Riitta Jalonen: Tanssikaa!

Riitta Jalonen: Tanssikaa!
Tammi 2019
205 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Pää on valtava mylly. Kaikki on tallessa, ihmiset, ajatukset ja tunteet, ja kullakin niistä oma sekava ratansa.

Elisabethilla on seitsemän enoa, joista kuusi on kuollut. He ovat kuitenkin alati läsnä: Elisabethin kodissa juhlitaan enojen syntymäpäiviä, jolloin katetaan pöytä ja tanssitaan. Niin tanssii Elisabethkin, äitinsä muistojen siivittämänä, sukupolvelta toiselle siirtyvät taakat painonaan.

Harva romaani on vaatinut niin paljon keskittymistä kuin Riitta Jalosen Tanssikaa! Ajattelin lukaista kirjan hotellilomalla, mutta olisihan minun pitänyt tietää, ettei Jalosen teoksia niin vain lukaista. Todistaja Brigitin talossa on nyt, yli neljä vuotta sitten lukuhetkestä, noussut Jalos-suosikikseni, mutta se mitä tuosta romaanista kirjoitin pätee myös Tanssikaa!-teoksen suhteen: "romaania voisin luonnehtia kestoaan hitaammaksi teokseksi. Se on sivumäärältään tiivis, tunnelmaltaan hidas, ja hidas se on myös kerronnallisesti".

Hitaus on hyvä. Samoin tiivis koko, ja sitä Tanssikaa! on: tiivis, jopa sakea. Sen luvut ovat kuin pysähtyneitä väläyksiä, joissa Elisabethin muistot ja nykyisyys kulkevat kuin sirpaleet – sota-aika siirtyy toisenlaisena lapseen, joka on toisen ajan kasvatti. Lapsen ja aikuisen kertojan ajatukset vuorottelevat, kulkevat ikään kuin omia polkujaan. Paljon on rivien välissä, vaikka kaikki on samalla juuri tässä. Yksinkertaiset asiat ja yksityiskohdat ovat kuin samaa, isompaa kuvaa. Kuolleet ovat aina läsnä, äidin muistoista nousevana, Elisabethissa, kotitalossa.

Nuo maahan pannut entiset elämät.

Jalonen kirjoittaa kirkasta ja hyvää suomea. Mutta Tanssikaa! on vaikea – ja kiehtova – romaani. Se ei ole vaikea aiheensa tai kielensä vuoksi, vaan siksi että siinä on jotain sellaista, jota en nyt osaa pukea sanoiksi. Lainaankin Tuijaa, joka kirjoittaa hienosti siitä, miten Jalosen romaanissa “tekstin ajatustiheys pysäyttää”. Juuri tämä! En ole vielä ihan varma siitä, asettuiko romaani minuun tai pääsinkö lukijana siihen, mitä odotin – en tiedä, mitä odotin, mutta paljon sain. Paljon ajateltavaa, paljon sisältöä.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016
352 sivua
Kustantamosta
Kotimainen, Uuteen-Seelantiin sijoittuva romaani

Kierrän kirjoituspaperin valmiiksi koneeseen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä tulen kirjoittamaan. Kirja on kuitenkin sisälläni, on ollut jo kauan odottamassa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa.


Meren rannalla asuu tyttö, sittemmin nainen, jolla on kirkuvanpunainen tukka. Aallot ovat vieneet hänen kaksi sisartaan, ja hän voisi itsekin vajota mereen, sillä toisinaan hänen mielensä täyttyy häiritsevistä ajatuksista. Ajatuksista on kuitenkin pakotie: kirjoittaminen. Kirjoittamalla nainen saa maailman ymmärrettäväksi, kauniiksi, omaksi. Sähköshokit, ulkopuolisten määräysvalta ja kauhu määrittävät naisen elämää – joskus, eivät aina, kiitos sanojen, sisällä elävän tekstin.

Nainen on Janet Frame, uusiseelantilainen kirjailija, joka eli vuosina 1924–2004. Riitta Jalosen kiitelty romaani Kirkkaus tuo Framen elämän suomalaislukijoiden tietoon, se kertoo taiteen voimasta ja niistä asioista, joiden ansiosta elämä kannattaa elää silloinkin kun voimia ei ole.

Joskus vastaan tulee kirjoja, joista ei osaa kirjoittaa erityisemmin mitään, mutta jotka ehdottomasti ansaitsevat paikan (tässäkin – Kirkkaudesta on kirjoitettu paljon, lukekaa nyt esimerkiksi Leenan, Lauran, Kristan, Ompun, Susan, Main ja monen, monen muun tekstit) blogissa. Aina voi sanoa, että Jalonen kirjoittaa hyvin, että romaani on tärkeä, että se kestää aikaa, sijoittuu isoilta osin maapallon toiselle puolelle mutta koskettaa silti suomalaislukijoita. Että Janet Framen tarina on syytä kertoa.

Vai onko? Onko tarpeen kirjoittaa fiktiota toisen elämästä, asettua toisen kirjailijan nahkoihin? Eikö olisi parempi lukea Framen itsensä teoksia, joita ei tosin ole suomennettu? Tai katsoa Jane Campionin ohjaama Enkelin kosketus?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen: On. On tarpeen kertoa tärkeitä elämäntarinoita fiktionkin keinoin. Jalosen Kirkkaus tuo Framen elämäntarinan suomalaisten lukijoiden tietoon ja siten tekee romaanillaan kulttuuriteon. Jalosen Frame on fiktiota, toisen kirjailijan näkemys, taiteilijan luomus. Sellaisena Kirkkaus on kaunis, hieno ja hurja. Se on taidolla kirjoitettu romaani, joka kantaa, koskettaa ja ihastuttavaa etenkin kielellään. Elämäkerrallisena taiteilijaromaanina, faktaperäisenä fiktiona, Kirkkaus on erityisen ansiokas.

Tätä kirjoittaessani ajattelen irti revittyjä hampaita, kirjoituskoneeseen kierrettyä paperia, leiskuvaa tukkaa, pöllöpapukaijan kuvaa ja elämää Uuden-Seelannin rannoilla ja Lontoossa. Ajattelen sitä, miten moni asia odottaa oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa. Kaikesta huolimatta en päässyt kovin lähelle Janet Framea. Kiitos Jalosen kerronnan, Framen kipuiluun suhteessa moneen – perheeseen, odotuksiin, työhön, kirjailijuuteen – pääsin. Jalosen romaani onkin paitsi hieno teos, myös tärkeä puheenvuoro ihmisyyden puolesta: Siitä, millainen ihminen on oikeanlainen, kuka tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Aika siirtää ajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen? Kunnianosoituksena Janet Framelle Kirkkaus toimii erinomaisesti ja sellaisena romaanin luin. Juuri kunnianosoituksena Jalonen itsekin loppusanoissaan romaaniaan luonnehtii. Olisi aika saada Janet Framen tuotantoa suomeksi. 

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa 
Tammi 1998
Kansi
205 sivua
Kotimainen romaani

He seisoivat lähellä toisiaan, Iiris ajatteli että Brigit voisi ottaa pappia kädestä, ja yritti katsoa tekikö Brigit niin, mutta ei hän nähnyt mitään. He olivat hiljaa, jokainen ajatteli pimeässä omia ajatuksiaan: pappi rukoilee, Brigit on rippituolissa, vieras mies pelkää tulevia uudistuksen vuosia ja ihmispaljoutta joka vie häneltä käytävähaudan rauhan. Iiris ajatteli, että papista ja Brigitistä oli tullut hänelle läheisiä niin kuin heille olisi ikivanhan haudan sisällä luvattu jotain yhteistä.

25-vuotias suomalainen Iiris muuttaa vuodeksi Irlantiin, jossa hän asuu vuokralaisena Brigit-nimisen lesken talossa ja kirjoittaa lehtijuttuja. Brigit ehdottaa Iirikselle sopimusta, jonka mukaan Iiris viettäisi sunnuntai-iltapäivisin teehetken Brigitin ja tämän ystävän, isä O'Connorin kanssa. Iiris huomaa, että Brigit ja pappi rakastavat toisiaan, mutteivät tietenkään voi toteuttaa rakkauttaan muuten kuin keskusteluyhteyden keinoin. Vuosia, uupumusta ja erilaisia menetyksiä myöhemmin iltapäiväisten teehetkien todistajana ollut Iiris palaa Irlantiin, pyhiinvaellusmatkalle.

Riitta Jalosen Todistaja Brigitin talossa on kirja, joka sopisi parhaiten luettavaksi syksyllä tai talvella. Toisaalta omalla kohdallani kirja on tietenkin hyvä juuri nyt, Irlannin-matkan jälkitunnelmissa. Kirja itse asiassa kulki mukanani vihreällä saarellakin, mutta luin sitten muuta ja aloittelin tätä vasta paluumatkalla. Syys- tai talvikirja Jalosen romaani kuitenkin olisi vielä vahvemmin, sillä kirjan tunnelma on harmaa kuin jatkuva sade ja kolea kuin irlantilaisittain rakennettu talo, mutta mukana on tietenkin myös kuulasta valoa ja lämpöä.

Huomaan usein toteavani, että pieni romaani on suurempi kuin pituutensa tai että luettu teos on niin kutsuttu pieni suuri kirja. Jalosen romaania voisin luonnehtia kestoaan hitaammaksi teokseksi. Se on sivumäärältään tiivis, tunnelmaltaan hidas, ja hidas se on myös kerronnallisesti. Vaikka vuodet vierivät, on tunnelma pysähtynyt, iirismäinen: päähenkilön tunnetilat ovat vaikeinakin hetkinä hyvin yksityisiä eikä lukija pääse lähelle Iiristä. Iiris on paitsi todistaja Brigitin talossa, myös omassa elämässään. Sivustakatsoja yksityisimpinäkin hetkinä, kuin tyhjäksi tauluksi pyrkien.

Tämä vaivaa minua. Yleensä tiedän heti, milloin pidän lukemastani kirjasta ja milloin en. Nyt en tiedä: Jalosen tekstiä on ilo lukea, romaanin lauseet ovat hiottuja ja kolmeen osaan jakautuvan romaanin kaari ehjä ja harkittu. Kirjassa on omanlaistaan kiehtovuutta eikä se päästä heti irti. Iiris jää kuitenkin vieraaksi, tekstikin jää etäälle - ehkä tarkoituksella. On harmaata, keväälläkin tuntuu kuin talvi voisi alkaa uudestaan. Luonto tietenkin peilaa ihmismieltä, sekä vaikeina että hyvinä hetkinä. Vastapainoa tuovatkin irlantilaismaisemat niin tihkusateessa kuin auringossakin, Wicklowissa Sugar Loaf, lännessä Brandon Headin korkea niemi, seitinohut usva ja tuuli, joka auttaa matkaajaa puhaltaessaan selän takaa.

Me emme olisi ihmisiä, jollei meillä olisi muistoja. Romaanin suurimmat vahvuudet ovat Jalosen tarkan ja hienon kielen sekä maisemakuvauksen lisäksi pohdinnat ihmisyydestä. Ihminen on kärsivä ja rakastava olento, ihminen kantaa sisällään toista ihmistä, mutta millaisia merkkejä kokemukset ihmisiin jättävät, millaisia kansia tuntemusten päälle? Roomalaiskatolilaisella uskonnolla on myös tärkeä roolinsa tietenkin isä O'Connorille ja pyhimyksen mukaan nimensä saaneelle Brigitille, mutta rukous vaikuttaa Iirikseenkin. Tulevaa ei kuitenkaan voi kukaan missään vaiheessa tietää.

Pohdiskeleva ote ja Irlannin jylhät maisemat jäävät kaihertamaan mieltä kansien sulkeuduttuakin. Jalosen romaani jättää kaipuun jonnekin - liekö maisemiin vaiko hiljaisuuteen ja tilaan ajatella?

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Kustantaja: Tammi 2013
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 159
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Jean tuli meille kirkkaana pakkaspäivänä. Aurinko paistoi kuistille, kun hän seisoi keskellä lattiaa sinisessä talvihaalarissaan. Kyykistyin hänen korkeudelleen. Pehmeäntuntuinen hattu oli sidottu tiukalla solmulla leuan alle. Avasin nauhat ja riisuin hatun. Sain avata myös haalarin vetoketjun ja nostaa hänet vaatteesta ulos. Pidin tiukasti kiinni kainaloitten alta, etten pudottanut häntä.

Heidi saa veljen, Jeanin joka tulee toppapuvussaan kaksivuotiaana. Heidin ja Jeanin välille syntyy vahva yhteys, heistä kasvaa sisarukset, toisilleen läheiset ja rakkaat. Aina joskus äidin niska tuntuu jäykistyvän, kun auto tuo pihalle Mamin, Jeanin biologisen äidin, jolla on turkki päällä kesälläkin. Mamin vierailun jälkeen arki jatkuu kuten ennenkin. Vai jatkuuko? Kenelle Jean kuuluu?

Riitta Jalosen kirjat ovat jo kauan olleet lukulistallani. Olin ajatellut aloittaa jostain vanhemmasta, mutta tämän syksyn uutuus Kuka sinut omistaa vaikutti aihepiirinsä puolesta mielenkiintoiselta. Lisäksi Ilselän Minna jonka makuun koko lailla luotan, luonnehti kirjaa ajatteluttavaksi. Hän piti kirjasta ihan hirveästi.

- Tuo on minun koti. Minä nukun täällä, hän sanoi eilen minulle samassa kohtaa. Tulimme kaupasta ja kannoimme ruokakassia keskellämme.

Ajatteluttava Jalosen kirja onkin. Kuka sinut omistaa on niitä näennäisen pieniä kirjoja, joiden maailmaa lukija elää huomattavasti kirjan sivumäärää tai lukemisen kestoa kauemmin. Heidin perheen tarina jää väreilemään mieleen, se riipaisee ja koskettaa, muttei ole missään vaiheessa imelä tai epätosi.

Jalonen kertoo kaiken Heidin näkökulmasta: niin sisarussuhteen, aikuisten outouden, lapsuuden ja teini-iän rajalla kasvamisen, pienen paikkakunnan arjen ja sen, josta kirjan nimikin kertoo. Heidi on vielä lapsi, mutta hänen ystävänsä Marja on teini-iässään pitemmällä. Marjan kanssa Heidi oppii yhtä ja toista aikuisten raadollisesta maailmasta. Oma koti on kuitenkin turvallinen, muttei muuttumaton. Jean on kaikessa läsnä, Jeania Heidi jaksaa kantaa vaikka kuinka kauan. Ennen kaikkea Heidi antaa äänen sijaislasten sisaruksille, millaista on, kun pikkuveli on maailman rakkain, mutta kuuluu oman perheen lisäksi muillekin? Jalonen ennakoi paljon, minkä vuoksi lukija joko tietää tai ainakin aavistaa paljon siitä, mitä tuleman pitää.

Kuka sinut omistaa ei ole elämää suurempi teos, eikä sen tarvitse sellainen ollakaan. Se on hyvä ja tosi romaani, joka saa pohtimaan perhesuhteita ja ihmisen oikeutta vakauteen omassa elämässään.