Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Gummerus 2019
Nei og atter nei 2016
Suomentanut Sanna Manninen
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
262 sivua (ennakkokappale kustantamosta)
Norjalainen romaani

Miten mukavaa olikaan olla se jota säälittiin. Aivan kuten pienenä, kun Ingrid kertoi olevansa orpo. Se oli yhtä mukavaa kuin uida suolaisessa vedessä ja tuntea kallion vieressä huojuvan ruskean merilevän tuoksu.

– Ihan käsittämätöntä, yli kaksikymmentä vuotta, ja sitten hän häipyy noin vain. Etkö ole raivoissasi?

Ingridin pitäisikin olla raivoissaan. Hänen miehensä Jan on ihastunut itseään 15 vuotta nuorempaan Hanneen. Näennäisesti kaikki on ollut hyvin Ingridin ja Janin elämässä: on omakotitalo, aikuiset pojat, urat äidinkielen opettajana ja ministeriön osastonjohtajana. Kaikki on asettunut omiin uomiinsa ehkä liiaksikin. Silti Janin ja Hannen suhde tulee Ingridille yllätyksenä. Hanne puolestaan elää sinkkuna, aiemmat suhteet ovat jääneet taakse, biologinen kello tikittää. Suhde tuo Hannelle ja Janille uutta virtaa ja jännitystäkin elämään, mutta miten reagoi Ingrid?

Liane Moriartyn tuoreen romaanin Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista jälkeen tunsin oloni hieman pettyneeksi. Moriarty oli kyllä tuttuun tapaansa sujuva ja sinänsä taitava kirjoittaja, mutta romaani lässähti enkä saanut siitä kunnolla edes sitä hyvää satiiria, jota kirjailijalta odotin. Kaipasin jotain samanlaista täyttämään viihderomaaniaukkoa mielessäni. Sain vastauksen nopeammin kuin odotin.

Norjalaisen Nina Lykken, joka toukokuussa vieraili Helsinki Litissäkin, romaani Ei, ei ja vielä kerran ei on satiiriksi kasvava kuvaus keskiluokkaisten ihmisten kriisistä.

Kyse on tietenkin klassisesta kolmiodraamasta, hyvin toimeen tulevien ihmisten tragediasta. Jotkut voivat ärsyyntyä siitä, että fokuksessa on nimenomaan keskiluokka, mutta mielestäni keskiluokkaisten ihmisten kriisi ja hätä ovat ihan yhtä aitoja kuin minkä tahansa muunkin ihmisryhmän. Lisäksi Lykken hahmoista ainakin Ingrid on lähtöisin niin rikkinäisistä oloista kuin norjalaisen hyvinvointiyhteiskunnan keski-ikäinen olla voi. Toki asetelma on muuten tavallinen, jotain sellaista mitä voisi tapahtua kenelle vain.

Tavanomaisesta kolmiodraamasta kasvaa absurdi tragedia, tai tragikomedia. Fiksut ihmiset toimivat hölmöillä tavoilla. Heille tekisi mieli huutaa kirjan nimen tavoin: ei, ei ja vielä kerran ei! Ja toisaalta Lykken luomaa draamaa seuraa innolla, mainiosti viihtyen. Lykke liioittelee, hetkittäin lukija voi tirskua, toisinaan kokea surua henkilöhahmojen puolesta ja ajoittain koko tragikomediaan sekoittuu annos kylmää naurua: loppupuolen käänteille ei kuitenkaan voi oikeastaan nauraa, niin paljon Lykke kierroksia lisää.

Janista, Hannesta tai Ingdiristä kenestäkään ei voi juuri pitää, mutta heitä, pieniä nappuloita ihmissuhdesopassa, seuraa kiinnostuneena. Lopputulos on aiheensa puolesta realistinen, käänteiltään osin uskomaton, kokonaisuudessaan sopivan outo ja viihdyttävä romaani.

Ja samaan aikaan heräsi toivo: Ehkä tämä tarina loppuisi. Ehkä oli olemassa jotain muuta.

--

Lykken romaani on jakanut lukijoiden mielipiteitä. Muualla mm. Jonna, Laura, Tiina ja Tuija.

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

HarperCollins Nordic 2017
The Strawberry Girl 2016
Suomentanut Meri Ala-Tauriala
336 sivua
Brittiläinen, Norjaan sijoittuva romaani

Halusin Munchin puutarhasta tulvivaa vapautta. Halusin maistaa sitä, vaikka se oli tahrattua. Sen kintereillä liikkui vaara, jonka seuraukset olisivat liian raskaita minun kantaa, ja kuitenkin heidän estottomuutensa veti minua puoleensa ja nielaisi minut mukaansa viekoittelevana.

Eletään kesää 1893. Norjalainen rannikkokylä Åsgårdstrand odottaa jälleen kerran hienoja kaupunkilaisvieraita ja elämää nähneitä taiteilijoita, jotka saapuvat loma-asunnoilleen. Nuori Johanne on lapsena toiminut mallina Heyerdahl-nimisen taiteilijan Mansikkatyttö-taulussa ja kuvataide on sitä, mitä Johanne itsekin haluaisi tehdä vastoin vanhempiensa toiveita. Johanne aloittaa palvelustyttönä Ihlenin perheessä. Kesävierasperheen tytär Tullik on omapäinen ja kiivas nuori nainen, joka lumoutuu täysin Edvard Munchista. Johanne joutuu suhteen salaajaksi samalla, kun taidemaailma ja boheemielämä alkavat houkuttaa häntä yhä enemmän ja enemmän.

Jos romaanilta odottaa vain kevyttä kesäviihdettä, voi yllättyä iloisesti. Pahoitteluni vähättelystä ”vain”, mutta pastellisävyinen, sinänsä kaunis kansainvälisissäkin painoksissa oleva kansi, johdatteli ajatukseni rakkausromantiikan äärelle. Kuvittelin lukevani jonkun nopeasti unohtuvan välipalaromaanin kesälomani iloksi. Kesäloma meni, työt ehtivät jo alkaa ja romaanikin osoittautui erilaiseksi kuin kuvittelin. Lisa Strømmen Mansikkatytön pinnan alta paljastuu tietenkin rakkaustarina, mutta paljon muutakin. Kaiken lisäksi rakkaustarinakin on toisenlainen kuin olettaisi, huomattavasti odotuksiani kiinnostavampi ja parempi.

Mansikkatytössä Strømme on kirjoittanut otteessaan pitävän tarinan, joka on niin sujuva, että voisin kuvitella siitä tehtävän elokuvan tai tv-sarjan, jollaisen parissa ainakin minä viihtyisin hyvin.

Sekoittaminen, Ultramariini, Viininpunainen. Kiinnostavinta Mansikkatytössä on erään taulun tarina. Paljastan tässä, että kyse on tietenkin Munchin Huudosta, tai yhdestä maalauksen versiosta. Huuto saa romaanissa yhden selityksen, mutta taide on läsnä muutenkin: rakkaudessa, aikuisuuteen kasvamisessa ja eräänlaisen viattomuuden ajan lopussa, Johannen persoonassa, kyläläisten paheksunnassa. Taide myös kehystää romaanin rakennetta, sillä jokainen luku alkaa Goethen Väriopin lainauksilla. Kaiken lisäksi henkilöiden mielenliikkeet ilosta tuskaan elävät maalausten väreissä. Omalla tavallaan väreilevä on myös norjalainen maisema, aamuinen taivaanranta, poukamat ja metsien siimekset, joissa kansanuskomusten hahmot ovat läsnä tarinoissa ja Johannen omassa kasvuympäristössä.

Mansikkatyttö luotaa monenlaisia vastakkainpareja: on kokemus ja nuoruus, kaupunkilaisuus ja maalaisuus, yhteisön odotukset ja niitä vastaan rikkominen. Tätä kaikkea Strømme käsittelee - ei suoraan yllättävästi -, mutta kuitenkin jo mainitsemiani odotuksia rikkoen. Romaani on myös eräänlainen syrjästäkatsojan tarina: palvelustyttö Johanne on kaiken näkijä. Johannesta Strømme luo romaaninsa monipuolisimman henkilöhahmon. Johannessa on syvyyttä, kun taas esimerkiksi Munch jää jo tunnetun (ja toki kiehtovan) roolinsa vangiksi. Tullik on niin ikään kiinnostava, omaa tahtoaan kantava nuori nainen, jonka hahmossa elää kysymys siitä, millainen ihmisellä on lupa olla. Loppusanat valottavat tarinaa romaanin taustalla ja saavat googlettamaan sekä Munchin elämäkertaa että Ihlenin perhettä.

Taidemaailma sekoittuu hulluun rakkauteen: Strømmen Mansikkatyttö antaa Huudolle eräät fiktiiviset kasvot. Munchin maalauksen taustalle keksitty tarina kutkuttaa mieltä, vaikka mansikka-aika alkaa jo hiipua. Odotin romanttista kesäkirjaa, mutta sainkin toisaalta voimakkaan, toisaalta kaihoisan lukuromaanin, joka sopii luettavaksi syksymmälläkin.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Tammi 2016
Bienes historie 2015
Suomentanut Katriina Huttunen
Kannen kuva iStockphoto
431 sivua
Kustantamosta
Norjalainen romaani

Pohjalta löysin kuningattaren, se oli merkitty muiden kuningatarten tavoin turkoosilla maalitäplällä. Sen ympärille kerääntyi lisää nuoria mehiläisiä, lapsia. Ne eivät tanssineet vaan olivat raukeita. Yksin. Hylättyjä. Äiti ja lapset olivat työläislauman hylkäämiä. Sen jonka olisi pitänyt huolehtia niistä. Hylättyjä kuolemaan.

Vuodesta 1852 on pitkälti vuoteen 2098, mutta tuo vuosisatojen ylittävä aikakausi kattaa mehiläiskasvatuksen historian käännekohtia alusta spekulatiiviseen loppuun. 1800-luvun puolivälin Englannissa suurperheen isä William on hukassa itsensä ja perheensä kanssa. Hän keksii tavan kasvattaa mehiläisiä, mikä herättää hänessä innostusta, mutta myös ottaa paljon. Vuonna 2007 amerikkalainen mehiläistarhaaja George suree sitä, ettei hänen työlleen löydy jatkajaa. Samoihin aikoihin mehiläisiä joukkokuolee ympäri maailmaa. 2098 mehiläisiä ei enää ole. Kiinalainen Tao työskentelee hedelmäpuiden pölyttäjänä ja viettää vapaa-aikansa perheensä kanssa. Eräällä retkellä hänen pieni poikansa katoaa. Pojan katoaminen voi olla avain siihen, mikä sai alkunsa 1800-luvun Englannissa.

Norjalaisen Maja Lunden romaanin takaliepeen tekstissä luvataan, että lukijan käsissä on arvoitus, joka "kiertyy spiraalina kohti menneisyyttä, missä erään mehiläishoitajan käsissä lepää koko ihmiskunnan kohtalo". Kunpa näin olisikin romaanin tasolla, sillä Mehiläisten historian esittelytekstit ja niitä tukevat kritiikkilainaukset – ”loisteliasta kaunokirjallisuutta” – antavat odottaa historiallisen romaanin ja dystopian kiehtovaa sekoittumista: syitä ja seurauksia maailmasta, jossa mehiläisiä ei enää ole. Pelottavaa, kiinnostavaa, tärkeää.

Mutta. Mehiläisten historia voisi mennä kuvitteellisen mutta-kirjojen kategoriaan. Kas näin:

Mehiläisten historia on kiehtova romaani, joka kulkee kolmessa ajassa ja pitää lukijan otteessaan. Mutta se ei pidä. Lunden teoksessa on paljon hyvää, kuten omaperäinen aihe ja alkuasetelmaltaan kiinnostava juoni, mutta kokonaisuus jää etäiseksi, juoni löyhäksi. Yhteyttä Williamin, Georgen, Taon ja mehiläisten välillä ei löydy kirjallisessa mielessä, vaikka lankoja yhteen solmitaankin. Arvoitusta ei oikeastaan ole ainakaan sikäli, että luettu askarruttaisi.

Lunden romaani yrittää antaa selityksen, miksei maapallolla ole enää kunnolla elämisen edellytyksiä ensi vuosisadalla. Mehiläisten kuolema saa aikaan tuhoja ympäristössä ja myös digitaalisessa kehityksessä, mutta ikävä kyllä mehiläisten merkitys jää ohueksi. Lunde kyllä spekuloi, että mehiläisten katoamisen myötä digitaaliset verkostot luhistuvat täydellisesti kolmessa vuodessa. Kiinnostava ja pelottava ajatus, jota Lunde ei perustele. Miksi mehiläisten kuolema aiheuttaisi digitaalisten verkostojen kaatumisen? Etenkin jos muita pölyttäjiä, vaikka sitten ihmisiä, Taon ja muiden työn tuloksena kukkia on runsaasti, löytyy? Ajatus siitä, että digitaalisuus katoaa, mutta puhelinlangat jäävät, tuntuu kokonaisuudessaan epäuskottavalta, vaikka analoginen tekniikka saattaa kestääkin paremmin. Tao myös matkustaa ihmeen sujuvasti kaikkeen nähden. Kirjasto näyttää kirjastolta, hotelli hotellilta, raha on rahaa. Uskoisiko tuota, edes fiktiossa?

Mehiläisten historia on pitää sisällään sukupolvesta toiseen kulkevaa surua, mutta romaanin surullisetkaan tapahtumat eivät kosketa, iloiset eivät tuo hymyä lukijan huulille. Lunde kirjoittaa sinänsä sujuvasti, mutta vähän lakonisesti. Lukuromaanissa, jollainen Mehiläisten historia selvästi on, kaikki tuo on puutetta, jossain toisenlaisessa romaanissa tietynlainen toteava kerronta tietenkin toimii. Lukuromaanin täytyy paitsi kantaa, mitä Lunden kirja kaikesta huolimatta jotenkin tekee, myös viihdytää, koskettaa ja upottaa tarinaansa.

Norjalaiset kirjakauppiaat ovat valinneet Mehiläisten historian vuoden 2015 parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi, mutta sehän johtuu varmasti siitä että kirja on myynyt niin hyvin. (Miksi se sitten on myynyt hyvin, syitä lie monia ja onhan Lunden romaanin kehys kertakaikkisen kiinnostava. Minäkin tartuin siihen pitkälti houkuttelevien markkinointikansitekstien innoittamana.)

Kuten selvää on, en saanut romaanista kovinkaan paljon irti, mutta moni muu ehkä saa. Siispä: siitä vain lukemaan. Jos pidätte, tulkaa kehumaan minullekin.

--
Laurakaan ei vaikuttunut. 

Karl Ove Knausgård: Syksy

Karl Ove Knausgård: Syksy
Like 2016
Om høsten 2015
Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
217 sivua
Norjalainen kertomuskokoelma

Haluan näyttää sinulle tämän maailman sellaisena kuin se on tällä hetkellä: oven, lattian, hanan ja pesualtaan, puutarhatuolin tiiliseinän vieressä keittiön ikkunan alla, auringon, veden, puut. Koska sinä näet sen omalla tavallasi, hankit omia kokemuksia ja elät omaa elämääsi, teen tämän tietysti ennen muuta itseni vuoksi: maailman näyttäminen sinulle, pikkuinen, tekee minun elämästäni elämisen arvoista.

Kenelläpä ei olisi mielikuvaa ruotsalaistuneen norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta. Toisille Knausgårdin tuotannon kuuluisin osa, tai pääteos, on aikamme klassikko, jonkinlaista autofiktiivistä avainkirjallisuutta, toisille taas tylsää omanapaista jaarittelua. Moni ei ole ”Knasua” lukenut, mutta on ehkä kiinnostunut ilmiöstä. Mielipiteitä moneen lähtöön. Olen itse lukenut Taisteluni-sarjan neljä ensimmäistä osaa ja pitänyt teossarjan tavasta sekoittaa autenttisuuden tunnetta fiktioon. Aion lukea sarjan kaksi viimeistäkin kirjaa, mutta vasta myöhemmin.

Jos oikein muistan, Knausgårdin ei pitänyt enää kirjoittaa (mitään?). Toisin kävi, viime vuonna norjaksi ilmestyneen ”vuodenaika-sarjan” ensimmäinen teos Syksy on ilmestynyt hiljattain suomeksi. Syksy on kokoelma pieniä havaintoja maailmasta ja se on alaotsikoitu "Kirjeeksi syntymättömälle tyttärelle".

Syksyn, ja koko vuodenaikasarjan, eräs idea on sisällyttää lyhyt tarina vuoden jokaiselle päivälle. Pikemminkin kuin tarinoita, Knausgård tallentaa hetkiä. Hän kulkee kuulaan syysilman ja omenapuiden alla syömisen ihanuudesta täiden aiheuttamaan häpeään ja anteeksiannon merkityksestä yksinäisyyden eri ulottuvuuksiin. Osa teksteistä on pohdiskelevuudessaan onnistuneita miniesseitä, toiset aiheuttavat myötähäpeää; häpyhuulia ja oksennusta käsittelevät luvut myönnän lukeneeni silmäillen. Häpyhuuli-luvun yhteydessä linkitän Helsingin Sanomien kritiikin*, jossa Sanna Kangasniemi kokee että teoksen suuntaaminen omalle lapselle on epäuskottavaa. Kieltämättä.

Onkin selvää, että Knausgård kirjoittaa taas osin itselleen sekä tietenkin aikuiselle lukijayleisölleen. Syksyssä on kyllä muutama alaotsikon lisäksi vielä erikseen Kirjeeksi syntymättömälle tyttärelle nimetty osio, joissa kirjailija-isä puhuttelee vielä vaimonsa kohdussa kasvavaa vauvaa hellästi, mutta etäisesti. Jos unohtaa, että kirjan eräs fokus on suunnata pienet kirjoitukset lapselle ja lukee niitä niin sanotusti muuten vain, pääsee paremmin sisälle kokonaisuuteen, joka on osin kaunis ja syvä, paikoin kuulas ja hetkittäin niljakas, osin pinnallinen ja tyhjänpäiväinenkin – kuten elämä itsessään.

Koska halusin tuoda Syksyn blogiini vuodenaikakirjallisuutena, luin sen nopeasti muutaman bussimatkan aikana. Talven aion myös lukea, koska Knausgårdin teksteissä on parhaimmillaan paljasta viehätystä, arkisten asioiden katsomista uusin silmin, hetkittäin melakolista romantiikkaakin. Myöhemmin tänä vuonna ilmestyvän Talven kanssa en aio pitää kiirettä, vaan lukea siitä tekstin päivässä. Sellaisena Knausgårdin vuodenaika saattaa toimia parhaiten, pieninä annoksina, vain itselle luettuna.

 *Kangasniemi ei vaikuttunut teossarjan ulkoasusta, koska katsoo kansien visuaalisen ilmeen muistuttavan liikaa Taisteluni-kirjojen ulkoasua. Omasta mielestäni Syksy on ulkoasultaan erinomaisen onnistunut: Sen oranssi hehkuu ruskaa ja Taisteluni-kirjoista tuttu fontti taas muistuttaa kirjailijasta, siitä että käsissä on uusi Knasu.

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani
Like 2015
Expeditionen. Min kärlekshistoria 2013
Suomentanut Petri Stenman
300 sivua
Ruotsalainen tietokirja

Minä olen kaivannut tänne rannalle viisitoista vuotta. Minun on päästävä sinne, vaikka en tiedä, mitä minä siellä teen, kun pääsen perille. Jos vain pääsen perille Valkosaarelle.

1897: Kolme ruotsalaismiestä, Salomon August Andreé, Knut Fraenkel ja Nils Strindbeg, lähtevät vetypallolla Huippuvuorille tarkoituksenaan saavuttaa Pohjoisnapa. Miehet katoavat, kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän ruumiinsa löydetään. 15 vuotta 1990- ja 2000-lukujen molemmin puolin: lääkäri, kuvittaja kirjailija Bea Uusma ei saa rauhaa miesten kohtalolta. Mitä heille tapahtui? Miksi he kuolivat? Hän alkaa tutkia tapahtunutta, hänen on päästävä Huippuvuorten Valkosaarelle.

Tällaisena kevätviikonloppuna on enemmän kuin hieman hassua ajatella valkoisena hohtavaa jäätä, mutta luin ruotsalaisen Bea Uusman teoksen Naparetki jo pääsiäisenä, jolloin pihallamme oli vielä kunnon kinokset, ja pääsin hyvin sen kirkkaankylmään tunnelmaan.

Naparetkeä voi omalla tavallaan pitää eräänlaisena lukujatkumona muutama viikko sitten esittelemälleni Helen Macdonaldin H niin kuin haukalle. Kummassakin jonkinlainen pakko ajaa keski-ikäisen naisen kiinnostumaan jostain erikoiseksi luonnehdittavasta asiasta: Macdonald saa pakkomielteen haukasta, Uusma Andreé-retkikunnan kohtalosta. Ymmärrän muuten Uusmaa paremmin, koska ihmiskohtaloiden selvittäminen on jotenkin järkevämpää ja ennen kaikkea eettisempää kuin haukan kouluttaminen, mutta pakkomielteensä itse kullakin - ja kummankin kirjat ovat kiehtovaa luettavaa.

Se rinnastuksista. Uusma rakentaa teoksensa monesta palasesta: on dokumentteja, kuten retkikunnan päiväkirjoja, kirjeitä ja valokuvia, on omaa pohdintaa, omia tutkimusmatkoja ja asiantuntijoilta saatua tietoa. Spekuloinnillekin on paikkansa, sillä kaikki tässä kirjassa on totta. Paitsi sivut 253 ja 254. 

Kaiken kokoaa yhteen tarina, jota Uusma kirjoittaa: tarina siitä, miten Uusman oma vimmaisuus lisääntyy mitä lähemmäksi ratkaisu mahdollisesti (!) tulee. Kokonaisuus on toisaalta raporttimainen, suorastaan lakoninen, ja toisaalta mukaansa tempaiseva kertomus, joka pitää otteessaan ja koskettaa. Millaista elämää retkikunnan jäsenten päiväkirjakirjat Valkosaarelta välittävätkään, kuinka paljon jääkarhunlihaa - munuaisia, aivoja, veripannukakkua -, jäälautalla ajelehtimista, huonoa vointia ja toivonpilkahduksia yhä lyhyemmiksi käyvissä merkinnöissä ilmeneekään. Ja kuinka paljon Uusma tekeekään töitä miesten kohtalon selvittämiseksi.  Minulle Naparetki oli kirja, joka piti lukea niin sanotusti siltä istumalta. Toki pidin taukoja, mutta mieleni teki palata kirjan hyytävään kylmyyteen mahdollisimman pian.

Ulkoasultaan Naparetki on kaunis tavalla, joka miellyttää esteetikon silmää ja tekee teoksesta myös tyylikkään lahjakirjan. Layout on tyylikkäällä tavalla vaihteleva: eriväriset sivupohjat kertovat nekin siitä, kuka on äänessä tai mistä kerrotaan. Retkikunnan tai Uusman omat kuvat tuovat autenttisuuden tuntua, mattapintainen paksu paperi on laadukasta. Ulkoasun tekijää ei mainita, mutta oletan hänen olevan Bea Uusma itse, sillä kirjailija on myös kuvittaja. 

Tiivistäen: Blogistanian Tieto 2015 -palkinnon voittanut Naparetki on hyytävä, koskettava ja ennen kaikkea viihdyttävä kertomus Andreé-retkikunnasta, jonka arvoituksellinen kohtalo on jää kutkuttamaan paitsi Bea Uusman, myös lukijan mieltä - lukemisen jälkeenkin.

Joulutunnelmainen viikonloppu Oslossa

Reipasta ulkoilua, nukkejen päitä, joulutunnelmaa, Nobelien kulmaa, patsaita ja lohileipiä. Viikonlopun mittaiseen minilomaan mahtui monenlaista ja lomakohtemme Oslo lumosi minut. Useiden perhelomien jälkeen reissu oli mieheni ja minun ensimmäinen kahdenkeskinen pikkumatka pariin vuoteen.

Pieni matka oli kaikin tavoin ihana ja olimme onnekkaita, koska aurinko helli kumpanakin päivänä, talvivaloenergiatankkaus teki hyvää. Sää innosti meitä liikumaan kaikkialle kävellen: Oopperatalo, Spikersuppan joulumarkkinat, kuninkaanlinna, hienostoalue Majostuen, merelliset vuonomaisemat, kaupat ja kahvilat sekä tietenkin Vigelandin patsaat... 

Jos arkkitehtuurinen ylpeys Oopperatalo pitäisi määritellä yhdellä sanalla, olisi se huikea. Huikea rakennuksena, huikea kävelyreittinä (!) ja huikea talon rannasta ja katolta avautuvien maisemien puolesta.

Välillä satoikin, mutta emme antaneet sen haitata, vaan lähdimme kuninkaanlinnan puiston ja Majostuganin kautta kävelylle kohti Vigeland-puistoa. Olen ymmärtänyt, että vierailu Vigeland-puistossa on must eikä vierailu mennyt hukkaan. Patsaiden ilmeet, eleet (!) ja muodot olivat kiehtovia, samoin tietenkin koko puisto ja sieltä avautuvat maisemat niin kaupungin kuin Holmenkollenin suuntaan. Ja kuinka ihmeellinen voikaan ensimmäisen adventtisunnuntain valo olla!

Toinen must lie Munchin Huudon näkeminen: vähän sama kuin Leonardon Mona Lisan katsominen Pariisissa tai Botticellin Venuksen syntymän Firenzessä. Munchia enemmän vaikutuin norjalaisesta kansankuvauksesta, taiteessa oli samoja sävyjä kuin vaikkapa Pekka Halosen tai Eero Järnefeltin töissä. Myös nyky-puunveistotaiteen näyttely puhutteli etenkin, kun Laura Lindstedtin väkevä Finlandia-puhe on ollut mielessäni. Nasjonalgallerietissa oli myös hollantilaisten mestareiden ja erään suosikkini, Vilhelm Hammershoin, joitakin töitä.

Ja sitten: Aker Brygge, jollainen Ruoholahden tienoosta saattaa tulla. Ja edelleen, Akerhusin linnoitus, kuin Suomenlinna ja Turun linna yhdessä. Kuvat kertokoot: vanhaa ja uutta, merta ja kiveä.

Syödäkin piti, totta kai. Oslossa on kuulemma hyvä kahvilakulttuuri ja voileipiä syödään lounaaksi enemmän kuin lämmintä ruokaa. Se sopii minulle, koska rakastan leipää ja korvaan mieluusti arkilounaani leivällä. Kahvilakulttuurin hyvyydestä en osaa sanoa sen ihmeempää, mutta jo Kaffebrenneriet-ketju teki vaikutuksen: jokainen kahvila tuntuu olevan erilainen ja lohitäytteinen foccaccia ja jättiannos herkullista kaakaota pitivät nälän loitolla joitakin tunteja. Niitä nukenpäitä bongasimmme parlamentin vieressä sijaitsevassa Cafe Christianiassa, joka oli samalla kertaa omaperäinen ja rennolla tavalla hieno. Tosin miljöö voitti ruoan 6-0: meille suositeltiin monenlaisia pikkuruokia sisältäviä Beer Platten -annoksia, mikä vähän naurattikin, koska emme kumpikaan juo olutta. Miljöön puolesta Cafe Christiania oli niin viihtyisä, että istuimme siellä kolmatta tuntia ja tapasimme teen merkeissä vielä mainiota Lue-Les-blogia pitävän Reetan. Oli ilo nähdä! Matkailijana tutkin aina ennakkoon tarkkaan Trip Advisoria, jonka kautta löysimme tiemme Mamma Pizzaan ja saimme bolognalaista pizzaa Oslossa. Pizza olikin täydellistä rapeine pohjineen kaikkineen.

Hotelliaamiainen olisi oma luku sinänsä. Totean vain, etten ollut koskaan aiemmin syönyt aamiaista yhtä juhlavassa paikassa kuin Grand Hotellin rokokoo-huoneessa: samoissa tiloissa järjestetään muuten Nobel-illalliset rauhanpalkinnon saajan kunniaksi. Grand Hotel henki muutenkin ylevää vanhan maailman tunnelmaa ja jouluvalaistuna majapaikkamme oli kuin sadusta.

Sanomattakin on selvää, että joulutunnelmainen Oslo lumosi minut ihan samalla tavalla kuin keskieurooppalainen tai tanskalainen joulunalustunnelma: kotoisaa, avaraa, tunnelmallista!

P.S. Lumiomena täytti viime viikolla jo seitsemän vuotta! Se on ihan hyvä bloggausaika ja selvästi sellainen ikä, jossa synttäritkin unohtuvat. 

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu
WSOY 2015
Kuvittanut Pasi Pitkänen
121 sivua
Kustantamosta
Suomalais-norjalainen lasten tieteisromaani

Arin valtasi voimistuva tunne, että hänen vierellään oli joku. Joku herkkä ja hauras olento, jota hänen tuli pelissä varjella. Hän vilkaisi sohvalla nukkuvaa Jonia. Pikkuveli oli sikeässä unessa, mutta silti hän tunsi voimakkaasti tämän läsnäolon. Se tuntui yhtä aikaa jännittävältä ja pelottavalta.

Eletään aikaa, jolloin Playstation 10 on ikivanha ja naarmuuntunut, jolloin maailmaa, ainakin Suomea, on kohdannut jonkinlainen mullistus ja hedelmät, maito ja leipä ovat ylellisyyttä, maissia on kyllä saatavana. Veljekset, 13-vuotias Ari ja 8-vuotias Jani, huolehtivat toisistaan, vaikka yksinäisten lasten tulisi olla hallituksen huomassa. He saavat käsiinsä suositun ja vaikean Kepler 62 -tietokonepelin, jota tuskin kukaan on onnistunut pelaamaan loppuun. Peli vie heidät mukanaan niin, että kädet menevät rakoille ja muutama vuorokausi kuluu tuosta vaan, he eivät voi lopettaa. Onko kyse enää edes pelkästä pelistä?

Dystopiaa, oletettavasti avaruusseikkailua ja veljestarinaa yhdistelevä Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu on vahva aloitus lasten- ja nuortenromaanisarjalle. Vahva on sen tekijäjoukkokin. Kirjailijat Timo Parvela ja norjalainen Bjørn Sortland sekä kuvittaja Pasi Pitkänen ovat saaneet aikaan lastenkirjallisuutta, jollaiselle uskon olevan kysyntää. Sarjan aloitusosa ainakin on äärimmäisen koukuttava, jännittävä ja teemoiltaan sekä tuttu (veljeys, pelaaminen) että sopivasti vieras (tulevaisuus, vanhempien poissaolo).

Kepler 62 on kauttaaltaan ammattityötä, muutamaa kirjaan jäänyttä lyöntivirhettä lukuun ottamatta se on melko täydellinen lasten- ja nuortenkirjasarjan aloitusosa. Pasi Pitkäsen kuvitus ikään kuin hengittää kerronnan tahtiin: kuvat lisäävät tarinan tunnelmaa. Kirja(sarja) on luotu houkuttelemaan eri-ikäistä lukijakuntaa: on 8- ja 13-vuotiaat veljekset, aikuinen nainen ja 14-vuotias tyttö. Ensimmäisessä osassa tehdään viisasti Ari ja Jani tutuiksi, aikuinen Olivia vilahtaa muutamassa kohtauksessa, mutta asetehtailijan 14-vuotias Marie-tytär tullee tutuksi myöhemmissä osissa.

Tulevaisuuskuva on dystopioiden tapaan melko synkeä: koko ajan tuntuu olevan hämärää tai pimeää, hallitus ja helikamera valvovat ihmisiä, terveyskeskuksessa asiakkaat tunnistetaan käsiskannauksen perusteella, hallituksella on sormensa pelissä siellä sun täällä. Samaan aikaan lapset ovat lapsia, he kaipaavat äitiä leipomaan sämpylöitä, tikkarilla on ihmeellinen voima ja vaikka Playstation onkin ottanut harppauksia nykyisestä, tapahtuu pelaaminen kuitenkin konsolilla.

Parvela ja Sortland nostavat jo ensimmäisessä kirjassaan esille monia teemoja, jotka tuovat dystopiaan syvyyttä, vaikka kirja onkin ensisijaisesti viihdyttävä ja nopealukuinen romaani. Tässä tapauksessa viihdyttävyys ja nopealukuisuus ovat etuja, sillä Kepler 62 kietonee pauloihinsa myös sellaiset lapset, jotka eivät niin kirjojen parissa viihdy. Mutta toki lukutoukatkin pitävät Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen yhteistyöstä, sillä kukapa ei kaipaisi hyvin kerrottua seikkailua. Ainakin meillä Kepler 62 tuntui olevan juuri sellainen kirja, jollaista lapset olivat tietämättään toivoneet.

Teemoista koskettavimmaksi nousee ehkä hieman, muttei liian, Veljeni Leijonamieli -henkinen veljessuhde: isoveli Ari kantaa huolta sairastelevasta pikkuveljestään Janista. Mihin veljesten seikkailu mahtaa johtaakaan ja mistä kaikesta on kyse, se selviää vasta vuonna 2017, jolloin sarjan viimeinen osa ilmestyy. Tässä tapauksessa odottavan aika tulee olemaan pitkä, mutta onneksi sarjan seuraava osa Lähtölaskenta ilmestyy tulevana syksynä.

En äkkiseltään muista kirjaa, joka olisi tässä määrin koukuttanut koko perheen. Jos tämä ei saa lapsia kinuamaan vielä yhtä ja sen jälkeen toista ja kolmattakin lukua, niin mikä sitten saa?

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja
Like 2014
Min kamp. Fjerde bok 2010
Suomentanut Katriina Huttunen
534 sivua
Norjalainen romaani


Petollisempaa kuvitelmaa ei ollut olemassakaan. Tieto siitä että olin vain kolmenkymmenen sekunnin päässä ainoastan haluamastani asiasta mutta samalla kuilun väärällä reunalla oli tehdä minut hulluksi. Toivoin monta kertaa että olisimme olleet vielä kivikaudella, silloin olisin voinut lähteä ulos nuija kädessä, lyödä lähintä naista päähän, raahata hänet kotiin ja tehdä hänelle sen jälkeen mitä halusin. Mutta se ei käynyt, oikoteitä ei ollut, kolmenkymmentä sekuntia olivat illuusio.

Kun kolmekymmentä sekuntiakin on illuusio, ei ole ihme että kliimaksin saavuttaminen kasvaa yhdeksi koko elämän päämääristä. Karl Ove on nyt päässyt lukiosta ja saanut työpaikan opettajan sijaisena pohjoisnorjalaisesta pikkukylästä. Hän tutustuu niin työhönsä kuin oppilaisiinsa, haaveilee kontakteista tyttöjen kanssa, kirjoittaa novelleja ja hakee paikkaansa omassa elämässään. Talvi pohjoisessa on synkkä ja Karl Ove alkaa juoda entistäkin enemmän, ei kuitenkaan niin paljon kuin isänsä.

Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan Neljännen kirjan lukemisesta on aikaa jo toista kuukautta ja mietin, mitä siitä muistan. Ainakin tunnelman, itseinhossa vellomisen, nuoren miehen toiveikkuuden, sekoilun, kirjoittamisen ja jonkinlaisen mielikuvieni mukaisen norjalaiseen syrjäseutuun liittyvän takapajuisuuden. Ja sen koko ajan kirjaa lukiessani mielessäni olleen päällimmäisen tunnon, että luen sarjan ehkä huonointaa osaa, joka on kuitenkin jossain tapaa hyvin keskeinen.

Knasun Nelonen on keskeinen, koska siinä Karl Ove oivaltaa olevansa kirjailija. Hänen kirjailijuutensa on toki ollut lukijoiden tietoisuudessa koko ajan, koska koko sarjan eräs lähtökohtahan jo ennestään tunnetun kirjailijan hyvin omakohtainen ja avoin, yksityiskohdissaan runsas omaelämäkerrallinen tilitys. Pelkkää tilitystä Knausgårdin teksti ei tietenkään ole, sillä se on omakohtaisuudessaankin ehta kaunokirja.

Onkin - totta kai ja tälläkin kertaa - koko ajan syytä muistaa, että vaikka Knausgård kirjoittaa omasta elämästään, on hänellä kirjailijana päätösvalta siitä, mitä ja miten hän haluaa kertoa. Kirjoissa korostuu (ja niistä uutisoidessa korostetaan) rehellisyys ja tarkkuus kuvata elettyä elämää sellaisena kuin se on. Ja kuitenkin kyse on romaanikirjallisuudesta, ei suoranaisesta asiaproosan alle menevästä elämäkerrasta. Ehkä kaikki on muistitietoon pohjautuvaa fiktiota? Ehkä muistojen värittämää totta. Knausgård on Karl Ove, minäkertoja. Kirjailija Knausgård ei tingi romaanisarjasta kirjallisista ansioista, vaan kirjoittaa selvästi ehjän romaanisarjan keskellekin kokonaisen romaanin, jonka kaari kantaa ja kerronta on sopivasti muistelevaa, hallitusti rikottua ja lukijan pauloihinsa kietovaa.

Kuten sarjat aiemmat osat, on Neljäs kirjakin täynnä uhmaa ja häpeää, herkän ja roisin välisessä maastossa vellovan nuorukaisen kokemuksia ja kliimaksiin pääsemisestä haaveilua. Pohjoisessa asumisen, opettajuuden ja kirjailijahaaveiden lisäksi keskiöön asettuu Karl Oven isän juominen, tämän nenänvalkaisupäivät ja sisäinen taisto, joka tasaantuu vasta viinakauppareissun myötä. Karl Ove itsekin juo paljon, osin kerätäkseen rohkeutta, osin ajanvietteekseen, ja isänsä kohdatessaan hän joutuu pohtimaan myös itseään. Eikä hän kertojana itseään säästäkään: hän on toisaalta epävarma ja ajatuksissaan kovastikin vonkaava nuorimies, toisaalta itsestään hyvin tietoinen, jonkinlainen oman nuoruudensa tähti. Itseinhon ja omakehun rinnakkainen ilmentymä.

Neljännestä kirjasta on vaikea sanoa mitään sellaista, mitä en olisi sanonut jo sarjan aiempien osien kohdalla. Se ei tehnyt minuun enää samanlaista suurta vaikutusta kuin edelliset osat ja se on turhan toisteinen, mutta siinä on omaa avoimuuttaan ja kiinnostavuuttaan. Koko kirjasarja onkin niin koukuttava, että eihän tässä auta kuin hankkia Viides kirjakin - jossain vaiheessa tänä kesänä.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Kustantaja: Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Profeterne i Evighedsfjorden 2012
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 630
Kansi: Jussi Kaakinen
Arvostelukappale
Tanskalais-norjalainen romaani

Toistaiseksi hän ei ole tehnyt mitään hyvää mikä vetäisi vertoja hänen pahoille teoilleen. Mutta pian siihen tulee muutos. Hän haluaa hyvittää menneet vääryydet. Grönlannin avulla hän on saava elämälleen tarkoituksen. Hän on päättänyt ryhtyä työhön heti kun astuu maihin, hän ei aio laiskotella. Alkuasukkaat tulevat huomaamaan että tässä tulee mies joka tahtoo heille hyvää!

Nuori Morten Pedersen, sittemmin Falck, opiskelee vastentahtoisesti papiksi ja eksyy hakemaan kehollista mielihyvää Kööpenhaminan irstailta sivukujilta 1780-luvulla. Menneisyys ei jätä papiksi valmistunutta Falckia rauhaan, joten hän purkaa kihlauksensa, jättää Kööpenhaminan taakseen ja ottaa vastaan paikan siirtokunnan pappina. Siirtomaassa vastassa ovat puolirikolliset tanskalaiset ja "villit", pakanoina pidetyt Grönlannin alkuperäisasukkaat. Falckista tuntuu kuin hän olisi tulossa suuresta tyhjyydestä ja menossa vielä suurempaan. Grönlannissa on hurmoshenkistä uskonnollisuutta ja kapinallisia profeettoja, on irstautta ja julmuutta. Falckin ote tästä kaikesta on jotain muuta kuin mitä hän lähtiessään odotti.

Helsingin kirjamessuilla yritin kovasti ehtiä kuuntelemaan Tanskassa asuvaa norjalaissyntyistä Kim Leinea, mutta en ikävä kyllä ehtinyt. Toisaalta ehkä hyvä näin: nyt sain aloittaa Leinen romaanin Ikuisuusvuonon profeetat melko lailla ennakko-odotuksista puhtaalta pöydältä. Sivulievetekstin perusteella osasin odottaa pohjoista väkevyyttä ja kirjan paksuuden perusteella jonkinlaista rönsyilevyyttä.

Molemmat odotukseni täyttyivät. Voisin periaatteessa huudahtaa vain: Vau, mikä romaani, lukekaa tämä! Mutta koska en ole ole hyvä lyhytsanaisuudessa ja koska huudahdus ei ehkä vakuuttaisi tarpeeksi, on syytä avata tätäkin lukukokemusta hieman.

Leinen kerronta on eläväistä: se on rajua, eritteistä ja paikoin rivoa, se on raastavaa, vieraannuttavaa ja kuitenkin herkkää kuvatessaan ihmismielen ja -kehon rappiota. Morten Falck lukee Rousseauta, jonka ajatus ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa pätee niin Falckin sieluntilaan kuin ihmisyyteen yleensäkin. Helppoa ei ole kenelläkään eikä missään. Kööpenhaminassa irstaus rehottaa ja lapset joutuvat kokemaan kovia. Grönlannissa tilanne on kenties vielä pahempi, mutta voi kysyä, että kenelle? Siirtomaavalta näyttää rumat kasvonsa niin papille kuin alkuperäiskansalle. Sivistyksen kaapuun voi verhota monenlaista, mutta syrjäseutukaan ei ole erillinen tai viaton saarekkeensa.

Leine kirjoittaa selkeästi, mutta monikerroksisesti: lukija saa paikoin olla tarkkana ajan ja kertojanäänen suhteen. Kaunista kerronta ei ole herkkänäkään, vaikka Grönlannin maisemat komeita ja jylhiä ovatkin. Romaanina Ikuisuusvuonon profeetat on suurteos paitsi kooltaan, myös teemoiltaan ja rakenteeltaan. Ajallisesti romaani katsoo sekä eteen että taakse. Lukija saa tietää paljon jo ennakkoon, mutta syyt ja osin seurauksetkin selviävät myöhemmin. Lisäksi mukana on Falckin päiväkirja, joka on osin tajunnanvirtainen, sekava ja huutava, osin selkeäsanaisempi. Kaiken tämän Leine luo taidolla, romaani on huikea. Olen kuitenkin Jokken kanssa samaa mieltä siitä, että loppupuolen laiva-jaksossa romaani hieman hajoaa ja jakso on jokseenkin turha, mutta ihan lopussa Leine kokoaa taas kaiken yhteen. Kun olin lukenut koko romaanin, oli minun palattava vielä prologiin ja ymmärsin enemmän.

Tiivistäen: Ikuisuusvuonon profeetat on hurja, kapinen, eritteinen ja osin inhottava. Se on myös loistavasti kirjoitettu, mukaansatempaiseva ja väkevä. Jos tämä romaani ei tee vaikutusta, niin mikä sitten tekee?

-
Jokken lisäksi kirjan ovat lukeneet Tuija ja Laura.

Per Petterson: En suostu

Per Petterson: En suostu

Kustantaja: Otava 2014, Otavan kirjasto

Alkuteos: Jeg nekter 2012

Suomennos: Katriina Huttunen

Sivuja: 243

Arvostelukappale

Norjalainen romaani

[--] Minulla oli vieläkin Jim mielessäni. Hänen kulunut kassinsa. Kipparintakki. Tumma neulepipo. Yhteen aikaan hän oli ollut niin tyylikkäästi pukeutunut, ensimmäinen jolla oli kotikulmillamme pitkät hiukset, ensimmäinen jolla oli leveälahkeiset lantiofarkut, kipparintakki ja huivi kaulassa. Pitkätukkainen merimies kuivalla maalla. Hän näytti mahtavalta.

On syyskuu, moottoritien laidalla kasvavat puut hohtavat himmeän keltaisina ja punaisina, ilma on kosteaa ja kylmää. Jim ja Tommy, parhaat ystävät vuosikymmenten takaa, kohtaavat toisensa jälleen. Jim kalastaa nuhruisissa vaatteissaan, Tommylla on komea auto ja tyylikkäät vaatteet sekä työhuone upouudessa toimistotalossa Oslossa. Lapsuus oli enteillyt päinvastaista: Tommy sisaruksineen kasvoi rikkonaisessa perheessä, jossa äiti oli lähtenyt pois ja roskakuskina työskennellyt isä pahoinpiteli heitä. Jim taas varttui kahden opettajaäitinsä kanssa. Nyt kaikki on toisin, mutta miksi - ja ennen kaikkea: mitä nyt?

Jotkut kirjailijat ovat sellaisia, että heidän tekstinsä lumoavat jo yhden tiiviin romaanin osalta. Olen lukenut Per Pettersonilta aiemmin vain kaksi romaania, kaikki edelliset suomennetut. Niiden perusteella uskallan kutsua Pettersonia erääksi suosikkikirjailijakseni ja tämä nyt käsillä oleva kolmas suomennos, Norjassa vuonna 2012 ilmestynyt En suostu jatkaa tätä vakuuttelua.

En suostu on muiden lukemieni Pettersonin romaanien tavoin samalla kertaa viipyilevä ja voimakas. Se viipyilee hyisessä norjalaismaisemassa, vuonoilla, sillalla jossa miehet kalastavat sekä jossain määrin henkisesti ahtaassa pikkukaupungissa. Se on voimakas kuvaillessaan ihmisten tempoilua sinne tänne. Petterson antaa kummallekin nuorukaiselle ja sittemmin keski-ikäiselle miehelle oman äänensä, kuten myös Tommyn siskolle Sirille ja osin muutamalle muullekin Jimin ja Tommyn elämään vaikuttaneelle henkilölle. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat: Nykyhetkessä eletään syksyä 2006, menneessä käydään 1960- ja 70-luvuilla ja kaikki kiertyy lopulta yhteen. Mennyt muovaa ihmisiä, vaikka nykyhetki olisi kuin toisesta maailmasta. En suostu ei kuitenkaan ole välttämättä kehitysromaani, ei ainakaan kaikkien päähenkilöidensä osalta.

Petterson kirjoittaa melankoliasta, kaipuusta, sisaruudesta ja ystävyydestä, muttei kirjoita mitään auki. Hän kirjoittaa intensiivisesti ja samalla kuitenkin ilmavasti, jättää kysymyksiä,  antaa vastauksiakin - ehkä. Kysymykset ja vastaukset eivät kuitenkaan ole En suostu -romaanissa keskeisiä. Keskeistä on se, mikä ajaa ihmisiä erilleen ja kuinka heidän elämänsä, kohtalonsa tai yhteinen menneisyys kuitenkin pitää heidät enemmän tai vähemmän yhdessä. Keskeistä on myös se, kuinka sattuma muovaa ihmisiä, valinnatkaan eivät aina ole ihmisten itsensä käsissä. Pettersonin teksti on koko ajan kaunista, muttei missään vaiheessa imelää. Paikoin Petterson kirjoittaa liki lakonisesti tai vähintäänkin toteavasti sellainen paikka se oli. Mitäpä siihen lisäämään? Enempää sanoja ei tarvita, koska kaikki on jo läsnä ja silti niin etäällä: Joskus ei ole mahdollista muistaa tarkkaan mitä jossakin elämänvaiheessa tapahtui, mitä sillä kertaa teki, vaan voi muistaa vaikkapa päivien värin tai vaatekappaleen, sen että tuo vaatekappale oli tärkeä mutta ei sitä miksi se oli tärkeä.

Ihan Hevosvarkaiden melankolista ihanuutta ja Kirotun ajan katoavan virran voimaa En suostu ei minulle kanna, mutta melkoinen kaunokirjallinen taidonnäyte sekin on. Ennen kaikkea se on yksi kirjasyksyni hienoimmista käännösromaaneista. Petterson kirjoittaa kirjallisuutta, jollaista haluan lukea: kieleltään selkeää ja kaunista, tunnelmaltaan melankolista ja väkevää. Juuri enempää en ainakaan nyt osaa kirjallisuudelta pyytää.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja.
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: Min kamp. Tredje bok 2009
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 470
Mistä: Ostos
Norjalainen omaelämäkerrallinen romaani

Aika ei koskaan kulu niin nopeasti kuin lapsuudessa, koskaan ei tunti ole niin lyhyt kuin silloin. Kaikki on auki, lapsi juoksentelee milloin sinne, milloin tänne, tekee yhtä ja sitten toista, ja sitten aurinko on laskenut ja lapsi seisoo pilkkopimeässä, edessään aika joka on äkkiä laskettu kuin puomi hänen eteensä: voi ei, onko kello jo yhdeksän? Toisaalta aika ei koskaan kulu yhtä hitaasti kuin lapsuudessa, eikä tunti ole koskaan niin pitkä kuin silloin. Kun avoimuus katoaa, katoavat myös sinne tänne ryntäilyn mahdollisuudet, jokaisesta minuutista tulee kuin puomi, aika on tila johon lapsi on vangittu.

Karl Ove on pieni koululainen Etelä-Norjassa 1970-luvulla. Lapsuus voisi olla huoleton: on loputtomasti aikaa, musiikkia, jalkapalloa, ystäviä ja ensimmäiset ihastukset. On isoveli, on lempeä äiti ja sitten on isä: opettaja, joka vie uimakouluun - ja joka on ankara, väkivaltainen ja joka väijyy Karl Oven mielessä kuin musta pilvi. Isä, joka ärähtää joka kerta, kun lapsi vaihtaa asentoa automatkalla ja isä, joka liian usein tarraa kiinni poikansa korvasta.

Olen löytänyt tänä vuonna Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Luin sarjan Ensimmäisen kirjan talvella ja Toisen kirjan kesällä. Sarjaa tuntemattomille kerron saatesanoiksi, että Knausgårdin kirjasarja on kaikkiaan kuusiosainen ja jokaisessa osassa hän kirjoittaa omasta elämästään läheisiään säästelemättä. Jotain taikaa norjalaiskirjailijan tekstissä on, sillä luin käsillä olevan lapsuuteen sijoittuvan Kolmannen kirjan muutamassa päivässä.

Alan melkein itkeä kun kirjoitan tätä ja kuulen sen mielessäni.
Hänen raivonsa tuli aaltoina, se huuhtoi huoneiden läpi, se löi minua päin lyömästä päästyään, kunnes se vetäytyi takaisin. Sitten saattoi olla monta viikkoa rauhallista.

Knausgård kirjoittaa voimakkaasti, mutta onko sarjan kolmas kirja jonkinlainen välityö? Kirjahan palaa ajassa aiempia osia varhaisempaan aikaan. Sitä on vaikea sanoa: olisi helppoa todeta lapsuusmuistojen olevan vähemmän merkittäviä kuin nuoruus- tai avioliittokuvaukset. Lisäksi Knausgård on kirjoittanut jo lapsuudestaan, tosin teini-ikäisestä itsestään. Kolme osaa luettuani pidän avioliittoon ja kirjailijuuteen keskittyvää Toista kirjaa sarjan parhaimpana. Mikä siis on "kolmosen" merkitys sarjassa?

Tälläkin kertaa Knausgård osaa kirjoittaa. En varmaan koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka Knausgård voi jaaritella ja kirjoittaa pikkuseikoista niin yksityiskohtaisesti ilman, että lukija pitkästyy. Päinvastoin: Taisteluni-sarjan kolmas osa on aiempien tavoin koukuttavaa luettavaa. Ajankuva on vahvaa, 1970-lukulainen Norja on hieman samanlainen ja kuitenkin niin valtavan erilainen kuin sen ajan Suomi. (Miltei) luvuton kirja soljuu eteenpäin ja sen lukee ahmaisten. Knausgård saa lukijan tuntemaan kaiken: myötähäpeän vääränlaisesta uimalakista, tuskan siitä, kun ötökkä pistää pippeliin, koko mielen ja kehon valtaavan pelon isän arvaattomuudesta, kaveripiirissä viriävät toiveet ja ilon monista pienistä asioista, kuten hiihtoretkistä, kaatopaikkalöydöistä, hyvästä musiikista ja sarjakuvalehdistä.

Knausgård muistelee omaa lapsuuttaan aiemmista kirjoista tuttuun tapaan: hän tuntuu muistavan kaiken hyvin tarkkaan - ja rakentaa kuvauksestaan kauttaaltaan uskottavan. Hän ei säästele ketään, mutta ymmärtää joitakin paremmin kuin toisia. Ja lapsuus selittää osin sitä, millaiseksi teiniksi ja aikuiseksi, millaiseksi isäksi, puolisoksi ja kirjailijaksi, Karl Ove kasvaa. Parasta on kuitenkin se, ettei kirjasta tule tirkistelevän lukijan oloa, sillä kaiken keskiössä on Karl Ove itse.

Taisteluni. Kolmas kirja ei tuo mitään kirjallisesti uutta Knausgårdin omaelämäkerralliseen sarjaan, mutta kuten kaksi aiempaa osaa, on se kirjoitettu hyvin, koskettavasti, rehellisen oloisesti ja itseään säästelemättä. Se on väkevä lapsuuskuvaus pelosta, ahdistuksesta, ilosta ja ajoittaisesta huolettomuudestakin. Ennen kaikkea se saa odottamaan Neljännen kirjan suomennosta.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja.
Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: Min kamp. Andre bok
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 639
Mistä: Ostos
Norjalainen omaelämäkerrallinen romaani

Emme voineet kuvitellakaan että meitä odotti muu kuin onni. En ainakaan minä. Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen, taiteeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot. Sama koski Lindaa, ehkä vieläkin enemmän.

Kirjailija elää elämänsä ruuhkavuosia, hoitaa lapsiaan, vaihtaa vaippoja, käy ruokaostoksilla, riitelee ja rakastaa ja kirjoittaa. Kirjoittaa omasta elämästään puolisoaan, vanhempiaan ja lapsiaankaan säästelemättä. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja kaipaa tuskin sen pitempiä esittelyjä. Luin sarjan ensimmäisen osan helmikuussa ja pääsin sen myötä syvälle norjalaiseen nuoruuteen ja nuoren miehen kipeään maailmaan.

Taisteluni. Toinen kirja keskittyy Knausgårdin perhe-elämään, sen parhaimpiin ja - ehkä näin voi sanoa, en tiedä mitä kaikkea sarja tuo tullessaan - pahimpiin puoliin. Ruotsalaisen Linda-vaimon myötä perhe asuu Ruotsissa, ensin Tukholmassa, myöhemmin Malmössä. Tyttäret Heidi ja Vanja sekä poika John syntyvät ja elävät pikkulapsuuttaan kirjassa. Koti-elämä, parisuhde, etenkin Lindan masennus, ja kirjailijuus määrittävät perheen arkea.

Jos joku luulee että sopeutumattomuus on nykyajan syytä, hän on joku suuruudenhullu tai vain tyhmä, ja molemmissa tapauksissa häneltä puuttuu historiantuntemusta. Omassa ajassani oli paljon sellaista mitä inhosin, mutta merkityksettömyyden tunne ei johtunut siitä, eikä se ollut pysyvää... Esimerkiksi sinä keväänä kun muutin Tukholmaan ja tapasin Lindan, maailma avautu minulle, ja samalla sen intensiivisyys kasvoi hurjaa vauhtia.

Kun kirjoitin Taisteluni-sarjan Ensimmäisestä kirjasta, pohdin toden ja kaunokirjallisuuden rajoja. Knausgård itse on sanonut, ettei kirjoita fiktiota, vaan kirjoittaa sitä mikä on totta. Lukija tietenkin tekee aina oman tulkintansa. Minä koetin - suorastaan halusin - lukea nyt fiktiivisestä Karl Ovesta, muttei siitä tietenkään mitään tullut. Televisiodokumenteista tutuksi käyneet Knausgårdin ehkä aavistuksen piinatuiltakin näyttävät kasvot olivat mielessäni enkä voinut olla "näkemättä" niitä kirjaa lukiessani. Kirjailijan omaelämäkerrallisuus lyö läpi koko romaanin, jonka Kaarina Huttunen on suomentanut taitavasti.

En tiedä, miten Knausgård tekee sen: kirjoittaa omasta elämästään poukkoillen ja jaaritellen, pysähtyen johonkin yksityiskohtaan paikoin suorastaan pitkästyttävästi, mutta silti tavalla, ettei hänen tekstiään voi hyppiä yli, vaan sitä lukee lukemisen ilosta ja mielenkiinnosta niin kirjan tarinaa kuin kirjailijan elämää kohtaan. On myös ihailtavaa, kuinka Knausgårdin onnistuu välittää tekstissään kaikki se ilo, kauneus, suru, alakulo, huoli ja toiveikkuus, joiden keinoin hänestä ja hänen läheisistään tulee autofiktiossakin lukijalle totta. Kokonaisuudessaan Knausgård kirjoittaa tietenkin hurjan hyvin. Hänen tekstiään lukee ahmien: lukiessa vaikuttuu, sivistyy, kokee ilkikurisuutta ja omalla tavallaan lumoutuu, miltei mykistyy kaiken edessä.

Knausgårdia lukiessa sivistyy, koska hän jää pohtimaan kirjallisuutta, filosofiaa ja politiikkaa. Hänen kanssaan ei tarvitse olla samaa mieltä, hän ehkä haluaakin ärsyttää. Toisaalta Knausgård sivaltaa etenkin ruotsalaisuutta hykerryttävästi: ruotsalaisilla on sääntöjä jokaiseen asiaan, ei ole ruotsalaista, joka ei maksaisi laskujaan eräpäivään mennessä. Itsetyytyväisyyteen taipuvaisen kansankodin pääkaupunki on kaunis, mutta kylmä, ja norjalaisen on vaikea sopeutua elämään siellä. Kuten Jaana, minäkin pohdin, että tässä suhteessa suomalaisen lukijan on helppo samaistua Knausgårdiin.

Sivistävää omakohtaista yhteiskunnallisuutta tärkemmäksi nousee kuitenkin kirjan keskeisteema: parisuhde ja perheen perustaminen ja siihen liittyvät onnen ja piinan hetket. Rakkaus Lindaa kohtaan on suurta, vaikka vaikeaa. Rakkaus lapsiin ehdotonta. Hullut naapurit, pinnalliset ystävät, sukulaiset Norjassa ja Ruotsissa saavat kaikki osansa. Luminen Tukholma, jota Knausgård toisaalta pitää pinnallisena, on pohjimmiltaan runollisella tavalla kaunis: juuri sellainen melankolinen kaupunki, jossa voi lukea Dostojevskia. Ensimmäisestä kirjasta tuttu isän varjo kulkee kintereillä, minkä vuoksi kaikessa kyse on perimmiltään tietenkin ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta. Kaikesta Knausgård kertoo hieman vinosti, kuten Maria kirjoittaa, ja koko ajan koukuttavasti, itseään säästelemättä.

Luin kirjaa ruotsinlaivalla, kaikkeen nähden varsin sopivasti tukholmalaisen puiston penkillä, automatkalla ja tietenkin myös kotisohvalla. Pekkaa lainaten sanon, että kirja toimi joka tilanteessa ja paikassa. Olen valmis julistamaan Knausgårdin yhdeksi lempikirjailijakseni, vaikkei Taisteluni-sarjan kumpikaan ensimmäinen kirja ole paras lukemani kirja. Knausgård pitää vain kokea ja minun täytyy marssia pian kirjakauppaan ostamaan Kolmas kirja.