Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksom: Everstinna

Like 2017

190 sivua (äänikirjana 5 h 30 min)
Kotimainen romaani

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan.

Yksi yö, kokonainen elämä – tai neljä elämää. Yksi nainen, useita aikakausia. Ikääntynyt nainen elää muistoissaan kokemaansa: sotaan ajautuvaa Suomea, natsiaatetta ja eläinrakkautta itsessään, elämänsä miehiä ja kokemaansa sadistista parisuhdehelvettiä, kauheita loppuja ja uusia alkuja. Pohjoinen maisema on yhtä naisen kanssa, mutta hän on kokenut myös pääkaupungin kirjalliset salongit, antanut villavanttuunsa ripuloivalle sotavangille, kokenut valkoisen hurmoksen, tullut pahemmin kuin pieksetyksi ja muuttunut alistetusta itsenäiseksi naiseksi.

Sanotaan tärkein heti: Rosa Liksomin Everstinna on todella kovan luokan romaani. Kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarinaa fiktiona kertova teos vie mukanaan, asettaa ihmisen pienuuden ja suuruuden vastakkain ja saa väistämättä lukijan asettumaan ristiriitaisen ihmisen nahkoihin silloinkin, kun keskeishenkilön aatemaailma ja kokemukset ovat kaukana omista. Tämä jos mikä kertoo Everstinnan voimasta.

On varmasti turha mainita, että rakastan lukemista ja innostun hyvistä kirjoista. Olen kuitenkin harvoin niin sanotusti suorastaan liekeissä lukemastani, vain muutaman kirjan vuodessa luen kuin kuumeessa. Everstinna on tällainen harvinainen poikkeus ja omalla kohdalla vielä harvinaisempaa on, että minä sekä kuuntelin että luin sitä. Aloin kuunnella kirjaa maanantaiaamuna töihin pyöräillessäni. 15 kilometrin mittaisella matkalla ehdin kuunnella jo hyvän pätkän ja palatessani kotiin toisen mokoman. Yleensä kuuntelen äänikirjoja ajatukset hieman harhaillen, mutta nyt pääsin heti kiinni kerrontaan, tunnelmaan ja tarinaan. En olisi halunnut lopettaa kuuntelemista! Siksi kotona jatkoin lukemista e-kirjana ja luin romaanin loppuun. Lukurupeamani oli intensiivinen, elin täysin Liksomin luoman naisen maailmassa.

Naista voi kutsua Liksomin luomaksi, vaikka romaanihenkilön esikuva onkin kirjailija Annikki Kariniemi, jonka elämän keskeiskäänteitä Everstinnassa kuvaillaan. Tässä suhteessa Liksomin tiivis romaani rinnastuu Joyce Carol Oatesin Blondiin. Kirjailijoiden tapa kirjoittaa ja heidän tapansa katsoa hahmojaan ovat tietenkin ihan erilaiset. Oates kertoo laajasti eri näkökulmista, Liksomin Everstinnassa näkökulma on yksinomaan päähenkilön, tämän sisäistä monologia. Mutta yhteistä – ja niin ihailtavaa – kummankin kirjailijan kohdalla on se, miten hyvin he pääsevät henkilöidensä pään sisälle. Miten heidän teoksissaan yhdistyy rankka ja likainen, inhottava ja julma, ja toisaalta karhea hellyys ja ajoittainen kauneuskin. Kummassakin romaanissa yhteiskunta kietoutuu osaksi yksilön elämää: toisessa viihdeteollisuus, toisessa aatteet.

Everstinna on natsi, ainakin osan elämästään. Fasismin nousu Suomessa on kylmäävää luettavaa, Liksom tavoittaa hyvin sen hurmoshengen, joka 1930- ja 40-lukujen taitteessa paikoin nousi, kun haluttiin Suur-Suomea. Everstinnan se saavutti osin oman lapsuuden kokemusten, mutta pääasiassa everstin vuoksi. Everstin myötä Everstinna, tuo Lapin tytär, päätyy piireihin, viettää iltoja yhtä lailla upseerien ja natsijohtajien kuin oikeistolaisten kirjailijoiden, muun muassa Maila Talvion, kanssa. Jos julkinen elämä on sekä säkenöivää että puistattavan aatteen täyttämää, niin yksityinen elämä on ajoittain silkkaa helvettiä, vaikka hetkensä silläkin on. Kaikkea sävyttää vahva ennakointi: kertojana toimina iäkäs Everstinna tietää, mitä tuleman pitää – yhtä lailla natsiaatteen kuin avioliiton suhteen. Parisuhteen kuvaus on piinaavaa luettavaa, sellaista julmuutta on vaikea käsittää. Teksti on suorasanaista, eritteistä, ketään tai mitään säästelemätöntä. Samalla lukija tietää, että tästäkin Everstinna selviytyy, mikä tuo valoa mustiin hetkiin. Selviytymistä seuraavat ajat eivät ole ristiriidattomia nekään.

Romaanissa Everstinnan elämä on värikästä ja värikästä on myös kerronta ”loorineen” ja ”kläppeineen”. Liksom kirjoittaa murteella. Murreromaanit voivat olla uuvuttavaa luettavaa, mutta Everstinnan kerrontaan tottuu pian ja kielen rytmiä alkaa miltei hengittää. Tämä tekee tarinasta henkilökohtaisemman kuin jos kaikki kerrottaisiin yleiskielellä. Ylipäätään Liksom kirjoittaa huikean hyvin: vetävästi, monipuolisesti, suurta ja pientä yhteen sovittaen.

Pitääkö Everstinnaa ymmärtää hahmona? En tiedä pitääkö, mutta hänet voi ymmärtää. Hänen aatteitaan tai kaikkia tekojaan ei tarvitse hyväksyä (toisia, kuten eläinsuojelu, kyllä), mutta yhden ihmisen tarinana Everstinna on koskettava ja kiinnostava. Se luo erään naisen muotokuvan täyteläisesti, romaanina ehjästi ja taidolla, kauttaaltaan uskottavasti.

Voiko Everstinna olla koko kirjasyksyn paras romaani? Voi. Tällaisen julistamisessa on toki aina oma vaaransa, joten toteanpa vain kirjan sisältöön monimerkityksellisesti viitaten, että Liksomin romaani on ihan helvetin hyvä kirja.

Karl Ove Knausgård: Syksy

Karl Ove Knausgård: Syksy
Like 2016
Om høsten 2015
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
217 sivua
Norjalainen kertomuskokoelma

Haluan näyttää sinulle tämän maailman sellaisena kuin se on tällä hetkellä: oven, lattian, hanan ja pesualtaan, puutarhatuolin tiiliseinän vieressä keittiön ikkunan alla, auringon, veden, puut. Koska sinä näet sen omalla tavallasi, hankit omia kokemuksia ja elät omaa elämääsi, teen tämän tietysti ennen muuta itseni vuoksi: maailman näyttäminen sinulle, pikkuinen, tekee minun elämästäni elämisen arvoista.

Kenelläpä ei olisi mielikuvaa ruotsalaistuneen norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta. Toisille Knausgårdin tuotannon kuuluisin osa, tai pääteos, on aikamme klassikko, jonkinlaista autofiktiivistä avainkirjallisuutta, toisille taas tylsää omanapaista jaarittelua. Moni ei ole ”Knasua” lukenut, mutta on ehkä kiinnostunut ilmiöstä. Mielipiteitä moneen lähtöön. Olen itse lukenut Taisteluni-sarjan neljä ensimmäistä osaa ja pitänyt teossarjan tavasta sekoittaa autenttisuuden tunnetta fiktioon. Aion lukea sarjan kaksi viimeistäkin kirjaa, mutta vasta myöhemmin.

Jos oikein muistan, Knausgårdin ei pitänyt enää kirjoittaa (mitään?). Toisin kävi, viime vuonna norjaksi ilmestyneen ”vuodenaika-sarjan” ensimmäinen teos Syksy on ilmestynyt hiljattain suomeksi. Syksy on kokoelma pieniä havaintoja maailmasta ja se on alaotsikoitu "Kirjeeksi syntymättömälle tyttärelle".

Syksyn, ja koko vuodenaikasarjan, eräs idea on sisällyttää lyhyt tarina vuoden jokaiselle päivälle. Pikemminkin kuin tarinoita, Knausgård tallentaa hetkiä. Hän kulkee kuulaan syysilman ja omenapuiden alla syömisen ihanuudesta täiden aiheuttamaan häpeään ja anteeksiannon merkityksestä yksinäisyyden eri ulottuvuuksiin. Osa teksteistä on pohdiskelevuudessaan onnistuneita miniesseitä, toiset aiheuttavat myötähäpeää; häpyhuulia ja oksennusta käsittelevät luvut myönnän lukeneeni silmäillen. Häpyhuuli-luvun yhteydessä linkitän Helsingin Sanomien kritiikin*, jossa Sanna Kangasniemi kokee että teoksen suuntaaminen omalle lapselle on epäuskottavaa. Kieltämättä.

Onkin selvää, että Knausgård kirjoittaa taas osin itselleen sekä tietenkin aikuiselle lukijayleisölleen. Syksyssä on kyllä muutama alaotsikon lisäksi vielä erikseen Kirjeeksi syntymättömälle tyttärelle nimetty osio, joissa kirjailija-isä puhuttelee vielä vaimonsa kohdussa kasvavaa vauvaa hellästi, mutta etäisesti. Jos unohtaa, että kirjan eräs fokus on suunnata pienet kirjoitukset lapselle ja lukee niitä niin sanotusti muuten vain, pääsee paremmin sisälle kokonaisuuteen, joka on osin kaunis ja syvä, paikoin kuulas ja hetkittäin niljakas, osin pinnallinen ja tyhjänpäiväinenkin – kuten elämä itsessään.

Koska halusin tuoda Syksyn blogiini vuodenaikakirjallisuutena, luin sen nopeasti muutaman bussimatkan aikana. Talven aion myös lukea, koska Knausgårdin teksteissä on parhaimmillaan paljasta viehätystä, arkisten asioiden katsomista uusin silmin, hetkittäin melakolista romantiikkaakin. Myöhemmin tänä vuonna ilmestyvän Talven kanssa en aio pitää kiirettä, vaan lukea siitä tekstin päivässä. Sellaisena Knausgårdin vuodenaika saattaa toimia parhaiten, pieninä annoksina, vain itselle luettuna.

 *Kangasniemi ei vaikuttunut teossarjan ulkoasusta, koska katsoo kansien visuaalisen ilmeen muistuttavan liikaa Taisteluni-kirjojen ulkoasua. Omasta mielestäni Syksy on ulkoasultaan erinomaisen onnistunut: Sen oranssi hehkuu ruskaa ja Taisteluni-kirjoista tuttu fontti taas muistuttaa kirjailijasta, siitä että käsissä on uusi Knasu.

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani
Like 2015
Expeditionen. Min kärlekshistoria 2013
Suomentanut Petri Stenman
300 sivua
Ruotsalainen tietokirja

Minä olen kaivannut tänne rannalle viisitoista vuotta. Minun on päästävä sinne, vaikka en tiedä, mitä minä siellä teen, kun pääsen perille. Jos vain pääsen perille Valkosaarelle.

1897: Kolme ruotsalaismiestä, Salomon August Andreé, Knut Fraenkel ja Nils Strindbeg, lähtevät vetypallolla Huippuvuorille tarkoituksenaan saavuttaa Pohjoisnapa. Miehet katoavat, kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän ruumiinsa löydetään. 15 vuotta 1990- ja 2000-lukujen molemmin puolin: lääkäri, kuvittaja kirjailija Bea Uusma ei saa rauhaa miesten kohtalolta. Mitä heille tapahtui? Miksi he kuolivat? Hän alkaa tutkia tapahtunutta, hänen on päästävä Huippuvuorten Valkosaarelle.

Tällaisena kevätviikonloppuna on enemmän kuin hieman hassua ajatella valkoisena hohtavaa jäätä, mutta luin ruotsalaisen Bea Uusman teoksen Naparetki jo pääsiäisenä, jolloin pihallamme oli vielä kunnon kinokset, ja pääsin hyvin sen kirkkaankylmään tunnelmaan.

Naparetkeä voi omalla tavallaan pitää eräänlaisena lukujatkumona muutama viikko sitten esittelemälleni Helen Macdonaldin H niin kuin haukalle. Kummassakin jonkinlainen pakko ajaa keski-ikäisen naisen kiinnostumaan jostain erikoiseksi luonnehdittavasta asiasta: Macdonald saa pakkomielteen haukasta, Uusma Andreé-retkikunnan kohtalosta. Ymmärrän muuten Uusmaa paremmin, koska ihmiskohtaloiden selvittäminen on jotenkin järkevämpää ja ennen kaikkea eettisempää kuin haukan kouluttaminen, mutta pakkomielteensä itse kullakin - ja kummankin kirjat ovat kiehtovaa luettavaa.

Se rinnastuksista. Uusma rakentaa teoksensa monesta palasesta: on dokumentteja, kuten retkikunnan päiväkirjoja, kirjeitä ja valokuvia, on omaa pohdintaa, omia tutkimusmatkoja ja asiantuntijoilta saatua tietoa. Spekuloinnillekin on paikkansa, sillä kaikki tässä kirjassa on totta. Paitsi sivut 253 ja 254. 

Kaiken kokoaa yhteen tarina, jota Uusma kirjoittaa: tarina siitä, miten Uusman oma vimmaisuus lisääntyy mitä lähemmäksi ratkaisu mahdollisesti (!) tulee. Kokonaisuus on toisaalta raporttimainen, suorastaan lakoninen, ja toisaalta mukaansa tempaiseva kertomus, joka pitää otteessaan ja koskettaa. Millaista elämää retkikunnan jäsenten päiväkirjakirjat Valkosaarelta välittävätkään, kuinka paljon jääkarhunlihaa - munuaisia, aivoja, veripannukakkua -, jäälautalla ajelehtimista, huonoa vointia ja toivonpilkahduksia yhä lyhyemmiksi käyvissä merkinnöissä ilmeneekään. Ja kuinka paljon Uusma tekeekään töitä miesten kohtalon selvittämiseksi.  Minulle Naparetki oli kirja, joka piti lukea niin sanotusti siltä istumalta. Toki pidin taukoja, mutta mieleni teki palata kirjan hyytävään kylmyyteen mahdollisimman pian.

Ulkoasultaan Naparetki on kaunis tavalla, joka miellyttää esteetikon silmää ja tekee teoksesta myös tyylikkään lahjakirjan. Layout on tyylikkäällä tavalla vaihteleva: eriväriset sivupohjat kertovat nekin siitä, kuka on äänessä tai mistä kerrotaan. Retkikunnan tai Uusman omat kuvat tuovat autenttisuuden tuntua, mattapintainen paksu paperi on laadukasta. Ulkoasun tekijää ei mainita, mutta oletan hänen olevan Bea Uusma itse, sillä kirjailija on myös kuvittaja. 

Tiivistäen: Blogistanian Tieto 2015 -palkinnon voittanut Naparetki on hyytävä, koskettava ja ennen kaikkea viihdyttävä kertomus Andreé-retkikunnasta, jonka arvoituksellinen kohtalo on jää kutkuttamaan paitsi Bea Uusman, myös lukijan mieltä - lukemisen jälkeenkin.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
Like 2013
301 sivua
Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen
Kotimainen jännitysromaani

Saarinen katsoi minua. Etäisyyttä välillämme oli kymmenen tai kaksitoista metriä. Silti tuntui, että Saarinen saisi helposti laskettua kämmenensä olkapäälleni tai muuten kosketettua minua.
- Aivan niin, hän sanoi. - Aivan niin.
Kun hän kääntyi ja käveli pois, varjo seurasi häntä seinältä toisiin huoneisiin.

Kaksikymmentä vuotta. Niin kauan Aleksi Kivi (!) on pohtinut äitinsä katoamista, mahdollisesti murhaa. Aleksi on 13-vuotias poika syksyllä 1993, jolloin hänen äitinsä katoaa. Vuonna 2013 Aleksi menee töihin rikkaan Henrik Saarisen kartanoon talonmieheksi varmana siitä että Saarinen on äidin kuoleman takana. Saako aivan yksin maailmassa jäänyt Aleksi kostonsa? Onko sille oikeutusta, minkäänlaisia perusteita?

Antti Tuomainen ei selvästikään kuulu niihin kirjailijoihin, jotka kirjoittavat saman kirjan aina uudelleen ja uudelleen vain hieman erilaisia mausteita kirjasoppaansa lisäillen. Viime syksynä ilmestynyt Kaivos kertoi isän ja pojan tarinan ja jännitysromaanin ydin tuntui olevan muussa kuin klassisessa kuka sen teki -asetelmassa. Nyt lukemani Synkkä niin kuin sydämeni sen sijaan noudattaa perinteisempää dekkarikaavaa ja syyllisen etsintä nousee keskiöön, mutta Aleksin pakkomielteen näkökulmasta. Myös äidinikävän kuvaus saa paljon sijaa. Hyvä niin.

Tuomainen nimittäin kuvaa taidolla Aleksin pakkoa tehdä tilit menneisyytensä kanssa. Miltei kujanjuoksuksi yltyvä tuska saa Aleksin näyttämään ulkoisesti viileältä, mutta ajautumaan useampaan kuin yhteen tukalaan, paikoin hyvinkin raakaan tilanteeseen. Tuomainen pitää jännitystä hyvin yllä, sijoittelee sopivasti takaumia ja suvantokohtia ennen kuin viiltää sekä toiminnallaan että tunnelmallaan.

Ei Synkkä niin kuin sydämeni ole tietenkään vailla itsestäänselvyyksiä. Hetkittäin juonenkäänteet muistuttavat amerikkalaisia tv-sarjoja, mutta toisaalta dekkarigenren puitteisiin ne sopivat. Kerronnassa on paikoin epätarkkuuksia ja lisäksi Tuomaisen romaanin runollinen nimi antaa odottaa ehkä hieman kirjallisempaa dekkaria kuin mitä lopputulos on. Silti: tällaisenaankin teos on kotimaisen jännityskirjallisuuden ehdotonta kärkeä. Se on tiheätunnelmainen, jännittävä ja (tietenkin) koukuttava.

Luen Tuomaista selvästi käänteisessä järjestyksessä. Ensin tuorein, eli Kaivos, nyt tämä. Niin vaikuttunut ja viihdytetty olen, että kun seuraavan kerran tulee dekkariolo, niin seuraavaksi on varmastikin Parantajan vuoro. Tuomaisen melankolinen kirjoitustyyli ja tapa käsitellä aiheitaan uppoavat minuun koko lailla täysin. Olen löytänyt itselleni uuden suosikkidekkaristin.

Antti Tuomainen: Kaivos

Antti Tuomainen: Kaivos
Like 2015
326 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen jännitysromaani


Muisti on joskus kummallinen. Se tietää ennen kuin ymmärtää. Hän näki miehen silmistä, että tämä jollain tasolla tunnisti hänet ennen kuin täysin ymmärsi mitä katseli. Pieni klappi ei ollut ihme. Oli kulunut lähes kolmekymmentä vuotta siitä kun he olivat viimeksi katsoneet toisiaan. Hän otti lyhyitä, kohteliaanvarovaisia askelia miehen suuntaan.

Isä, poika, kolmenkymmentä vuotta, kaivos, lumi. Janne Vuori on roihuvuorelainen toimittaja, perheenisä ja työmyyrä. Tammikuussa 2015 Janne saa nimettömän vihjeen, jonka mukaan pohjoissuomalaisella Suomalahden kaivoksella tapahtuu laittomuuksia ja ympäristö on vaarassa. Kun Janne alkaa tutkia kokonaisuutta, huomaa hän monen kaivosyhtiön kannalta keskeisen henkilön kuolleen. Samaan aikaan Jannen isä Emil palaa Suomeen - kolmenkymmenen vuoden jälkeen nyt, yllättäen. Miksi?

Antti Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni niitti mainetta kaksi vuotta sitten yhtenä parhaimpana kotimaisena noir-henkisenä dekkarina. Sitä edeltänyt Parantaja sai Vuoden johtolanka -palkinnon. Juuri ilmestyneen Kaivoksen luettuani istun koneen ääressä aurinkoisena päivänä ja ihmettelen, miksen ole lukenut kumpaakaan noista kirjoista aiemmin.

Ihmettelen todella, sillä vaikkei Kaivos olekaan juonellisesti täydellisin mahdollinen dekkari, on Tuomainen kirjoittajana varmasti yksi parhaita kotimaisia jännityskirjailijoita. Siitä, ettei Kaivos ole ihan täydellinen, ei kannata välittää. Nimittäin siinä on varsin hyvä ja monikerroksinen jännitysjuoni: mitä tapahtuu kaivoksen ympärillä, kuka tappaa ketä ja miksi? Mikä on Jannen isän Emilin motiivi palata Suomeen 30 vuoden jälkeen? Mitä Emil tekee työkseen, miten Jannen työ toimittajana etenee? Miten kaikki liittyy yhteen? Kuka sen teki -motiivi ei ole kovin tärkeä, kaivos tuntuu lopulta sittenkin sivuseikalta, mikä voi olla joillekin lukijoille pettymys. Sen sijaan keskiöön nousee kysymys perheestä. Siitä, voiko aiemmin hukattua saada takaisin ja siitä, mikä voi mennä oikeaan tai väärään; mitä oikea ja väärä sitten tarkoittaakin.

Ihmiset kehystyvät valoon kuin maalaukseen. Tuomainen kirjoittaa kauttaaltaan hyvin ja tavoittaa tunnelman, joka on koko ajan melankolinen, toisaalta surullisenkaunis, toisaalta raaka silloin, kun raakuutta tarvitaan tehokeinona: kun puukko solahtaa paljaan ranteen läpi ja terä uppoaa silmään kahvaa myöten, on hetken kuluttua vain tuuli puissa lunta pöllyttämässä. Turhaa ei ole mikään. Myös lumen ja Helsingin kuvaus on hienoa: Helsingin lukuisat baarit ja rappukäytävät, toisaalla luminen maisema täynnä liikettä, maailma on pelkkää laakeaa hankea. Lumen peittämänä Mustikkamaa on lumottu, kun mäntyjen latvatkin voi kuulla. Ja Helsingin tuoksu: kuin pakkaseen unohdettu villasukka, jolle oli pirskunut suolaista merivettä ja tuoreita kuusenneulasia.

Emilin ja Jannen Tuomainen luo taidolla. Emil hakee mennyttä paitsi jättämästään perheestä, myös nuoruutensa Helsingin vanhanaikaisista ruokaravintoloista, jollaisia vieläkin löytyy, melkein muuttumattomina. Janne tempoilee työn, isyyden ja oman isänsä paluun aikaansaamien tuntemusten ristiaallokossa, mutta hänen avovaimostaan Pauliinasta Tuomainen luo ohuen kuvan. Toisaalta kaikkea ei voi eikä pidäkään kuvata täydellisesti. Jännityskirjagenreen sopii tietty stereotyyppisyyskin.

Kun kauneus ja raakuus kohtaavat ja vuosikymmenet puhaltavat läpi, kasvaa isän ja pojan välinen suhde yli kaivosyhtiön tapahtumien. Hyvä niin. Kaikkea varjostaa tai tihentää tappajan mieli, tappamisen helppous ja vaikeus, harhakäsitykset ja kokemusperäisyys. Juoni laukkaa ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Kaivos toimii minulle vahvana suosituksena siitä, että Tuomaisen edellisiinkin kannattaa tutustua. 

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja
Like 2014
Min kamp. Fjerde bok 2010
Suomentanut Katriina Huttunen
534 sivua
Norjalainen romaani


Petollisempaa kuvitelmaa ei ollut olemassakaan. Tieto siitä että olin vain kolmenkymmenen sekunnin päässä ainoastan haluamastani asiasta mutta samalla kuilun väärällä reunalla oli tehdä minut hulluksi. Toivoin monta kertaa että olisimme olleet vielä kivikaudella, silloin olisin voinut lähteä ulos nuija kädessä, lyödä lähintä naista päähän, raahata hänet kotiin ja tehdä hänelle sen jälkeen mitä halusin. Mutta se ei käynyt, oikoteitä ei ollut, kolmenkymmentä sekuntia olivat illuusio.

Kun kolmekymmentä sekuntiakin on illuusio, ei ole ihme että kliimaksin saavuttaminen kasvaa yhdeksi koko elämän päämääristä. Karl Ove on nyt päässyt lukiosta ja saanut työpaikan opettajan sijaisena pohjoisnorjalaisesta pikkukylästä. Hän tutustuu niin työhönsä kuin oppilaisiinsa, haaveilee kontakteista tyttöjen kanssa, kirjoittaa novelleja ja hakee paikkaansa omassa elämässään. Talvi pohjoisessa on synkkä ja Karl Ove alkaa juoda entistäkin enemmän, ei kuitenkaan niin paljon kuin isänsä.

Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan Neljännen kirjan lukemisesta on aikaa jo toista kuukautta ja mietin, mitä siitä muistan. Ainakin tunnelman, itseinhossa vellomisen, nuoren miehen toiveikkuuden, sekoilun, kirjoittamisen ja jonkinlaisen mielikuvieni mukaisen norjalaiseen syrjäseutuun liittyvän takapajuisuuden. Ja sen koko ajan kirjaa lukiessani mielessäni olleen päällimmäisen tunnon, että luen sarjan ehkä huonointaa osaa, joka on kuitenkin jossain tapaa hyvin keskeinen.

Knasun Nelonen on keskeinen, koska siinä Karl Ove oivaltaa olevansa kirjailija. Hänen kirjailijuutensa on toki ollut lukijoiden tietoisuudessa koko ajan, koska koko sarjan eräs lähtökohtahan jo ennestään tunnetun kirjailijan hyvin omakohtainen ja avoin, yksityiskohdissaan runsas omaelämäkerrallinen tilitys. Pelkkää tilitystä Knausgårdin teksti ei tietenkään ole, sillä se on omakohtaisuudessaankin ehta kaunokirja.

Onkin - totta kai ja tälläkin kertaa - koko ajan syytä muistaa, että vaikka Knausgård kirjoittaa omasta elämästään, on hänellä kirjailijana päätösvalta siitä, mitä ja miten hän haluaa kertoa. Kirjoissa korostuu (ja niistä uutisoidessa korostetaan) rehellisyys ja tarkkuus kuvata elettyä elämää sellaisena kuin se on. Ja kuitenkin kyse on romaanikirjallisuudesta, ei suoranaisesta asiaproosan alle menevästä elämäkerrasta. Ehkä kaikki on muistitietoon pohjautuvaa fiktiota? Ehkä muistojen värittämää totta. Knausgård on Karl Ove, minäkertoja. Kirjailija Knausgård ei tingi romaanisarjasta kirjallisista ansioista, vaan kirjoittaa selvästi ehjän romaanisarjan keskellekin kokonaisen romaanin, jonka kaari kantaa ja kerronta on sopivasti muistelevaa, hallitusti rikottua ja lukijan pauloihinsa kietovaa.

Kuten sarjat aiemmat osat, on Neljäs kirjakin täynnä uhmaa ja häpeää, herkän ja roisin välisessä maastossa vellovan nuorukaisen kokemuksia ja kliimaksiin pääsemisestä haaveilua. Pohjoisessa asumisen, opettajuuden ja kirjailijahaaveiden lisäksi keskiöön asettuu Karl Oven isän juominen, tämän nenänvalkaisupäivät ja sisäinen taisto, joka tasaantuu vasta viinakauppareissun myötä. Karl Ove itsekin juo paljon, osin kerätäkseen rohkeutta, osin ajanvietteekseen, ja isänsä kohdatessaan hän joutuu pohtimaan myös itseään. Eikä hän kertojana itseään säästäkään: hän on toisaalta epävarma ja ajatuksissaan kovastikin vonkaava nuorimies, toisaalta itsestään hyvin tietoinen, jonkinlainen oman nuoruudensa tähti. Itseinhon ja omakehun rinnakkainen ilmentymä.

Neljännestä kirjasta on vaikea sanoa mitään sellaista, mitä en olisi sanonut jo sarjan aiempien osien kohdalla. Se ei tehnyt minuun enää samanlaista suurta vaikutusta kuin edelliset osat ja se on turhan toisteinen, mutta siinä on omaa avoimuuttaan ja kiinnostavuuttaan. Koko kirjasarja onkin niin koukuttava, että eihän tässä auta kuin hankkia Viides kirjakin - jossain vaiheessa tänä kesänä.

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi
Kustantaja: Like 2014
Alkuteos: Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til
Suomennos: Tuomas Kauko
Sivuja: 152
Arvostelukappale
Islantilainen romaani

Ja nyt poika elää elokuvissa. Silloin kun hän ei lataa niitä itseensä silmillään, hän toistaa niitä mielessään.
Nukkuessaan hän uneksii elokuvista muunnelmia, joissa tapahtumien verkko kietoutuu hänen oman elämänsä lankoihin.
Vielä hän ei kuitenkaan ole nähnyt unta Sóla Guðb-:sta.

Vuonna 1918 Reykjavikissa tapahtuu paljon: Katla purkautuu, Eurooppa käy ensimmäistä maailmansotaa ja Islanti hakee itsenäisyyttä, espanjantauti tappaa ihmisiä. Kuusitoistavuotias Máni Steinn, poika nimeltä Kuukivi, ahmii kaikki elokuvat, jotka kaupungissa näytetään. Hän elää osin omassa unimaailmassaaan, arjessaan hän tienaa rahaa homoprostituoituna. Elämä ja kuolema, valve ja uni, fiktio ja tosi kaikki kohtaavat Máni Steinnin tarinassa, joka kantaa yllättävän kauas.

Islantilainen Sjón on tunnettu kulttuuripersoona ja kirjailija. Palkittujen romaaniensa ohella hänet tunnetaan muun muassa runoilijana, musiikkona ja (monien Björkin kappaleiden) sanoittajana. Kustantajan esittelyn mukaan Poika nimeltä Kuukivi toi Sjónille Islannin arvostuimman kirjallisuuspalkinnon.

Poika nimeltä Kuukivi on kooltaan pieni, mutta aiheiltaan suuri romaani. Se nivoo yhteen Islannin historiaa itsenäistymisestä Katlan purkautumiseen sekä populaarikulttuuria ja vertauskuvia. Se myös katsoo eräänlaiseen homo-Islannin menneisyyteen satama-alueilla ja kaupungin kujilla. Kohtauksissa on vahvaa symboliikkaa: asiakkaan, homoseksuaalisen tanskalaisen matruusin, prostituoidun, Máni Steinnin, kohtaamisessa kohtaavat myös vanha isäntämaa ja uusi, itsenäinen valtio; Sóla Guðb, tyttö jonka Máni Steinn näkee, on kuin elokuvasta Vampyyrit.

Sjónin teos pitää sisällään rumuutta ja rosoa omaan, eritteitä kirjallisuudessa kaihtavaan makuuni liikaakin. Pienoisromaani esimerkiksi alkaa rajusti, kun asiakkaan paisunut elin luiskahtelee pojan suussa. Limaa tulvii useissa muissakin kohtauksissa. Ja sitten, kaiken vastapainona: laineiden loiske. Kesänvaalea valo. Rumuus ja kauneus mahduttavat väliinsä myös paljon miltei surrealistisia unenomaisia jaksoja. Kokonaisuus tarjoaa arvoituksen ja jättää paljon lukijan tulkittavaksi. Hyvä niin, koska näin ihmisen sisäinen elämä on omanlaistaan, valtion ja luonnon aikaansaamat muutokset omiaan. Maaginen tunnelma valtaa lukijan mielen.

En ole ihan varma, pidinkö kirjasta vaiko en. Mutuhuttuilun periaatteiden mukaisesti totetan, että romaanissa on paljon kohtauksia, joita vierastan, mutta teemojensa ja kaarensa osalta lopputulos on komea. Sjón kirjoittaa hiotusti, mutta väkevästi. Poika nimeltä Kuukivi on on niitä teoksia, jotka ovat huomattavasti kokoaan suurempia. Sen lukee nopeasti, mutta sitä ei voi vain sulkea ja unohtaa.

--
Esimerkiksi Erja, Jonna ja Mai Laakso ovat myös lukeneet Pojan nimeltä Kuukivi.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja.
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: Min kamp. Tredje bok 2009
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 470
Mistä: Ostos
Norjalainen omaelämäkerrallinen romaani

Aika ei koskaan kulu niin nopeasti kuin lapsuudessa, koskaan ei tunti ole niin lyhyt kuin silloin. Kaikki on auki, lapsi juoksentelee milloin sinne, milloin tänne, tekee yhtä ja sitten toista, ja sitten aurinko on laskenut ja lapsi seisoo pilkkopimeässä, edessään aika joka on äkkiä laskettu kuin puomi hänen eteensä: voi ei, onko kello jo yhdeksän? Toisaalta aika ei koskaan kulu yhtä hitaasti kuin lapsuudessa, eikä tunti ole koskaan niin pitkä kuin silloin. Kun avoimuus katoaa, katoavat myös sinne tänne ryntäilyn mahdollisuudet, jokaisesta minuutista tulee kuin puomi, aika on tila johon lapsi on vangittu.

Karl Ove on pieni koululainen Etelä-Norjassa 1970-luvulla. Lapsuus voisi olla huoleton: on loputtomasti aikaa, musiikkia, jalkapalloa, ystäviä ja ensimmäiset ihastukset. On isoveli, on lempeä äiti ja sitten on isä: opettaja, joka vie uimakouluun - ja joka on ankara, väkivaltainen ja joka väijyy Karl Oven mielessä kuin musta pilvi. Isä, joka ärähtää joka kerta, kun lapsi vaihtaa asentoa automatkalla ja isä, joka liian usein tarraa kiinni poikansa korvasta.

Olen löytänyt tänä vuonna Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Luin sarjan Ensimmäisen kirjan talvella ja Toisen kirjan kesällä. Sarjaa tuntemattomille kerron saatesanoiksi, että Knausgårdin kirjasarja on kaikkiaan kuusiosainen ja jokaisessa osassa hän kirjoittaa omasta elämästään läheisiään säästelemättä. Jotain taikaa norjalaiskirjailijan tekstissä on, sillä luin käsillä olevan lapsuuteen sijoittuvan Kolmannen kirjan muutamassa päivässä.

Alan melkein itkeä kun kirjoitan tätä ja kuulen sen mielessäni.
Hänen raivonsa tuli aaltoina, se huuhtoi huoneiden läpi, se löi minua päin lyömästä päästyään, kunnes se vetäytyi takaisin. Sitten saattoi olla monta viikkoa rauhallista.

Knausgård kirjoittaa voimakkaasti, mutta onko sarjan kolmas kirja jonkinlainen välityö? Kirjahan palaa ajassa aiempia osia varhaisempaan aikaan. Sitä on vaikea sanoa: olisi helppoa todeta lapsuusmuistojen olevan vähemmän merkittäviä kuin nuoruus- tai avioliittokuvaukset. Lisäksi Knausgård on kirjoittanut jo lapsuudestaan, tosin teini-ikäisestä itsestään. Kolme osaa luettuani pidän avioliittoon ja kirjailijuuteen keskittyvää Toista kirjaa sarjan parhaimpana. Mikä siis on "kolmosen" merkitys sarjassa?

Tälläkin kertaa Knausgård osaa kirjoittaa. En varmaan koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka Knausgård voi jaaritella ja kirjoittaa pikkuseikoista niin yksityiskohtaisesti ilman, että lukija pitkästyy. Päinvastoin: Taisteluni-sarjan kolmas osa on aiempien tavoin koukuttavaa luettavaa. Ajankuva on vahvaa, 1970-lukulainen Norja on hieman samanlainen ja kuitenkin niin valtavan erilainen kuin sen ajan Suomi. (Miltei) luvuton kirja soljuu eteenpäin ja sen lukee ahmaisten. Knausgård saa lukijan tuntemaan kaiken: myötähäpeän vääränlaisesta uimalakista, tuskan siitä, kun ötökkä pistää pippeliin, koko mielen ja kehon valtaavan pelon isän arvaattomuudesta, kaveripiirissä viriävät toiveet ja ilon monista pienistä asioista, kuten hiihtoretkistä, kaatopaikkalöydöistä, hyvästä musiikista ja sarjakuvalehdistä.

Knausgård muistelee omaa lapsuuttaan aiemmista kirjoista tuttuun tapaan: hän tuntuu muistavan kaiken hyvin tarkkaan - ja rakentaa kuvauksestaan kauttaaltaan uskottavan. Hän ei säästele ketään, mutta ymmärtää joitakin paremmin kuin toisia. Ja lapsuus selittää osin sitä, millaiseksi teiniksi ja aikuiseksi, millaiseksi isäksi, puolisoksi ja kirjailijaksi, Karl Ove kasvaa. Parasta on kuitenkin se, ettei kirjasta tule tirkistelevän lukijan oloa, sillä kaiken keskiössä on Karl Ove itse.

Taisteluni. Kolmas kirja ei tuo mitään kirjallisesti uutta Knausgårdin omaelämäkerralliseen sarjaan, mutta kuten kaksi aiempaa osaa, on se kirjoitettu hyvin, koskettavasti, rehellisen oloisesti ja itseään säästelemättä. Se on väkevä lapsuuskuvaus pelosta, ahdistuksesta, ilosta ja ajoittaisesta huolettomuudestakin. Ennen kaikkea se saa odottamaan Neljännen kirjan suomennosta.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja.
Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: Min kamp. Andre bok
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 639
Mistä: Ostos
Norjalainen omaelämäkerrallinen romaani

Emme voineet kuvitellakaan että meitä odotti muu kuin onni. En ainakaan minä. Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen, taiteeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot. Sama koski Lindaa, ehkä vieläkin enemmän.

Kirjailija elää elämänsä ruuhkavuosia, hoitaa lapsiaan, vaihtaa vaippoja, käy ruokaostoksilla, riitelee ja rakastaa ja kirjoittaa. Kirjoittaa omasta elämästään puolisoaan, vanhempiaan ja lapsiaankaan säästelemättä. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja kaipaa tuskin sen pitempiä esittelyjä. Luin sarjan ensimmäisen osan helmikuussa ja pääsin sen myötä syvälle norjalaiseen nuoruuteen ja nuoren miehen kipeään maailmaan.

Taisteluni. Toinen kirja keskittyy Knausgårdin perhe-elämään, sen parhaimpiin ja - ehkä näin voi sanoa, en tiedä mitä kaikkea sarja tuo tullessaan - pahimpiin puoliin. Ruotsalaisen Linda-vaimon myötä perhe asuu Ruotsissa, ensin Tukholmassa, myöhemmin Malmössä. Tyttäret Heidi ja Vanja sekä poika John syntyvät ja elävät pikkulapsuuttaan kirjassa. Koti-elämä, parisuhde, etenkin Lindan masennus, ja kirjailijuus määrittävät perheen arkea.

Jos joku luulee että sopeutumattomuus on nykyajan syytä, hän on joku suuruudenhullu tai vain tyhmä, ja molemmissa tapauksissa häneltä puuttuu historiantuntemusta. Omassa ajassani oli paljon sellaista mitä inhosin, mutta merkityksettömyyden tunne ei johtunut siitä, eikä se ollut pysyvää... Esimerkiksi sinä keväänä kun muutin Tukholmaan ja tapasin Lindan, maailma avautu minulle, ja samalla sen intensiivisyys kasvoi hurjaa vauhtia.

Kun kirjoitin Taisteluni-sarjan Ensimmäisestä kirjasta, pohdin toden ja kaunokirjallisuuden rajoja. Knausgård itse on sanonut, ettei kirjoita fiktiota, vaan kirjoittaa sitä mikä on totta. Lukija tietenkin tekee aina oman tulkintansa. Minä koetin - suorastaan halusin - lukea nyt fiktiivisestä Karl Ovesta, muttei siitä tietenkään mitään tullut. Televisiodokumenteista tutuksi käyneet Knausgårdin ehkä aavistuksen piinatuiltakin näyttävät kasvot olivat mielessäni enkä voinut olla "näkemättä" niitä kirjaa lukiessani. Kirjailijan omaelämäkerrallisuus lyö läpi koko romaanin, jonka Kaarina Huttunen on suomentanut taitavasti.

En tiedä, miten Knausgård tekee sen: kirjoittaa omasta elämästään poukkoillen ja jaaritellen, pysähtyen johonkin yksityiskohtaan paikoin suorastaan pitkästyttävästi, mutta silti tavalla, ettei hänen tekstiään voi hyppiä yli, vaan sitä lukee lukemisen ilosta ja mielenkiinnosta niin kirjan tarinaa kuin kirjailijan elämää kohtaan. On myös ihailtavaa, kuinka Knausgårdin onnistuu välittää tekstissään kaikki se ilo, kauneus, suru, alakulo, huoli ja toiveikkuus, joiden keinoin hänestä ja hänen läheisistään tulee autofiktiossakin lukijalle totta. Kokonaisuudessaan Knausgård kirjoittaa tietenkin hurjan hyvin. Hänen tekstiään lukee ahmien: lukiessa vaikuttuu, sivistyy, kokee ilkikurisuutta ja omalla tavallaan lumoutuu, miltei mykistyy kaiken edessä.

Knausgårdia lukiessa sivistyy, koska hän jää pohtimaan kirjallisuutta, filosofiaa ja politiikkaa. Hänen kanssaan ei tarvitse olla samaa mieltä, hän ehkä haluaakin ärsyttää. Toisaalta Knausgård sivaltaa etenkin ruotsalaisuutta hykerryttävästi: ruotsalaisilla on sääntöjä jokaiseen asiaan, ei ole ruotsalaista, joka ei maksaisi laskujaan eräpäivään mennessä. Itsetyytyväisyyteen taipuvaisen kansankodin pääkaupunki on kaunis, mutta kylmä, ja norjalaisen on vaikea sopeutua elämään siellä. Kuten Jaana, minäkin pohdin, että tässä suhteessa suomalaisen lukijan on helppo samaistua Knausgårdiin.

Sivistävää omakohtaista yhteiskunnallisuutta tärkemmäksi nousee kuitenkin kirjan keskeisteema: parisuhde ja perheen perustaminen ja siihen liittyvät onnen ja piinan hetket. Rakkaus Lindaa kohtaan on suurta, vaikka vaikeaa. Rakkaus lapsiin ehdotonta. Hullut naapurit, pinnalliset ystävät, sukulaiset Norjassa ja Ruotsissa saavat kaikki osansa. Luminen Tukholma, jota Knausgård toisaalta pitää pinnallisena, on pohjimmiltaan runollisella tavalla kaunis: juuri sellainen melankolinen kaupunki, jossa voi lukea Dostojevskia. Ensimmäisestä kirjasta tuttu isän varjo kulkee kintereillä, minkä vuoksi kaikessa kyse on perimmiltään tietenkin ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta. Kaikesta Knausgård kertoo hieman vinosti, kuten Maria kirjoittaa, ja koko ajan koukuttavasti, itseään säästelemättä.

Luin kirjaa ruotsinlaivalla, kaikkeen nähden varsin sopivasti tukholmalaisen puiston penkillä, automatkalla ja tietenkin myös kotisohvalla. Pekkaa lainaten sanon, että kirja toimi joka tilanteessa ja paikassa. Olen valmis julistamaan Knausgårdin yhdeksi lempikirjailijakseni, vaikkei Taisteluni-sarjan kumpikaan ensimmäinen kirja ole paras lukemani kirja. Knausgård pitää vain kokea ja minun täytyy marssia pian kirjakauppaan ostamaan Kolmas kirja.

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Hanna Hauru: Paperinarujumala
Kustantaja: Like 2013
Kansi: ?
Sivuja: 95
Kotimainen pienoisromaani

Sormiani palelee. Laitan ne hetkeksi villasukkien varsiin lämpenemään ennen kuin valmistaudun kotiinlähtöön.
"Ottakaa koko kansakunta opetuslapsiksenne. Maailmanloppu koittaa aprillipäivänä 1962." Niin Jumala minulle puhui ja jatkoi: "Valittu olet sinä. Kiirehdi vielä tänään. Me yhdessä tarvitsemme 800 uskollista opetuslasta, jotta kansanne välttyy kadotukselta ja pääsee minun valtakuntaani. Sinä olet heidät hankkiva".
Entä jos se oli jonkun ilkeän työtoverin pilailua? Nämä nuoret konttoristit pilailevat joskus, koska tietävät minun uskovan vakavuuteeni.
Mutta luurihan on jo laukussa ja polttaa siellä linja avoinna taivaaseen.

Kevättalvella 1962 oululainen konttoristi Laina Heinonen saa puhelun Jumalalta. Hänen on määrä johdattaa suuri ihmisjoukko pelastukseen, muuten aprillipäivänä koittava maailmanloppu syöksee koko Suomen kansan kadotukseen. Uskossaan vakava, yksinäistä ja kurinalaista elämää viettävä Laina on kiihtynyt ja tarkoituksensa löytänyt. Liana-sisko apurinaan hän alkaa toteuttaa Jumalan tahtoa.

Hanna Haurun pienoisromaani Paperinarujumala pohjautuu osin 1960-luvulla vaikuttaneeseen heinoslaiseen herätysliikkeeseen. Laila (!) Heinosen yhdessä Aune-siskonsa kanssa perustama liike sai Suomessa kaikupohjaa poliittisen tilanteen, ennen kaikkea noottikriisin vuoksi, ja vuosia elänyt liike vaikutti vielä 1980-luvulla Turun seudulla. Wikipedian mukaan liike toimii edelleen Kaarinassa. Haurun kirja on kuitenkin fiktiota, joka on saanut innoituksensa, hahmonsa ja perusasetelmansa heinoslaisuudesta.

Uteliaimmat koputtavat jo ulko-oven lasiin. On tullut aika avata ovet.

Aina ei tarvitse kuvata laajasti sanoakseen paljon. Tämä näkyy erityisen hyvin Haurun kirjassa, jossa luvut tai kappaleet ovat lyhyitä ja tiiviitä. Hauru saa muutamalla lauseella kuvattua Lainan yksinäisyyden, kiihkeän uskonnollisuuden ja sen odotuksen tunteen, jonka aprillipäivän lähestyminen ja tehtävän mahdollinen täyttyminen hänessä aikaan saa. Hauru tuo lyhyesti, suorastaan pienesti lukijansa eteen Lainan köyhän arjen: millaista on ihan turhamaisuudessaan pihistää hyväntuoksuista saippuaa kaupungintalolta ja säilyttää sitä vaatekaapissaan? Samalla tavalla lukija kohtaa Lainan ja Liana Kaarinan mukaan nimetyn siskon lapsuuden - sen, josta Lainan nykyhetken paatoksellisuus kumpuaa.

Haurun kieli on koko ajan kaunista, Lainan maailma on lyyrinen, realistisen kirkas ja hullun kylmäävä samalla kertaa. Koko pieni romaani on nautittavaa luettavaa. Ja kuitenkin: vaikka ihastuin suuresti Haurun tiiviistettyyn ja runolliseen ilmaisuun, jäin kaipaamaan enemmän. Nyt kokonaisuus on toki tyylikäs enkä kaipaa laveaa tai maalailevaa kerrontaa, mutta lupaavien jännitteiden romaanissa kaikki on luettu liian nopeasti, koko kirjan lukaisee viidessätoista minuutissa. Ehkä Laina, Liana ja heidän seuraajansa olisivat kaivanneet niin sanotusti hieman enemmän lihaa luidensa ympärille? Hyvillä perustuksille rakennettu tarina muutaman lisäkerroksen?

Vaikka en saanut ihan sitä, mitä odotin, kertoo Haurun tiivis ja ilmava tyyli kirjailijasta, josta voi hyvinkin tulla yksi uusi suursuosikkini. Paperinarujumala on hieno, suorastaan tyylikäs pienoisromaani, intensiivinen ja kiehtova. Vartin kestävä lukukokemus ei kuitenkaan ole minulle riittävä, vaikka romaani voimakkaasti puhutteleekin.

3,5/5

Paperinarujumalan ovat lukeneet myös Hanna, Paula ja Jaana.

P.S. Kommentteihin vastaamiseni laahaa edelleen jäljessä. Pahoittelen sitä, mutta palaan jokaiseen kommenttiin, kunhan Hannan ja minun kirjoittama blogikirja menee taittoon.

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: The Silver Dark Sea 2012
Suomennos: Johanna Joskitt-Pöyry
Kansi: Tommi Tukiainen
Sivuja: 443
Brittiläinen romaani

Siihen oli vaikea uskoa. Kun minä kuulin sanottavan rannalla Toivoa on, ne sanat lausuin minä, ei kukaan muu - omaksi lohdukseni, pysyäkseni pinnalla. Mutta mitä se haittaa, jos uskoo satuihin? Minusta niihin, moniin ainakin, kannattaa uskoa.

Parla - tai olkoon saaren nimi vaikka Parla - on pieni Iso-Britanniaan kuuluva saaripahanen. Luonto, Herran ja aaltojen pelko, ovat vuosisatoja säädelleet saaren elämää, meri on antanut ja ottanut. Nykyisin saari täyttyy loma-aikaan turisteista, mutta muuten elämä sujuu omissa tuulen tuivertamissa uomissaan. Ja kun suolainen meri on ottanut, se on ottanut paljon. Neljä vuotta sitten monien rakastama Tom Bundy hukkui ja katosi, hänen vaimonsa Maggie sekä äitinsä Emmeline kaipaavat Tomia enemmän kuin muut, mutta he eivät ole ainoita. Eräänän päivänä rannalta löytyy kookas mies, joka on menettänyt muistinsa. Mies on kuin Kalamies, saarelaisten kertoman tarinan myyttinen henkilö, joka voi yhden kuunkierron ajaksi ottaa ihmisen hahmon ja tuoda toivoa sitä tarvitseville. Kuka on Kalamies? Voiko vanha kansantaru muuttua todeksi ja mitä hän merkitsee saarelaisten arkielämälle?

Susan Flecherin romaanit ovat nousseet kirjabloggareiden suosikeiksi, kuten Tummanhopeisen meren (2012) kansilieve kertoo. Väkeväksi ja ikimuistoiseksi luonnehdittu romaani kiinnosti minuakin ja sen lukeminen toi hyvän jatkumon moniin tarinoista kumpuaviin kirjoihin (mm. Tummempaa tuolla puolen ja Ragnarök) joita olen viime aikoina lukenut.

Miten paljon majakka on mahtanut nähdä vuosien saatossa. Se on huuhtonut lukuisia pieniä hetkiä valollaan: yhdessä liikkuvia vartaloita, veneen vetoa maihin öisessä poukamassa, synnyttävän uuhen räpyttelyä keilan liikkuessa yli. Valo tavoittaat katot ja oratuomet ja kivimuurit, jotka näyttävät yöllä jotenkin rosoisemmilta, varjoisemmilta ja oudoilta. Se pyyhkäisee hautakiveä toisensa jälkeen. Hetken jokainen makuuhuone on valkoinen.

Tummanhopeisen meren kohdalla voin käyttää turhankin usein kirjoittamaani ilmaisua: olisin halunnut pitää tästä enemmän. Kirjasta on nimittäin jo nyt tullut melkoinen blogihitti, kustantajan Fletcherin aiempien kirjojen suosioon perustuva mainoslause osui siis nytkin kohdalleen. Kaikki kirjan lukeneet ovat sitä suuresti rakastaneet: Susa löysi sielukirjan, samoin Elma Ilona. Sara rakasti kirjan jokaista sivua ja jokaista sanaa. Annika K ei vain lukenut, vaan myös eli Fletcherin kirjan. Katrikin antoi kirjalle viisi sydäntä. Koska pidin paljon Meriharakoista ja jonkin verran Irlantilaisesta tytöstäkin, odotin Tummanhopeiselta mereltä paljon etenkin, kun luin siitä niin kehuvia blogiarvioita.

Ja hyvä kirja Tummanhopeinen meri onkin. Se on kaunis (!) kertomus meresta, saaren väestä, lähtemisestä ja jäämisestä, menetyksestä, surusta ja toivosta. Fletcher punoo tarinansa meren lailla keinuttavaksi, toisaalta myrskyisäksi, toisaalta seesteiseksi kokonaisuudeksi, jossa arki sekoittuu folkloreen ja ihmismieli prosessoi suruaan. Kalamies askarruttaa lukijaa ja pyykit kuivuvat narulla, leipä pompahtaa paahtimesta, voikukan hahtuvat lentävät ja valo heijastuu maatalouskoneista (sivuhuomautuksena ihmettelen, miksei vaikka traktorista tai leikkuupuimurista). Maggien ja Tomin tarina koskettaa, sen mukana myötäelää pakostakin.

Fletcherin kieltä on luonnehdittu kauniiksi. Kaunista se onkin, liiankin. Yöt ovat hopeutuja, meri kimmeltää, Maggien kuva Tomin hampaista on kristallinkirkas. Pidän kauniista kielestä, nautin romaaneista, jotka on kirjoitettu huolella ja joiden äärellä saa hieman huokaillakin. Mutta silloin, kun adjektiiveja yliviljellään, ärsyynnyn hieman niin, että unohdan itse romaanin tarinan ja takerrun pikkuseikkoihin. Fletcherin kerronnassa toinenkin asia hyppäsi silmiini. Hän käyttää valtavasti ellipsiä. Toisinaan ellipsi on hyvä tyylikeino, mutta nyt niin moni asia tuntuu jäävän roikkumaan ilmaan: Ja nyt kun on kulunut neljä vuotta... tai minä pystyn... tai Tämä... mies. Voisin luetella esimerkkejä vaikka kuinka - pikkuseikkoja, kentis, ja pääasia on vahva, aidosti hyvä tarina.

Vaikka tarina on hieno ja merellinen tunnelma kohdallaan, en kuitenkaan lumoutunut enkä suuremmin ihastunut. Pidin kuitenkin kirjasta tarpeeksi todetakseni, että Tummanhopeinen meri on tarinaltaan kiehtova ja sen tunnelmiin on helppo jäädä. Rakkaus ja toivo kannattelevat niin tarinaa, sen henkilöitä kuin lukijaakin.

3,5/5

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Ensimmäinen kirja
Kustantaja: Like 2011
Alkuteos: Min Kamp. Forste bok. 2009
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 489
Omaelämäkerrallinen romaani, Norja

Ulkona oli aivan hiljaista niin kuin vain talvella voi olla. Ja vaikka oli pilvistä ja taivas oli harmaa, valo oli maisemassa täysin valkoinen ja hohtava. Muistan ajatelleeni että juuri silloin minun ei tehnyt mieli muuta kuin istua siellä juuri silloin, vastarakennetussa talossa, valokiilassa keskellä metsää ja olla niin tyhmä kuin halusin.

Norjan puhutuin kirjailija, suurkohun herättänyt kirjasarja. Mies, joka kirjoittaa omasta elämästään ja tuo kaikki läheisensäkin mukaan kirjaan. Palkittu, huomattu, massiivinen teos. Olin sivuuttanut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan sen ensimmäisen osan ilmestyessä suomeksi, mutta viime syksynä ilmestynyt Toinen kirja sai minut kiinnostumaan ja muutama viikko sitten kävin ostamassa Taisteluni. Ensimmäisen kirjan (2009) omaan hyllyyni.

Taisteluni-sarja kertoo Karl Ove Kausgårdista itsestään. Kirjailija on teostensa päähenkilö, näkijä, sivustakatsoja ja kokija. Menneisyyden ja nykyisyyden ristiaallokossa kulkevat kirjat piirtävät kuvaa yhden norjalaismiehen elämästä onnenhetkineen ja menetyksineen. Ensimmäisessä kirjassa Knausgård pureutuu lapsuuteensa ja nuoruuteensa sekä isänsä pahenevaan alkoholismiin. Romaani on matka norjalaiseen lähimenneisyyteen sekä kirjailijan oman perheen sisälle.

Tässä talossa oli aina oltu tarkkoja siitä ettei kukaan ulkopuolinen näkisi sisään, pyritty moiteettomuuteen kaikessa mikä näkyi, vaatetuksessa, puutarhassa, talon julkisivussa, autossa ja lasten käytöksessä. Ei siis tullut kuuloonkaan panna valaistussa keittiössä viinapulloa ikkunalle. Siksi heitä niin nauratti, ja pian myös minua.

Taisteluni-sarjan ensimmäinen kirja on omakohtainen - mitä koko sarjan pitäisi olla - jopa siinä määrin, että
Knausgård vaikuttaa miltei pelottavan avoimelta. Hän tuntuu tuovan kaiken lukijan eteen, mutta romaaniksi luokiteltavassa omaelämäkerrallisessa teoksessa tämä avoimuus on totta kai sekä kirjailijan että kustantajan valitsemaa. Koko teos(sarja) on monumentaalinen; sukua Proustille, kuten Mika huomauttaa. Oman elämänsä tuomisessa kirjalliseen tuotantoon ei sinänsä ole mitään uutta. Knausgårdin oman itsensä kanssa taistelua voi varmasti pitää myös korkeakirjallisena Kalle Päätalona, jonkinlaisena laveana Pirkko Saisiona tai ehkäpä sitä voi ajankohtaisesti verrata Jörn Donnerin Mammuttiinkin. Omien läheisten tuominen romaanihenkilöiksi muistuttaa Riikka Ala-Harjan ympärillä käytyä keskustelua. Toki näissä kirjoissa on valtavasti eroja (enkä ole lukenut edellä mainituista kuin Saisiota) ja vasta hieman yli 40-vuotiaana Knausgård on kohtalaisen nuori kirjoittamaan omaelämäkerrallista proosaa.

Omaelämäkerrallinen romaani herättää kysymyksen faktan ja fiktion luonteesta. Nanna pohtii, pitäisikö Knausgårdia lukea kuitenkin fiktiona. Suomalaiselle lukijalle se on kohtalaisen helppoa. Knausgård kirjoittaa vetävästi, kaunokirjallisesti, ja ainakin minun oli helppo lukea kirjaa kuin mitä tahansa romaania. Taisteluni saakin pohtimaan, missä menee elämäkerran, fiktion, autofiktion ja dokumenttiromaanin rajat. Onko kyse erittäin hyvin kirjoitetusta muistitiedosta vai jopa metakirjoittamisesta, kuten Reeta pohtii? Autofiktiossaan Knausgård tuo mieleeni hienon maanmiehensä Gaute Heivollin, väkevyydessään taas Per Pettersonin. Laveassa ilmaisussaan Knausgård on lukemistani norjalaiskirjailijoista aivan omanlaisensa. Hänen kirjoittamanaan Norjan kuulaat merimaisemat ja toisaalta tunkkainen, kauhistuttava saastainen lika ja läheisten rappiotila tulevat ihan liki. Vaikea isäsuhde leimaa koko elämää.

Koska Knausgård kirjoittaa niin hyvin, voi Taisteluani lukea ahmien, mutta sen parissa voi myös viipyillä, löytää viittauksia niin August Strindbergin jantelaisuuteen kuin 1980-luvun populaarimusiikkiin. Sony Walkmanit, sukulaispäivälliset, kotibileiden hapuilevat seksikokemukset, tolpasta tolppaan juoksevat sähköjohdot ja merellä uiva tanskanlautta tarjoavat kiinnittymispintaa ja ajankuvaa suomalaisellekin lukijalle. Jotain koskettavaa, jotain syvää ja ihmisluontoa perinpohjin tutkailevaa Knausgårdin kerronnassa on. Kirjan teemat tai kysymyksenasettelut katsovat yleistä yksityisestä: orastavaa seksuaalisuutta miltei myötähäpeällisesti, kuolemaa ja ihmisyyttä yhtenä arkisena muotona muiden joukossa. Knausgård on kertojana samalla kertaa armoton ja hellä, hän järkyttää ja lumoaa. Toki kirjaan mahtuu jaaritteluakin, paikoin kerronta on niin luonnosmaista ja hiomatonta, että kokonaisia sivuja olisi varsin hyvin voinut ottaa pois. Pääosin Knausgårdin teksti on kuitenkin huikeaa ja niin rehellisen oloista.

Olen vaikuttunut. Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa on kiehtova ja koskettava kirja, jonka toivon jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Haluan ehdottomasti lukea sarjan muutkin osat, joista toistaiseksi vain Toinen kirja on suomennettu. Edessä taitaa olla reissu kirjastoon tai kirjakauppaan.

****½

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa

Carmen Aguirre: Kiihkeä maa. Nuoruuteni vastarintaliikkeessä
Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: Something Fierce 2011
Suomentanut: Anu Nyyssönen
Ulkomainen muistelmateos, romaanimainen elämäkerta, Chile
Sivuja: 301


"Vallankumouksellisuus on elämän ja kuoleman asia. Väärän asian kertominen väärälle henkilölle on elämän ja kuoleman asia. Ja on mahdoton tietää, kuka on väärä henkilö.Teidän täytyy olettaa, että kaikki, aivan kaikki, ovat vääriä henkilöitä. Vastarinnassa me annamme elämämme kansalle, paremman yhteiskunnan puolesta. Pyydän teiltä paljon, mutta teidän täytyy muistaa, että teiltä vaaditut uhraukset eivät ole mitään verrattuna siihen, mitä suurin osa maailman lapsista kokee. Niin monet heistä kuolevat parannettavissa oleviin tauteihin tai joutuvat tekemään töitä tehtaassa kaksitoista tuntia päivässä eivätkä he koskaan opi lukemaan tai kirjoittamaan. Me taistelemme sellaisen yhteiskunnan puolesta, jossa kaikilla lapsilla on oikeus lapsuuteen. Olen ylpeä, että te tytöt olette osa taistelua."
Minä olin iloinen, että äiti oli ottanut meidät mukaansa.

Carmen on kuusivuotias, kun demokraattisilla vaaleilla valittu Chilen presidentti Salvador Allende syöstään vallasta ja maassa alkaa 25 vuotta kestänyt vuotta kestänyt kenraali Augusto Pinochetin aika: oikeistodiktatuurin ja kidustusten aikakausi. Yksitoistavuotiaana Carmen on lähtenyt äitinsä ja Ale-siskonsa kanssa pakolaiskodistaan Kanadan Vancouverista kohti kotimaanosaansa Latinalaista Amerikkaa. Carmen ihailee Charlien enkeleitä ja syö McDonaldsissa, mutta se on vain pintaa. Samaa pintaa, minkä vuoksi hänen äitinsä on vaihtanut hippivaatteensa jakkupukuun ja korkokenkiin. Isäpuoli Bob on matkustanut kohti Chileä jo aikaisemmin. Carmenin perhe kuuluu sissiliikkeitä lähellä olevaan vastarintaliikkeeseen, joka ei enää usko hippimäiseen rauhaiseloon pyrkiessään taistelemaan oikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden sekä kidutusten lopettamisen puolesta. Chileen pääseminen on vaikeaa, sillä perhe on sotilasjuntan mustalla listalla ja kiinni jääminen tietäisi vankeutta eristyksissä, kidutusta ja melko varmaa "katoamista". Sama koskee myös lapsia, sillä sotilaat eivät erottele vihollisiksi katsomiensa ihmisten ikää. Näin ollen matka entiseen kotimaahan on vaarallinen ja sen onnistuminen riippuu sekä onnistuneesta peitetarinasta että koko perheen yhteiseen asiaan uskomisesta - myös pitkäaikaisissa välietapeissa Boliviassa, Perussa ja Argentiinassa.

Chileläissyntyisen kanadalaisen Carmen Aguirran omaelämäkerta Kiihkeä maa. Nuoruuteni vastarintaliikkeessä (2011) kertoo nimensä mukaisesti siitä, millaista on viettää teinivuotensa piilossa, elää valheellisen keskiluokkaista elämää vastarintaliikkeen keskiössä perheensä todellista tehtävää salaillen sekä poliiseja ja sotilaita peläten. Suomen UN naisten, YK:n alaisen järjestön, tukemana julkaistu kirja kertoo tärkeän tarinan yhden tytön ja myöhemmin nuoren naisen näkökulmasta. Kuinka teini-iän juuri saavuttanut tyttö kokee vallankumoukseen valmistumisen? Millaista on piileskellä koko ajan; Nähdä ammuskelua, kuulla helikopterin pörräävän ja olla silti samaan aikaan kadun pusukuningatar tai katolisen koulun kiltti tyttöoppilas?

Minä pohdin, kuinka saisi sydämen takaisin sisääni. Olin tunnoton, hengitin pinnallisesti. Pelon tukahduttaminen oli elintärkeää, mutta tarkoittiko se kaikista muistakin tunteista luopumista? Mutta jos se oli ainoa tapa pysyä toimintakunnossa, sen hinnan olin valmis maksamaan.

Jostakin mielikuvallisesta syystä johtuen nimenomaan Latinalainen Amerikka on jo liki kahdenkymmenen vuoden ajan ollut minulle rakas. En ole koskaan käynyt Chilessä tai muuallakaan Etelä-Amerikassa, mutta monet maanosaan liittyvät asiat kaunokirjallisuudesta elokuviin ja dokumenteista lauluihin ovat kiinnostaneet ja suorastaan kiehtoneet minut. Ei siis ole mikään ihme, että innostuin heti Aguirran kirjastakin.  Kiihkeän maan nimi voisi varsin hyvin olla Kiihkeä maanosa, jos se ei kuulostaisi niin kankealta, sillä Aguirren kirja ei kerro pelkästään Chilestä, vaan myös esimerkiksi Bolivian poliittisesta tilanteesta sekä siitä liikennehdinnästä, jota vastarintaliike harjoitti  monissa Latinalaisen Amerikan maissa. Aguirre sivuaa myös pakolaisuutta Pohjois-Amerikassa, etenkin Kanadassa ja kertoo kaikesta omien kokemustensa perusteella.

Nämä ovat kokemukset, nimenomaan niin nuoren tytön kokemukset, tekevät Kiihkeästä maasta ainutlaatuisen. Vastarintaliikkeestä itsestään on kirjoitettu paljon, sitä on romantisoitu, sitä on pohdittu televisiodokumenteissa ja akateemisissa keskusteluissa, jopa populaarikulttuurissa. Aguirre antaa liikkeelle toisenlaiset kasvot, sillä hän osaa peilata nuoren tytön tavallisia toiveita siihen tavoitteeseen, jota varten hänen perheensä eli. Kiihkeä maa on erittäin sujuvasti kirjoitettu, miltei romaanimainen teos. Aguirre kuljettaa lukijansa luokkahuoneista eri maiden rajoilla tapahtuviin tarkastuksiin ja hampurilaisbaareista luotisateeseen. Tarina (!) etenee vetävästi, tismalleen käsikirjoituksen mukaan. Silti kirja on paikoin raskasta tai hidassoutuista luettavaa; silloin kun lukija alkaa eläytyä Carmenin treffeihin tai koulun käyttätymissääntöihin, hänet tempaistaakin maailmanpolitiikan luennolle. Nämä vaihdokset ovat paikoin kankeita ja ne voivat työntää vastarintaliikkeestä kiinnostumattomia lukijoita pois. Minä kuitenkin nautin kirjasta. Tarinan vetävyys ei syö sen uskottavuutta, koska Aguirra on paitsi kokenut kirjoittaja, myös paras ihminen kertomaan omasta teini-iästään. Koin myös paikoittaisen hitauden perusteltuna, sillä asioiden suhteuttaminen historialliseen kehykseensä on tällaisissa kirjoissa välttämätöntä ja minuun tuo historiallinen kehys vetosi itse asiassa Carmenin omaa tarinaa enemmän.

Kiihkeä maa on paitsi kertomus lapsesta ja nuoresta vastarintaliikkeen ytimessä, myös kuvaus kasvamisesta, siskoudesta, vanhempien ja lasten suhteista, luokkayhteiskunnasta sekä ennen kaikkea oman tiensä löytämisestä. Sanonta henkilökohtaisuuden ja poliittisuuden yhteydestä pitää paikkansa paremmin kuin hyvin, sillä Aguirren kirja on vahvasti poliittinen. Hän uskaltaa ottaa kantaa, mikä on edelleenkin rohkeaa, sillä Chilessä elää nykyisinkin suuri ihmisjoukko, joiden mukaan Pinochet joukkoineen vapautti maan ja toi sille taloudellista menestystä. Kaikki eivät usko kidutuksiinkaan.

Yhtenäistä kansaa ei voi koskaan voittaa. Aguirren kirjan tunnelmat ovat vastarintaliikkeen ja kirjan nimen mukaisesti kaukana siitä rauhanomaisesta vallankumouksesta, jota vaikkapa Salvator Allende Chileen ajoi. Jokainen saa itse tulkita, kuinka oikeutettua aseellinen vastarintatoiminta oli, minä uskon Aguirren parantaneen maailmaa ainakin omalta osaltaan. Kaikki ovat toivottavasti sitä mieltä, että Pinochetin diktuurin murtuminen oli voitto ihmisoikeuksille ja vapaudelle. Suosittelen Aguirren kirjaa kaikille Chilen poliittisesta historiasta sekä yksilötason kokemuksista kiinnostuneille. Jätän teidät pohtimaan diktatuurin, aseistautuneen vastarintaliikkeen ja rauhanomaisen liikehdinnän voiman merkityksiä oman aikansa hitin, chileläisen Quilapayúnin kappaleen kera.

****-

Susan Fletcher: Noidan rippi

On kuin olisin elänyt monta elämää. Niin  minä aina ajattelen - monta elämää. Neljä. Joillakuilla on yksi eivätkä he tiedä muista, ja mikäpä siinä, ehkä niin on paras - mutta minun osakseni oli varattu muuta. Olin kuin lehti tuulen vietävänä.
Neljä elämää, yhtä monta kuin on vuodenaikoja.

Corrag, noita, nainen ja lumen tytär, elää neljättä elämäänsä pimeässä sellissä, hiukset takkuisina, vaatteet riekaleina, alistettuna ja kahleissa, kooltaan pienenä kuin lapsi. Ihmeellisen harmaat silmät kertovat tuskasta ja eletystä, koetusta elämästä. Corrag odottaa kuolemaantuomiotaan roviolla ja muistelee aikaisempia elämiään. Ensimmäistä elämäänsä puron varrella ja parantavassa jalavametsässä; Toistaan, jossa eli ja kulki kuin tuulessa lentäen. Kaikkein eniten hän kaipaa kolmatta elämäänsä, Laakson elämää siellä, minne hän vihdoin ja viimein kuului, missä hän viimein oli omiensa joukossa. Corragin sydän sykkii paikoille, tuulelle ja puille sekä ennen kaikkea hyville ihmisille. Sellainen on irlantilainen kirkonmies, jakobiitti Charles Leslie, joka tutkiessaan Glencoen laaksossa tapahtunutta verilöylyä kuuntelee todistajaksi jääneen Corragin koko tarinan ensin inhoten, myöhemmin omaa maailmankuvaansa avartaen.

Susan Fletcherin kolmas suomennettu romaani Noidan rippi (Like 2011; Corrag 2010) johdattaa lukijansa 1600-luvun lopun Skotlantiin, jossa kuningas Vilhelmin valtapyrkimyksistä johtuen kokonainen laaksossa oleva klaani teurastetaan. Noitana pidetty Corrag jää henkiin ja kertoo laakson tapahtumista sillä ehdolla, että Leslie kuuntelee ensin hänen elämäntarinansa. Leslie kirjoittaa sen  kirjeinä vaimolleen Janelle. Fletcherin kirja pohjautuu tositapahtumiin, Corragia ja verilöylyä koskevaan folkloreen sekä A Letter From a Gentleman in Scotland-nimiseen pamflettiin, jonka todennäköisenä kirjoittajana pidetään Charles Leslietä.

Corragin tarina alkaa Englannista, jossa hän syntyy noitana pidetyn Coran tyttäreksi. Noituus tai noidan maine kulkee suvun naisten keskuudessa sukupolvien ketjuna ja kun Cora kohtaa noidan kuolon, pakenee Corrag äitinsä neuvon mukaan hevosensa kanssa kohti Skotlantia. Hän asettuu Glencoen laaksoon, jossa löytää oman paikkansa, omat ihmisensä sekä ympäröivän luonnon ihmeet. Ne kaikki hän kätkee sydämeensä rakastaen, vaikka juuri rakkaus on se, josta Cora häntä varoitti.

En ollut koskaan pitänyt noidasta, enkä pidä vieläkään. Mutta juuri silloin minä ehkä ansaitsin sen nimen. Annoin tuulen lennättää hiuksiani vuoren laella, ja ryömin sieniä kasvavassa metsässä. Katselin pilviä, tarkkailin kauriita ja oleilin tuntikausia - kokonaisia päiviä - vesiputouksen luona, missä olin kylpenyt, ja katselin kuinka syksyn lehdet putoilivat ja lähtivät matkaan merelle päin. Ne heittelehtivät ja kieppuilivat virrassa. Eräänä päivänä minä sanoin taikaa. Pysähdyin laaksooni johtavassa kurussa. Tuuli liikutti koivuja, ja tuntui kuin ne olisivat puhuneet. Jos ne puhuivat, ne sanoivat taikaa. Taikaa. Täällä.

Kirjan nimi johtaa osin harhaan. Toki Corrag kertoo siinä tarinansa kirkonmiehelle ja siten tavallaan ripittäytyy ja uskoutuu. Silti kirja ei keskity noituuteen, vaan erään naisen tarinaan. Naisen, joka on ihmeellinen, parjattu, kaltoinkohdeltu ja silti vahva kuin nummikanerva. Noita on muiden, ulkopuolisten antama nimi samaan tapaan kuin huora tai pirun pesä. Keskiössä on myös luottamus, luonnonrakkaus ja ihmisen oikeus omaan minuuteensa.

Myönnän tarttuneeni Noidan rippiin erittäin ennakkoluuloisena ja pelokkaana. Ennakkoluuloisena siksi, ettei noituus aiheena sytytä minua. Kaksikymmentä vuotta sitten, lukiolaisena, luin noita-aiheisia kirjoja miltei ahmien, mutta nyt aika on ajanut kohdallani niiden ohi. Vaikka olin lukenut muutamia Fletcherin romaania koskevia blogiarvioita ja tiesin siten jo ennakkoon, että Noidan rippiin sisältyy niin paljon muutakin, arvelin kirjan aihepiirin näyttäyvän minulle hieman rasittavana. Onhan näitä jo kirjoitettu!, ajattelin. Onneksi tämä ennakkoluuloni osoittautui vääräksi; Loppujen lopuksi kyse on kaikki ajat ja maailmankatsomukset ylittävästä toiveesta olla rakastettu, saada elää muiden joukossa. Pelokkaana puolestani aloin lukea kirjaa sen vuoksi, että aiemmin lukemani Fletcherin kirjat osuivat yksiin kirjallisen makuni kanssa niin hyvin, että aloin pelätä floppia tällä kertaa. Ei Noidan ripistä minulle uutta Meriharakoita tullut, mutta pääsin alkuvaikeukseni jälkeen sisälle voimakkaaseen lukukokemukseen. Folkloristina ihastuin myös Corragin tarinan eeppisyyteen ja väkevään lyyrisyyteen.

Noidan rippi on hyvä kirja. Se on hyvä siksi, että Susan Flecther on velho (!) kirjailijaksi. Romaanin aihepiiri ei lämmittänyt minua lukijana nytkään täysin, mutta Fletcherillä on selvästi taikakynä tai -tietokone, jolla hän kirjoittaa ajatuksensa ulos. Susan Fletcher voisi kirjoittaa varmaan mitä vain ja nauttisin hänen tekstistään, sillä hän osaa ilmaista tunteita, maisemia, ihmisen sisäisimpiä mielenliikutuksia ja kuitenkin myös kuljettaa tarinaa. Corragin tarina on universaali ja ikiaikainen. Riittää, että on edes yksi, joka tietää totuuden. Juuri siksi Noidan rippi on vapauttava lukukokemus.

Tähdet ***½ (Fletcherin seuraavaa kirjaa odotellessa.)

Noidan ripistä ovat kirjoittaneet ainakin Susa, Leena, ja Elma Ilona.

~Susan Fletcher: Meriharakat~

Ajattelen sinua koko ajan.
En laske enää minuutteja enkä kuvittele tulevia vuodenaikoja, joissa sinä saattaisit olla mukana. Mutta silti minä kannan sinua. Tunnen tuulet ja haukkaan hedelmää sinun puolestasi. Upotan käteni koiran turkkiin. Puhallan voikukkia niin kuin sinulla oli tapana, ja kun huomaan mieheni nukkuvan vatsallaan kädet vartalonsa alla, en ensin ajattele sinua - ajattelen häntä, sanon hänen nimensä, ja hän liikahtaa. Lopulta kaikki johtaa sinuun.

Brittiläisen Susan Flectherin romaani Meriharakat (Like 2008; Oystercatchers 2007) alkaa merestä. Kirja vie lukijansa Etelä-Walesin pauhavalle rannikolle, jossa lokkien kirkuna, suolan tuoksu, näkinkengät ja meriheinä kasvavat kiinni ihmismuistiin. Se vie myös Englannin sisämaahan, jossa syksyn lehdet kahisevat kuivina ja hieman kauempana idässä siintävä meri on vain tasaisen harmaa, tunnetasolla pettymyksen aiheuttamaa vettä. Ennen kaikkea Meriharakat keroo tarinan sisarkateudesta ja menetyksestä, syyllisyydentunnosta ja sovituksesta, yöllisistä retkistä, lahjakkuudesta, yksinäisyydestä ja kipeästä kasvamisesta.

Tieteellisesti lahjakkaan, yksinäisen Moiran pikkusisko Amy makaa jo neljättä vuotta koomassa pudottuaan kalliolta kohti merta. Moiraa 11 vuotta nuorempi Amy oli päivänkakkaraseppeleinen kesän lapsi, frisbeetyttö, joka ennen onnettomuutta toi iloa kaikille paitsi Moiralle. Moira on talven ja yön, myrskyisen meren ja luonnontieteiden lapsi, erakkorapu. Kun Amy syntyy lähtee Moira Englannin puolelle sisäoppilaitokseen. Hän kieltäytyy kaipaamasta kotiinsa, jossa on nyt tuo huutava pikkusisko, jota hän ei koskaan toivonut. Viha kasvaa Moiran sisällä samalla kun hän oppii ratkomaan yhtälöitä sekä viettää tyhjiä ja muodottomia viikonloppuja kieltäytyen matkustamasta kotiinsa vai vastaamasta äitinsä kirjeisiin. Vain jännittävän Til-tädin vierailut tuovat katkoksen yksinäiseen, muista tytöistä eroavaan opiskeluun sekä Moiran kehon luurangoksi tekevään lenkkeilyyn.

Vuodet vierivät, Moira ja Amy kasvavat, Moira tapaan Raynsä ja saa sormeensa safiirisormuksen. Moiran ristiriitainen suhtautuminen Amyyn ei koskaan muutu ja juuri siksi Moira kantaa sisällään kaikkeen kohdistuvaa syyllisyyttä. Samaan tapaan meri on rauhaton ja rauhoittava, kuin koti.

Onnekasko? Enpä tiedä. Itse olisin valinnut villin, verisen, vetisen kuoleman. Paljon parempi minusta - tulisin legendaksi Etelä-Walesissa, ihmiset toisivat kukkia rannalle minun muistokseni. Laittaisivat ehkä muistolaatankin. Tai minun mukaani nimetyn penkin korkealle kalliolle, mistä olisi näköala etelään.
Toisaalta, me olemme niin erilaisia olentoja, sinä ja minä. Ja sinun valintasi oli tulla tänne nukkumaan. Syvälle maan uumeniin. Sairaalahuoneseen.
Minä en puutu siihen.

Viides elämä, jonka Moiran äiti sisällään kantoi, sinnittelijä Amy löytyy simpukka pääkallossaan, luut murskana ja sisälmykset kolhuilla. Amy antaa Moiralle syyn kertoa oman tarinansa, oman näkökulmansa tapahtuneeseen, jota luonnon kiertokulku maalaa; Amyn onnettomuuden lisäksi myös rakas rannikko joutuu koville laivan haaksirikon aiheuttaman öljyonnettomuuden vuoksi. Raadollisuus ja kauneus vuorottelevat Fletcherin voimallisessa kerronnassa, joka on tehty surujen soitoista ja maustettu merenneitojen tai valaiden pyrstöjen heilautuksella. Silti Meriharakat kuuluu realismin genreen, esimerkiksi tyttöjen sisäoppilaitos, ihmisten ammatit, matkustaminen junassa tai kynsien pureskelu ennen tuberkuloosirokotusta tuovat lukijan eteen käsinkosketeltavan maailman. Fletcherin kieltä on helppoa lukea, koska hänen onnistuu kirjoittaa samanaikaisesti juurevasti ja ilmavasti.

Sanat eivät ole ainoa kielellemme. Tarina siskosta, vihattuna ja rakastettuna, jonka ajatusmaailmasta tai ymmärryksentasosta ei voi tietää, teki tiensä sydämeeni ihan erityisellä tavalla. Meriharakoissa on minulle myös omakohtaista tarttumapintaa enemmän kuin olin ennen lukemista voinut kuvitellakaan. Toki Meriharakoissa on myös omat harhapolkunsa, esimerkiksi joitakin Moiran ratkaisuja ei muuten laveassa kirjassa selitetä, mutta pikkuseikat ovat mitättömiä näin vahvan romaanin ollessa kyseessä. En halua tuoda blogiini liikaa ylisanoja tai eläytyä silloin, kun analysoin kirjoja, koska minulle eläytymisen paikka on nimenomaan lukukokemus itse ja blogini haluan varata analyysille. Se on minun harkittu kirjabloggaajatieni. Meriharakoita lukiessani ja nyt kirjottaessanikin elän kirjan maailmaa jossain merilevän, suolaisen tuulen, yksinäisyyden ja ulkomaailman välimaastossa, josta on nyt vaikea päästää irti.

Etelä-Walesin pauhaavalta rannikolta on pitkä matka Englannin puolen meren tyyneen harmauteen. Pidin kovasti Fletcherin kirjasta Irlantilainen tyttö. Kun kirjoitin siitä blogiarvion, tiesin kirjan tarinan unohtuvan, mutta tunnelman jäävän. Meriharakoiden kohdalla kannan varmuutta siitä, että sekä tarina että tunnelma pysyvät mielessäni hamaan ikuisuuteen saakka. Niin ihmeellinen, upottava (muttei hukuttava) ja syvä on Moiran ja Amyn kertomus.

****½

Meriharakat on kirja, jolle Ilse toivoi blogisavuja. Sittemmin niitä ovat voimallisesti, mutta eivät yksimielisesti, nostaneet muun muassa Leena, Susa ja Anki.

~Johnny Cash & Patric Carr: Cash - Omin sanoin~

Kolmas kysymys on helppo: Miksi pukeudun aina mustaan?
Suoraan sanottuna en pukeutu aina mustaan. Kun en esiinny julkisuudessa, pistän päälleni mitä mieli tekee. Käytän kuitenkin mustaa asua lavalla parista syystä.

Johnny Cash (1932-2003) pukeutui mustaan, koska halusi muistaa ja muistuttaa köyhistä ja lyödyistä kaupungin laidalla asuvista ihmisistä, Vietnamin sodassa turhaan kuolleista lapsenkasvoisista nuorista sekä yhteiskunnan yleisistä epäkohdista. Kappaleessaan The Man in Black hän huomautti, että pukeutuisi mielellään kaikkiin sateenkaaren väreihin, mutta niin kauan kuin maailmassa on sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta, hän pukeutuu mustaan.

Kantrimusiikkiin liitetään yleensä stetsoneilla tai korkealla tukalla keikarointi, arvokonservatiivisuus, sydämeenkäyvät laulusanoitukset ja viskipullo. Tähän peilattuna Johnny Cashin yhdessä Patric Carrin kanssa kirjoittama kirja Cash - Omin sanoin (Johnny Kniga 2003; Cash. The Autobiography 1997) on tinkimättömyydessään raikas omaelämäkerta muusikkolegendasta, melkein kaiken kokeneesta miehestä mustissa.

Cash - omin sanoin on tyypillinen elämäkerta siinä mielessä, että se kattaa päähenkilönsä elämänvaiheet lapsuudesta vanhuuteen, vaikeuksista voittoihin ja avioliitosta eroon ja uuteen liittoon. Se vie lukijansa esiintymislavoille ja takahuoneisiin sekä osoittaa Cashin tehneen yhteistyötä niin Elviksen, Jerry Lee Lewisin, Willie Nelsonin kuin julkkissaarnaaja Billy Grahaminkin kanssa. Johnny Cash lie kantria seuraamattomillekin niin tuttu hahmo, ettei tätä arviotani lukiessa tarvitse juurikaan pelätä juonipaljastuksia. Cashin köyhä lapsuus puuvillapeltojen laidalla Arkansasissa, hänen hittinsä Walk the Line tai Ring of Fire sekä ongelmansa alkoholin ja huumeiden kanssa ovat monille tuttuja. Tutuiksi ne tekivät ainakin James Mangoldin ohjaama hieno Walk the Line-elokuva, jossa Joaquin Phoenix liikkuu ja on kuin Cash itse.

Kirjasta omaperäisen ja erilaisen tekevät sen rakenne sekä se, että Cash pääsee ääneen itse, toki toimittajan ja myöhemmin kustannustoimittajan valintojen määräämänä. Hän on oikea henkilö kuvaamaan lapsuutensa pienet kepposet ja suuret menetykset, lastensa syntymät sekä sen helvetin, johon hän päihderiippuvuutensa vuoksi joutui. Cash myös kuvaa avioeroaan Vivian Libertosta sekä voimakasta rakastumista toiseen vaimoonsa, laulaja June Carter Cashiin ja sitä kautta uskonnollista herätystään ja edelleen Carterin suvun keskinäistä lämpöä.

Uskonnon ja television, tai uskonnon ja maallisen julkisuuden yhdistelmä on aina vaarallinen, täynnä ansoja ja kuoppia, jotka on merkitty niin heikosti, että merkkejä on liian vaikea huomata, ja erityisesti tämä pätee ihmiseen, joka on julkisuuden valokeilassa. Minun pitäisi tietää se. Olen itse langennut muutamiin ansoihin ja huomannut, mitä ongelmia se aiheuttaa.

Itse pidin Cashin tuttua elämäntarinaa mielenkiintoisempana hänen ajatuksiaan politiikasta, uskonnosta sekä niistä paikoista, joihin hän elämässään kiintyi. Kirjassa Cash näyttäytyy oikeamielisenä, aatteiltaan palavana, mutta kiihkoilemattomana ihmisenä. Esimerkiksi uskonnollisuuttaan hän tuo esille paljonkin, mutta kammoksuu samalla niitä amerikkalaisia tv-evankelistoja, jotka näkevät silmissään vain muovisia jeesuspatsaita sekä dollareita (tämä on hieman ristiriidassa Cashin ja Billy Grahamin ystävyyssuhdetta ajatellen, mutta toisaalta Graham on saanut merkittävän aseman Valkoisessa talossa sen isännän puoluekannasta riippumatta). Samanlainen on kirjan mukaan Cashin suhde politiikkaankin. Hän ei ota kantaa suuntaan tai toiseen, mutta ajatukset Vietnamin sodasta ja köyhyyden torjumisesta sekä June Carterin sukulaisuus demokraattipresidentti Jimmy Carterin kanssa antavat jonkinlaista suuntaviittaa.

Ennen kaikkea kirja näyttää sen, kuinka julkisuus vaikuttaa ihmiseen. Julkisuus kohtelee samaan aikaan raadollisesti ja lempeästi. Se on välttämätöntä ja haluttavaa, mutta sitä on vaikea kestää. Myös muusikkous ja kappaleiden syntyhistoria, levy-yhtiöiden vaihdokset sekä kiertueet tulevat eläviksi Cashin muistelemina. Cash - omin sanoin on nimenomaan muistelmakirja. Vaikka Cash ja Carr kirjoittivat sitä kuusi vuotta ennen Cashin kuolemaa ja Cash itse arveli pitävänsä kitaran kädessään vielä kauan, ovat kuvaukset vanhenevan, sairaan miehen kertomaa.

Nautin näistä päivistä. Uusi elämä [raittius] sisälläni on inspiroivaa. Tunnen todella rakastavani perhettäni, joka auttoi minua, kun tarvitsin sitä. Tuulenvire kukkulallani on kaunis, ja Cinnamon Hillin jääteeni maistuu hyvältä suussani.

Rakenteeltaan kirja on kirjoitettu mukavasti paikkojen rytmittämänä. Se tuo mielestäni lisäsyvyyttä kirjalle, koska paikkoihin - taloihin, alueisiin sekä tien päällä olemisen mukanaan tuomaan paikattomuuteen - liittyy paljon muistoja, epäonnea ja rakkautta. Se saa kirjan myös raikkaamman oloiseksi kuin vuosilukukronologian mukaan junan lailla etenevä teos. Muuten Cash - omin sanoin on tyypillinen elämäkertateos. Olen aikaisemminkin kirjoittanut jonkun elämäkerran yhteydessä, että yleensä tämän genren kirjat antavat eniten niille lukijoille, jotka ovat muutenkin kiinnostuneet teoksen päähenkilön elämästä. Joskus toki harvinaisen hyvin kirjoitettu elämäkerta voi houkutella lukemaan, vaikkei sen kohteesta olisikaan ennakkotietoa. Cashia käsittelevä kirja ei mielestäni ole sellainen, mutta sen merkitys onkin nimenomaan Cashin henkilöhahmossa: karussa ja hellässä, ajattelevassa ja toimivassa muusikossa.

Jokunen aika sitten kaipasin itselleeni välipalakirjaa. Olin lukenut muun muassa Haahtelaa ja Lahiria, joiden vuoksi jäin hyvän kirjan aikaansaamaan tyhjiöön. Kovin huonolla tai kepeillä kirjoilla en totta vie jatkanut Pulkkisen, Lampelan enkä Makinenkaan kanssa. Välipalanälkä jatkoi kasvamistaan. En viihdy dekkarien parissa eikä viihdekirjallisuus anna minulle kovinkaan paljon. Jäljelle jäävät elämäkerrat ja tietokirjat. Cashin elämäkerta oli minulle juuri sopiva välipalakirja. Tinkimättömyys, vaikea elämä ja huikea ura yhdistettynä rehellisyyteen, avoimuuteen ja tietynlaiseen karuuteen takasivat minulle sen juustopäällysteisen keksin, jota olin kaivannut.

Johnny Cash ei koskaan luopunut mustista vaatteistaan. Joistakin julkisuuden henkilöistä jää jäljelle elämää suurempia tarinoita sekä hienoja kappaleita. Kuunnelkaa vaikka Johnnyn ja Junen duetto It Ain't Me.

****

~Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö~

Olen miettinyt menneitä liikaa viime aikoina. Uudet otsarypyt ja purrut kynnet kertovat siitä. Olen ollut hajamielinen, hukassa, nähnyt outoja unia; usein huomaan tuijottavani ikkunasta hiljaisuutta kuunnellen. Mutta nyt minulla on siihen syy. Minun täytyy muistaa kaikki --

Susan Fletcherin romaanissa Irlantilainen tyttö (Like 2010, Eve Green 2004) raskaana olevalla Evangeline "Eve" Greenilla on useita syitä palata menneisyyteensä ja walesilaiseen pikkukylään, joka oli samaan aikaan hellä ja julma paikka kasvaa. Eve kirjoittaa muistojaan samalla, kun vielä syntymätön vauva liikkuu hänen kohdussaan. Lapsuusmuistoissaan isätön Birminghamissa kasvanut Eve siirtyy takaisin äitinsä kuoleman jälkeiseen aikaan, jolloin hänet lähetetään isovanhempiensa kasvatettavaksi kylään, jossa hän on aina se ulkopuolinen punatukkainen tyttö, jonka suvusta löytyy jotain salattavaa ja hävettävää.

Kylä on toisaalta paikka, jossa mikään ei pysy salassa ja toisaalta sen asukkailla on ihmeen paljon muilta piilotettavia asioita. Fletcherin luoma walesilainen kylä on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Kylä tarvitsee oman väkensä: pappinsa, kauppiaansa, kylähullunsa, vauraan väkensä sekä höpsähtäneen ennustajaeukkonsa. Even lapsuudenkokemuksia määrittävät koulutoverien suhtautuminen muualta tulleeseen tyttöön, ilkeä kauppias Phipps, lapsenkaltainen Billy Macklin sekä ihana Danny, johon sekä paras ystävä Rosie että Eve itse tuntevat vetoa. Kaiken takana leijeilevat suloisenkipeät muistot Even äidistä ja tämän menneisyydestä sekä Rosien rullaluistimista lähtevät äänet.

Kylän yhteisöllisyys, ihmisten sosiaalisten suhteiden rakentuminen, näkyy selkeästi myös lapsen silmin: kuka saa jutella kenellekin, kuka on sopivaa leikkiseuraa ja kuinka aikaisempien sukupolvien teot tuntuvat painolastina lasten harteilla. Lapsuusmuistot ovat vihaa ja pelkoa, mutta ne ovat myös lämpöä, joutilaisuutta ja rakkautta sellaisinakin hetkinä, jolloin pahin mahdollinen tapahtuu:

Sinä iltapäivänä Rosie nähtiin viimeisen kerran. Hän hymyili pastori Bickeylle säteilevästi liihottaessaan kirkon ohi rullaluistimilla vähän ennen neljää. Sillä hetkellä minä olin etsimässä kultaa liuskeen seasta.

Rosien katoaminen, mahdollinen murha tai sieppaus, saa kyläläiset näyttämään hyvät ja huonot puolensa korostettuina. Se ajaa myös Even tekoon, jonka moraalisuutta hän joutuu aikuisena pohtimaan. Miksi ihmiset tekevät ja sanovat, kuten tekevät? Rosiesta tulee se tragedia, jollaiset väistämättä määräävät monen ihmisen elämänsuunnan ja vaikuttavat lopulta koko yhteisön avoimuuteen ja sulkeutuneisuuteen. Kaiken sen epävarmuuden, jonka väki kohtaa, osaa Flecther kirjoittaa tiiviiksi kudelmaksi.

Fletcherin kerronta on sopivasti hidasta, realistista ja silti runollista. Se saa muistelemaan omaa, huomattavasti vähemmän dramaattista lapsuuttaan ja peilaamaan omaa nykyisyttäan menneseen. Walesissa sade kestää kauan ja tuntuu siltä kuin joku viskoisi hiekkaa. Toisaalta aurinko paistaa kirkkaasti ja kukkulat viheriöivät. Elämä jatkuu näennäisesti muuttumattomana, vaikka vuodet vierivät. Toiset asiat on syytä vaieta, muttei unohtaa.

Irlantilainen tyttö on pieni suuri kirja. Tartuin siihen sekä teoksen nimen että muutaman blogisystävän (tervisiä vaan Leena ja Ilse!) suosituksen perusteella. Minulle melkein kaikki Irlantiin tai Iso-Britanniaan liittyvä kirjallisuus tietää taikaa. Luulen, että vaikka tarina jossain vaiheessa unohtuu, jää romaanin tunnelma kirjalliseen muistiini pitkäksi aikaa.

***½