Colm Tóibín: Nora Webster

Colm Tóibín: Nora Webster
Tammi 2016, Keltainen kirjasto
Nora Webster 2014
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Markko Taina
410 sivua
Irlantilainen romaani

Vasta kuukauden päästä, käytyään neljällä tai viidellä tunnilla, Nora tajusi, että musiikki johdatti häntä kauemmas Mauricesta, kauemmas heidän elämästään yhdessä, hänen elämästään lasten kanssa. Se ei johtunut yksinomaan siitä, että Mauricelta oli puuttunut sävelkorva kokonaan, eikä siitä, etteivät he olleet kuunnelleet musiikkia yhdessä. Se johtui laulutuntien intensiivisyydestä: hän oli yksin ja omillaan paikassa, johon Maurice ei olisi seurannut häntä koskaan, ei edes kuolemassa.

Eletään 1960-luvun pikkukaupungissa eteläisessä Irlannissa. Nelikymppinen perheenäiti Nora Webster jää leskeksi, kun hänen miehensä Maurice kuolee sairauden jälkeen. Mauricen kuoltua Noran täytyy luopua paljosta, jotta hän voi taata toimeentulon ja koulutuksen neljälle lapselleen. Rakas kesäpaikka on myytävä ja paluu nuoruuden työpaikkaan on sekin vaikea. Pahinta on suru ja se, ettei Nora tunnu koskaan saavan olla yksin, vain oma itsensä.

Colm Tóibín on ihmeellinen kirjailija. Hän, keski-iän reippaasti ylittänyt mies, tuntuu pääsevän erityisen hyvin naishahmojensa pään sisälle. Näin kävi Brooklynin Eilisin kanssa, samoin monessa Äitejä ja poikia -novellikokoelmankin kertomuksessa. Ja nyt Nora Websterissä, joka on mielestäni Tóibínin paras suomennettu kirja - hienoja ovat toki olleet kaikki. 

Kuten kaikki tiedämme, lukuhetki vaikuttaa kirjaelämykseen. Minulla oli onni lukea Nora Websteriä Irlannissa ja kaiken lisäksi matkustaa Dubliniin osin samaa rannikkorataa, jota Norakin kirjassa kulkee, hän toki paljon pitemmän matkan aina Enniscorthysta saakka. Lukumiljöö ei olisi juuri parempi voinut olla, mutta olisin varmasti pitänyt Nora Websteristä missä tahansa, vaikka sitten savolaisen mansikkapellon reunalla tai lauttasaarelaisen toimiston kahvihuoneessa.

Tóibínin kerronnasta on helppo pitää. Romaani etenee rauhallisesti ja vähäeleisesti, mutta samalla tullen niin liki, että Noran kamppailua on seurattava kuin olisi osa hänen maailmaansa, hänen tuttavansa - tai ehkä jopa hän itse siinä mielessä kuin fiktiiviseen hahmoon voi samastua. Ja kamppailuksi Noran leskenelämää voi kutsua, hiljaiseksi ja huomaamattomaksi, mutta selvästi selviytymistaisteluksi, oman tien löytämiseksi. Paikkakunnalla, jossa leski saa vieraita koko ajan ja hiusvärin pienikin muutos herättää huomiota, ei ole helppoa olla.

Hän tiesi, ettei ihan pian saisi nauttia tällaisesta aamusta, kun varhainen valo oli niin kaunis ja rauhallinen, meri niin kutsuva ja edessä niin lupaava pitkä päivä ja ilta, jonka hän saisi viettää taas yksinään ja kenenkään häiritsemättä, saisi nukkua. Tóibín tavoittaa paljon. Nora Websterin suruun, jonkinlaiseen käpertymisen ja ulospäin avautumisen väliin mahtuu meritunnelmia, hotellivierailuja ja musiikkia. Musiikin rooli on tärkeä: Laulutunneilla Nora löytää itseään ja musiikin välityksellä hän aistii muiden ihmisten tunnetiloja.

Arjen rinnalla kulkee Irlannin politiikka. Se on sivujuonne, joka vaikuttaa kaikkeen, ennen kaikkea Noran surukokemuksiin: miten Mauricen konservatiivisuus on muovannut perheen arvoja, kuinka Pohjois-Irlannissa alkaneet levottomuudet uutisoidaan ja ennen kaikkea koetaan Irlannin tasavallassa, millaisina englantilaisia pidetään, ja miten mielenosoitukset ja liikehdintä synnyttävät uutta epävarmuutta. Kokonainen kansakunta järkyttyy ja suree, kuten Norakin - sekä yhteisöllisesti että niin yksin.

Vaikka kehys on arkinen, on Nora Websterissä ripaus mystiikkaakin. Tämänkin Tóibín kirjoittaa taidolla, Noran persoonaan ja romaanin tapahtumiin sopivasti. Kokonaisuus on tyylikkään vähäeläinen, haikea ja arjen selviytymistä painottava. Ja juuri siihen, arkeen, mahtuu se koko maailma, joka yhden naisen elämässä tarpeen on.

P.S. Muuten, Nora Webster viittaa Brooklyniin. Kirjat lukeneet, huomasitteko?

--

Nora Websterin ovat lukeneet myös mm. Leena, Omppu ja Sara.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Novelliviikko
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2013
Alkuteos: Mothers and sons
Käännös: Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 315
Irlantilainen novellikokoelma

Nancy kuvitteli, miten olisi jäänyt ansaan, miten hän vanhana naisena hääräisi kaupassa, jossa häntä ei kaivattu. Tai miten hän asuisi pikkutalossa maalla, hänellä olisi pikkuinen auto pihatiellä eikä mitään tekemistä koko päivänä, kun Gerard, joka olisi jo naimisissa ja vastuullisessa asemassa, tolkuttaisi vaimonsa yllyttämänä jatkuvasti, että yritys pitäisi siirtää hänen nimiinsä jotta hän jäisi sitä hoitamaan. Nancystä tuntui, että paistinrasvan haju seuraisi häntä hautaan asti.

Poikia, jotka kaipaavat äitiään. Äitejä, jotka eivät saa kontaktia poikaansa. Äitejä, jotka ovat urheita. Poikia, joille äiti on vain muisto. Mitä äiti voi tehdä tai kuinka toimia, kun pappina toimivaa poikaa syytetään vuosien takaisista seksuaalirikoksista? Entä kun äidin ongelmat alkavat valjeta pojalle pikkuhiljaa? Toisaalla äidin hautajaisten jälkeen suru ja muistot eivät katoa edes huumehuuruissa rave-bileissä tai Atlannin aalloissa.

Irlantilaisen Colm Tóibínin Brooklyn oli mielestäni pieni helmi kirjaksi, muttei kuitenkaan vakuuttanut niin, että olisin heti tuoreeltaan innostunut lukemaan hänen keväällä 2013 suomennetun novellikokoelmansa Äitejä ja poikia. Muutamat blogikirjoitukset, kuten Liisan, Saran, Minnan ja Leenan tekstit, saivat minut kiinnostumaan ja nyt päätin lukea kirjan (aika hitaasti etenevän) novelliviikkoni aikana.

Hän pakottaitui hetkeksi ajattelemaan, ettei ollut kukaan eikä mikään, että hänellä ei ollut tunteita, että mikään ei voisi häntä satuttaa kun hän kahlaa veteen. Hän rynnisti päin aaltoa joka vyöryi vastaan, sukelsi sen alle ja syöksyi ystäviään kohti. Äiti oli aina rohkea vedessä, hän muisteli, ei koskaan epäröinyt rannalla hetkeäkään, vaan marssi päättäväisesti kylmään mereen. Äiti ei olisi nyt ylpeä minusta, hän muisteli [--]

Ja hyvä onkin, että luin. Kuulutan heti alkuunsa, että Äitejä ja poikia on Brooklyniakin parempi kirja: siinä Tóibínin kerronnan hienovivahteinen moniulotteisuus pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Novelliallergiani lievittyi jo Ishiguron Yösoittojen kohdalla, nyt sain vieläkin vaikuttavampaa siedätyshoitoa: Tóibín kirjoittaa niin kauniisti ja tarkkanäköisesti rajuistakin asioista, Kaijamari Sivillin suomennos on erinomainen sekin.

Koska Äitejä ja poikia on novellikokoelma ja koostuu kaikkiaan yhdeksästä kertomuksesta, ei se tietenkään voi olla tasaisen hyvä. Toiset novellit, niiden paikat ja henkilöhahmot, valottuvat paremmin, kun taas toiset jäävät vieraammiksi välipaloiksi. Kokonaisuutena kirja on kuitenkin varsin ehjä ja Tóibínin kirja on mielestäni niin hyvä kuin novellikokoelma voi parhaimmillaan olla. Pidin aina pienen tauon ennen siirtymää novellista toiseen, koska halusin säilyttää jonkinlaisen keskeisen tunnetilan juuri lukemastani. Luulenkin, että tulen palaamaan joihinkin tarinoihin uudestaan.

Novellien pituus vaihtelee alle kymmensivuisesta "Matkasta" pienoisromaanin mittaa lähestyvään "Pitkään talveen", joka on jaettu alalukuihinkin. Pitkä talvi eroaa novelleista myös sikäli, että sijoittuu espanjalaiseen maahan, kun muissa liikutaan Irlannissa. Oltiin missä tahansa, on maisemalla Tóibínin kertomuksissa suuri merkitys: ankea pikaruokala, surun ja erotiikan sekoittava meri, suo jolla katolisen poikakodin lapset tekevät töitä - ne kaikki maalaavat kuvaa Irlannista eri aikana ja ne kaikki peilaavat tunnetiloja äidistä poikaan ja takaisin. Tunnetilat Tóibín tavoittaa vivahteikkaasti, jo novellien maisemista tutun harmaan (monissa) sävyissä: äidit ja pojat, välillä myös sisarukset, isät ja isovanhemmat, tarpovat omaa tietään, eikä kaikkiin kipupisteisiin löydy koskaan helpotusta - mutta uusia sävyjä, kuitenkin.

Mistä kaikesta Tóibínin äidit ja pojat ovatkaan rakennetut? Karheudesta, häpeästä, uskosta, läheisyyden ja etäisyyden vuorottelusta, vieraudesta, kaipauksesta, heikkoudesta, vahvuudesta - ja rakkaudesta. Koko ajan, vieraantumisen ja tyhjyyden jälkeenkin, rakkaudesta.

---
Muistattehan Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjan? Vielä ehtii tehdä lahjoituksen lukutaidon hyväksi!

Colm Tóibín: Brooklyn

Colm Tóibín: Brooklyn
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2011
Alkuteos: Brooklyn 2009
Suomentanut: Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Ulkomainen romaani, Irlanti
Sivuja: 313

Kaikki puhuivat kovalla äänellä, ja hetkittäin hänen mielessään väikähti lokakuinen alkuilta, kun he äidin kanssa kävelivät kadulla Enniscorthyssa, kun Slaneyjoki virtasi vuolaana ja lasinkirkkaana, jostain läheltä kantautui lehtien polttamisen tuoksu ja päivänvalo hiipui hitaasti ja lempeästi. Se näkymä nousi hänen mieleensä useasti kun hän tunki seteleitä ja kolikoita pussiinsa ja kaikenlaiset naiset lähestyivät häntä kysyäkseen, mistä mitäkin vaatekappaletta löytyisi ja voisivatko he palauttaa ostamansa vaatteet ja vaihtaa ne muuhun kauppatavaraan, tai ostaakseen sen, mitä heillä oli jo käsissään.

Vuoden 1951 Irlanti on köyhä maa. Monet työikäiset lähtevät Englantiin, osa Yhdysvaltoihin saakka. Lähtijöihin kuuluu myös nuori kauppa-apulainen Eilis Lacey, joka rakkaan Rose-siskonsa sekä New Yorkissa vaikuttavan isä Floodin rohkaisemana matkustaa matkapahoinvoivana laivan kolmannessa luokassa yli Atlantin ja löytää paikkansa Brooklynista. Eilis saa töitä myyjättärenä ja koti-ikävänsä peittääkseen hän alkaa opiskella kirjapitoa iltaopiskeluna. Hän on kunnollinen vuokralainen ja tunnollinen työntekijä, joka löytää italialaistaustaisesta Tonysta itselleen sopivan seurustelukumppanin. Elämän ollessa päällisin puolin kunnossa saa Eilis viestin Irlannista ja hän joutuu palaamaan vanhaan kotimaahansa. Tämä kaikki ajaa Eilisin myös hänen elämänsä suurimman ratkaisun ääreen.

Irlantilaisen Colm Tóibínin Brooklyn (2009/2011) on pelkistettyyn tarinaan ja hyvään kerrontaan luottava romaani siirtolaisuudesta, entisen ikävästä, uusien juurien muodostumisesta sekä elämässä vääjäättömästi tehtävistä vaikeista päätöksistä. Brooklyn sukeltaa syvälle nuoren Eilisin elämään tarkastellen kaikkea hieman ulkopuolisena - tismalleen samanlaisin ulkopuolisin silmin Eilis itse näkee ja kokee elämänsä Yhdysvalloissa. Tóibínin teos on samaan aikaan ehjä romaani, yhteiskunnallinen tutkielma niin siirtolaisuudesta, naisiin kohdistuvista odotuksista kuin yhteiskuntaluokista sekä kaiken lisäksi vielä sydämeenkäyvä tarina erään nuoren naisen valinnoista osin pakon edessä.

Ehtoolliselta palatessaan Eilis yritti rukoilla ja huomasi vastaavansa itse siihen kysymykseen, jonka oli aikoinut rukouksissaan esittää. Vastaus oli se, ettei vastausta ollut, että mikään mitä hän voisi tehdä ei olisi oikein.

Lukuisten myönteisten blogi- ja lehtiarvioiden perusteella osasin odottaa hyvää ja vähäeleistä kirjaa. Sellaisen sainkin. Tóibin kirjoittaa uskottavasti kuljettaen tekstissään vahvaa realismin perintöä. Tóibín ei ota kantaa, vaan luottaa henkilöhahmoihinsa, joiden antaa kasvaa näennäisen eleettömästi, pienin sanoin ja teoin. Jos Tóibínin teksti kantaakin, niin sinänsä suorastaan erinomaisesti suomennettu teos sisältää muutamia huolimattomuusvirheitä, minkä vuoksi pohdin lukevani seuraavan Tóibínin kirjani englanniksi - aion nimittäin Brooklynin perusteella lukea ehdottomasti lisää miehen teoksia.

Yleisesti ottaen pienieleisyys kirjassa on minulle pelkkää plussaa. Kammoan hieman kirjoja, joihin sekoitetaan pursuava keitos vähän sitä sun tätä: suuria tunteita, mystiikkaa ja dramaattisia vetäviä juonenkäänteitä. Brooklynissa, kuten monissa muissakin hienovaraiseksi luonnehdituissa romaaneissa, rauhallisuus on vain pintaa ja rivien välistä löytyy monenlaisia merkityksiä ja usein se kaikkein arkisin onkin miltei elämää suurempaa. Nyt joudunkin pian perumaan puheitani siitä, että en itke kirjoja lukiessani. Tai sitten Keltaisen kirjaston kirjat osaavat osua johonkin ytimeen minussa. Vuodatin pari kyyneltä lukiessami Murakamin Norwegian Woodia; en toki muuten vertaa täysin erilaisia Tóibínin ja Murakamin kirjoja, mutta myös Brooklyn sai silmäkulmani kostumaan. Olen siitä vain iloinen, sillä Tóibínin romaani todistaa jälleen kerran upeasti sen, ettei ihmismielen kiirastulen tarvitse olla suuren tragedian seuraus.

Vaikka lähtökohtaisesti rakastankin hillittyä kerrontaa runsaan rönsyilyn sijaan, olisi Tóibín voinut luoda Eilisistä aavistuksen voimakkaamman persoonan. Hän olisi voinut mennä hieman enemmän Eilisin pään sisälle ja päästää meidät lukijansa kokemaan Eilisin mielenliikkeet nykyistä vahvemmin. Kyse on kuitenkin vain pienestä puutteesta. Toteamukseni on kaino toive saada hieman pintasäröjä Eilisin nyt niin tasaiseen ulkokuoreen. Toisaalta tuo tasaisuus on vain näennäistä. Ollakseen keski-iän ylittänyt mies kuvaaTóibín naisen elämää erittäin uskottavasti; Eilisin teot - esimerkiksi kirjeiden piilottaminen, yritys pitäytyä käytösnormeissa sekä jatkuva ahkeruus - kertovat sisimmiltään epävarmasta nuoresta naisesta, jonka pitää oppia juurtumaan uuteen, palata taas vanhaan ja lopulta tehdä oma ratkaisunsa.

Ja sen ratkaisunsa Eilis totta tosiaan tekeekin! Eilisin ratkaisu, josta en tietenkään enempää kerro enkä paljasta edes sitä, mihin se liittyy, on herättänyt ristiriitaisen vastaanoton kirjablogeissa. Minun mielestäni Eilisin tarina saa arvoisensa ja ainoan oikean lopun.

Vähäeleisyydessään Brooklyn on pieni helmi kirjaksi. Tóibínin kikkailematon ja kirkas teksti vakuuttaa, vaikuttaa ja koskettaa. Hänen henkilöhahmonsa ovat enemmän kuin tyyniä kuoria, he ovat oikeita ihmisiä, joille toivoo kaikkea hyvää myös kirjan kansien sulkeuduttua.

****½

Kirjablogeissa Brooklyn on ollut erittäin luettu ja rakastettu. Kirjan ovat lukeneet ainakin Arja, Leena Lumi, Karoliina, Maria, Anna Elina, Zephyr, Sara, Maija sekä Liisa. Jos unohdin mainita jonkun, niin nykäiskää virtuaalisesta hihastani!

P.S. Brooklynilla nappaan myös pisteen Ikkunat auki Eurooppaan-haasteesta. Ja aloin nyt tagata myös Keltaisen ja "Sinisen" kirjaston kirjat blogissani.