John Williams: Stoner

John Williams: Stoner
Kustantaja: Bazar 2015
Alkuteos: Stoner 1965
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Sivuja: 306 (sis. John McGahernin kirjoittaman johdannon; ennakkokappale)
Yhdysvaltalainen romaani

Kun hän hioi vanhoja lautoja kirjahyllyä varten ja näki pinnan karheuden katoavan, harmaan roson hilseilevän pois ja paljaan puun ja lopulta syiden tulevan näkyviin, kun hän korjasi huonekalujaan ja järjesteli niitä huoneessa, hän hahmotteli hiljakseen itseään, laittoi itseään jonkinlaiseen järjestykseen, teki itseään mahdolliseksi.

William Stoner aloittaa opinnot Missourin yliopistossa vuonna 1910. Vanhempiensa sallimuksen ja toiveiden mukaisesti hän opiskelee ensin maatalousalaa, mutta löytää akateemisen kotinsa kirjallisuudesta. Yliopistosta tulee hänen paikkansa, vaikkei hän koskaan yllä apulaisprofessuuria korkeampaan virkaan. Stonerin elämä on hiljaista ja yksinäistäkin, vaikkei hän elä yksin. Vuodet vierivät, ihmiset tulevat, menevät ja pysyvät -- elämä koostuu tuokioista ja kaikesta siitä, mistä voi piitata tai olla piittaamatta.

Fiktiivinen elämäkerta. Se tulee ensimmäiseksi mieleeni John Williamsin romaanista Stoner, jonka ensijulkaisusta on tänä vuonna kulunut 50 vuotta. Laajempaa huomiota romaani sai vasta viime vuosikymmenellä. Romaanin ennakkokappaleen kansissa siteerataan muun muassa Ian McEwania, Julian Barnesia ja New York Timesia: "se on täydellinen romaani".  Ja sellaistahan lukija alkaa väistämättäkin odottaa.

Sellaisen hän myös kuta kuinkin saa, ainakin minä sain. On mielenkiintoista, miten näin lakonisesti ja vähäeleisesti kerrottu romaani voi näin säväyttää ja tehdä sopen sydämeen. Williams ei nimittäin heittäydy tunteikkaaksi ja kuvailevaksi, vaan kertoo asiat sellaisina kuin ne tässä fiktiossa ovat. Pidän siitä. Pidän myös siitä, ettei Stonerissa ole vauhtia, se on hidastempoinen kertomus miehestä, joka elää tavallista akateemista elämää, ei tee mitään suorastaan villiä, mutta osaa silti yllättää (itsensäkin). Stonerissa dramatiikka syntyy mikrotasolla, siitä mitä joku sanoo tai jättää sanomatta. 

Williams rakentaa Stonerin taidolla, hän luo elämän yhdelle romaanihenkilölle ja samalla koukuttaa lukijan kiinni tarinaan. Miten paljon voikaan kertoa niin vähäeleisesti! Miten pienestä ihmisen onni voikaan olla kiinni, miten vähästä voi syntyä se melankolia, jossa elää. Onni on ohikiitävää, se syntyy tuokioista. Joskus on hetkiä, jotka riittävät eikä tarvita mitään enempää. Sitten maailma hiipii kohti ja elämässä tuntuu surua, josta ei voi puhua. Stoner ei kuitenkaan ole pessimisti, jos ei optimistikaan: hän ottaa vastaan sen, minkä elämä antaa tai vie pois. Silti Stoner ei ole vailla haluja, vihaa, rakkautta tai omaa tahtoa, vaan ne -- sekä yliopistolaisuus -- kumpikin määrittävät hänen(kin) tapaansa olla.

Olen vaikuttunut, suorastaan lumoutunut. Periaatteessa Stoner on lähestulkoon raporttimainen romaani erään miehen elämästä. Ja se on kuitenkin kaikkea muuta. Se on melankolinen, muttei onneton. Se on hyvin akateeminen ja suorastaan ihmeellisen koukuttava. Se on komea romaani, joka on suomennoksensa ansainnut. Romaanin loppu pakahduttaa -- stonermaisella, vähäeleisellä ja kuitenkin niin kirkkaalla tavalla.

--
Lukekaa myös Maijan, Leenan, Lauran ja Ullan mietteet.

John Boyne: Leijuva poika

John Boyne: Leijuva poika
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket 2012
Suomennos: Laura Beck
Kuvitus: Oliver Jeffers; Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 269
Kustantamosta
Irlantilainen lastenromaani


"Veljenne on hiukan erilainen kuin me muut", Alistair oli kertonut heille sinä aamuna valiten sanansa huolella. "Olen varma että se on vain väliaikaista, mutta se on silti hyvin kiusallista. Olkaa kilttejä älkääkä tuijottako häntä. Jos hän kuvittelee että hänen hulluttelunsa kiinnostaa teitä, se vain yllyttää häntä lisää."

Brocketin perhe on tuikitavallinen. Se on niin tavallinen, että tavallisempaa ja normaalimpaa saa hakea. Brocketit asuvat normaalilla asuinalueella, normaalissa talossa ja perheen vanhemmat Alistair ja Eleanor tekevät tismalleen normaaja asioita, jopa heidän koiransa Nemo on tuikitavallinen koira ja määrittelemätöntä rotua. Perheen poika Henry ja tytär Melanie syntyvät helposti eikä Eleanor aiheuta vaivaa hoitohenkilökunnalle. Kaikki on hyvin ja niin normaalisti kuin olla voi, kunnes perheen kuopus Billy syntyy. Käy nimittäin niin, että Billy Brocket on kaikkea muuta kuin normaali. Hän ei tottele kaikkein perustavimmanlaatuista lakia: painovoimaa.


Tästä alkaa John Boynen kirjoittama lastenromaani Leijuva poika. Billy-parka saa normaalit Brocketit epätoivon partaalle. He koettavat parhaansa, käyttävät poikaansa lääkärille, koettavat salata kuopuksensa tilan ja pitävät tätä sisällä. Kun he lopulta vievät Billyn ulos, kuljettavat he poikaa ensin leijassa, mutta liikaa huomiota peläten panevat tämän selkään painavan repun jonka avulla Billy pysyy maassa. Mikään ei kuitenkaan tunnu riittävän ja erään kauhistuttavan asian seurauksena Billyn reviiri laajenee huomattavasti.

Ennen kuin pohdin tarkemmin kirjaa, kehun ja ihmettelen muutamaa pikkuseikkaa. Ensiksikin, Laura Beckin käännös on laatutyötä ja kirjaa on ilo lukea. Kiitos siitä. Pari pientä, nimeämiseen liittyvää seikkaa kuitenkin hämmästyttävät: Ensiksikin kirjan nimi Leijuva poika on ytimekäs, mutta ei niin hauska ja houkutteleva luin englanninkielinen nimi The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket, joka saa lukijan pohtimaan, että mitä kauheaa Billylle oikein tapahtui. Kauhistuttava asia ei nimittäin ole se, että Billy sattui saamaan leijumisoireen heti syntyessään, vaan se kauhistuttava on jotain ihan muuta. Lisäksi kummastelen samaa kuin Kirjakirpun Jenni, alkukielinen Barnaby olisi ollut päähenkilölle ihan kelpo nimi sekin. Lyhyt ja ytimekäs Billy toki on helpompi suomalaisia lapsilukijoita ajatellen, mutta toisaalta jo alakoululaiset lukevat sujuvasti Hermionen ja Dumbledoren kaltaisia nimiä. Barnaby olisi hauska myös ääntämyksellisesti silloin, kun kirjaa luetaan ääneen.

Kummastelu sikseen. Leijuva poika on mukaansa tempaiseva tarina. John Boynella on taito kirjoittaa romaaneja, jotka toisaalta vievät mukanaan ja jotka kantavat myös suuria tunteita, usein suruakin. Olen lukenut Boynelta vain kaksi kirjaa, immigranttitarinan Tarkoin vartioitu talo ja lastenromaanin Nooa Notkoniitty karkaa kotona. Niissä molemmissa viihdyttävyys ja viehätys yhdistyvät onnistuneesti. Sama toteutuu Leijuvan pojankin kohdalla. Romaani on miellyttävää luettavaa, mutta se voisi olla ripauksen anarkistisempikin, etenkin kun sen päähenkilö on lapsi, joka on erilainen kuin kaikki muut ja joka kokee mitä erilaisempia seikkailuja ja kohtaa toinen toistaan kummallisempia ihmisiä. Kehyskertomus on fantasiaa tai reaalifantasiaa, ympäri maailmaa leijuen reissaava poika jatkaa fantasiakirjallisuudesta tuttua omituisten henkilöiden perinnettä hieman samaan tapaan kuin Katto-Kassinen tai Maija Poppanen. Tarinalla on tietenkin myös opetus lukijoilleen.

Opetuksestaan huolimatta Boyne ei tyydy helppoon loppuratkaisuun. Boyne rakentaa romaaninsa jännitteen hyvin, minkä ansiosta loppuratkaisu on nimensä veroinen siinä mielessä, että vasta viimeisissä luvuissa selviää, miten Billylle käy. Ratkaisu on sellainen, jonka uskon olevan juuri se oikea - ja jollain tapaa hyvin boynemainen. Kokonaisuudessaan Leijuva poika on hyvin kirjoitettu lastenromaani, joka pohtii erilaisuutta ja vanhempien ja lasten suhteita ja tekee kaiken suurella sydämellä. Se on myös kirja, jonka aikuinenkin lukee ahmien, mikä on osoitus vahvasta tarinasta.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta
Kustantaja: Siltala 2014
Alkuteos: Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 2013
Suomennos: Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 214
Kustantamosta
Ruotsalainen romaani

Ester pohti, oliko toiminut järjettömästi, kun oli antautunut tunteidensa vietäväksi ja lähtenyt harkitsematta ja tuskailematta toimivasta suhteesta tähän tyhjyyteen. Esterhän karttoi tylsyyttä, oli aina karttanut. Hän kärsi mieluummin kuin ikävystyi, oli mieluummin yksin kuin puhui joutavia seurassa. Ei hänellä ollut mitään jutustelijoita vastaan, he vain veivät liikaa voimia. Joutavien puhuminen uuvutti hänet. Saattoihan olla, hän pohti itsekseen, että hän oli rakastunut Hugoon, koska oli huomaamattaan pitkästynyt ja tarvitsi tätä levottomuuden, toivon ja täydellisen autuuden vuorottelua tunteakseen olevansa elossa.

Jokainen meistä on toivottavasti ollut joskus rakastunut. Kokenut onnen ailahduksen jo siitä, että näkee rakastettunsa nimen tai vain päiväuniensa kohteen nimen painettuna esitteeseen tai vilkkumassa puhelimen näytöllä - ja tiennyt kuuluvansa yhteen tuon ihmisen kanssa. Näin käy myös Ester Nilssonille, järkevälle ja analyyttiselle hieman yli kolmekymppiselle runoilijalle, joka elää vakiintuneessa parisuhteessa Perinsä kanssa ja joka yrittää aina löytää tavan torjua tylsyyttä ajattelemalla asioita omin päin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Ester kohtaa kuvataiteilija Hugo Raskin. Ester rakastuu päätä pahkaa ja vaikka hän koettaa analysoida omia tunteitaan, ei hän voi olla antaumatta intohimolle.

Kuulostaako tutulta tarinalta? Varmasti. Mutta kuten Suketus kysyy ja vastaa, ei Lena Anderssonin romaani Omavaltaista menettelyä ole missään määrin kirja, jonka on lukenut jo tuhat kertaa. Päinvastoin, August-voittajan pieni romaani on omaperäinen, tarkka, julma ja koukuttavakin kertomus siitä, mitä tapahtuu kun rakkauden huuma saa ihmisen pettämään itseään.

En usko, että paljastan liikaa Esterin tarinan juonta, kun kerron että Ester kyllä saa Hugolta vastakaikua, seuraa ja intohimoa, mutta rakkauden kanssa on toisin. Tässä on Anderssonin romaanin ydin. Omavaltaista menettelyä pohtii sitä, mihin ihmisellä on oikeus mikrotasolla, omassa elämässään. Onko oikeus vaatia vastarakkautta tai yhteydenottoja? Mitkä ovat ihmissuhteen vähimmäisvaatimukset Pohjoismaassa silloin, kun sen osapuolet ovat tiedostavia ihmisiä. Onko antamattomia lupauksia olemassa ja jos on, niin voiko niille odottaa täyttymystä?

Andersson kirjoittaa napakasti ja sisällyttää tekstiinsä paljon tarkkanäköisiä huomioita ihmisluonteesta; siitä, miten käytös muuttuu rakastuessa tai silloin, kun ei halua rakastaa. Esterin ajatus siitä, miten kaikki kuvittelevat kulkevansa vastavirtaan ja sillä tavalla se virta muodostuu, osuu mielestäni napakymppiin. Ester onkin tarkkanäköinen, mutta rakkaus ei sitä ole. Andersson on havainnoissaan myös hauska: vaikka rakkaus ei toimi, voi silti ajatella ostavansa kirjan rakkauden kohteelle - kirjakauppa vaan on jo kiinni eikä kirjan nimikään jää mieleen. Kaiken kruunaa romaanin ruotsalaisuus, josta pidin kovasti. On jonotusnumerot Systembolagetissa ja lumen eri olomuotoja, ja on myös intohimoisen yhdynnän jälkeisiä keskusteluja: "Mitä haluat aamiaiseksi?"

Anderssonin romaani on nopealukuinen, muttei pohjimmiltaan mitenkään kevyt. Sanna Mannisen onnistunut suomennos välittää kuvaa ihmisistä, jotka ovat tosia, mutteivät aina kovin miellyttäviä. Omavaltaista menettelyä ylittääkin monien tavanomaisten realististen rakkaus- tai ihmissuhdekirjojen rajat. Se saa miettimään armoa, jokaisen elämän estereitä ja hugoja sekä epämääräistä ja varmaa tietoa. Jos minun pitäisi määritellä Anderssonin kirja, kutsuisin sitä älykkääksi ihmissuhderomaaniksi - ja sellaisena hurjan hyväksi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Kustantaja: WSOY 2014
Kansi: Martti Ruokonen; Kuva: SA-Kuva
Sivuja: 334
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii välikössä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea tai väärä, sillä ne ovat vain ovia.

1800-1900-lukujen vaihteessa Maria on nuori pitäjänkätilö, jonka on saavutettava ympäristönsä luottamus. Hän saakin arvostusta, muttei koskaan pääse irti omasta ikävästään. Marian tytär, aviottomana syntynyt Lahja uskoo Jumalaan ja haluaa aviomiehen ja ehjän perheen. Lahjan mies Onni on sotasankari, joka elää kielletystä. Myöhemmin Lahjan miniä Kaarina luo omaa kotiaan Lahjan ja Onnin tyhjään taloon. Suvun vaiettu historia avautuu, mutta voiko sitä rakentaa niistä murusista, joita annetaan? Mitä se auttaa ymmärtämään? Ja voiko kaiken kipeän ja vaietun nähnyt talo muuttua kodiksi?

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys on kirja, joka samalla kertaa vakuutti minut ja vei kuitenkin hukkaan. Kinnusen romaani vakuutti minut, koska se on taidokkaasti kirjoitettu, otteessaan pitävä, rakenteeltaan komea ja henkilöhahmojensa puolesta samastuttava ja koskettava. Se vei minut hukkaan, koska minulla on vierähtänyt jo pari viikkoa enkä vieläkään osaa pukea kirjan vaikutelmia sanoiksi. Se on minulle harvinaista, koska yleensä keksin kirjoittamista helposti. Nyt tuntuu, että sain kirjalta paljon, mutta en osaa tarttua kiinni mihinkään erityiseen. Neljäntienristeyksestä on lisäksi blogeissa kerrottu jo niin paljon, että ennakko-odotukseni Kinnusen romaania kohtaan olivat suuret: Kirsin mielestä Neljäntienristeys on harvinaisen kypsä ja tasokas esikoisromaani. Leena antautui tarinan vietäväksi. Arjan maailmaa kirja ei ravistellut, mutta hän antaa romaanille kuitenkin arvosanaksi eximian. Minna tuumaa hauskasti ja osuvasti, että harvassa kirjassa lämmitetään vettä yhtä paljon kuin Kinnusen romaanissa. Kaiken lisäksi Helsingin Sanomissa Antti Majander ilmoittaa Neljäntienristeyksen olevan niin hyvä esikoisteos, että sen veroisia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä.

Heti kirjan luettuani minun oli helppoa uskoa tämä ja odotukseni täyttyivätkin. Nyt parin viikon jälkeen olen hieman varovaisempi, mutta sen tiedän, että vaikuttava ja vakuuttava romaani Neljäntienristeys on - niin esikoisena kuin kaunokirjallisuutena ylipäätään. Se on konstailematon ja vaivattomasti kirjoitettu, tarkkanäköinen ja koskettava. Nautin siitä, miten hienosti Kinnunen osaa kertoa naisen elämästä, kuinka traagisesti hän rakentaa Onnin hahmon sekä siitä, miten tarkkaan hän kuvailee elämää eri vuosikymmenillä: miten 1930-luvulla pelätään tuperkkeliä, kuinka Kaarina vuonna 1966 saa kauan toivomansa jääkaapin ja kuinka oman pikkulapsuuteni vuosina käännellään jo lämpöpattereita ja pannaan leivälle gotleria, kurkkusiivut siirretään sivuun, totta kai.

Vaikka Neljäntienristeyksessä on vahvaa arkikuvausta, ei kirjassa kyse ole kuitenkaan jääkaapista tai makkarasta, vaan ihmisen ikävästä, häpeästä, kunnianhimosta, kätketystä ja kielletystä sekä välittämisestä silloinkin, kun siihen on vaikea uskoa. Ja siitä, miten hiljaisessakin talossa voi kuulua askeleita. Kinnunen kasvattaa komean ja realistisen, yllättävän perinteisenkin sukutarinan pienistä paloista, joissa on paljon arkea ja piilotettuja tunteita. Hän kirjoittaa ihmisistä, jotka voisivat kuulua kenen tahansa lukijan sukuun ja rakentaa kaiken fragmenteista - juuri sellaisista, joista elämä ylipäätään koostuu.

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: Sweetness at The Bottom of The Pie 2009
Suomennos: Maija Paavilainen
Sivuja: 385 (ennakkokappale)
Kustantamosta
Kanadalainen, Iso-Britanniaan sijoittuva mysteeri

Kunpa voisin sanoa, että olin ytimiäni myöten järkyttynyt, mutta en ollut. Kunpa voisin sanoa, että vaisto käski minun juosta pois, mutta se ei olisi totta. Sen sijaan katsoin tuota näkyä lumoutuneena ja yritin huomata kaikki yksityiskohdat: vapisevat sormet, ihon joka muuttui lähes huomaamattomasti pronssisen himmeäksi, aivan kuin kuolema itse olisi hengittänyt siihen siinä silmieni edessä.
Huomasin myös täydellisen hiljaisuuden.
Kunpa voisin sanoa että minua pelotti, mutta ei minua pelottanut. Oikeastaan päinvastoin. Tämä oli ilman muuta mielenkiintoisin asia mitä minulle oli koskaan tapahtunut.

Buckshaw, Englannin maaseutu vuonna 1950. 11-vuotias Flavia de Luce asuu isänsä ja ärsyttävien siskojensa kanssa suvun vanhassa kartanossa ja keskittyy mieluummin keittäjän, rouva Mulletin, kiusaamiseen sekä kotilaboratoriossaan tekemiin kemian kokeisiinsa kuin hyvään käytökseen ja kasvamiseen. Eräänä päivänä kartanon alueelta löytyy kuollut lintu, jolla on nokassaan arvokas postimerkki. Pian tämän jälkeen Flavia kohtaa kuolemaa tekevän miehen, joka ennen pitkää muuttuu murhatuksi ruumiiksi kartanon kukkapenkissä. Kuka on tuo vainaja, tuo punatukkainen muukalainen? Miksi isä on niin outo ja kenen kanssa hän riiteli aiemmin? Ja kuka ihme on haukannut palasen rouva Mulletin vaniljapiirakasta? Tarvitaan Flavian nokkeluutta ja kemian tuntemusta ennen kuin monimutkaisen murhamysteerin palaset loksavat kohdilleen.

Luen harvoin samaa kirjaa kahteen kertaan. Teen sen tavallisesti vain silloin, kun kirja on itselleni rakas klassikko, kuten vaikkapa monet Jane Austenin teokset tai silloin, kun kirja puhuttelee ja kantaa mukanaan ihmeellistä valoa, kuten Joel Haahtelan romaanit. Nyt tartuin teokseen, jonka kuuntelin äänikirjana pari vuotta sitten. Kanadalaisen Alan Bradleyn Sweetness at The Bottom of The Pie on julkaistu suomeksi nimellä Piiraan maku makea ja se kolahti postilaatikkooni ennakkokappaleena. Flavian seikkailut murhamysteerin parissa olivat jääneet mieleeni kohtalaisen näppäränä tarinana, jossa oli hieman höttöinen juoni, mutta tismalleen oikeanlaista brittitunnelmaa. Kotoisten dekkarien ystävänä halusin rentoutua Bradleyn kirjan parissa viimeinkin suomeksi - ja viimeinkin painetun kirjan sivuilla, sillä en ole suuri e- tai äänikirjojen ystävä.

Voisin kirjoittaa vertailun siitä, millaista on kuunnella ja lukea samaa kirjaa kahdella eri kielellä. En kuitenkaan tee sitä, vaan totean, että kuten Piiraan maku makeaa äänikirjana kuunnellessani, ihastuin nytkin hyvään tarinan kuljetukseen, nokkelan Flavian persoonaan ja täydelliseen tunnelmaan. Bradley hallitsee miljöökuvauksen ja kaltaiseni puolianglofiili ei voi olla kuin ihastunut siihen. Periaatteessa Bradley tuntuu suorastaan leikittelevän kliseillä. Hän kirjoittaa brittiläisestä ruuasta, rouva Mulletin valmistamista de Lucen perheelle kelpaamattomista piiraista, lämmöllä ja hartaudella, mutta pieni pilke silmäkulmassa: leipäkin käy pullasta, kun sille levittää paljon voita ja fariinisokeria. Sama ironia on tunnistettavissa vaikkapa Greyminsterin koulun nurmikenttien kuvauksessa. Kampusalue on kuin valtavaksi suurennettu Agfacolor-valokuva, jotain sellaista kuin kirjassa Kuvankaunis Britannia.

Bradley kirjoittaa sujuvasti, mutta Flavian tarina on paikoin epäuskottava: kuinka moni 11-vuotias toimii niin fiksusti kuin Flavia? Tarinassa on myös jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta toisaalta se sopii brittiläiseen kartanomiljööseen eikä murhakaan heti ratkea, vaan sen selvittely vaatii vääriä johtopäätöksiä ja paljon odottelua. Onneksi Flavia on nokkela tyttö eikä mitään söpöliini, hän osaa käyttää fiksuuttaan hyödyksi silloin, kun se on tarpeen oman ja läheistensä nahkan pelastamiseksi: Joka valheen suusta luikauttaa, sen äiti henkensä menettää saa. Entä sitten, kun äiti on jo kuollut? Flavia voi hyvin valehdella hieman ja Piiraan maku makea pitääkin sisällään aimo annoksen veijaritarinaa. Lisäksi Flavian mieltymys luonnontieteisiin, kemiaan, on hauskaa vaihtelua. Tässä yhteydessä voisin vinkata toisestakin luonnontieteilijätytöstä, tyttökirjaperinteeseen nojaavasta Luonnonlapsi Calpurnia Tatesta. Flavia De Luce on kuitenkin nuoresta iästään huolimatta oikean murhamysteerin äärellä, minkä vuoksi nämä tiedemaailmasta viehättyneet tytöt saavuttavat varmasti osin eri yleisön.

Vaikken vertailekaan englanninkielistä äänikirjaa ja suomennettua painettua kirjaa, sanon että nautin tietenkin enemmän lukemisesta kuin kuuntelemisesta. Olen huolimaton äänikirjan kuuntelija ja nyt lukiessani kirjan monet nyanssit nousivat paremmin esille. Piiraan maku makea ei ole täydellinen dekkari eikä se ole kirja, joka jää ikuisiksi ajoiksi mieleen. Se on vain nokkela ja kestonsa verran viihdyttävä tarina. 

Mutta se on pahuksen hauska, juuri oikealla tavalla peribrittiläinen - kanadalaisen kirjoittamanakin! - ja viehättävästi vanhanaikainen lajityyppinsä edustaja. Se edustaa juuri sitä kotoisten dekkarien perinnettä, josta Neiti Marple ja Midsomerin murhatkin ovat peräisin ja juuri siksi suosittelen tätä postimerkkeihin ja myrkkyihin keskittyvää romaania kaikille vanhanaikaisten dekkarien ja Englannin ystäville.

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Petri Vartiainen: Isäasentoja
Kustantaja: Otava 2014
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 159
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Kulttuurikodin lapsi ei eksy sanojen maailmassa.
Leikitään piilosta. Sohvan takaa kuuluu Simon huuto: "Olen vessassa!"
Etsijä-Lassi paikantaa huudon, kääntyy katsomaan olohuoneen suuntaan, mutta lauseen merkitys pakottaa hänet kävelemään toisaalle, kurkistamaan vessan ovelta.

Isyydellä on monet kasvot: on niitä, joita kutsutaan iskäksi ja niitä, jotka ovat selvästi faijoja. Lapsen saaminen muuttaa miestä, ennen vaikkapa Jussina, Jannena tai Petrinä tunnettu mies muuttuu isäksi. Millaista isyys on? Miten rooliodotukset ja arkitodellisuus kohtaavat? Mitä tehdä, kun vaimo haaveilee vielä kolmannesta tai ehkä neljännestäkin lapsesta? Millainen on isä, joka ei itse rakenna omaa taloaan? Tai isä, jolla on piilokirjoja joka paikassa? Tuntuu, että isältä "edellytetään kaikkea", muttei "odoteta ammattitaitoa".

Onpa lystikäs ja ilahduttava kansi, ajattelin kun posti toi minulle yllättäen Petri Vartiaisen kirjan Isäasentoja. Varmasti ihanaa, kepeää luettavaa ja juuri sopivaa flunssaiseen olotilaani, ajattelin. Arvelin, että nuorehkon isän tunnoista kertova kirja sopisi hyvin myös oman perheeni arkeen, jossa parhaillaan odottelemme kuopuksen koulupaikkapäätöstä. Olin oikeassa – ja osin väärässäkin.

Olin oikeassa, koska Isäasennoissa on jotain hyvin sydämellistä ja paljon hauskaa. Vartiainen kuvaa päähenkilönsä tuntoja selvällä kokemuksen äänellä. Hän antaa isälle määritelmiä ja tyypittelee isää: hän pohtii muun muassa sitä, miksi isä ei ole kokonaisuus, vaan rakentuu muistoista, hakee omaa paikkaasa ja yrittää toimia kuten isän pitää. Vartiainen kuljettaa lukijansa arjen pieniin sattumuksiin, huvittaviin ja traagisiinkin tapahtumiin. Kirjassa on myös lukuisia viittauksia kirjallisuuteen. Nämä viittaukset ovat kekseliäitä ja kauttaaltaan hyvää tilannetajua noudattavia. Kirjallisuuden ystävä nauttii paitsi Vartiaisen piilokirjoista ja miltei kokoaikaisesta lukemisesta, myös viittauksista muun muassa Carpelaniin, Rasaan, Leinoon ja Saarikoskeen.

Pienen kirjan kaikki neljä osaa pitävät sisällään erilaisia sävyjä ja se, mikä alkaa yhden perheen kaoottisenhauskana arkikuvauksena muuttuu käsittelemään isyyttä sukupolvikokemuksina – tuttua "murheellisten laulujen maata" unohtamatta. Tässä hauskuus katoaa ja traagisuus astuu tilalle. Isäasentoja ei olekaan yksinomaan kepeänhumoristista luettavaa, vaan yritys näyttää, ettei isää ole olemassakaan jonkinlaisena arkkityyppinä. Vartiaisen isähahmo ei edes yritä ymmärtää kaikkea, vaan on kenen tahansa tavoin ymmällään kaiken tuntemansa elämän edessä.

Isäasentoja tuli kolmanneksi vuonna 2012 järjestetyssä Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailussa. Kilpailun voitti Tua Harnon hieno Ne jotka jäävät ja toiseksi tuli Meri Kuusiston Amerikkalainen. Vartiaisen romaani on siis varsin kelvollisessa seurassa ja hyvä niin. Kaunokirjallisuutena Isäasentoja on mielenkiintoinen teos. Se ei ole kertomuskokoelma, ei suoraviivainen romaani eikä onneksi yleistä isyysfilosofiaakaan. Sitä on vaikea lokeroida, mikä häiritsi hieman omaa lukukokemustani, mutta Vartiainen kirjoittaa sellaisella hellällä ihmettelyn ja rehellisyyden vuorottelulla, että lopulta annoin muodoille piut paut ja hyppäsin mukaan hieman yli kolmekymppisen miehen tuntoihin. Hyppäsin siihen tuttuun maailmaan, jossa räkää ei pidä syödä, mutta se sattuu olemaan lapsen herkkua; maailmaan, jossa on kuurankarheita sanoja ja jossa voi katsoa, kuinka omat lapset uneksivat.

Isäasentoja voi lukea romaanina tai kokoelmana ajatuksia. Vaikka Vartiainen kirjoittaa fragmentaarisesti ja paikoin luonnosmaisesti, peilaa hän isän tuntoja ja isyyden monia muotoja tavalla, josta tällainen äiti-ihminenkin saa hyvin kiinni. Vartiaisen isähahmo on usein hukassa, mutta silti koko ajan mies paikallaan. Siksi Isäasentoja on tavattoman sympaattinen kirja.

--
P.S. Isäasentoja on jo luonut yhden merkittävän kohdan oman perheeni muistoihin: kuusivuotiaani on jo jonkin aikaa tuntenut kaikki kirjaimet ja tunnistanut alkuäänteitä, mutta Vartiaisen kirjan kannesta hän ihan itse luki sanat "isä" ja "ase". Sanapari on tietysti melkoinen, mutta tästä se lukeminen lähtee!

Isäasentoja ovat tutkailleet myös Kirsi, Tuija ja Minna.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 380
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen, Japaniin sijoittuva tietokirja

Miellyttäviä asioita:
Sateisena lauantaina, kun on ensin siivonnut huoneensa, pessyt pyykit ja suonut itselleen omakätisen minijalkahoidon, ei ole mitään parempaa kuin päättää viettää päivä vuoteella loikoillen, sateen ropinaa, litinää ja lotinaa kuunnellen ja Sei Shonagōnin päiväkirjaa lukien.

Sei Shonagōn, yli tuhat vuotta sitten Japanissa Heian-kaudella elänyt hovinainen kiehtoo Mia Kankimäkeä. Kankimäki lähestyy 40 ikävuottaan, työskentelee kustantamossa mainostoimittajana ja on leipääntynyt elämäänsä, samanlaisina toistuviin päiviin, Otavan Graniittilinnaan ja ehkä sinkkuuteensakin. Sei Shonagōnin teos Tyynynaluskirja pitää Kankimäen otteessaan niin, että hän päättää jäädä vuorotteluvapaalle ja matkustaa Japaniin tutkimaan Sein elämää. Kankimäellä ei ole tietoa rahoituksesta eikä edes siitä, onko Tyynynaluskirjaa ollut oikeasti olemassakaan - tai sitä, kuka Sei todellisuudessa oli.

Minulle kävi kuten ystävälleni Saralle: sain ennakkokappaleen ulkokuoreltaan viehättävästä kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin jo viime kesänä. Ajattelin kyllä lukea kirjan, mutta jotenkin kirja hautautui pinojen alle. Pelkäsin myös, että kirja on hieman hörhö tai pelkäämäni elämäntapaoppaiden kaltainen. Tyynynaluskirjankin tiesin vain Peter Greenawayn elokuvasta Pillow Book. Ehdin jo lainata lukemattoman kirjan työkaverilleni. Sitten alkoi ilmestyä kirjaa käsitteleviä blogitekstejä, osa varovaisen, osa totaalisen innostuneita. Saran ohella kaikkein ihanimmin kirjoittivat Liisa ja Joana. Lopulta sain kirjan takaisin lainasta ja yhden kotibussimatkan aikana miltei lankesin siihen, miten Kankimäki puhuttelee Sei Shonagōnia:

Sinä listaat hurmaavia asioita, masentavia asioita, ärsyttäviä asioita. Elegantteja asioita, julkeita asioita, harvinaisia asioita. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Ja niin listaa Kankimäkikin, mikä ihastuttaa minua, listojen ystävää. Kankimäki listaa yksinkertaisia asioita, kuten pyykkikone. Hän luettelee ostoslistassa oudolta näyttäviä asioita: hiiren patteri. Hän käy läpi asioita Lontoossa, kuten kaupan kassat, jotka sanovat darling. Ja tietenkin mukana on myös asioita, joita ei voi kuin rakastaa: bambumetsät ja jotain vielä enemmän. On taivaallisia asioita, kuten tee. Tässä vaiheessa olin jo pudonnut jonnekin toiseen maailmaan. Sellaiseen maailmaan, jota en itse koeta tai haluakaan saavuttaa, mutta jossa on ihmeellistä ja ihanaa vierailla kirjan sivujen välityksellä.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ei tietenkään ole pelkkää luetteloa, enemmän kaikkea muuta. Se on mielenkiintoisesti rakennettu teos, joka pitää otteessaan. Se on sekoitus omakohtaista päiväkirjaa, tutkimuspäiväkirjaa, matkakirjaa ja jonkinlaista fiksua ja ei-opastavaa elämänmuutoskirjaa. Tästä kaikesta johtuen Asioita on kiehtova, innostava ja paikoin hyvällä tavalla ärsyttäväkin. Nimittäin vaikka Kankimäki kertoo paljon vastoinkäymisistään ja turhautumisestaan Japanin-matkojensa ja kirjansa työstämisen aikana, niin silti moni asia, kuten vieraaseen kulttuurin solahtaminen, tuntuu sittenkin sujuneen miltei kadehtittavan helposti, vaikka totta kai Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden aikana Japanissa ollut Kankimäki kohtasi monenlaista. Lukijalle jää kaikesta aavistuksen romantisoitu olo. Lisäksi en voinut tuntea pientä vierautta silloin, kun Kankimäki kirjoitti Seistä kämppäkaverinaan. Itse en ole edes lapsena saanut tuntea mielikuvitusystäviä. Toisaalta juuri Seille puhuminen ja Sein pitäminen ystävänä tekee Asioista osin niin kiehtovan kuin se on, näin kirja eroaa muista matka- ja elämänmuutoskertomuksista. Kokonaisuudessaan pidinkin kirjasta paljon ja haluan kantaa Asioita omassa sydämessäni.

Kirjaa lukiessani halusin nyökytellä, kommentoida ja ihmetellä kaikkea. Tunsin halua keskustella Kankimäen kanssa, ottaa kantaa ja samalla myös valokuvata kirsikankukkia tai suloisesti humaltua illanvietossa. Välillä hymyilin, melkein nauroinkin: nauroin karjalanpiirakoita kauppaavalle Kiitos-nimiselle kiotolaisleipomolle. Pohdin, millaista olisi pitää pesukarhua lemmikkinään, kuten Kankimäen eksä (jolla on nyksä!) ja nautin siitä, miten hienosti Kankimäki kirjoittaa Virginia Woolfista ja Seistä. Kaiken muun hyvän lisäksi Kankimäki kirjoittaa Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illasta niin osuvasti, että voisin melkein itkeä (Pitkän päivän ilta on yksi koko bloggausaikani suurimmista suosikeistani): hänen mukaansa tarinan yllä leijuu selittämätön melankolia, elämän kauneuden tuottama suru.

Lempeä surumielisyys ja suuri onni leijuvat myös Kankimäen kirjassa, etenkin onni ja sen myötä vapaus. Voi että!


P.S. Miellyttäviä asioita:
Kirja, josta pitää hyvin paljon ja joka on täynnä merkintöjä, huomautuksia ja koirankorvia. Erityisen rakkaan kirjan tulee näyttää siltä että sitä on luettu paljon - ei ole mitään syytä käsitellä sitä hellävaroen ja jälkiä jättämättä, päinvastoin.

Ihastuin Mia Kankimäen kirjaan ja vaikkei se (vielä!!) ole erityisen rakas, siitä tullee kirja, johon palaan vielä joskus uudestaan. Otin alla olevan kuvan silloin, kun olin lukenut kirjasta kaksi kolmasosaa, näyttää lupaavalta. Näyttää kirjalta, josta pitää hyvin paljon. Kirjalta, josta ei välttämättä tule tyynynaluskirjaa, mutta yöpöytäkirja kuitenkin.

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus
Kustantaja: Tammi 2014
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 249 (ennakkokappale, kirja ilmestyy 11.2.2014)
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen, Islantiin sijoittuva romaani

Kirjan luettuaan Kjarri mietti aina tehdessään ensimmäisen siistin viillon linnun vatsaan.
Millainen rakkaus oli kasannut linnun.
Millainen rakkaus oli saanut juuri nämä siivet kiinnittymään ruumiseen ja nostamaan sen korkeuksiin ja saanut nämä jalat ottamaan maan vastaan ja juuri tämän pienen sydämen pumppaamaan verta ja lämpöä.
Ja millainen viha oli saanut aineet eroamaan toisistaan. Ja miksi. Miten ihmeitä aikaansaava rakkaus saattoi antaa tilaa kaiken lopettavalle vihalle. Miten kaksi niin suurta voimaa saattoi mahtua niin pieneen tilaan?
Sovitaanko, ettei kumpikaan koskaan saa Vigdistä?

Kolme lasta, veljekset Kjarri ja Birk sekä tyttö nimeltä Vigdis ystävystyvät. He tutustuvat lunnien äänistä täyttyvällä kotisaarellaan ja heistä tulee erottomattomia. He päättävät pysyä kolmikkona ikuisesti, vaikka hulluna ja yksinkertaisena pidetty kaunis meno-Dalla seuraakin heitä. Kolmikko varttuu ja nuoruus tuo mukanaan kiellettyjä tunteita. Yhden on lähdettävä saarelta, kaksi jää. Paluu tapahtuu juuri silloin, kun tulivuori alkaa purkautua.

Noin vuosi sitten luin Anna-Kaarin Hakkaraisen esikoisromaanin Verkko, jota pidin hyvin kirjoitettuna, joskaan ei kaareltaan ihan täysin kantavana romaanina. Pidin Hakkaraisen kirjoitustyylistä, joten ilahduin kun sain nyt helmikuussa ilmestyvän Purkauksen luettavakseni. Ajatus kolmen ihmisen rakkaustarinasta Islannissa kiehtoi jo ennakkoon: miten kirjan esittelytekstissä mainitut rakkaus, kuolema, idylli ja sen särkyminen sekä ilo sovittuvat yhteen? Voiko purkaus ja halkeileva maa yhdistää sen, mikä on aiemmin eronnut toisistaan - vai tuleeko kolmikon väliin entistäkin suurempi railo?

"Millaisen asetelman sinä sitten tekisit meistä?" Kjarri kysyi. "Minusta, Birkistä ja Vigdiksestä."

Purkauksen tarina on mitä perinteisin: nainen, tyttö, tulee veljesten - ensin poikien, sitten miesten - väliin. Yhtä lailla perinteinen on romaanin rakenne: Kjarri, Vigdis ja Birk saavat kaikki oman äänensä kuuluviin, jokainen kertoo oman näkökulmansa. Perinteinen tai ei, rakenne on onnistunut ja jokaisen kertojanääni kuljettaa tarinaa eteen päin. Hakkaraisen kirjassa on paljon muutakin hienoa: on ihanuutta lapsuuskuvauksessa ja Islannin maisemissa, on surua suhteessa menneeseen, suhteessa Vigdiksen hulluun äitiin ja siihen tunnelmaan, jota koko romaani kantaa. Hakkarainen kuvaa parhaiten juuri lasten maailmaa, painimista, juoksemista, leikkiä sekä ihastumista ja omistushalua. Myös maisemia Hakkarainen kuvaa komesti: Islannin maaperä on kuuma, taivas alaston tai vaihtoehtoisesti joskus niin luminen, että se muistuttaa Vigdistä Yasunari Kawabatan Lumen maasta, kirjasta jollaisen Vigdis olisi halunnut kirjoittaa. Tunnelmien luomisessa Hakkarainen on vahvimmillaan ja yksittäiset kohtaukset ovat kuin valokuvia tai maalauksia.

Tässä valossa Purkaus onkin Verkkoa parempi romaani. Hakkarainen kirjoittaa jälleen kerran viimeistellysti. Hänen lauseensa ovat kauniita, tunnelmat tiiviitä ja ihmisensä kiehtovia. Islannista Hakkarainen kirjoittaa niin, että haluaisin oitis matkustaa tuonne tarinoiden ja jäätiköiden maahan. Mutta. Kuten Verkon kohdalla, jäin nytkin kaipaamaan jotain: jotain vaikeasti nimettävää. Purkaus nimittäin viehättää, muttei kosketa. Hiotun pintansa, uljaiden maisemiensa, lunnihuutojensa ja periaatteessa komean tarinansakin alla se jää ontoksi. Symboliikka, esimerkiksi Vigdiksen letteihin liittyvä, on ilmiselvää. Kaikki hieno tuntuu olevan heti pinnalla, vaikka aineksissa olisi syvempäänkin. Romaanin alku ja loppu ovat hienoja, mutta nekään eivät sovitu kovin hyvin yhteen (tästä haluaisin keskustella kirjan lukeneiden kanssa joskus jossain), vaikka sellaista odotin.

Olen kuitenkin toiveikas, että Hakkaraisesta tulee joskus "minun kirjailijani". Sen verran olen pitänyt hänen tekstistään jo kahden romaanin verran, vaikken vielä ole täysin vakuuttunut. Jään siis odottamaan mahdollista kolmatta ja toivon, että se epämääräisesti kaipaamani jokin vihdoin löytyy. Vaikka tämän islantilaisen balladin sointi nyt olikin vähemmän väkevä, oli se kuulas eikä kokonaan vailla rosoa.

---
Jotain jäi kaipaamaan myös Mari A.

David Walliams: Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuteos: Mr Stink 2009
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: Quentin Blake
Sivuja: 256
Mistä: Kustantamosta
Brittiläinen lastenromaani

Eräänä aamuna herra Lemu ilmaantui noin vain kaupunkiin ja asettui asumaan vanhalle puiselle penkille. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli tullut tai minne hän kenties oli menossa. Kaupunkilaiset olivat hänelle enimmäkseen kilttejä. Toisinaan he heittivät muutaman kolikon hänen jalkojensa juureen ja kiiruhtivat sitten matkoihinsa silmät vettä vuotaen. Mutta kukaan ei ollut hänelle ystävällinen. Kukaan ei pysähtynyt juttelemaan.

Herra Lemu nimittäin lemuaa. Mikään koko maailmassa ei haise yhtä pahalle kuin herra Lemu - paitsi hänen partansa, joka oli täynnä vanhoja munan, makkaran ja juuston nokareita, jotka olivat pudonneet hänen suustaan vuosia sitten. Herra Lemun pieni musta koira Herttuatarkin haisee. Eräänä päivänä herra Lemu ja Chloe kohtaavat. 12-vuotias Chloe on hienoa yksityiskoulua käyvä hyljeksitty tyttö. Hän on pullea lukutoukka, jonka sisko Annabelle on perheen täydellinen prinsessa. Äiti on viimeisen päälle laittautuva nousukasmainen poliitiikko, joka haluaa täydellisen kodin ja täydellisen perheen. Autotehtaassa työskentelevä isä ja pullea Chloe hävettävät äitiä, joka haluaa tahrattoman kodin. Ja tietenkin käy niin, että Chloen kanssa ystävystynyt herra Lemu muuttaa asumaan perheen puutarhavajaan. Herra Lemu ei ole kuitenkaan helppo tapaus: hän tuntuu hallitsevan etiketin täydellisesti, mutta esittää myös vaatimuksia kuin asuisi hienoimmassa hotellissa. Kuka herra Lemu oikein on? Ja onnistuuko Chloe pitämään ystävänsä salassa, kun herra Lemun lemuava lemu leijailee kaikkialla...

Pikku-Britannia-sarjasta tuttu David Walliams on kirjoittanut lastenromaanin Herra Lemu, jota kustantaja vertaa esittelyssään itse Roald Dahliin. Kun kirjan kuvittajaksi on saatu piirrosjäljetään omaperäinen ja tunnistettava Quentin Blake, alkavat lukijan odotukset olla pakostakin suuret.
 
Vihkoa oli vaikeampi repiä kuin äiti oli olettanut, ja hän joutui yrittämään muutaman kerran ennen kuin sai aikaan ensimmäisen repeämän. Mutta pian vihko oli pelkkää silppua. Chloe seisoi pää kumarassa ja silmät kyynelissä, kun äiti pudotti silpun roskakoriin.
"Haluatko että sinusta tulee samanlainen kuin isästäsi? Menet autotehtaaseen töihin?" [--]

Odotukset kyllä aika lailla täyttyvätkin. Nimittäin voisin periaatteessa kiteyttää koko blogiarvioni yhteen lauseeseen: Herra Lemu on ihan mahtava! Ja siinä se. Mutta blogiani lukevat tietävät kyllä, etten kykene aivan noin lyhyeen luonnehdintaan. Joten:

David Walliams on kirjoittanut hienon lastenromaanin, joka nivoo yhteen paljon tuttua ja sopivasti uutta: yksinäisen lapsen, epäreilun vanhemman, ennakko-oletukset ja -luulot, koko joukon salailua ja noloja tilanteita sekä tarinan, joka tempaisee mukaansa. Chloen pyrkimäinen äiti ja hissukkamainen isä ovat sinänsä hyvin tyypillistä lastenkirjakuvastoa: toinen tuntuu olevan ilkeä ja puolueellinen ja toinen taas on lempeä ja vetäytyvä vanhempi, eräänlainen liittolainen. Äiti näkee Chloessa ihraa ja traania ja satsaa kaiken Annabelleen, täydelliseen siskoon, joka saman päivän aikana harrastaa mäkihyppyä ja kanaalin yli uimisen treenejä ja ehtii vielä kymmeneen muuhunkin menoon, muun muassa saukon kasvattamisen kurssille. Herra Lemukin on rusetteineen, tweedtakkeineen ja haisuineen hienostuneen kulkurin prototyyppi, mystinen ja sivistynyt resupekka. Epätavalliset kohtaamiset ja irvailu esimerkiksi äidin poliittiselle toiminnalle saavat hytkymään naurusta.

Naurun vastapainoksi Herra Lemu tarjoaa aimo annoksen vakavaa asiaa, romaani on tietenkin kertomus hyväksynnästä ja ihmisen oikeudesta olla juuri sellainen kuin on. Aikuislukijalle kirja ei ole kovin yllätyksellinen, mutta tuttuus ei ole puute ainakaan kirjassa, joka hauskuuttaa, ajatteluttaa, koskettaa ja koukuttaa. Tärkeää on myös se, että alakouluikäinen yllättyy ja oivaltaa monta kertaa lukukokemuksensa aikana. Aikuislukija saa kirjalta yhteiskuntakritiikkiä, piikikästä brittihuumoria sekä melkoisen määrän tunteita ja suruakin. Lapselle kirja tarjoaa hauskan seikkailun ja herra Lemun arvoituksen sekä Chloessa, epävarmassa kirjoittajatytössä, samastumiskohteen.

Onko David Walliams uusi Roald Dahl? Ei tietenkään. Mutta hän on valtavan hyvä: hauskuudessaan, yhteiskunnallisuudessaan ja sydämellisyydessään Herra Lemu on yksi parhaimmista viimeisen vuoden aikani lukemistani lastenkirjauutuuksista.

---
Kahdeksanvuotiaani halusi taas kerran sanoa jotain kirjasta: "Tää oli melkein paras kirja. Harry Potter on kyllä paras, mutta tälle annan tuhat tähteä." Joskus minusta tuntuu, että kahdeksanvuotiaalle se viimeisimmäksi luettu kirja on aina se kaikkein paras, mutta Herra Lemu piti meidät molemmat otteessaan.

Myös Hemulin kirjahyllyn Henna on lukenut kirjan.

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: We Need New Names 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Mistä: Kustantamosta
Zimbabwelais-amerikkalainen romaani

Kun kaikki luhistuu, tämän maan lapset lähtevät kiireesti ja hajaantuvat kuin palavaa taivasta kavahtavat linnut. He pakenevat omasta viheliäisestä maastaan, jotta voisivat tyydyttää nälkänsä vieraissa maissa, pyyhkiä kyyneleensä oudoissa maissa, sitoa epätoivonsa haavat etäisissä maissa, mumista arkoja rukouksiaan pimeyteen kummallisissa maissa.

Kulta asuu Paratiisissa ja vierailee joskus Budapestissa ja Kiinassa. Paratiisssa on hökkeleitä, Budapestissa isoja taloja ja Kiinassa vierastyöläisiä. Kulta ja hänen ystävänsä Luojatietää, Kovanaama, Chipo ja monet muut leikkivät maaleikkiä, varastavat guavoja, hymyilevät avustustyöntekijöille ja koettavat hankkiutua eroon Chipon, raskaana olevan lapsen, mahasta. Kullan elämä ei ole aina ollut köyhää, hän on asunut joskus talossa ja hänen vanhempansa ovat käyneet yliopistoa, nyt isä on muuttanut Etelä-Afrikkaan ja äidillä näy miesvieraita. Myöhemmin Kulta muuttaa Yhdysvaltoihin, Coca-Colan ja Rihannan maahan, jossa kaikki on ihan erilaista kuin Kulta tai hänen Afrikkaan jäävät läheisensä ajattelevat.

Maailma tuntuu olevan täynnä näitä: kasvutarinoita ja maahanmuuttokertomuksia, joissa päähenkilö aika rajujenkin kokemusten kautta katsoo niin entistä kuin uutta kotimaahaan. Tarinoita, joissa paratiisia ei oikeasti ole ja joissa ilo syntyy pienestä ja järkytyksistä tulee arkipäivää. Zimbabwelaissyntyisen amerikkalaisen Noviolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet on kuitenkin kirja, joka kannattaa lukea - tai Maijan sanoin: "tämä kirja teidän on luettava".

Tänään me hankkiudutaan kertaheitolla eroon Chipon mahasta. Ensinnäkin se vaikeuttaa meidän leikkejä ja toiseksi Chipo kuolla kupsahtaa jos me annetaan sen synnyttää vauvansa.
[--]
Me hankkiudutaan eroon Chipon mahasta Taivaantien takana kasvavan mphafan juurella.

Me tarvitaan uudet nimet on lukemisen arvoinen, koska sen sinänsä tuttu tarina tulee lähelle lukijaa ja kyseenalaistaa monia tärkeitä teemoja, kuten avustustyötä, ja koska Bulawayo kirjoittaa niin raikkaasti ja hyvin. Kertomus on Kullan, mutta se voisi olla monen muunkin Yhdysvaltoihin muuttaneen zimbabwelaisnuoren tarina. Zimbabwea ei (muistaakseni) maana tosin mainita, vaan maa on anonyymi, mutta koska kyse on kirjailijan omasta synnyinmaasta ja muusta eteläisen Afrikan maasta kuin Etelä-Afrikasta, kulkevat lukijan ajatukset juuri entiseen Rhodesiaan. Bulawayo kirjoittaa lapsen ja nuoren näkökulmasta ja tarkkailee siten maailmaa, joka on vaarallinen, väkivaltainen, rasistinen, seksistinen ja kuitenkin täynnä leikkiä, ystävyyssuhteita ja halua muuttaa oman elämänsä suuntaa.

Kulta on erinomainen, joskaan ei kovin omaperäinen päähenkilö. Hän näkee aikuisten maailmaan, mutta luo leikkejä sinne, missä niitä tarvitaan. Teini-ikäisenä hän tietää paljon enemmän, minkä vuoksi hän ei ole naiivi, muttei menetä uskoaan huomiseen. Vaikka Kulta on enemmän tarkkailija kuin hänen lapsuus- tai teini-ikänsä toimivat ystävät, kokee ja katsoo hänkin monenlaista. Yhden luvun nimi kertoo siitä, kuinka tyttöjen katsomat elokuvat sisältävät kohtauksia, jotka voivat vahingoittaa herkimpiä katsojia ja tuon kohtauksen Bulawayo kirjoittaa niin, että herkempi lukijakin voi järkyttyä. Me tarvitaan uusissa nimissä onkin paljon järkyttävää, mutta enemmän arkea, haaveita ja kaikkeen vaikuttavaa politiikkaakin. Kulta samalla kertaa elää ja analysoi kaikkea ikäisekseen varsin kypsästi.

Bulawayon kieli on tajunnanvirtaista, mutta kuitenkin helppolukuista. Hän kyllä periaatteessa rikkoo kielen rakenteita; unohtaa pilkut ja luo Kullan kertojaäänelle omanlaisensa, hieman hengästyttävän rytmin. Toisaalta romaani on niin mukaansa tempaiseva ja hyvällä tavalla lukuromaanimainen, että kirjan lukee nopeasti. Sari Karhulahden suomennos on laatutyötä. Romaanina Me tarvitaan uudet nimet on episodimainen: kuten Oota mä luen tän eka loppuun -blogin Minnakin huomaa, jotkut kirjan luvut ovat hyvin novellimaisia. Silti kyse on kaareltaan ehjästä romaanista. Vaikka kieli on sujuvaa ja vahvaakin, on romaanin suurin anti kuitenkin se tapa, jolla se kyseenalaistaa niin vanhan maan väkivaltaisuudet ja köyhyyden kuin Yhdysvaltojen tarjoamat kulutushyödykkeet ja myös siellä vallitsevan epätasa-arvon.

Me tarvitaan uudet nimet ei luo mitään kaunokirjallisesti uutta, mutta on silti väkevä romaani. Kullan tarina vie mukanaan, ja kuten Karoliinakin toteaa, on se tekstinsä puolesta tuore. Vanha ja uusi kotimaa eivät ihan kohtaa, mutta vanhat tavat ja populaarikulttuuri elävät molemmissa. Bulawayo osaa kertoa hienosti juuri siitä, millaista on tuntea koti-ikävää ja samalla kuitenkin vieraantua kotimaastaan: Lähtö kotimaasta on kuin kuolema, ja kun sinne palaa on kuin eksynyt aave. Tuttuus muuttuu vieraaksi ja vieras, jos ei tutuksi, niin ainakin arjeksi ja mahdollisuudeksi.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta.
Kustantaja: Tammi 2013
Ulkoasu: Timo Numminen
Sivuja: 291
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen elämäkerta

"Vapaus on paras asia."
- Tove Jansson piirroksessaan Pellingin kesäpaikan ulkohuoneen seinällä

Vietin joulunaluspäivät Tove Janssonin seurassa. Kurkistin hänen lapsuuteensa ja hänen vanhempiensa parisuhteeseen. Tutustuin hänen työhönsä, kävin Pariisissa, vietin aikaa ateljeissa ja saaristossa, tunnistin sodan läsnäolon, poliittiset vastinparit, koin rakkaudet ja vakiintuneen parisuhteen. Sain selville niin lasten- kuin aikuisten kirjojen alkusyyt, sukelsin kuvataiteen maailmaan ja pohdin vanhenemista ja kuolemaakin. Luin jotain niin ulkoasunsa kuin sisältönsäkin puolesta kaunista ja mieleenpainuvaa.

Syksyllä ilmestynyt Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta on taidehistorioitsija Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta monien rakastamasta Janssonista. Se on myös ensimmäinen suomalainen elämäkerta monipuolisesta taiteilijasta - ja kirjailijan ohella nimenomaan taiteilijasta, monipuolisesta ja lahjakkaasta kuvataiteilijasta.

Karjalainen on tutustunut hyvin muuhun Janssonista kirjoitettuun kirjallisuuteen ja hän viittaa usein esimerkiksi ruotsalaisen Boel Westinin elämäkertaan. Voikin miettiä, että tuoko Tee työtä ja rakasta jotain, jos mitään, uutta Tove Jansson -kirjallisuuteen. Kyllä se tuo. Karjalainen ensiksikin korostaa Janssonin taiteilujuutta, mutta kirjallisuuttakin käsitellessään hän pääsee lähelle Janssonin henkilöhahmoa. Hän jollain tapaa tavoittaa ainakin minun mielikuvissani eläneen Tove Janssonin hengen, ihailemani taiteilijan tavan elää: kirjan nimen mukaisesti tavan tehdä työtä ja rakastaa.

Tee työtä ja rakasta -nimen Karjalainen on keksinyt Tove Janssonin omasta ex libriksestä. Karjalaisen mukaan Jansson eli juuri tuon periaatteen mukaan. Työ tuli Janssonille (melkein aina) ykkösenä ja työtä Karjalainen kuvaa paljon, melkeinpä intohimolla. Hän rinnastaa maailmanhistorian tapahtumat ja Janssonin tuttavapiirin elämän siihen, mitä Jansson työssään kuvasi. Karjalainen myös tutustuttaa lukijansa komeasti niihin paikkoihin, joissa Jansson teki työtään. Etenkin Ullanlinnankadun ateljee tulee tutuksi, myös valokuvan voimin.

Työn rinnalle nousee rakkaus, niin hetero- kuin homoseksuaalinen, oli aluksi vaikeaa. Se oli vaikeaa, koska Janssonin vanhoillinen isä ei hyväksynyt avioliiton ulkopuolisia suhteita, mutta myös siksi että Janssonin rakastajat Atos Wirtanen ja Sam Vanni olivat niin poliittisesti kuin työnsä ja persoonansakin vuoksi haastavia rakkauden kohteita. Vivica Bandlerin kanssa Tove Jansson löysi itsestään paljon uutta, mutta rakkaus naiseen oli niin ikään vaikeaa, olihan se laissakin määritelty rikokseksi. Seesteisyys rakkaudessa löytyi Tuulikki Pietilän myötä. Karjalainen peilaa kiehtovasti Tove Janssonin taidetta ja hänen rakkauksiaan ja vaikka jokainen lukija on varmasti jo aiemminkin tiennyt, että Taikatalven (joka muuten on oma muumisuosikkini) Tuutikki on Tuulikki Pietilä, taustoittaa Karjalainen naisten vakaata suhdetta niin kiehtovasti, että minun täytyi selata muumisuosikkiani uudelleen.

Kirjoittaessaan Karjalainen kuljettaa tarinaa siten, että Tee työtä ja rakasta etenee hyvän lukuromaanin tavoin, vaikka onkin vankkaa asiaproosaa. Karjalainen on käynyt kirjaansa varten laajan aineiston kirjeistä (etenkin ystävän Eva Konikoffin kanssa käyty kirjeenvaihto nousee keskiöön) lähdekirjallisuuteen ja analysoi niin aineistoaan kuin  sen kautta välittyvää Janssonin elämää tutkijan ottein. Janssonin elämän ja taiteen Karjalainen rinnastaa hyvin suoraviivaisesti. Kirjassa on paljon kaikkea, muttei mitään liikaa. Karjalainen kirjoittaa pääosin hyvin, hänen onnistuu tehdä Tovesta (!) tuttu ja silti kunnioittaa sitä yksityisyyttä, josta taiteilija varmasti piti ainakin osin kiinni.

Tee työtä ja rakasta on myös hyvin kaunis kirja. Palkittu graafikko Timo Numminen on loihtinut kirjalle ulkoasun, joka houkuttelee ja avautuu samalla kertaa sopivan arvokkaana että lukemaan houkuttelevana.

Päällimmäisenä minulle jäi Karjalaisen kirjasta hyvin innoittunut tunne. Lopettelin kirjaa joulupäivän aamuna. Podin suurta haikeutta, koska sukellukseni Tove Janssonin maailmaan oli päättymässä. Koin myös suurta iloa, koska käsissäni ollut ihana kirja odottaa minua jatkossa hyllyssäni ja voin palata Janssonin elämän pariin milloin vain. Kaikkein iloisin olen siitä, että olen lukenut niin Janssonin Muumi- kuin aikuisten kirjojakin ja nyt tiedän lisää niiden synnystä. Ylihuomenna alkava vuosi 2014 on Tove Janssonin juhlavuosi, mikä tulee jollain tavalla näkymään myös täällä Lumiomenassa.

---
Maria, Maija ja Elina ovat myös kirjoittaneet Karjalaisen kirjasta.
Ateneumissa on ensi vuonna Tuula Karjalaisen kuratoima Tove Jansson - näyttely.

Kaksi lastenkirjaa: Sikin sokin oudoilla poluilla ja Mimmit ja luolan salaisuus

Blogiani pitempään seuranneet tietävät, että meillä luetaan paljon lastenkirjoja. Aina toisinaan tuon niitä blogiini, mutta vain joskus, sillä muuten en muista kirjoista ehtisi edes kirjoittaa. Mielestäni jokainen lastenkirja ansaitsisi yhtä perusteellisen esittelyn kuin aikuisten kirjatkin, mutta aikapulan vuoksi kerron nyt samalla kertaa kahdesta värikylläisestä kirjasta.

Niina With: Sikin sokin. Oudoilla poluilla.
Kustantaja: Myllylahti 2013
Kuvitus: Satu Kontinen
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen lastenlorukirja

Jo vain, ei mene sisu kaulaan
pistetään ensin
hanskat naulaan,
sitten livahdetaan portin alta
postikortti lähetetään maailmalta!
(ote lorusta Viidakon valtiaat oudolla polulla)

Täällä on kaikki vähän Sikin sokin taidamme olla Oudoilla on Niina Within toinen lastenlorukirja. Ensimmäisen Sikin sokin -kirjan tapaan se on mitä mainiointa luettavaa. Se on hauska, värikäs, riimeiltään iloitteleva ja silti monitunnelmainen. Niina With taitaa riimit ja punoo loruistaan myös ehjän tarinan, Satu Kontisen kuvitusjälki on selkeää ja reipasta. Yhdessä kuvat ja sanat kertovat sukkaparin seikkailuista oman kotitalon ja -pihan ulkopuolella.

Yksi sukka tipahtaa vessanpyttyyn ja toisaalla kastelukannulta lirahtaa jännityspisu. Sikin sokin -sukkaparin uudetkin seikkailut naurattavat lapsiyleisöä. Myös aikuinen lukija viihtyy: Niina With osaa lorutella ja Oudoilla poluilla ollaan tutuissa arkiympäristöissä - kaikkea tuttuakin uusin silmin katsoen. Toki kirja on toisteinen ensimmäiseen Sikin sokin -kirjaan nähden, mutta kyse ei ole puutteesta eikä moitteesta, sillä kumpikin teos toimii niin itsenäisenä kirjana kuin eräänlaisena lorusisarusparinakin. Kokonaisuudessaan hyvin toteutettu lastenlorukirja on ilo kenelle tahansa.

Pauliina Lerche: Mimmit ja luolan salaisuus
Kustantaja: Lasten keskus 2013
Kuvitus: Meri Mort
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen lastenkirja

- Kummallista, Mimmit hämmästelevät. - Miksi nuo lehdet eivät ole muuttaneet väriä, vaikka syksy on jo pitkällä? Kaikki ei ole nyt kunnossa!
Outo ääni johdattaa Mimmit suuren, jylhän kallion luo. Kallion seinästä he löytävät synkän luolan suun.

Levyiltä ja lastenohjelmista tutut Mimmit seikkailevat näköjään myös kuvakirjoissa. Posti toi jo jokunen aika sitten yllättäen Pauliina Lerchen ja Meri Mortin kirjan Mimmit ja luolan salaisuus. Kirja ihastutti tokaluokkalaistani niin, että se oli tovin hänen "omassa jemmassaan". Tänään siivouksen yhteydessä löysin kirjan ja luin sen vihdoin itsekin. Kirjassa syksy on saapunut Vaskimetsään ja Mimmit keräävät ja säilövät syksyn satoa. Jostain kantautuu kuitenkin outo ääni, joka houkuttelee Mimmit tutkimusretkelle kallioluolaan.

Mimmit ja luolan salaisuus on tarinaltaan varsin perinteinen, mutta sujuvasti kirjoitettu seikkailu, joka tutustuttaa erilaisiin pohjoismais-baltialaisiin metsäneläimiin ja uskomusolentoihin, kuten ilveksiin, karhuihin, maahisiin ja haltioihin. Kekriäkin juhlitaan.  Tarina toimii ja viehättää. Koska Lerche on kansanmusiikin ammattilainen, on kirjassakin paljon soittoa. Mortin kuvitus tukee sadusta välittyvää äänimaailmaa, mutta on hieman epätasaista. Luontoa ja eläimiä Mort kuvittaa ihastuttavasti, sen sijaan uskomusolennoissa soisin olevan enemmänkin ilmeikkyyttä. On myös makuasia, pitääkö enemmän kynällä tai tietokoneella piirretyistä kuvista, itse ihastelen yleensä ensin mainittua. Parasta kirjassa on hyvän metsäseikkailun ohella se, että kaikki päättyy lauluun, mikä on toki arvattavaa Mimmien ollessa kyseessä. Kunpa vain mukaan olisi saatu nuotitkin!

--
Lapseni ovat erimielisiä siitä, kumpi kirja on parempi. Esikoinen pitää enemmän Mimmeistä, kuopus taas Sikin sokin -kirjasta. Minä viihdyin kummankin parissa, mutta Within kirjan raikkaus vetää nyt (aavistuksen) pitemmän korren.

P.S. Huomenna alkava joulukuu tuo mukanaan lumisia kirjoja. :)

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 221
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen, Vietnamiin ja Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani

Tiedän, että minun pitäisi olla iloinen, kun kuulen hänen olevan hengissä ja haluavan tavata minut. Minun pitäisi tuntea onnellisuutta tästä olemisestani: kun näen, että joulukuinen taivas yllättäen kirkastuu ja aurinko lämmittää polkuani. Ymmärrän, että minun pitäisi iloita nähdessäni rastaat hedelmätarhan kakipuissa ja kuullessani niiden raksutuksen. Ja näiden ihmeiden lisäksi minulla on yhteisö ja paikka maailmassa.
Enempää en voi pyytää.
Mutta minussa vain lepää raskaana tämä suru.

Suru, joka vyöryy ylitse ja jota ei voi muuttaa iloksi. Kertojana on Dung, 36-vuotias buddhalainen munkki, joka eli lapsuutensa Vietnamin sodan varjossa. Mutta kokijana voisi olla myös hänen äitinsä, muistojen piinaama 61-vuotias Lien. Tai sotakokemuksiaan yhä uudelleen ja uudelleen elävä Carver, Jacksonissa asuva keski-ikäistyvä veteraani. He kaikki ovat elossa, mutta kukaan ei pääse rauhaan Vietnamissa käydystä sodasta.

Kirjallisuuden kentällä monipuolisesti toimivan Tero Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylässä sota on päättynyt, mutta se ei ole mennyttä. Lien, Dung ja Carver kaikki elävät sitä. Heidän elämänsä on  vedensolinaa, lehtevää vihreyttä, aseiden pistimiä ja silpoutuvia ruumiita:

Se on kuva, jota en saa pois mielestäni. En unohda sitä koskaan. Näen sen yhtä elävänä kuin olisin uudelleen tuossa hetkessä. En jaksaisi palata menneeseen, mutta minun on pakko, päivä päivän jälkeen uudestaan. Kuvat vain tulevat ja polttavat minua sisältä käsin.

Liukkosen kirja on voimakas. Sen voima on toisaalta sen kauneudessa ja seesteissä tunnelmassa, joka kirjasta välittyy. Seesteisyyden takana - tai pikemminkin rinnalla, sen kaikissa kerroksissa - on raakuutta ja julmuutta, joka kuvastaa sodan aikaansaamaa kärsimystä rajusti, voimakkaita kuvia ja lukijan mieleen vyöryttäen. Tämä raakuuden ja kauneuden yhdistelmä mykistää ja ravistelee. Se myös ketjuuntuu: voiko (mielen)rauhaa kokea, jos ei ole kokenut päinvastaista, mieltä järkyttävää? Sota on tappamista ja kidutuksia - sodan aikana. Sodan jälkeenkään tapahtunut ei jätä rauhaan, eivät vuosikymmentenkään päässä, ei uusien sukupolvienkaan aikana. Pakolaisleirissä ihmiset itkevät samaa itkua. Sodan jälkeen amerikkalaiset sotilaat voivat vaipua huumeiden ja alkoholin vietäväksi - tai rauhoittavien lääkkeiden, huolellisesti rakennetun lääkevalimoiman varaan: satoja ja tuhansia milligrammoja.

Vihreän lohikäärmeen kylä rakentuu lyhyistä luvuista, joissa Lien, Dung ja Carver vuorottelevat kertojina. Heidän kokemuksensa rakentavat kokonaiskuvaa Vietnamista ja sodasta, mutta kuitenkin yksilön näkökulmasta, sillä vaikka historia on yhteinen, jokaisen kokemus on henkilökohtainen. Liukkonen rakentaa tiiviin, mutta monipolvisen kertomuksen ja mahduttaa lyhyisiin lukuihin paljon merkityksiä ja ajallisia kerroksia. Tapahtumat alkavat Vietnamista, jonne kaikki myös alati palaa. Kirja rakentaa polun tai sillan mantereelta ja ajalta toiselle.  Kieli on huolellista, tunnelmat välittyvät niin, että uskon kirjan porautuvan mieleeni pitkäksi aikaa.

Vihreän lohikäärmeen kylän ihmiset eivät ole onnellisia eivätkä sellaisiksi tule. Elämä ei aina ole edes siedettävää, mutta se on (ehkä) hyväksyttävää. Ihmiselo on haurasta ja menneen riivaamaa, mutta samalla väkevää ja kauneutta täynnä. Jotenkin. Sittenkin.

Katri Kirkkopelto: Molli

Katri Kirkkopelto: Molli
Kustantaja: Lasten keskus 2013
Sivuja: 34
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen lasten kuvakirja

- Hei, asutko sinä täällä, en kai häiritse, mutta ajattelin... Pikku Sisu höpötti hieman hengästyneenä. Se ei ehtinyt sanoa enempää, kun Molli kivahti kiukkuisesti:
- Ai häiritse? Kyllä häiritset! Keskeytit tärkeän jonninjoutavan tekemisen. Ja etkö osaa lukea? Kyltissä sanotaan Yksityisalue. Ja minä olen se Yksityis!

Sisu on pieni ja utelias. Puutarhan vanha, lukittu portti houkuttelee sen seikkailuun. Portin takana se kohtaa valtavat määrät kylttejä: Huom! Yksityisalue; Hus; Älä tule! Onpa kummallisia tauluja! Taulut johdattavat Sisun suuren talon luo, alkaa sataa ja Sisu koputtaa oveen. Oven takana on Molli, joka on koputuksesta aivan ihmeissään. Hän on vihainen, närkästynyt ja paheksuva. Hän on Yksityis eikä häntä saa häiritä. Vai saako? Yksityisalue alkaa näyttää yksityiseltä.

Muutama viikko sitten bongasin lasteni kanssa sunnuntain Hesarista mukavan jutun kuvittaja Katri Kirkkopellosta Touho-vehnäterriensä kanssa. Pieni artikkeli kuvittajan työhuoneesta oli niin sympaattinen, että esikoiseni vei sen mukanaan kouluun. Kirkkopellon kuvitustyöt olivat meille aiemmin tuttuja Pikkumetsän Aapisesta sekä Eppu Nuotion Kingi-sarjasta, mutta nyt Mollin myötä pääsimme tutustumaan Kirkkopeltoon myös tarinankertojana.

Ja mikäpä oli tutustuessa. Molli on oikea ärrinmurri, suloisen koalamainen pehmoeläimen ja kiukkuisen murjottajan välimuoto. Kertomuksen tasolla Molli on toki perinteinen ja arvattava, mutta hyvin kirjoitettu ja tuttuudessaankin sopivan jännittävä. Saako Molli koskaan ystäviä? Ja miten? Kirkkopelto kirjoittaa hauskasti, tekstin lukeminen tuo hymyn huulille monta kertaa.

Tarinaakin vahvempi on kuvitus, joka on kautta linjan riemastuttavaa niin yksityiskohdissaan kuin värimaailmansakin osalta. Kokonaisuudessaan kuvat ja kertomus sovittuvat saumattomasti yhteen. Kirkkomaan onnistuu tehdä etenkin Mollista ilmeikäs, mörökölliydessään rakastettava ja ystävien kaipuussaan hellyttävä: on vaikeaa olla "hymyotus", kun suku on täynnä hapannaamoja ja Amalia-tädin nimikin voisi mieluummin olla "Kamalia". Muut, Sisukin, jäävät sivuosaan, mutta tärkeään sellaiseen - sillä niin vain on, ettei ystävyyden voimaa voi millään ylittää. Ei edes mökötyksellä.

Molli on tarinaltaan sydämellinen ja kuvitusjäljeltään mainiotakin mainiompi. Eskarilaisen ja tokaluokkalaisen kotiraati kävi ihan kisaa siitä, kumpi pitää kirjasta enemmän:
- Tällekin mä annan tuhat tähteä, tuumi tokaluokkalainen.
- Mäpä annan äärettömän paljon, huudahti eskarilainen.

Molli on siis löytänyt myös kohdeyleisönsä. Olen usein hanakka kierrättämään yllätyksenä tulleita kirjoja, mutta ihana, luonteikas Molli jää ehdottomasti meille. Kyseessä on varmastikin yksi syksyn ihanimmista lastenkirjoista.

---
Myös Sinisellä keskitiellä on kuljettu yhdessä Mollin kanssa.

Granta: Ruoka

Granta. Uuden kirjallisuuden areena
Kustantaja: Otava 2013
Päätoimittaja: Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitus: Emmi Kyytsönen
Mistä: Julkistamistilaisuudesta
Sivuja: 304

Runoilija pyöritteli vinho verdeä lasissaan ja ajatteli, että hänellä oli oikeastaan aika hauskaa. Jose ja kaksi miestä olivat kuorineen perunoita, pilkkoneet chiliä, valkosipulia ja paprikaa ja asettaneet oliiviöljyllä sivellyn turskan perunoiden päälle valtavaan pataan avotulen päälle. Runoilijalle oli kerrottu Josen äidin lähettävän hänellä aina kymmenen litran ruukin öljyä joka vuosi Portugalista. Runoilijan teki mieli kysyä miksi he eivät käyttäneet voita, mutta sulki sitten suunsa.
- Leena Parkkinen: Turska

Novelliviikkoni on edennyt hitaammin kuin luulin, mutta kahden novellikokoelman jälkeen viikolle mahtuu myös juuri julkaistu aikakauskirja Granta. Uuden kirjallisuuden areena. Pääsin keskiviikkona juhlistamaan Grantan rantautumista Suomeen ja jaan luultavasti monen muunkin mielipiteen, kun tuumaan että kirjaihmisten on helppo olla innoissaan Grantasta - yhtä lailla konseptina kuin sisältönsäkin puolesta.

Granta perustettiin Cambridgessä jo vuonna 1889, uuden vuosisadan kynnyksellä siis. Aluksi Grantassa julkaistiin aikanaan tuntemattomien kirjailijoiden tekstejä, mutta nykymuodossaan vuodesta 1979 lähtien ilmestyneestä julkaisusta on voinut lukea vaikkapa Milan Kunderan, Ian McEwanin, Zadie Smithin ja Doris Lessingin kirjoituksia. Suomen ensimmäisen Grantan Ruoka-nimisessä ja -teemaisessa numerossa kirjoittajina ovat muun muassa Juha Itkonen, Miina Supinen, Miki Liukkonen, Kazuo Ishiguro, Olga Tokarczuk, Mo Yan ja Anu Silfverberg. Kaikkiaan kirjoittajia on 22.

[--] Puutarhassa olevat tytöt näyttävät pikemminkin pelästyneiltä kuin omahyväisiltä, ikään kuin heidän kasvonsa olisivat kauhuissaan siitä, että muodostavat sellaisen ilmeen.
Mutta heidän asunsa.
Millaiset asut! Ne kuuluisivat leivostarjottimille. Ne ovat kirkkaita, suloisia ja kuohuisia kuin kuorrutetut jälkiruuat: pitsikerroksia joissa on paljetteja, pikkuruisia peilejä ja trumpettihihoja - tämän joulun villitys Accrassa.
- Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämästä

Minun täytyy tunnustaa, etten ole lukenut vielä aivan kaikkia Suomen Grantan tekstejä, mutta vain muutama odottaa vielä lukemistaan. Säästelen niitä sopiviin hetkiin ja voi olla, etten ihan kaikkiin koskaan ehdikään, mutta haluan kirjoittaa Grantasta blogiini jo nyt. Aikakausjulkaisunahan Granta sallii myös selailun, mutta kaikki lukemani tekstit ovat houkutelleet tarttumaan seuraavaankin. Monipuolinen kattaus takaa sen, että lukija pysyy valveilla! Aloitin Ruoka-numeron alusta, Antti Tuurin Leivästä, jonka jälkeen aloin lukea tekstejä sieltä täältä itseäni eniten kiinnostavia kirjailijoita etsien ja myöhemmin uusiin tuttavuuksiin siirtyen.

Grantan tekstit vaihtelevat pitkistä kirjoituksista muutaman sivun mittaisiin juttuihin ja esseistä tyylipuhtaisiin novelleihin. Eräänlaisia ääripäitä ovat esimerkiksi Karin Johannissonin essee, mielenkiintoinen Tapaus Ellen West ja Miina Supisen suorastaan sydämellinen Luovan myrskyn ruokalista, jossa hän listaa intensiivisen kirjoittamisvaiheen aikaisia syömisiään. Grantan julkistamistilaisuudessa vieraillut Taiye Selasi oli itselleni uusi kirjallinen tuttavuus, hänen kertomuksensa Afrikkalaistyttöjen seksielämä puhutteli ja hieman ravistelikin, kun taas suursuosikkini Kazuo Ishiguro miltei hämmensi. Lopussa oleva kirjailijaluettelo paljastaa, että Ishiguron teksti on kirjoitettu alunperin TV-elokuvan käsikirjoitukseksi. Itselleni uusista tuttavuuksista Pirjo Hassisen ja tietenkin nobelisti Mo Yanin tuotanto vaativat parempaa tutustumista, samoin Rosa Liksom, jolta olen kauan sitten jotain lukenutkin. Isän 50-vuotisjuhlat oli eloisa kuvaus, ja kuten Liksom itse Grantan julkistamistilaisuudessa kertoi, kunnianosoitus ruotsinsuomalaisille. Juha Itkosen teksti Torstai oli tietenkin hieno, mitäpä tällainen vanha fani voisi muutakaan sanoa.

Grantan ruokapöytä on runsas ja kirjallisesti maistuva. Mikä teksti sitten ihastutti eniten? Antti Tuurin Leipä, Lessingin Kanat ja kananmunat ja Leena Parkkisen Turska. Leivässä Tuuri vaipuu muistoihinsa, samoin Lessing Kananmunissaan - ja niin vaivuin minäkin. Etenkin Leipä palautti mieleeni oman mummolani suuren tuvan sekä sen, kuinka leipomispäivänä sain aina mummoltani pienen palan taikinaa, josta muovasin oman leipäni. Parkkisen Turska taas on tyylipuhdas novelli suomalaisesta Runoilijasta portugalilaisen turskan äärellä. Ai niin - hyvä ei lopu vieläkään: Merja Virolaisen runot - suoranaiset oodit - ja Georges Perecin Suuntaa-antava luettelo. Ah!

Tuliko nälkä? Grantan ensimmäinen suomalaisnumero osoittaa, että Uuden kirjallisuuden areenan saaminen Suomeen on enemmän kuin tervetullutta.

---
Taas yksi kirjablogi kertoo myös Grantasta.

Kathleen MacMahon: Näin se päättyy

Kathleen MacMahon: Näin se päättyy
Kustantaja: Bazar 2013
Alkuteos: This How It Ends 2012
Suomennos: Jaakko Kankaanpää
Mistä: Kustantamosta
Sivuja: 446 (ennakkokappale)
Irlantilainen romaani

Kun avaa television ja kuulee sadannen kerran, että asuntomarkkinat sukeltavat. Kun kuulee ennustettavan, että lamasta tulee odotettua pidemoi, että se käy odotettua kalliimmaksi, ei oikeastaan hämmästy. Koska tuntuu selvältä, että näinhän siinä tietysti kävi, koska tuntuu epäselvältä, että asiat ovat saavuttaneet luonnollisen päätepisteensä.
Mutta täytyy muistaa, että silloin kukaan ei tiennyt, miten se kaikki päättyisi.

Addie on nelikymppinen irlantilainen arkkitehti, joka elää merestä ja uimisesta. Hän kulkee rannoilla Lola-koiransa kanssa ja huolehtii lääkäri-isästään. Bruno on amerikkalainen pankkiiri, joka työnsä menetettyään matkustaa Irlantiin etsimään sukujuuriaan. Hän kuuntelee Bruce Springsteenia ja lukee Barack Obaman kirjaa Unelmia isältäni.  Puoli maailmaa toivoo Obaman valintaa Yhdysvaltain presidentiksi, Irlanti kouristelee talousvaikeuksissa. Addie ja Bruno kohtaavat rannalla, eivät kuitenkaan sattuman oikusta.

Blogeissa on alkanut nyt Suomen pakolaisavun lukutaitokampanja, johon aion itsekin osallistua novelliviikollani. Sitä ennen luin kuitenkin Kathleen MacMahonin  juuri ilmestyneen romaanin Näin se päättyy, ja vaikkei se olekaan novellikokoelma, lasken senkin mukaan lukutaitolahjoitustani lisääväksi kirjaksi. Näin se päättyy on juuri nyt ajankohtainen kirja, sillä MacMahon vieraili Suomessa tällä viikolla. Minua romaanissa houkuttivat irlantilaisuus sekä vetävän lukuromaanin kaipuu.

"Kuinka ihmeellinen koira!"
Se oli kauneinta, mitä Lolasta oli koskaan sanottu. He olivat tulossa pois vedestä uintinsa jälkeen. Kaksi vanhaa naista istui kivipenkillä uimapuvuissaan ja toinen sanoi toiselle: kuinka ihmeellinen koira. Ja Addie oli niin ylpeä siitä, että oli sen ihmeellisen  koiran omistaja. Uimarikoira Lolan.

Heti alkusivuilla MacMahonin romaanissa tulee vastaan meri: Irlannin rannikko, Dun Laogharien satama, Howt Head, pilvet ja merilinnut. Merellä ja uimisella on keskeinen rooli kirjassa, jonka tunnelma on syystalven harmaa. Harmautta rikkoo tietenkin henkilökaarti, johon Addien ja Brunon lisäksi kuuluvat Addien sisar Della lapsineen sekä Addien ja Dellan isä Hugh. Lisäksi mukana on joukko muita sukulaisia, edesmenneitä tai kaukana asuvia. Maailmanpolitiikka ja populaarimusiikki siivittävät tarinaa.

Näin se päättyy kuuluu niiden lukuisten kirjojen joukkoon, joiden rakkaustarinaan mahtuu sekä suloa että kirpeyttä. Tarina ja tunnelma molemmat kantavat kumpaakin mukanaan. MacMahonin kieli on sopivan arkista, mutta kaunista. Jaakko Kankaanpään suomennos on kauttaaltaan laatutyötä, mutta ennakkokappaleen on jäänyt muutama pikkuvirhe. Mitään uutta MacMahonin teos ei lukuromaanien saralle tuo: kerronta, tarina ja asetelma ovat tuttuja monista muista romaaneista. Kyseessä on siis keskivertolaadukas romaani, jonka tunnelmassa on samaa merellisyyttä ja haikeutta kuin Susan Fletcherin Meriharakoissa, mutta vähemmän voimallisesti. Siinä on myös Maeve Binchyltä tuttua arkea, muttei niin irlantilaisesti, vaan sävy on vakavampi.  Kirja on kuitenkin omalla sarallaan miellyttävä lukukokemus. Se on sydämeenkäyvä, muttei imelä, vaan pikemminkin raikas. Sen sivujuonteena olevat politiikka ja Irlannin talousromahdus tuovat Addien, Brunon ja muiden elämään ajankuvallista kiinnostavuutta.

Tunnelma on odottava: miten kaikki päättyy? Ja miksi? Romaani päättyy tietenkin aina, mutta MacMahonin romaanissa on alusta saakka pohjustusta loppua varten. Se lisää jännitettä kirjan lukemista kohtaan, sillä lukija ei edes tiedä, mikä kirjassa päättyy ennen kuin romaani on luettu loppuun. Itse asiassa MacMahon taitaa leikitellä ajatuksella itsekin: eräässä kirjassa käytävässä keskustelussa sanotaan, ettei hyvä kirjailija koskaan paljasta loppua.

Näin se päättyy on luku- ja rakkausromaaniksi kirja paikallaan. Sen haikeahkossa, merellisessä tunnelmassa on viipyilevyyttä ja irlantilaisen harmaan ydintalven monia sävyjä.

P.S. Äiti, sinun pitää lukea tämä kirja!

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: Kustantamosta
Sivuja: 343
Kotimainen romaani

Hän viihtyi näiden vanhojen miesten seurassa, jotka etsivät lauseillaan epätoivoisesti selitystä rikkoutuneelle maailmalle. Ja jatkoivat huolimatta siitä, tiesivätkö etsintänsä olevan jo valmiiksi tuhoon tuomittua. Siinä oli jotain kaunista. Juuri tarkoitusta hänkin oli kaivannut. Tarkoitusta kaiken takana, selitystä kaikelle hirveydelle ja kauneudelle. Hänen oli pakko uskoa siihen. Ihmiset eivät hyppää metrojen eteen sattumalta.

Kaikki alkaa Harri Sirolasta. Tai lainauksella Harri Sirolan Abiturientista, kirjasta jonka luin kuta kuinkin kirjan päähenkilön ikäisenä: "niin kuihtuu elämäsikin kuin kukka syksyä paetessaan". Sittemmin Sirola jäi mieleeni tietenkin traagisen kuolemansa vuoksi, ja samaisesta kuolemasta kirjoittaa myös Pasi Pekkola. Pekkolan kirjassa metron alle heittäytyy kuitenkin fiktiivinen kirjailija Ville Siikala. Roosa on kirjallisuudenopiskelija, joka ajaa metroa. Tapio on entinen koripallotähti ja Villen ystävä. Aki haluaa sekä vahvaksi että rakastetuksi. Kirjailijan kuolema sitoo kolmikon yhteen.

Unelmansieppaja on Pekkolan esikoisromaani. Takakanteen nostettu lainaus vihjaa kirjan pohtivan sitä, että "toisten unelmien on päätyttävä, jotta toiset voivat alkaa". Onko kirjailijan kuolemalla tarkoitus ja mikä se on?

Siksi Villen sairastuminen tuntui niin käsittämättömältä. Yhtäkkiä Tapio oli heistä kahdesta se, joka yritti piiskata toista eteenpäin. Osat vaihtuivat, mutta hän ei onnistunut pelastamaan Villeä.

Unensieppaajan alkuasetelma on kutkuttava. Pidän romaaneista, jotka kytkeytyvät johonkin toiseen romaaniin, taiteilijan elämään tai jotka oletettavasti ovat syntyneet jonkun kirjailijan, muusikon tai taiteilijan innoittamina. Ville Siikalan, Sirola-hahmon, kuolemasta alkava romaani lupailee arvoituksellista romaania. Kolmen päähenkilön ansiosta näkökulmat vaihtelevat ja Pekkolan romaanin tunnelma on samalla kertaa kirjallinen, urheilullinen, jännittävä ja haikea. Kieli on kaunista, Pekkolan onnistuu tavoittaa niin henkilöhahmojensa suru, raivo kuin ahdistuskin.

Unelmansieppaajassa on paljon aineksia itsemurhasta vanhemmuuteen, rakastumisesta kehonrakennukseen ja koripallosta kipeisiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin. Teemoja on jopa siinä määrin paljon, että vähempikin olisi riittänyt, esimerkiksi kehorakennukseen liittyvät yksityiskohdat puuduttivat, vaikka aihepiirillä onkin paikkansa romaanissa. Paikoin kirjassa on pientä kliseisyyttä, esimerkiksi nilkkimäisen lääkärin hienon auton rekisterikilpi on tietenkin DOC-1. Muutamia pieniä hiomattomuuksiakin kirjassa on, esimerkiksi ihmettelen nytkin sitä, mikä kummastutti minua myös Juha Itkosen hienossa Hetken hohtavassa valossa: miksi joku matkaisi Kuopiosta Helsinkiin bussilla etenkin, kun bussimatka kestää 7-8 tuntia, mutta junalla saman matkan taittaa reilussa neljässä tunnissa? Tämä ei tietenkään ole Pekkolan kirjan ongelma, vaan niitä "tämä nyt ärsyttää minua kirjassa" -tapauksia enkä blogitekstissäni malta olla ottamatta sitä esille. Ainahan Kuopiosta voi hypätä bussiinkin. Puutteet tai ärsytyksenaiheet ovat kuitenkin pieniä, kokonaisuus toimii ja romaanin kaari kantaa. Tekee mieli palata Abiturienttiin.

Kaikkinensa Unelmansieppaaja on varsin hyvä romaani, joka pitää intensiivisesti otteessaan ja jonka hahmojen puolesta jännittää ja myötäelää. Romaanin loppu on kaikkinensa hieno ja Pekkola osoittaa olevansa taitava kirjailija jo esikoisellaan.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kustantaja: Gummerus 2013
Kansi: ?
Sivuja: 281
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen romaani

Niin kuin maa kiertää aurinkoa, niin kuin kuu maata, minun aikani kiertää lähtien ja palaten. Niin kuin talvi muuttuu kevääksi, niin kuin kesä syksyksi, kehoni vuodenajat seuraavat erehtymättä toisiaan. Niin kuin yö muuttuu aamunkoitoksi, niin kuin päivä tummuvaksi illaksi, minun päivieni valo vaihtuu vääjäämättä.
Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta.

Omenaposkilapset laskevat mäkeä alas: Kaisla, Aava ja Otso. Lumikukka on vasta vuoden vanha. Viljan ja Aleksin elämä on kenkäkasoja, jauhelihakastiketta, rakkautta sekä pelkoa siitä, että raskaustesti näyttää taas kerran kahta viivaa. Vilja ei muista, milloin hänen kehostaan katosi rytmi, milloin taideopinnot vaihtuivat puurokattilan hämmentämiseen, milloin hän alkoi katsoa ensin seuroissa käyvien naisten vatsaa ja vasta sitten silmiä. Naisen paikka on kotona, nainen on paratiisin rikkoja. Käynti äitiyspolilla muuttaa monta asiaa pysyvästi.

Luin viime yönä loppuun kirjan, joka on vallannut ajatukseni miltei koko päiväksi. Luin kirjaa leipomisen lomassa, luin sitä vahtiessani pihan puhallettavassa uima-altaassa polskivia lapsiani, ajattelin kirjaa jopa silloin, kun katsoin suosikkisarjaani Downton Abbeyta. Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu on romaani, joka vei minut mukaansa niin, että tekstini Knausgårdista saa odottaa ja jännityskirjojen viikko alkaa myöhemmin kuin aioin.

Pillereitä ja pullaa. Pullaa ja pillereitä. Minua alkaa tahattomasti hymyilyttää. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi uskovaiset naiset leipovat niin paljon pullaa. Arkipulla, seurapulla, rotinapulla, kotiapupulla, pyhäpulla. Pyhä pulla.

Seurakahviossa raskaana olevat naiset halaavat toisiaan ja vatsat litistyvät liki ja vauvat möyrivät toisiaan vasten kuin liukasliikkeiset ankeriaat. Kuka katsoo peilistä, huora vai madonna? Ja mitä eroa heillä lopulta on, toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan. Vilja on vapaa nainen, Vilja on kahlittu nainen.
Rauhala peilaa naisena olemisen - niin lestadiolaisen kuin kenen tahansa muunkin - tarkkanäköisesti, raadollisesti ja kauniisti. Taistelu biologiaa vastaan on loputon, mutta laulun aika koittaa.

Taivaslaulu on romaani, jonka kaari ja jännitteet kantavat, jota lukee miltei henkeään pidätellen. Rauhala kirjoittaa kauniisti ja vimmaisesti. Hän antaa äänensä niin Viljalle, Aleksille kuin lapsillekin, joiden arvomaailmassa Bratzeilla, barbeilla ja mollamaijoilla on oma paikkansa. Paikoin lestadiolaisyhteisön ristiriitoja valotetaan blogitekstein. Rauhala kiihdyttelee, lähentelee runoa ja on kalevalanmittaa: hän liukuttelee lintuansa ja hänen kirjoittamaan Vilja on Aleksille Botticellin Venus, joka saa sydämen laulamaan Suvivirttä. Yhtä lailla Rauhala taitaa myös arjen kuvauksen, johon kuuluvat salaiset kynsilakat, myyjäisten mangokakut ja satukirjalumisateet (ihana sana, muuten!), ohrapuurot ja kuusenhakuretket. Kaikkein vahvimmin hän kuvaa Viljan ajatuksia, Viljan maailman ristiriitaisuuksia, oman ja muiden tahdon taistelua hänessä.

Ennen kaikkea Rauhala on rohkea kirjailija, joka uskaltaa antaa äänensä sellaisille äänille, joiden kuvittelen jäävän herätysliikkeen virallisen sanoman jalkoihin. Sen ansiosta Taivaslaulu on samalla kertaa vahvasti yhteiskunnallinen ja kuitenkin yksityinen.

Taivaslaulussa on oma rytminsä. Se on kielen ja tarinan rytmiä, Viljan ja Aleksin elämän rytmiä - ja se on myös lukijan rytmiä, joka elää Viljan ja Aleksin tarinaa. Olen harvasta esikoisesta näin vaikuttunut, harva kirja on koskettanut samalla tavalla. Keväällä innostuin yhdestä kevään esikoisesta ja teen varmaan väärin kun vertaan kahta tyystin erilaista romaania, mutta nyt luin jotain vielä vahvempaa, lähemmäksi tulevaa. Luin jotain sellaista, josta haluan pitää kiinni. Taivaslaulu on väkevä, mutta siitä jää seesteinen olo. Tiedän hehkuttavani nyt ehkä liikaakin, mutta vielä kerran: hieno, hieno romaani!

Käsi löysi käden, olkavarsi olkavarren, kuin kadoksissa ollut avain lukon joka aukeni loksahtaen, ja tuuli tuli, lempeä, puuskittainen ja lehdissä kahiseva.

----
Myös Maria on ehtinyt lukea kirjan. Edit. ja melkein samaan aikaan kanssani tästä kirjoitti Annika.