Jeffrey Eugenides: Middlesex

Jeffrey Eugenides: Middlesex
Kustantaja: Otava 2003
Alkuteos: Middlesex 2002
Suomennos: Juhani Lindholm
Kansi: Anja Reponen
Ostos
Yhdysvaltalainen romaani

Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä Michiganissa elokuussa 1974.

Näin alkaa amerikan-kreikkalainen sukukronikka, erään geenin matka sukupolvesta toiseen ja yhden hermafrodiittina syntyneen ihmisen elämäntarina. Calliope Stephanides kasvaa Yhdysvaltain Michiganissa kreikkalaistaustaisen perheen toisena, odotettuna ja toivottuna lapsena. Lapsuus on mutkaton, mutta murrosikä ei tuokaan mukana naisellisia piirteitä, vaan lääkärintarkastuksia. Niissä selviää, että Callien viidennessä kromosomissa on tapahtunut mutaatio, joka vuoksi hän näyttää tytöltä, vaikka onkin hormonaalisesti poika. Ajassa täytyy kuitenkin palata taaksepäin joitakin sukupolvia, jotta Calin, nyt Berliinissä diplomatian parissa työskentelevän miehen elämänkulkua määränneen geenin taustat selviävät. Geeni kulkee mukana suvussa, johon kuuluvat niin toisiinsa rakastuneet sisarukset kuin ravintolanpitäjistä Grosse Pointen hienostoalueelle yltäneet Calin vanhemmatkin. Kaiken keskellä on kuitenkin Callie / Cal ja hänen krookuksensa.

Jeffrey Eugenideksen romaani Middlesex on ollut lukulistallani melkeinpä siitä lähtien, kun sen suomennos ilmestyi 11 vuotta sitten. Muutamaa vuotta myöhemmin ostin romaanin englanninkielisenä pokkarina ja aloittelinkin sitä, mutta pokkarin huokoinen paperi, pieni fontti ja silloinen elämäntilanteeni pienen vauvan äitinä saivat aikaan lukutauon, joka kesti tänne saakka. Löysin suomennetun, hyvälle paperille painetun painoksen nettiantikvariaatista nyt kevättalvella ja pääsiäisenä upposin tarinaan, joka ylitti parin vuoden takaisen kirjasuosikkini, viimeisimmän Eugenides-suomennoksen Naimapuuhia.

Kuten Naimapuuhia, myös Middlesex on melkoinen runsaudensarvi. Se on niin moniulotteinen kirja, että vaikka sen luki enemmän kuin mielellään, on sitä vaikea purkaa sanoiksi. Middlesex on ensiksiksin kertomus sukupuoli-identiteetistä ja kaikista niistä tunnoista, joita tyttönä syntynyt ja mieheksi kasvava ihminen voi kokea, toiseksi se on laajamittainen sukukronikka, johon mahtuu niin sukurutsaa, silkkiperhosia, keskiluokkaan ponnistaneen pariskunnan avioliittokuvausta kuin ikuisen ulkopuolisuuden tuntemuksiakin. Kolmanneksi Middlesex on yhteiskunnallinen romaani, joka kurkottaa niin Kreikan ja Turkin kipupisteisiin, siirtolaisuuden historiaan, taikauskoon, Detroitin kehitykseen Yhdysvaltain autoteollisuus- ja baarikeskittymäksi sekä kansalaisoikeusliikehdintään.

Koska romaani on pitkä ja paikoin rönsyilevä - samaan tapaan kuin John Irvingin romaanit, joihin Eugenideksen tuotantoa onkin verratu - tarjoaa se samalla kertaa lukunautinnon että alkupuolella pientä turhautumistakin. Calin kertojanääni vetää heti mukaansa, mutta juuri kun lukija on pääsemässä vauhtiin 1990-luvun Berliinissä ja 1960- ja 70-lukujen Yhdysvalloissa paikkansa ottavaan kehystarinaan, hänet tempaistaakin Vähään-Aasiaan ja Calin isovanhempien elämään. Vaikka takaumat pohjustavat viidennen geenin matkaa ja sen alkujuuria, teki minun mieleni harppoa tekstiä - mutta vain alussa. Eugenides kirjoittaa nimittäin niin hyvin ja sujuvasti, että hänen rönsyjäänkin lukee mielellään. Parasta tarinassa on Cal itse, kaiken keskipisteenä hän kertoo omansa ja sukunsa dramaattisia käänteitä sisältävän tarinan ilman turhaa kiihkoa. Calin kertojanääni pysyy sopivan etäällä, mutta Calin persoona kasvaa kiinni lukijaan. Middlesex onkin romaani, joka tempaisee mukaansa, mutta ei tarjoa mitään tyhjänpäiväistä tai valmiiksi pureskeltua. Itse asiassa se on sujuvasti kirjoitettu kirja, jonka tarina on ihan omanlaisensa.

Kun biologian kreikkalaiset jumalat pelleilevät, muuttuu tuttujen asioiden, oman ruumiin, selittäminen toisaalta hyvin helpoksi ja toisaalta niin vaikeaksi. Middlesex on romaani, joka kiehtoo, koukuttaa, viihdyttää, sivistää ja koskettaa. Minulle Eugenideksen teos edustaa juuri sellaista kirjallisuutta, jonka lukemisesta nautin.

--
Middlesexistä ovat kirjoittaneet myös Laura ja Suketus, joka olisi antanut kirjalle kuusi tähteä viidestä.

Antti Hyry: Aitta

Antti Hyry: Aitta
Kustantaja: Otava 1999
Kansi: Juha Markula
Sivuja: 189
Ostos
Kotimainen romaani

Tässä tämä nyt on tätä myöten. Tällaista minä vain teen, vaikka on jo myöhäinen syksy, ja tuossa ovat suuret koivut ja kellastuvat lehdet, ja tuomen mustat ja villiviinimarjan punaiset ja katajat ja niitten siniset marjat ja tuossa kirkkaankylmä meri. Missä pitäisi minun olla, missä on oikea kohtani.
Lintu on huoneen löytänyt, pääskynen pesän.

Ikääntyvä mies kuulee, että tutut myyvät aittaa Iissä. Mies ajaa katsomaan aittaa ja päättää ostaa sen. Hirret on numeroitava ja aitta purettava ennen kuin sen voi siirtää ja rakentaa uudelleen paikkaansa sydänmaalle; pihapiiriin, jossa rakennukselle on jo oma paikkansa valmiina. Mies purkaa ja kokoaa, aitta häviää ja rakentuu uudelleen - aitta on kuin ihmiselo, tuleva ja menevä, olemista todistava.

Viime joulun alla luin Antti Hyryn Finlandia-palkitun romaanin Uuni ja ihastuin romaanin kiireettömään tunnelmaan, johon kaiken hiljaisen pintansa alla tuntui mahtuvan melkein koko ihmiselo. Löysin Uunin - ja Hyryn tuotannon - ensiksikin työni kautta: viime syksynä lukemani Vesa Haapalan artikkeli Kiviaholinna-kirjassa* sai minut kiinnostumaan Hyryn Aitasta, jota säästelin tähän pääsiäiseen saakka. Johdantona lukukokemukseeni oli Haapalan artikkelin lisäksi Ilselän Minnan tuore listaus kaikkiaan 15 syystä rakastaa Aittaa.

Turhaan en Haapalaa ja Minnaa lukenut. Aitta on kirja, johon minun oli helppo rakastua. Aitta on kirja, jossa ei ulkoisesti tapahdu juuri muuta kuin aitan rakentamista, kattopäreiden ostamista sekä kalastusta ja marjastusta. Silti siihen mahtuu kokonainen maailma: Aitta on kuvaus ihmisen ikuisesta matkamiehuudesta, kaipuusta jotakin pysyvää kohti silloinkin, kun hän tunnistaa kaiken katoavaisuuden. Mies katsoo aittaa ja kuutamoa, Otavaa ja miettii elämän kiertokulkua. Aitta ei kuitenkaan ole pelkkää kaipuuta ja ikuista ikävää, vaan se on myös kuvaus parisuhteesta, sukulaisuudesta, vaihdantataloudestakin: Annetaan tästä teille mustikoita, pakasta sinä meille niitä mustia viinimarjoja.

Uunista kirjoittaessani pohdin tapaa, jolla Hyry henkilöhahmonsa ja tämän maailman rakentaa. Aitta on kirjoitettu kymmenisen vuotta ennen Uunia ja molemmissa kirjoissa on paljon samaa, Aitassa vaan tiiviimmin. Tuttua on kertojanäänen persoonamuodon vaihtuminen ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä, minkä ansiosta päähenkilö toisinaan etääntyy ja toisinaan tulee ihan liki - niin lukijasta kuin itsestäänkin. Tuttua on myös kerronnan niukkuus, jota vasten paikoittainen runollinen herkkyys korostuu. Arki on eväiden syömistä jokivarressa, orsileipää ja kananmunaa, nakkeja nuotiolla, juhannusseuroja. Mutta joku entisenä aikana mielessä ollut kaipauksen tunne palautuu mieleen tuon tuostakin, ihmisen mieli on se, joka luo meren jään, punertavan lumen ja auringon.

Aloitin Aitan lapsuudenkodissani toisen pääsiäispäivän aamuna. Luin kirjaa ennen aamiaista - kahvia, tuoremehua ja karjalanpiirakoita - ja jatkoin sen parissa hetken aikaa pihalla. Kotimatkalla autossa otin pienet torkut ja herättyäni jatkoin Aitan parissa. Kotona teimme hieman kylvöhommia kasvimaata ja ruukkuyrttitarhaa toivoen, ja sitten luin Aitan loppuun pihakeinussa. Tuntui, että tämän ihmisen (eräs) onni oli juuri siinä. Katoavaista, ehdottomasti, mutta syvää ja hyvää.

* Kiviaholinnan kustantaja on työnantajani ja olin mukana kirjan tekoprosessissa, ilmoitan tähdellä vain työkytkökseni.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (eli miten löytää hyvää viihdettä)

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kustantaja: Otava 2014
Ostos
Kotimainen viihderomaani

Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen jakajana ja uusia kenkiä joka viikko. Minä syön suklaata aamupalaksi ja joskus päivälliseksi. Minulla on monta hyvää ystävää, kokoisekseni oudon kelpo viinapää ja muutamia ajatuksia siitä, miten olla lempeä ja hellä, Minulla päiviä.
Kukaan ei tiedä, miten monta alkua ihmisellä on.

Riikka Pulkkisen tuoreesta romaanista Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on kirjoitettu blogeissa jo niin paljon, että minä tyydyn linkittämään kaksi tuoretta bloggausta: Liisa ja Taru ovat molemmat kirjoittaneet kirjasta kertakaikkisen hienosti ja molempien naisten blogit ovat muutenkin erittäin suositeltavia. En nyt avaa kirjan juonta tai kehystä. Sanon vain sen verran, että romaani viihdytti minua jo yli kuukausi sitten lennolla Helsingistä Berliiniin ja miksei olisi viihdyttänyt. Pulkkinen kirjoittaa napakasti ja hauskasti, Iiriksen levoton ja painava sydän johdattelee päähenkilön erilaisten sattumusten äärelle, muttei koskaan aiheuta myötähäpeää, sillä kirja, jossa nauretaan Paulo Coelho -tytölle ja jossa (ironisesti) astutaan paljaalla jalalla nakkipaperiin ei voi olla kuin hauska ja oikealla tavalla sydämellinen. Toki Pulkkisen kirjaan mahtuu kliseitä, mutta se kuuluu käsillä olevaan lajityyppiin. Genreen, josta haluaisin pitää, mutta jonka kanssa käyn ikuista karhuttarenpainia.

Esitin äsken kysymyksen, johon jo vastasin: Miksen pitäisi? Niin, Pulkkisen kirja on se, jollaista olen jo kauan etsinyt. Olen halunnut löytää hyvän kotimaisen viihderomaanin, joka naurattaa ja viihdyttää aidosti ja on fiksulla tavalla nokkela. Ei mitään baaripissisten touhua, ei liikashoppailua ja turhia LV-laukkuja eikä missään nimessä noloa teinikieltä kolmekymppisen päähenkilön suusta, LOL ja niin edelleen. Alkaa puistattaa, kun ajattelenkin. Olen yrittänyt etsiä itselleni hyvää tai edes kelvollista kotimaista chick litiä jo kauan. Jos en laske mukaan Hilja Valtosen hurmaavia romaaneja, olen löytänyt vain myötähäpeää ja ärtymystä aiheuttavia kirjoja sekä yhden kohtalaisen, mutta kuitenkin vain keskinkertaisen teoksen. Yksi linkittämistäni kirjoista voittaa melkeinpä marraskuussa 2012 esittelemäni huonon kirjan viikon teokset, niin paljon sitä inhosin. Pulkkisen kirja osoittaa, että hyvää kotimaista chick litiä on ainakin silloin, kun kirjailija on riittävän taitava. Ja silloin, kun Vuittonin sijaan ostellaan kenkiä.

Miksi sitten olen etsinyt suomalaista viihderomaania tai chick litiä? Minun kirjamakuni tuntevat tietävät, että se on kallellaan enemmänkin Haruki Murakamin, Joel Haahtelan, Carol Shieldsin, Juha Itkosen ja John Irvingin suuntaan. Siksi, että joskus haluan viihtyä - silloin, kun mieli kaipaa värikästä kynsilakkaa, maitosuklaata ja halpaa kuohuviiniä (ok, Pulkkisen kirjaa lukiessani minulla oli Finnairin tarjoamaa sämpylää, teetä ja tuoremehua). Ja siksi, että viihdekirjojen parissa viihtyminen on minulle pieni haaste. Lisäksi pidän aika tavalla joistakin ulkomaisista viihdekirjoista: esimerkiksi Helen Fieldingin Bridget Jonesit ovat lajityypin aatelia, Allison Pearson Kate Reddy nauratti minua silloin, kun odotin esikoistani, ja Marian Keysiltakin löytyy pari kohtalaisen nokkelaa romaania. Miksei sitten hyvää suomalaista ole ollut tarjolla? Tai minun makuni kanssa yksiin osuvaa kotimaista, pitäisi ehkä sanoa. Iiris Lempivaaran kanssa tulin hyvin juttuun eikä minun tarvitse antaa kirjaa kiertoon, vaan pidän sen itse.

Siispä kiitos, Riikka Pulkkinen, jos satut tämän bloggauksen lukemaan. En uskalla vielä luottaa täysin suomalaisen chick litin voimaan yleisellä tasolla, mutta jos Iiris Lempivaaran tarina joskus jatkuu, niin tiedän kyllä, milloin poiketa kirjastoon tai kirjakauppaan. Sillä minullakin on pohjimmiltaan, jos ei levoton, niin ainakin painava sydän - ja laatikossa salasuklaata.

--

Onko teillä blogini lukijoilla vastaavia kokemuksia genreistä, joista ette periaatteessa erityisemmin pidä, mutta johon kuuluvia kirjoja luette aina toisinaan? Mitä ne ovat?

Hanna Tuuri: Tuulen maa

Hanna Tuuri: Tuulen maa
Kustantaja: Otava 2012
Kansikuva: Ciarán Burke
Sivuja: 174
Mistä: Ostos
Suomalainen, Irlannista kertova kertomuskokoelma

Uskaltaisimmeko viheltää nyt: nummella eivät aallot kaada venettä eikä puhuri revi purjetta. Ei ole edes puita, jotka kaatuisivat. Yritän muistella oikeaa säveltä; olenko koskaan edes kuullut sitä? Irlannin tuuli ei tunni heräävän. Ehkä tuuli tottelee eri nuottia kuin Suomessa.

Suomalainen kirjailija ja puutarhakoulun opettaja Hanna Tuuri asuu miehensa Ciaránin kanssa Irlannissa Mayon maakunnassa. Vaikka äskeisessä lainauksessa on tyyntä, niin tuuli kyllä pyyhkii maata, usein sataa, on sumuisaa ja talvinen harmaa ja kesäinen vihreys vuorottelevat. Hanna ja Ciarán ovat asuneet tuolla Länsi-Irlannin syrjäisessä kolkassa jo niin kauan, että heistä on tullut osa kyläyhteisöä ja he tuntevat ihmisten tavat ja puheet; toisaalta kukaan ei kuitenkaan ymmärrä paksua murretta puhuvaa "hammaslääkärin painajaista" Paddya - ei edes Paddyn läheisin ystävä! Maalaiselämän lisäksi Irlannin läpikäymän muutokset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset, ovat esillä, samoin Suomen ja Irlannin samanlaisuudet ja erot.

Tänään ystävänpäivänä minulla oli ajatuksena kirjoittaa jotain kirjoista ja ystävyydestä, mutta olen tehnyt sen jo pariin otteeseen edellisvuosina enkä halua toistaa itseäni: olen kirjoittanut niin kirjallisista ystävistä kuin rakkauskirjoistakin. Tänään kaiken lisäksi pääsin mukaan muutaman Hesarin riviinkin rakkauskirja-aihetta sivuten. Siksi jatkan uskollisesti matkakirjojeni teemaa ja Hanna Tuurin omaelämäkerrallisen kertomuskokoelman Tuulen maan myötä kuljetan teidän vihreään Irlantiin. Kun oikein mietin, niin Tuulen maassa on paljonkin ystävyyteen sopivia sävyjä (vaikka juhlapäivä on hieman eri kuin tämänhetkinen):

Pihallamme kajahtelee englannin eri muotojen sekamelska: brittienglannin yleviä, kitalaesta kaartuvia vokaaleja, amerikanenglannin vahvoina vääntyviä, leukavi konsonantteja ja minun korvaani tavallisimmalta kuulostavaa iirin kielen soinnuttamaa Irlannin englantia. On halloween. Kanssamme sitä viettävämään ovat tulleet Ciaránin vanhemmat, englantilaisnaapurimme Jane ja Harry ja amerikkalaiset McDooleyt.

Tuuri kirjoittaa elämästään Irlannissa selkeästi ja kauniisti: tavalla, josta on helppo saada kiinni. Hän tarinoi niin ihmisistä kuin kaikenlaisista tapahtumista. Vaikken ole koskaan käynyt Irlannissa, tunsin pääseväni sisälle maisemaan ja ihmistyyppeihin. Sain nauraa, liikuttua, ihastua ja nauttia arjen suurista ja pienistä sattumuksista.

Pidin kirjassa ihan kaikesta. Tuulen maa ei tietenkään ole suurta tai edes kovin omaperäistä kirjallisuutta ja se kytkeytyy matka- ja ulkomailla-asumiskirjallisuuden pitkään ketjuun kaikkien petermaylejen ja Toscana-kirjojen joukkoon. Silti ero suureen massaan on ainakin minulle selkeä: Tuuri ei kikkaile tai yliromantisoi. Hän kuvailee luokkayhteiskuntaa ja EU:n vaikutuksia - Olli Rehnkin saa osansa -, ottaa kantaa Irlannin politiikkaan ja sitten seuraavaksi kertookin lehmistä tai verenpisaramajasta (vaikkeivat verenpisarat varsinaisesti kukoistakaan). Tuuri kirjoittaa tarkkanäköisesti ja hauskasti, minkä ohella hänen tekstillään on rauhoittava vaikutus. Minä olen enemmän arkisen kuin räiskyvän kerronnan ystävä ja ehkä siksikin Tuurin pienet tarinat ja niiden tempo niin viehättävät.

En tiedä, kirjoittaako Tuuri ihanammin ihmisistä vai maasta. Ihmiset ovat sellaisia kuin kaikkialla: omalaatuisia, resuisia, rakkaita, tympeitä, huumorintajuisia, kovan onnen lapsia ja onnenpekkoja - yhtä kaikki tärkeitä ja eläviä, tarinoita täynnä. Tarinoita täynnä on myös maa, jossa "elämä on kuin valtameren aalloissa". Irlanti menee ylös ja alas, oman maan ja ulkomaiden politiikka ja taloussuhdanteet keinuttavat sitä. Ihmiset tulevat ja menevät, maaseutu autioituu. Mutta niilläkin, jotka lähtevät, on pitkät juuret. Ja ne jotka jäävät, ovat sitkeää sorttia.

Siksi Tuulen maa on kuin nimensä, samalla kertaa raikas kuin Irlantia pyyhkivä tuuli ja silti juureva ja multainen kuin maa kaikkien mayolaisten jalkojen alla. Näiden tarinoiden parissa minä viihdyin.

---
Myös Amma ja Sara ovat viihtyneet Tuulen maassa.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Kustantaja: Tammi 2011 (pokkaripainos 2012)
Alkuteos: Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto
Suomennos (englannista): Jyrki Kiiskinen
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 175
Mistä: Ostos
Japanilainen muistelma / elämäkerta


Näin minä joka tapauksessa aloitin juoksemisen. Olin silloin 33-vuotias. Yhä tarpeeksi nuori, vaikken enää nuori mies. Sen ikäisenä Jeesus kuoli. Sen ikäisenä alkoi F. Scott Fitzgeraldin alamäki. Se ikä saattaa olla elämän vedenjakaja. Sen ikäisenä minä aloitin juoksijan elämän, ja siihen kohtaan osuin myöhäinen mutta todellinen alkuni romaanikirjailijana.

Olen aloittanut uudelleen juoksemisen. Vuosituhannen vaihteessa sisäinen sohvaperunani heräsi ja minusta tuli aktiivijuoksija: kävin lenkillä miltei päivittäin ja pari kertaa ylitin puolimaratonin mitankin. Sitten raskauksieni ja äitiyslomieni myötä minusta tuli sohvaperuna, joka liikkui lähinnä leikkipuistoon ja hyppi muutaman pompun trampoliinilla. Aina toisinaan yritin: ostin uudet lenkkarit, lähdin kiertämään lähitienoita, jokivartta, naapurikaupunginosan mäkisiä maastoja. Mutta ei, sohvan kutsu oli vastustamaton. Joulukuussa (!) ryhdistäydyin ja nyt olen jo reilun kuukauden päivät käynyt lenkillä kolmesti viikossa. Aluksi kävelin ja hölkkäsin ja puuskutin. Nyt hölkkään jo vitosen, vaikka puuskutankin vielä vähän. Juoksemisesta voin puhua toivottavasti jo kesällä.

Hitaalla hölkälläni en siis vielä voi puhua suoranaisesta juoksemisesta, mutta yksi suosikkikirjailijani Haruki Murakami voi. Hänen omaelämäkerrallinen kirjansa (ehkä voisi puhuakin ihan elämäkerrasta) Mistä puhun kun puhun juoksemisesta piti minua otteessaan viime viikolla. Se on paitsi kirja kirjailijuudesta ja juoksemista, toimii se hyvin myös matkakirjana; viime viikollahan kerroin, että aion lukea nyt talviaikaan lukea matkakirjoja ja matkateemaisia teoksia. Murakami kirjoittaa, luennoi ja juoksee eri puolilla maapalloa: Havaijilla, Kreikassa, kotiseudullaan. Lukekaa, kuinka hienosti hän kuvailee esimerkiksi New Yorkin syksyä:

New Yorkilla on todellakin erityinen charminsa marraskuussa. Ilma on puhdasta ja kirpeää. ja lehdet Central Parkin puissa alkavat juuri muuttua kullanvärisiksi. Taivas on niin kirkas että voi nähdä miten kauas tahansa ja pilvenpiirtäjät heijastavat ylenpalttisesti valoa. Tuntuu kuin voisi jatkaa kulkua korttelista toiseen, loputtomasti. Kalliit kasmirtakit täyttävät Bergdorf Goodmanin ikkunat, ja kaduilla tuoksuu paahdettujen manteleiden herkullinen tuoksu.
Pystynkö nauttimaan New Yorkin syksystä juostessani kisapäivänä noita samoja katuja?

Nauttiiko Murakami juoksemisesta vai ei? Ja millaista on juosta erilaisina vuodenaikoina, yksin ja kilpailuissa? Entä millaista on olla romaanikirjailija, mistä Murakami on uransa aloittanut? Tämä kaikki selviää ainakin osin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta -kirjasta. Murakamin ajatukset ja elämä kiinnostavat minua, totta kai, mutta kaikki tuo ei ole syynä siihen, miksi kirjan luin.

Luin kirjan, koska olin kuullut siitä niin paljon kehuja. Esimerkiksi Sara luonnehtii kirjaa miellyttäväksi ja osin filosofiseksikin. Tätä kirjoittaessani nyökyttelen: juuri noin! Eikä Murakamin kohdalla kyse ole mistään light-filosofiasta, vaan yhden ihmisen tavasta elää elämäänsä. Liisa taas ilahtui siitä, että löysi juoksukirjasta saman kirjallisen äänen, joka lumosi hänet Norwegian Woodissakin. Nyökyttelen tällekin. Nimittäin: en muista, olenko kirjoittanut blogissani, sanonut ääneen jollekin vaiko vain ajatellut, että Murakami voisi kirjoittaa vaikka jotain teknisiä ohjeita tai neulontakirjan ja lukisin kaikkea kiinnostuneena (vaikken koskaan lue ohjeita enkä osaa tehdä käsitöitäkään). Murakami ei usko kirjailijan tai juoksijan flown olemassaoloon, mutta tietynlainen lukijan saavuttava flow hänen kirjassaan on. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on nimittäin äärettömän rentouttavaa luettavaa. Se on myös kiinnostavalla tavalla intiimi: Murakami ei paljasta itseään suuria, mutta tulee silti ihan liki lukijaansa. Lisäksi Murakami kuvaa niin ihanasti vaikkapa Bostonin seudun kesää jäätelöineen ja demokraattisenaattoreineen. Uuden Englannin syksy taas on lyhyt ja ihana syksy kuin elokuvissa. Ja sitten on myös kuuma Kreikka, jossa ei juurikaan näe juoksevia (japanilaisia). On luentoja, on kotimaa, on vaimo, on kaikki se elämä, joka mahtuu juoksemisen ja kirjoittamisen väliin.

Joskus voisi ajatella, että on suorastaan rasittavaa lukea kirjailijan kirjoitusta omasta kirjoittamisestaan, mutta Murakamin kohdalla sekin ilo. Kirjoittamisessa ja juoksemisessa kyse on Murakamin mukaan ahkeruudesta, tavoitteista ja "äärimmäistä ponnistuksista omissa rajoissa". Kyse on myös lahjakkuudesta: on nimittäin melkoinen taito saada lenkkipolulla naama punaisena puuskuttava humanistipoloinen lukemaan juoksukirja miltei yhdellä istumalla. Murakami on kirjoittanut hienoja romaaneja, mutta tämä omaelämäkerrallinen teos on ihana ja tunnelmaltaan vangitseva sekin.

Suurimman osan siitä, mitä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä.

Antti Hyry: Uuni

Antti Hyry: Uuni
Kustantaja: Otava 2009
Kansi: Juha Markula
Sivuja: 400
Mistä: Ostos
Kotimainen romaani

- Vielä hetki, sanoin. Ihmisen elämä on yhtä odottamista, mietin. Vaikka uuni olisi kuinka kuuma ja leivät leivottu, niin vielä hetki.

Mies rakentaa uunin ja miettii maailmanmenoa: Pietari ja Hanna ovat eläköitynyt aviopari, joka on muuttanut takaisin kotiseudulle Iijoen maisemiin Perämeren äärelle. Heidän talonsa, entinen kesäviettopaikka, kaipaa uunia. Pietari haluaa ison, hyvän uunin. Uunintekijän tulee tietää ja osata monenlaista, hankkia tarvikkeet, määrittää mitat ja osata muurata. Pietari rakentaa ja pohtii siinä samalla asioita menneestä tulevaan, vuodenajat vaihtuvat, mansikat kypsyvät, pääskyset lentävät, syysmaitikki kukkii ja lunta sataa. Elämää etenee ja uuni rakentuu.

Antti Hyryn Uuni on muutaman vuoden takainen Finlandia-voittaja, Hyry puolestaan kotimaisen modernismin pitkäaikaisia ja keskeisiä nimiä. Jokunen aika sitten pelkäsin, että Hyryn teokset ovat makuuni liian pitkäpiimäisiä, sitten kävin muutaman bloggaajan kanssa innostavaa keskustelua Uunista ja lopulta töiden puolesta luin Kiviaholinna-teoksesta Vesa Haapalan artikkelia Hyryn Aitasta. Haapalan teksti innoitti minua niin, että päätin lukea Aitan, mutta sain Uunin käsiini aikaisemmin - ja jo varsin suurin odotuksin.

- No tulithan sinä, Hanna sanoi.
- Tulin.
- Tässä olisi nyt vain tällaista, keitettyjä perunoita ja lihahyyteöä ja viiliä, sitten kyllä tomaatteja ja salaatinlehtiä ja tuoreita mansikoita. Mansikoitten kanssa on kyllä jäätelöä. Hannu soitti että huomenna saa lisää. Otan saman verran, kaksi laatikkoa Honeoyeta ja neljä Polkaa. 
- No hyvä. Saako tähän istua, kun voi olla vähän pölyinen.
- No tämän kerran, Hanna sanoi.

Nimensä mukaisesti Uuni on tarina uunin rakentamisesta, mutta vain pinnaltaan. Hyry luo Uuninsa kautta kokonaisen miehen, parisuhteen, suvun sekä osin ammatillisen ja uskonnollisen yhteisönkin maailman. Pietari rakentaa uunia ja hankkii uunin rakentamiseen kuuluvia tarvikkeita, mutta myös marjastaa, syö kalakeittoa, orsileipää ja jäätelöä. Hän keskustelee vaimonsa kanssa: marjasoppa ja sämpylä ovat ihan hyvää, mihin Hanna vastaa, että niin on. Hanna on se, joka istuu pöydän päässä. Pietari tapaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan, käy lestadiolaisten seuroissa, pohtii ystäviään ja vierailee Ruotsissa. Hän myös vaipuu haaveisiinsa ja tarkkailee luontoa: miten yksinäinen pensas puistelee itseään tuulessa niin kuin koira tai kana. Rivien väleihin mahtuu monenlaisia merkityksiä ihmiselosta: Miten liikkuu savu, vesi, aika,  ääni, ihmisen mieli; uuni on kaunis, vähän vino, mutta niin on ihminenkin.

Rakenteellisesti Uuni etenee kronologisesti, mitä uunin muuraukseen tulee, mutta kulkee muistoissa ja kurottautuu myös tulevaan. Kertoja on koko ajan Pietari, aluksi minä-muotoisena, myöhemmin yhä enemmän ja enenmmän kolmannessa persoonassa. Hyryn kieli on yhtä konstailematonta kuin romaanin arkinen aihepiirikin. Kerronta on niukkaa ja toteavaa. Silti se on kaunista, sulavaa ja piilohumoristista (vaikka vitsejäkin kerrotaan, muun muassa savolaisista). Uunia lukiessani minut valtasi kotoisa olo. Kokonaisuudessaan Hyryn tekstiinon helppo heittäytyä ja romaanin rauhallinen tempo välittyy lukukokemukseenkin lumoavalla tavalla - kuin lukisi pitkää haikua.

Ostin Uunin syksyllä, mutta säästelin kirjaa tänne joulunalusviikolle saakka. Toivoin, että Hyryn romaani olisi minullekin yhtä suuri elämys kuin Minnalle ja Saralle, joiden lukumakuun luotan melkein täysin. Ja se oli. Kyllä osa ihmisen onnea on siinä, kun on uuni ja uunissa paistettua leipää. Uuni on yksi kirjavuoteni aarteista, kirja joka kertoo tapahtumiaan enemmän. Uunista jää rauhallinen olo, hyvä mieli - kirjan luettuani huomasin, kuinka paljon olin tietämättäni kaivannut jotain tällaista.

David Guterson: Lumi peittää setripuut

David Guterson: Lumi peittää setripuut
Kustantaja: Otava 1996
Alkuteos: Snow Falling on Cedars 1994
Suomennos: Markku Päkkilä
Sivuja: 461
Mistä: Omasta hyllystä
Yhdysvaltalainen romaani

Ulkona pohjoistuuli puhalsi lakkaamatta lisää lunta oikeustalon päälle. Puoliltapäivin kylää peitti melkein kymmensenttinen lumikerros, mutta lumi oli niin kevyttä että se hädin tuskin pysyi maassa. Se pöllysi pitkin Amity Harborin katuja kuin jäinen sumu tai aaveiden hengitys - kuin puuteroitu tomupyörre, hyisen kylmä luupöly tai kimppu toisiinsa kietoutuneita valkoisia savukiehkuroita.

San Piedron saarella Seattlen edustalla on totuttu ankariin oloihin ja säänvaihteluihin: kuumiin kesiin, sankkaan sumuun ja jatkuvaan lumisateeseen. Saarelaiset ovat ahkeraa väkeä, ja kaikki tuntevat toisensa. Toinen maailmansota kuitenkin repi väestön kahtia, kun japanilaistaustaiset, nuo japsit ja japsihuorat, karkotettiin saarelta sodan ajaksi. Nyt vuosien jälkeen moni vanha elämänkokemus punnitaan uudelleen, kun japanilaissyntyistä Kabuo Miyamotoa syytetään kaikkien tunteman saksalaisjuurisen kalastajan Carl Heinen murhasta. Oikeudenkäyntiä seuraa jokainen saaren asukki, läheisimmin paikallislehden toimittaja Ishmael Chambers ja Kabuon vaimo Hatsue.

David Gutersonin esikoisromaani Lumi peittää setripuut on minulle rakas lukuromaani vuosien takaa hieman samaan tyyliin kuin keväällä 2011 esittelemäni Mary Wesleyn Kamomillapiha. Gutersonin kirjan hankin muistaakseni joululahjaksi saamallani lahjakortilla vuonna 1997 tai 1998 ja ihastuin kirjaan niin, että käytin seuraavaa lainausta jopa omassa gradussani.

Kun mansikka-aika alkoi olla lopuillaan heinäkuun alussa, poimijat saivat päivän vapaata Mansikkajuhlaa varten. Joku saaren nuorista tytöistä kruunattiin mansikkaprinsessaksi, hakujinit grillasivat lohta ja vapaapalokunnan joukkue pelasi softball-ottelun saaren japanilaisten joukkuetta vastaan. Puutarhakerholaiset esittelivät mansikoitaan ja verenpisaroista sommiteltuja kukkakoreja, ja kauppakamari antoi palkinnon paraatin komeimmalle vaunulle.

Lumi peittää setripuut on monessa mielessä vastakohtien tai vastinparien kirja: on kaksi eri aikatasoa, sota ja rauha, nainen ja mies tai miehet, on mansikkainen kesä ja luminen talvi, on vapaus ja vankeus, elämä ja kuolema, japanilaiset ja amerikkalaiset. On yhteisö ja yksinäisyys, me ja muut, aina muukalaisvihaan saakka . Näitä vastakkaisuuksia Guterson käsittelee taidolla: hän luo elävän saaren, jonka asukkaita monet kipupisteet painavat. Hän kirjoittaa ihmiset arkisiksi ja toimeliaiksi, lannistumattomiksi ja pohjimmiltaan haaveellisiksi.

Luin siis romaanin nyt toisen kerran. Tälläkin lukukerralla ihastelin Gutersonin luonto- ja yhteisökuvausta. Mansikkajuhla kuvastaa mennyttä aikaa, nuoruuden ja rakkauden kesää. Romaanin nykyhetkessä taas sataa koko ajan lunta, kauniina lumiryöppyinä ja kaiken peittäen. Lumi korostaa mainitsemiani vastinpareja, peittää symbolisesti alleen paljon ennakkoluuloja ja kaunaa.

Vanhan suosikkikirjan lukemiseen liittyy aina riskejä: joskus muistikuvissa elävä kirjan taika katoaa, toisinaan se vain vahvistuu. Nyt kävi niin, että osa taiasta katosi. Lumi peittää setripuut on pohjimmiltaan tuikitavallinen lukuromaani, jossa oikeussalidraamalla - onhan tutkittavana kalastajan kuolema, murhasyytekin - on suurempi rooli kuin muistin. Kokonaisuudessan tarina on yllätyksetön, joskin vetävä ja koskettava sekä koko ajan ehjä. Minun on pakko mainita, etten välitä oikeudenkäynteihin keskittyvistä kertomuksista, mutta Gutersonin romaanissa oikeudenkäyntikuvaukset nivovat menneen ja nykyhetken ja sallivat uskottavien ja samastuttavien henkilähahmojen vajota muistoihinsa - rakentaa tarinan muita ajallisia tasoja.

Vaikkakin tavallinen ja vähemmän rakas kuin 15 vuotta sitten, oli Gutersonin romaani uudellakin lukukerralla vetävä ja hyvä, mutta kuitenkin vain yksi laadukas lukuromaani muiden joukossa. Ja tällä kertaa se riittää: luminen ja mansikkainen saari Seattlen edustalla tarjoaa puitteet kelpo romaanille - romaanille ihmissydämen tutkimattomista sopukoista.

E.M. Forster: Hotelli Firenzessä

E. M. Forster: Hotelli Firenzessä
Kustantaja: Gummerus 1986
Alkuteos: A Room With a View 1908
Suomennos: Hanna-Liisa Timonen
Sivuja: 252
Mistä: Ostos nettiantikvariaatista
Englantilainen romaani

"Minun huoneessani on näköala."
Neiti Bartlett äimistyi. Täysihoitoloissa oli yleensä tapana, että vieraita tarkkailtiin vaivihkaa päivä pari ennen kuin ruvettiin puheisiin, ja usein kävi niin että toinen todetiin "kelvolliseksi" vasta kun tämä oli lähtenyt pois. Hän tiesi, että tunkeilija oli sivistymätön jo ennen kuin edes vilkaisi tätä.

Firenze piazzoineen avaa uuden maailman Lucy Honeychurchille, hyvästä perheestä lähtöisin olevalle englantilaistytölle. Lucy on matkustanut ulkomaille yhdessä serkkunsa Charlotten, tuon varsin kuivakkaan vanhanpiian, kanssa. Naisten huoneen ikkunat eivät aukea viehättäviin maisemiin, mutta herra Emerson ja tämän poika George vaihtavat huonetta naisten kanssa. Emersonit eroavat muista englantilaisista, he vaikuttavat epäsovinnaisilta ja rohkeilta. Aika Italiassa muuttaa kaiken: Lucy joutuu satunnaisen ryöstömurhan silminnäkijäksi ja George Emerson on sopivasti paikalla auttaakseen Lucya. Myöhemmin Englannissa Lucy on kihloissa Cecil Vysen kanssa. Hänen täytyy kuitenkin löytää oma tiensä ja pohtia sovinnaisuussääntöjä sekä oman yhteiskuntaluokkansa määrittämiä rajoja.

E.M. Forsterin Hotelli Firenzessä, kuten kirjailijan muutkin teokset, ovat olleet lukulistallani jo yli 20 vuotta. Vuonna 1908 ensimmäisen kerran ilmestynyt romaani suomennettiin vasta sen pohjalta tehdyn menestyselokuvan ilmestymisaikoihin 1980-luvulla.  Aloittelin kirjaa lukiolaisena, mutta pidin teosta liian kuivakkaana enkä muistaakseni katsonut elokuvaakaan. Ostin kirjan kesällä nettiantikvariaatista ja nyt marraskuun pimeällä mieleni karkaili sekä Italiaan että Englantiin.

Elämä, siinä määrin kun hän vaivautui pohdiskelemaan sitä, oli varakkaiden, miellyttävien ihmisten piiri, jossa jokaisella oli samat harrastukset ja samat viholliset. Siinä piirissä ihminen ajatteli, meni naimisiin ja kuoli. Sen ulkopuolelle jäivät köyhyys ja sivistymättömyys, jotka yrittivät tunkeutua piirin sisään.

Forsterin yli sata vuotta sitten kirjoittama teksti on nautittavaa luettavaa: romaanin kieli on edelleenkin raikasta, tarina on ehjä ja henkilökuvaus tarkkanäköistä - eikä turhan lempeää. Forster on paikoin piikikäs, hän esimerkiksi pohtii kaikkitietävän kertojansa äänellä sitä, millaista on kun ihmiset menettävät suhteellisuudentajunsa salaisuuksien äärellä tai kuinka ahtaat varakkaiden ja (epä!)miellyttävien ihmisten piirit ovatkaan. Kielen sujuvuudesta ja siten nautittavasta lukukokemuksesta on kiittäminen varmasti myös vasta 1980-luvulla valmistunutta suomennosta. Ajatusleikkinä voi pohtia, millainen aikalaissuomennos olisi ollut. Sen verran sujuvaa Forsterin teksti on, että kirjailijan muuta tuotantoa voisi kokeilla lukea myös englanniksi.

Romaanin englanninkielinen nimi A Room With a View kuvaa erinomaisesti sekä kirjan sisältöä että koko romaanin ideaa, sillä pohjimmiltaan teoksessa on kyse näköalasta: näköalasta luokkayhteiskuntaan, naisen oikeuksista oman elämänsä näköalaan sekä huoneena - tai huoneina ja talona - sosiaalisten suhteiden ja parisuhteen näyttämönä. Suomenkielinen nimi Hotelli Firenzessä jää alkukielisen jalkoihin, mutta Firenze on toki paitsi romaanin ensimmäisen osan tapahtumapaikka ja romaanin kaikkien tapahtumien alkusyy, myös paikka jonne Englannissakin palataan. Sussexlainen Wealdin metsämaa vertautuu Carraran vuoriin ja englantilaisten ja italialaisten niin erilaiset tavat rinnastuvat tuon tuostakin, kun vastakkain joutuvat pidättyväisyys ja eloisuus, oma tahto ja peitellysti intohimokin.

Hotelli Firenzessä on rakkausromaani, mutta se on myös brittiläistä luokkayhteiskuntaa ja tuon yhteiskunnan tekopyhyyttä ruotiva romaani. Lisäksi se on tapakulttuurin pakossa elävien ihmisten kuvaus. Täten erityisen mielenkiintoiset ovatkin kirjailijan kirjoittamat jälkisanat, joissa hän jatkaa päähenkilöidensä elämää. Lucyn ja Georgen myöhemmät vaiheet eivät tunnu lainkaan tylsiltä tai selittelevältä lisältä tarkkanäköisen romaanin jälkisanoina.

---
Kuvasin kirjan Venuksen syntymää vasten, koska Botticellin maalauksella on pieni rooli kirjassa ja koska oma turistitaidejulisteemme on ostettu juurikin Firenzestä.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu
Kustantaja: Teos 2011
Kansi: Nina Leino
Sivuja: 390
Mistä: Ostos
Kotimainen romaani

Tarkoitan, että kun kuvat alkavat välähdellä valkokankaalla (miten vaikea sitä olikaan pystyttää hallin peräseinälle), minä astun itse kankaalle, elämään jälleen näkymättömänä ihmisten ja esineiden keskellä, niin kuin kauan sitten. En ymmärtänyt silloin kohtaloani ollenkaan - rakensin vain maailmani parhaani mukaan, ja toiveeni olivat kohtuuttomat. Nyt tiedän sen kyllä.

Ainutlaatuinen elokuva esitetään vain yhden kerran. Elokuva kertoo, millaista elämä todellisuudessa oli marsalkka Mannerheimin kodissa. Kyse ei ole mistä tahansa elokuvaesityksestä, vaan totuuden, muistojen, elokuvan, faktan ja fiktion spiraalista, jossa euroajan Helsinki kohtaa vuoden 1935 marraskuun kolmannentoista päivän Kalliolinnantiellä Kaivopuistossa. Kalliolinnantien talossa asuvat Mannerheim, vuokralainen, ja hänen tyttärensä, kävelyille kaipaava Sophie. Huvilassa on kiire: rouva Lehtinen valmistelee illallista, jonne on kutsuttu muun muassa laulaja Aulikki Rautawaara, Juho ja Alli Paasikivi sekä Gerda ja Risto Ryti. Nykyajassa elokuvan tekijä kommentoi filminsä tapahtumia.

Elokuva on kaiken alku Eeva-Kaarina Arosen Kallorummussa, muutaman vuoden takaisessa Finlandia-ehdokkaassa. Kahdessa aikatasossa liikkuva tarina kuljettaa lukijansa Mannerheimin lähipiirin yksityisimpien asioiden äärelle, kaikkea todistaa vain elokuvantekijä. Mutta kuka elokuvaohjaaja on, kuka toimii kaiken kertojana?

Olen käynyt sen yön mielessäni niin moneen kertaan, että että luulisi kertomuksen ottavan jo alkuperäisten tapahtumien paikan. Silloinhan syntyy tarina, joka on usein alkulähdettään mielenkiintoisempi. Sanat niittaavat paikoilleen ohimeneviä tunnelmia, epämääräisiä aavistuksia ja jopa asioita, joita ei ollenkaan ollut. Kaikki ne tähtäävät samaan, totuuden muodostamiseen, ja niin totuus saa muunnelman avulla uuden hahmon, joka alkuperäistä suurempi, tarkempi ja vahvempi.

Kallorumpu on romaani, jollaista en ole ihan heti lukenut. Se ei vertaudu muihin, vaan on ihan omaa luokkaansa. Sanonpa näin heti alkajaisiksi. Se on omaa luokkaansa, koska se on vaikea ja silti koukuttava, koska se uskaltaa katsoa palvottua kohdettaan uusin silmin ja koska se on kirjoitettu hyvin, lukijaa arvostaen.

Kirjoittaessaan Aronen taiteilee eri aikatasojen, kaikkitietävän kertojan ja lukuisten henkilöiden pään sisällä toisaalta tajunnanvirtaisesti, toisaalta tarinaa kuljettaen ja arvotusta kasvattaen. Hänen tekstinsä näyttää ihmisen paljaimmillaan, mutta muistuttaa myös tähtipölystä, hän ei kohota ylhäisiä eikä unohda alhaisempiakaan. Ennen kaikkea Aronen ei riko eikä luo Mannerheim-myyttiä, vaan kuvailee marraskuisen päivän tapahtumia rikkaasti: tunnelma on vuodenaikaan sopivasti hämyinen, hieman samettiverhojen raskas; Salongissa vieraana olevat rouvat juovat kahvia Meissen-kupeista; Sophie on juonut kolme lasillista sherryä; Mannerheim seisoo alasti ja toisaalla itävaltalainen kamaripalvelija Hans Köpf haaveilee ompelemisesta. Toisaalta kertoja tarkkailee myös elokuvasalinsa yleisöä. Oman itsensä hän pitää salaisuutena. Aronen kirjoittaa kertojansa ja tämän näkemänä koko Mannerheimin illallisseurueen tarkkanäköiseksi, toisaalta nostalgiaan taipuvaksi, toisaalta pistäväksikin: laulatar Rautawaara on verenimijä, Sophie Mannerheim ylvään pintansa alla homssuinen, Mannerheim itse kaikkien rakastama - niin ihailtu, että huvilan ruokalistojakin varastetaan muistoksi ihmeellisestä vuokralaisesta.

Kallorumpu on aluksi hidas ja fragmentaarinenkin. Kirjaan ei pääse heti sisälle, mutta sitten kun Arosen kerronnan lumo tavoittaa lukijan, avautuu ihmeellinen maailma. Alkuun pysähtynyt tunnelma muuttuu, romaani imaisee mukaansa kaikkiin kerroksiinsa. Rikkonainen rakenne selittyy: romaanin maailma on samanlainen kuin elokuvantekijän kuvaama haitari-todellisuus: Välillä se on kokonaan auki levitettynä, niin että soittimen uumenista kuuluu yksi ainoa pitkä ulvaisu, diskanttia ja bassoa, ja näen yhdellä kertaa kaiken. Toisinaan haitari on supussa, ja laskoksista pilkahtaa milloin mitäkin. Molempia tarvitaan - ja molemmat näkyvät Kallorummussa, joka pala palalta ja säie säikeeltä avaa itseään lukijalle yhä enemmän ja enemmän aina yllättävään ja harvinaisen hienoon loppuunsa saakka.

---
Kallorummusta ovat kirjoittaneet myös Sara, Arja ja Erja.

Tänään kotona: 3 x sisustuskirja

Monen erinomaisen kotimaisen romaanin jälkeen poden pientä lukujumia. Kuun alussa lupailin, että nyt marraskuussa kotoilen hieman: luen mielelläni sisustuslehtiä ja -kirjoja, mutta en ole niitä kovinkaan usein blogissani esitellyt. Koska hyllyssä on useampikin, esittelen nyt kolme erilaista sisustuskirjaa ja jatkan kotoilua vielä myöhemminkin yhden joulu- ja yhden kokkauskirjan merkeissä. Kun omassa kodissa tälläkin hetkellä legopalikat valloittavat pinta-alaa, pyykkikasat odottavat kaapittamistaan, viimekeväiset virpomisvitsat ovat edelleen maljakossa keittiön kaapin päällä (no, vajaan puolen vuoden kuluttahan niitä tarvitaan taas!) ja yöpöydän kirjapino on kasvanut 11 kirjan korkuiseksi, on hauskaa sukeltaa siistien ja järjestettyjen kotien maailmaan.

Jonna Kivilahti: 12 x koti
Kuvat: Krista Keltanen
Kustantaja: WSOY 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 159
Kotimainen sisustuskirja

12x koti. Kaksitoista suomalaista kotia: romanttisia ja moderneja, maalla ja kaupungissa, kerrostalossa ja omakotitalotontilla. Mrs. Jones -blogistaan tuttu sisustustoimittaja Jonna Kivilahti ja mainos-, lifestyle- ja ihmiskuvistaan tunnettu valokuvaaja Krista Keltanen ovat yhdistäneet voimansa ja laatineet sisustuskirjan, joka esittelee erilaisia koteja. Kirja rakentuu siten, että koti esitellään kuvin ja jokaisen kodin asukkaat kertovat itse asuinsijastaan ja lopuksi sisustusalan ammattilaiset, kuten sisustusarkkitehdit tai muotoilijat, kommentoivat koteja.

On aina makuasia, millaisista kodeista ja millaisesta sisustuksesta pitää. Joku rakastuu pelkistettyyn tyyliin, toinen haluaa vaaleaa, joku virkistyy väreistä. Kun toinen haluaa kotiaan somistamaan Madonna-patsaan, luottaa toinen suomalaiseen muotoiluun. Tämä moninaisuus näkyy hienosti kirjan kuvissa: kodit ovat erilaisia, asujiensa näköisiä. Toki kirja eräällä tavalla myy unelmaa, mutta tekee sen makeilematta ja ammattitaidolla. Koska 12 x kodissa kyse on ihmisten omista kodeista, en ota kantaaa siihen, mitä mieltä itse kunkin sisustuksesta olen. Sen sanon, että muutama koti edustaa tyyliä, jota vältän, mutta monessa kodissa "kyläilin" mielelläni. Omiksi suosikeikseni nousivat Krista Keltasen oma koti, vanha ja värikäs puutalo, sekä Mikaelin ja Antin Villa Hattarala ihan vain värikkään hulluttelunsakin vuoksi. Näitä kahta kotia yhdistää puutalomiljöö (jollaisessa en itse asu) ja taiteellisuuden ja mutkattomuuden yhdistelmä - kotoisuus. Myös Rillan 1970-luvun talossa sijaitseva koti Marimekkoineen ilahdutti.

Kokonaisuudessaan kirja 12 x koti on raikas ja ilahduttavan monipuolinen. Sen taitto on selkä, teksti hyvää ja toteutus kauttaaltaan onnistunut.

Ilona Pietiläinen: Hulivilin onnenhetket. Juhlia & sisustusta lapsille
Kuvat: Hanne Manelius
Kustantaja: Docendo
Sivuja: 136
Mistä: Lahja
Kotimainen lastenhuoneisiin keskittyä sisustuskirja

Cowboyt, kummitukset, prinsessat ja ihan tavalliset lapset tai heidän huoneensa ja juhlansa ovat pääosassa useita sisustuskirjoja tehneen ja bloggaajanakin tunnetun Ilona Pietiläisen kirjassa Hulivilin onnenhetket. Hanne Maneliuksen runsaat ja kauniit kuvat ovat keskeisiä lastenkamareihin kurkistavassa teoksessa.

Hulivilin onnenhetket jakautuu kolmeen teemaan: Lastenjuhliin, Lastenhuoneisiin ja Iloisiin ideoihin. Juhlat keskittyvät kesän ja talven juhliin, kuten puutarhakutsuihin, halloweeniin ja jouluun. Vierailtavat lastenhuoneet ovat osin tuttuja lifestyle-bloggaajien kodeista ja loppupuolen askarteluideat ovat houkuttelevia, mutta vaativat kädentaitoa.

Kokonaisuus toimii, mutta lukijalle tulee väistämättä aavistuksen karkkimainen olo. Värit ovat pastellisia, lippunauhat ja viirit heiluvat, kaikki on melko vaaleanpunaista ja vaaleaa turkoosia. Parhaiten kirja uppoaa varmasti romanttisten lastenhuoneiden ystäville. Minäkin haaveilen sellaisista, mutta vaikka kuinka yrittäisin luoda lasteni huoneisiin tyylikästä lastenkamariromantiikkaa, niin muoviroina ja kirjakasat valloittavat lasteni valtakunnat. Onneksi kirjaan mahtuu myös reippautta, pidin tavattomasti huoneesta, jossa seinällä on koulun liikuntatunnilta tutut puolapuut. Sellaiset kuin saisi omaankin kotiin! Hauskimmat ja hurjimmat kuvat kertovat halloween-kekkereistä: aika hieno asu ja rekvisiittaa, eikö vain?

Kaiken kaikkiaan Hulivilin onnenhetket innostaa suunnittelemaan lastenjuhlia ja luo nostalgisen kuvan huolettomasta, onnellisesta ja myös melko hattaraisesta lapsuudesta. 6- ja pian 8-vuotiaat lapset ihastuivat kirjaan ja olemmekin selailleet teosta yhdessä miltei viikottain.

Taina Vuohelainen: Meillä on joulu
Ruokaohjeet: Marja Samuli
Kuvat: Arto Vuohelainen
Kustantaja: Otava 2010
Sivuja: 160
Mistä: Ostos nettiantikvariaatista
Kotimainen joulukirja

Viimeistään marraskuussa alan fiilistellä joulua. Olen ihan auttamaton jouluihminen ja olen jo ehtinyt leipoa vuoden ensimmäiset joulutortut, juoda glögiä ja puolisalaa kuuntelin tällä viikolla jo joululaulujakin. Kotia en ole vielä joulukoristellut, mutta talvi(!!)valoja olemme mieheni kanssa viritelleet sinne tänne - emmekä tunnu olevan ainoita naapustossamme, useillakin pihoilla on pensaissa tai terassinkaiteella pienet valosarjat. Siksi olen kaivanut esille myös joulukirjoja. Hankin yleensä yhden joulukirjan vuodessa. Olen löytänyt ihania ja myös sellaisia, joista olen luopunut heti saatuani jonkinlaisen vastareaktion kirjan tyyliä kohtaan. Tänä vuonna olen ilmeisesti ihan pidättelemätön, koska tekijäkolmikko Taina Vuohelaisen, Marja Samulin ja Arto Vuohelaisen Meillä on joulu on peräti toinen joulukirja, jonka olen hankkinut.

Meillä on joulu nojaa jouluisen sisustus- ja fiilistelykirjallisuuden perinteisiin. Se on luminen, kaunis, tunnelmallinen ja hyvin, hyvin perinteinen. Se johdattaa joulun aikaan aina itsenäisyyspäivästä loppiaiseen saakka. Taina Vuohelainen kirjoittaa varmalla otteella, innostavasti ja lämmöllä. Hänen tekstistään välittyy rakkaus jouluun. Marja Samulinin ruokaohjeissa on uutta ja vanhaa: piparkakkutalo on jouluinen must meilläkin, suklaa-puolukkakakku kuulostaa raikkaalta ja kokeiltavalta, mutta parsakaalilaatikkoa en aio kokata. Arto Vuohelaisen kuvia olen bongannut useista aikakauslehdistä, Meillä on joulussa hänen kuvissaan on juuri se oikea joulukirjan tunnelma: hyasinttien, kuusen ja lumisten päivien tuoksu herää kuvissa ikään kuin eloon ja leijailee lukijan mieleen.

Mitään yllättävää kirja ei tarjoa ja suosittelen sitä vain kaltaisilleni jouluentusiasteille, mutta joulukirjojen tarkoitus on ollakin perinteisiä, nostalgiaa tulvivia. Meillä on joulu on tyylikäs joulukirja, joka saattaa ajan myötä muodostua minulle yhtä rakkaksi kuin jo linkittämäni Outi Loimarannan ja Marjo Koivumäen Oi ihana joulukuu. Marttojen joulukirjaa ei silti voita mikään!

--

Hulivilin onnenhetkistä on kirjoittanut myös Leena. Seuraavassa postauksessani palaan takaisin romaanikirjallisuuden äärelle. Muistakaa myös Lumiomenan viisivuotisarvonta, vielä on reilu viikko aikaa osallistua!

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Kustantaja: Teos 2013
Graafinen suunnittelu: Camilla Pentti
Mistä: Ostos
Sivuja: 522
Kotimainen romaani

Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken, tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista äitiä, tuollaista houkkaa.
Ei ihmistä voi kohdella näin, Marina huusi, ihmistä. Ettekö te tiedä, kuka olen?
Nousin, kävelin miesten luo. Matkalla huomasin että puristin kiveä, joka oli jäänyt Mustanmeren rantalavasteesta käteeni. Sujautin sen laukkuni pohjalle, tilaisuus teki varkaan, eikä se ollut ensimmäinen kerta.

Marina, tunnettu ja arvostettu runoilija on panennut tyttärensä kanssa Venäjän vallankumouksen jaloista, jotta voi elää yhdessä tyttärensä Aljan ja miehensä, valkoisen armeijan palveluksessa työskennelleen Sergei Efronin kanssa. Elämä, vuosikymmenet ja toinen maailmansota erottaa perheen ja lopulta kuljettaa heidät kaikki takaisin kotimaahan. Kirjoittaminen, politiikka, menetykset, puute, luottamus ja sen puute sekä aina kuitenkin rakkaus kantavat - ja hajottavat.

Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme kertoo erään merkittävimmän venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna "Alja" Efronin tarinan. Toteen pohjautuva fiktio kuvaa Stalinin vainojen aikaa ja kulkee sekä 1930-40-lukujen taitteen Moskovassa kuin vuoden 1923 Tsekkoslovakiassa, mutta liikkuu muistojen tasolla myös muualla Euroopassa, etenkin Pariisissa, ja Venäjällä, kaukana Komissa ja Tataariassa. Melkein koko ajan on elokuu.

Minä näin silloin kaiken ja hän näki myös, että minä näin.
Hän tiesi etten ollut lukenut hänen muistivihkoaan, en sivuja jotka olivat dokumentoineet kaiken mitä olin sanonut ja tehnyt, kaiken mitä tässä talossa oli keväästä asti puhuttu, kirjat jumalat ja pilapiirrokset. Jos olisin lukenut, olisinko voinut estää kaiken tämän, sen mitä oli jo tapahtunut? Olisinko lakannut luottamasta häneen? En, sillä olin päättänyt luottaa tähän ihmiseen, tapahtui mitä tahansa.

Toivon Pelolle Finlandia-ehdokuutta. Kirja on ansainnut kaikki kehunsa. Se on upea kieleltään ja kiinnostava aihepiirinsä osalta. Pelo kirjoittaa vahvasti - ja, sanaleikinkin uhalla, pelotta. Hänen kielensä on vahvaa, se on proosaa ja runoa ja sen virtaan voi heittäytyä. Pelo pääsee Marinan ja etenkin Aljan henkilöhahmojen nahkoihin, heidän päänsä sisälle, heidän elämäänsä. Kulttuurihistoriallisesti ja poliittisestikin Jokapäiväinen elämä on väkevä ja tärkeä. Äidin ja tyttären suhteen kuvauksena komea, neuvostoaikaan sijoittuvana kertomuksena vakuuttava.

Mutta kaikesta erinomaisesta huolimatta Jokapäiväinen elämämme ei ollut minun kirjani. Ei ollenkaan. Kuten monin paikoin on todettu, lukeminen on aina subjektiivista ja omaan lukukokemukseen kytkeytyvät niin lukuaika, tunne kuin omat mieltymyksetkin. Huomaan kohdanneeni jotain samaa kuin Katja Ketun Kätilöä lukiessani: suuresti rakastettu kirja ei ihastuttanut minua. Tällä kertaa kompastuskiveksi nousivat kieli ja - tämän tunnustaminen hävettää minua - Venäjä, jota liian usein (mutten missään nimessä aina!!) ja turhaan vierastan hieman kaunokirjallisuudessa. Ennen kaikkea koin Jokapäiväisen elämämme liian runsaana, hitaana ja raskassoutuisena kirjana, vaikka siinä on paljon sellaista josta pidän: on melkein ainainen elokuu, yksi suosikkikuukauteni; on tuoksuja: tupakkaa, likööriä, appelsiineja, poppeleita; on metsää, Berliiniä, kirjoittamista, runoutta. Ja on puutetta, vainoa, kauheutta.  Aihepiirit: äidit ja tyttäret, runous ja etenkin politiikka ja vainot, ovat siis sellaisia, joihin tartun ja olen nytkin aloitellut kirjaa, joka tapahtuu kaukana Venäjältä, mutta jonka teemat ovat osin samoja kuin Pelon kirjassa.

Pelon kieli on hyvää. Hän maalailee maisemia, tunnetiloja ja elämän raskaimpia asioita vuolaasti ja kauniisti - turhankin runsaasti omaan makuuni. Taas kerran painotan lukijan omaa makua ja sitä, että tunnistan kyllä hyvän romaanin. Pidän myös runollisesta kielestä ja tajunnanvirrasta, mutta tiiviimmässä ilmaisussa, esimerkiksi Kristina Carlsonin tuotannossa. Yli viisisataasivuisessa romaanissa väsyin kielen hienouksiin enkä lukiessani saanut tilaa "hengittää". Pitkästyin ja olin luovuttaa - ja minä pidän myös hieman pitkäveteisistä kirjoista, kuten vaikkapa Byattin Lasten kirjasta. Jotain kuitenkin tapahtui ja taisteltuani kaiken edellä kuvaamani kanssa sain kuin sainkin luettua kirjan loppuun.

Selättikö kirja lukijansa vai lukija kirjan? Taisi tulla tasapeli: minä selätin kirjan, koska sainluettua sen. Ja kuitenkin myös kirja selätti minut. Minun oli lopulta pakko antautua  Pelon kielen ja Aljan ja Marinan vietäväksi kiitos romaanin intensiivisen loppupuolen ja täydellisyyttä hiovan lopun.

----
Jokapäiväinen elämäämme on luettu laajasti. Lisää blogijuttuja löydätte vaikkapa Jaanan, Essielinan, Leenan ja Liisan blogeista. He kaikki ovat ihastuneet kirjaan.

Katja Kallio: Syntikirja

Katja Kallio: Syntikirja
Kustantaja: Otava 2009
Kansi: Katja Kaskeala
Sivuja: 303
Mistä: Ostos
Kotimainen romaani

Synti? Tiedätkö, mitä minä ajattelen todellisesta synnistä? Perisynti on itsensä peittelyä ja etäisyyttä. Sitä se oli, ja on, eikä mitään muuta. Synti on sitä, että aletaan suojautua ja hävetä ja väistellä ja valehdella ja syytellä toinen toistaan, erkaantua, juuri niin kuin paratiisissa kävi. Se oli kaiken pahan alku ja juuri. Rakastavaiset voivat paljastaa, heidän pitää paljastaa, itsensä toiselle kokonaisuudessaan, ehdoin tahdoin, ilman verhoja ja valheita. Se on paratiisi. Ja siihen puutarhaan minä yritän päästä, nytkin, ymmärrätkö, rakkaani.

Tuulikki ja Henri ovat korkeasti koulutettu aviopari, jonka elämään kuuluu teatteria, akateemisia keskusteluja, Sofia-tytär sekä lapsenlapsi Kerttu. Tuulikki on hurmaava ja Henrin pitäisi olla kiitollinen vaimostaan. Kaikki alkaa kuitenkin siitä, kun Henri kolmenkymmenenviiden avioliittovuoden jälkeen jättää Tuulikin ja muuttaa asumaan tasapaksun Denisen luo. Tuulikilla on kuitenkin menneisyys, vuosia sitten tehty synti, joka ei olekaan painunut unholaan. Sofialla on omat syntinsä hänelläkin, ja eräänä päivänä hän löytää kainalostaan kyhmyn.

Katja Kallion Syntikirjan lieveteksti kysyy, miksi joskus rakkaus on synti, ja joskus se, ettei rakasta tarpeeksi? Syntikirja on kertomus perheestä, jonka jokainen jäsen joutuu miettimään kysymystä. Ketä rakastaa - puolisoaan, rakastettuaan, lastaan, vanhempaansa, vapauttaan - vai rakastaako ollenkaan?

"Millainen on huono tytär?" hän kysyi.
"Sellainen, joka ei rakasta äitiään."
"Eikö se ole että kunnioita isääsi ja äitiäsi", kysyi Tema.
"Minusta on suuremoi syntyi, ettei rakasta", vastasi Sofia.

Syntikirjassa Kallion ote on näennäisen kepeä, mutta pintansa alla viisaasti parhaimpiin arjen perhedraamoihin yltävä. Aluksi mukavalukuiselta vaikuttava romaani lisää kierroksiaan ja yllättää. Tuulikki, Henri ja Sofia ovat jokainen hankalia, mutta heille toivoo hyvää. Asioista katsotaan heidän kaikkien näkökulmasta vuorovedoin, mutta läheisimmiksi muodostuvat Tuulikki ja etenkin Sofia, Henri jää tarkoituksellakin kaukaisimmaksi. Hahmot ja teidän tekonsa eivät ole kaikilta osin uskottavia, mutta Kallio saa kokonaisuudesta paljon irti. Hän ujuttaa romaaniinsa monia teemoja ja keskiluokkaisen perheen kipupisteitä, muttei liikaa eikä väkinäisesti.

Vaikka koettaisi ja ennen kaikkea haluaisi olla analyyttinen kirjabloggaaja, ei voi mitään, että joskus huokailuttaa. Kallio nimittäin kirjoittaa ihanasti, ja kuitenkin yllättävän rankasti. Ensin sykähdyttävät nämä: miten vaikea on kestää pionien suurta kauneutta, vaikkei tuo kauneus kestäkään kauaa; Miten ilma on lämmin ja makea kuin omenapiiras; Ja miten on mahdollista elää onneton elämä. Helsinki-kuvaus suorastaan hivelee, Savo sen sijaan jää anonyymiyteen saakka vieraaksi. Sitten ihmisten teot ja puheet iskevät päin kasvoja, yllättävänkin rumasti ja loukkaavasti. Sanat sylkäistään, uhkaillaan niin, että lukijakin tuntee repliikin lausujan ajatukset - eikä välttämättä ole niiden kanssa samaa mieltä.

Rumuus, tai synnit, elää Syntikirjan ihmisissä syvällä. Ottaako Syntikirja kantaa perisyntiin? Ainakin se näyttää se, että jokainen ihminen on ilkeä ja loukkaa läheisiään tahallaan - ja juuri sen vuoksi kukaan ei pääse helpolla, mutta eräänlainen vapautuksen tunne kirjasta kuitenkin välittyy.

Syntikirja osoittaa, että Katja Kalliossa on ainesta suureksi perheen ja arjen kuvaajaksi. Hän on samalla kertaa hauska, vakava ja tarkkanäköinen.  Olen ihan myyty. Olen lukenut nyt kaikki Kallion romaanit, ja Syntikirja on niistä toistaiseksi paras.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja.
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: Min kamp. Tredje bok 2009
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 470
Mistä: Ostos
Norjalainen omaelämäkerrallinen romaani

Aika ei koskaan kulu niin nopeasti kuin lapsuudessa, koskaan ei tunti ole niin lyhyt kuin silloin. Kaikki on auki, lapsi juoksentelee milloin sinne, milloin tänne, tekee yhtä ja sitten toista, ja sitten aurinko on laskenut ja lapsi seisoo pilkkopimeässä, edessään aika joka on äkkiä laskettu kuin puomi hänen eteensä: voi ei, onko kello jo yhdeksän? Toisaalta aika ei koskaan kulu yhtä hitaasti kuin lapsuudessa, eikä tunti ole koskaan niin pitkä kuin silloin. Kun avoimuus katoaa, katoavat myös sinne tänne ryntäilyn mahdollisuudet, jokaisesta minuutista tulee kuin puomi, aika on tila johon lapsi on vangittu.

Karl Ove on pieni koululainen Etelä-Norjassa 1970-luvulla. Lapsuus voisi olla huoleton: on loputtomasti aikaa, musiikkia, jalkapalloa, ystäviä ja ensimmäiset ihastukset. On isoveli, on lempeä äiti ja sitten on isä: opettaja, joka vie uimakouluun - ja joka on ankara, väkivaltainen ja joka väijyy Karl Oven mielessä kuin musta pilvi. Isä, joka ärähtää joka kerta, kun lapsi vaihtaa asentoa automatkalla ja isä, joka liian usein tarraa kiinni poikansa korvasta.

Olen löytänyt tänä vuonna Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Luin sarjan Ensimmäisen kirjan talvella ja Toisen kirjan kesällä. Sarjaa tuntemattomille kerron saatesanoiksi, että Knausgårdin kirjasarja on kaikkiaan kuusiosainen ja jokaisessa osassa hän kirjoittaa omasta elämästään läheisiään säästelemättä. Jotain taikaa norjalaiskirjailijan tekstissä on, sillä luin käsillä olevan lapsuuteen sijoittuvan Kolmannen kirjan muutamassa päivässä.

Alan melkein itkeä kun kirjoitan tätä ja kuulen sen mielessäni.
Hänen raivonsa tuli aaltoina, se huuhtoi huoneiden läpi, se löi minua päin lyömästä päästyään, kunnes se vetäytyi takaisin. Sitten saattoi olla monta viikkoa rauhallista.

Knausgård kirjoittaa voimakkaasti, mutta onko sarjan kolmas kirja jonkinlainen välityö? Kirjahan palaa ajassa aiempia osia varhaisempaan aikaan. Sitä on vaikea sanoa: olisi helppoa todeta lapsuusmuistojen olevan vähemmän merkittäviä kuin nuoruus- tai avioliittokuvaukset. Lisäksi Knausgård on kirjoittanut jo lapsuudestaan, tosin teini-ikäisestä itsestään. Kolme osaa luettuani pidän avioliittoon ja kirjailijuuteen keskittyvää Toista kirjaa sarjan parhaimpana. Mikä siis on "kolmosen" merkitys sarjassa?

Tälläkin kertaa Knausgård osaa kirjoittaa. En varmaan koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka Knausgård voi jaaritella ja kirjoittaa pikkuseikoista niin yksityiskohtaisesti ilman, että lukija pitkästyy. Päinvastoin: Taisteluni-sarjan kolmas osa on aiempien tavoin koukuttavaa luettavaa. Ajankuva on vahvaa, 1970-lukulainen Norja on hieman samanlainen ja kuitenkin niin valtavan erilainen kuin sen ajan Suomi. (Miltei) luvuton kirja soljuu eteenpäin ja sen lukee ahmaisten. Knausgård saa lukijan tuntemaan kaiken: myötähäpeän vääränlaisesta uimalakista, tuskan siitä, kun ötökkä pistää pippeliin, koko mielen ja kehon valtaavan pelon isän arvaattomuudesta, kaveripiirissä viriävät toiveet ja ilon monista pienistä asioista, kuten hiihtoretkistä, kaatopaikkalöydöistä, hyvästä musiikista ja sarjakuvalehdistä.

Knausgård muistelee omaa lapsuuttaan aiemmista kirjoista tuttuun tapaan: hän tuntuu muistavan kaiken hyvin tarkkaan - ja rakentaa kuvauksestaan kauttaaltaan uskottavan. Hän ei säästele ketään, mutta ymmärtää joitakin paremmin kuin toisia. Ja lapsuus selittää osin sitä, millaiseksi teiniksi ja aikuiseksi, millaiseksi isäksi, puolisoksi ja kirjailijaksi, Karl Ove kasvaa. Parasta on kuitenkin se, ettei kirjasta tule tirkistelevän lukijan oloa, sillä kaiken keskiössä on Karl Ove itse.

Taisteluni. Kolmas kirja ei tuo mitään kirjallisesti uutta Knausgårdin omaelämäkerralliseen sarjaan, mutta kuten kaksi aiempaa osaa, on se kirjoitettu hyvin, koskettavasti, rehellisen oloisesti ja itseään säästelemättä. Se on väkevä lapsuuskuvaus pelosta, ahdistuksesta, ilosta ja ajoittaisesta huolettomuudestakin. Ennen kaikkea se saa odottamaan Neljännen kirjan suomennosta.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Päivi Puustinen
Mistä: Ostos
Sivuja: 270
Kotimainen romaani

Eikä kirjoittamisessa ole jatkuvuutta. On vain jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa. Vuodet putoilevat kuin lehdet, tuuli puhaltaa ne miten sattuu. Ja miksi aina sama tunne? Kuin kaikki olisi aina tapahtumaisillaan ja lumikin ulkona vain satamaisillaan.

Mustakantinen päiväkirja saa ensimmäiset kirjoituksensa Pariisissa vuonna 1889, Eiffelin torni herättää ihmetystä ja sunnuntait ovat ikäviä suomalaiselle nuorukaiselle, joka kuluttaa aikaansa kierrellen kaupungin puistoissa ja kaduilla, piirtäen - ja kaivaten. Hän pääsee töihin morsettajaksi ja sittemmin toimittajaksi. Elämä kuljettaa sotien välisinä aikoina Berliiniin, Alpeille ja Kauko-Itään. Hän kirjoittaa kokemuksensa ja ajatuksensa päiväkirjoihin 1800-luvun lopulta aina 1930-luvun lopulle saakka. Päiväkirjoissaan hän puhuttelee henkilöä, jota ikävöi. Kaipuu ja suru ovat läsnä kaikessa, vasta vuonna 2012 Helsingissä miehen päiväkirjat saavat osin selityksensä.

Joel Haahtelasta tuli miltei kerralla eräs suurimmista kirjailijasuosikeistani, kun vuosien 2010 ja 2011 taitteessa luin Perhoskerääjän ja Elenan. Ihastuin hänen romaaniensa tunnelmaan sekä kirjailijan kykyyn sanoa paljon niin tiiviisti, tavoittaa jotain kaunista ja haurasta. Haahtelan tuorein romaani, elokuussa ilmestynyt Tähtikirkas, lumivalkea olikin yksi eniten tältä syksyltä odottamistani kirjoista.

29. kesäkuutta 1914, Berliini

Maailmalla on puuskaista. Itävallan arkkiherttua Franz-Ferdinand osui eilen iltapäivällä serbialaisen nationalistin luodin eteen, eikä kohtaaminen päättynyt arkkiherttuan kannalta suotuisasti. Attentaatin tekijä oli ponkaissut saattueessa ajavan auton astinlaudalle ja ampunut saman tien myös Franz-Ferdinandin puolison, Sophien. Olipa harvinaisen kylmäverinen mies.

Olen siis lukenut kaikki Haahtelan kirjat ja tunnustaudun kirjailijan ihailijaksi, koen tuntevani hänen tuotantoaan sen verran hyvin, että leikkimielisesti laadin vuosi sitten jopa Joel Haahtela -bingonkin. Tunnistan Haahtelan eri kirjoissa paljon keskenään samaa, kaikkein vahvimmin tietynlaisen arvoituksellisuuden ja surun sekoittumisen sekä jonkinlaisen yleiseurooppalaisuuden, jonka kokija useimmiten on toki suomalainen. Lisäksi Haahtela tietenkin kirjoittaa kauniisti piirtäen linjaa menneen ja nykyisyyden välille. Aina lukiessani kirjailijan uutta teosta koetan suhteuttaa sen hänen aiempiin kirjoihinsa. Joskus se on helppoa: Katoamispiste on mielestäni Haahtelan paras, Elena ihanin ja rakkain, Kaksi kertaa kadonnut esikoiskirjamaisesti hapuilevin, mutta kiinnostava.

Mutta nyt en osaa sijoittaa romaania omalle Haahtela-asteikolleni. Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan kirjaksi pitkä, jopa täysi ja värikäs, tuumaa Arja. Totta onkin, että romaanissa on paljon aineksia: on tietenkin tarina yksinäisestä miehestä, kaipuusta, rakkaudesta ja lopulta arvoituksestakin, mutta on myös valtavasti maita ja maanosia, maailmanpolitiikkaa, kirjailijoiden ja muiden kulttuuristen ja poliittisten merkkihenkilöiden nimiä Thomas Mannista Schubertiin ja Vermeeristä Schopenhaueriin. Kuten Marialle, minullekin kirjan alkuasetelmasta tulivat mieleeni Juhani Ahon Yksin sekä Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, joissa kummassakin melankolian valtavaa suomalaismies asuu Pariisissa, tarkkailee ympäristöään ja ikävöi toisenlaista elämää.

Tähtikirkas, lumivalkea kurottaa kuitenkin kauemmas ja laajempiin fyysisiin maisemiin: kirjassa onkin mielenkiintoinen jännite tai suoranainen ristiriita siinä, että mitä enemmän päähenkilö, Leo, näkee maailmaa, sitä enemmän hän käpertyy itseensä, tavallaan koteloituu kuin Haahtelan tuotannossa niin usein näkyvät perhoset toukkavaiheensa jälkeen. Perhosia on Tähtikirkkaassa, lumivalkeassakin, vieläpä harvinaisen hienosti eräänlaisia tajunnanvirtaisina kuvarunoina. Haahtelan lauseet ovat yhtä kauniita ja kiteytyneitä kuin mihin hänen tuotantoonsa tutustuneet ovat saaneet tottua. Ne ovat paitsi kauniita, sisältävät hienoja ajatutelmia, mutteivät filosofoi halpahintaisesti. Tähtikirkas, lumivalkea ei kaikesta huolimatta aivan heti tempaissut minua samanalaiseen lumoon kuin moni muu Haahtelan kirja. Kaipasin sitä vanhasta tuttua tiiviimpää ilmaisua, ikävöin myös nykyaikaa tai lähimenneisyyttä. Selkeästi historialliset puitteet vieraannuttivat - aluksi.

Vaikka edelleenkin pidän enemmän Haahtelan pienoisromaaneista, jotain tapahtui. Kaikkine maisemanvaihdoksineen ja sivulauseista nousevine merkityksineen Tähtikirjas, lumivalkea onnistui sittenkin kuljettamaan syvälle pariisilaiseen ja berliiniläiseen tunnelmaan - ja vielä syvemmälle Leon tarinaan: siihen, mitä hänen päiväkirjoistaan on luettavissa ja vielä enemmän siihen, minkä voi vain kuvitella. Tähdet ovat taivaalla silloinkin, kun niitä ei näe.

------
Arjan ja Marian lisäksi myös Sanna ja Pekka ovat kirjoittaneet kirjasta.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Novelliviikko
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2013
Alkuteos: Mothers and sons
Käännös: Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 315
Irlantilainen novellikokoelma

Nancy kuvitteli, miten olisi jäänyt ansaan, miten hän vanhana naisena hääräisi kaupassa, jossa häntä ei kaivattu. Tai miten hän asuisi pikkutalossa maalla, hänellä olisi pikkuinen auto pihatiellä eikä mitään tekemistä koko päivänä, kun Gerard, joka olisi jo naimisissa ja vastuullisessa asemassa, tolkuttaisi vaimonsa yllyttämänä jatkuvasti, että yritys pitäisi siirtää hänen nimiinsä jotta hän jäisi sitä hoitamaan. Nancystä tuntui, että paistinrasvan haju seuraisi häntä hautaan asti.

Poikia, jotka kaipaavat äitiään. Äitejä, jotka eivät saa kontaktia poikaansa. Äitejä, jotka ovat urheita. Poikia, joille äiti on vain muisto. Mitä äiti voi tehdä tai kuinka toimia, kun pappina toimivaa poikaa syytetään vuosien takaisista seksuaalirikoksista? Entä kun äidin ongelmat alkavat valjeta pojalle pikkuhiljaa? Toisaalla äidin hautajaisten jälkeen suru ja muistot eivät katoa edes huumehuuruissa rave-bileissä tai Atlannin aalloissa.

Irlantilaisen Colm Tóibínin Brooklyn oli mielestäni pieni helmi kirjaksi, muttei kuitenkaan vakuuttanut niin, että olisin heti tuoreeltaan innostunut lukemaan hänen keväällä 2013 suomennetun novellikokoelmansa Äitejä ja poikia. Muutamat blogikirjoitukset, kuten Liisan, Saran, Minnan ja Leenan tekstit, saivat minut kiinnostumaan ja nyt päätin lukea kirjan (aika hitaasti etenevän) novelliviikkoni aikana.

Hän pakottaitui hetkeksi ajattelemaan, ettei ollut kukaan eikä mikään, että hänellä ei ollut tunteita, että mikään ei voisi häntä satuttaa kun hän kahlaa veteen. Hän rynnisti päin aaltoa joka vyöryi vastaan, sukelsi sen alle ja syöksyi ystäviään kohti. Äiti oli aina rohkea vedessä, hän muisteli, ei koskaan epäröinyt rannalla hetkeäkään, vaan marssi päättäväisesti kylmään mereen. Äiti ei olisi nyt ylpeä minusta, hän muisteli [--]

Ja hyvä onkin, että luin. Kuulutan heti alkuunsa, että Äitejä ja poikia on Brooklyniakin parempi kirja: siinä Tóibínin kerronnan hienovivahteinen moniulotteisuus pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Novelliallergiani lievittyi jo Ishiguron Yösoittojen kohdalla, nyt sain vieläkin vaikuttavampaa siedätyshoitoa: Tóibín kirjoittaa niin kauniisti ja tarkkanäköisesti rajuistakin asioista, Kaijamari Sivillin suomennos on erinomainen sekin.

Koska Äitejä ja poikia on novellikokoelma ja koostuu kaikkiaan yhdeksästä kertomuksesta, ei se tietenkään voi olla tasaisen hyvä. Toiset novellit, niiden paikat ja henkilöhahmot, valottuvat paremmin, kun taas toiset jäävät vieraammiksi välipaloiksi. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin varsin ehjä ja Tóibínin kirja on mielestäni niin hyvä kuin novellikokoelma voi parhaimmillaan olla. Pidin aina pienen tauon ennen siirtymää novellista toiseen, koska halusin säilyttää jonkinlaisen keskeisen tunnetilan juuri lukemastani. Luulenkin, että tulen palaamaan joihinkin tarinoihin uudestaan.

Novellien pituus vaihtelee alle kymmensivuisesta "Matkasta" pienoisromaanin mittaa lähestyvään "Pitkään talveen", joka on jaettu alalukuihinkin. Pitkä talvi eroaa novelleista myös sikäli, että sijoittuu espanjalaiseen maahan, kun muissa liikutaan Irlannissa. Oltiin missä tahansa, on maisemalla Tóibínin kertomuksissa suuri merkitys: ankea pikaruokala, surun ja erotiikan sekoittava meri, suo jolla katolisen poikakodin lapset tekevät töitä - ne kaikki maalaavat kuvaa Irlannista eri aikana ja ne kaikki peilaavat tunnetiloja äidistä poikaan ja takaisin. Tunnetilat Tóibín tavoittaa vivahteikkaasti, jo novellien maisemista tutun harmaan (monissa) sävyissä: äidit ja pojat, välillä myös sisarukset, isät ja isovanhemmat, tarpovat omaa tietään, eikä kaikkiin kipupisteisiin löydy koskaan helpotusta - mutta uusia sävyjä, kuitenkin.

Mistä kaikesta Tóibínin äidit ja pojat ovatkaan rakennetut? Karheudesta, häpeästä, uskosta, läheisyyden ja etäisyyden vuorottelusta, vieraudesta, kaipauksesta, heikkoudesta, vahvuudesta - ja rakkaudesta. Koko ajan, vieraantumisen ja tyhjyyden jälkeenkin, rakkaudesta.

---
Muistattehan Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjan? Vielä ehtii tehdä lahjoituksen lukutaidon hyväksi!

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Novelliviikko
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2009
Alkuteos: Nocturnes 2009
Suomennos: Helene Bützow
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: Ostos
Brittiläi(s-japanilai)nen novellikokoelma

Nousin ja menin olohuoneeseen, joka oli tietysti vieläkin sekaisin, mutta minulla ei ollut energiaa ruveta siistimään paikkoja. Sen sijaan asetuin sohvalle makuulle ja tuijotin kattoon. Tajusin jossakin vaiheessa, että Emily tuli huoneeseen ja kuvittelin hänen jatkavan eteiseen, mutta huomasinkin hänet huoneen peränurkassa säätämässä stereoita. Sitten huoneessa kaikuivat pehmeät jouset ja haikeat puhallinsoittimet ja Sarah Vaughan lauloi Lover Mania.

San Marcon aukio Venetsiassa, talo Englannin maaseudulla Malvern Hillissä, hienostohotelli Bevery Hillsissä. Turistibändejä, Elgaria, Chet Bakeria, Kummisetää, jazzia ja bluesia. Kazuo Ishiguron Yösoittoja on viiden novellin kokoelma, joka alkaa Venetsiasta ja päättyy italialaiselle piazzalle, mutta käväisee siinä välissä siellä sun täällä kurkistaen keskenään erilaisten ihmisten elämään.

Ensimmäisessä novellissa "Iskelmähurmusissa" puolalainen kitaristi Jan pääsee soittamaan ihailemalleen amerikkalaiselle laulajalle Tony Gardnerille ja tämän vaimolle Lindylle. Toinen novelli "Come Rain or Come Shine" vie Raymond-nimisen miehen kylään nuoruudenaikaisen ystävänsä Charlien luo. Charlien avioliitto Emilyn kanssa rakoilee, ja Raymond voi olla kaiken pelastus. Kolmas novelli "Malvern Hills" tutustuttaa turhautuneen muusikon sveitsiläiseen pariskuntaan, kokoelman niminovellissa taas tavataan ensimmäisen novellin Lindy uudelleen. Kokoelman päättää "Sellisti", jossa nuori unkarilainen sellisti Tibor saa opettajakseen amerikkalaisen Eloisen, joka ei kuitenkaan jostain syystä itse soita. Ishiguron kirja on siis kokoelma ihmisen haaveita, joita musiikki siivittää.

"Meillä käy silloin tällöin eräs pariskunta. Angela ja Solly. Ei heissä mitään vikaa ole, mutta tuskinpa me olisimme heidän kanssaan tekemisissä, jos emme olisi naapureita. Joka tapauksessa he poikkeavat meillä usein. Piipahtavat ennalta ilmoittamatta, odottavat teekupposta. Ja juju on tässä. He tulevat eri aikoihin päivästä käytettyään Hendrixiä ulkona."
"Kuka on Hendrix?"
"Hendrix on haiseva, pitelemätön ja todennäköisesti vaarallinen labradorinnoutaja. [--]"

Suru, ilo ja kommellukset vuorottelevat kauttaaltaan elegantisti kirjoitetussa kokoelmassa. Yösoittoja ei ole kuitenkaan vain elegantti, vaan se on myös leikittelevä, älykäs ja novellikokoelmalle ominaiseen tapaan pieniä yllätyksiäkin tarjoileva. Novelleissa on suorastaan elokuvallista henkeä, kuten lukemassani kahdessa Ishiguron romaanissakin - kaikissa toki hyvin erilaisissa puitteissa. Ishiguro kirjoittaa näennäisen hillitysti, kaikkea melkein kuin ulkoa päin tarkkaillen, mutta osuu aina juuri siihen, mikä kussakin kertomuksessa piilee kaiken ytimessä. Melkoista taituruutta, siis!

Olen lukenut aiemmin kaksi Ishiguron romaania, Pitkän päivän illan ja Ole luonani aina, jotka molemmat kuuluvat koko suhteellisen pitkän blogiaikani ehdottomaan parhaimmistoon. Rakastin molempia kirjoja ja valmistauduin ihastumaan Yösoittoihinkin. No, nyt varmasti arvaatte, etten aivan täysin rakastunut (enkä ole sitä sitä mieltä, että kaikkeen lukemaansa pitää rakastua - sellaista en haluaisi, mutta toisilta kirjoilta odottaa sellaista hullaantumisen tunnetta), vaikka kokoelmasta pidinkin.

Miksi sitten en lumoutunut niin paljon kuin toivoin? Syy ei ole Ishiguron tapa kertoa eikä syy missään nimessä ole myöskään tarinoiden luonne. Päinvastoin, Yösoittojen kertomukset ovat hurmaavia jokainen. Syynä on yksinkertaisesti novellien luonne yleisellä tasolla. Poden jonkinasteista novelliallergiaa: en osaa lukiessani täysin heittäytyä kertomusten matkaan, sillä tarina loppuu juuri, kun pääsen sisälle sen maailmaan ja sen henkilöiden mieliin. Niin kävi nytkin: pidin Yösoittojen novelleista ihan hurjasti, kaikkein eniten Come Rain or Come Shinesta sekä Malvern Hillsistä, mutta taidan aina vaan olla pitemmän proosan ystävä.

Novelliallergiani lievittyi kuitenkin hieman ja Ishiguron asema yhtenä suosikkikirjailijani ei sekään heikennyt. Novelliviikkoni jatkuu irlantilaisissa merkeissä ja mikä parasta, Yösoittojen jälkeen maailma on ainakin hetken aikaa entistäkin kauniimpi.

---
Moni on lukenut kirjan, mutta linkitän nyt Saran arvion, koska Sara ihastui eniten juuri samaan novelliin kuin minäkin.

P.S. Muistakaa Suomen pakolaisavun lukutaitokampanja. Minä lahjoitan jokaisesta viikon sisällä lukemastani novellikokoelmasta 5 euroa lukutaidon hyväksi. Lahjoittakaa tekin (haluamanne summa)!

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto
Alkuteos: The Way the Crow Flies
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja:846
Mistä: Ostos
Kanadalainen romaani

Kerran oli kulta-aika. Sodanjälkeinen vihreä unelma: perheitä perustettiin ja kaikkea oli enemmän kuin tarpeeksi. Kaikkialta maailmasta tuli ihmisiä etsimään vapautta, vaurautta ja rauhaa. Suuri kokeilu toimi. Koskaan eivät ole niin monet eläneet niin rauhassa, monimuotoisuus ei ole koskaan rehottanut niin runsaana eikä toisinajattelu poikinut niin paljon mahdollisuuksia. Kaunis ajatus tehtiin loistavan kouriintuntuvaksi; tämä äänekäs väite, ruma prosessi, kilpailun ja kompromissien kakofonia - tämä ylivertaisuus joka kuoriutuu epäjärjestyksestä kuin tyylikkäästi laittautunut nainen sotkuisesta asunnosta juuri ajoissa ehtiäkseen töihin. Tämä kallisarvoinen sotku. Demokratia. Kuinka paljon sen nimissä voidaan tehdä ennen kuin siitä tulee samanlainen kuin käärmeen tyhjentämästä linnunmunasta, pelkkä kuori?
Olipa kerran lännessä.

Lännessä, tarkemmin sanottuna 1960-luvun Kanadan Ontariossa, jossa Centralian pikkukaupunki on rakennettu kokonaan sotilasperheitä varten: sateenkaaren väreissä loistavat talot tarjoavat asuinsijan ydinperheille, joissa isät ovat joko sotilaita, sotilaiden lasten opettajia tai poliiseja, ja joissa äidit valmistavat hyviä ruokia, näyttävät aina niin viimeistellyiltä ja osaavat tuoksua herkkuruokien, Chanel 5:n ja tupakan sekoitukselta. McCarthyjen perhe, isä Jack, äiti Mimi, isoveli Jack ja pikkusisko Madeleine Väiski-pehmonsa kanssa muuttavat Centraliaan, jossa pihojen väliset tietkin kiemurtelevat yhteisöllisesti. Elämä näyttää turvalliselta, mutta jotain tapahtuu niin Centraliassa kuin maailmanpolitiikassakin.

Olen lukenut nyt yhden sellaisen romaanin, josta en ihan heti halua päästää irti. Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä on kirja, jota metsästin liki vuoden ajan, kunnes joitakin viikkoja sitten tärppäsi nettiantikvariaatista. Tiesin, että hankin romaanin, jonka halusin omistaa.

Hän antaa hengityksen tasaantua eikä edes käänny katsomaan, onko suojelusenkeli paikalla. Ei häntä juuri nyt kuolema uhkaa, eikä kutsumus. Ei mitään hätää. Hän on vain juuri muistanut, ettei hänen sielunsa ole puhtaanvalkea. Se on kellahtava. Kuin vanha lakana. Niiden viimesyksyisten juttujen takia. Kun hän oli pieni. Voimisteluharjoitusten. Niitä ei kannata ajatella, ne pitää vain muistaa, ei mitään hätää. Mutta sielu ei ole puhtaanvalkoinen.

Linnuntietä on lapsuuskuvaus, katsaus lähihistoriaan, rikosromaani sekä kertomus voimakkaasta syyllisyydentunnosta. Kirjassa tapahtuma rikos on kauhistuttavaa lajia, mutta monenlaisia rikoksia tekevät melkein kaikki, rikoksia itseään ja läheisiään kohtaan - hyvää tarkoittaen ja oman syyllisyytensä tuntien.

Linnuntiessä lausutaan taikasanoja, jotka eivät ole taikaa, vaan kiertyvät vahvasti kaikkeen siihen, mikä menneisyydestä säätelee nykyisyyttäkin. MacDonaldin sanat sen sijaan ovat silkkaa taikaa. Linnuntietä on periaatteessa ja juonensa kuvauksen puolesta "tavallinen", laadukas lukuromaani, jossa amerikkalaisen - kanadalaisesta näkövinkkelistä, kuitekin - yhteiskunnan saavutukset ja epäonnistumiset koskettavat yhtä perhettä hieman samaan tapaan kuin monissa muissa 2000-luvun romaaneissa. Lapsuuskuvaus puolestaan tuo muistumia Harper Leen, jonka hienon Kuin surmaisi satakielen Sallakin mainitsee, ja Donna Tarttin Pienen ystävän kaltaisista syvään etelään sijoittuvista romaaneista, joissa lapsen näkökulma valottaa vääryyden ja totuuden kysymyksiä.  Linnuntietäkin piirtää kaaren toisesta maailmansodasta kylmään sotaan, holokaustista kuukävelyyn ja edelleen tietokoneiden aikaan.

Kaiken MacDonald kirjoittaa kuitenkin ihan omalla tavallaan. Miten hän osaakin kirjoittaa niin ihanasti vaikkapa perheiden pihakekkereistä, niin koskettavasti lapsen mielenliikkeistä ja niin sydämeenkäyvästi kaikesta siitä, jonka McCarthyn perhe kokonaisuudessanan todistaa? Näkökulmat vaihtelevat: kaikkein vahvin oma äänensä on Madeleinella, kirjan ihastuttavalla ja omapäisellä poikatytöllä. Madeleinen isä Jack toivoo vain, että hänen lapsensa olisivat turvassa ja elää samalla omaa rooliaan korkea-arvoisena sotilaana kylmän sodan keskellä, kun taas perheen äiti Mimi haaveilee hänkin toisenlaisesta elämästä. Toisinaan kaikkea todistavat varikset, jotka näkevät sen, mistä kukaan ei kerro. Kaikki värittyy omituisen kirkkaasti, hieman kuin technicolor-elokuvissa tai diakuvissa, joita kirjassakin katsellaan ja joita Karoliinakin alkoi lukiessaan kaivata. Tunnelma on koko ajan tiivis, ahdistava ja silti sellainen, josta ei lukiessaan voi tai halua päästää irti.

MacDonald luo hahmoistaan ja kirjastaan kauttaaltaan uskottavan ja ennen kaikkea sellaisen, joita ajattelee lukutauoilla ja lukemisen jälkeenkin.

Miksi kaikki joutuvat kantamaan syyllisyyden taakkaa? Ovatko kaikki syyllisiä, tavalla tai toisella? Linnuntietä jättää lukijansa pohtimaan tätä. Elokuun alussa kirjoitin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, joka jätti minuun suuren jäljen. Jos mahdollista, Linnuntietä jätti vielä suuremman ja huomaan, ettei näiden kahden kirjan väliin mahtuvilla teoksilla ole ollut samaa vaikutusta. MacDonaldin romaani on samalla kertaa kaunis, ankara ja surumielinen. Ymmärrän täysin Liisaa, joka kirjan luettuaan koki saaneensa lahjan, jollaisesta oli aina haaveillut. Vaikka romaanissa on paljon sellaista, joka voi ahdistaa, rakastin kirjan kaikkia 846 sivua. Tällaisia romaaneja haluan lukea, onneksi niitä tulee vastaan suhteellisen harvoin!