Sanna Isto: Tinka ja Taika. Noidanruohon salaisuus

Sanna Isto: Tinka ja Taika. Noidanruohon salaisuus
Kuvitus: Julia Vuori
Kustantaja: WSOY 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 181
Kotimainen lastenromaani

"Taio, kun kerran osaat!" Lilli sanoi.

Tinka rypisti otsaansa miettiessään. Hän ei halunnut myöntää, että häntä epäilytti. Ei taikominen sinänsä vaikeaa ollut, mutta joskus taikoihin vain tuli vahingossa vähän liikaa puhtia, eikä lopputuloksesta siksi aina oikein voinut olla varma.

Tinka ja Taika tietävät nyt olevansa noitia. Tavalliseen elämään pyrkivän perheen tyttäret opiskelevat noituutta mumminsa avulla. Tytöillä olisi paljon opeteltavaa, mutta opiskelu onkin tylsää: kasvilajien pänttääminen uuvuttaa ja taikojakin saa kokeilla vain rajoitetusti. Lilli-pehmohevosella on kuitenkin omat toiveensa ja kiusaus taikojen tekemiseen voittaa. Pienet taiat muuttuvat suuremmiksi, kun vanhasta tutusta näkyy jälkiä siellä täällä. Voiko se tosiaankin olla Montonen?

Sanna Iston Tinja ja Taika ilahdutti suuresti vajaat kaksi vuotta sitten. Noitasiskoksista kertova lastenromaani vei toisaalta nostalgiseen tunnelmaan, toi paikoin muistumia Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin tunnelmista ja ennen kaikkea riemastutti lempeällä noituudellaan. Toivon kirjalle jatkoa ja sellaista on nyt luvassa Noidanruohon salaisuuden myötä. Julia Vuori on tälläkin kertaa kuvittanut kirjan.

Silloin he pysähtyivät. Kummankin mieleen tuli eräs tietty ihminen - Montonen - mutta kumpikaan ei rohjennut sanoa nimeä ääneen.

Montonen tulee tyttöjen mieleen useammankin kerran. Kuten Sinisen Linnan kirjaston Maria, minäkin olisin pärjännyt lukijana vähemmälläkin Montosella, mutta seitsenvuotiaani mielestä juuri Montonen toi kirjaan jännitystä ja vaarallisia juonenkäänteitä. Ehkäpä lasten sarjakirjoissa (tosin en tiedä, tuleeko Tinkaan ja Taikaan vielä jatkoa vai ei) tarvitaan jonkinlainen vihollisen arkkityyppi ja sellaisena Montonen on mainio. Mistä tällä kertaa on kyse ja miten itse kullekin käy, sitä en toki kerro.

Noidanruohon salaisuus toimii aika lailla samalla kaavalla kuin ensimmäinen Tinka ja Taika -kirjakin eikä tarina tarjoa juurikaan uutta. Suurin ero on se, että nyt tytöt tietävät olevansa noitia ja osaavat näin ollen yhtä sun toista. Elämä on silti salaisuuksien opettelua, muodonmuutoksia, onnistuneita ja pieleen menneitä taikoja sekä tietenkin jännitystä. Tytöillä on sopivasti lojaalisuutta ja luonnetta. Julia Vuoren värikylläinen kuvitus sopii kirjan tunnelmaan paremmin kuin hyvin.

Sanna Isto malttaa pohjustaa tarinansa huolella. Vaikka kirjaan mahtuu paikoin liikaakin vauhtia ja toistuvia muodonmuutoksia, on mukana myös suvantokohtia, kuten tarkkaa luonnonkuvailua. Itse pidin eniten - uumoilen, että linkittämäni Marian tavoin - Tinkan ja Taikan kotielämän kuvauksesta: äidistä, joka koettaa peittää oman noituutensa tavallisuuden valepukuun, kaikkea ymmärtävästä isästä ja elämänkokemusta omaavasta mummosta. Jo ensimmäisessä kirjassa ihastuin perheen boheemiin turvallisuuteen, puutarhaan ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Olenkin iloinen, että ne ovat mukana tässäkin kirjassa kaiken vauhdin rinnalla.

Kirjan lukemisen jälkeen tyttäreni ja minun täytyi mennä ensin omalle pihalle ja sitten lähimetsään tutkimaan saniaisia. Lapseni piti kirjasta niin, että luki sen miltei yhdellä istumalla ja minä sain lukea sen vasta myöhemmin, mikä kertoo varmasti parhain siitä, että romaani on löytänyt kohdeyleisönsä. Hänen mielestään "se oli kokonaisuudessaan hyvä kirja". Minäkin toivon, että Tinka ja Taika seikkailevat vielä uudelleen, mutta jotain uutta heidän taikoihinsa voisi tuoda.

Sanna Isto: Tinka ja Taika

Sanna Isto: Tinka ja Taika
Kustantaja: Wsoy 2011
Kuvitus: Julia Vuori
Kotimainen lastenkirja, saturomaani
Sivuja: 176

"Ehkä mummo on noita", Tinka sanoi haltioissaan.
"Niin, silloinhan äiti olisi noidan tytär", Taika aloitti, "ja me olisimme noidan tyttären tyttäriä -"
"Eli myös noitia!" Tinka huisi.
"Joopa joo, ja minulla olisi pian kuumat oltavat", isä motkotti. "Mutta muistakaa yksi asia", hän lisäsi ääntään madaltaen. "Ei noitavitsejä äidin kuullen. Eikä mummon."

Sanna Iston esikoiskirja Tinka ja Taika (2011) kertoo teoksen nimeä kantavista siskoksista, jotka asuvat äitinsä ja isänsä kanssa idyllisessä puutalossa, jonka suuri puutarha kukoistaa kiitos äidin ammatin puutarhurina. Eräänä päivänä ilmassa on suurta jännitystä, sillä Tinka ja Taika vanhempineen ovat saamassa vieraakseen mummon, jota eivät ole tavanneet sitten Tinkan vauvavuosien. Mummo on maailmanmatkaaja ja kasvienkeräilijä, joka lähettelee kortteja milloin Japanista, milloin mistäkin. Jotain muutakin outoa mummossa on. Tämä nimittäin saa tuulenpuuskan puhaltamaan kuin taikaiskusta ja iäkkääksi hennoksi naiseksi hän kantaa mukanaan painavaa matka-arkkua; matka-arkkua, jota isä ei saa hievahtamaankaan! Tinka ja Taika alkavat uskoa, että mummo on noita. Ja miten ihmeessä äitikin saa puutarhansa kukoistamaan vaikka yhdessä yössä? Tai miksi äiti sulkee keittiön ovet ruokaa laittaessaan? Koskaan sinne ei saa edes kurkistaa.

Mummon vierailu alkaa leppoisasti, mutta kun Tinka ja Taikakin jaksavat kantaa matka-arkun yläkertaan omaksi ällistyksekseen, alkavat he kiinnostua paitsi mummosta, myös arkusta ihan uudella tavalla. Samaan aikaan talossa tapahtuu kummia. Omituinen kaupustelija, Montonen nimeltään, on erityisen kiinnostunut mummon omaisuudesta, Lilli-pehmohevonen saa oman suuren roolinsa ja ennen pitkää matka-arkkukin osoittautuu juuri niin yllätystentäyteiseksi kuin tytöt heti alusta saakka uumoilivatkin. Taian ilmapiiri tuntuu vallitsevan kaikkialla, mutta äiti ja isä eivät huomaa mitään.

"Mummo", Tinka kokeili, ja "Sesam aukene!". Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
Hän taikoi ja loihti käsillään, yritti hokkuspokkusta ja simsalabimiä. Hän koetti komentaa ja leperrellä, maanitella ja uhkailla, mutta mikään ei auttanut. Lopulta hän potkaisi arkkua harmissaan niin, että varpaaseen sattui, ja silloin arkusta kuului naksahdus.
Epäuskoisena Tinka tarttui arkun kanteen. Se oli auki! Hän henkäisi jännityksestä.

Tinka ja Taika jatkaa kunniakkaasti kotimaisten saturomaanien perinnettä aivan Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin, Nopoloiden Heinähatun ja Vilttitossun sekä kansainvälisemmin hieman itsensä P.L. Traversin Maija Poppasen ja (hyvin pienin, mutta tärkein osin) jopa C.S. Lewisin Narnioiden hengessä, toki nykyaikaisessa kontekstissa ja pientä hyvän noituuden taikaa mukanaan kuljettaen. Tinkan ja Taikan perusasetelma on klassinen hyvän ja pahan ottelu, minkä vuoksi ei ole ihme, että tarina jännittää kohdeyleisöään; Tinka ja Taika sopii mielestäni parhaiten alakoululaisille itse luettavaksi, mutta ainakin meillä esikoululainen nautti tavattomasti kirjan kuuntelusta.

Sanna Iston teksti rullaa vaivattomasti, sitä on ilo lukea. Tinka ja Taika pitää otteessaan kokenuttakin aikuislukijaa. Tekstissä on tarpeeksi tuttua - muun muassa kodikas ilmapiiri, vanhempien ja lasten suhteet monessakin polvessa sekä ihmeellisen, taianomaisen kesän tapahtumat - ja sopivasti yllätyksellisyyttä, jotta sivu toisensa jälkeen kääntyy kuin itsestään. Iston kieli on helppolukuista, mutta hyvää. Se on myös raikasta ja sopivasti herättelevää: pionien ja päivänkakkaroiden keskellä voi huutaa vaikka samperia, kun oikein keljuttaa. Paksuudestaan huolimatta - kirjassa on kaikkiaan 176 sivua - teksti on ilmavaa niin sisällöllisesti kuin fyysisestikin. Pientä tyhjäkäyntiä romaanissa on mummon matka-arkkua koskien, mikä johtunee tuon arkun keskeisestä roolista koko saturomaanin kulussa. Isto ei aliarvioi lukijoidensa fiksuutta, vaan Tinkan ja Taikan tarina avaa salaisuuteensa kerros kerrokselta, tosin se kaikkein suurin yllätys on (ehkä tarkoituksellisesti) ainakin aikuislukijalle selvillä jo heti alusta saakka. Loppu jää sopivalla tavalla avoimeksi, minkä vuoksi odotan ja toivonkin Tinkan ja Taikan saavan jatkoa.

Julia Vuoren kuvitus tukee hienosti Iston saturomaania. Tai ei vain tue, vaan on erottamaton osa laadukasta kokonaisuutta. Upeita värikuvia saisi olla vieläkin enemmän.

Tinka ja Taika on lastenkirja, jollaista olen (tietämättäni) odottanut jo kauan. Se on kirja, jollaisen olisin halunnut lukea alakouluikäisenä. Nyt olen lukenut Tinkan ja Taikan ääneen esikoululaiselleni ja odotan jo malttamattomana, että milloin hän haluaa kuulla kirjan uudestaan. Tiivistäen: Tinkaa ja Taikaa täydellisempää kotimaista lastenkirjauutuutta saa hakea.

*****- (ja samaa mieltä on myös jouluna kuusi täyttänyt tyttäreni: Hmm, tää on kyllä kuus tähtee tai kymmenen. Viisi on aika vähän. Minä tykkäsin kirjassa kaikesta. Paitsi siitä Montosesta.)

Tinkan ja Taikan on lukenut myös Maria.