Kustantaja: Teos 2006 (alkup. WSOY 1985)
Kuvitettu painos, kuvitus: Inari Krohn
Kansi: Metti Nordin
Mistä: Lahjaksi
Sivuja: 138
Kotimainen romaani
Voi, minulla on jotain avarampaa kuin aro, kuin Okeanos. En tiedä, minne sen panisin, kenen eteen sen veisin. Minä en voi koskaan sitä näyttää, en voi sitä käyttää. Se on liian leveä tähän kaupunkiin, yksi elämä on sille liian pieni. Kukaan ei tarvitse sitä, mutta tänään se saa minut lentämään ja laulamaan.
Tainaron on tuliperäisellä vyöhykkeellä sijaitseva ihmeellinen kaupunki, joka muistuttaa ihmisten kaupunkeja, mutta jota asuttavat hyönteisten kaltaiset olennot, jotka puurtavat töissä, juhlivat, tarkkailevat toisinaan ja ajautuvat konflikteihin. Kiiltäväkuorisina, selkäpanssareineen ja lankaa erittelevän takapuolensa kanssakin asukkaat vaikuttavat hyvin inhimillisiltä. Nimettömäksi jäävä minäkertoja on saapunut Tainaroniin valkoisella laivalla. Hän kirjoittaa kaupungista kolmisenkymmentä kirjettä, joissa hän kertoo havainnoistaan, ikävästään ja elämästään. Oppaakseen Tainaronissa hän saa Jäärän, jonka viisauteen hän kiintyy.
Sain Leena Krohin Tainaronin lahjaksi tädiltäni muutama vuosi sitten. En ole aiemmin lukenut Krohnilta kuin muutaman lastenkirjan ja Teoksen vuonna 2006 julkaisema, Inari Krohnin kauniisti kuvittama kirja tuntui sopivalta näiden päivien syyskesäiseen tunnelmaan.
Silloin tiedän, etten koskaan unissani ole tavoittava samaa päivän hehkua eikä milloinkaan ilma, jota hengitän, ole s i e l l ä virtaava niin raikkaana soluissani, enkä ole näkevä niin terävästi enkä niin kauas, ja minä uskon taas, että sen mikä on totta, sen voivat nähdä kaikki, kaikki.
Kirja-aavistukseni osui aivan oikeaan. Tainaronissa on sellaista täyteläisyyttä, joka herää eloon erityisesti elokuussa, vaikka kirjassa liikutaankin sydänkesästä kuuran peittämään maisemaan. Tainaron aukeaa tunnelmaltaan sadunomaisena: kuin koulujen kasviot heräisivät eloon jossain kaukana sateisesta Helsingistä (ja Kaisaniemen puutarhasta, jonka ohi bussi ajoi juuri silloin, kun luin kirjan ensisivuja). Yliluonnollisen suuret hybiridikukat, ruiskaunokit ja tähkätädykkeet, kasvavat valtavina. Puutarha toimii tainaronilaisten, noiden hyönteisten, lomanviettopaikkaa. Tainaronissa taas silmä tavoittaa niin katedraalit, minareerit kuin antiikinaikaiset temppelitkin. Tunnelma on kuin Kaisaniemen puutarha ja joku vaikeasti paikannettava Välimeren maa kohtaisivat tulivuorten täyttämällä alueella; Tunnelma on ihmeellinen.
Tainaron on kuitenkin enemmän kuin taitavasti käytettyjen sanojensa avulla lukijan edessä visuaalisena avautuva aistivoimainen pieneliöiden kaupunkikuvaus. Se on fantasiaa, johon sisältyy allegorioita ihmisyydestä, niin rakkaudesta, julmuudesta, ahdistuksesta kuin loputtomasta kaipuustakin. Se on yhteiskunnallinen romaani ja kuitenkin koko ajan kuin satua. Se on myös kirja, josta ei ensimmäisellä lukukerralla saa heti aivan täysin kiinni, mutta joka kiehtoo lukukestoaan kauemmin. Kaiken Krohn kertoo kirjeinä, romaaninsa alaotsikon mukaan postina toisesta kaupungista. Kirjeiden kirjoittajan henkilöllisyys on arvoitus ja hän etsii osin itseäänkin niin, että mietin ihailemani (sinänsä hyvin erilaisia kirjoja kirjoittavan) Joel Haahtelan lukeneen ainakin Krohninsa.
--
Tainaronista ovat kirjoittaneet myös Sara, Luru, Morre, Nanna ja Linnea, jonka pelikortit ovat kerrassaan huikeat.
