Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Novelliviikko
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2013
Alkuteos: Mothers and sons
Käännös: Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 315
Irlantilainen novellikokoelma

Nancy kuvitteli, miten olisi jäänyt ansaan, miten hän vanhana naisena hääräisi kaupassa, jossa häntä ei kaivattu. Tai miten hän asuisi pikkutalossa maalla, hänellä olisi pikkuinen auto pihatiellä eikä mitään tekemistä koko päivänä, kun Gerard, joka olisi jo naimisissa ja vastuullisessa asemassa, tolkuttaisi vaimonsa yllyttämänä jatkuvasti, että yritys pitäisi siirtää hänen nimiinsä jotta hän jäisi sitä hoitamaan. Nancystä tuntui, että paistinrasvan haju seuraisi häntä hautaan asti.

Poikia, jotka kaipaavat äitiään. Äitejä, jotka eivät saa kontaktia poikaansa. Äitejä, jotka ovat urheita. Poikia, joille äiti on vain muisto. Mitä äiti voi tehdä tai kuinka toimia, kun pappina toimivaa poikaa syytetään vuosien takaisista seksuaalirikoksista? Entä kun äidin ongelmat alkavat valjeta pojalle pikkuhiljaa? Toisaalla äidin hautajaisten jälkeen suru ja muistot eivät katoa edes huumehuuruissa rave-bileissä tai Atlannin aalloissa.

Irlantilaisen Colm Tóibínin Brooklyn oli mielestäni pieni helmi kirjaksi, muttei kuitenkaan vakuuttanut niin, että olisin heti tuoreeltaan innostunut lukemaan hänen keväällä 2013 suomennetun novellikokoelmansa Äitejä ja poikia. Muutamat blogikirjoitukset, kuten Liisan, Saran, Minnan ja Leenan tekstit, saivat minut kiinnostumaan ja nyt päätin lukea kirjan (aika hitaasti etenevän) novelliviikkoni aikana.

Hän pakottaitui hetkeksi ajattelemaan, ettei ollut kukaan eikä mikään, että hänellä ei ollut tunteita, että mikään ei voisi häntä satuttaa kun hän kahlaa veteen. Hän rynnisti päin aaltoa joka vyöryi vastaan, sukelsi sen alle ja syöksyi ystäviään kohti. Äiti oli aina rohkea vedessä, hän muisteli, ei koskaan epäröinyt rannalla hetkeäkään, vaan marssi päättäväisesti kylmään mereen. Äiti ei olisi nyt ylpeä minusta, hän muisteli [--]

Ja hyvä onkin, että luin. Kuulutan heti alkuunsa, että Äitejä ja poikia on Brooklyniakin parempi kirja: siinä Tóibínin kerronnan hienovivahteinen moniulotteisuus pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Novelliallergiani lievittyi jo Ishiguron Yösoittojen kohdalla, nyt sain vieläkin vaikuttavampaa siedätyshoitoa: Tóibín kirjoittaa niin kauniisti ja tarkkanäköisesti rajuistakin asioista, Kaijamari Sivillin suomennos on erinomainen sekin.

Koska Äitejä ja poikia on novellikokoelma ja koostuu kaikkiaan yhdeksästä kertomuksesta, ei se tietenkään voi olla tasaisen hyvä. Toiset novellit, niiden paikat ja henkilöhahmot, valottuvat paremmin, kun taas toiset jäävät vieraammiksi välipaloiksi. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin varsin ehjä ja Tóibínin kirja on mielestäni niin hyvä kuin novellikokoelma voi parhaimmillaan olla. Pidin aina pienen tauon ennen siirtymää novellista toiseen, koska halusin säilyttää jonkinlaisen keskeisen tunnetilan juuri lukemastani. Luulenkin, että tulen palaamaan joihinkin tarinoihin uudestaan.

Novellien pituus vaihtelee alle kymmensivuisesta "Matkasta" pienoisromaanin mittaa lähestyvään "Pitkään talveen", joka on jaettu alalukuihinkin. Pitkä talvi eroaa novelleista myös sikäli, että sijoittuu espanjalaiseen maahan, kun muissa liikutaan Irlannissa. Oltiin missä tahansa, on maisemalla Tóibínin kertomuksissa suuri merkitys: ankea pikaruokala, surun ja erotiikan sekoittava meri, suo jolla katolisen poikakodin lapset tekevät töitä - ne kaikki maalaavat kuvaa Irlannista eri aikana ja ne kaikki peilaavat tunnetiloja äidistä poikaan ja takaisin. Tunnetilat Tóibín tavoittaa vivahteikkaasti, jo novellien maisemista tutun harmaan (monissa) sävyissä: äidit ja pojat, välillä myös sisarukset, isät ja isovanhemmat, tarpovat omaa tietään, eikä kaikkiin kipupisteisiin löydy koskaan helpotusta - mutta uusia sävyjä, kuitenkin.

Mistä kaikesta Tóibínin äidit ja pojat ovatkaan rakennetut? Karheudesta, häpeästä, uskosta, läheisyyden ja etäisyyden vuorottelusta, vieraudesta, kaipauksesta, heikkoudesta, vahvuudesta - ja rakkaudesta. Koko ajan, vieraantumisen ja tyhjyyden jälkeenkin, rakkaudesta.

---
Muistattehan Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjan? Vielä ehtii tehdä lahjoituksen lukutaidon hyväksi!

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Novelliviikko
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2009
Alkuteos: Nocturnes 2009
Suomennos: Helene Bützow
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: Ostos
Brittiläi(s-japanilai)nen novellikokoelma

Nousin ja menin olohuoneeseen, joka oli tietysti vieläkin sekaisin, mutta minulla ei ollut energiaa ruveta siistimään paikkoja. Sen sijaan asetuin sohvalle makuulle ja tuijotin kattoon. Tajusin jossakin vaiheessa, että Emily tuli huoneeseen ja kuvittelin hänen jatkavan eteiseen, mutta huomasinkin hänet huoneen peränurkassa säätämässä stereoita. Sitten huoneessa kaikuivat pehmeät jouset ja haikeat puhallinsoittimet ja Sarah Vaughan lauloi Lover Mania.

San Marcon aukio Venetsiassa, talo Englannin maaseudulla Malvern Hillissä, hienostohotelli Bevery Hillsissä. Turistibändejä, Elgaria, Chet Bakeria, Kummisetää, jazzia ja bluesia. Kazuo Ishiguron Yösoittoja on viiden novellin kokoelma, joka alkaa Venetsiasta ja päättyy italialaiselle piazzalle, mutta käväisee siinä välissä siellä sun täällä kurkistaen keskenään erilaisten ihmisten elämään.

Ensimmäisessä novellissa "Iskelmähurmusissa" puolalainen kitaristi Jan pääsee soittamaan ihailemalleen amerikkalaiselle laulajalle Tony Gardnerille ja tämän vaimolle Lindylle. Toinen novelli "Come Rain or Come Shine" vie Raymond-nimisen miehen kylään nuoruudenaikaisen ystävänsä Charlien luo. Charlien avioliitto Emilyn kanssa rakoilee, ja Raymond voi olla kaiken pelastus. Kolmas novelli "Malvern Hills" tutustuttaa turhautuneen muusikon sveitsiläiseen pariskuntaan, kokoelman niminovellissa taas tavataan ensimmäisen novellin Lindy uudelleen. Kokoelman päättää "Sellisti", jossa nuori unkarilainen sellisti Tibor saa opettajakseen amerikkalaisen Eloisen, joka ei kuitenkaan jostain syystä itse soita. Ishiguron kirja on siis kokoelma ihmisen haaveita, joita musiikki siivittää.

"Meillä käy silloin tällöin eräs pariskunta. Angela ja Solly. Ei heissä mitään vikaa ole, mutta tuskinpa me olisimme heidän kanssaan tekemisissä, jos emme olisi naapureita. Joka tapauksessa he poikkeavat meillä usein. Piipahtavat ennalta ilmoittamatta, odottavat teekupposta. Ja juju on tässä. He tulevat eri aikoihin päivästä käytettyään Hendrixiä ulkona."
"Kuka on Hendrix?"
"Hendrix on haiseva, pitelemätön ja todennäköisesti vaarallinen labradorinnoutaja. [--]"

Suru, ilo ja kommellukset vuorottelevat kauttaaltaan elegantisti kirjoitetussa kokoelmassa. Yösoittoja ei ole kuitenkaan vain elegantti, vaan se on myös leikittelevä, älykäs ja novellikokoelmalle ominaiseen tapaan pieniä yllätyksiäkin tarjoileva. Novelleissa on suorastaan elokuvallista henkeä, kuten lukemassani kahdessa Ishiguron romaanissakin - kaikissa toki hyvin erilaisissa puitteissa. Ishiguro kirjoittaa näennäisen hillitysti, kaikkea melkein kuin ulkoa päin tarkkaillen, mutta osuu aina juuri siihen, mikä kussakin kertomuksessa piilee kaiken ytimessä. Melkoista taituruutta, siis!

Olen lukenut aiemmin kaksi Ishiguron romaania, Pitkän päivän illan ja Ole luonani aina, jotka molemmat kuuluvat koko suhteellisen pitkän blogiaikani ehdottomaan parhaimmistoon. Rakastin molempia kirjoja ja valmistauduin ihastumaan Yösoittoihinkin. No, nyt varmasti arvaatte, etten aivan täysin rakastunut (enkä ole sitä sitä mieltä, että kaikkeen lukemaansa pitää rakastua - sellaista en haluaisi, mutta toisilta kirjoilta odottaa sellaista hullaantumisen tunnetta), vaikka kokoelmasta pidinkin.

Miksi sitten en lumoutunut niin paljon kuin toivoin? Syy ei ole Ishiguron tapa kertoa eikä syy missään nimessä ole myöskään tarinoiden luonne. Päinvastoin, Yösoittojen kertomukset ovat hurmaavia jokainen. Syynä on yksinkertaisesti novellien luonne yleisellä tasolla. Poden jonkinasteista novelliallergiaa: en osaa lukiessani täysin heittäytyä kertomusten matkaan, sillä tarina loppuu juuri, kun pääsen sisälle sen maailmaan ja sen henkilöiden mieliin. Niin kävi nytkin: pidin Yösoittojen novelleista ihan hurjasti, kaikkein eniten Come Rain or Come Shinesta sekä Malvern Hillsistä, mutta taidan aina vaan olla pitemmän proosan ystävä.

Novelliallergiani lievittyi kuitenkin hieman ja Ishiguron asema yhtenä suosikkikirjailijani ei sekään heikennyt. Novelliviikkoni jatkuu irlantilaisissa merkeissä ja mikä parasta, Yösoittojen jälkeen maailma on ainakin hetken aikaa entistäkin kauniimpi.

---
Moni on lukenut kirjan, mutta linkitän nyt Saran arvion, koska Sara ihastui eniten juuri samaan novelliin kuin minäkin.

P.S. Muistakaa Suomen pakolaisavun lukutaitokampanja. Minä lahjoitan jokaisesta viikon sisällä lukemastani novellikokoelmasta 5 euroa lukutaidon hyväksi. Lahjoittakaa tekin (haluamanne summa)!

Kathleen MacMahon: Näin se päättyy

Kathleen MacMahon: Näin se päättyy
Kustantaja: Bazar 2013
Alkuteos: This How It Ends 2012
Suomennos: Jaakko Kankaanpää
Mistä: Kustantamosta
Sivuja: 446 (ennakkokappale)
Irlantilainen romaani

Kun avaa television ja kuulee sadannen kerran, että asuntomarkkinat sukeltavat. Kun kuulee ennustettavan, että lamasta tulee odotettua pidemoi, että se käy odotettua kalliimmaksi, ei oikeastaan hämmästy. Koska tuntuu selvältä, että näinhän siinä tietysti kävi, koska tuntuu epäselvältä, että asiat ovat saavuttaneet luonnollisen päätepisteensä.
Mutta täytyy muistaa, että silloin kukaan ei tiennyt, miten se kaikki päättyisi.

Addie on nelikymppinen irlantilainen arkkitehti, joka elää merestä ja uimisesta. Hän kulkee rannoilla Lola-koiransa kanssa ja huolehtii lääkäri-isästään. Bruno on amerikkalainen pankkiiri, joka työnsä menetettyään matkustaa Irlantiin etsimään sukujuuriaan. Hän kuuntelee Bruce Springsteenia ja lukee Barack Obaman kirjaa Unelmia isältäni.  Puoli maailmaa toivoo Obaman valintaa Yhdysvaltain presidentiksi, Irlanti kouristelee talousvaikeuksissa. Addie ja Bruno kohtaavat rannalla, eivät kuitenkaan sattuman oikusta.

Blogeissa on alkanut nyt Suomen pakolaisavun lukutaitokampanja, johon aion itsekin osallistua novelliviikollani. Sitä ennen luin kuitenkin Kathleen MacMahonin  juuri ilmestyneen romaanin Näin se päättyy, ja vaikkei se olekaan novellikokoelma, lasken senkin mukaan lukutaitolahjoitustani lisääväksi kirjaksi. Näin se päättyy on juuri nyt ajankohtainen kirja, sillä MacMahon vieraili Suomessa tällä viikolla. Minua romaanissa houkuttivat irlantilaisuus sekä vetävän lukuromaanin kaipuu.

"Kuinka ihmeellinen koira!"
Se oli kauneinta, mitä Lolasta oli koskaan sanottu. He olivat tulossa pois vedestä uintinsa jälkeen. Kaksi vanhaa naista istui kivipenkillä uimapuvuissaan ja toinen sanoi toiselle: kuinka ihmeellinen koira. Ja Addie oli niin ylpeä siitä, että oli sen ihmeellisen  koiran omistaja. Uimarikoira Lolan.

Heti alkusivuilla MacMahonin romaanissa tulee vastaan meri: Irlannin rannikko, Dun Laogharien satama, Howt Head, pilvet ja merilinnut. Merellä ja uimisella on keskeinen rooli kirjassa, jonka tunnelma on syystalven harmaa. Harmautta rikkoo tietenkin henkilökaarti, johon Addien ja Brunon lisäksi kuuluvat Addien sisar Della lapsineen sekä Addien ja Dellan isä Hugh. Lisäksi mukana on joukko muita sukulaisia, edesmenneitä tai kaukana asuvia. Maailmanpolitiikka ja populaarimusiikki siivittävät tarinaa.

Näin se päättyy kuuluu niiden lukuisten kirjojen joukkoon, joiden rakkaustarinaan mahtuu sekä suloa että kirpeyttä. Tarina ja tunnelma molemmat kantavat kumpaakin mukanaan. MacMahonin kieli on sopivan arkista, mutta kaunista. Jaakko Kankaanpään suomennos on kauttaaltaan laatutyötä, mutta ennakkokappaleen on jäänyt muutama pikkuvirhe. Mitään uutta MacMahonin teos ei lukuromaanien saralle tuo: kerronta, tarina ja asetelma ovat tuttuja monista muista romaaneista. Kyseessä on siis keskivertolaadukas romaani, jonka tunnelmassa on samaa merellisyyttä ja haikeutta kuin Susan Fletcherin Meriharakoissa, mutta vähemmän voimallisesti. Siinä on myös Maeve Binchyltä tuttua arkea, muttei niin irlantilaisesti, vaan sävy on vakavampi.  Kirja on kuitenkin omalla sarallaan miellyttävä lukukokemus. Se on sydämeenkäyvä, muttei imelä, vaan pikemminkin raikas. Sen sivujuonteena olevat politiikka ja Irlannin talousromahdus tuovat Addien, Brunon ja muiden elämään ajankuvallista kiinnostavuutta.

Tunnelma on odottava: miten kaikki päättyy? Ja miksi? Romaani päättyy tietenkin aina, mutta MacMahonin romaanissa on alusta saakka pohjustusta loppua varten. Se lisää jännitettä kirjan lukemista kohtaan, sillä lukija ei edes tiedä, mikä kirjassa päättyy ennen kuin romaani on luettu loppuun. Itse asiassa MacMahon taitaa leikitellä ajatuksella itsekin: eräässä kirjassa käytävässä keskustelussa sanotaan, ettei hyvä kirjailija koskaan paljasta loppua.

Näin se päättyy on luku- ja rakkausromaaniksi kirja paikallaan. Sen haikeahkossa, merellisessä tunnelmassa on viipyilevyyttä ja irlantilaisen harmaan ydintalven monia sävyjä.

P.S. Äiti, sinun pitää lukea tämä kirja!

Lukutaitokampanja: lue ja lahjoita lukutaitoa!

Tokaluokkalaisen ja eskarilaisen äitinä koulu ja oppiminen ovat isoja asioita arjessamme. Pikkumetsän lukukirja avautuu meillä harva se päivä ja muistan itse vieläkin oman A ja O Aapiseni 1980-luvun alusta. Äidinkieli on mielestäni se kaikkein tärkein oppiaine, sillä vain lukemalla voi oppia ymmärtämään muita aineita - ja maailmaa. Lukeminen tuo hyvinvointia tai antaa ainakin valmiudet parempaan tulevaisuuteen. Suomessa lukutaito otetaan usein itsestäänselvyytenä, mutta maailman väestössä on kaikkiaan liki 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista ja lapsista vain kolmannes saa mahdollisuuden päästä kouluun.

Kirjabloggaajat ovat ahkeria lukijoita ja tempaisevat nyt tulevan viikon aikana lukutaidon hyväksi. Hannan blogista ja Suomen pakolaisavun sivulta voitte lukea tempauksesta lisää.

Aion itse yhdistää auttamisen ja blogini novelliaiheisen teemaviikon. Lahjoitan 5 euroa jokaisesta ensi viikon aikana lukemastani novellikokoelmasta. Samalla haastan teidät blogini lukijat lahjoittamaan haluamanne summan rahaa Suomen pakolaisavun lukutaitotyöhön (https://jelpi.fi/kerayssivut/kirjabloggaajat-lukevat-lukutaitoa).

Aloitan haasteen nyt tulevan viikonlopun aikana. Ennen novelleja yksi romaani, sitten novelleja lukutaidon hyväksi.

Luetaan hyvää!
Tiedot ja kuva: Suomen pakolaisapu

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: Kustantamosta
Sivuja: 343
Kotimainen romaani

Hän viihtyi näiden vanhojen miesten seurassa, jotka etsivät lauseillaan epätoivoisesti selitystä rikkoutuneelle maailmalle. Ja jatkoivat huolimatta siitä, tiesivätkö etsintänsä olevan jo valmiiksi tuhoon tuomittua. Siinä oli jotain kaunista. Juuri tarkoitusta hänkin oli kaivannut. Tarkoitusta kaiken takana, selitystä kaikelle hirveydelle ja kauneudelle. Hänen oli pakko uskoa siihen. Ihmiset eivät hyppää metrojen eteen sattumalta.

Kaikki alkaa Harri Sirolasta. Tai lainauksella Harri Sirolan Abiturientista, kirjasta jonka luin kuta kuinkin kirjan päähenkilön ikäisenä: "niin kuihtuu elämäsikin kuin kukka syksyä paetessaan". Sittemmin Sirola jäi mieleeni tietenkin traagisen kuolemansa vuoksi, ja samaisesta kuolemasta kirjoittaa myös Pasi Pekkola. Pekkolan kirjassa metron alle heittäytyy kuitenkin fiktiivinen kirjailija Ville Siikala. Roosa on kirjallisuudenopiskelija, joka ajaa metroa. Tapio on entinen koripallotähti ja Villen ystävä. Aki haluaa sekä vahvaksi että rakastetuksi. Kirjailijan kuolema sitoo kolmikon yhteen.

Unelmansieppaja on Pekkolan esikoisromaani. Takakanteen nostettu lainaus vihjaa kirjan pohtivan sitä, että "toisten unelmien on päätyttävä, jotta toiset voivat alkaa". Onko kirjailijan kuolemalla tarkoitus ja mikä se on?

Siksi Villen sairastuminen tuntui niin käsittämättömältä. Yhtäkkiä Tapio oli heistä kahdesta se, joka yritti piiskata toista eteenpäin. Osat vaihtuivat, mutta hän ei onnistunut pelastamaan Villeä.

Unensieppaajan alkuasetelma on kutkuttava. Pidän romaaneista, jotka kytkeytyvät johonkin toiseen romaaniin, taiteilijan elämään tai jotka oletettavasti ovat syntyneet jonkun kirjailijan, muusikon tai taiteilijan innoittamina. Ville Siikalan, Sirola-hahmon, kuolemasta alkava romaani lupailee arvoituksellista romaania. Kolmen päähenkilön ansiosta näkökulmat vaihtelevat ja Pekkolan romaanin tunnelma on samalla kertaa kirjallinen, urheilullinen, jännittävä ja haikea. Kieli on kaunista, Pekkolan onnistuu tavoittaa niin henkilöhahmojensa suru, raivo kuin ahdistuskin.

Unelmansieppaajassa on paljon aineksia itsemurhasta vanhemmuuteen, rakastumisesta kehonrakennukseen ja koripallosta kipeisiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin. Teemoja on jopa siinä määrin paljon, että vähempikin olisi riittänyt, esimerkiksi kehorakennukseen liittyvät yksityiskohdat puuduttivat, vaikka aihepiirillä onkin paikkansa romaanissa. Paikoin kirjassa on pientä kliseisyyttä, esimerkiksi nilkkimäisen lääkärin hienon auton rekisterikilpi on tietenkin DOC-1. Muutamia pieniä hiomattomuuksiakin kirjassa on, esimerkiksi ihmettelen nytkin sitä, mikä kummastutti minua myös Juha Itkosen hienossa Hetken hohtavassa valossa: miksi joku matkaisi Kuopiosta Helsinkiin bussilla etenkin, kun bussimatka kestää 7-8 tuntia, mutta junalla saman matkan taittaa reilussa neljässä tunnissa? Tämä ei tietenkään ole Pekkolan kirjan ongelma, vaan niitä "tämä nyt ärsyttää minua kirjassa" -tapauksia enkä blogitekstissäni malta olla ottamatta sitä esille. Ainahan Kuopiosta voi hypätä bussiinkin. Puutteet tai ärsytyksenaiheet ovat kuitenkin pieniä, kokonaisuus toimii ja romaanin kaari kantaa. Tekee mieli palata Abiturienttiin.

Kaikkinensa Unelmansieppaaja on varsin hyvä romaani, joka pitää intensiivisesti otteessaan ja jonka hahmojen puolesta jännittää ja myötäelää. Romaanin loppu on kaikkinensa hieno ja Pekkola osoittaa olevansa taitava kirjailija jo esikoisellaan.

Osta kirja!

Tänään ympäri kirjablogistaniaa ilmestyy toivottavasti kaupallisia postauksia. On aika ostaa (normaalihintainen) kirja!

Millainen kirja?
Sellainen, josta itse pitää. Jonka ostamisesta on haaveillut, jonka haluaa lukea, jonka tahtoo antaa lahjaksi tai joka näyttää hyvältä vaikka sohvapöydältä. Itse ostin kirjan, jonka tiesin haluavani sekä lukea että omistaa siitä saakka, kun huomasin kirjan kustantajan kuvastosta. Kyse on tietenkin yhden suosikkikirjailijani uutuudesta.

Mistä? 
Kirjakaupasta, nettikaupasta, tavaratalosta, kustantajalta, kirjailijalta. Mistä vain, missä kirjoja myydään. Itse kävin Akateemisessa lauantaina. Rakastan kirjakauppojen tunnelmaa ja monet pienet ovat ihania, mutta Helsingin keskustan Akateemisessa on aina ollut sitä jotain. Kun saavuin elämäni ensimmäisen kerran turistina Helsinkiin kesällä 1996 - naurakaa vain, mutta olen käynyt naapurimaidemme suurkaupungeissa ennen kuin ehdin Helsinkiin - oli minun päästävä ensin Akateemiseen, sitten Ateneumiin ja kolmanneksi Linnanmäelle. Asiat tärkeysjärjestykseen jne.

Miksi?
Kirjan ostaminen on viesti kirjailijalle, että ostaja ja lukija (!) arvostaa juuri hänen tuotantoaan. Se on myös viesti kustantamoon, että tällaisia kirjoja halutaan lukea. Jokainen, pienikin, kirjaostos tuo leipää kirjailijan ja kustantajan pöytään. Moni ostaa ehkä kirjan joululahjaksi, toisen äitien- ja kolmannen isänpäiväksi. Ihan tavallisena syyspäivänäkin on syytä poiketa kirjakauppaan. Kirjan ostaminen on hyvä teko, hyvä tarina kantaa lukuhetkeään kauemmin.

Mikä kirjan minä ostin? Blogiani seuraavien ei ole vaikea arvata, että se on tämä:

Minkä kirjan sinä aiot ostaa? Osta se vaikka jo tänään.

♥

P.S. Tempauksesta enemmän Marissan blogissa.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella
Kustantaja: Myllylahti 2013
Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 198
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen chick lit -romaani

- Jaa, kukas se naapuri on? isä uteli ja vinkkasi silmää.
- Yksi Markus, se lainasi mulle aamulla kahvia, kun niitä Guatemalan viestejä kilahteli niin usein, etten ehtinyt kioskille, Stella kuuli suustaan pääsevän. Ei voi olla totta, Markuksen seurassa ollessaan hän puhui täyttä palturia ja Markuksesta puhuessaan sama jatkui!

Stella Kaarnisto on hyvä työssään. Hänellä on myös mukava asunto, ihania ystäviä, harrastuksia sekä espoolaisjuuret: äidin ja isän omakotitalossa on hyvä piipahtaa. Yksi kuitenkin puuttuu, se oikea. Esimies Petri Puumala on asiallinen, mutta niin komea. Naapurissa asuva Markus taas ystävällinen, hyvää kaveriainesta. Kaiken lisäksi nettideittipalstan Figarokin vaikuttaa kiinnostavalta. Kaiken pyörityksessä Stella lipsauttaa valheen jos toisenkin. Minne saakka valheet kantavat?

Niina Within lastenlorukirja Sikin sokin riemastutti koko perhettäni. Kun sitten kuulin Within uusimmasta, chick lit -romaanista Taisit narrata, Stella, päätin oitis lukea sen. Ennen kaikkea halusin lukea sen siksi, että etsin hyvää kotimaista viihderomaania. Minulla ja chick litillä on kuitenkin ongelma: en erityisemmin pidä lajityypin kirjoista. Muutama helmi, kuten Bridget Jonesin päiväkirja ja Sophie Kinsellan Varsinainen talousihme, ovat ihastuttaneet, mutta pääosin olen aina kokenut pettymystä genren parissa. Erityisen pettynyt olen ollut pariin suomalaiseen kirjaan. Silti jaksan yrittää aina ajoittain ja toivoin, että nyt tärppäisi.

Petri oli hymytön mies ja juuri siksi niin puoleensa vetävä. Stella oli varma, että jossain komean ja kolkon ulkokuoren alla lymyili Mr Darcy, ja sen löytämiseksi oli syytä tehdä töitä AAA-luokituksen mukaisesti: Asiallisuus, ammattimaisuus, avuliaisuus. Yhtään virhettä ei Stellan käsien läpi pääsisi maailmalle pujahtamaan, siksi hän käytti jopa sisäisissä sähköposteissa automaattisen korjauksen toimintoa.

Heti ensisivulta saakka on selvää, että Taisit narrata, Stella on eräänlainen Brigdet Jones -pastissi (minkä huomaa myös alempana linkittämäni Taikakin). Within teksti onkin lajityypilleen uskollista Se on ajassa kiinni, kuten viittaukset Gangnam Styleen ja sosiaaliseen mediaan osoittavat. Kirjan päähenkilö Stella on nolojen tilanteiden nainen - omasta syystään. Kerronnassa on kaikkea, mitä perinteiseen ja kunnolliseen chick litiin kuuluu: huumoria, tunnetta, joitakin tuotemerkkejä (suomalaiseen makuun Marimekkoa, mutta totta kai Sinkkuelämää-sarjaa kunnioittaen myös Manolo Blahnikit) sekä pohjimmiltaan perinteinen sukupuoliroolitus. Nainen on toki aktiivinen toimija, mutta kuitenkin miestä alempi: mies on pomo, nainen assistentti, joka haluaa päästä siihen oikeaan syliin.

Ei siis mitään uutta chick lit -taivaan alla, mutta With kirjoittaa raikkaasti ja Stellan narraukset naurattavat useaan otteeseen. Ihan lajityypin klassikoihin, Helen Fieldingiin ja Maria Keyesiin, With ei yllä, mutta olen varsin tyytyväinen lukija, sillä edelliset lukemani kotimaiset chick lit -kirjat ovat saaneet minut potemaan miltei myötähäpeää tai ainakin ärsyyntymään. Within kirjan luin ihan mielelläni samalla, kun paistoin vohveleita perheelleni ja pakko myöntää, että olin lukiessani polttaa muutaman vohvelin. Kirja siis piti otteessaan, mutta:

Taisit narrata, Stella ei kuitenkaan ollut minun kirjani, koska (kotimainen) chick lit ei taida olla minun genreni. Se ei ole Within kirjan vika, en vain saa lajityypin romaaneista mitään irti. Taisit narrata, Stella on kuitenkin ehdottomasti paras viimeisen kahden vuoden aikana lukemani kotimainen viihderomaani. Omassa lajissaan Within kirja on mainio: se on kepeä, se naurattaa ja viihdyttää. Se tuo hyvän mielen eikä sen tarvitse mitään se kummempaa tarjotakaan.

----
Myös Kirsi, Mari a, Kuutar ja Taika ovat lukeneet Stellan narrauksista.

Kesän 5 +5 sekä elokuun luetut

Sinisen linnan kirjaston Maria muisti minua haasteella, jossa tulee muistaa ihania ja ikäviä asioita päättyneen kesän ajalta. Marian tavoin listaan viisi ihanaa ja viisi ikävää.

1. Lontoo ja kaikki muut kesän retket ja matkat: suosikkilomakohteeni Lontoon lisäksi kävimme myös Savossa, Tukholmassa, Pohjanmaalla, Pohjois-Karjalassa ja Vuosaaressa. Niin isojen kuin pientenkin retkien muisto kantaa vielä marraskuun loskassakin. Sitten voi alkaa haaveilla uusista matkoista.

2. Koti. Vaikka rakastankin matkoja, olen täysiverinen kotihiiri ja kaikkein onnellisimmillani olen kotona. Siksi kuvitan tätä postausta tänä viikonloppuna ottamillani kuvilla: omenapiirakan leipomisella (kokeilkaa tätä Hesarissa ollutta ohjetta!), uusilla pallovaloilla, pihan kuihtuvilla ja edelleen kukoistavilla kukkasilla. Kesän mittaan laiskottelimme ja rentouduimme kotona, mutta myös tapetoimme lastenhuoneita.

3. Nyt lainaan yhden kohdan Hannalta, jonka kanssa kirjoittamani Rivien välissä. Kirjablogikirja ilmestyi kesäkuussa. Kirja on ilokseni saanut pääosin hyvän vastaanoton bloggaajien keskuudessa ja Keskisuomalaisessakin kritiikki oli vain myönteistä.

4. Muut kesän kirjat. Löysin muutaman todellisen helmen: Murakamin paksukainen koukutti, Westön romaanin tunnelma lumosi, Phillipsin kirjassa oli tajunnanvirtaa ja uhkaa, Rauhalan Taivaslaulu kosketti, Krohnin Tainaron ihastutti ja MacDonaldin Linnuntietä jäi mieleen. Ja sitten oli tietenkin Knausgård!

5. Tietenkin se ihanin niin kesällä kuin muulloinkin: oma perhe (ja muu suku). Koin valtavaa iloa, kun hieman kömpelö kuopukseni oppi ajamaan polkupyörällä ja pääsi mukaan haluamaansa leikkisään jalkapallokouluun. Tai kun esikoiseni koukuttui ensin SOS-kirjoista ja nyt Harry Potterista. Mieheni kanssa meillä oli jo 14. hääpäivä. Kesän onnellisia hetkiä olivat myös yhdessäolo vanhempieni ja appivanhempieni kanssa, kummilasteni tapaamiset ja rakkaimpien ystävieni kanssa käymäni keskustelut. Koska moni asuu kaukana, ehdin juuri kesäaikana tavata heistä useimpia. Ai niin, osallistuin myös yläasteen aikaiseen luokkakokoukseen. Voitte arvata, että oli suorastaan jännittävää tavata ihmisiä yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

Entäs kesän ikävät? Keksinkö edes viittä? Nyt päättynyt kesä oli siitä mahtava, että ikävyydenaiheeni olivat pääosin aika pienisorttia:

1. Se, että yksi läheisiini liittyvä asia on osaltaan solmussa. Ehkä, en ole varma. Se vaivaa minua, se voi kasvaa valtavaksi kuiluksi tai pysyä pienenä asiana. Toivon jälkimmäistä.

2. Blogini teemaviikot eivät tuoneet samanlaista iloa kuin aiemmin. Lontoo-viikolla luin Lontoo-kirjoja muualla kuin matkalla enkä löytänyt täydellistä helmeä. Mutta otin monesta saamastani vinkistä vaarin ja mm. Iris Murdochin ja E.M. Fosterin teoksia odottelee kirjahyllyssäni. Dekkariviikolla luin vain keskinkertaisia kirjoja, mutta onneksi sen vastapainoksi löysin juuri Silta-tv-sarjan. Onpa se hyvä!

3. Ötökät, sanovat lapseni, kun koetan keksiä niitä ikäviä asioita. Hmm, pihalla vilistävät pihtihännät ovat aika ällöttäviä, mutta koska kuulun niihin onnekkaisiin, joita itikat eivät syö, en ainakaan yleisesti ottaen kauheasti häiriinny ötököistä. Sen sijaan torakoita, joihin törmäsin aikoinani Italiassa, ja muita syöpäläisiä pelkään.

4. Matkojen ihanuuteen liittyy se, ettei kaikkia matkahaaveita voi toteuttaa. Berliinin-matka, jonne menolla olisi ollut erityistä merkitystä, jäi toteuttamatta. Se harmittaa. Ehdin varmasti joskus Berliiniin, mutta samasta syystä en enää koskaan.

5. Monet muut asiat, joita en ehtinyt toteuttaa. Olen enimmäkseen haaveilija ja haahuilija, niinpä sen saanut tänäkään kesänä siivottua lastenrattaita ja vanhoja turvaistuimia myyntikuntoon. En perustanut kasvihuonetta, en muistanut kastella tomaatteja (silti niitä kasvoi!). En alkanutkaan juosta kolmesti viikossa enkä ilmoittautunut informaatiotutkimuksen aineopintoihin. No, kaikkea ei voi tehdä.

Sen vuoksi taidan tänään sateisena aamuna ottaa syyskuun vastaan tyytyväisenä kesäni muistoihin ja lukea minulle epätyypillistä hömppää.

Tämän haasteen lähetän Susalle, Leenalle, äidille, Liisalle ja Ammalle.

P.S. Ne elokuun luetut pikaisesti listattuna. Hienoimmat olivat Krohin ja MacDonaldin romaanit.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (2003/2004)
Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja (2009/2012)
Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa (2013)
Sanna Isto: Tinka ja Taika. Noidanruohon salaisuus (2013)
Niina Miettinen: Israel-tyttö (2013)
Leena Krohn: Tainaron (1985/2006)
Markus Hotakainen: Mars (2013)
Kreetta Onkeli: Ilonen talo (1996)
Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta (2013)
Sujata Massey: Rei Shimura ja morsiuskimono (2001/2004)
Nils-Olof Franzén: Agaton Sax ja kaksi roistoa (1963/1973)

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto
Alkuteos: The Way the Crow Flies
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja:846
Mistä: Ostos
Kanadalainen romaani

Kerran oli kulta-aika. Sodanjälkeinen vihreä unelma: perheitä perustettiin ja kaikkea oli enemmän kuin tarpeeksi. Kaikkialta maailmasta tuli ihmisiä etsimään vapautta, vaurautta ja rauhaa. Suuri kokeilu toimi. Koskaan eivät ole niin monet eläneet niin rauhassa, monimuotoisuus ei ole koskaan rehottanut niin runsaana eikä toisinajattelu poikinut niin paljon mahdollisuuksia. Kaunis ajatus tehtiin loistavan kouriintuntuvaksi; tämä äänekäs väite, ruma prosessi, kilpailun ja kompromissien kakofonia - tämä ylivertaisuus joka kuoriutuu epäjärjestyksestä kuin tyylikkäästi laittautunut nainen sotkuisesta asunnosta juuri ajoissa ehtiäkseen töihin. Tämä kallisarvoinen sotku. Demokratia. Kuinka paljon sen nimissä voidaan tehdä ennen kuin siitä tulee samanlainen kuin käärmeen tyhjentämästä linnunmunasta, pelkkä kuori?
Olipa kerran lännessä.

Lännessä, tarkemmin sanottuna 1960-luvun Kanadan Ontariossa, jossa Centralian pikkukaupunki on rakennettu kokonaan sotilasperheitä varten: sateenkaaren väreissä loistavat talot tarjoavat asuinsijan ydinperheille, joissa isät ovat joko sotilaita, sotilaiden lasten opettajia tai poliiseja, ja joissa äidit valmistavat hyviä ruokia, näyttävät aina niin viimeistellyiltä ja osaavat tuoksua herkkuruokien, Chanel 5:n ja tupakan sekoitukselta. McCarthyjen perhe, isä Jack, äiti Mimi, isoveli Jack ja pikkusisko Madeleine Väiski-pehmonsa kanssa muuttavat Centraliaan, jossa pihojen väliset tietkin kiemurtelevat yhteisöllisesti. Elämä näyttää turvalliselta, mutta jotain tapahtuu niin Centraliassa kuin maailmanpolitiikassakin.

Olen lukenut nyt yhden sellaisen romaanin, josta en ihan heti halua päästää irti. Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä on kirja, jota metsästin liki vuoden ajan, kunnes joitakin viikkoja sitten tärppäsi nettiantikvariaatista. Tiesin, että hankin romaanin, jonka halusin omistaa.

Hän antaa hengityksen tasaantua eikä edes käänny katsomaan, onko suojelusenkeli paikalla. Ei häntä juuri nyt kuolema uhkaa, eikä kutsumus. Ei mitään hätää. Hän on vain juuri muistanut, ettei hänen sielunsa ole puhtaanvalkea. Se on kellahtava. Kuin vanha lakana. Niiden viimesyksyisten juttujen takia. Kun hän oli pieni. Voimisteluharjoitusten. Niitä ei kannata ajatella, ne pitää vain muistaa, ei mitään hätää. Mutta sielu ei ole puhtaanvalkoinen.

Linnuntietä on lapsuuskuvaus, katsaus lähihistoriaan, rikosromaani sekä kertomus voimakkaasta syyllisyydentunnosta. Kirjassa tapahtuma rikos on kauhistuttavaa lajia, mutta monenlaisia rikoksia tekevät melkein kaikki, rikoksia itseään ja läheisiään kohtaan - hyvää tarkoittaen ja oman syyllisyytensä tuntien.

Linnuntiessä lausutaan taikasanoja, jotka eivät ole taikaa, vaan kiertyvät vahvasti kaikkeen siihen, mikä menneisyydestä säätelee nykyisyyttäkin. MacDonaldin sanat sen sijaan ovat silkkaa taikaa. Linnuntietä on periaatteessa ja juonensa kuvauksen puolesta "tavallinen", laadukas lukuromaani, jossa amerikkalaisen - kanadalaisesta näkövinkkelistä, kuitekin - yhteiskunnan saavutukset ja epäonnistumiset koskettavat yhtä perhettä hieman samaan tapaan kuin monissa muissa 2000-luvun romaaneissa. Lapsuuskuvaus puolestaan tuo muistumia Harper Leen, jonka hienon Kuin surmaisi satakielen Sallakin mainitsee, ja Donna Tarttin Pienen ystävän kaltaisista syvään etelään sijoittuvista romaaneista, joissa lapsen näkökulma valottaa vääryyden ja totuuden kysymyksiä.  Linnuntietäkin piirtää kaaren toisesta maailmansodasta kylmään sotaan, holokaustista kuukävelyyn ja edelleen tietokoneiden aikaan.

Kaiken MacDonald kirjoittaa kuitenkin ihan omalla tavallaan. Miten hän osaakin kirjoittaa niin ihanasti vaikkapa perheiden pihakekkereistä, niin koskettavasti lapsen mielenliikkeistä ja niin sydämeenkäyvästi kaikesta siitä, jonka McCarthyn perhe kokonaisuudessanan todistaa? Näkökulmat vaihtelevat: kaikkein vahvin oma äänensä on Madeleinella, kirjan ihastuttavalla ja omapäisellä poikatytöllä. Madeleinen isä Jack toivoo vain, että hänen lapsensa olisivat turvassa ja elää samalla omaa rooliaan korkea-arvoisena sotilaana kylmän sodan keskellä, kun taas perheen äiti Mimi haaveilee hänkin toisenlaisesta elämästä. Toisinaan kaikkea todistavat varikset, jotka näkevät sen, mistä kukaan ei kerro. Kaikki värittyy omituisen kirkkaasti, hieman kuin technicolor-elokuvissa tai diakuvissa, joita kirjassakin katsellaan ja joita Karoliinakin alkoi lukiessaan kaivata. Tunnelma on koko ajan tiivis, ahdistava ja silti sellainen, josta ei lukiessaan voi tai halua päästää irti.

MacDonald luo hahmoistaan ja kirjastaan kauttaaltaan uskottavan ja ennen kaikkea sellaisen, joita ajattelee lukutauoilla ja lukemisen jälkeenkin.

Miksi kaikki joutuvat kantamaan syyllisyyden taakkaa? Ovatko kaikki syyllisiä, tavalla tai toisella? Linnuntietä jättää lukijansa pohtimaan tätä. Elokuun alussa kirjoitin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, joka jätti minuun suuren jäljen. Jos mahdollista, Linnuntietä jätti vielä suuremman ja huomaan, ettei näiden kahden kirjan väliin mahtuvilla teoksilla ole ollut samaa vaikutusta. MacDonaldin romaani on samalla kertaa kaunis, ankara ja surumielinen. Ymmärrän täysin Liisaa, joka kirjan luettuaan koki saaneensa lahjan, jollaisesta oli aina haaveillut. Vaikka romaanissa on paljon sellaista, joka voi ahdistaa, rakastin kirjan kaikkia 846 sivua. Tällaisia romaaneja haluan lukea, onneksi niitä tulee vastaan suhteellisen harvoin!

Joensuussa

Vietin viikonloppua siellä, missä on aina hyvä olla. Kaupungissa, josta en ole kotoisin, mutta jossa opiskelin ja asuin vuosia, jossa odotin esikoistani ja jonne voisin muuttaa takaisin vaikka huomenna. Kävin kaupungissa, jossa nytkin kohtasin ystäviä, kummilapsia, naurua, ääntä, ihanaa (!) valoa, tunnelmallisia taloja ja josta oli helppo poiketa maalle. Paluumatkalla luin kirjaa, jossa On suloista niin muuttuu muuksi kuin suloiseksi, mutta joka on yksi upeimmista romaaneista koko vuonna. Kirjasta lisää myöhemmin, nyt olen kotona, mutta mielessäni ihan pohjoiskarjalaa.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja.
Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: Min kamp. Andre bok
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 639
Mistä: Ostos
Norjalainen omaelämäkerrallinen romaani

Emme voineet kuvitellakaan että meitä odotti muu kuin onni. En ainakaan minä. Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen, taiteeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot. Sama koski Lindaa, ehkä vieläkin enemmän.

Kirjailija elää elämänsä ruuhkavuosia, hoitaa lapsiaan, vaihtaa vaippoja, käy ruokaostoksilla, riitelee ja rakastaa ja kirjoittaa. Kirjoittaa omasta elämästään puolisoaan, vanhempiaan ja lapsiaankaan säästelemättä. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja kaipaa tuskin sen pitempiä esittelyjä. Luin sarjan ensimmäisen osan helmikuussa ja pääsin sen myötä syvälle norjalaiseen nuoruuteen ja nuoren miehen kipeään maailmaan.

Taisteluni. Toinen kirja keskittyy Knausgårdin perhe-elämään, sen parhaimpiin ja - ehkä näin voi sanoa, en tiedä mitä kaikkea sarja tuo tullessaan - pahimpiin puoliin. Ruotsalaisen Linda-vaimon myötä perhe asuu Ruotsissa, ensin Tukholmassa, myöhemmin Malmössä. Tyttäret Heidi ja Vanja sekä poika John syntyvät ja elävät pikkulapsuuttaan kirjassa. Koti-elämä, parisuhde, etenkin Lindan masennus, ja kirjailijuus määrittävät perheen arkea.

Jos joku luulee että sopeutumattomuus on nykyajan syytä, hän on joku suuruudenhullu tai vain tyhmä, ja molemmissa tapauksissa häneltä puuttuu historiantuntemusta. Omassa ajassani oli paljon sellaista mitä inhosin, mutta merkityksettömyyden tunne ei johtunut siitä, eikä se ollut pysyvää... Esimerkiksi sinä keväänä kun muutin Tukholmaan ja tapasin Lindan, maailma avautu minulle, ja samalla sen intensiivisyys kasvoi hurjaa vauhtia.

Kun kirjoitin Taisteluni-sarjan Ensimmäisestä kirjasta, pohdin toden ja kaunokirjallisuuden rajoja. Knausgård itse on sanonut, ettei kirjoita fiktiota, vaan kirjoittaa sitä mikä on totta. Lukija tietenkin tekee aina oman tulkintansa. Minä koetin - suorastaan halusin - lukea nyt fiktiivisestä Karl Ovesta, muttei siitä tietenkään mitään tullut. Televisiodokumenteista tutuksi käyneet Knausgårdin ehkä aavistuksen piinatuiltakin näyttävät kasvot olivat mielessäni enkä voinut olla "näkemättä" niitä kirjaa lukiessani. Kirjailijan omaelämäkerrallisuus lyö läpi koko romaanin, jonka Kaarina Huttunen on suomentanut taitavasti.

En tiedä, miten Knausgård tekee sen: kirjoittaa omasta elämästään poukkoillen ja jaaritellen, pysähtyen johonkin yksityiskohtaan paikoin suorastaan pitkästyttävästi, mutta silti tavalla, ettei hänen tekstiään voi hyppiä yli, vaan sitä lukee lukemisen ilosta ja mielenkiinnosta niin kirjan tarinaa kuin kirjailijan elämää kohtaan. On myös ihailtavaa, kuinka Knausgårdin onnistuu välittää tekstissään kaikki se ilo, kauneus, suru, alakulo, huoli ja toiveikkuus, joiden keinoin hänestä ja hänen läheisistään tulee autofiktiossakin lukijalle totta. Kokonaisuudessaan Knausgård kirjoittaa tietenkin hurjan hyvin. Hänen tekstiään lukee ahmien: lukiessa vaikuttuu, sivistyy, kokee ilkikurisuutta ja omalla tavallaan lumoutuu, miltei mykistyy kaiken edessä.

Knausgårdia lukiessa sivistyy, koska hän jää pohtimaan kirjallisuutta, filosofiaa ja politiikkaa. Hänen kanssaan ei tarvitse olla samaa mieltä, hän ehkä haluaakin ärsyttää. Toisaalta Knausgård sivaltaa etenkin ruotsalaisuutta hykerryttävästi: ruotsalaisilla on sääntöjä jokaiseen asiaan, ei ole ruotsalaista, joka ei maksaisi laskujaan eräpäivään mennessä. Itsetyytyväisyyteen taipuvaisen kansankodin pääkaupunki on kaunis, mutta kylmä, ja norjalaisen on vaikea sopeutua elämään siellä. Kuten Jaana, minäkin pohdin, että tässä suhteessa suomalaisen lukijan on helppo samaistua Knausgårdiin.

Sivistävää omakohtaista yhteiskunnallisuutta tärkemmäksi nousee kuitenkin kirjan keskeisteema: parisuhde ja perheen perustaminen ja siihen liittyvät onnen ja piinan hetket. Rakkaus Lindaa kohtaan on suurta, vaikka vaikeaa. Rakkaus lapsiin ehdotonta. Hullut naapurit, pinnalliset ystävät, sukulaiset Norjassa ja Ruotsissa saavat kaikki osansa. Luminen Tukholma, jota Knausgård toisaalta pitää pinnallisena, on pohjimmiltaan runollisella tavalla kaunis: juuri sellainen melankolinen kaupunki, jossa voi lukea Dostojevskia. Ensimmäisestä kirjasta tuttu isän varjo kulkee kintereillä, minkä vuoksi kaikessa kyse on perimmiltään tietenkin ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta. Kaikesta Knausgård kertoo hieman vinosti, kuten Maria kirjoittaa, ja koko ajan koukuttavasti, itseään säästelemättä.

Luin kirjaa ruotsinlaivalla, kaikkeen nähden varsin sopivasti tukholmalaisen puiston penkillä, automatkalla ja tietenkin myös kotisohvalla. Pekkaa lainaten sanon, että kirja toimi joka tilanteessa ja paikassa. Olen valmis julistamaan Knausgårdin yhdeksi lempikirjailijakseni, vaikkei Taisteluni-sarjan kumpikaan ensimmäinen kirja ole paras lukemani kirja. Knausgård pitää vain kokea ja minun täytyy marssia pian kirjakauppaan ostamaan Kolmas kirja.

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Kustantaja: Tammi 2013
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 159
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Jean tuli meille kirkkaana pakkaspäivänä. Aurinko paistoi kuistille, kun hän seisoi keskellä lattiaa sinisessä talvihaalarissaan. Kyykistyin hänen korkeudelleen. Pehmeäntuntuinen hattu oli sidottu tiukalla solmulla leuan alle. Avasin nauhat ja riisuin hatun. Sain avata myös haalarin vetoketjun ja nostaa hänet vaatteesta ulos. Pidin tiukasti kiinni kainaloitten alta, etten pudottanut häntä.

Heidi saa veljen, Jeanin joka tulee toppapuvussaan kaksivuotiaana. Heidin ja Jeanin välille syntyy vahva yhteys, heistä kasvaa sisarukset, toisilleen läheiset ja rakkaat. Aina joskus äidin niska tuntuu jäykistyvän, kun auto tuo pihalle Mamin, Jeanin biologisen äidin, jolla on turkki päällä kesälläkin. Mamin vierailun jälkeen arki jatkuu kuten ennenkin. Vai jatkuuko? Kenelle Jean kuuluu?

Riitta Jalosen kirjat ovat jo kauan olleet lukulistallani. Olin ajatellut aloittaa jostain vanhemmasta, mutta tämän syksyn uutuus Kuka sinut omistaa vaikutti aihepiirinsä puolesta mielenkiintoiselta. Lisäksi Ilselän Minna jonka makuun koko lailla luotan, luonnehti kirjaa ajatteluttavaksi. Hän piti kirjasta ihan hirveästi.

- Tuo on minun koti. Minä nukun täällä, hän sanoi eilen minulle samassa kohtaa. Tulimme kaupasta ja kannoimme ruokakassia keskellämme.

Ajatteluttava Jalosen kirja onkin. Kuka sinut omistaa on niitä näennäisen pieniä kirjoja, joiden maailmaa lukija elää huomattavasti kirjan sivumäärää tai lukemisen kestoa kauemmin. Heidin perheen tarina jää väreilemään mieleen, se riipaisee ja koskettaa, muttei ole missään vaiheessa imelä tai epätosi.

Jalonen kertoo kaiken Heidin näkökulmasta: niin sisarussuhteen, aikuisten outouden, lapsuuden ja teini-iän rajalla kasvamisen, pienen paikkakunnan arjen ja sen, josta kirjan nimikin kertoo. Heidi on vielä lapsi, mutta hänen ystävänsä Marja on teini-iässään pitemmällä. Marjan kanssa Heidi oppii yhtä ja toista aikuisten raadollisesta maailmasta. Oma koti on kuitenkin turvallinen, muttei muuttumaton. Jean on kaikessa läsnä, Jeania Heidi jaksaa kantaa vaikka kuinka kauan. Ennen kaikkea Heidi antaa äänen sijaislasten sisaruksille, millaista on, kun pikkuveli on maailman rakkain, mutta kuuluu oman perheen lisäksi muillekin? Jalonen ennakoi paljon, minkä vuoksi lukija joko tietää tai ainakin aavistaa paljon siitä, mitä tuleman pitää.

Kuka sinut omistaa ei ole elämää suurempi teos, eikä sen tarvitse sellainen ollakaan. Se on hyvä ja tosi romaani, joka saa pohtimaan perhesuhteita ja ihmisen oikeutta vakauteen omassa elämässään.

Sanna Isto: Tinka ja Taika. Noidanruohon salaisuus

Sanna Isto: Tinka ja Taika. Noidanruohon salaisuus
Kuvitus: Julia Vuori
Kustantaja: WSOY 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 181
Kotimainen lastenromaani

"Taio, kun kerran osaat!" Lilli sanoi.

Tinka rypisti otsaansa miettiessään. Hän ei halunnut myöntää, että häntä epäilytti. Ei taikominen sinänsä vaikeaa ollut, mutta joskus taikoihin vain tuli vahingossa vähän liikaa puhtia, eikä lopputuloksesta siksi aina oikein voinut olla varma.

Tinka ja Taika tietävät nyt olevansa noitia. Tavalliseen elämään pyrkivän perheen tyttäret opiskelevat noituutta mumminsa avulla. Tytöillä olisi paljon opeteltavaa, mutta opiskelu onkin tylsää: kasvilajien pänttääminen uuvuttaa ja taikojakin saa kokeilla vain rajoitetusti. Lilli-pehmohevosella on kuitenkin omat toiveensa ja kiusaus taikojen tekemiseen voittaa. Pienet taiat muuttuvat suuremmiksi, kun vanhasta tutusta näkyy jälkiä siellä täällä. Voiko se tosiaankin olla Montonen?

Sanna Iston Tinja ja Taika ilahdutti suuresti vajaat kaksi vuotta sitten. Noitasiskoksista kertova lastenromaani vei toisaalta nostalgiseen tunnelmaan, toi paikoin muistumia Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin tunnelmista ja ennen kaikkea riemastutti lempeällä noituudellaan. Toivon kirjalle jatkoa ja sellaista on nyt luvassa Noidanruohon salaisuuden myötä. Julia Vuori on tälläkin kertaa kuvittanut kirjan.

Silloin he pysähtyivät. Kummankin mieleen tuli eräs tietty ihminen - Montonen - mutta kumpikaan ei rohjennut sanoa nimeä ääneen.

Montonen tulee tyttöjen mieleen useammankin kerran. Kuten Sinisen Linnan kirjaston Maria, minäkin olisin pärjännyt lukijana vähemmälläkin Montosella, mutta seitsenvuotiaani mielestä juuri Montonen toi kirjaan jännitystä ja vaarallisia juonenkäänteitä. Ehkäpä lasten sarjakirjoissa (tosin en tiedä, tuleeko Tinkaan ja Taikaan vielä jatkoa vai ei) tarvitaan jonkinlainen vihollisen arkkityyppi ja sellaisena Montonen on mainio. Mistä tällä kertaa on kyse ja miten itse kullekin käy, sitä en toki kerro.

Noidanruohon salaisuus toimii aika lailla samalla kaavalla kuin ensimmäinen Tinka ja Taika -kirjakin eikä tarina tarjoa juurikaan uutta. Suurin ero on se, että nyt tytöt tietävät olevansa noitia ja osaavat näin ollen yhtä sun toista. Elämä on silti salaisuuksien opettelua, muodonmuutoksia, onnistuneita ja pieleen menneitä taikoja sekä tietenkin jännitystä. Tytöillä on sopivasti lojaalisuutta ja luonnetta. Julia Vuoren värikylläinen kuvitus sopii kirjan tunnelmaan paremmin kuin hyvin.

Sanna Isto malttaa pohjustaa tarinansa huolella. Vaikka kirjaan mahtuu paikoin liikaakin vauhtia ja toistuvia muodonmuutoksia, on mukana myös suvantokohtia, kuten tarkkaa luonnonkuvailua. Itse pidin eniten - uumoilen, että linkittämäni Marian tavoin - Tinkan ja Taikan kotielämän kuvauksesta: äidistä, joka koettaa peittää oman noituutensa tavallisuuden valepukuun, kaikkea ymmärtävästä isästä ja elämänkokemusta omaavasta mummosta. Jo ensimmäisessä kirjassa ihastuin perheen boheemiin turvallisuuteen, puutarhaan ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Olenkin iloinen, että ne ovat mukana tässäkin kirjassa kaiken vauhdin rinnalla.

Kirjan lukemisen jälkeen tyttäreni ja minun täytyi mennä ensin omalle pihalle ja sitten lähimetsään tutkimaan saniaisia. Lapseni piti kirjasta niin, että luki sen miltei yhdellä istumalla ja minä sain lukea sen vasta myöhemmin, mikä kertoo varmasti parhain siitä, että romaani on löytänyt kohdeyleisönsä. Hänen mielestään "se oli kokonaisuudessaan hyvä kirja". Minäkin toivon, että Tinka ja Taika seikkailevat vielä uudelleen, mutta jotain uutta heidän taikoihinsa voisi tuoda.

Niina Miettinen: Israel-tyttö

Niina Miettinen: Israel-tyttö
Kustantaja: Teos 2013
Graafinen suunnittelu: Camilla Pentti
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 233
Kotimainen romaani

Kaatajaa odotellessa teltassa lauletaan Jeesus-lauluja. Melodiat ovat tarttuvia, ja huomaan odottavani kertosäettä, su ma ti ke to pe la, Jeesus aina mukana, vaikka tiedän mitä pappa ajattelisi tällaisesta kitaran rämpytyksestä. Sen vuoksi papan ei tarvitse tietää Jeesus-teltasta, eikä äidin ja isän, jotka keskeyttäisivät Italian-matkansa ja ottaisivat ensimmäisen paluulennon, jos saisivat kuulla, missä kulutan kesälomaani.

Joensuu 1980-luvun lopulla. Kaisa viettää kesälomaa pappansa ja tämän vaimon Katariinan luona. Pappa viettää aikaansa verstaallaan, Kaisa ja Katariina polkevat pyörällä Mutalan kaupunginosasta keskustaan, jossa uskovaiset kokoontuvat herätystelttaan. Kaatajat ja saarnaajat tekevät ihmeitään, joihin Katariina uskoo. Kaisa, Katariinan oma Israel-tyttö, epäilee, hänen mielessään on ihana Tuomas. Katariina ja Kaisa suunnittelevat matkaa Jerusalemiin, pyhään maahan. Mutta miksi Katariina haluaa sinne koko sydämensä kyllyydestä?

Niina Miettisen esikoisromaani Israel-tyttö kiinnosti minua heti, kun sain ennakkotiedon kirjan ilmestymisestä. Olen usein kertonut, että uskontoa tavalla tai toisella sivuavat aiheet kiinnostavat minua (ja samalla tietenkin lukijoiden tiedoksi sulkeissa painotan, etten itse ole koskaan ollut mukana minkäänlaisessa liikkeessä, kokenut suurta hengen paatosta tai haluakaan sellaista kokea). Lisäksi Miettisen romaani romaanin sijoittuminen itselleni rakkaaseen Joensuuhun lisäsi haluani lukea romaani.

Hyvä Jumala, Katri, ootko sie siellä puun alla! Ja sillä hetkellä susi kuoli, eikä sille mitään voinut, salama kulki puun juurakkoa pitkin sudesta lampaaseen ja lampaasta vuonaan ja pysäytti niiden kaikkien sydämet.

Miettisen romaania voisi luonnehtia yhdellä sanalla: hyvä. Israel-tyttö on hyvin kirjoitettu romaani, jonka henkilöiden mieleen on helppo upota. Kaisa on nuori, herkkä ja lahjakas tyttö, joka etsii paikkaansa. Eläkkeellä oleva arkkitehti Juhani on sympaattinen koettaessaan innostaa tyttärentytärtään lauluopintoihin ja kirjoittaessaan kirjeitä edesmenneelle ensimmäiselle vaimolleen. Katariina on romaanin suurin arvoitus, toisaalta toimelias, toisaalta nuoruus- ja unijaksojensa kautta rakentuva moniulotteinen henkilöhahmo. Jokaisesta Miettinen rakentaa taiten omanlaisensa.

Paitsi onnistuneet henkilöhahmot, Miettinen kirjoittaa romaanilleen myös ehjän kaaren, jonka jännitteet pysyvät ja joka pitää lukijan kiinni romaanissa. Miettinen hallitsee niin realistiset puitteet kuin muistojen ja symboliikan kuljettamisen kokonaisuudessa. Myös romaanin pohjoiskarjalaista puhetta on ilo lukea. Joensuu ja Jerusalem ovat selvästi aistittavissa.

Vaikka Israel-tyttö on hyvä, ei siinä kuitenkaan ole mitään sellaista, joka erottaisi sen muista hyvistä kotimaisista romaaneista. Luin kirjan loppuun muutama päivä sitten ja vaikka luin Miettisen tekstiä mielelläni, huomaan, ettei se jättänyt niin syvää ja väkevää jälkeä kuin aihepiiri ja kerronta olisivat antaneet odottaa. Jäin kaipaamaan jotain - väkevyyttä, taiteellisuutta, selkeyttä? En tiedä. Sen tiedän, että romaanista oli hyvin helppo päästää irti. Kaikesta huolimatta Israel-tyttö on kauttaaltaan laadukas romaani, josta moni muu saa toivon mukaan minua enemmän irti.

Leena Krohn: Tainaron

Leena Krohn: Tainaron
Kustantaja: Teos 2006 (alkup. WSOY 1985)
Kuvitettu painos, kuvitus: Inari Krohn
Kansi: Metti Nordin
Mistä: Lahjaksi
Sivuja: 138
Kotimainen romaani

Voi, minulla on jotain avarampaa kuin aro, kuin Okeanos. En tiedä, minne sen panisin, kenen eteen sen veisin. Minä en voi koskaan sitä näyttää, en voi sitä käyttää. Se on liian leveä tähän kaupunkiin, yksi elämä on sille liian pieni. Kukaan ei tarvitse sitä, mutta tänään se saa minut lentämään ja laulamaan.

Tainaron on tuliperäisellä vyöhykkeellä sijaitseva ihmeellinen kaupunki, joka muistuttaa ihmisten kaupunkeja, mutta jota asuttavat hyönteisten kaltaiset olennot, jotka puurtavat töissä, juhlivat, tarkkailevat toisinaan ja ajautuvat konflikteihin. Kiiltäväkuorisina, selkäpanssareineen ja lankaa erittelevän takapuolensa kanssakin asukkaat vaikuttavat hyvin inhimillisiltä. Nimettömäksi jäävä minäkertoja on saapunut Tainaroniin valkoisella laivalla. Hän kirjoittaa kaupungista kolmisenkymmentä kirjettä, joissa hän kertoo havainnoistaan, ikävästään ja elämästään. Oppaakseen Tainaronissa hän saa Jäärän, jonka viisauteen hän kiintyy.

Sain Leena Krohin Tainaronin lahjaksi tädiltäni muutama vuosi sitten. En ole aiemmin lukenut Krohnilta kuin muutaman lastenkirjan ja Teoksen vuonna 2006 julkaisema, Inari Krohnin kauniisti kuvittama kirja tuntui sopivalta näiden päivien syyskesäiseen tunnelmaan.

Silloin tiedän, etten koskaan unissani ole tavoittava samaa päivän hehkua eikä milloinkaan ilma, jota hengitän, ole  s i e l l ä  virtaava niin raikkaana soluissani, enkä ole näkevä niin terävästi enkä niin kauas, ja minä uskon taas, että sen mikä on totta, sen voivat nähdä kaikki, kaikki.

Kirja-aavistukseni osui aivan oikeaan. Tainaronissa on sellaista täyteläisyyttä, joka herää eloon erityisesti elokuussa, vaikka kirjassa liikutaankin sydänkesästä kuuran peittämään maisemaan. Tainaron aukeaa tunnelmaltaan sadunomaisena: kuin koulujen kasviot heräisivät eloon jossain kaukana sateisesta Helsingistä (ja Kaisaniemen puutarhasta, jonka ohi bussi ajoi juuri silloin, kun luin kirjan ensisivuja). Yliluonnollisen suuret hybiridikukat, ruiskaunokit ja tähkätädykkeet, kasvavat valtavina. Puutarha toimii tainaronilaisten, noiden hyönteisten, lomanviettopaikkaa. Tainaronissa taas silmä tavoittaa niin katedraalit, minareerit kuin antiikinaikaiset temppelitkin. Tunnelma on kuin Kaisaniemen puutarha ja joku vaikeasti paikannettava Välimeren maa kohtaisivat tulivuorten täyttämällä alueella; Tunnelma on ihmeellinen.

Tainaron on kuitenkin enemmän kuin taitavasti käytettyjen sanojensa avulla lukijan edessä visuaalisena avautuva aistivoimainen pieneliöiden kaupunkikuvaus. Se on fantasiaa, johon sisältyy allegorioita ihmisyydestä, niin rakkaudesta, julmuudesta, ahdistuksesta kuin loputtomasta kaipuustakin. Se on yhteiskunnallinen romaani ja kuitenkin koko ajan kuin satua. Se on myös kirja, josta ei ensimmäisellä lukukerralla saa heti aivan täysin kiinni, mutta joka kiehtoo lukukestoaan kauemmin. Kaiken Krohn kertoo kirjeinä, romaaninsa alaotsikon mukaan postina toisesta kaupungista. Kirjeiden kirjoittajan henkilöllisyys on arvoitus ja hän etsii osin itseäänkin niin, että mietin ihailemani (sinänsä hyvin erilaisia kirjoja kirjoittavan) Joel Haahtelan lukeneen ainakin Krohninsa.

Niin, kuten huomaatte, Tainaronin avaaminen tai analysoiminen on vaikeaa. Pidin kirjasta paljon ja luulen, että tulen palaamaan siihen useita kertoja. Kokonaisuus on kaunis, ja monet Krohnin yksittäiset lauseet sellaisia, joita tekee mieli vaalia. Tainaron on abstraktion tasolla matka lähelle ja kauas. Se on pieni kirja, joka kannattaa lukea keskittyen. Sanalla sanoen Krohin teksti on samalla tavalla ihmeellistä kuin hänen luomansa Tainaronin kaupunki.

--

Tainaronista ovat kirjoittaneet myös Sara, Luru, Morre, Nanna ja Linnea, jonka pelikortit ovat kerrassaan huikeat.

Koululaisen kirjasuosikit

Koulut alkoivat tänään pääkaupunkiseudulla, monessa muussa paikkaa varmasti jo aiemmin. Alkaneen syyslukukauden kunniaksi omat kirjasuosikkinsa saa listata esikoiseni, 7-vuotias tokaluokkalainen.

Kuva lie tarpeeksi selkeä, ettei listaa tarvitse enää kerrata, mutta listahan on varsin monipuolinen, koska sen joukossa on niin kaikkien tuntema kuvakirjasarja, tietokirja, lasten klassikkojännäreitä sekä kirjauutuus. Enid Blytonin SOS-sarjan tyttäreni löysi tänä kesänä ja on lukenut sarjaa tahdissa kirja/päivä. Koetin tutustuttaa lapsen omaan Blyton-suosikkiini Salaisuus-sarjaan, mutta se on seitsenvuotiaalle vielä hivenen vaikeaa luettavaa. Markus Hotakaisen Tildan tähdet on ollut koko perheemme kestosuosikki jo vuosia eikä tyttäreni tai pikkuveljensä tunnu kyllästyvän siihen koskaan. Royald Dahlin Kuka pelkää noitia on aika hurja ja siksi niin hyvä. Sarjakuvakirja Vain pahaa unta on vaikuttanut suuresti tyttäreeni ja hän lukee kirjaa miltei päivittäin. Sanna Iston Tinka ja Taika viehätti minuakin suuresti. Ehdimme kesälomalla lukea siskosten seikkailuja jatkavan Noidanruohon salaisuuden, josta aion myöhemmin blogata.

Listalla on lähinnä niitä kirjoja, joita tyttäreni on lukenut viimeisen parin viikon aikana. Hänen suosikkejaan viimeiseltä vuodelta ovat myös C.S. Lewisin Velho ja leijona, Astrid Lindgrenin Marikki-kirjat sekä Mikko ja Minna ja Kultasiskoni. Noitia ja Star Warsia käsittelevät tietokirjat kiinnostavat myös suuresti, toisaalta Vesta-Linnean ja Siirin kaltaiset kuvakirjatkin menevät.

On myös kirjoja, joista lapseni ei välitä, kuten Sinttu-hevoskirjat, Veera Salmen Puluboin ja ponin kirja tai keväällä ilmestynyt Hannu Mäkelän herkkä Ääni joka etsi laulua (itse pidin kirjasta). Harry Potter kiinnostaa, mutta on vielä hieman vaikea. Seinäjoen-reissumme aikana koetin tarjota tyttärelleni erästä Anni Polvan Tiina-kirjaa, mutta sekään ei mennyt. Meillä on lapseni kanssa osin sama maku: en pitänyt lainkaan ainoasta lukemastani Sintusta ja lapsena luin muutamia Tiinoja vain siitä hyvästä syystä, että kaverinikin niitä lukivat.

Mitkä kirjat ovat teidän lastenne tämänhetkisiä suosikkeja? Tai muistatko, millaista kirjallisuutta itse luit pikkukoululaisena? Minun suurimmat suosikkini eka-tokaluokkalaisena olivat Lindgrenin Marikki sekä Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset -sarja. Hieman vanhempana löysin Viisikot, tyttökirjat sekä varmasti monien muistaman "klassikon", Noidan käsikirjan.

Kesän viimeisinä lomapäivinäkin retkeiltiin, muun muassa Helsingin Haltialan pelloilla, josta tämän jutun kuvat ovat peräisin. Hyvää syyslukukauden alkua!

P.S. Tämä äiti EI rakasta Pupu Tupunaa. ;)

Markus Hotakainen: Mars

Markus Hotakainen: Mars
Kustantaja: Paasilinna 2013
Kannen suunnittelu: Susanna Appel; kuvat: NASA, Dreamstime
Sivuja: 192
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen tietokirja

Mars on planeetta, jonka kaikki tuntevat ja josta jokaisella on jonkinlainen mielikuva.

Näinä päivinä - tai siis öinä - jos sää vain suosii, on mahdollista paljain silminkin ihastella tähdenlentoja, kun perseidien meteoriparven aktiivisin vaihe sattuu juuri tämän vuodenkauden ajalle. Jos taivas on kirkas, kannattaa tänään illalla ja ensi yönä tiirailla taivaalle. Todennäköisesti sää on ainakin täällä Etelä-Suomessa pilvinen, mutta mitä pitemmälle syyskesä ja syksy etenevät, sitä paremmin taivaalta voi bongailla kaikenlaista. Eräs paljain silminkin havaittavista planeetoista on Mars (oranssin)punaisena loistava planeetta, maapallon naapuri ja monien tieteistarinoiden innoittaja.

Markus Hotakaisen Mars on pienikokoinen, mutta vankkaa asiaa sisältävä tietokirja, joka kertoo "lähinaapuristamme" niin populaarikulttuurin, tieteen kuin visuaalisinkin keinoin. Tunnustan heti, että Tildan tähdet. Lasten oma avaruuskirja teki koko perheestäni Hotakais-fanin. Hotakainen kirjoittaa tieteestä siten, että koko perhe pienistä lapsista humanistiäitiin ja luonnontieteilijäisään saavat hänen teksteistään paljon irti: tieto on helposti sisäistettävää, tarinallistakin, ja silti hyvin informatiivista. Näin on myös Mars-kirjasssa, joka on suunnattu aikuisyleisölle, mutta jonka lukemisesta myös isommat lapset nauttivat.

Ehkä Marsin ja Maan samankaltaisuutta pitäisikin luonnehtia sanomalla, että koko Aurinkokunnassa Mars poikkeaa Maasta vähiten.

Hotakaisen kirja ei kerro vain Marsista, vaan avaa koko Aurinkokuntaa. Mukana on muun muassa Taivaanmekaniikan peruskurssi, joka kertoo vaikkapa planeettojen radoista sekä siitä, milloin mitkäkin planeetat näkyvät taivaalla. Juuri nyt on vuodenaika, jolloin Mars on lähimpänä maata, mutta Suomen leveysasteilla se viistää horisonttia ja jää helposti talojen ja puiden taakse. Mutta ei hätää, Hotakaisen mukaan seuraavat loistotilaisuudet Marsin tarkkailuun ovat vuosien 2014 ja 2016 aikana. Hotakainen tosin huomauttaa, että Mars on havaittavissa vain, jos tietää mistä kohta taivaankantta sitä etsii.

Kaiken hyvän lisäksi Hotakainen osaa kirjoittaa elävästi. Hän kertoo tarinoita, sitoo esittelemänsä asian arkeen tai monille ennestään tuttuihin havointoihin, minkä ansiosta Marsiin on helppo päästä sisälle. Mars on kulttuurisesti moniulotteinen planeetta: sodan jumalalta nimensä lainanneella planeetalla asuu pieniä vihreitä miehiä ja sille on omistettu levyjä, kuten David Bowien hieno The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars. Mars on innoittanut Lego-yhtiötä ja kukapa ei olisi syönyt Mars-suklaata. Valkokankaallekin Mars on päätynyt monta kertaa. Tämän kaiken Hotakainen huomioi ja tekee sen hauskasti, joskin hieman hyppelehtivästi. Keskiössä ei kuitenkaan ole populaarikulttuuri, vaan tähtitiede. Eniten huomiota saa ansaitusti Mars-tutkimus aina planeetan meteorologiasta Mars-luotaimiin ja edelleen elämän merkkien etsimiseen. Nelivärikuvitus tukee kirjan asiaa onnistuneesti ja perustellusti.

Hotakaisen Mars on innostava tietokirja. Aina voisi toivoa isompaa ja laajempaa kirjaa tai keskittymistä yhteen asiaan, kuten esimerkiksi Marsin maantieteeseen tai avaruusluotaimiin. Monipuolinen kokonaisuus toimii kuitenkin hyvänä johdantona lähiplaneettaamme. Hotakaisen kirja tarjoaa vankkaa tietoa, mutta myös viihdyttää ja innostaa. Kirjansa esipuheessa Hotakainen toivottaa hyvää matkaa Marsiin. Sellaisen sain ja pääsin niin lähelle kuin haluankin, kiitos!

Kreetta Onkeli: Ilonen talo

Kreetta Onkeli: Ilonen talo
Kustantaja: WSOY 1996
Kansi: Martti Ruokonen
Mistä: Kirjastosta
Sivuja: 148
Kotimainen omaelämäkerrallinen romaani

Äiti ei ole käynyt kotona viikkoon. Mummo soittaa opettajalle. Opettaja kyselee äidistä. Kiemurtelen pulpetissa enkä katso opettajaa silmiin. En tykkää kyselyistä. Ne tahtovat kysymyksillään jotain pahaa. Mummo on soittanut myös lautakuntaan ja lautakunta on kieltänyt baaria ja kauppiasta myymästä äidille kaljaa. Pelkään toimenpiteitä. Siksi en kerro että äiti ei ole ollut kotona. Antaisivat meidän olla rauhassa. Tai auttaisivat äitiä. Mutta ne eivät auta meitä. Ne eivät auta ketään.

Ruut ei ole huolissaan, vaikkei äiti olekaan kotona, koska on isosisko Birge. Silloin kun äiti on kotona ja oksentaa tai kun äidille tulee useita miesvieraita, tytöt pakenevat lastenhuoneeseen ja panevat oven lukkoon. Joskus äiti reipastuu, menee töihin keltahampaisen Annikki Tähden ravintolaan ja kulkee silitetyissä samettihousuissa. Useimmiten äiti kuitenkin etsii pulloaan, kutsuu Birgeä saatanan votakaksi ja kakkaa ulos ikkunasta.

Kreetta Onkelin esikoisromaani Ilonen talo oli melkoinen tapaus ilmestyessään 17 vuotta sitten. Sittemmin tv-elokuvaksikin päätynyt romaani on ollut kirjoittamattomalla lukulistallani koko tuon ajan, mutta syystä tai toisesta tartuin romaanin vasta nyt. Osin omaelämäkerrallinen romaani kertoo tarinan luhankalaisesta Tomperin perheestä, jonka poliisi-isä on taivaassa ja äiti melkein aina kateissa. Viina vie ja tytöt Ruut, kirjan minäkertoja, ja Birge koettavat elää omaa lapsuuttaan ja nuoruttaan äidin, mummolan ja sijaiskodin tarjotessa vaihtuvia asuinsijoja.

Miehet käyvät kamarissa jokainen, vuoronperään. Minä otan vaatehuoneesta isän vanhat riipuntarenkaat ja käyn lyömässä yhtä miestä takapuolelle joka nousee ja laskee äidin päällä. Vasta aamulla hiljenee. Toyota ajaa pois. Itken, Birgekin itkee.

Kuten Ilosen talon nimestä voi melkein päätellä, on elämä eri kodeissa kaikkea muuta kuin iloista. Onkelin romaani on toisaalta perisuomalaista (kuinka inhoankaan tuota sanaa juuri nyt, koska eihän se pidä edes paikkaansa!) kurjuuskerrontaa, toisaalta vavahduttavaa ja herättelevää kuvausta perheestä, jossa kasvamisen on pakko olla helvettiä. Kuten sulkeisiin kirjoitin, en ole sitä mieltä, että kotimaiset romaanit sisältäisivät erityisen paljon kurjuutta, mutta rankahkoja kuvauksia on kuitenkin ollut kautta aikain. Onkelin lisäksi esimerkiksi hänen ikätoverinsa Peter Franzénin Tumman veden päällä kuvaa fiktion keinoin Franzénin omaa lapsuutta, ruotsalaisen Susanna Alakosken romaanit taas jatkavat suomalaisen kurjuuskerronnan perinnettä Ruotsissa. Omaa elämäänsä, oman sukunsa ja entisten naapuriensa elämästä kertovan romaanin kirjoittaminen on varmasti myös vaatinut kirjailijalta paljon, herättänyt monenlaisia tuntemuksia.

Onkeli kuitenkin kirjoittaa tavalla, jonka ansiosta kauheaankin lapsuuteen mahtuu myös hyviä hetkiä - tai ainakin kaikkeen suhteutettuna normaalia, Ruutille ja Birgelle tavallista, elämää: joulunviettoa, kouluvuodenkiertoa, haaveita meikeistä ja äidin selvien kausien aikana miltei tasaista elämää. Enimmäkseen pääosassa on kuitenkin äidin tilanteen toivottomuus. Onkelin kerronta on toisaalta miltei naivistista, toisaalta millaista juuri siksi syvälle lapsen maailmaan katsovaa. Asiat eivät ole hyviä tai pahoja, ne vain ovat, mutta lukija toki huomaa, ettei mikään ole kunnossa. Ruutin kasvaessa teini-ikäiseksi hänen kertojanäänensä ja tapansa havainnoida ympäristöään pysyvät miltei samana kuin alle kouluikäisenä. Tämä tuo Iloseen taloon yhtenäisyyttä, mutta samalla se lisää kirjassa olevaa kertomuksenkin tasolla olevaa toiseisuutta. Toisteisuuden vuoksi kooltaan pienen kirjan lukeminen on paikoin puuduttavaa eikä kirja anna aivan niin voimakasta lukukokemusta kuin ennakkoon oletin. Vuodet vierivät, mutta kaikki toistuu ja kaltaiseni tylsästä haahuilusta pitävä lukija tylsistyi ainakin hieman.

Onkelin kirja on toisteisuudestaan huolimatta kaareltaan ehjä romaani. Se on totta fiktiossa. Ilonen talo kuvaa ajelehtivaisia ihmisiä, jotka koettavat ja toivovat jonkinlaista kiintopistettä. Ennen kaikkea se on romaani siitä, millaista lapsuus ei saisi koskaan olla.

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Kustantaja: WSOY 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 48
Kotimainen sarjakuvakirja

Pitää kertoa paha uni.
Oltiin ihan pikkuruisia koko perhe.
Jättiläinen, jolla oli sandaalit, yritti talloa meitä.
Yritän varoa teitä...
...se hoki, mutta yritti kyllä ihan tahallaan talloa.
Se kysyi, saako tiputtaa minut viemäriin!


Sottatonttu, jolla oli kolme silmää; Aikuiset päiväkodin vessajonossa nakuina; Isi, joka on piirros eikä näytä muutenkaan isiltä. Pienellä Ainolla on monenlaisia unia, joihin auttaa vain puhuminen, syli tai laulu - eikä aina mikään niistä.

Sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen on yhdessä seitsenvuotiaan tyttärensä Ainon kanssa tehnyt kirjan Ainon 3-6-vuotiaana näkemistä pahoista unista. Teoksen nimi Vain pahaa unta on erinomaisesti valittu. Se viittaa toisaalta siihen, miten aikuinen voi rauhoitella lastaan, ottaa syliin ja vakuuttaa, että unimaailma on unta, jotain muuta kuin arkea. Toisaalta voi ajatella, että vain paha uni on onneksi eri asia kuin paha uni. Kirja on isän ja tyttären yhdessä kuvittama, ja lukijan on Ainon varoittama syytä muistaa, että kirjat on vaarallisia, niistä voi saada paperihaavoja.

Ja pahoja Ainon unet ovatkin, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Luin kirjan paitsi teoksesta alkujaankin kiinnostuneena kirjabloggaajana, myös 5- ja 7-vuotiaiden lasten äitinä. Lapsen painajaiset ja pelot sekä koko perheen huonosti nukkumat yöt ovat tuttuja. Vain pahaa unta -teoksen fokus on nimenomaan lapsen unissa sekä siinä, miten vanhempi niihin suhtautuu ja kuinka vanhemmat voivat pohtia vierasta ja silti tuttua unimaailmaa yhdessä lapsen kanssa. Suosittelenkin, että vanhemmat lukevat kirjan yhdessä lastensa kanssa ja pohtivat sitä, miksi pahoja unia on olemassa. Suosittelen sitä myös siksi, että hyvin ja eläväksi piirretyt Ainon pahat unet voivat herättää monenlaisia tunteita, ehkä pelkoakin ainakin herkimmissä lapsissa. Esimerkiksi omaa kuopustani kirja pelottaa, esikoistani taas kiehtoo. Ihan pienille en kirjaa suosittelekaan, vaan sellaisille lapsille, jotka osaavat jo erottaa unen ja toden - ainakin osin (sillä se voi olla vaikeaa).

Vain pahaa unta tavoittaa lapsen unimaailman todentuntuisesti. Se on kirja, jossa riittää tarkasteltavaa yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin. Kirjan avulla vanhempi voi keskustella painajaisista lapsensa kanssa, mutta yhtä lailla lapsi voi lukea kirjaa itse – pitää sen ja unensa ikään kuin itsellään ja verrata omaa unimaailmaansa Ainon unimaailmaan. Ja sen verran hyvä Vain paha uni on, että uskoisin kenen tahansa sarjakuvan ystävän viihtyvän sen parissa.

Tietäväisen piirrosjälki on kauttaaltaan laadukasta: pelottavat, joskus absurditkin painajaiset saavat erilaisia hahmoja ja muotoja. Kuvat on samalla kertaa selkeitä sekä yksityiskohtaisia ja kuitenkin unenomaisen surrealistisia, toisinaan kirkkaita, toisinaan hämyisiä ja koko ajan ainakin lapsen mielestä pelottavia tai jännittäviä. Kuvitus ja Ainon uni- ja reaalimaailma kulkevat rinnakkain siten, että värit ja voima on valjastettu uniin, kun taas keskustelut isän kanssa on kuvitettu ja väritetty rauhallisella sinertävällä sävyllä.

Kokonaisuudessaan Vain pahaa unta on onnistunut niin tarinoiltaan kuin kuvitukseltaankin. Se muuttaa pienen tytön painajaiset eläviksi ja muistuttaa meitä aikuisia, että lasta on hyvä kuunnella myös silloin kun hän kertoo unistaan - silloinkin, kun omat yöunet tahtovat jäädä katkonaisiksi.

--

Oma, niin ikään seitsenvuotias tyttäreni on halunnut lukea kirjaa päivittäin, myös iltalukemisena. Hänen mielestään "tämä on kyllä koko kesän paras kirja, melkein yhtä hyvä kuin SOS:it. Miksi se Aino näki niitä unia vähän pienempänä? Näkeeks se nyt painajaisia? Se nukkuu sen äitin ja isin välissä, ihan samalla tavalla kuin mäkin. Tuhat tähteä!"