuteen ja kaipuuseen - sydämeenkäyvästi ja samalla varmaotteisen tyylikkäästi. Lempi on romaani, joka ei voi jättää ketään lukijaansa kylmäksi. Lempi on kaunis ja hurja niin lauseiltaan kuin sisällöltään.

2 pistettä

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja Engelin kaupungista on surumielinen, kauttaaltaan hieno kirja, joka saa kaipaamaan kävelyä Bulevardilta Ruttopuiston kautta  enaatintorille.

1 piste

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Korpisoturi on tärkeä kirja luonnon ja ihmisen suhteesta. Kokonaisuus puhuttelee, elämän sattumanvaraisuus on joko järkyttävän lopullista tai uutta toivoa valottavaa.

Blogistanian Globalia

Blogistanian Globalian tulokset ilmestyvät huomenna Niinan blogiin.

Käännöskaunon osalta omat suosikkini oli melko helppoa valita, vaikka olisi näihinkin ehdokkaisiini tunkua ollut. Näistä kolmanneksi sijoittamani yllätti minut itsenikin, mistä olen vain iloinen. Sen enempää selittelemättä, kolme hienoa romaania:

3 pistettä

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Loistava ystäväni on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta sekä sodanjälkeisestä Italiasta. Ferrante saa sekä romaanihenkilönsä että Napolin elämään tavalla, että jatko-osaa odottaa uteliaana ja ennen kaikkea innokkaana. 

2 pistettä

Colm Tóibín: Nora Webster

Nora Webster on tyylikkään vähäeläinen, haikea ja arjen selviytymistä painottava. Ja juuri siihen, arkeen, mahtuu se koko maailma, joka yhden naisen elämässä tarpeen on.

1 piste

Deborah Levy: Uiden kotiin

Uiden kotiin on tiivis, mutta merkityksiä täynnä. Se on unenomainen ja veitsenterävä pienoisromaani, joka sopii luettavaksi sellaisena päivänä, jolloin ilmassa väreilee orastava helle, mutta aurinkoa ei näy; Päivänä, jolloin väsymys painaa jalkoja, mutta raukea mieli kaipaa jotain älyllistä. 

♥

Blogistanian Tiedossa ja Juniorissa en tällä kertaa äänestä. Tiedossa työsyistä, työskentelenhän itsekin tietokirjojen parissa. Juniorissa siksi, etten tullut bloganneeksi kovin monesta lasten- tai nuortenkirjasta, vaikka niitä paljon lasteni kanssa luen.

Blogistanian Tietoa emännöi Jonna, Junioria taas Notkopeikko.

Nyt jännäämään muiden kirjabloggaajien asettamia ehdokkaita ja ennen kaikkea voittajia.