Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit (Klassikkohaaste)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 7

Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit
Tammi, Keltainen kirjasto 1972
Le città invisibili 1972
Suomentanut Jorma Kapari
168 sivua
Italialainen romaani

– Matkustatko sinä elääksesi menneisyytesi uudestaan? oli kaanin kysymys sillä hetkellä, ja sen saattoi myös muotoilla näin: – Matkustako löytääksesi tulevaisuutesi?

Ja Marcon vastaus: – Toisaalla on peilin negatiivi. Matkaaja tunnistaa sen vähän mikä on hänen omaansa, kun löytää sen paljon mitä hänellä ei ole ollut eikä tule olemaan.

Marco Polo istuu iltaa Kublai-kaanin, Tsingis-kaanin pojanpojan, kanssa. Marco kertoo Kublaille näkemistään kaupungeista, joilla on ihmeellisiä nimiä: Diomira, Anastasia, Tamara, Isaura, Irene… On mahtavia kupoleita, on kaupunki jonne pääsee laivalla tai kamelilla, on ylöspäin liikkuva kaupunki, on kaupunki jolla ei ole alkua eikä loppua, vain lentokentän [!] nimi vaihtuu. Kublai-kaani ei usko kaikkea kuulemaansa, mutta hän kuuntelee venetsialaista kiinnostuneempana kuin ketään muuta tutkimusmatkailijaansa.

Italo Calvino on yksi pitkäaikaisimpia suosikkikirjailijoitani, mutta jostain syystä hänen teoksensa Näkymättömät kaupungit on ollut unohtuneena kirjahyllyyni jo hyvän aikaa, kaiken lisäksi sekä englanniksi että suomeksi käännettynä. Nyt, kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen aikana, pohdin pitkään Marcel Proustin romaanisarjan ensimmäisen osan ja tämän Calvinon teoksen välillä. Suosikkikirjailijan teoksen kutsu oli vastustamaton (mutta Proustin aika tulee vielä).

Tällä kertaa esille nousee kuitenkin kysymys siitä, mikä määritellään klassikoksi. Mikä on klassikon ikä? Asema kirjallisessa kaanonissa? Calvinon vuonna 1972 kirjoittama teos on näet vain hieman vanhempi kuin minä (onneksi ihmisiä ei määritellä klassikoiksi ainakaan keski-ikäisyyden perusteella). Toisaalta puhutaan moderneista klassikoista, aikamme klassikoista ja niin edelleen. Calvino on kirjailija, jonka tunteminen kuuluu kirjalliseen sivistykseen. Siitä tuskin kukaan on eri mieltä. Calvinon tuotantoa tuntemattomalle olisi helppo suositella satuallegoriatrilogiaa Halkaistu varakreivi, Paroni puussa ja Ritari joka ei ollut olemassa. Näistä ensimmäinen, jonka luin lukiolaisena, muuten oli John Irvingin Kaikkien isäni hotellien ohella eräänlainen sisäänvetokirja Keltaiseen kirjastoon. Oma suosikkikirjani Calvinolta on Jos talviyönä matkamies, jonka olen lukenut jo kolmesti.

Klassikko-määritelmän pohtiminen sopii erinomaisesti Italo Calvinoa käsittelevään postaukseen, koska kirjailija itse on käsitellyt klassikoiden lukemista (ja määritelmää) New York Review of Booksin postuumisti julkaisemassa esseessä. Klassikoiden määrittelyssä on tietenkin aina paljon tulkinnanvaraisuutta. Esimerkiksi heti esseensä kohdassa 1 Calvino kirjoittaa: The classics are the books of which we usually hear people say: “I am rereading…” and never “I am reading….” Hmm, itse uskoisin että monet paljon lukeneetkin lukevat joitakin klassikkoja ensimmäistä kertaa vaikkapa tässä klassikkohaasteessa. Kuten Calvino tarkentaa: Hands up, anyone who has read the whole of Herodotus and the whole of Thucydides! [--] In other words, to read a great book for the first time in one’s maturity is an extraordinary pleasure, different from (though one cannot say greater or lesser than) the pleasure of having read it in one’s youth. 14-kohtaisessa esseessään Calvino määrittelee klassikkoja ja niiden lukutapoja.

Jottei tästä bloggauksesta tule esseen toistelua, kehotan tietenkin kaikkia kiinnostuneita lukemaan itse esseen. Lisään kuitenkin vielä, että kohta 4 on ihana (!): Every rereading of a classic is as much a voyage of discovery as the first reading. Juuri tuosta syystä palaan joihinkin klassikoihin aina ajoittain: jokaisella lukukerralla kirjasta saa irti jotain uutta, tosin niin kävisi ehkä uudempienkin romaanien kohdalla.

Mutta Näkymättömät kaupungit. Onko se klassikko? Tulkinnanvaraista, mutta koska luin kirjan nyt klassikkohaastetta ajatellen, niin totta kai se on (minulle ainakin). Calvinon listan, josta en nyt pääse irti, moni kohta kävisi mainiosti Näkymättömiin kaupunkeihin (ja edelleen, niin sopisi moneen muuhunkin teokseen), mutta erityisesti seitsemäs kohta sopii nyt lukemaani kirjaan kuin tilauksesta: The classics are the books that come down to us bearing upon them the traces of readings previous to ours, and bringing in their wake the traces they themselves have left on the culture or cultures they have passed through (or, more simply, on language and customs). Kyllä vaan, Marco Polon ja Kublai-kaanin keskustelut ja Marcon kuvaamat vieraat kaupungit ja kulttuurit muuttuvat niin lukijan kuin Kublai-kaanin mielessä ikään kuin tosiksi, sellaisiksi kuin Marco ne haluaa paljastaa. Ja jokainen tarina kantaa mukanaan jälkiä kuvatuista kulttuureista jne. Tietynlainen tulkinta synnyttää uusia tulkintoja.

Näkymättömissä kaupungeissa Marco Polon kertomukset ovatkin hänen tulkintojaan nähdyistä paikoista. Sillä, millaisia kaupungit oikeasti ovat, ei ole mitään merkitystä. Ja miksi olisikaan: jokaisen kokemus on hänen omansa. Ja jokainen kerrottu kuvaus on osiensa summa: kertojan, kerrotun ja sen, jolle kerrotaan. Kublai ei aina usko Marcoa, kuten ei lukijakaan, kaupungitkin ovat toisinaan yllättävän samanlaisia ollakseen eri paikkoja (jos sellaisia edes ovatkaan!). Ytimessä on tarinan välittyminen, yhteisen kielen puuttuessa ensin eleiden ja esineiden avulla, sitten myöhemmin puheen keinoin.

Calvinon teos – tiedä kutsuako sitä romaaniksi, kertomuskokoelmaksi vai mosaiikkiromaaniksi, ehkä viimeksi mainituksi – on unenomainen ja veitsenterävä, taidolla kirjoitettu ja suomennettu, lumoava, uskomaton ja monipuolinen. Satiirinenkin se eittämättä on niin suhteessa Marco Polosta tiedettyyn historiaan kuin Calvinon omaan nykyaikaan. Lisäksi se on viihdyttävä kirja, sellainen johon voisin palata uudelleen ja jota jo innoissani suosittelin puolisolleni. Klassikkohaasteen puitteissa sitä voisi kutsua moderniksi klassikoksi. Erään calvinolaisen klassikkomääreen se täyttää heti: sillä näyttää olevan alati jotain uutta sanottavaa. Se kertoo niin paljon tai vähän kuin vastaanottaja on valmis kokemaan: kokonaisen maailman siltä väliltä.

Valhe ei ole sanoissa, se on asioissa.

Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Unelmien aika -blogi. Blogista löytyy linkkejä muihin haasteeseen osallistuviin blogeihin.

Blogivieraissa (sis. arvonta): takkiongelma ja muuta vaatteista

Blogivieraissa 3: Vaatekaapilla

Kevätpäivänseisaus on takana ja ihminen haluaa kaikkea uutta: kukansiemeniä, matkoja, uuden maton, sohvatyynyt, lenkkireittejä, kirjoja, kevättakin. Jollain tapaa kaikki mainitut ovat toteutettavissa jossain vaiheessa vuotta. Viimeksi mainittu on kirjojen ohella niin ajankohtainen asia, että se saa kunnian olla tämän Blogivieraissa-postaussarjan aloitusaihe.

Nyt siis kurkistetaan kirjabloggaajan vaatekaappiin. Tämä bloggaaja näet kaipaa kaappiinsa täytettä uuden takin verran. On näet käynyt niin, että vanhoista välikausitakeista se rakkain on ”kutistunut” kaapissa talven aikana. Voi ei! Nyt haussa on siis välikausitakki. Sellainen IHANA, monikäyttöinen luottotakki.

Luottotakissa on toki muttansa: parka vai trenssi? Trenssi olisi ihana tyylitakki kaupungille ja mahdollisiin parempiin menoihin, mutta parka olisi niin sanotusti enemmän minua. Siksi kysynkin teiltä mielipidettä.

Katsokaa yläkuvan takkeja: mitä niistä? Mikä on mielestänne hienoin? Kaunein? Monikäyttöisin? Minulle sopivin? Ihan vaan randomisti paras?

En erittele takkien merkkejä, koska Lumiomppu ei ole vaatemainostyyliblogi (mutta luen kyllä innolla monia hyviä vaatteita esitteleviä blogeja ♥) ja koska merkit saattaisivat ohjata äänestystänne. Kerron kuitenkin, että joukossa on yksi minulle tutun valmistajan takki, jonka uskon olevan erinomaisen laadukas. Mukana on myös vegaaniseksi ja eettiseksi luonnehditun valmistajan takki. Takit ovat suurimalta osin puuvillaa, mutta yhdessä kaunismallisessa päällyskangas on osin polyesteria. Osa takeista sopii reippaampaan menoon, osa hienosteluun. (Ulkoilutakkeja minulla on kyllä ihan sopivia ennestäänkin, mutta.)

Siis, takkikommentteja, pliis!


Samalla kun vaatekaapin täytettä mietin, voisin hieman valottaa joitakin omia pukeutumismieltymyksiäni. Ensin sanon, että arkisin kuljen melkein aina farkuissa ja neuletakissa. Kirjamessuilla kuulen usein, että olen mekkoihmisiä. No, olen aika laiska lähtemään sosiaalisiin menoihin. Kun sitten harvoin lähden (messuille, teatteriin, konserttiin), niin mielelläni pukeudun mekkoon. Kesä on toki eri asia, silloin on ihanaa laittaa ylle trikoomekko ja nopeasti sujautettavat kengät. Ah, autuutta.

Vaatteiden hamstraamisen suhteen koetan olla järkevä. Sorrun toki heräteostoksiin, mutta niitä estääkseni olen esimerkiksi tälle keväälle laatinut ostoslistan, jolla on nyt takin lisäksi kolme vaatetta. Koetan myös pitää vaatekaappini sisällön määrän vakiona, eli kierrätän sellaisia hyväkuntoisia vaatteita, joita en enää pidä (tai jotka eivät mahdu ylleni, nyyh). Pyrin suosimaan luonnonkuituja, mutta alla olevissa kuvissa on yksi kierrätyspolyesterista valmistettu kolttu (liekö viherpesua). Pääsääntöisesti koetan käyttää vaatteet loppuun saakka.

Vaikka olen tylsä arkipukeutuja, rakastan tiettyjä asioita. Kuten:

persoonallisia yksityiskohtia neuletakeissa (hah, eniten pukeudun silti mustaan ja harmaaseen)

satukirjamaista kuviointia mekoissa (vaikka suurin osa mekoistani onkin yksivärisiä trikookolttuja)

ja vaatteita, joiden kauluksessa on joku juttu.

Olen ehdottomasti villasukkaihminen. Lempisukkani ovat anoppini (kuvassa kirjavat ja raidalliset) ja ystäväni (lemmikinsiniset Marikki-sukat) neulomia. Kotini lattiapinta-alasta iso osa on kivilaattaa, joten villlasukat lämmittävät sekä jalkoja että mielen tasolla myös sydäntä. Juuri tätä kirjoittaessanikin Marikit ovat jalassani (pakko sulkeissa huomauttaa, että tämä päivitys on ajastettu torstaiaamulle, kirjoitin tämän keskiviikkoiltana). ♥

Koruja käytän päivittäin. Minulla on tietenkin joitakin elämän isoihin tapahtumiin liittyviä koruja, jotka ovat niitä rakkaimpia ja jotka olen saanut lahjaksi. Itselleni sorrun toisinaan ostamaan koruja, joilla on joku tarina, mielellään kuvataiteeseen, kirjallisuuteen tai tv-sarjoihin liittyvä, kuten kuvassa näkyvät Jane Austen -korvikset, Gilmore Girls -rannekoru (jota käytän vain alkutalvesta, nyt en enää halua haistaa lunta, vaan keväisen maan) ja John Singer Sargentin Carnation, Lily, Lily, Rose -maalauksen innoittamat korvakorut. Teen koruostoksia museokaupoissa ja Etsyssä. Rakastan myös kotimaisia puukorviksia.

Joskus koruostos ei sittenkään osu omalla kohdalla oikeaan. Olen vuoden sisällä kehittänyt oudon ihastuksen Outlander-sarjaan. Oudon siinä mielessä, etten tiedä onko sarja erinomaisen hyvä vai vain kummallisella tavalla koukuttava - luultavasti vähän kumpaakin. Sen tiedän, että sarjan visuaalinen ilme, kuten maisemat ja puvustus, on kiehtova. Syksyllä tilasin Etsystä vähän sitä sun tätä (puhelinkuorenkin, johon muuten on painettu John William Waterhousen The Lady of Shalott) ja päädyin ostamaan Outlanderin innoittaman korun.

En käytä korua, joten laitan sen nyt arvontaan täällä. Arvontaan osallistuu, kun kommentoi tätä postausta (kommentoida saa toki osallistumatta arvontaankin, ilmoita siis että oletko mukana vai et). Koru on ihan uusi, joten sen voi antaa vaikka lahjaksi jollekin Outlanderin, Skotlannin tai sudenkorentojen ystävälle. Suoritan arvonnan lankalauantaina ja ilmoitan voittajan tässä postauksessa. Onnea matkaan.


♥♥♥ HUOM! Takki on tilattu ja arvonta päättynyt! Koru lähtee Tiinalle Kirjaluotsiin. Onnea Tiinalle, lämmin kiitos kommenteista kaikille! ♥♥♥

Ja takkikommentin lisäksi olisi tietysti kiva kuulla, millaisia pukeutujia te olette.

P.S. Kirjablogin hengen mukaisesti vielä lukuvinkki: Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi.

Takkikuvat valmistajien sivuilta.

2018: Itsehaaste, hyllynlämmittäjiä ja muuta

Onnellista alkanutta vuotta! Olkoot se kaikille hyvä ja kirjoja täysi.

Lumiomenassa starttaa periaatteessa jo kymmenes blogivuosi, tosin kymmenvuotissynttäreitä juhlitaan vasta marraskuun lopulla.

Ja kaikki Lumiomppua pitempään seuranneet voivat nauraa minulle nyt: seuraa nimittäin innokkaita aikeita osallistua haasteisiin. Minä olin joskus hyvä innostumaan haasteista ja osallistumaan niihin (kuten vaikkapa Totally Britishiin), sittemmin olin hyvä innostumaan, mutta huono osallistumaan, unohdin jopa itse itselleni asettamani haasteet. Ja nyt, kas kummaa näin uuden vuoden kynnyksellä, uskon vahvasti osallistuvani ainakin Helmet-lukuhaasteeseen. Ehkä innostun ja jaksan vielä klassikkohaasteetkin… Tammikuun loppu, jolloin on vuoden ensimmäisen klassikkohaasteen vuoro, tulee toisaalta niin pian. En olekaan vielä ilmoittautunut mukaan.

Hyllynlämmittäjä-haaste

Mutta ainakin yksi haaste ja yksi projekti ovat luvassa, ensin mainitun saan ehkä yhdistettyä ainakin osin myös Helmet-lukuhaasteeseen. Se on viime vuodelta tuttu Hyllynlämmittäjä-haaste, joka lanseerattiin kovasti fanittamassani Sivumennen-podcastissa. Viime vuonna keksin koko haasteen vasta juhannuksena, vaikka olin kuunnellut Sivumenneniä jo ainakin vuoden alusta saakka. Koska päätin hypätä haasteeseen mukaan keskikesällä, ajattelin että kuuden kirjan lukeminen riittää. Menin näin samaa tahtia kuin haaste, yksi hyllynlämmittäjäkirja kuukautta kohti. Aika hyvin pysyinkin mukana, koska ehdin lukea viisi kokonaista ja kaksi puolikasta haastekirjaa.

Nyt vuonna 2018 koetan olla mukana täydellä tusinalla. Jos saan alla olevat kirjat luettua, olen enemmän kuin iloinen. Ja jos en saa, niin sitten olen lukenut jotain muuta. Otan mukaan yhden viimevuotisella listallani olleen, muut ovat itselleni uusia, vaikka joukossa on yksi jo puoliksi luettu kirja. Jos haasteen voimin saisin luettua sen loppuun.

Lumiomenan hyllynlämmittäjät 2018 ovat

Jacques Bonnet: Kirjaston henget. Varmaan tosi suloinen. Välipalakirjaksi.

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija. Yhden ystävän kanssa oli hiljattain puhetta Huovisesta. En muista, olenko lukenut tätä vaiko en. No, tänä vuonna se selvinnee.

Doris Lessing: Hyviin naimisiin. Martha Questin tarinan lukemista pitäisi jatkaa.

Alice Munro: Kallis elämä. Jostain syystä Munro on ollut minulle aina vähän vieras, vaikka olen toki häntä lukenut. Tämän sain joululahjaksi muutama vuosi sitten. Haluan olla Munro-ihminen.

Iris Murdoch: Hiekkalinna. Ostin kirjan kesällä 2013 ja romaani pääsi mukaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen jo viime kesänä. Nyt kyllä!

Antti Nylén: Tunnustuskirja. Esseitä. Nylén on jo kauan kiinnostanut.

Maggie O’Farrell: This must be the place. Kirja, jonka ostin Irlannista kesällä 2016. O’Farrell on kolmen lukemani kirjan perusteella sellainen kirjailija, jonka tuotanto uppoaa minuun erinomaisesti. O’Farrellin uusimmasta aion muuten pian blogata, koin kirjan hyvin henkilökohtaisesti. Tämä paikkakirja pitää myös lukea.

Jayne Anne Phillips: Äidin aika. Taitavan kirjailijan romaani on jostain syystä jäänyt lukematta (kuten toki kaikki tässä haasteessa).

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen. Kirja on ollut hyllyssäni lukematta jo kuutisen vuotta, jotkut ovat kehuneet Shriverin parhaimmaksi.

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit. Aloitin lukea tätä vuosi sitten ja olin hyvin innoissani, mutta jotain tapahtui. Tänä vuonna uusi yritys.

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa. Irlanti, tarvitseeko muuta sanoa? Olen pitänyt kaikista lukemistani Tuurin kirjoista.

Evelyn Waugh: Mennyt maailma. Tätä klassikkoa olen aloittanut jo kahdesti. Josko nyt kolmas kerta toden sanoisi jne.

Blogivieraissa

Ja sitten toinen haaste tai projekti, johon en haasta muita kuin itseni. Osallistua toki saa! Monet Lumiomenaa alusta saakka lukeneet muistavat varmasti, miten blogipolkuni on poukkoillut eri aiheiden parissa ja kuinka olen potenut suoranaisia blogikriisejäkin. Nyt kuitenkin usein kaipaan tuota fiilistelevää aikaa blogissani, mutta olen kirjojen kanssa niin mukavuusalueellani, etten ole enää välittänyt kirjoittaa juuri muusta (kuin satunnaisesti matkoista). Kirjabloggaajana aion pysyäkin. Mutta nyt tänä vuonna irrottelen (hahaa): Blogirajojen venyttely, suorastaan käynti vieraissa!

Räpistelevää lennokkuutta: Aion omistaa yhden bloggauksen kuukaudessa jollekin ihan muulle kuin kirjoille tai matkoille. Otan mieluusti aihe-ehdotuksia vastaan. Haluatteko kurkistaa vaatekaappiini? Tietää jotain perjantaileipomuksistani? Olisiko kiinnostavaa tietää, miten tämä Katja täällä kuntoilee? Olisiko Lumiomenasta puutarhablogiksi (ei olisi, mutta rikkaruohoista saisi varmasti postauksen aikaiseksi)? Kirjoittaisinko kustannustoimittajan työpäivästä? Sukuni historiasta? Osaomasta koirasta? Kamerasta? Kotitöiden jakamisesta? Kouluikäisten lasten vanhemmuudesta? Elämäni suurimmista ärsytyksen aiheista? Musiikista? Tekisinkö videobloggauksen Youtubeen? Millainen olisi kysymyksiä ja vastauksia -postaus? Kirjoittaisinko jostain sellaisesta, jota en vielä itsekään tiedä? 

Ehdottakaa aihetta tälle blogirajojen venyttelylle, joka kestää vain vuoden 2018. Mistä minun pitäisi kirjoittaa – tai mikä näitä rajoja nyt venyttäisi?

Onko teillä muilla tapana haastaa itsenne uuden vuoden alkaessa? Tehdä uudenvuodenlupauksia tai muita suunnitelmia? Pitää ne? Vaiko unohtaa?

Iris Uurto: Ruumiin ikävä

Iris Uurto: Ruumiin ikävä

Otava 1930

Luettu Kirjojen Suomi -verkkokirjaston kautta (Ellibs)

Kotimainen romaani

Tämä blogiteksti on osa kirjabloggaajien ja YLE Kirjojen Suomi -hankkeen yhteistyötä. Suomen jokainen itsenäisyysvuosi saa osakseen kirjan, joista kaikista julkaistaan myös juttu jossain kirjablogissa. Vuoden 1930 kirja on Iris Uurron Ruumiin ikävä. YLE:n sivuilta löydätte lisää tietoa kirjasta.

 – Pilkkaa sinä jos haluat. Tiedän sen kuitenkin omassa itsessäni, etten ole tehnyt mitään likaista tai arvotonta. En ole tahrattu tällä, enkä häpeä vielä. Ja pitäisikö hävetä? Onko tämä rikos? Olkoon, silloin en tunne, en pelkää rikoksia, niistä huolimatta sieluni on puhdas kuin vuorikristalli. En ole syntisempi kuin neitsyt Maria. Sinä saatat olla nyt tahrattu minusta – sitä en kiellä. Pidät minua likaisena, koska olen ollut toisen miehen. Ja kuitenkaan en ole himoinnut häntä kertaakaan. Eikä hän kiusannut minua liikaa.

Paula ja Olli Lassila ovat kaupunkilaiselämää viettävä pariskunta, joiden suhteesta tuntuu puuttuvan läheisyys. Kummallakin on omat toiveensa, etenkin oman uransa taakseen jättänyt Paula kärsii perinteisestä vaimon roolistaan. Olli ei voi ymmärtää vaimoaan, jolle on pyrkinyt antamaan aineellisesti kaiken: mukavan kodin, kustannetun elämän, turkinkin. Edessä on vain avioliiton umpikuja, ja Paula yrittää uutta onnea arkkitehti Eric Thorpen kanssa. On myös nuori Eeva, joka heiluttele jalkojaan Ollin kirjoituspöydällä istuessaan.

Iris Uurron läpimurtoromaaniksi luonnehdittu Ruumiin ikävä oli omana aikanaan kirjallisuuspiirejä järisyttänyt teos. Miehensä jättävä nainen ei ollut tavallinen hahmo 1930-luvun alun kirjallisuudessa. Myöhemmin Pro Finlandialla palkittua Uurtoa on kehuttu on teräväksi ja omintakeiseksi pikkuporvari- ja kaupunkilaismiljöön tarkkailijaksi, kuten Kai Laitinen Suomen kirjallisuuden historiassaan huomauttaa.

Laitinen onkin oikeassa. Uurron ihmiskuvaus on niin terävää ja raikasta, että hetkittäin unohtaa lukevansa vuonna 1930 julkaistua kirjaa. Toki repliikit ovat paikoin juhlallisia, mutta ne ovat myös raastavia, huudahtelevia ja lausujansa näköisiä. Uurto kuvaa taidolla keskeishenkilöidensä mielenliikkeitä. Ruumillisuus, halut ja kaipuu, määräävät ihmisen päätöksiä ja toimintaa. Monenlaiset tunteet heijastuvat paitsi puheissa, myös toimissa: mustasukkaisuus, uhma, rakkaus, himo, mutta myös yksinäisyyden kokemukset. Oletko sinä ollut tyytyväinen minuun?

Uurron kiitelty miljöökuvaus toimii sekin. Hetkittäin paikat ovat kuin valokuvia tai maalauksia: jalkalamppu, auki levitetty sanomalehti, porvarisasunto Helsingin Antinkadulla, hotellihuone Lontoossa, puheissa siintää Eurooppa - saksaakin lausutaan. Ihmiset tekevät paikat eläviksi, heidän tunteensa välittyvät kaikkeen olemiseen: Aleksanterinkatu on harmaa, kun Paulan jättämä Lassi kävelee sitä pitkin kalosseissaan.

Eipä siellä luvata yhtään naista miestä varten. Eric on Thorpe, Olli on Lassila, mutta Paula on Paula ja Eeva on Eeva. Vaikka Uurron naiset rohkeasti murtavat monenlaisia normeja, on maailma miesten. Romaanissa onkin piirteitä, jotka saavat nykylukijan ristiriitaisiin mietteisiin - ja nyt luettuna voisi ajatella, niin on (ollut) tarkoituskin: mitä nainen saa tehdä. Lopussa tapahtuva käänne on sellainen, jollaiselle olen lukiessani aina hyvin herkkä. Mitä tuo käänne ilmentää? Uurron oman ajan moraalia? Miesten valtaa yli naisten? Lähtijänaisen paikkaa? Vai suurta tragediaa? Ainakin jälkimmäistä, vaikka jokainen lukija tekee tietysti omat tulkintansa. Ruumiin ikävä herätteli monia ajatuksia, mikä kertoo toki omaa tarinaansa Uurron romaanin voimasta.

Kokonaisuus on voimakas ja puhutteleva. Uurron romaania voinee pitää unohtuneena klassikkona (vaikka se toisinaan eri maininnoissa nouseekin esille), jota en olisi osannut edes kaivata ilman Ylen 101 kirjaa. Ylen projektia on siis kiittäminen, että lukija voi löytää tällaisia helmiä. Uurron romaania on vaikea löytää divareista ja jopa kirjastoista, teos ansaitsisi tulla uudelleen painetuksi - se piirtää kuvaa oman aikansa ihmisistä niin hienosti, että se puhuttelee nykylukijaakin.

Pikku paula, sinä olet kuin pääskynen takatalven aikana.

Kiitollisuutta

Kirjojen välissä on hyvä pysähtyä hetkeksi. Erään pysähdystauon sain Leenalta, joka muisti minua kiitollisuushaasteella. Kiitos, Leena!

Tämä haaste antaisi mahdollisuuden valottaa monia elämän syvimpiä tuntoja. Onkin useita asioita, joista olen äärimmäisen kiitollinen – kiitollinen elämälle, jonka omakohtaisista syistä tiedän olevan hauraampi kuin voisi ajatellakaan. Ja samalla olen tietenkin kiitollinen sille vahvuudelle, joka itsessäni on tiettyinä aikoina ollut ja kantanut yli niiden särkymävaaraisten aikojen. Niistä ei nyt kuitenkaan enempää, vaan monista muista kiitollisuuden aiheista.

Muun muassa näistä olen kiitollinen (vaikka kenelle: läheisille, itselleni, maailmankaikkeudelle…):

Syksystä

Tänä vuonna syksyn saapuminen on tuntunut vaikeammalta kuin yleensä, mikä johtuu ehkä siitä, että oikea kesä jäi tulematta. Pari aurinkoista päivää, hetki mekkokelejä. En tainnut lukea terassillakaan kuin muutaman kerran. Tuntuu kuin olisi jäänyt jotain paitsi ja nyt syksy tuli liian pian. Kuitenkin rakastan syksyä ja olen syksyisin enimmäkseen onnellinen, niin nytkin. Kaikkien kliseiden uhalla: kanervat ja koirakumpparit, lyhtykoisot ja koti-illat, puista putoavat omenat ja sen johdannaiset (keitin viime viikolla kolme kattilallista omenahilloa).

Perheestäni

Rakkainta maailmassa. Ei enempää selityksiä. ♥ Pätee myös ystäviini.

  

Työstäni

Joskus kyllästyttää. Haluaisin nukkua aamulla pitkään. Tahdon pitemmät kesälomat. Messuhaastattelut jännittävät, aina. Vastahan sain yhden käsikirjoituksen kommentit kirjailijalle ja heti pukkaa uutta… Ja sitten: Olipa kiva päivä toimistolla. Aamulla nukutti, mutta oli ihanaa kuunnella äänikirjoja 15 km mittaisella pyörämatkalla. Kesäloma meni, mutta en haluaisi ikuista lomaakaan. Ja kylläpä sekin käsis muokkautui hienoksi kirjaksi. Olen kiitollinen siitä, että saan tehdä töitä kirjojen parissa mukavassa tiimissä ja vielä toimistossa, jossa minulla on omat pallovalot. Kaiken lisäksi työni sivistää ja monipuolistaa minua itseäni, esimerkiksi viimeisten kuukausien aikana olen saanut olla toimittamassa Homeäidin päiväkirjaa, Kirjailijoiden Hietaniemeä, Suurta lukuseikkailua, useita selkokirjoja, elokuvia ja Kalevalaa käsitteleviä kirjoja jne. Syksyllä päästään jo Pimeään nettiin!

Herkuista

No niin, pyöräilen, hölkkään ja kävelen mielelläni. En kuitenkaan ole kovin sporttinen, vaan pikemminkin olen oikea mestari tasapainottamaan liikkumiseni kaikenlaisilla herkuilla: leivon mieluummin kuin kokkaan. En harrasta piiperrysleivonnaisia enkä esimerkiksi tee juurikaan täytekakkuja. Mutta leipää, sämpylöitä, pullaa, omenapiirakkaa, suklaapikkuleipiä, kuivakakkuja… Noh, kaikenlaista leivon mieluusti. Ei perjantaita ilman leivonnaisia (eikä mielellään muitakaan päiviä).

Uusista asioista

Innostun aika helposti, mutta en aina jaksa kovin kauan saman innostuksen parissa. Näitä ohimenneitä innostuksen kohteita ovat olleet muun muassa ompelu (oikeasti! Kuvittelin, että ostamalla ompelukoneen alkaisin ommella sisustustyynyjä, ikkunaverhoja ja kaikkea sellaista – hahaa, minähän en osaa edes pujottaa lankaa ompelukoneeseen. Kahdesti yritin ommella, sitten se jäi, kone on yhä olemassa), pilates (kävin tunneilla puolisen vuotta), twiittaaminen (toki minulla on Twitter-tili, mutten keksi mitään sanottavaa twitterissä), lukupiiri (hmm, en vain osaa). Olen aina ollut hyvä jättämään kesken asiat, jotka eivät ole minua varten. En yritä sisukkaasti hammasta purren suorittaa asioita, jotka eivät ole mieleeni. Innolla kuitenkin etsin uutta ja nytkin mielessäni on pari sellaista itselleni uutta asiaa, joiden maailma kiehtoo. Mutta on myös uusia asioita, joista on tullut vanhoja asioita; sellaisia rakkaita asioita, jotka ovat pysyneet jo monta vuotta. Esimerkiksi tämä bloggaaminen ja tietenkin olen jaksanut jo vuosia olla kiitollinen...

...valokuvauksesta

Muiden ottamista kuvista, yhtä lailla valokuvataiteesta kuin upeista blogikuvista. Mutta myös kameran takana olemisesta. En ole koskaan käynyt edes valokuvaamisen alkeiskurssia, joten otan kuvia vähän vaiston varassa, mutta rakastan kuvaamista. Kameran kanssa olen tänä vuonna soutanut ja huovannut. Keväällä tuntui, että noin 15 vuotta Canon-vuoden jälkeen oli aika vaihtaa leiriä. Myin vanhan kamerani ja ostin tilalle Olympuksen, joka osoittautui oikein kivaksi – kesätuttavuudeksi! Olympuksen ja minun tiet erosivat viikko sitten ja palasin takaisin Canon-käyttäjien joukkoon. On kuin olisi palannut jonkinlaiseen kotiin. Olen kiitollinen sekä (kamera)syrjähypystäni että kotiinpaluustani.

  

Hetkistä

Fiilistelystä. Oman ajan ottamisesta. En tarkoita mitään viikonloppulomaa jossain päin Eurooppaa, vaikka rakastan sellaisia, vaan johonkin pysähtymistä: viittä minuuttia pihalla, sateen kuuntelemista, sammalen koskettamista, aamupalavoileipien maistelemista, ihan vaan katsomista ulos ikkunasta. Olen kiitollinen siitä, että osaan ottaa oman tilani ja aikani, pihistää arjesta sen hetkisen.

Teistä kaikista

Kiitos, että olette. ♥ Siksi Lumiomenakin on. 

Lähetän tämän haasteen edelleen kaikkiin niihin blogeihin, joiden pitäjät osaavat ommella.

Runo ja rakkaus (Runokuu 2017)

Elokuu, runokuu.

Ensi viikko, 21.-27.8. on Runokuu-festivaalin aika.

Heinäkuussa joukko kirjabloggaajia kävi runokävelyllä, nyt sama joukko kera muutaman muun (mm. allekirjoittaneen) kanssa osallistuu Runokuun haasteeseen. Runokuu-festivaalin järjestävät Kirjasampo ja Nuoren Voiman Liitto, jotka innostavat lukemaan runoja rakkaudesta.

Kuuden kirjabloggaajan rakkausrunokokemuksia voitte lukea seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader,why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8. Lumiomena ;)
27.8. Muut kirjabloggaajat

Sunnuntai 27.8. sisältää siis haasteen. Haastan muut kirjabloggaajat kirjoittamaan silloin rakkausrunoista. Tyyli on vapaa: lue yksi runo, lue monta, anna runon virrata, elä sen myötä, analysoi, vajoa, tunnelmoi, ärsyynny, rakastu. Kirjoita runosta blogiisi. Ja jos et ole kirjabloggaaja, lue silti rakkausrunoja tai runoja rakkaudesta.

Kirjasammossa on vinkkinä 20 teoksen lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista. Haulla ’rakkausrunot’ tai ’runokokoelmat rakkaus’ voi Kirjasammosta hakea eri maiden ja eri aikakausien runoutta. Sosiaalisessa mediassa kannattaa hakea #runokuu ja #runo100

Kohti Runokuuta, jokainen! ♥

Kotiopettajattaren romaani ja Siintää Sargassomeri (Klassikkohaaste)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 5

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Karisto 1992
Jane Eyre 1847
Suomentanut Kaarina Ruohtula
542 sivua
Brittiläinen romaani

Jean Rhys: Wide Sargasso Sea
Penguin Classics 2016 (alkuteos 1966)
151 sivua
Brittiläinen romaani

Olin omassa huoneessani kuten tavallista – olin oma itseni ilman mitään näkyvää muutosta, minua ei oltu lyöty eikä raavittu eikä jäseniäni oltu katkottu. Mutta kuitenkin, missä oli eilinen Jane Eyre? Missä hänen elämänsä? Missä hänen tulevaisuudentoiveensa?

Klassikko ja sen eräänlainen spin-off. Mahdoton rakkaus 1840-luvun Englannissa: Thornfieldin kartano, nuori kotiopettajatar Jane Eyre ja hieman vanhempi, kiehtova kartanonherra Rochester. Kiellettyjä tunteita ja niihin rinnastuvia maisemia, omaa tahtoa ja synkkiä salaisuuksia. 

Joitakin vuosia aiemmin Jamaikalla ja Englannissa. Antoinette muistelee lapsuuttaan Länsi-Intiassa, jossa hän menettää ensin isänsä ja sitten äitinsä. Antoinette varttuu kauniiksi ja solmii järjestetyn oloisen avioliiton Edward Rochesterin kanssa. Avio-onni ei kuitenkaan kestä kauan: Antoinette Coswaysta tulee Bertha Mason, herra Rochesterin mielipuoleksi leimatu vaimo, ”hullu nainen ullakolla”.

I remember now that he did not recognize me. I saw him look at me and his eyes went first to one corner and then to another, not finding what they expected. He looked at me and spoke to me as thought I were a stranger. What do you do when something happens to you like that? Why are you laughing at me? ‘Have you hidden my red dress tooIf I’d been wearing that he’d had known me.’

On taas kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika. Tällä kertaa haastetta isännöi Tuomas, jonka Tekstiluolasta voitte lukea, mitä kaikkea kirjabloggaajat ovat tänä kesänä klassikokseen valinneet. Minä päätin hieman liioitella ja lukea yhden sijaan kaksi kirjaa: Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, joka on eräs keskeisimpiä brittikirjallisuuden klassikoita, ja Jean Rhysin Siintää Sargassomeren, joka ottaa kantaa edelliseen. Sargassomeren luin englanniksi: Wide Sargasso Sea, mutta käytän tässä tekstissäni romaanin suomennettua nimeä. Englanniksi lukeminen on osaltaan saattanut vaikuttaa siihen, minkä verran sain lopulta Rhysin teoksesta irti. Kielen tasolla pidän teosta helppolukuisena, rakenne ja runsas tulkinnanvaraisuus tarjosivat hyvää haastetta.

Kotiopettajattaren romaanin luin ensimmäisen kerran jouluna 1993. Nyt siis luin sen toisen kerran, ja tämä toinen lukeminen rakensi romaanille paikan sydämeni sopukoissa. Ehkä romaani oli siellä ollutkin, mutta kuvittelin lukumuistoni olleen nuoren, romantikkaan taipuvaisen henkilön häilyvä kokemus. Nyt kyynisemmän, mutta alati brittitunnelmista viehättyvän lukijan näkökulmasta tarina on vieläkin vahvempi: romanttisempi, mutta myös raikkaampi. Jane Eyrehan on todellinen oman tiensä kulkija! Olen aina kuvitellut, että brittiklassikoista Jane Austen on minulle rakkain, ja näin varmasti on edelleen, mutta Brontën romaani jollain tapaa hullaannutti (!) minut nyt. Syksyllä voisi olla Charlotte Brontën Emily-sisaren Humisevan harjun aika tulla uudelleen luetuksi. Sen lukemisesta on kulunut kuta kuinkin samat yli 20 vuotta.

Siintää Sargassomeren lukeminen puolestaan on käynyt mielessäni siitä saakka, kun Sara kirjoitti kirjasta blogiinsa; Rhysin romaani tuntuu kääntävän Kotiopettajattaren romaanin asetelmia päälaelleen. Sittemmin Siintää Sargassomeri on putkahdellut tietoisuuteeni tuon tuosta, hiljattain esimerkiksi Leenan kirjoituksesta. Suurimman sysäyksen kirjan lukemiselle antoi kuitenkin työ: alkuvuoden työkirjoihini kuului Klaus Braxin Unhoon jääneiden huuto, jossa Brax tarkastelee taidokkaasti postmodernia historiallista romaania, muun muassa Toni Morrisonin ja Jean Rhysin tuotantoa. Minussa heräsi into saada tietää lisää kuuluisasta hullusta naisesta ullakolla sekä tietenkin siitä, miten Brontën klassikko on uudelleen luettavissa Rhysin kirjan kautta.

Teosten vertailu ei tee oikeutta Kotiopettajattaren romaanille, sillä se on kirjoitettu liki 120 vuotta Rhysin kirjaa aiemmin. Rhysia lukiessa yhtymäkohtien etsimistä ei tietenkään voi välttää, koska Siintää Sargassomeri on eräänlainen jatko-osa tai kannanotto ensin mainitulle. Kumpikin romaani saa lukijansa pohtimaan naisen asemaa, avioliittoa, rakkautta ja identiteettiä. Brontën romaani avautuu Rhysin teosta helpommin, koska se on selkeämmin myös juoniromaani. Rhysin kolmeosainen teos sisältää viittauksia ja epäilyksiä, ajallisia ja paikallisia siirtymiä ja antaa tietenkin aivan erilaisen kuvan herra Rochesterista. Brontën Rochesteria on helppo rakastaa, Rhysin Rochesteria juoksisi mieluusti karkuun.

Siintää Sargassomeressä keskiöön nousevat kysymykset naisen oikeudesta omaan minuuteensa sekä rotu: Antoinette / Bertha on kreoli. Piirre, lähinnä naisen kauneus, ihastuttaa Rochesteria aluksi, mutta myöhemmin hän alkaa inhota vaimoaan. Kotiopettajattaren romaanissa Bertha kuvaillaan mielipuolena, mutta Siintää Sargassomeri antaa ymmärtää, että hänet tehdään hulluksi. Onnellinen ei ole julmurimainen Rochesterkaan. Englanti ja Jamaika ovat pariskunnan kannalta yhtä onnettomia.

Rhysin romaani on aistikylläinen: etenkin Jamaika on täynnä värejä ja tuoksua, on sinivihreää, on kanelia, on auringonlaskuja. Aistivoimainen on myös Kotiopettajattaren romaani: talvipakkanen jäädyttää kesän kukoistuksen, kypsät omenat kiiltävät jäätyneinä, ja kuura peittää niityt käärinliinan tavoin. Kun kuu valaisee maisemaa ja kirkonkylään on matkaa, kantautuvat elämän äänet vain heikosti: puron solina kuuluu voimakkaimpana. Luonto elää Janen mielialojen mukaan. Blogini tunteville lie selvää, miten voimakkaasti englantilainen luontokuvaus minut lumosi. Thornfield puolestaan on ihkaoikea goottilaishenkinen kartano, jossa Berthan iloton nauru kaikuu kylmänä ja salaperäisenä. Kummassakin teoksessa muuten punaisella on vahva merkitys: punainen mekko, joka säilöö muistoja; punainen huone, jonne pieni Jane teljetään pelkäämään. Tässäkin totta kai Rhys viitannee Brontën romaaniin; punaisen voi nähdä myös vietyjen voimien värinä.

Kotiopettajattaren romaania voi sitäkin lukea feministisenä teoksena, sillä Jane pitää oman päänsä monessa. Ylipäätään naisen koulutus, oma tahto ja ylpeys ovat keskeisiä, vaikka loppu onkin ehkä konventionaalinen – hyvin dramaattisten tapahtumien jälkeen. Janen ratkaisu tuntuu oikeanlaiselta, myös Rhysin teoksen luettuanikin. Tällä toisella lukukerralla Brontën romaanissa minut yllätti teoksen raikkaus: miten hyvin se toimii edelleen, miten lennokkaasti juoni kulkee ja miten hetkittäin ärsyttävänäkin Jane kietoutuu lukijan ympärille.

Mikä on hulluutta, mikä rakkautta, missä menevät itsemäärisoikeuden rajat ja kuka ne määrittää? Molempia romaaneja voin varauksetta suositella joko kirjaparina tai itsenäisinä teoksina. Siintää Sargassomeri avautuu varmasti paremmin, jos on ensin lukenut Kotiopettajattaren romaanin. Omapäiseen kotiopettajattareen ja hulluun naiseen ullakolla kannattaa kumpaankin tutustua.

Kirjamuistojen vuosikymmenet -sarja

Ennen kuin menen asiaan, julistan Baba Lybeck – Kirja vieköön! -iltojen sarjalippujen voittajat. Arvontaan osallistui väkeä niin Facebookin kuin blogin puolella. Annoin jokaiselle oman numeron juoksevan numeroinnin mukaisesti siten, että Facebookissa osallistuneet saivat numerot 1-6 ja täällä blogin puolella mukaan tulleet sitten numerot 7-28.

Random-sivusto arpoi numeroista 1-28 voittajiksi numerot

6, joka on Facebookin puolella osallistunut Essi G.

14, joka on Kirjan pauloissa -blogin Paula.

Lämpimät onnittelut! Lähetän teille kummallekin viestin tänään. Lisätietoa kirjallisuusilloista voitte lukea täältä. Tulossa on kiinnostava ja varmasti myös säkenöivä kirjatapahtuma!

Kirjamuistojen vuosikymmenet -projekti

Ja sitten tämän postauksen varsinaiseen asiaan. Alkuviikolla tuumailin näin: ”Sellaistakin pohdin, että olisi hauska sukeltaa oman elämäni tärkeisiin kirjoihin ja kirjoittaa verkkaisella tahdilla vaikkapa lapsuuden, nuoruuden, äitiyden ensivuosien ym. ajankohtien kirjoista. Saa nähdä, miten käy. Tässä vaiheessa vuotta voi aina innolla suunnitella!”

Nyt otan askeleen sanoista tekoihin tai ainakin tekemisen tarkempaan suunnitteluun. Aion aloittaa sarjan, jossa käyn läpi omia vahvimpia lukumuistojani - suosikkieni lisäksi myös inhoamiani kirjoja - ja niiden myötä myös aina kulloiseenkin ajankuvaan sopivia kuvia ja muita kulttuurimuistoja (mikä oli ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva, mikä musiikki puhutteli, mitä karkkeja söin). Tämän postaussarjan herättämisestä kiitän yhtä työkirjaani, Ismo Loivamaan Lastenkamarin aarteet -teosta, jossa voi nähdä jopa allekirjoittaneen teinikuvan:

Vähän muuta lumikuvien keskelle… Olisikohan minulla ollut tuossa sekä permanentti että kreppiraudalla tehdyt ”kiharat” ja tietenkin Kanarialta ostettu ehta Vogue.

Kirjamuistojen vuosikymmenet -sarja on nimetty väärällä tavalla, koska en aio upottaa kokonaista vuosikymmentä samaan postaukseen. Tällainen tekisi esimerkiksi 1980-luvusta tavattoman laajan: olin vuosikymmenen alkaessa päiväkerholainen ja pikkukoululainen, mutta vuosikymmenen loppupuolella ehdin jo lopettaa peruskoulun. Kategoriat tulevatkin kattamaan lukemiseni aikakausia, jotka ovat:

♥ Varhaislapsuus ja pikkukoululaisuus (1970-luvulta 1980-luvun ensimmäiseen puoliskoon)

♥ Varhaisteinistä yläasteelle (1980-luvun puolivälissä mennään)


♥ Lukiovuodet (1990-luvun ihan alku)


♥ Nuori aikuisuus / Opiskeluaika (1990-luku)


♥ Ristiriitainen uusi millennium (2000-luvun alkupuoli, johon mahtui monenlaista)

♥ Äitiys (2000-luvun puolivälistä vuosikymmenen loppuun: blogin aloittaminen mahtuu tähän aikaan!)


♥ Kohti nykypäivää (2010-luku; tämä varsinainen blogivuosikymmen)

Voi olla, että otsikointi elää ja aikakaudetkin muuttuvat nyt listaamastani. En aio lukea uudelleen kaikkia listaamiani kirjoja, vaan muistella, osin nopeasti mainiten, osin pitemmin: joskus hyvä lukukokemus saa jäädäkin muistoihin, mutta toisiin saatan sukeltaa uudelleen lukemalla. Mietin myös ensin, että tekisin ihan haasteen tästä Kirjamuistojen vuosikymmenistä, koska olisi hauska lukea mitä te muut olette kokeneet itselle tärkeiksi kirjoiksi. Olen kuitenkin laiskanpulskea haasteihminen, joten en kuitenkaan muistaisi tehdä kunnollista haastekoontia loppuvuonna. 

Näin ollen jätänkin tämän idean roikkumaan tänne: ilahdun, jos joku lähtee mukaan joko yhdellä postauksella tai kokonaisella postaussarjalla (lukemisen aikakausien kategoriat voi jokainen määrittää itse). Yhtä lailla ilahdun siitä, jos innostutte kertomaan omista kirja- ja kulttuurimuistoistanne minun postausteni kommenteissa. Olettekohan lukeneet samoja kirjoja, inhonneet ja ihastelleet tiettyjä hahmoja?

Ensimmäisen sarjan postauksen lupaan jo tammikuussa. Milloin, sitä en tiedä itsekään. Seuraavalla kerralla tänne Lumiomppuun tulee taas ns. tavallinen kirjapostaus.

---

Lumiset kuvat otin loppiaisaattona. Sormenpäistä katosi hetkeksi tunto, mutta kyllä pakkasluonnossakin liikkuminen tekee hyvää!