Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Tammi 1988, Keltainen kirjasto
An Artist of the Floating World 1986
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Adam Korpak
253 sivua
Brittiläis-japanilainen romaani

Muistini mukaan oli yksi viime vuoden viimeisistä loistavan kauniista syksyisistä iltapäivistä ja pehmeä valo lankesi lehvistön läpi. Noriko seurasi katseeni suuntaa ja sanoi:
– Isä, miksi olet leikannut bambun tuolla tavalla? Se näyttää nyt aivan epäsuhtaiselta.
– Epäsuhtaiselta? Niinkö sinusta? Minusta se on kyllä täysin tasapainoinen. Katsohan, on otettava huomioon kohdat joissa nuoret versot ovat vallitsevia.
– Isällä on taipumus puuttua joka asiaan. Minusta tuntuu, että hän pilaa vielä tuon pensaankin.

Eletään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia Nagasakissa. Ikääntyvä taidemaalari Masuji Ono asuu suuressa talossaan yhdessä tyttärensä Norikon kanssa. Sodan aikana leskeksi jääneen ja poikansa menettäneen Onon vanhempi tytär on naimisissa toisessa kaupungissa. Ennen sotaa Ono oli ollut arvostettu taiteilija, mutta nyt sotasyyllisyyden painaessa koko kansakuntaa hänen taiteensa nähdään propagandistisena, ja maalaukset ovat kadonneet seiniltä. Paitsi että Onon tulisi tuntea syyllisyyttä ja häpeää, hänen kuuluisi myös järjestellä avioliittoa Norikolle. Maailma sellaisena kuin Ono on siihen tottunut, on muuttunut. Ono vaipuu muistoihinsa ja koettaa selvittää itselleen, mikä kaikki elämässä on mennyt väärin.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017 saanut britti Kazuo Ishiguro on niitä kirjailijoita, joiden tuotannon haluan säilöä paitsi parhaimpaan kirjakaappiini, myös ja ennen kaikkea sydämeeni. Japanissa syntyneen Ishiguron teoksista etenkin Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina ovat tehneet minun lähtemättömän vaikutuksen, mutta kirjailijan jokainen teos on ollut mieleeni. Säästelin muutama viikko sitten lukemaani Menneen maailman maalaria pitkään, koska se oli nobelistin ainoa suomennettu kirja, jota en ollut vielä lukenut.

Säästely kannatti, sillä hitaasti avautuva Menneen maailman maalari vaatii lukurauhaa, jollaista minulla oli joulun ja uudenvuoden välipäivinä. Kirja vaatii rauhaa, koska sen hidas tempo ikään kuin pakottaa lukemaan kiiruhtamatta. Keskeishenkilö, Masuji Ono, antaa ajatustensa vaeltaa aiheesta toiseen rönsyillen, ja myös niiden sisälle pääsemiseksi kiireetön lukeminen on suositeltavaa. Ono on sinänsä vaikuttavasti rakennettu henkilö. Kuvitelkaa vanheneva ja osin nujerruttukin mies, jonka olemus on silti järkkymättömän arvokas ja menneestä – kohteliaista tavoista ja perinteistä – kiinni pitävä.

Tapahtumat ovat jossain kaukana, menneessä tai tulevaan kohdistuvissa ajatuksissa. Onon elämässä mennyt määrittää kaikkea sitä, mitä nyt on, ja näin Menneen maailman maalari kasvaa henkilökohtaisesta yhteiskunnalliseksi romaaniksi: millaista on, kun periaatteessa kaikki muuttuu, kun mennyttä (tai osaa siitä: maalauksia) ei saisi olla ja se kuitenkin vaikuttaa kaikkeen ja kaikkialla. Ystävyys osoittautuu toisenlaiseksi kuin mitä on kuvitellut. Uusi tulee vanhan tilalle: uudet sukupolvet uusine tapoineen, amerikkalainen populaarikulttuuri, toisenlaiset tavat.

Kaikkea Ishiguro kuvaa taidolla, mitä toki odotinkin, mutta tällä kertaa en päässyt romaaniin sisälle ihan niin läheisesti kuin ehkä odotin. Mutta vaikkei Menneen maailman maalarista tule minulle erityisen rakasta Ishiguron kirjaa, pidän sitä hienovireisenä romaanina, joka ikään kuin pohjustaa tietä Pitkän päivän illalle – ja ehkä kirja aikoinaan niin tekikin, koska ikääntyvän hovimestarin eräänlaisesta road tripistä kertova teos ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Mielleyhtymääni kirjojen välillä tukevat tietenkin taidemaalarin ja hovimestarin ikääntyvät hahmot. Muuten heidän maailmansa on ainakin ulkoisesti erilainen.

Ishiguro onkin monipuolinen kirjailija, joka ei koskaan kirjoita samaa kirjaa kahdesti, mutta jotain on aina mukana: erilaisten aikakausien kohtaamiset, ihminen – ja ihmisyys – kaiken keskellä.


♥

Helmet-lukuhaasteessa Menneen maailman maalari voisi sijoittua moneenkin kohtaan, mutta menkööt nyt kohtaan 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Helene Bützow tekee aina laatutyötä, hänen suomennoksiaan on aina nautinto lukea.

P.S. Ilahduin, kun huomasin että omistamani painoksen kannen on tehnyt Adam Korpak. Vilkaiskaapa muuten myös Markko Tainan suunnittelema uusi kansi: kuinka kaunis! 

Syysjuttuja ja kirjamessuja

Lempivuodenaikani syksy on tuonut paitsi kartanoromantiikkaa, myös ison pinon luettavia kirjoja. Mukana on kovasti odottamiani uutuuksia ja edelleen hyllynlämmittäjiä. Tällä hetkellä minulla on kesken kolme romaania ja pari tietokirjaa. Lisäksi muutama työkirja on niin kiinnostava, että taidan tehdä lokakuun aikana pienen poikkeuksen ja postata niistäkin, kertoa samalla vaikka tietokirjallisuuden kustannustoimittajan päivästä.

Juuri nyt leijailen onnesta, sillä tänään iltapäivällä tuli tieto tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnosta. Nobel menee brittiläiselle Kazuo Ishigurolle, joka on eräs suurimmista suosikkikirjailijoistani. Ishiguron monipuolinen tuotanto kattaa niin historiallisia romaaneja kuin dystopiaa, sekä romaaneja että novelleja. Ishiguron teoksissa on mukana aina yhteiskunnallisuutta, usein jonkinlaista perienglantilaisuutta, mutta toisinaan myös niin sanottua itämaisuutta. Omat suursuosikkini Ishiguron tuotannosta ovat Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina, mutta kirjailijan jokainen teos on ollut mieleeni. Tunnisteella Ishiguro löydätte lisää mietteitäni.

Syksyni kulttuurikohokohtiin on kuulunut Stingin konsertti. Sting on eräs pitkäaikaisimmista suosikeistani (vaikka se suurin musiikillinen rakkauteni on ehdottomasti Tori Amos, joka ei tällä kiertueellaan Suomeen tule, yhyy), aloin kuunnella häntä aktiivisesti 1990-luvun alussa lukiolaisena ja olen vuosien varrella käynyt hänen konserteissaan joitakin kertoja. Ensimmäisen kerran näin Stingin livenä kesällä 1997 Ruisrockissa. Viimeviikkoinen Hartwall Areenalla järjestetty konsertti toi lavalle hyväntuulisen brittitähden, joka esitti etenkin alkupään tuotantoaan – niin Policen hittejä kuin soolouransa tunnetuimpia kappaleita. Äänentoisto Hartwall Areenan piippuhyllyllä ei ollut paras mahdollinen, mutta Stingin hyvä vire toki välittyi. Omia kohokohtiani olivat ”Mad about You”, koska Soul Cages -levy oli ensimmäisiä CD-levyjä joita ikinä ostin, totta kai ”Englishman in New York”, encoren ”Fragile” ja Stingin pojan Joe Sumnerin aloittama Bowie-tribuutti "Ashes to Ashes", joka toi jo roskan silmäkulmaani. Stingin Songs from The Labyrinth on muuten täydellinen syyslevy. ♥

Tämä vuodenaika saa minut myös intoilemaan asioista enemmän kuin vaikkapa kevät. Viime viikkoina olen esimerkiksi ollut uudelleen innostunut valokuvaamisesta. Osa teistä muistaa ehkä alkukesäisenpohdintani kamerasta. Kesäkuun puolivälissä myin vanhan Canonini ja kävin ostamassa itselleni Olympuksen, joka osoittautui toki laadukkaaksi ja muotoilultaan kauniiksi kameraksi, mutta monien Canon-vuosien (jo filmiajalta…) jälkeen se ei tuntunut omalta tai käteen sopivalta. Mietin, että olenko vähän hassu tai hullu, mutta syyskuun alussa hyvästelin Olympuksen vain kahden ja puolen kuukauden jälkeen ja marssin kamerakauppaan ostamaan Canonin. On kuin olisin palannut jonnekin kamerakotiin. Kollaasin kaikki kuvat Stingin konserttikuvaa lukuun ottamatta olen ottanut Canonilla, Sting-kuva on kännykkäräpsy.

Ja muita uusvanhoja innostuksia on kalenteri-muistikirjan tekeminen. 1990-luvulla tein useana vuonna kalenterin itselleni: ostin tyhjän muistikirjan ja piirustelin siihen viikkoaukeamat, joita päiväkirjamaisesti täytin. Nyt viime vuosina kaikenlainen kalenteri-intoilu ja bujoilu on noussut suureen suosioon. Sen myötä minäkin hankin itselleni alkuvuonna plannerin, mutta sekään ei tuntunut ihan omalta, koska sen raamit olivat liian valmiit. Tunnollisesti olen sitä käyttänyt (kerta siitä maksoin :D), mutta joku aika sitten hankin ihanan muistikirjan, josta aion tehdä itselleni kalenterin ja muistikirjan sekoituksen. Itse asiassa olen vähän aloitellutkin.

Syksy tuo mukanaan myös kirjamessuja. Tällä viikolla on Turun ja kuun viimeinen viikonloppu Helsingin kirjamessujen aika. Ihanaa! Minulle messut ovat sekä työtä että vapaa-aikaa, mikä tarkoittaa sitä että kustannustoimittajana haastattelen muutamia kirjailijoita. Kirjabloggaajana taas koetan ehtiä kuuntelemaan muita keskusteluja.

Arvatkaa mitä? Ensimmäistä kertaa minulla ei ole tärppejä Turun messuille! Kääk. Tärpittömyys ei johdu siitä, etteikö messuilla olisi kiinnostavaa ohjelmaa. On siellä, todella paljon: monta lavaa (uutena hienosti nimetty Kallas), kirjailijoita Anni Kytömäestä Rosa Liksomiin, Ben Kallandista Pirkko Saisioon ja Selja Ahavasta Marianna Kurttoon, on keskusteluja kustantamisesta, on uusittu lasten alue. Turun kirjamessuilla on aina hyvä tunnelma ja kirjoitan tarkemman messuraportin sitten ensi viikolla.

Teen tosiaankin messuilla myös töitä. Avain-kustantamon kirjoja ja kirjailijoita on mukana kaikkiaan 17 eri ohjelmanumerossa. Esillä ovat muun muassa paljon näkyvyyttä saanut Susanna Makaroffin Homeäidin päiväkirja, Krista Launosen mainio Lava – kauhu ja himo -kirja, Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu (josta aion poikkeuksellisesti kirjoittaa enemmän tänne blogiinikin), Markku Kaskelan ja Tomi Kontion ihana Minun Italiani… Ja monta muuta, muun muassa lastenkirjoja ja elokuva- ja kirjakeskustelua. Jos haluatte tulla moikkaamaan minua, niin tulkaa kuuntelemaan nämä, joissa toimin haastattelijana:

Perjantaina 6.10.

Kallas klo 10.20-10.40
Kenellä on oikeus kirjoittaa toisen elämästä ja keiden elämästä ylipäätään kirjoitetaan? Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät

Tieto klo 11.20-11.40
Konsoli- ja tietokonepelien klassikot. Aleksandr Manzos: Kaikkien aikojen pelit

Lauantaina 7.10.

Jukola klo 12.00-13.00
Selkokirjapaneeli. Miten selkokirjat tuovat iloa monille lukijoille? Millaista on mukauttaa jo valmiita kirjoja, millaista kirjoittaa uusi tarina selkokielellä? Esiintyjät: Pertti Rajala, Hanna Männikkölahti ja Tapani Bagge.

Sunnuntaina 8.10.

Eino klo 13.40-14.00
Mikä olisi erikoisempi esine kuin kirja? Niklas Bengtsson: Kirja erikoisena esineenä

Turun kirjamessujen koko ohjelma löytyy täältä. Toivottavasti nähdään messuilla! ♥

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen
Tammi 2016, Keltainen kirjasto
The Buried Giant 2015
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Jussi Kaakinen
378 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani

 ”Kun olin äsken ulkona, koetin parhaani mukaan virkistää muistiani hiljaisuudessa, ja mieleeni palautui yhtä ja toista. Mutta poikaa en muista, en kasvoja enkä ääntä, vaikka joskus tuntuu että näen hänet pienenä, talutan häntä kädestä joentörmällä, tai muistan sen kerran kun hän itki ja minä lohdutin häntä. Mutta en saa millään päähäni, miltä hän näyttää nykyään, missä hän asuu ja onko hänellä omakin poika. Toivoisin, että sinä muistaisit enemmän.”

”Hän on meidän poikamme”, Beatrice sanoi. ”Ja siksi minä vaistoan hänestä asioita vaikka en muistakaan selvästi. [--]”

Rosoisia kukkuloita ja kolkkoja nummia: Muinainen Britannia on raunioitumassa. Roomalaiset ovat lähteneet, kuningas Arthur kuollut, keltit ja saksit elävät rauhassa, mutta kyräilevät toisiaan. Kristinusko ja vanhat uskomukset määrittelevät ihmisten maailmankatsomusta, keijukaiset ja soturit, kuten Arthurin veljenpoika sir Gawain, kulkevat samoilla kukkuloilla, joilla muistinsa osin menettäneet ihmisetkin. Onko muistin menetyksen syynä vanha naaraslohikäärme? Menneisyys, niin kaukainen kuin läheinenkin, on sakeaa sumua myös toisiaan syvästi rakastavalle vanhalle parille Axlille ja Beatricelle, jotka etsivät kadonnutta poikaansa, mutta eivät muista edes tämän nimeä.

Harvoin olen lukenut jotain kirjaa niin verkkaisesti kuin erään suosikkikirjailijani Kazuo Ishiguron Haudattua jättiläistä, jonka Helene Bützow on erinomaisesti suomentanut. Aloin lukea romaania jo Irlannin-lomallani (jolloin otin tätä postausta kuvittavan valokuvankin), mutta sain romaanin loppuun vasta viime maanantaina. Hitaus itse asiassa sopi hyvin lukutahdiksi romaanille, jossa sumu ympäröi tienoot ja ihmiset ovat menettäneet muistinsa.

Haudatun jättiläisen hitaus, joka on tunnelma- ei tarina- tai kerrontaperäistä, saa minut myös pohtimaan sitä, että ehkä olisin voinut blogatakin kirjasta hieman hitaammalla tahdilla, ottaa kokonaisuuteen ajallista etäisyyttä. Näet tiedän, että Ishiguron teos on niitä kirjoja, jotka jäävät jonnekin mielen sopukoihin ja joiden arvo vain kasvaa mitä enemmän aikaa kuluu. Aikaa Haudattu jättiläinen kestänee paremmin kuin hyvin. Näin tuoreeltaan tuntuu kuitenkin, että vaikka romaanin maailma ihastutti alullaan ja sykähdytti etenkin loppunsa osalta, en saanut kokonaisuudesta otetta samalla tapaa kuin esimerkiksi Pitkän päivän illasta tai Ole luonani ainasta.

Vaikkei Haudattu jättiläinen tullut samalla tapaa liki kuin henkilöistä lähtevät jo mainitsemani teokset, on se hieno romaani. Se on tunnelmassaan vahva, tarinaltaan komea ja henkilöhahmoiltaan koskettava. Beatrice ja Axl ovat rakkaudessaan liikuttavia: Axlille Beatrice on prinsessa, ja vanhus pyrkii suojaamaan vaimoaan kaikessa. Kummassakin vanhuksessa on haurautta ja vahvuutta.

Ansioksi luen myös sen, ettei Ishiguro päästä lukijaansa helpolla. Näkökulmat vaihtelevat ja kerronnassa vuoro on toisinaan kaikkitietävän kertojan, paikoin Gawainin pohdiskelujen ja toisinaan kaikkea ikään kuin ajallisestikin kauempaa katsovan minäkertojan. Sumun merkitys selviää lukijalle vasta asteittain, mikä on kerronnallisesti loistava ratkaisu, ja sovittuu hyvin sekä romaanin tunnelman että allegorisuuden kanssa. Haudatusta jättiläisestä voi löytää roppakaupalla nykyaikaan sopivaa symboliikkaa, mistä muistamattomuus johtuu ja mihin se johtaa, mutta sen voi lukea myös muinaisuuteen ajoittuvana älyllisenä juoniromaanina.

Kuten Sarakin kirjoittaa, tekee Ishiguron romaanin lukeminen hyvää kaikille brittimaisemia rakastaville. Jäinen sumuisuus, tasangot ja kukkulat, liejukot ja kanervikot, lintujen laulu aamuhämärissä - kaikki vahvistavat kaipuuta Brittein saarille.

Niin, vaikka lukiessani koin jonkinlaista sumuisaa (!) etäisyyttä Haudattuun jättiläiseen, huomaan viipyileväni romaanin tunnelmissa vahvasti ainakin näin pari päivää lukemisen jälkeen. Jo tämän bloggauksen kirjoittamisen aikana olen alkanut miltei kaivata kirjan maailmaa, vaikka romaanin kannet suljettuani olin jo aloittelemassa seuraavaa. Epäilen, että tämä kaipauksen tunne voimistuu: Haudattu jättiläinen on romaani, jota haluan ymmärtää syvemmin ja luulen, että tulen joskus palaamaan kirjan pariin.

Kirjallinen muistijälki siis kasvaa mielessäni. Ishiguro on alati uudistuva kertoja, jonka jokainen romaani on erilainen. Hänen tuotantonsa yllätyksellisyyteen, persoonallisuuteen ja laadukkuuteen voi alati luottaa.

--

Haudatun jättiläisen ovat jo mainitsemani Saran lisäksi lukeneet myös Bleue, Tuija, Kirjan kanssa, Takkutukka ja Ulla.

Kazuo Ishiguro: Me orvot

Kazuo Ishiguro: Me orvot
Tammi 2002, Keltainen kirjasto
When We Were Orphans 2000
Suomentanut Helene Bütsow
Kansi Timo Mänttäri
418 sivua
Brittiläinen romaani

Ehkä jotakin tämän tapaista on silti ollut jo jonkin aikaa odotettavissa. Totuus on, että viimeksi kuluneen vuoden aikana olen uppoutunut yhä useammin muistoihini, mikä taas saattaa johtua siitä että nuo muistot - lapsuudestani, vanhemmistani - ovat tuntuneet vähitellen hämärtyvän. Viime aikoina on käynyt monesti niin, että olen joutunut vaivaamaan päätäni muistaakseni jotakin, minkä vielä kaksi tai kolme vuotta sitten uskoin syöpyneen iäksi mieleeni. Toisin sanoen olen joutunut myöntämään sen, että jokaisen vuoden myötä elämäni Shanghaissa muuttuu yhä utuisemmaksi, kunnes jonakin päivänä jäljellä on vain muutama epämääräinen mielikuva.

1930-luvun Englannissa Christopher Banks on seurapiirihenkilö ja kuuluisa salapoliisi. Lontoon kerman kanssa vietetyt illanvietot ja menestys työssä eivät kuitenkaan tuo Christopherille hänen kaipaamaansa rauhaa, hän pikemminkin koettaa paikata ja piilottaakin lapsuudessaan kokemia, raskaita menetyksiä. Lapsuudessaan Christopher asui Shanghaissa, jossa hänen molemmat vanhempansa salaperäisesti katosivat. Christopherin on matkustettava takaisin Shanghaihin aikana, jolloin Kiina ja Japani ovat sodassa. Maailma on mieletön, muutenkin kuin sodan vuoksi.

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on eräs koko blogini aikaisista kirjasuosikeistani, myös Ole luonani aina viehätti minua suuresti. Joulukuussa tulin lukeneeksi pääosin Keltaiseen kirjastoon kuuluvia romaaneja ja Ishiguron Me orvot valikoitui joulukirjakseni, varsin suurin odotuksin.

Koska Ishiguro on niin taitava kertoja ja Helene Bütsow erinomainen suomentaja, odotukseni täyttyivät - suurilta osin. Me orvot on Ishigurolle tyypillisesti tarina jonkinlaisesta oman tiensä kulkijasta, jonka elämänkulkua mennyt säätelee, muistoilla on valtansa nykyhetkessäkin. Vaikka Me orvot on kauttaaltaan laadukasta ja nautittavaa luettavaa, kävi minulle osin samoin kuin Jaanalle: romaani tuntui paikoin puuduttavalta ja temaattisesti - Kiinasta huolimatta - pitkälle samalta kuin Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina. (Tässä on toki hyvä huomioida se, että Me orvot on ilmestynyt ennen Ole luonani ainaa.)

Edellä mainitusta huolimatta Me orvot on hieno romaani; ja moni suosikkikirjailijani John Irvingistä Joel Haahtelaan sisällyttää eri teoksiinsa samoja teemoja. Ishiguro tekee tämän vielä harvinaisen hyvin: Me orvot on juoniromaani, joka kurottaa päähenkilönsä mielenmaisemiin, kirkkaisiin ja sekaviin hetkiin. Kaikissa lukemissani Ishiguron teoksissa leijaileva päällimmäinen surumielisyys on läsnä nytkin, ihmiset ovat orpoja monella tapaa.

Silloin en kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Keskiöön nousevat myös muisti, muistaminen ja nostalgia sekä niistä syntyvä, mielen tasolla häilyvä hämäryys, kaiken katoavaisuus ja kadonneiden vanhempien varjojen piinaavuus. Christopher muistaa paljon pieniä yksityiskohtia "pieniä tapauksia", joita hän on "alkanut  pitää erittäin merkityksellisinä" vasta myöhemmin, muistojen ja kokemusten myötä. Mutta kovin teräviä muistot eivät ole, vaan mitä syvemmälle Christopher niissä menee ja mitä lähemmäs lapsuutensa tapahtumapaikkoja kulkee, sitä sekavammaksi tai unenomaisemmaksi kaikki muuttuu.

Christopherin kokemukset, muistojen synnyttämä piina ja tietty sumuisuus muodostavat kokonaisuuden, joka punnitsee luottamusta hienostuneesti: Onko orpouden vastakohta siellä, minne ihminen kotinsa tekeekin? 

Romaanin keskeisimmät tapahtumat ottavat paikkansa sinänsä tarpeellisessa, hurjassa Shanghaissa, mutta tärkein ajattelu tapahtuu Englannissa. Tämä on tietenkin mieleeni. On ihastuttavaa, miten monin tavoin japanilaissyntyinen britti Ishiguro kuljettaa Lontoon lumoihin: illanvietto Claridges-hotellissa, tutkimushetket British Museumissa, kävelyt Kensington Gardenissa, luokkayhteiskunnan pienet, kirjoittamattomat säännöt. Olisin oikeastaan voinut lipua vain näiden Lontoon harmaiden päivien läpi, vajota Christopheria piinaaviin muistoihin ja olla lukijana täysi. 

Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret

Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret
Kustantaja: Tammi 1983
Alkuteos: A Pale View of Hills 1982
Suomentaja: Marjatta Kapari
Kannen suunnittelu: Pentagram
Sivuja: 201
Japanilais-brittiläinen romaani

Tiedän että muisti voi olla varsin epäluotettava; muistoja värittää usein vahvasti muisteluhetken tilanne, ja näin on epäilemättä joidenkin tähän kokoamieni muistikuvien laita. Tunnen esimerkiksi houkutusta uskoa että se mitä koin eräänä iltapäivänä oli etiäinen, että se epämiellyttävä kuva joka tunkeutui alitajuntaani tuona päivänä oli jotain muuta - jotain paljon voimakkaampaa ja todellisempaa - kuin ne lukuisat valveunet joita ajelehtii mielessä pitkinä joutilaina yksinolon hetkinä.

Englannissa asuva japanilaissyntyinen Etsuko elää nykyisyydessä, mutta vaipuu muistoihinsa. Etsukon Niki-tytär saapuu Lontoosta vierailulle äitinsä luo. Heidän välinsä ovat etäiset, mutta ystävälliset. Etsukon esikoistytär Keiko on hirttäytynyt asunnossaan Liverpoolissa, mikä vie Etsukon yhä tiiviimmin muistoihin, muutaman vuosikymmenen takaiseen Nagasakiin ja helteiseen kesään, jolloin hän odotti Keikoa. Silloin Nagasaki, kuten koko Japani, elivät toisen maailmansodan jälkeistä murrosvaihetta. Maailma oli muuttumassa, vanha katoamassa. Menneisyydessä Etsukon naapurin pieni Mariko-tytär viettää päiviään yksin kissanpentujen kanssa, Etsukon appi taas tuntee arvostuksensa murenevan. Kesä on täynnä enteitä ja uhkaa: alueella on surmattu lapsia, hirtettykin. Mennyt ja nykyisyys sekoittuvat entisestään Etsukon mielessä.

Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta tekivät Kazuo Ishigurosta erään suosikkikirjailijani. Ne kantavat sisällään jonkinlaista peribrittiläisyyttä ja tarkastelevat kuitenkin brittiyhteiskuntaa etäältä. Nyt lukemani Silmissä siintävät vuoret on ensimmäinen Ishigurolta suomennettu romaani. Se alkaa Englannista, mutta sen keskeisimmät käänteet sijoittuvat Etsukon muistojen Japaniin.

Jos Silmissä siintäviä vuoria pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, olisi tuo sana unenomainen. Se ei ole unenomainen surrealistisella ja fragmentaarisella tavalla, vaan pikemminkin syvän unen kaltainen, painava ja hivenen raskas. Raskaalla en tarkoita junnaavuutta enkä vaikealukuisuutta, vaan tunnelmaa. Ishiguron romaanin suurin vahvuus onkin tunnelmassa, sillä juonensa osalta romaani jättää paljon auki ja moni teema jää ilmaan roikkumaan. Teemoja on sinänsä runsaasti: parisuhde, vanhemmuus, lasten surmat, muuttuva Japani, japanilaisuuden ja brittiläisyyden erot, sukupolvien ja sukupuolten erot, naisten itsenäistyminen ja surussa selvityminen tai selviytymättömyys. Kaikkea tarkastellaan Etsukon näkökulmasta, mutta Etsuko itse tuntuu kuitenkin katselevan kaikkea ulkopuolisena - hän on ikään kuin oman elämänsä tarkkailija.

Lukijan tulkittavaksi jää, mikä on tarinankerrontaa, mikä muistettua ja mikä totta? Voiko niitä edes erottaa, tarvitseekokaan? Ishuguro kirjoittaa taitavasti, mutta romaanista jää käteen yllättävän vähän. Hienovireinen ja viittaileva teksti sekä vahva tunnelma riittävät kuitenkin kannattelemaan kokonaisuutta ja luulen, että uusi lukukerta avaisi nyt rivien väliin jääviä seikkoja, jotka vain Etsuko ymmärtää. Romaani myös kestäisi toisenkin lukukerran, ja Ishiguron taitavuutta todistaa sekin, että kaiken unenomaisen tunnelmoinnin vastapainoksi muutamat romaanihenkilöiden käymät keskustelut sekä eräs kohtaus joella korostuvat kirkkaina kuin terävin valokuva.

Romaanin nimen mukaisesti moni asia kytkeytyy maisemaan: muuttuvaan Japaniin, jossa vanhat sodassa tuhoutuneet rakennukset korvaantuvat uusilla samaan tapaan kuin kulttuurikin, tai mielikuvien Englantiin vehreine peltomaisemineen. Silti vanha postikorttikaan ei näytä, millaista kaikki oli tai millaista kaikki olisi voinut olla.

Granta: Ruoka

Granta. Uuden kirjallisuuden areena
Kustantaja: Otava 2013
Päätoimittaja: Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitus: Emmi Kyytsönen
Mistä: Julkistamistilaisuudesta
Sivuja: 304

Runoilija pyöritteli vinho verdeä lasissaan ja ajatteli, että hänellä oli oikeastaan aika hauskaa. Jose ja kaksi miestä olivat kuorineen perunoita, pilkkoneet chiliä, valkosipulia ja paprikaa ja asettaneet oliiviöljyllä sivellyn turskan perunoiden päälle valtavaan pataan avotulen päälle. Runoilijalle oli kerrottu Josen äidin lähettävän hänellä aina kymmenen litran ruukin öljyä joka vuosi Portugalista. Runoilijan teki mieli kysyä miksi he eivät käyttäneet voita, mutta sulki sitten suunsa.
- Leena Parkkinen: Turska

Novelliviikkoni on edennyt hitaammin kuin luulin, mutta kahden novellikokoelman jälkeen viikolle mahtuu myös juuri julkaistu aikakauskirja Granta. Uuden kirjallisuuden areena. Pääsin keskiviikkona juhlistamaan Grantan rantautumista Suomeen ja jaan luultavasti monen muunkin mielipiteen, kun tuumaan että kirjaihmisten on helppo olla innoissaan Grantasta - yhtä lailla konseptina kuin sisältönsäkin puolesta.

Granta perustettiin Cambridgessä jo vuonna 1889, uuden vuosisadan kynnyksellä siis. Aluksi Grantassa julkaistiin aikanaan tuntemattomien kirjailijoiden tekstejä, mutta nykymuodossaan vuodesta 1979 lähtien ilmestyneestä julkaisusta on voinut lukea vaikkapa Milan Kunderan, Ian McEwanin, Zadie Smithin ja Doris Lessingin kirjoituksia. Suomen ensimmäisen Grantan Ruoka-nimisessä ja -teemaisessa numerossa kirjoittajina ovat muun muassa Juha Itkonen, Miina Supinen, Miki Liukkonen, Kazuo Ishiguro, Olga Tokarczuk, Mo Yan ja Anu Silfverberg. Kaikkiaan kirjoittajia on 22.

[--] Puutarhassa olevat tytöt näyttävät pikemminkin pelästyneiltä kuin omahyväisiltä, ikään kuin heidän kasvonsa olisivat kauhuissaan siitä, että muodostavat sellaisen ilmeen.
Mutta heidän asunsa.
Millaiset asut! Ne kuuluisivat leivostarjottimille. Ne ovat kirkkaita, suloisia ja kuohuisia kuin kuorrutetut jälkiruuat: pitsikerroksia joissa on paljetteja, pikkuruisia peilejä ja trumpettihihoja - tämän joulun villitys Accrassa.
- Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämästä

Minun täytyy tunnustaa, etten ole lukenut vielä aivan kaikkia Suomen Grantan tekstejä, mutta vain muutama odottaa vielä lukemistaan. Säästelen niitä sopiviin hetkiin ja voi olla, etten ihan kaikkiin koskaan ehdikään, mutta haluan kirjoittaa Grantasta blogiini jo nyt. Aikakausjulkaisunahan Granta sallii myös selailun, mutta kaikki lukemani tekstit ovat houkutelleet tarttumaan seuraavaankin. Monipuolinen kattaus takaa sen, että lukija pysyy valveilla! Aloitin Ruoka-numeron alusta, Antti Tuurin Leivästä, jonka jälkeen aloin lukea tekstejä sieltä täältä itseäni eniten kiinnostavia kirjailijoita etsien ja myöhemmin uusiin tuttavuuksiin siirtyen.

Grantan tekstit vaihtelevat pitkistä kirjoituksista muutaman sivun mittaisiin juttuihin ja esseistä tyylipuhtaisiin novelleihin. Eräänlaisia ääripäitä ovat esimerkiksi Karin Johannissonin essee, mielenkiintoinen Tapaus Ellen West ja Miina Supisen suorastaan sydämellinen Luovan myrskyn ruokalista, jossa hän listaa intensiivisen kirjoittamisvaiheen aikaisia syömisiään. Grantan julkistamistilaisuudessa vieraillut Taiye Selasi oli itselleni uusi kirjallinen tuttavuus, hänen kertomuksensa Afrikkalaistyttöjen seksielämä puhutteli ja hieman ravistelikin, kun taas suursuosikkini Kazuo Ishiguro miltei hämmensi. Lopussa oleva kirjailijaluettelo paljastaa, että Ishiguron teksti on kirjoitettu alunperin TV-elokuvan käsikirjoitukseksi. Itselleni uusista tuttavuuksista Pirjo Hassisen ja tietenkin nobelisti Mo Yanin tuotanto vaativat parempaa tutustumista, samoin Rosa Liksom, jolta olen kauan sitten jotain lukenutkin. Isän 50-vuotisjuhlat oli eloisa kuvaus, ja kuten Liksom itse Grantan julkistamistilaisuudessa kertoi, kunnianosoitus ruotsinsuomalaisille. Juha Itkosen teksti Torstai oli tietenkin hieno, mitäpä tällainen vanha fani voisi muutakaan sanoa.

Grantan ruokapöytä on runsas ja kirjallisesti maistuva. Mikä teksti sitten ihastutti eniten? Antti Tuurin Leipä, Lessingin Kanat ja kananmunat ja Leena Parkkisen Turska. Leivässä Tuuri vaipuu muistoihinsa, samoin Lessing Kananmunissaan - ja niin vaivuin minäkin. Etenkin Leipä palautti mieleeni oman mummolani suuren tuvan sekä sen, kuinka leipomispäivänä sain aina mummoltani pienen palan taikinaa, josta muovasin oman leipäni. Parkkisen Turska taas on tyylipuhdas novelli suomalaisesta Runoilijasta portugalilaisen turskan äärellä. Ai niin - hyvä ei lopu vieläkään: Merja Virolaisen runot - suoranaiset oodit - ja Georges Perecin Suuntaa-antava luettelo. Ah!

Tuliko nälkä? Grantan ensimmäinen suomalaisnumero osoittaa, että Uuden kirjallisuuden areenan saaminen Suomeen on enemmän kuin tervetullutta.

---
Taas yksi kirjablogi kertoo myös Grantasta.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Novelliviikko
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2009
Alkuteos: Nocturnes 2009
Suomennos: Helene Bützow
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: Ostos
Brittiläi(s-japanilai)nen novellikokoelma

Nousin ja menin olohuoneeseen, joka oli tietysti vieläkin sekaisin, mutta minulla ei ollut energiaa ruveta siistimään paikkoja. Sen sijaan asetuin sohvalle makuulle ja tuijotin kattoon. Tajusin jossakin vaiheessa, että Emily tuli huoneeseen ja kuvittelin hänen jatkavan eteiseen, mutta huomasinkin hänet huoneen peränurkassa säätämässä stereoita. Sitten huoneessa kaikuivat pehmeät jouset ja haikeat puhallinsoittimet ja Sarah Vaughan lauloi Lover Mania.

San Marcon aukio Venetsiassa, talo Englannin maaseudulla Malvern Hillissä, hienostohotelli Bevery Hillsissä. Turistibändejä, Elgaria, Chet Bakeria, Kummisetää, jazzia ja bluesia. Kazuo Ishiguron Yösoittoja on viiden novellin kokoelma, joka alkaa Venetsiasta ja päättyy italialaiselle piazzalle, mutta käväisee siinä välissä siellä sun täällä kurkistaen keskenään erilaisten ihmisten elämään.

Ensimmäisessä novellissa "Iskelmähurmusissa" puolalainen kitaristi Jan pääsee soittamaan ihailemalleen amerikkalaiselle laulajalle Tony Gardnerille ja tämän vaimolle Lindylle. Toinen novelli "Come Rain or Come Shine" vie Raymond-nimisen miehen kylään nuoruudenaikaisen ystävänsä Charlien luo. Charlien avioliitto Emilyn kanssa rakoilee, ja Raymond voi olla kaiken pelastus. Kolmas novelli "Malvern Hills" tutustuttaa turhautuneen muusikon sveitsiläiseen pariskuntaan, kokoelman niminovellissa taas tavataan ensimmäisen novellin Lindy uudelleen. Kokoelman päättää "Sellisti", jossa nuori unkarilainen sellisti Tibor saa opettajakseen amerikkalaisen Eloisen, joka ei kuitenkaan jostain syystä itse soita. Ishiguron kirja on siis kokoelma ihmisen haaveita, joita musiikki siivittää.

"Meillä käy silloin tällöin eräs pariskunta. Angela ja Solly. Ei heissä mitään vikaa ole, mutta tuskinpa me olisimme heidän kanssaan tekemisissä, jos emme olisi naapureita. Joka tapauksessa he poikkeavat meillä usein. Piipahtavat ennalta ilmoittamatta, odottavat teekupposta. Ja juju on tässä. He tulevat eri aikoihin päivästä käytettyään Hendrixiä ulkona."
"Kuka on Hendrix?"
"Hendrix on haiseva, pitelemätön ja todennäköisesti vaarallinen labradorinnoutaja. [--]"

Suru, ilo ja kommellukset vuorottelevat kauttaaltaan elegantisti kirjoitetussa kokoelmassa. Yösoittoja ei ole kuitenkaan vain elegantti, vaan se on myös leikittelevä, älykäs ja novellikokoelmalle ominaiseen tapaan pieniä yllätyksiäkin tarjoileva. Novelleissa on suorastaan elokuvallista henkeä, kuten lukemassani kahdessa Ishiguron romaanissakin - kaikissa toki hyvin erilaisissa puitteissa. Ishiguro kirjoittaa näennäisen hillitysti, kaikkea melkein kuin ulkoa päin tarkkaillen, mutta osuu aina juuri siihen, mikä kussakin kertomuksessa piilee kaiken ytimessä. Melkoista taituruutta, siis!

Olen lukenut aiemmin kaksi Ishiguron romaania, Pitkän päivän illan ja Ole luonani aina, jotka molemmat kuuluvat koko suhteellisen pitkän blogiaikani ehdottomaan parhaimmistoon. Rakastin molempia kirjoja ja valmistauduin ihastumaan Yösoittoihinkin. No, nyt varmasti arvaatte, etten aivan täysin rakastunut (enkä ole sitä sitä mieltä, että kaikkeen lukemaansa pitää rakastua - sellaista en haluaisi, mutta toisilta kirjoilta odottaa sellaista hullaantumisen tunnetta), vaikka kokoelmasta pidinkin.

Miksi sitten en lumoutunut niin paljon kuin toivoin? Syy ei ole Ishiguron tapa kertoa eikä syy missään nimessä ole myöskään tarinoiden luonne. Päinvastoin, Yösoittojen kertomukset ovat hurmaavia jokainen. Syynä on yksinkertaisesti novellien luonne yleisellä tasolla. Poden jonkinasteista novelliallergiaa: en osaa lukiessani täysin heittäytyä kertomusten matkaan, sillä tarina loppuu juuri, kun pääsen sisälle sen maailmaan ja sen henkilöiden mieliin. Niin kävi nytkin: pidin Yösoittojen novelleista ihan hurjasti, kaikkein eniten Come Rain or Come Shinesta sekä Malvern Hillsistä, mutta taidan aina vaan olla pitemmän proosan ystävä.

Novelliallergiani lievittyi kuitenkin hieman ja Ishiguron asema yhtenä suosikkikirjailijani ei sekään heikennyt. Novelliviikkoni jatkuu irlantilaisissa merkeissä ja mikä parasta, Yösoittojen jälkeen maailma on ainakin hetken aikaa entistäkin kauniimpi.

---
Moni on lukenut kirjan, mutta linkitän nyt Saran arvion, koska Sara ihastui eniten juuri samaan novelliin kuin minäkin.

P.S. Muistakaa Suomen pakolaisavun lukutaitokampanja. Minä lahjoitan jokaisesta viikon sisällä lukemastani novellikokoelmasta 5 euroa lukutaidon hyväksi. Lahjoittakaa tekin (haluamanne summa)!

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
Kustantaja: Tammi 2005, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Never Let Me Go 2005
Suomentanut: Helene Bützow
Kannen kuva: Twentieth Century Fox (pokkariversio, elokuvakansi)
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Sivuja: 394

Niinpä ihminen odottaa, ehkä tietämättäänkin, odottaa hetkeä jolloin hän tajuaa että ulkomaailmassa on madamen kaltaisia ihmisiä, jotka eivät vihaa häntä eivätkä tahdo hänelle pahaa, mutta joita yhtä kaikki puistattaa jo häntä ajatellessaankin - ajatellessa, miten hänet on saatettu tähän maailmaan ja mitä varten, ihmisiä jotka kammoavat ajatusta, että hänen kätensä koskettaisi heidän kättään. Se hetki on hyytävä, kun näkee itsensä ensi kerran sellaisen henkilön silmin. Tuntuu siltä kuin ohittaisi peilin, jonka ohi on kävellyt joka päivä koko elämänsä ajan, ja siitä näkyisikin yhtäkkiä jotakin muuta, jotakin ahdistavaa ja pelottavaa.

Kathy H., sukunimeä vailla oleva kolmekymmentäyksivuotias nainen ajelee autollaan ympäri Iso-Britannian maaseutua. Kathy elää maailmassa, jossa ihmiset ovat aina jakaantuneet kasvattajiin, valvojiin ja luovuttajiin. Ajomatkojensa aikana hän muistelee lapsuuttaan Hailshamin hienossa sisäoppilaitoksessa, jossa lasten henkiselle ja fyysiselle kehitykselle annettin suuri painoarvo. Yhdessä ystäviensä Ruthin ja Tommyn kanssa Kathy pääsi keskustelemaan Thomas Hardysta ja Picassosta sekä samaan lapsena tekemiään töitä galleriaan. Ajat ovat muuttuneet, ystävykset erkaantuneet ja Kathyn oma tulevaisuus on vielä päätöstä vailla. Ajomatkojensa aikana Kathy oivaltaa, kuinka onnekkaita Tommy, Ruth ja hän olivat saaneet olla. Mutta miksi Hailshamin oppilaita varjeltiin ulkomaailmalta niin tarkoin?

Kazuo Ishiguron elokuvanakin tunnettu romaani Ole luonani aina (2005) kantaa sisällään isoja teemoja. Se kysyy niin moraalista ja etiikasta, rakkaudesta ja peloista kuin ihmisen oikeudesta omaan elämäänsäkin.

Ishiguron romaania on kuvailtu dystopiaksi tai scifiksi. Itse allekirjoitan teoksen dystooppisen roolin, vaikkei Ole luonani aina tulevaisuuteen sijoitukaan. Vuonna 2005 julkaistu teos sijoittuu itse asiassa lähimenneisyyteen. Se alkaa 1990-luvun lopun Englannissa, jossa hieman yli kolmekymppinen Kathy muistelee siihenastista elämäänsä. Scifiksi määriteltäviä aineksia on kuta kuinkin saman verran kuin tyylillisesti muuten tyystin erilaisessa Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimossa tai elokuvan puolelta vaikkapa Pedro Almodovarin hienossa Ihossa jossa elän - ei siis juuri lainkaan, vaikka tieteellä onkin kirjassa oma suuri roolinsa.

Ajaessani maaseudulla näen vieläkin paljon sellaista, mikä tuo mieleen Hailshamin. Kun ohitan jossain usvaisen pellon kulman, kun ajan alas laaksoon ja näen ison rakennuksen häämöttövän kaukaisuudessa tai kun huomaan vaikkapa poppelirivistön kukkulan rinteellä, ajattelen mielessäni: "Ehkä se on tuo! Minä olen löytänyt sen! Tuo on varmasti Hailsham!" Sitten tajuan sen mahdottomaksi, ajan eteenpäin, ja ajatukseni siirtyvät muihin asioihin.

Dystopiaa kirjassa on se, miksi Kathya, Ruthia ja Tommya odottaa jo ennaltamäärätty kohtalo; kyse on eräänlaisesta vaihtoehtohistoriasta, siitä mikä olisi voinut olla mahdollista. Ole luonani aina on kuitenkin vielä enemmän. Se on eräänlainen antiutopia, sisäoppilaitosmaailmaan pureutuva yhteisökuvaus, lojaalisuuden kysymyksiä nostava romaani sekä Englantilaista syysmaisemaa kauniisti hyväilevä teos. Tämän kaiken Ishiguro kirjoittaa realismin kuvastoa hyödyntäen. Hän tekee vaihtoehtohistoriastaan niin totta, että lukija alkaa uskoa siihen. Ishiguro ei maalaa tekstillään suuria linjoja, vaan luottaa hienovireiseen kerrontaan, jossa ihmiset elävät arkeaan - elävät elämäänsä niin hyvin kuin olosuhteisiinsa nähden pystyvät. Näitä olosuhteita lukija alkaa pakostakin pohtia, sillä Ishiguron teoksen kysyy, mitä on olla ihminen? Kuka saa päättää, kuka uskaltaa kapinoida, kenellä on oikeus?  Nämä ikuiset, eettis-moralistiset kysymykset nousevat esiin nimenomaan lukijan mielessä, Kathy on omaan kohtaloonsa kasvanut.

Joku voisi luonnehtia Ishiguron tyyliä pitkäveteiseksi, mutta minä en sitä tee, sillä viihdyin (!) Kathyn mielenliikkeitä ja muistoja lukien. Kathyn ja hänen kasvinkumppaniensa tarinan tuleekin kasvaa hiljakseen poukkoilleen lapsuudesta nykypäivään ja nuoruudesta tulevan odottamiseen. Kerronnan pienieleisyys tekee minulle saman kuin Ishiguron toisessa suosikissani, Pitkän päivän illassakin: hiljaisessa, aavistuksen sumuisella tavalla muistelevassa kerronnassa tunteet tuntuvat voimakkaammilta kuin mitä ne tekisivät suurten linjojen melodraamassa. Pieni ele, yksittäinen kosketus, sanomatta jäänyt asia, vanha C-kasetti tai haava kyynärpäässä ovat enemmän kuin miltä ne ulospäin näyttävät. Kun pelkää koko ympäröivää maailmaa, on helpompaa jutella ystävien kanssa runoudesta ja filosofiasta kuin siitä, kuka on maannut kenenkin kanssa tai kuka saa olla kenenkin perässä koulun ruokalan jonossa. Tässä suhteessa Ishiguron teos tuo mieleeni tammikuussa lukemani Haruki Murakamin Norwegian Woodin. Vaikka romaanien kehystarina on kokonaan erilainen, on teosten tunnelmassa paljon samaa: nuoruuden epätoivoa ja tarvetta hakea läheisyyttä toisista ihmisistä. Molemmissa romaaneissa kertojanääni on myös muisteleva, tunnelmassakin on kaikessa unenomaisessa realismissaan jotain samaa. Mutta Ishiguron Englantiin sijoittuva kirja on paljon ankarampi ja salaperäisempi.

Pääsin taas kerran tosifanituksen äärelle. Ole luonani on aika on niitä romaaneja, joiden edessä olen koko lailla myyty. Vaikkei kirja tuo lukijalleen helpotusta, mietin sen sateenharmailla vesiväreillä sävytettyä maailmaa, pohdin Kathyn ajomatkoja ympäri Englannin maaseutua enkä haluaa tietää hänen tulevaisuuttaan. Romaanin tunnelma kietoutuu ylleni ja olen huomannyt viipyeeni sen pauloissa viimeisen parin päivän ajan. Ishiguron teos kertoo julmasta ja pelottavasta maailmasta, joka on melko lohduton, mutta ei vailla hetken kauneutta ja ystävien välistä luottamusta. Voi olentoparkoja. Voi ihmisparkoja!

****½

P.S. Kirjassa Judy Bridgewaterin kappaleella Never Let Me Go on suuri symbolinen merkitys. Jos katsotte linkittämäni Youtube-videon, paljastaa videon infoteksti jotain Bridgewateristakin.

Ole luonani aina on puhuttanut muun muassa myös Ilselän Minnaa vanhassa blogissaan, Vielä yhden rivin Anna Elinaa, Booking It Some Moren Booksya, Kujerruksien Linneaa sekä Luettua-blogin Sannaa.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Vaikuttaa siltä, että kysymykseen "millainen on suuri hovimestari?" sisältyy kokonainen ulottuvuus. En ole tähän mennessä punninnut asiaa kyllin perusteellisesti. Minun on sanottava, että on jossain määrin ahdistavaa havaita sellaista kysymyksestä, joka on ollut niin lähellä sydäntäni, kysymyksestä jota olen ajatellut paljon vuosien varrella. Nyt minusta näet tuntuu, että olen saattanut olla hieman hätäinen hylätessäni Hayes Societyn eräät jäsenkriteerit. Sallikaa minun kuitenkin sanoa, että minulla ei ole aikomustakaan pyörtää käsityksiä "arvokkuudesta" ja sen ratkaisevasta yhteydestä "suuruuteen".

Arvokas, hienotunteinen ja kurinalainen ovat adjektiiveja, jotka parhaiten luonnehtivat ikääntyvää hovimestari Stevensia, joka on järkähtämätön työssään ja viimeiseen saakka uskollinen isännilleen, etenkin jo edesmenneelle lordi Darlingtonille. Mitä hyvänsä lordi olikin tehnyt tai ketä tahansa isännöinyt, Stevens oli aina seissut isäntänsä takana. Darlington Hallin siirryttyä amerikkalaisen herra Farradayn omistukseen, puhaltavat uudet tuulet kartanossa. Stevenskin miltei joutuu muutaman päivän vapaalle, lainaa herra Farradayn Fordia ja erittäin korrektisti pukeutuneena suuntaa tapaamaan neiti Kentonia, nykyistä rouva Bennia, Darlington Hallin entistä taloudenhoitajaa.

Tiesin jo etukäteen pitäväni Kazuo Ishiguron romaanista Pitkän päivän ilta (Tammi 1990; The Remains of the Day 1989), mutta en voi voinut aavistaa sitä, kuinka kirja sisälsi melkein kaikki ne elementit, joista kaunokirjallisuudessa pidän: siinä on tarkkaa ajankuvaa, sotien jälkeisen Englannin maaseutumaisemia, kaunista kieltä sekä luokkayhteiskunnan ja ihmisen sisäisen maailman murroksen kuvailua. Pitkän päivän ilta rakentuu kuuteen iltaan (ja vähän aamuunkin), joiden aikana Stevens tekee matkaansa ja muistelee menneitä.

Muistot kattavat niin Stevensin suhteen omaan hovimestari-isäänsä kuin monet vaietut asiat, ne sivuavat politiikkaa, satunnaisten ihmisten juoruja sekä pettymyksiä. Velvollisuudentunto määrittää Stevensin ajatuksia tämän matkalla. Isää ja lordi Darlingtonia merkittävämmäksi henkilöksi nousee kuitenkin neiti Kenton, jonka kanssa Stevensillä oli tapana juoda kaakaota ja puida päivän tapahtumia, hyvin kunniallisessa hengessä, totta kai. Stevensin matka halki Englannin kauneimpien paikkojen Salisburysta Somersetiin johtaa toiveikkaaseen tapaamiseen entisen taloudenhoitajan luo. Kuka ties he vielä joskus voisivat työskennellä yhdessä.

No niin, neiti Kenton, pyydän anteeksi, että olen valvottanut teitä näin pitkään. Suuret kiitokset kaakaosta.

Japanista Iso-Britanniaan kuusivuotiaana muuttanut Kazuo Ishiguro kirjoittaa niin kaunista ja tarkkaa kuvaa menneen maailman Britanniasta, että hänen jokainen sanansa tuntuu uskottavalta. Stevens muuttuu ihkaoikeaksi henkilöksi, Darlington Hallin suuret ja pienet tapahtumat realistisiksi ja hillityn kuoren alla oleva ihminen epävarmaksi, eräänlaisiksi muuttuvan yhteiskunnan peiliksi - mieheksi kahden kerroksen välillä. Pitkän päivän ilta sukeltaa tapakulttuuriin, yhteiskuntaluokkiin, sisäisiin toiveisiin ja odotuksiin, jotka eivät aina täyty. Nämä täyttymättömät odotukset näyttäytyvät Stevensin tyyneyden alla nykylukijalle miltei käsittämättömän traagisina: että suuren surunkin hetkenä oli kannettava portviinikarahvia smokkipukuisten herrojen täyttämään tupakkahuoneeseen ja että se tuntui ainoalta oikealta tavalta toimia.

Hovimestari Stevensin pitkä yksinpuhelu ei näennäisesti sisällä paljon mitään: ikääntynyt mies sen kuin vain ajelee lainafordillaan, yöpyy hotelleissa ja ihmisten kodeissa, katsoo englantilaisia maisemia, keskustelee (pidättyväisesti) kohtaamiensa ihmisten kanssa ja muistelee. Ishiguron kirja on pintaraapuisultaan jopa kuivakka, mutta vain pinnasta. Riviensä välissä hovimestari Stevens on satiirisella tavalla hauska ja oman arvonsa tunteva mies, jolla on tarina jos toinenkin kerrottavanaan.

Ishiguron kirja on oikea helmi, sillä englantilainen road trip voittaa aina amerikkalaisen.

*****- (luulen, että minusta tulee Ishiguro-fani)

Pitkän päivän illalla osallistun Totally British-haasteen Stiff Upper Lip-osioon. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Ilse (Oi, totta tosiaan!), Zephyr sekä Norkku.