Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa

Otava 2018
343 sivua
Kotimainen romaani

Vesipisaroita tippui rattaiden pohjasta Eevan kasvoille, mutta hän ei jaksanut välittää. He olivat suojassa, turvassa, lähekkäin, kuin pienessä arkissa. Ulkopuolella maailma oli sekaisin, mutta täällä kaikki oli yksinkertaista. Oli vain pikkuveljen rauhallinen hengitys ja lämpö, jota he toisilleen antoivat.

Eeva ja Eino ovat sisarukset, jotka joutuvat kokemaan Suomen sisällissodan. He elävät turvallista elämää Lahden lähellä Villilähteellä, mutta sota hajottaa heidän perheensä. Eevan veljelleen tarjoama satujen maailma auttaa tätä selviämään Hennalan vankileirin kauheuksien läpi. Eevan oma kohtalo ei ole niin helppo, vaan vuosikymmenten kuluttuakin hän on kokemustensa vanki. Helpolla eivät pääse voittajienkaan puolella olleet, kuten luontaislääkärin uraa yrittävä Henrik. Lopulta Eeva ja Henrik kohtaavat Lahdessa, jossa asuu myös isosiskostaan vieraantunut Eino.

Pasi Pekkolan Huomenna kevät palaa on useaan suuntaan katsova romaani siitä, millaisia jälkiä sota ihmiseen jättää. Se on samalla kertaa (osittainen) lapsuuskuvaus, muisteleva romaani, jännityskertomus ja tarina koston ja sovituksen ikuisesta ristiriidasta.

Huomenna kevät palaa on monin tavoin vaikuttava teos. Romaanin kaari kantaa: rakenne on toisaalta moniääninen, toisaalta hyvin tarinallinen, suorastaan vetävä. Pekkolan tekstiä on luettava ahmien, mutta samalla kurkkua kuristaa ajatus siitä, mitä Eeva joutuu kokemaan, ja sitten myöhemmin näkökulmat vaihtuvat ja avautuvat moneen suuntaan.

Pekkola kirjoittaa erinomaisesti. Hän pääsee hahmojensa nahkoihin, kirjoittaa heidän toiveensa, kuvitelmansa, pelkonsa. Kaikkein vahvimmin kantaa lapsuuskuvaus: mitä kaikkea sisarukset joutuvat kokemaan, miten mielikuvitus auttaa, mutta vain osin, tiettyyn pisteeseen saakka. Aikuisuuden maailmassa kaikki on toisin. Lapsuudesta ja nuoruudesta kumpuavat viha, katkeruus, pelot, syyllisyyskin eikä mikään niistä anna lepoa.

Vaikka Huomenna kevät palaa on erittäin hyvä romaani, on siinä hieman liikaa aineksia eivätkä aivan kaikki henkilöt täytä sitä tarinaa, johon heidät asetetaan. Varsinaisesta notkahduksesta ei voi kuitenkaan puhua, vaan kokonaisuus on varmaotteisen tyylikäs, jännittävä ja koskettava.

Rauhaa ei saa kukaan, eivät sorretut, eivät menestykseen nousseet, eivät aiemmat valtaa pitäneet. Mutta mikä on oikein? Sovitus vai kosto? Siihen ei ole vastausta, sota ja sen seuraukset kurittavat ihmistä aina.

Sitten me nousimme ylös ja astuimme sisään Valkoisen kuninkaan valtaistuinsaliin, jonka ikkunoista tulviva valo oli niin kirkasta, että sinne saattoi kuvitella mitä tahansa.

P.S. Viime viikon torstaina nautiskelin Helsingin taiteiden yöstä (tai alkuillasta) Kello viiden salongissa Otavan kirjakaupassa. Venla Hiidensalo haastatteli Minna Rytisaloa, jonka romaani Rouva C. ilmestyy syyskuussa, ja Pasi Pekkolaa. Keskustelu oli kauttaaltaan nautittavaa kuunneltavaa (kuten oli myös sitä edeltävä, jossa Katja Kallio haastatteli Taina Latvalaa ja Saara Turusta). Pekkolan yhdessä kommentissa esille nousi se, miten Suomi selvisi sisällissodasta osin muistamisen kautta: on tärkeämpää muistaa kuin unohtaa. Tämä näkyy komeasti myös Mistä kevät alkaa -romaanissa, jolle lämpimät suositukseni.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä: Kustantamosta
Sivuja: 343
Kotimainen romaani

Hän viihtyi näiden vanhojen miesten seurassa, jotka etsivät lauseillaan epätoivoisesti selitystä rikkoutuneelle maailmalle. Ja jatkoivat huolimatta siitä, tiesivätkö etsintänsä olevan jo valmiiksi tuhoon tuomittua. Siinä oli jotain kaunista. Juuri tarkoitusta hänkin oli kaivannut. Tarkoitusta kaiken takana, selitystä kaikelle hirveydelle ja kauneudelle. Hänen oli pakko uskoa siihen. Ihmiset eivät hyppää metrojen eteen sattumalta.

Kaikki alkaa Harri Sirolasta. Tai lainauksella Harri Sirolan Abiturientista, kirjasta jonka luin kuta kuinkin kirjan päähenkilön ikäisenä: "niin kuihtuu elämäsikin kuin kukka syksyä paetessaan". Sittemmin Sirola jäi mieleeni tietenkin traagisen kuolemansa vuoksi, ja samaisesta kuolemasta kirjoittaa myös Pasi Pekkola. Pekkolan kirjassa metron alle heittäytyy kuitenkin fiktiivinen kirjailija Ville Siikala. Roosa on kirjallisuudenopiskelija, joka ajaa metroa. Tapio on entinen koripallotähti ja Villen ystävä. Aki haluaa sekä vahvaksi että rakastetuksi. Kirjailijan kuolema sitoo kolmikon yhteen.

Unelmansieppaja on Pekkolan esikoisromaani. Takakanteen nostettu lainaus vihjaa kirjan pohtivan sitä, että "toisten unelmien on päätyttävä, jotta toiset voivat alkaa". Onko kirjailijan kuolemalla tarkoitus ja mikä se on?

Siksi Villen sairastuminen tuntui niin käsittämättömältä. Yhtäkkiä Tapio oli heistä kahdesta se, joka yritti piiskata toista eteenpäin. Osat vaihtuivat, mutta hän ei onnistunut pelastamaan Villeä.

Unensieppaajan alkuasetelma on kutkuttava. Pidän romaaneista, jotka kytkeytyvät johonkin toiseen romaaniin, taiteilijan elämään tai jotka oletettavasti ovat syntyneet jonkun kirjailijan, muusikon tai taiteilijan innoittamina. Ville Siikalan, Sirola-hahmon, kuolemasta alkava romaani lupailee arvoituksellista romaania. Kolmen päähenkilön ansiosta näkökulmat vaihtelevat ja Pekkolan romaanin tunnelma on samalla kertaa kirjallinen, urheilullinen, jännittävä ja haikea. Kieli on kaunista, Pekkolan onnistuu tavoittaa niin henkilöhahmojensa suru, raivo kuin ahdistuskin.

Unelmansieppaajassa on paljon aineksia itsemurhasta vanhemmuuteen, rakastumisesta kehonrakennukseen ja koripallosta kipeisiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin. Teemoja on jopa siinä määrin paljon, että vähempikin olisi riittänyt, esimerkiksi kehorakennukseen liittyvät yksityiskohdat puuduttivat, vaikka aihepiirillä onkin paikkansa romaanissa. Paikoin kirjassa on pientä kliseisyyttä, esimerkiksi nilkkimäisen lääkärin hienon auton rekisterikilpi on tietenkin DOC-1. Muutamia pieniä hiomattomuuksiakin kirjassa on, esimerkiksi ihmettelen nytkin sitä, mikä kummastutti minua myös Juha Itkosen hienossa Hetken hohtavassa valossa: miksi joku matkaisi Kuopiosta Helsinkiin bussilla etenkin, kun bussimatka kestää 7-8 tuntia, mutta junalla saman matkan taittaa reilussa neljässä tunnissa? Tämä ei tietenkään ole Pekkolan kirjan ongelma, vaan niitä "tämä nyt ärsyttää minua kirjassa" -tapauksia enkä blogitekstissäni malta olla ottamatta sitä esille. Ainahan Kuopiosta voi hypätä bussiinkin. Puutteet tai ärsytyksenaiheet ovat kuitenkin pieniä, kokonaisuus toimii ja romaanin kaari kantaa. Tekee mieli palata Abiturienttiin.

Kaikkinensa Unelmansieppaaja on varsin hyvä romaani, joka pitää intensiivisesti otteessaan ja jonka hahmojen puolesta jännittää ja myötäelää. Romaanin loppu on kaikkinensa hieno ja Pekkola osoittaa olevansa taitava kirjailija jo esikoisellaan.