Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Susan Sellers: Vanessa & Virginia
Kustantaja: Into 2013
Alkuteos: Vanessa and Virginia 2008
Suomennos: Soili Takkala
Kansi: Nina Kairisalo
Sivuja: 244
Mistä: Kirjastosta
Englantilainen romaani

Sinä olit se, jolla oli sana hallussaan. Sinä olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastui. Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisi täällä, tietäisit kuinka tämä tarina pitää kertoa.Keksisit keinon tunkeutua totuuteen ja paljastaa löytösi niin runollisin sanoin, että sydän laulaisi itkiessäänkin.

Virginia Woolf ja Vanessa Bell. Kirjailija ja taidemaalari. Parhaimmat ystävät ja toistensa pahimmat kilpailijat. Siskokset. He varttuvat yhdessä, hakeutuvat taiteen maailmaan, rakastavat ja menettävät. Suru leimaa molempien elämää, ja kuten kaikki tietävät, tekee Virginia aikanaan oman, lopullisen ratkaisunsa. Miten kaiken lapsuudesta aikuisuuteen kokee Vanessa? Ja mitä hän haluaa siskolleen sanoa?

St. Andrewsin yliopiston kirjallisuuden professorina toimiva Susan Sellers tuntee hyvin sen maailman, johon hän romaaninsa Vanessa & Virginia sijoittaa. Seller on toimittanut Woolfin tuotantoa ja sekä kirjoittanut ja toimittanut Woolfia käsitteleviä tietokirjoja. Virginia Woolfin teokset ja elämä ovat kiinnostaneet minua jo kauan, joten hänen siskonsa Vanessan näkökulmasta kerrottu kirjeromaani oli tietenkin luettava.

Kuljet pitkin rantaa etsiskellen kiviä, joilla täyttää taskusi. Ajattelen sinua tuona päivänä tuijottamassa nopeasti virtaavaan jokeen, yhä lehdettömien puiden oksat piirtyneinä taivaan aavemaista harmautta vasten. Yritän luoda mielikuvaa siitä, mitä sinun päässäsi tapahtui. Muistitko minua, Leonardia, lapsia, kun jätit keppisi rannalle ja kahlasit pyörteiseen veteen, vai olitko suunnannut ajatuksesi pakenemaan sitä, mitä et enää voinut kestää?

Olin lukenut Vanessasta & Virgniasta niin huikeita blogiarvioita, että odotin kirjalta paljon. Esimerkiksi Minna kirjoitti kuinka kirja on juuri hänelle ja kuinka hän toivoo lisää tällaisia kirjoja. Leena taas pohtii, kuinka kirja hengittää Woolfin perintöä ja millainen monikerroksinen helmi Sellersin romaani onkaan. Melkoisia luonnehdintoja lukemisen alkuun, eikö! Mutta lukijana minä intän tai jäkitän hieman vastaan. Huomaan olleeni jossain määrin samoilla linjoilla Marian ja etenkin Sallan kanssa. Marian mukaan Vanessa & Virginia on ihan hyvä romaani, joka ei kielensä tai kerrontansa puolesta ole kuitenkaan erityisen säväyttävää. Salla taas kiinnitti huomiota käännöksessä näkyvään kiireeseen sekä siihen, että Virginia Woolfin tai Vanessa Bellin elämää tuntemattomille teos ei toimi itsenäisenä romaanina. Olen ihan samaa mieltä! Jos en olisi ennakkoon tuntenut Woolfin - Bell on minulle vieraampi taiteilija - elämää, läheisiä ja Bloomsburyn ryhmää, olisin luultavasti tuskastunut Sellersin romaanin lukuisiin henkilöhahmoihin ja hyppelehtivyyteen.

Vanessa & Virginia onkin hyvin fragmentaarinen romaani. Siinä fiktio rakentuu Vanessa Bellin siskolleen kirjoittamien kirjeiden varaan ja hyppelehtii kohtauksesta ja tunnelmasta toiseen. Tämä tekee kirjan rakenteesta toisaalta kiehtovan, aika usein huomaan pitäni teoksista, jotka ajallisestikin jättävät paljon rivien väliin. Toisaalta Sellers viljelee näitä riviensä välejä niin, että lukiessani ärsyynnyin. Paljon jää ilmaan ja vaikka romaani sisältää suuria tunteita, jää lopputulos jotenkin ulkokultaiseksi. Osansa tekee varmastikin juuri kirjeromaanista johtuva preesens-muotoinen kerronta, joka useimmiten vierastan. Se lisää sitä irrallisuuden tunnetta, jota kirjaa lukiessani koin. Kokonaisuus on siis keskinkertaisen hyvä taiteilijaromaani.

Vanessa & Virginia on kaikesta huolimatta monilta osin kiehtova romaani. Sellers herättää etenkin Vanessan, mutta myös Virginian eloon. Hän kirjoittaa rakkaudesta ja taiteesta, teemoista joita kirjallisuudessa(kin) rakastan. Jaanan kanssa olen samaa mieltä siitä, että Sellers luo hienoja tuokiokuvia. Kaikkein hienoiten hän kirjoittaa sisarusten välisestä läheisyydestä, mustasukkaisuudesta ja ristiriidoista; siitä, miten siskokset vetävät toisiaan kuin erinapaiset magneetit ja siitä, kuinka vaikeaa se kaikki onkaan. Tässä romaani tuo osin mieleeni upean elokuvan Hilary ja Jackie, joka kertoo sellisti Jacqueline Du Prén ja hänen sisarensa Hilaryn keskinäisestä suhteesta. Korostan, että vertailu syntyy ihan oman pääni sisällä, ovathan ihmiset, taiteen laji ja aikakauset ihan erilaiset. Mutta tämä vertauskohta kertoo varmasti siitä, kuinka paljon kirjallisuuteen ja elokuviin mahtuu mustasukkaisuus- tai kateuskuvausta.

Vaikken saanut kirjalta sitä huikeaa fiktiota Virginia Woolfista, jota hain, ihastuin etenkin kirjan alkuun. Se lumosi minut, sillä ihastuin lastenhuonekuvaukseen, brittiläisyyteen ja siihen, miten Vanessa löysi itsestään taiteilijan jo niin pienenä; miten hän luo liitutaulusta kokonaisen värien sateenkaaren. Romaanin alku ja loppu pelastivat paljon, mitä omaan lukukokemukseeni tulee. Sellers kuvaa tarkkanäköisesti Stephenin perheen elämää, joka on toisaalta idyllistä krikettimailoineen ja kesäretkineen ja silti monenlaisen ahdistuksen sävyttämää. Loppu taas sitoo kokonaisuuden komeasti yhteen: kun suljin kirjan kannet, tunsin fiktion kautta päässeeni Vanessa Bellin ajatuksiin ja ennen kaikkea hänen työnsä maailmaan, hänen luomisvoimaansa. Kun vain sinne väliinkin olisi mahtunut jotain enemmän.

Craig Thompson: Blankets

Craig Thompson: Blankets
Kustantaja: Top Shelf Productions 2003
Mistä: Kirjastosta
Yhdysvaltalainen sarjakuvaromaani


Elämä Wisconsinin maaseudulla on näennäisen turvallista: ydinperhe on kunniassaan, Jumalaa pelätään ja nuoruutta voi viettää kristillisellä leirillä. Jos kuitenkin kasvaa erilaisena kuin muut, taiteellisena ja herkkänä pitkätukkapoikana, käy ilmapiiri helposti ahtaaksi. Craig on koulutoveriensa keskuudessa yksinäinen poika, joka asuu vähävaraisessa perheessä yhdessä pikkuveljensä sekä kiihkouskovaisten vanhempiensa kanssa. Kristittyjen nuorten talvileirillä Craig rakastuu Raina-nimiseen tyttöön.

Craig Thompsonin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Blankets on kasvukertomus, rakkaustarina, uskonnollisen ahdasmielisyyden ja eräänlaisen etsikkoajan kuvaus sekä ennen kaikkea autofiktio nuoren miehen sielunmaisemista ja lumesta.

Olen usein sanonut, että luen liian vähän sarjakuvaromaaneja. Myös Thompsonin tuotantoon tutustuminen olisi varmastikin jäänyt, jollen olisi keksinyt kysellä blogini lukijoiden lumikirjasuosikkeja. Siksi kiitänkin Sallaa kirjavinkistä. Samalla suosittelen lukemaan Sallan bloggauksen kirjasta. Huomasin lukiessani Blanketsia pohtiessani osin samankaltaisia omakohtaisia nuoruuden muistoja kuin Sallakin: 1970-luvulla syntyneenä pystyin samastumaan Thompsonin lapsuus- ja nuoruuskuvaukseen, pikkupaikkakuntalaiseen elämään - ja jossain määrin myös uskonnon läsnäoloon. Kasvoin kuitenkin ja onneksi riviluterilaisessa perheessä enkä koskaan ahdistunut uskonnosta, mutta uskontoa ei kasvuympäristössäni juurikaan kyseenalaistettu. Myös lumiset talvet ovat tuttuja, kuten varmasti kaikille suomalaisille. Blanketsissa onkin paljon tarttumapintaa.

Tarttumapinta ei kuitenkaan synny vain tuttuudesta, vaan myös siitä, että Thompson luo omaelämäkerrallisesta hahmostaan ja tämän kokemusmaailmasta niin onnistuneen. Lapsuudenkodin ahdistava tunnelma, kouluaikainen ulkopuolisuus, 1990-luvun alun populaarimusiikki, rakastuminen ja tie kohti aikuisuutta kuvataan hienosti niin kuvien kuin sanojenkin osalta. Uskonnollisuus on läsnä kaikkialla, muttei ristiriidattomasti tai helposti. Blankets onkin paitsi sarjakuva, myös ja ennen kaikkea ehjä romaani, jonka kaari kantaa niin ajallisesti, symbolisella tasolla, temaattisesti kuin rakenteellisestikin. En tunne sarjakuvan tyylikeinoja kovin hyvin, mutta kuvittelen että Thompson hallitsee ne täydellisesti. Hän käyttää erikokoista fonttia mielialoja kuvatessaan, hän piirtää laajoja kaaria ja pieniä yksityiskohtia, luo erilaisia kuvakulmia, jotka kuljettavat tarinaa. Sanat ja kuvat sovittuvat saumattomasti yhteen ja ainakin minä luin liki kuusisataasivuisen kirjan miltei ahmien.

Myös joulukuiseen lumisten kirjojen teemaani Blankets sopii paremmin kuin hyvin. Kirjassa moni asia tapahtuu talviaikaan, lunta sataa lempeästi, sitä tulee viimaisissa puuskissa, se on kylmää, lempeää, inhottavaa ja kaunista. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, Thompson osaa kuvittaa sekä lumen että sen keskellä elävät ihmiset.

Summaan lukukokemukseni toteamalla, että Thompsonin kirjapaksukainen on onnistunut niin sarjakuvana kuin romaanina: se kuvaa hyvin nuorukaisen kasvamista perheestä ja ulkopuolelta tulevien paineiden alla, sen henkilöiden tunnetiloihin voi samastua ja sen luvut rakentuvat hyvin. Blankets on upeasti piirretty ja taitavasti kirjoitettu tarina, joka suosittelen niin sarjakuvien ystäville kuin niitä vierastaville: lukekaa, voitte yllättyä! Olen lumoutunut: Thompsonin luminen romaani puhuttelee ja koskettaa sekä tarinallaan että sydäntalvisella tunnelmallaan.

--
Sallan lisäksi kirjan ovat lukeneet myös Norkku ja Mari A.

P.S. Olen ollut kaikenlaisten kiireiden vuoksi hieman laiska vastaamaan saamiini kommentteihin, mutta palaan niihin ihan pian!

Kansikuvan taustalla oleva kirja Vapahtajan jäljillä on isovanhempieni hyllystä peritty. Sopii mielestäni ainakin osin teemaan.

Tyttö, äiti ja 2 x Nopolat (Risto Räppääjä ja Eila ja Rampe)

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kaksoisolento
Kustantaja: Tammi 2013
Kuvitus: Christel Rönns
Sivuja: 116
Mistä: Kirjastosta
Kotimainen lastenromaani

Sinikka Nopola: Likka, äite ja rouva Obama
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Markus Majaluoma
Sivuja: 198
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen episodiromaani


Nelli, Lennart ja Rauha-täti ovat ihan kummallisia, Risto ajatteli. Miksi ne haukkuvat minua? Ne väittävät, että minä valehtelen. Mitä varten minä valehtelisin? Minusta olisi ollut kiva mennä ongelle alakerran Lennartin kanssa ja kirjastoon Nellin kanssa.
Risto näpytteli Nellin numeron. Minä haluan tietää, mistä on kysymys, hän ajatteli. Miksei Nelli vastaa? Eikö hän halua olla enää tekemisissä kanssani? Eikö kukaan enää pidä minusta? Mitä minä olen tehnyt?

--

- Meille ihmisille ei todellakaan kuulu hyvää! Meidän tragedia on se, että me ollaan älyllisesti liian monimutkainen eläinlaji. Meillä on liian kehittynyt kyky surra. Ihmisen äly ja tunne ovat tappavia elementtejä! Meidän rikas tunne-elämä ja älylliset kyvyt lopulta murtaa meidät kaikki.
- Tulisikko sää syömään karjalanpaistia, mää pistän sen just uuniin.
- Voin mää tulla.

Tyttö ja äiti lukevat Nopoloita.

Osa 1, tyttö (jouluna 8v.). Äiti haastattelee.

Mitä kirjassa tapahtuu?
ristolle tulee kaksois olento

Olet lukenut nyt kaikki Risto Räppääjät. Mikä niistä on paras?
en oo lukenut kaikkia höppänä
uuesta tykkään enemmän

Mikä kirjassa oli hauskaa?
kaksois olento oli kiltti

Montako tähteä annat kirjalle?

90000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000
 0000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000

[Aika monta tähteä, tuumaa äiti]

Osa kaksi, äiti (kolmen vuoden kuluttua tilastollisessa keski-iässä). Tyttö haastattelee.

mikä oli kirjassa kivaa
Koko kirja oli kiva: Eila (äitee), Rampe (isä) ja Likka ovat kaikki hauskoja hahmoja, joiden kautta maailmanmenoa voi peilata monin tavoin. Kaikki pienet ja isot arjen sattumukset on kuvattu hellän huumorin valaisemana.

miks o likka ja äite
Tässä kyse on murteesta, mutta myös tietenkin siitä, että likka ja äite, tyttö ja äiti, ovat kirjan keskeishenkilöitä. Kirja perustuu pitkälti heidän tapaansa nähdä maailma.

kuinka monta tähtee annat
Jaa-a, en ole enää antanut tähtiä. Annan kolme ja puoli. Viihdyin hyvin kirjan parissa enkä kaipaa siihen mitään muutoksia, mutta omat suursuosikkini löytyvät toisenlaisesta kirjallisuudesta. Suosittelen Likkaa, äiteä ja rouva Obamaa mukavaksi välipalaksi kenelle tahansa.

--

Luimme tyttäreni kanssa Nopoloita. Risto Räppääjä -fani ihastui sarjan uusimpaan kirjaan niin, että luki koko kirjan kolmesti peräkkäisinä päivinä. Uusin Risto Räppääjä piti myös minut jännityksen vallassa. Kirja pohjautuu toki koko sarjasta tutulle kaavalle: on kommelluksia, lasten ja aikuisten nokkeluutta ja tyhmyyttäkin sekä ennen kaikkea sovituksensa saava loppu. Mutta konsepti toimii ja on sujuvasti kirjoitettu, Risto Räppääjissä huumori naurattaa oikeasti.

Niin se naurattaa myös Likassa, äitessä ja rouva Obamassakin. Eila- ja Rampe-sarjan tuoreimmassa kirjassa Likasta tulee äiti. Romaani koostuu lyhyistä episodimaisista luvuista, joissa aika suorastaan laukkaa. Kyllä filkandi on sitten erilainen kuin vanhempansa! En ole suuri aikuisille suunnattujen huumorikirjojen ystävä, mutta Sinikka Nopolan kirjassa kyse on paljon enemmästä: nopeasti lukaistu teos naurattaa, mutta osuu myös moniin perheen ja yhteiskunnankin kipupisteisiin. Sudeettisavolaisena nautin myös hämäläismurteesta, lukiessa tuli samalla kertaa eksoottinen ja silti kotoisa fiilis. Vähän kuin olisi mennyt kylään toisten ihmisten elämään!

Minä olen lasteni myötä löytänyt Risto Räppääjät. Ehkä joskus tulevaisuudessa tyttäreni löytää joskus myös Likan, äiten ja rouva Obaman. Tosin lukijoina myö ollaan tyttö ja äeti.

Kreetta Onkeli: Ilonen talo

Kreetta Onkeli: Ilonen talo
Kustantaja: WSOY 1996
Kansi: Martti Ruokonen
Mistä: Kirjastosta
Sivuja: 148
Kotimainen omaelämäkerrallinen romaani

Äiti ei ole käynyt kotona viikkoon. Mummo soittaa opettajalle. Opettaja kyselee äidistä. Kiemurtelen pulpetissa enkä katso opettajaa silmiin. En tykkää kyselyistä. Ne tahtovat kysymyksillään jotain pahaa. Mummo on soittanut myös lautakuntaan ja lautakunta on kieltänyt baaria ja kauppiasta myymästä äidille kaljaa. Pelkään toimenpiteitä. Siksi en kerro että äiti ei ole ollut kotona. Antaisivat meidän olla rauhassa. Tai auttaisivat äitiä. Mutta ne eivät auta meitä. Ne eivät auta ketään.

Ruut ei ole huolissaan, vaikkei äiti olekaan kotona, koska on isosisko Birge. Silloin kun äiti on kotona ja oksentaa tai kun äidille tulee useita miesvieraita, tytöt pakenevat lastenhuoneeseen ja panevat oven lukkoon. Joskus äiti reipastuu, menee töihin keltahampaisen Annikki Tähden ravintolaan ja kulkee silitetyissä samettihousuissa. Useimmiten äiti kuitenkin etsii pulloaan, kutsuu Birgeä saatanan votakaksi ja kakkaa ulos ikkunasta.

Kreetta Onkelin esikoisromaani Ilonen talo oli melkoinen tapaus ilmestyessään 17 vuotta sitten. Sittemmin tv-elokuvaksikin päätynyt romaani on ollut kirjoittamattomalla lukulistallani koko tuon ajan, mutta syystä tai toisesta tartuin romaanin vasta nyt. Osin omaelämäkerrallinen romaani kertoo tarinan luhankalaisesta Tomperin perheestä, jonka poliisi-isä on taivaassa ja äiti melkein aina kateissa. Viina vie ja tytöt Ruut, kirjan minäkertoja, ja Birge koettavat elää omaa lapsuuttaan ja nuoruttaan äidin, mummolan ja sijaiskodin tarjotessa vaihtuvia asuinsijoja.

Miehet käyvät kamarissa jokainen, vuoronperään. Minä otan vaatehuoneesta isän vanhat riipuntarenkaat ja käyn lyömässä yhtä miestä takapuolelle joka nousee ja laskee äidin päällä. Vasta aamulla hiljenee. Toyota ajaa pois. Itken, Birgekin itkee.

Kuten Ilosen talon nimestä voi melkein päätellä, on elämä eri kodeissa kaikkea muuta kuin iloista. Onkelin romaani on toisaalta perisuomalaista (kuinka inhoankaan tuota sanaa juuri nyt, koska eihän se pidä edes paikkaansa!) kurjuuskerrontaa, toisaalta vavahduttavaa ja herättelevää kuvausta perheestä, jossa kasvamisen on pakko olla helvettiä. Kuten sulkeisiin kirjoitin, en ole sitä mieltä, että kotimaiset romaanit sisältäisivät erityisen paljon kurjuutta, mutta rankahkoja kuvauksia on kuitenkin ollut kautta aikain. Onkelin lisäksi esimerkiksi hänen ikätoverinsa Peter Franzénin Tumman veden päällä kuvaa fiktion keinoin Franzénin omaa lapsuutta, ruotsalaisen Susanna Alakosken romaanit taas jatkavat suomalaisen kurjuuskerronnan perinnettä Ruotsissa. Omaa elämäänsä, oman sukunsa ja entisten naapuriensa elämästä kertovan romaanin kirjoittaminen on varmasti myös vaatinut kirjailijalta paljon, herättänyt monenlaisia tuntemuksia.

Onkeli kuitenkin kirjoittaa tavalla, jonka ansiosta kauheaankin lapsuuteen mahtuu myös hyviä hetkiä - tai ainakin kaikkeen suhteutettuna normaalia, Ruutille ja Birgelle tavallista, elämää: joulunviettoa, kouluvuodenkiertoa, haaveita meikeistä ja äidin selvien kausien aikana miltei tasaista elämää. Enimmäkseen pääosassa on kuitenkin äidin tilanteen toivottomuus. Onkelin kerronta on toisaalta miltei naivistista, toisaalta millaista juuri siksi syvälle lapsen maailmaan katsovaa. Asiat eivät ole hyviä tai pahoja, ne vain ovat, mutta lukija toki huomaa, ettei mikään ole kunnossa. Ruutin kasvaessa teini-ikäiseksi hänen kertojanäänensä ja tapansa havainnoida ympäristöään pysyvät miltei samana kuin alle kouluikäisenä. Tämä tuo Iloseen taloon yhtenäisyyttä, mutta samalla se lisää kirjassa olevaa kertomuksenkin tasolla olevaa toiseisuutta. Toisteisuuden vuoksi kooltaan pienen kirjan lukeminen on paikoin puuduttavaa eikä kirja anna aivan niin voimakasta lukukokemusta kuin ennakkoon oletin. Vuodet vierivät, mutta kaikki toistuu ja kaltaiseni tylsästä haahuilusta pitävä lukija tylsistyi ainakin hieman.

Onkelin kirja on toisteisuudestaan huolimatta kaareltaan ehjä romaani. Se on totta fiktiossa. Ilonen talo kuvaa ajelehtivaisia ihmisiä, jotka koettavat ja toivovat jonkinlaista kiintopistettä. Ennen kaikkea se on romaani siitä, millaista lapsuus ei saisi koskaan olla.

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla
Kustantaja: Kuopion isänmaallinen seura 2011
Graafinen suunnittelu: Jussi Jäppinen
Kuvat: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo ja Otavan arkisto
75 sivua
Kotimainen tietokirja

Kuvittele itsesi kaupunkiin joka kerran oli.
Kuvittele puiden vihreä varjo, puro, silta, lankkuaitojen takana kuiskivat pensastot, eleganttien kivitalojen siluetti ilta-auringossa, murjottujen mustuus ja laitakaupungin lemut ja kemut.

Näin Sirpa Kähkönen kutsuu kirjojensa ystävät mukaan menneen ajan Kuopioon, osin historialliseen, osin fiktiiviseeen - paikkaan, jota ei enää ole eikä koskaan tule. Kuopion isänmaallisen seuran julkaisemassa kirjassa Kuopion taivaan alla Kähkönen kertoo romaaniensa tapahtumapaikoista ja henkilöistä sekä johdattaa vanhojen valokuvien avulla toista maailmansotaan edeltäneeseen, sitten sodanaikaiseen ja myöhemmin rauhanajan Kuopioon; kaupunkiin, joka on minullekin rakas ja tuttu.

Vietin viikonlopun kotiseudullani Suonenjoella, Kuopion kuppeessa, ja ilahduin suuresti, kun löysin kirjan äitini kirjastolainapinosta. En ollut kuullutkaan kirjasta aikaisemmin, mutta tätä kirjoittaessani huomasin myös Sallan lukeneen kirjan. Luin kirjan nopeasti ja uppouduin sen esittelemiin maisemiin, muistelin lukemiani viittä Kähkösen Kuopio-sarjan romaania.

Olen kirjoittanut Kuopion monikerroksiseksi tilaksi, jossa suuri poliittinen historia eletään intiimeissä ympäristöissä.

Kuopion taivaan alla on pieni kirja, joka antaa eniten Kähkösen tuotantoa ja/tai Kuopiota tunteville. Sen verran syvällä Tuomen suvun, Marieke Candrixin, tohtori Kelon perheen ja Tiihosten maailmassa Kähkönen teksteissään liikkuu ja hyvä niin. Nimittäin vaikka Kuopiossa asuvat tai siellä vierailleet löytävät nopeasti tuttuja paikkoja ja suhteuttavat niitä ehkä mielessään nykyaikaan, elävöittää kirja Kähkösen romaanien jo entuudestaan rikasta miljöökuvausta. Kirja toimii myös opaskirjana romaanien maisemiin esittelemällä esimerkiksi muutamia kävelyreittejä karttoineen. Heti kirjan luettuani mieleni teki Puijon metsiin ja Väinölänniemelle. Tämänkin vuoden heinäkuussa teen varmasti pienen kaupunkiretken Kuopioon ja luultavasti katselen kaupunkia hieman enemmän Kähkösen romaanihenkilöiden silmin.

Toden ja fiktion rajat lomittuvat yhteen Kuopion kulttuurihistoriallisesta museosta ja Otavan kuva-arkistosta kuvansa lainanneessa teoksessa. Vahvoja romaaneja kirjoittanut Kähkönen muistuttaakin lukijoitaan siitä, että hänen romaaniensa puutalokaupunki on osin kuvitteellinen; Kuopiossahan oli kivitaloja jo paljon ennen sotaa. Monet romaanien paikat ovat kuitenkin oikeita: Sampo, jossa Jään ja tulen kevään Michael Mulligan nauttii kolpakollisen olutta, on tietenkin maanmainio - tai maankuulu! - muikkuravintola; hotelli, jonne Marieke Candrix majoittuu tunnetaan nykyisin Sokos hotelli Puijonsarvena. Lukiessani en voinut olla ajattelematta omakohtaisia Kuopio-muistojani, esimerkiksi Puijonsarvessa juhlimme lukioluokkani kanssa lakkiaisiltana. Itselleni rakkaat Korttelimuseo ja VB-keskus vievät nekin Kähkösen romaanien tunnelmaan. Eräs Neidonkengän suosikkikohtauksistani sijoittuu leivintupaan, jossa leipä syö naisen kyyneliä. Kuvitteellinen leivintupakin on tunnelmansa puolesta löydettävissä Kuopion kortteleista. Kirjan lopussa on sellaisia mainoksia, joiden perusteella minäkin ostaisin vaikka mitä. Kuopion kauppahallia mainostava vanha ilmoitus on niin vakuuttava, että taidanpa kesäreissullani pistäytyä uusitussa hallissakin.

Kuopion taivaan alla on sujuvasti kirjoitettu ja viehättävästi kuvitettu tieto- ja matkakirja yhden suosikkikirjailijani teosten maisemiin. Se on myös kirjallisuuskirja, naisten ja ajanvietteen historiaa, sotaa, politiikkaa ja savolaisia tunnelmia. Kähkönen mahduttaa paljon tiiviiseen tilaan ja osaa myös yllättää. Hän kurkistaa myös salaisiin reitteihin ja korttelipihoihin ja muistuttaa, miten pienin ja haurain on kuitenkin se vahvin.


P.S. Olen miettinyt juhannuslukemisiani. Mielessäni ovat olleet Sirpa Kähkösen Hietakehto ja Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. Kummankin aion lukea tämän kesän mittaan, mutta kummasta aloittaisin? Lukijan pulma - pieni ilo!

P.P.S. Kirjan kantta esittelevän kuvan taustalla on isovanhempieni hääkuva. Kuopio oli heille, suonenjokelaiselle ukilleni ja kälviäläissyntyiselle - siis rannikkopohjalaiselle - mummolleni tuttu kaupunki. Kähkösen romaanihenkilöiden punainen maailmankuva oli heille ehkä osin vieras, mutta toinen maailmansota varmasti yhdisti sen, minkä Suomen aiempi sota oli erottanut.