David Nicholls: Varamies

David Nicholls: Varamies
Kustantaja: Otava 2014
Suomennos: Sauli Santikko
Alkuteos: The Understudy 2005
Sivuja: 367
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani

Stephen C. McQueen piti kahta ansioluetteloa.
Kaikkien ihan oikeiden saavutustensa ohella hänellä oli rinnakkainen ansioluettelo. Se oli hänen elämänsä hyväonninen versio, jossa kaikissa melkein onnistumisissa, läheltä piti -tilanteissa ja uusissa mahdollisuuksissa olikin käynyt parhain päin. Tässä versiossa hän ei ollut kaatunut pyöräillessään koekuvauksiin eikä saanut harjoitusten ensimmäisellä viikolla vyöruusua.

Juuri alkanut kesälomako ja sen tuona laiskuusko syynä, mutta monisanainen nainen kokeilee semilyhyen kirjajutun kirjoittamista. Aidosti lyhyeen en taida kyetä, mutta pitemmittä puheitta:

Mitä? Näyttelijä Stephen McQueenilla, jonka nimikin osoittaa kohtalon julmuutta, ei mene hyvin: hän esittää ruumiita tai itäeurooppalaisten rakastamaa Osku Oravaa. Ex-vaimo elää loistokasta elämää ja pieni tytär on etäinen. Asuntokin on oikea murju. Lisäksi Stephen on tietenkin täydellisen komean ja lahjakkaan Josh Harperin varamies. Mutta mitä tapahtuu, kun ikuinen varamies kohtaa Joshin kauniin ja fiksun Nora-vaimon? Entä saako varamies astua joskus näyttämölle?

Miksi? Englantilainen, käsikirjoittajanakin tunnettu David Nicholls on kirjoittanut mielestäni yhden hyvän ja yhden korkeintaan keskinkertaisen suomennetun romaanin. Täten en oikein tiennyt, mitä odottaa, kun pyysin arvostelukappaleen Varamiehestä, mutta lähtökohtaisesti kirja kiinnosti.

Lukukokemus? Luin kirjan melko nopeaan, muutaman töihin suuntautuvan bussimatkan aikana. Aluksi Varamies ei vakuuttanut: kauheaa kohkaamista, johon kuuluu sekoilua teatterimaailmassa, päihteitä ja hieman teennäisenhauskaa dialogia: Voi helvetti sentään, moi kaikille, sorisorisori --. Sitten tapahtuu jotain ja kirja alkaakin paitsi vetää, myös vakuuttaa ja lopulta koskettaakin. Suosikkikaupunkiani Lontoota, etenkin teatterikeskittymää Leicester Squaren ympäristössä, kuvataan onnistuneesti. Nicholls on pakostakin taitava, sillä hän saa kuin saakin lukijan puolelleen - ärsyttävän luuserinsa Stephenin puolelle. Tästä huolimatta Varamies ei lukukokemuksena yllä kuin keskiverroksi, mutta ei sen niin väliäkään. Se tarjoaa paikoin kiusallista, mutta enimmäkseen hauskaa, sujuvaa ja ennen kaikkea nokkelaa ajanvietettä.

Summa summarum: Kohkaaminen ja dialogin ajoittainen pakkohauskuus antavat miinusta, mutta plussaa tulee toimivasta tarinasta ja sujuvasta kokonaisuudesta: Tästähän saisi oivallisen brittikomedian elokuvateattereihin!

--

P.S. Osaan minä sen oikeasti lyhyenkin: Brittiläisen David Nichollsin romaanissa Varamies b-luokan näyttelijä Stephen C. McQueen pääsee näyttämään kykynsä. Sujuvasti kirjoitettu, turhaa kohkaamista, nopeaa dialogia ja lontoolaisen teatterimaailman elämää kuvaava kirja on nokkela romanttinen komedia, joka toimisi myös elokuvana.

Eleanor Catton: Valontuojat

Eleanor Catton: Valontuojat
Kustantaja: Siltala 2014
Alkuteos: The Luminaries 2013
Suomennos: Tero Valkonen
Kannen suunnittelu: jennygrigg.com
Sivuja: 722
Arvostelukappale
Uusiseelantilainen romaani

Langenneella naisella ei ole tulevaisuutta, asemansa kohottaneella miehellä ei taas menneisyyttä.

Lyhyt sitaatti, runsas romaani. Juhannukseni tiiliskivi, Eleanor Cattonin Valontuojat, kertoo Uuden-Seelannin kultakuumeen ajasta. Booker-palkittu romaani on viktoriaaniseen aikaan sijoittuva ja viktoriaanista romaania jäljittelevä kertomus, monimutkainen mysteeri, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja joka tarjoaa näkökulmanvaihdoksen ja yllätyksen toisensa jälkeen.

Monipolvisen ja niin tarinansa kuin rakenteensa puolesta mutkikkaan romaanin kehystä on miltei mahdotonta - ja ehkä turhaakin - avata muutamalla lauseella.  Lyhykäisyydessään voi kertoa, että eletään vuotta 1866. Walter Moody saapuu Uuteen-Seelantiin kultaa etsimään. Hän asettuu Hokitikan kaupunkiin ja majoittuu Crown-hotelliin. Crownin ravintolassa kaksitoista miestä on kokoontunut salaisen oloiseen neuvonpitoon. Miehet pohtivat viimeaikoina tapahtuneita rikoksia, joiden seurauksena vauras mies on kadonnut, oopiumkoukussa oleva prostituoitu on yrittänyt itsemurhaa ja köyhän juopon hallusta on löydetty paljon rahaa. Walter Moodyn tavoin lukija joutuu keskelle salaisuuksien ja valheiden verkkoa, joka vilisee ihmisiä ja ajallista eteen- ja taaksepäin menoa.

Jos kiteyttäisin Cattonin romaanin yhteen sanaan, käyttäisin adjektiivia pyörryttävä. Valontuojat on pyörryttävä tai pökerryttävä monessakin mielessä. Se on ensiksikin niin runsas, että yksityiskohtien määrä uuvuttaa ja puuduttaa. Pidän verkkaisesti etenevistä kirjoista, mutta olin hyytyä ensimmäiseen kahteensataan sivuun. Yksityiskohtia ja henkilöitä on niin, että olin lukiessani kiitollinen teoksen alussa olevasta henkilöluettelosta - keskeishenkilöitähän on yhteensä kaksikymmentä. Tapahtumat eivät kiinnostavasta kehyksestään huolimatta jääneet kutkuttamaan. Pikkuhiljaa Valontuojat kuitenkin osoitti jonkinlaista taikaansa ja vaikka tunnustan lukeneeni romaanin pinnistellen, pääsin sisälle sen moniulotteiseen - samalla kertaa raakaan, salahellään ja mysteeriseen - maailmaan. Valontuojia on luonnehdittu pastissiksi viktoriaanisesta romaanista. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, itselleni kirja vaikutti ensin dickensläiseltä romaanilta nykyaikaisella twistillä.

Viktoriaanisuuden Catton hallitsee niin kerrontansa yksityiskohtien kuin muotoseikkojen osalta. Hän taustoittaa kaikki henkilöhahmonsa ja paikkansa huolella, kuvailee näiden ulkoasua ja henkilöhahmojen eleitä. Dialogit ovat pitkiä ja tarina välittyy pitkälti juuri repliikkien kautta. Myös lukujen alussa toistuu tietynlainen viktoriaanisuus. Catton aloittaa lukunsa kuvailemalla, mitä luvassa on. Esimerkiksi:

Keskiyö koittaa skorpionissa

Apteekkari lähtee etsimään oopiumia, me tapaamme vihdoinkin Anna Wetherellin, Pritchard käy kärsimättömäksi ja kaksi laukausta ammutaan.

Tämä lukujen alkuun sijoittuva kuvaileminen laajenee romaanin loppupuolella ja antaa erilaista tietoa kuin varsinainen luku. Suorasanaisen kerronnan lisäksi Catton kuljettaa tarinaa myös kirjeiden ja dokumenttien muodossa. Tähtien asennot ja horoskoopit kulkevat mukana kautta linjan - Merkurius on jousimiehessä, Venus kaloissa ja sitä rataa - mutta tähtikarttojen merkitys ei auennut minulle kuin lähinnä sattuman kauppana, vaikka henkilöihin nekin vahvasti liittyvät. Luulenkin, että uusi lukukerta avaisi tätä lisää, mutta tiedän etten tule palaamaan Valontuojien pariin.

Romaanissa hienointa ja samalla uuvuttavinta on nimittäin sen rakenne, joka kiertää useita kehiä keskeiskäänteiden ympärille. Tapahtunutta ja tapahtuvaa katsellaan kaikista mahdollista näkökulmista siten, että jokainen saa äänensä kuuluviin ja kaikki pohjustetaan perinjuurin. Monien teemojen - kultakuumeen, sukupuoliroolien, huumeiden ja uudisraivauksen - ja henkilöiden vuoksi moninäkökulmaisuus käy sekin raskaaksi. Catton kyllä kirjoittaa tyylitellen, tarkasti, paikoin humoristisestikin. Hänen kielensä on hienoa, kielikuvat onnistuneita. Samaa voin tietenkin sanoa Tero Valkosen suomennoksesta, joka on huikeaa työtä. Kurjuus voi olla lohdullista, sillä esimerkiksi romaanin huora on heijastava pimeys ja lainattu valo. Ihmiset näkevät maailman, jonka haluavat tehdä täydelliseksi ja kuvittelevat minkänlaista siellä olisi asua, vaikka maisema on kaukana näistä haaveista.

Catton myös kieputtaa lukijaansa. Teksti on raskassoutuisenakin vaivatonta ja tarina tempoilee suuntaan sun toiseen. Silti kokonaisuus jättää hieman kylmäksi ja väsyneeksi. Näin ollen en voi sanoa, että nautin Valontuojien lukemisesta, vaan sen lukeminen oli pikemminkin bloggaajan työvoitto. Mutta tunnistan kyllä taidokkaasti kirjoitetun, Bookerinsa ansainneen kirjan. Nautinto ei olekaan aina lukemisen tarkoitus, vaan joskus myös se, että romaani haastaa ja jatkaa askarruttamistaan kirjan kansien sulkeuduttuakin.

--
Omppu kirjoitti romaanista erityisen hienosti ja hänen tekstinsä välittää osin niitä tunnelmia, joita Valontuojia lukiessani koin.

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma
Kustantaja: Otava 2014, Otavan kirjasto
Alkuteos: The Blazing World 2014
Suomennos: Kristiina Rikman
Sivuja: 426
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Eikö muka S.K. ollut pseudonyymi Notabenen suojassa kirjoittanut sarjan esipuheita, joita ei seurannutkaan tekstiosuus?8 Entä jos minä loisin taiteilijan, joka esiintyisi vain kirjallisuuskritiikeissä, näyttelyluetteloissa, mutta ei töissään? Eivätkö muka monet taiteilijat ole nousseet kuin lingottuina kuuluisuuteen vain kielen keinot omaksuineiden kirjallisten sekatyöläisten suoltaman sanahelinän ansiosta? Ah, écriture! Tämän taiteilijan pitäisi olla nuori mies, enfant terrible, jonka tyhjänpäiväisyys tuottaisi sivukaupalla tekstiä. Voi miten huipaisaa!

Harriet Burden on arvoitus. Nyt kuollut taidekauppiaan vaimo ja taiteilija oli pitänyt muutaman taidenäyttelyn ja liikkunut New Yorkin kulttuurikerman piirissä. Kaikki alkaa kuitenkin näyttää erilaiselta: onko Harriet voinut olla  kolmen nuoren miestaiteilijan huomiota saaneen näyttelyn takana? Onko Harrit ollut suurempi taiteilija kuin mitä on tiedetty? Alkaa palapelin kokoaminen: päiväkirjat, haastattelut ja taide rakentavat kuvaa Harrietista, naisesta joka leikitteli sukupuoli-identiteetillä.

Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma oli varmaan eniten odottamani käännösromaani tältä kevätkaudelta, mutta kaikki odotukseni alittuivat ja koko lukukokemus meni pieleen. Mietin jonkin aikaa, että luenko koko kirjaa ollenkaan loppuun ja jos luen, kirjoitanko siitä blogiini. No, luin ja nyt bloggaan. Luin, koska Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, Lumous ja Kesä ilman miehiä olivat kovasti mieleeni. Ja bloggaan, koska haluan muistuttaa itseäni siitä, miksi hyvät ainekset sisältävästä romaanista voi tulla niin vastenmielinen lukukokemus.

Lukukokemuksesta tuli hankala monestakin syystä: päällimmäinen on se, ettei eräs potentiaalisena kirjailijasuosikkina pitämäni Hustvedt saa pidettyä romaaniaan kasassa. Säihkyvä maailma koostuu useista fragmenteista, esimerkiksi päiväkirjoista, toimittajan teksteistä, muistelmista ja lukuisista alaviitteistä. Fragmentit eivät aina tunnu liittyvän yhteen tai jos liittyvätkin, niin toiset uuvuttavat niin, että ajoittain lentoon pyrkivä tarinallisuus latistuu ja laskeutuu maahan.

Yllä olevaan lainaukseen sisältyvä numero 8 on viitenumero: alaviite numero 8 kertoo Kierkegaardin satiireista, jotka hän kirjoitti pseudonyymillä. Hustvedtin romaani pitää sisällään raskaan viiteapparaatiston, joka sekin osaltaan sirpaloi kokonaisuutta. Kaunokirjallisuudessa kohtuullinen määrä perusteltuja ala- tai loppuviitteitä voi rikastaa kirjaa, mutta Hustvedtin käyttämien pitkien ja akateemista tietämystä osoittavien viitteiden en katso tuovan romaaniin suurta lisäarvoa. Jos viitteitä alkaa lukea, katkeaa tarinan seuraaminen; jos niitä ei lue, voi jäädä jotain paitsi. Minä en lukenut, mutta panin viitteet merkille. Ymmärtäisin Hustvedtin viittaustekniikkaa paremmin, jos kyseessä olisi tietokirja taiteilijoiden sukupuolirooleista tai jostain muusta filosofiaa ja taide- ja sukupuolentutkimusta yhdistävästä teemasta, mutta romaanissa yli 50 paikoin pitkää ja paasaavaakin viitettä tuntuu liialliselta, ärsyttävältäkin.

Ärsyynnyin Säihkyvästä maailmasta muutenkin. Hustvedtilla on ollut käsissään kaikki aihiot luoda kiehtova kokonaisuus, mutta tarina ei vedä, romaani on väärällä tavalla sirpalainen, junnaava, akateemisesti kikkaileva, jopa ylimielinen. Älkää ymmärtäkö väärin! Olen itsekin akateemisesti koulutettu ja lähtökohtaisesti pidän taide- ja kirjallisuusmaailmaan sijoittuvista romaaneista (ja tietokirjoista). Nautin hyvistä keskusteluista, identiteettikysymyksistä, feministisistä teemoista ja yleensä myös Hustvedtin kirjoista. Nyt kuitenkin hain kustantajan markkinoimaa "kiehtovaa ja arvoituksellista romaania", jollaista en saanut. Ei Säihkyvä maailma totaalisen huono ole, Hustvedt kirjoittaa puuduttavanakin hyvin ja rakentaa moniulotteisia henkilöhahmoja. Voi olla, että Hustvedt haluaa rikkoa kauno- ja tietokirjallisuuden rajoja, mutta hyvin rasittavalla ja junnaavalla tavalla hän sen tekee. Sen vuoksi en tiedä, odotanko vai pelkäänkö hänen seuraavaa teostaan enkä tiedä, toivonko sen olevan romaani vai asiaproosaa.

Säihkyvä maailma on kirja, jonka lukemista jossain määrin vihasin, vaikka ennakkoon odotin rakastavani. Hustvedtin romaani on täynnä hyviä aineksia, mutta nimestään ja kantensa keltaisesta värimaailmasta huolimatta se ei juurikaan säihky.

--
Säihkyvässä maailmassa on käyty myös näissä blogeissa:
Ilselä
Kirjava kammari
Leena Lumi
Luettua

Louise Erdrich: Pyöreä talo

Louise Erdrich: Pyöreä talo
Kustantaja: Basam Books 2014
Alkuteos: The Round House 2012
Suomennos: Laura Lahdensuu
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Tule sisään, äiti sanoi. Menin hänen luokseen. Silloin oli kulunut jo viikko siitä, kun hän oli noussut portaat, ja makuuhuoneessa alkoi olla tunkkaista. Ilma oli raskaana hänen hengityksestään kuin hän olisi imenyt siitä kaiken hapen. Hän piti kaikki verhot alhaalla. Halusin laskea voileivän pöydälle ja juosta karkuun. Mutta hän pyysi minua istumaan.

On vuosi 1988. Pohjoisdakotalainen Ojibwa-heimoon kuuluva nainen, asianajaja, raiskataan raa'alla tavalla ja hän vetäytyy omaan kuoreensa. Naisen poika, 13-vuotias Joe ja hänen miehensä, reservaatissa toimiva tuomari, koettavaa elää muuttunutta arkea. Joe kokee ennen niin iloisen ja reippaan äitinsä vieraaksi ja ahdistavaksi, hänen on pakko selvittää, kuka on syyllinen. Hän aloittaa vimmaisen ja hämmentyneen etsinnän, jonka jäljet johtavat Pyöreään taloon, Ojibwien pyhään palvontapaikkaan.

Jokunen aika sitten luin Helsingin Sanomista Suvi Aholan kritiikin Louise Erdrichin romaanista Pyöreä talo ja ilahduin: vuosien takaisen suursuosikkini tuotantoa on vihdoin suomennettu monen vuoden jälkeen. Tutustuin Erdrichin intiaanien elämää kuvaileviin kirjoihin lukiolaisena 1990-luvun alkupuolella ja toissakesänä kirjoitin tänne blogiini hänen mosaiikkimaisesta esikoisromaanistaan Anna meille siivet. Nyt rakenne ja näkökulma ovat erilaiset, mutta National Book Awardin voittanut Pyöreä talo palaa jälleen intiaanien arjen ja uskomuksien pariin ja kertoo kaiken nuoren pojan näkökulmasta.

Erdrich on luultavasti tämän hetken tunnetuin ja arvostetuin intiaanitaustainen kirjailija. Chippewaheimoon kuuluva kirjailija jatkaa Pyöreässä talossa aiemmalle tuotannolleen tuttuja teemoja: hän sekoittaa reservaatin arkielämää intiaanien tapoihin, tuo lukijansa eteen kokonaisen kulttuurin, johon kuuluvat onnekkaat ja epäonniset, nuoret ja vanhat, tapakulttuurin ristiriidat ja vastoinkäymiset valtaväestön kanssa. Esimerkiksi oikeus on erilainen reservaatissa ja sen ulkopuolella, tuomioistuimen valta ei ole kaikkialla sama ja rikoksen tapahtumapaikalla on vaikutusta siihen, kuka asiaa tutkii. Samoin lasten huostaanotossa, johon kirjassa myös viitataan, on erilaiset periaatteet intiaanien ja valkoisen väestön suhteen.

Lapsinäkökulma jakaa monesti lukijoita - ja jakaa myös omat mielipiteeni. Yleensä pidän kuitenkin lapsikertojan äänestä, kuten esimerkiksi Håkan Nesserin romaanissa Kim Novak ei uinut Genesaretinjärvessä, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannessa kirjassa ja Stephen Kingin huikean hienossa novellissa Viimeinen kesä (josta on tehty hyvä filmatisointikin). Teini-ikäisen Joen tarina on monessakin mielessä klassinen kuvaus lapsuuden lopusta ja askeleesta kohti teini-ikää, orastavaa seksuaalisuutta ja ensikännejä. Joen lapsuus loppuu rajulla tavalla, ja Erdrich kuvaa väkevästi nuoren pojan hätää tuskaa ensin äidin kokeman rikoksen ja sitten - ennen kaikkea - äidin muuttumisen vuoksi. On myös huomattava se, että tarinaa kertoo aikuinen Joe, joten kertojanääni on muisteleva, 1980-luku on jo elettyä elämää.

Erdrich kirjoittaa sujuvasti ja toisin kuin aiemmissa, laajan henkilökavalkadin täyttämissä romaaneissaan, hän keskittyy nyt Joen ja tämän perheen tarinaan. Värikäs henkilökaarti on toki taustalla ja heidän kauttaan heimon uskomukset, vanhat uhkaukset ja taiat, isoäidin mokkasiinit ja heimoon epävirallisesti adoptoidun naisen henkiusko välittyvät lukijalle elinvoimaisena ja rikkaana. Tästä johtuen Erdrich pysähtyy välillä kuvailemaan tapoja, rituaaleja ja arkea. Tarinallisuus pysähtyy ja romaaniin tulee tyhjäkäyntiä, mutta lukijaa rikastuttavalla tavalla. Juuri tässä reservaatin arjen kuvauksessa on vahvuutta, jonka ansiosta Erdrich kirjoittaa monille kokonaan uudesta maailmasta. Pyöreä talo onkin hieno romaani ja uskottava reservaattikuvaus, joskin pidän Erdrichin 1980-luvun tuotantoa kuitenkin vahvempana.

Joen tarinassa on herkkyyttä ja rosoa, ja kerronta vie ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta mukanaan. Lukijan on pakko tietää, saadaanko syyllistä koskaan selville ja kuinka Joe voi astua vielä enemmän aikuisuutta kohti. Pyöreä talo on yhtä vahvasti sekä jännityskirja että kuvaus sorretun heimon tai kansanosan arjesta: poikien ystävyydestä, huoltoaseman makkaroista, taikauskosta ja henkiolennoista. Tämän kaiken yhteensovittamisessa on Erdrichin kerronnan suurin vahvuus.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta
Kustantaja: Gummerus 2013
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 644
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

- Missä nukuit?
Totuudet sumenevat. Pysähdyn metsän saartamalle aukiolle enkä keksi mitään. Mökki odottaa ovi auki, paljastanko sen. Suuri kuusi levittää oksansa katon päälle. Puu oli iso jo silloin kun rakentajat saapuivat, havusormet ovat hyväilleet jokaista pärekertaa. Se ottaa tuulen vastaan rehellisesti, yltyy tanssiin oksanhaara kerrallaan, kokonaan, mitään salaamatta, kuten kuusten tapana on. Niiden ansiosta maailmassa ei tarvitsisi valehdella, sen kun vain liikkuu tuulessa, ymmärtää kuka ymmärtää.
- Kuusen alla.

Keväällä 1917 metsänomistajan poika tutustuu uudelleen Lidiaan, korpimökistä kaupunkiin muuttaneeseen työläistyttöön He ovat tavanneet aiemmin lapsina, jolloin Lidia oli jäkälätukkainen otus. Nyt Erik uskoo metsään ja Lidia työväenaatteeseen. Aika ja kaikki Suomessa tapahtuva yhdistää ja erottaa heidät. Vuosia myöhemmin Erik elää tyttärensä Mallan kanssa. Heillä on paljon koettavaa ja jaettavaa, mutta polut risteilevät enemmän kuin kukaan osaa aluksi aavistaa.

"Isä, tytär ja metsästä nouseva voima", kiteyttää Anni Kytömäen Kultarinnan takakansiteksti romaanin, jonka lukemista olin odottanut jo viime syksystä saakka. Odotin kirjaa, koska olin kuullut siitä paljon jo ennakkoon ja koska sen teemat - metsäluonto, omaa tietään kulkevat ihmiset, väkevyys ja runollisuus - ovat sellaisia, joista jatkuvasti viehätyn. 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin sijoittuva tarina tarjosikin metsässä risteileviä polkuja ja temaattisesti laajan kertomuksen, josta voi aistia niin sammaleen pehmeyden kuin ihmisten hyvyyden ja raadollisuudenkin.

Sitten tulee syksy. Se kitisee vaaransyrjää kahden renkaan varassa ja heiluttaa valkoista lippua, vaikka rauhanviestistä ei ole tietoakaan.

Kultarinta nivoo komeasti yhteen mahdottoman rakkauden miehen ja naisen välillä, se pohtii isän ja tyttären välisiä kipupisteitä, ja kiertää kaupungissa sekä kulkee metsissä - samoaa soilla ja saloilla, tutkii sammaleita. Se käsittelee myös edelleenkin vaikeaa historiallista ajanjaksoa, Suomen sisällissotaa. Kaiken lisäksi Kultarinta kirjoittaa jonkinlaista fiktiivistä historiaa suomalaiselle luonnonsuojelulle. Kirjassa on muutamia kohtia, joiden uskottavuutta jäin pohtimaan, mutta pohdinnat unohtuivat nopeasti hyvän tarinan viedessä mukanaan.

Kytömäki osaa yhdistää ihmismielen ja luonnon: ihminen rakastaa, kaipaa, epäröi, kokee ja vetäytyy maailmasta. Luonto tarjoaa suojan, mutta se on samaan aikaan alati tuntematon, yrityksistä huolimatta mahdoton kesyttää. Kytömäki luo metsältä tuoksuvia kielikuvia: metsä on joskus arka villieläin; toisinaan se painaa selkää maailmansuurena reppuna. On myös se viimeinen kultarintainen karhu, johon aseet eivät pysty. Jonkun toisen kynästä lopputuloksesta voisi tulla tukahtunut ja imelä, mutta Kytömäen kielessä on keijun kepeyttä, kevätillan raikkautta ja lumisateen painoa. Kokonaisuus on onnistunut yhdistelmä Suomen historiaa, folklorea ja sukutarinaa.

Pääsääntöisesti en ole tiiliskivien ystävä, mutta hyvä kirjapaksukainen pitää monesti sisällään oikean aarteen. Juuri sellainen on Kultarinta. Se ei ole täydellinen romaani, sillä makuuni se on paikoin turhan pitkä ja verkkainen, mutta kun luettuani aloin pohtia, mistä kirjaa voisi lyhentää, en keksinyt mitään pois leikattavaa tai tiivistettävää. Lopulta huomasin ajattelevani, että vaikka epämääräisesti kaipasin jonkinlaista tiivistämistä, en sittenkään muuttaisi kirjasta sanaakaan. Luin Kultarintaa hitaasti, kirja otti minulta puolitoista viikkoa enkä tuskastunut kertaakaan. Halusin viipyillä Erikin, Mallan ja metsän maisemissa, josta oli miltei vaikea palata arkeen.

Kirjan luettuani minun tuli ikävä metsään. Kultarinnasta välittyy rakkaus metsäluontoon. Sellainen rakkaus ja kokonaisvaltainen kunnioitus tuohon vihreään vapauttavaan voimaan, jonka soisi elävän meissä jokaisessa.

--

Minnalle kirja oli täydellinen, Maijan mielestä huikean hieno. Maria löysi Kultarinnasta jotain taianomaista. Kuten Maria, minäkin uskon että kirja kestää aikaa. Kirjailijan veli Pekka siirtää viestikapulan meille muille lukijoille.

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea. Siperiasta itään

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea. Siperiasta itään
Kustantaja: Johnny Kniga 2014
Ulkoasu: Maria Mitrunen;  Etukannen kuva: Anthony Asael / Corbis / SKOY
Sivuja: 294
Mistä: Arvostelukappale
Matkaopas

On syyskuun puoliväli: kaikkialla kaupungissa kansanjoukot harjoittelevat kuviomarsseja ja voimisteluohjelmia puolueen vuosipäivää varten. Pikkulapsetkin treenaavat marssikuvioita kuusi tuntia päivässä. Harjoittelu tapahtuu kouluajan ulkopuolella, eli enimmäkseen iltaisin ja öisin. Se onkin ainoa yöelämä, mitä pääkaupungista on mahdollista löytää.

Suuri johtaja, Suuri isä ja Kansakunnan aurinko. Hänen poikansa, toinen suuri johtaja, joka sävelsi kuusi oopperaa kahden vuoden aikana ja ensi kertaa golfia pelatessaan löi useita-hole-in-oneja. Ja nykyinen suuri johtaja, joka uutisten mukaan teloituttaa sukulaisiaan mitä sairaimmilla tavoilla (eri asia sitten on, mitä on totta ja mikä tarua). Ja sitten: nälkää näkevä kansa; maa, jonka rinnalla Kiina on vapauden ja yltäkylläisyyden onnela; Satelliittikuvissa mustana, siis sähköttömänä, näkyvä maa. Propagandan mestarimaa, ydinaseilla pelotteleva valtio. Työläisten paratiisi, josta halutaan pois: Pohjois-Korea.

Matkakirjoihin kuuluvat ehdottomasti matkaopaskirjat, mutta Pohjois-Korea ei lie ensimmäisiä maita, jonne tulee mieleen matkustaa - tai josta ylipäätään tulee edes mieleen, että maasta julkaistaisiin matkaoppaita suomeksi  ja vieläpä suomalaisen tekemänä. Nyt sellainen on kuitenkin ilmestynyt ja kirjassaan Pohjois-Korea. Siperiasta itään Jouni Hokkanen vie maahan, jonne vain harva matkustaa.

Ehkä kaikkein vieraannuttavimman ruokailukokemuksen tarjoaa kuitenkin hampurilaiskuppila Samtaesung, joka avattiin toukokuussa 2009. Pikaruokapaikaksi tätä singaporelaistaustaista burgerikuppilaa ei voi kutsua, sillä sen tuotteista on tullut niin suosittuja, että jonot ovat pitkiä ja ravintolaan täytyy tehdä varaus.
Virvoitusjuomaravintola Samtaesung kutsuu pari euroa maksavaa hittituotettaan nimellä "jauheliha ja leipä" koska "hampurilainen" on amerikkalainen kapitalistinen ilmaisu, eikä sen käyttäminen ole siten suotavaa.

Pohjois-Koreaan tuskin tulee massaturismin aaltoa ainakaan niin kauan kuin "Suuret johtajat" sitä hallitsevat. Valtaosa lukee varmastikin matkaoppaita kohteista, jonne on matkustamassa tai jonne matkustaminen on realistisissa haaveissa. Miksi siis Pohjois-Korea? Miksi lukea maailman omituisimmasta valtiosta kirjoitettua matkaopasta? Monestakin syystä: monia, minua ainakin, kiehtoo ajatus suljetusta ja tavallaan kielletystä maasta. On jännittävää kurkistaa rautaesirippuakin suuremman rajan taakse. Kulissit ovat melkoiset ja sekä terve tiedonjano että uteliaisuuden synnyttämä tirkistelynhalu täyttyvät ainakin omalla kohdallani: kauhistelen maan oloja (ihmisoikeuksien polkemista) ja samalla haluan ottaa selvää asioista. On myös mukava lukea hyvää tietokirjaa, ottaa selvää asioista - ja edelleen viihtyä kummallisuuksien äärellä.

Hokkanen kirjoittaa pääasiassa hyvin ja kirja tempaiseekin mukaansa, joskin tietoa on tarjolla liki lukuähkyyn saakka. Hokkanen käsittelee Pohjois-Koreaa monipuolisesti ja havainnollistaa lukijalle maan ihmeellisyyksiä. Hän vertaa maassa näkyvää pömpöösiä mahtipontisuutta suuruudenhulluudessaan Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoiton näkymiin ja vertailee valtiota fundamentalistiseen Iraniin. Suuret johtajat tulevat myös käsitellyksi, mutta Hokkanen kirjoittaa heistä kriittisesti. Pjongjangin huikeuden, utopistisuudessaan miltei uskomattomien näkymien rinnalla Hokkanen kertoo myös kurjuudesta ja aliravitsemuksesta sekä tietenkin siitä, miten turisteille näytetään vain rajatut alueet, eräänlainen lume.

Kirjassa on jonkin verran, onneksi kuitenkin kohtuullisesti, äijäimäistä näyttämisen halua: liikenteenohjaajanaisten, "robogirlien", univormujen seksikkyys tulee selvästi ilmi. Koiranlihaa haukatessaan hampaat osuvat koiravainaan siitinluuhun (ymmärrän, että koiranlihaa syödään Koreassa, mutta mistä Hokkanen tietää puraisseensa juuri siitinluun palasta? No, varmasti tietää, kun niin kirjoittaa, mutta...), ja tietenkin mukana on myös dangogimuhennoksen ohje. Kirjan tunnelmaan kaikki tämä kuitenkin sopii ja kaiken kaikkiaan Pohjois-Korea. Siperiasta itään on informatiivinen katsaus Pohjois-Korean politiikkaan, elämään, kulttuuriin ja maantietoon. Se on kattava ja kiinnostava, yleistajuinen tietokirja, joka antaa kuvan valtionhallintonsa puolesta melkoisesta friikkilästä, jonka asukkaat koettavat olla toimeen. Hokkanen näyttää tuntevan maan niin hyvin kuin eurooppalainen matkailija ja toimittaja sen vain voi tuntea.

Ja kyllä Hokkasen kirjassa on matkaopasmaisuuttakin, Pohjois-Koreaan matkaa suunnitteleva saa varmasti paljon tietoa, kokemuksia ja vinkkejä. Kirjan puolivälissä on vielä "Matkailijan oppaaksi" nimetty värikuvaliite, jossa Hokkanen esimerkiksi listaa Pjonjangin hotellit. Niitä onkin yllättävän monta, kaikkiaan kahdeksan. Hän myös vinkkaa parhaimmista ostospaikoista - tosin turisti ei voi ainakaan virallisesti ostaa kaikkea - ja kertoo esimerkiksi sen, ettei Suomella ole maassa omaa edustustoa. Mukana on myös ei-niin-selkeä kartta sekä paljon faktatietoa mm. eliniästä ja armeijan huimista määrärahoista.

Matkustaisitko sinä Pohjois-Koreaan? Minä en, mutta nojatuolimatkailua niin sinne kuin ennen kaikkea muualle harrastan varmasti jatkossakin.

--
Pohjois-Koreasta kiinnostuneita kehotan lukemaan myös Barbara A. Demickin Suljetun maan. Omalla lukulistallani on Guy Delislen sarjakuvateos Pjongjang, josta muun muassa Booksy, Minna ja Tessa ovat bloganneet.

P.S. Olen kerran, aiemmalla työpaikallani, pidellyt käsissäni North Korea -lehteä. Ulkoasultaan se muistutti Suomessakin menneinä vuosikymmeninä julkaistua Neuvostoliitto-lehteä. Harmikseni en saanut North Koreaa enkä Neuvostoliittoa kuvittamaan tätä tekstiäni, mutta bloggaukseni kuvituskuvassa Hokkasen kirjan takana olevassa työkalupakissa lukee sentään CCCP.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti
Kustantaja: Otava 2013, Otavan kirjasto
Alkuteos: Ghana must go 2013
Suomennos: Marianna Kurtto
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 395
Mistä: Arvostelukappale
Yhdysvaltalai(s-ghanalai)nen romaani

Kweku kuolee paljain jaloin sunnuntaina ennen auringonnousua; hänen tohvelinsa ovat makuuhuoneessa oviaukon vierellä kuin koirat. Parhaillaan hän on pation ja puutarhan välisellä kynnyksellä miettimässä, palaisiko hakemaan niitä. Hän ei palaa. Hänen toinen vaimonsa Ama nukkuu makuuhuoneessa huulet veltosti toisistaan irrallaan, kulmakarva hieman kurtussa; hänen poskensa etsii kuumissaan viileää kohtaa tyynyltä, eikä Kweku tahdo herättää häntä.
Hän ei voisi, vaikka yrittäisi.

Kweku sai kuolee kastepisaraiselle pihanurmelle Ghanassa. Yhdysvalloissa hänen perheensä, jonka hän jätti, saa yksi kerraan suru-uutisen: entinen vaimo Fola, skottijuuriakin omaava nigerialainen "prinsessa", sekä hänen lapsensa, esikoinen Olu, kaksoset Taiwo ja Kehinde sekä Pieni Sadie. Vuosia aiemmin seurapiirien arvostama ja hienossa bostonilaisessa sairaalassa kirugina työskennellyt Kweku on menettänyt potilaan leikkauspöydälle, joutunut oikeuteen ja häpeissään hylännyt koko amerikkalaisen elämänsä. Kun Kweku kuolee, kokoontuvat muut perheenjäsenet yhteen. Heidän on kohdattava niin menneisyyteensä kuin toisensa sekä uskallettava katsoa elämää eteen päin.

Viime syksynä olin Suomen Grantan julkistamistilaisuudessa. Parhaiten tapahtumasta jäi mieleeni John Freemanin haastattelema Taiye Selasi, joka kertoi hauskasti ja kiehtovasti kirjoistaan, akateemisuudestaan sekä siitä, millaista on olla afrikkalaistaustainen maailmankansalainen. Yksi ensimmäisistä Grantasta lukemistani novelleista oli Selasin Afrikkalaistyttöjen seksielämästä, joka ravisteli ja hätkähdyttikin minua lukijana. Selasin hiljattain suomennettu romaani Ghana ikuisesti ei kuitenkaan heti päässyt lukulistalleni, mutta Karoliinan bloggaus vakuutti minut ja - niin - nyt olen taas siinä tilanteessa, että seuraavaan kirjaan on vaikea siirtyä.

Kukaan ei koskaan tarvinnut yksityiskohtia.
Oli vain yksi perustarina, jonka kaikki tunsivat. Tarinalla oli muutama räätälöity loppu, joista pääsi silloin tällöin valitsemaan. Perus: hyräileviä isoäitejä ja rytmikästä rummutusta ja mahlasta tehtyjä juomia ja patriarkaalisuutta. Räätälöity: poikalapsi pääsee pois, on hyvä luonnontieteissä tai jalkapallossa; kuolee nuorena, päätyy papiksi, lapsisotilaaksi tai vastaavaksi. Ei mitään erityistä, eli mitään muistettavaa.
Ei mitään muistettavaa, eli ei mitään surtavaa.

Mutta Kweku ja hänen jälkeläisensä ovat yksityiskohtia, heissä on muisteltavaa toisilleen silloinkin, kun he ovat samassa tilassa toistensa kanssa. Heidän perhekuvassaan kaikki ovat epätarkkoja, mutta kaikki ovat siinä. On lääkäreitä ja on taiteilija, on itseään etsiviä ja suorastaan hukassa olevia, on avioituneita, sinkkuja. On ihmisiä, jotka kuuluvat Yhdysvaltoihin, mutta kuitenkin, vaikkakin vähemmän Ghanaan eivätkä ehkä lopulta kumpaankaan.

Ghana ikuisesti on tyypillistä "maahanmuuttajakirjallisuutta" - esimerkiksi Jhumpa Lahirin teoksiin, ymmärtääkseni Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajiin (joka on lukulistallani) tai vastikään lukemaani Noviolet Bulawayon Me tarvitaan uusiin nimiin verrattavaa -  siinä mielessä, että sen henkilöt hakevat paikkaansa ja peilaavat suvun uuden ja vanhan kotimaan eroja. Selasi kirjoittaa viehättävästi: Yhdysvallat tietää mahdollisuutta menestyä kovan työn kautta, pääsyä akateemiseen keskiluokkaan, itärannikon syksyyn, jossa lehdet värikkäitä, jossa tarjoillaan papuja Bostonin tyyliin ja  jossaautossa soi Miles Davis. Ghana on rakas, ajatuksissa myyttinenkin kotimaa, joka tuntuu olevan ainaisessa remontissa: toisaalla rakennetaan uutta, mutta kaikki on koko ajan rakenteilla, jossa on ihmeellinen meri ja omanlaisensa liike, mutta tavarat on tuotu Aasiasta tai Etelä-Afrikasta ja mökki on kuin Aspenissa. Ghana on vieras, Kwekun ja Folan kaikki nyt jo aikuiset lapset ovat syntyneet Yhdysvalloissa.

Koin virkistävä, että samoin luin Lahiri, Selasi kertoo entisen ja uuden kotimaan arjesta keskiluokan näkökulmasta, jonkinlaisesta tavallisuudesta sen sijaan, että keskiössä olisivat väärinkohtelut, kidutukset tai muu väkivalta. Selasi ei kirjoita kurjuuskirjallisuutta, vaan hänen tarinansa puitteet ovat arkiset ja suomalaiselle lukijalle silti vieraat. Arkisuus tai realismi on toki periaatteellista, ovathan esimerkiksi kaikki kirjan henkilöt omalla tavallaan ihmeellisiä.

Selasi kirjoittaakin hyvää fiktiota, suurta tarinaa perheestä. Hän kytkee romaaniinsa paitsi vierauden, vanhemmuuden, sisaruuden ja rodun teemat, myös antiikin kertomukset. Keskiluokkalaisuudestaan huolimatta Ghana ikuisesti ei ole vailla rosoa, vaan Selasi lataa romaaninsa sellaisia kerrostumia, jotka pakostakin koskettavat. Ehjän tarinan lisäksi Selasi tarjoaa lukijoilleen rakenteellisesti kiinnostavan, Kwekun kuolemaa eräänlaisena kiinnekohtanaan pitävän romaanin. Hän kirjoittaa vahvaa kieltä, joka runollisuudestaan huolimatta on selkeää ja sujuvasti luettavaa. Vain paikoin kerronta lipeää äärimmäiseen sentimentaalisuuteen ja vain hetkittäin Kwekun kuoleman kaunis kuvaus tuntuu toisteiselta. Kokonaisuus vakuuttaa.

Minulle Ghana ikuisesti on lähes täydellinen nykyromaani: se on kieleltään kaunis ja hiottu, tarinaltaan mukaansa tempaiseva, aihepiiriltään rikas ja kiehtova. Kaiken lisäksi se on niitä harvoja kirjoja, jotka kirvoittivat minultakin muutaman (hyvän) kyyneleen.

---

Ghanasta ikuisesti ovat kirjoittaneet myös Mari A, Maria, Anna, Elegia ja Krista.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkinen: Pihkatappi
Kustantaja: Siltala 2013
Kansi: Pekka Loiri
Sivuja: 276
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Ruudussa on kukkakasa, sen alla on kumpu ja kummun alla Kekkonen.
Sen elämä on ohi, minun vasta alussa. Vaikka en minä sitä silloin tajunnut, ei alle kolmevuotias semmoisia pohdi.

Kolmevuotias on vuonna 1983 syntynyt Jussi: Jussi Timo Tapio Taskinen, Johannes Virolaisen mukaan kastettu, maanviljelijäksi odotettu poika, jonka tulevaisuuteen kirjoitettu nelilehtinen apila, paskakokkare ja maamieskoulu. Jussi on vanhempiensa esikoinen. Kun hän on alle kaksivuotias, hänen äitinsä kuolee onnettomuudessa ja Jussi jää Erkki-isänsä kanssa kaksin. He eivät kuitenkaan ole yksin, sillä isovanhemmat auttavat arjessa ja kyläläisiäkin he kohtaavat taajaan. Jussi kasvaa ja repii itsensä irti Savon muhevasta mullasta, hän muuttaa Tampereelle, saa töitä ilmaisjakelulehden toimittajana ja kipuilee väljähtäneessä suhteessa Petransa kanssa, olutkin maistuu. Jussi alkaa kirjoittaa romaania, jonka keinoin hän kohtaa aiemmat sukupolvet. Lopulta hänen on kohdattava uudelleen myös isänsä, sillä jotain on tapahtunut joitakin vuosia aiemmin.

Nuoren miehen odysseia ja savolainen sukukronikka. Nämä määritelmät tulevat ensimmäisenä mieleen Antti Heikkisen hyvää kritiikkiä niittäneestä ja Savonia-palkinnon saaneesta esikoisromaanista Pihkatappi. 1980-luvun alusta nykyaikaan ulottuva romaani kertoo savolaisuudesta, pienestä kotikylästä ja elämästä Tampereella, halusta irtautua navetan hajusta sekä edellisten sukupolvien risteistä:

Isoukki tappoi ihmisiä, se oli hänen ristinsä.
Ukki tappoi ihmisen, se oli hänen ristinsä.
Isä tappoi kahden edellisen luottamuksen, se oli hänen ristinsä.
Minä tapoin kolmen edellisen elämäntyön, se on minun ristini.

Tarinan Jussi kirjoittaa noiden ristien varaan, hän on valmis syntymään tarinansa varassa. Hän kirjoittaa itsestään ja suvustaan: siitä, miten Paavo Väyrynen hävisi presidentinvaalit Koivistolle ja vaalivalvojaisten päälle VHS-kasetille nauhotettiin Spede Pasasen ohjelmia, miten hän itse kelpasi kauniille tytölle, miten Tshernobyl lähetti "paskapilviään" ja Pam-Pam-Pamela oli lapsille tutumpi laulu kuin vanhemmille rakas Oi kallis Suomenmaa. Koiviston ja Ahtisaaren ajan kasvatti ei luo vain ajankuvaa, vaan koettaa ymmärtää myös aikaisempia sukupolvia: Suomen sisällissodan teloituksia, talvi- ja jatkosotaa ja sitä maalaisliittolaisuuden perintöä, joka vaikutti jopa traktorimerkin valintaan.

Ja jos fiktiivinen Jussi kirjoittaa komeasti, niin sen tekee tietenkin esikoiskirjailija Heikkinenkin. Hän kirjoittaa hyvää yleiskieltä ja rikasta savon murretta. En ole murrekirjojen ystävä, mutta repliikeissä murre toimii ja savolaisena solahdin tietenkin helposti sisälle Pihkatapin maailmaan nyt talviaikaan, kun aloitin kirjan uudelleen. (Aloittelin nimittäin kirjaa jo loppukesästä, mutta syystä jota itsekin ihmettelen, se jäi silloin kesken.) Voi, miten tuttua ja rakastakin Jussin elämänpiirin ihmisten puheenparsi on! Tuttua on paitsi murre, myös savolainen (ja laajemminkin itäsuomalainen) "vittuilukulttuuri": Jussin isäkin saa kuulla olevansa "Erkki kerkki persemerkki" eikä takana ole mitään oikeasti ilkeää. Heikkinen selvästi kunnioittaa henkilöitään, kirjoittaa heistä hellyydellä silloinkin, kun nämä tekevät väärin. Ja väärin he usein toimivat: niin isoukki ja ukki sodassa, leskeksi jäänyt isäkin tavallaan ja Jussi itse osaa olla kukkoileva kusipää, vaikkei aina tarkoituksella. Pihkatappi on vahvasti miesten kirjat, mutta naisetkin ovat mukana koko ajan niin haaveen kohteina, touhukkuina keskustalaisina kahvinkeittäjinä, huolehtivina isoäiteinä ja menetettynä äitinä.

Pihkatappi on kokonaisuudessaan hieno kirja. Se on selvästi sukua Heikki Turusen ja osin Antti Tuurinkin kirjoille, joissa oma kotimaakunta ihmiseen herää henkiin kirjan sivuilla. Pientä tyhjä- tai suoranaista joutokäyntiäkin kirjaan mahtuu, sillä Heikkinen kertoo Jussin elämänvaihteet niin tarkkaan, että kerronta on paikoin väistämättäkin toisteista. Pieni leikkaaminen olisi jäntevöittänyt romaania entisestään, mutta tällaisenaankin se on kertakaikkisen komea ja sydämeenkäypä kirja. Pihkatappi on kirja, joka naurattaa ja itkettää tunteikasta lukijaa, minutkin se sai  sekä hymyilemään että kaihomielen valtaan.

Pihkatappi niin sanotusti kolahti ja kovaa. Päällimmäiseksi Heikkisen romaanista, joka sivumennen sanoen on lopulta aika osuvasti nimetty, jäävät mieleen murre, yhden ihmisen ja kokonaisen suvun kipuilu ja arki sekä melankolisena väreilevä sydämellisyys.

---
Pihkatapista on kerrottu blogeissa ahkerasti, minä linkitän nyt vain Amman, jolta kirjasta alkujaan kuulin ja joka hänkin kirjoittaa kommeeta ja ehtoo savvoo.

P.S. Pidin Pihkatapista romaanina ihan hurjasti, mutta pidin myös siitä, kuinka paljon kirja herätti muistoja: olen syntynyt 1970-luvulla, joten olen kymmenisen vuotta Jussia (ja Antti Heikkistä) vanhempi, mutta muistan niin hyvin, miten Koiviston valinta presidentiksi vaikutti meidän pikkukoululaisten leikkeihinkin ja miten me puhuimme oikeasti siitä, että "Suomelle valitaan uusi Kekkonen". Taskisen ukin kokemuksiin viitaten tiedän, että monista sota-ajan asioista vaiettiin. En esimerkiksi tiedä, mitä isoisäni sodassa kokivat, vaikka olen heidän rintamakuviaan katsellutkin. Äärikepulainen ukkini piti kuitenkin Mannerheimin kuvaa "kultakehyksissä" seinällä ja vuorasi ulkohuussin seinät Kansa taisteli - miehet kertovat -lehtien kansilla. Olen myös kuullut, että jotkut kyllä äänestivät isäni kotikylällä muuta puoluetta kuin kepua ja kaikki kuulemmat kylillä tiesivät, keistä oli kyse. Omiin (sisä)savolaisiin juuriini viittaa myös kuvassa Pihkatapin alla näkyvä Laitisten sukuseuran vaakuna, jollainen lapsuudenkotiani viirinä koristaa. Heikkisen maaseutu oli minulle kuitenkin vain molemmat mummolani (mansikka- ja metsätilat), lapsuuteni taajama Suonenjokihan oli (ja on) ihan ehta pikkukaupunki Kino Rio -elokuvateattereineen ja uimahalleineen. Meillä oli jopa kaksi hampurilaiskioskia!

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi
Kustantaja: Atena 2013
Päällys: Sami Saramäki
Sivuja: 304
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen tietokirja

Pidän vaatteista, mutta niihin pätee sama kuin vaikka suklaaseen: tietyn pisteen jälkeen yksi lisää ei todellakaan lisää hyvää oloa, vaan päinvastoin saa olon kurjemmaksi. Vaikka se olisi aivan yhtä laadukas ja hyvä kuin ensimmäinen. Kun yksi kaunis, hyvin istuva mekko tekee pukeutumisen - ja elämän - helpoksi ja hauskaksi, sata mekkoa tekee pukeutumisen hankalaksi.

Mitä näet, kun avaat vaatekaappisi: siistin ja selkeän kokonaisuuden vai myttyjä, unohtuneita vaatteita, liian pieniä, liian isoja, turhan värikkäitä ja ennen kaikkea liikaa vaatteita? Ja tiedätkö, mistä vaatteesi ovat peräisin, olivat ne sitten kalliita putiikkiostoksia tai massatuotettuja halpavaatteita? Takaako laatu eettisyyden? Onko eettisiä vaatteita edes olemassa? Millainen on pahan tai hyvän mielen vaatekaappi ja kuinka ihmeessä jälkimmäisen voi saavuttaa?

Ilselän Minna kirjoitti ennen joulua kirjasta, jonka lukemisen pitäisi olla pakollista jokaiselle. Ennen Minnan blogitekstiä en ollut kuullutkaan Minna Saramäen kirjasta Hyvän mielen vaatekaappi, joka on alaotsikoitu pamflettimaisesti Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat. Pyrin olemaan tiedostava kuluttaja ja esimerkiksi ruuassa suosin lähellä tuotettua ja luomua, joskaan en laiskuuttani ja pihiyttäni aina pääse tavoitteisiini. Vaatteiden suhteen olen periaatteellisella tasolla yhtä eettinen, mutta vaatekaapissani lymyilee paljon halpamerkkejä ja ne muutamat kalliit neuletakitkin on ikävä kyllä tehty Kiinassa. Mitä siis siis tulee, kun kirjabloggaaja katsoo hetken aikaa vaatekaappiaan?

Hyvä mielen vaatekaapin kokoaminen on vapaaehtoinen paluu aikaan, jolloin vaatteet olivat arvokasta omaisuutta ja niihin suhtauduttiin kunnioittavasti.
[--]
Vaatebisnes nykymuodossaan ei ole alkuunkaan kestävällä pohjalla.
[--]
Johtuuko lumoutuminen niskalapun logosta vai todella vaatteesta itsestään?


Kirjabloggaaja miettii lukemaansa sekä kielen ja rakenteen että aihepiirin kannalta. Koska vaatetuotantoa ja vaatteiden kuluttamista pohtivassa kirjassa fokus on aivan toinen kuin kaunokirjoissa tai kertomuspainotteisessa asiaproosassa, totean vain,että Saramäki kirjoittaa varsin hyvin. Hänen tekstinsä kulkee houkuttelevasti ja kirja tempaisee mukaansa. Hyvän mielen vaatekaappi on myös rakennettu taidolla: Pahan mielen vaatekaapista päästään Kohti hyvän mielen vaatekaappia. Matkalla pohditaan pikamuotia, vaatteen tuotantoketjua ja sitä, miten eettisiä oloja oikein tutkitaan. Saramäki kertoo vaateteollisuustyöläisten palkasta ja tutustuttaa lukijansa merkkeihin ja sertifikaatteihin sekä opettaa tunnistamaan laadun. Hän muistuttaa vaatetarpeiden kartoittamisesta ja kysyy, kuinka monta vaatetta lukija omistaa. Lopussa on vielä Ostovala, jonka itse kukin voi omalla kohdallaan muokata sopivaksi. Mikä parasta, Saramäki ei syyllistä, vaan käsittelee muotiteollisuutta monipuolisesti. Hän on myös laadun, eettisen sellaisen, asialla.

Mitä minä sain kirjasta? Kirjabloggaajana tietenkin yhden mielenkiintoisen ja arkikäyttöön sopivan tietokirjan, vieläpä hyvin kirjoitetun, innostavan ja ulkoasultaan kauniin. Kuluttajana sain tärkeän teoksen, jonka painava asiasisältö toivottavasti painuu mieleeni. Minulla on ollut paljon tietoa aiemminkin ja olen aina halunnut ottaa selvää. Nyt tiedän paljon enemmän: tiedän asioita, jotka lisäävät kuluttajan tuskaa, mutta tiedän myös sellaista, jonka avulla uskon olevani aiempaakin valveutuneempi - hyvällä tavalla!

Saramäen kirja sopii hyvin uuden vuoden alkuun.Uusivuosi on toki kaikenlaisten lupausten aikaa. Minä en tee lupauksia, mutta aion tänä vuonna yrittää nukkua paremmin, liikkua enemmän ja luoda enemmän aikaa oman vaatekaappini sisällön kriittiseen tarkasteluun. Koetan olla ostamatta, jos en oikeasti jotain tarvitse. En varmasti tarvitse sitä "viidettätoista" neuletakkia enkä viidensiä farkkuja. Villasukkia tosin tarvitsen lisää koko ajan.

Hyvän mielen vaatekaappi auttaa ratkaisemaan itse kunkin omat vaatepulmat. Entä ratkeavatko globaalin muotiteollisuuden epäkohdat Saramäen kirjan avulla? Eivät varmasti, koska ongelmia on niin paljon ja vastassa ovat suuret, usein kasvottomatkin koneiston alihankkijat alihankkijoineen - usein vaatteiden alkuperää eivät tiedä edes vaatetehtaiden omistajat saati sitten työnjohtajat, työläiset tai kuluttajat. Mutta Saramäen teos saa ajattelemaan. Se muistuttaa siitä, että jokainen voi harkinta valintojaan ja harkittuaan hyvin on mahdollista valita oikein.

-----
P.S. Ottamassani kuvassa on "tuotesijoittelua" (lainausmerkeissä, koska en paljasta ostosteni merkkejä). Olen joulu-tammikuun (alun) aikana ostanut itselleni vain kolme vaatekaappia täyttävää asiaa: (sertifioidun) puuvillaisen pitsikauluksisen tunikan, Reilun kaupan rannekorun sekä kauan haaveilemani nahkaiset talvisaappaat. Olisin oikeasti tarvinnut vain viimeksi mainitut, mutta lohduttaudun kahdella ajatuksella: 1) olen ostanut vähän 2) ja nekin minun mittapuullani hyvän mielen ostoksia. Tammikuun aion jatkaa vaateostoksettomalla linjalla.

Ulla Svensk: Suomen lasten leivontakirja

Ulla Svensk: Suomen lasten leivontakirja
Kustantaja: Otava 2013
Valokuvat: Pekka Holmström
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen ja Jenni Kiviniemi
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen leivontakirja

Tämä kirja on tarkoitettu sinulle, joka tykkäät leipoa tai opetella sitä. Ohjeet ovat selkeitä ja helppolukuisia, mutta jos joku asia tuntuu epäselvältä, kannattaa aina kysyä neuvoa aikuiselta. Leivonta tuottaa iloa sinulle itsellesi sekä niille, jotka saavat nauttia maukkaista herkuista.

Mustikkapiirakkaa, mokkapaloja, sateenkaarikääretorttua, sitruunamuffineita, kasviskierteitä, karjalanpiirakoita... Noin 70 reseptiä, yksityiskohtaiset ohjeet ja värikkäät kuvat - ja sellaisilla ohjeilla, joilla voi leipoa yhdessä lasten kanssa. Ullan unelma -blogistaan ja -kaupastaan tunnettu, useita leivontakirjoja julkaissut Ulla Svensk on laatinut lapsille suunnatun leivontakirjan Suomen lasten leivontakirja.

Lumisten kirjojen (melkein) kuukausi saa nyt antaa tilaa joulualusajan touhuille ja hetkeksi, mutta vain pieneksi, kaunokirjallisuus antaa tilaa keittiöpuuhille. Ennen joulua koetan vielä kirjoittaa yhdestä romaanista, jonka lukemista säästelin tänne saakka ja joka on itselleni eräänlainen (täysin epäimelä!) sokeri kirjavuoteni pohjalla. Nyt on kuitenkin aika kurkistaa Suomen lasten leivontakirjan maailmaan. Lukemisen lisäksi leipominen on yksi suosikkiharrastuksistani. Pidän yksinkertaisista, reiluista leivonnaisista, en piperryksestä, eikä oma kärsivällisyyteni riitä esimerkiksi upeiden kakkukoristeiden tekemiseen. Leivon myös mielelläni lasteni kanssa.

Suomen lasten leivontakirja on rakenteeltaan selkeä: aluksi Svensk esittee kaikki tarvittavat leivontavälineet puuhaarukasta pursotinpussiin, käy läpi leivontasanaston annostelusta voisulaan ja siirtyy sitten mittayksiköiden ja Leipurin muistilistan kautta ohjeisiin, jotka on jaettu makeisiin herkkuihin, kakkuihin ja muffineihin, suolaisiin herkkuihin ja minimakeisiin. Teos lupaa paljon makeaa!

Ulkoasultaan kirja on pastellisella, mutta reippaalla tavalla värikäs. Sen taitto on raikas ja toimiva. Värimaailma ja hauskasti, yllä olevan piparkakkukuvan kaltaisesti, asetellut valmiit leivonnaiset varmistavat sen, että kirja innostaa kouluikäisiä leipomisen ystäviä. Ohjeiden puolesta kirja on toki kelpo vaikka aikuisillekin, sen verran monipuolisesti niitä on. Svensk on kokenut leivontakirjojen tekijä, minkä ansiosta Suomen lasten leivontakirjan ohjeet ovat selkeitä ja ennen kaikkea houkuttelevia. Ne ovat kuitenkin paikoin sen verran monivaiheisia, että pienempien kanssa leivontavastuu siirtyy koko lailla vanhemmille ja mukana on ohjeita, joita esimerkiksi itse en tohtisi kokeilla. Myös sotkua syntyy, koska monet ohjeet vaativat useiden sekoitusastioiden ja monenlaisten ainesosien käyttöä. Toisaalta sotku kuuluu leipomiseen (kun vain joku muu siivoaisi...) ja onnistuneet lopputulokset palkitsevat.

Me kokeilimme rapeita pähkinäsuklaakeksejä, ohrarieskoja ja kahden suklaan kakkua. Pähkinäsuklaakeksit näyttivät valmiina hieman "hassuilta", mutta niiden maku oli hyvä. Pienet rieskat onnistuivat miltei täydellisesti ja rieskataikina oli niin helppo toteuttaa, että pikkukoululaiseni teki sen kokonaan itse. Parasta oli kuitenkin kahden suklaan kakku: tumma suklaa, valkosuklaa, kerma ja tuorejuusto lie sellaisia aineita, että mitään pahaa ei voikaan syntyä. Muutin Svenskin ohjetta sen verran, että suklaakeksien sijaan murskasin pohjaan piparkakkuja.

Suomen lasten leivontakirja on kuin mikä tahansa muukin ruokakirja: toiset ohjeet houkuttavat, toiset eivät. On makuasia, pitääkö esimerkiksi banaanista leivonnaisissa vaiko ei ja minkä verran vehnäjauhoja - jos juuri ollenkaan - karjalanpiirakkataikinaan tulee laittaa. Osa ohjeista on piiperrystä, suurin osa houkuttelevia. Isot lapset selviävät monesta leivontahetkestä varmasti jo omatoimisestikin, mutta pienemmän tarvitsevat apua. Koko perheen leivontakirjana Svenskin teos on kirja paikallaan.

Makoisaa joulunalusaikaa!

Kaksi lastenkirjaa: Sikin sokin oudoilla poluilla ja Mimmit ja luolan salaisuus

Blogiani pitempään seuranneet tietävät, että meillä luetaan paljon lastenkirjoja. Aina toisinaan tuon niitä blogiini, mutta vain joskus, sillä muuten en muista kirjoista ehtisi edes kirjoittaa. Mielestäni jokainen lastenkirja ansaitsisi yhtä perusteellisen esittelyn kuin aikuisten kirjatkin, mutta aikapulan vuoksi kerron nyt samalla kertaa kahdesta värikylläisestä kirjasta.

Niina With: Sikin sokin. Oudoilla poluilla.
Kustantaja: Myllylahti 2013
Kuvitus: Satu Kontinen
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen lastenlorukirja

Jo vain, ei mene sisu kaulaan
pistetään ensin
hanskat naulaan,
sitten livahdetaan portin alta
postikortti lähetetään maailmalta!
(ote lorusta Viidakon valtiaat oudolla polulla)

Täällä on kaikki vähän Sikin sokin taidamme olla Oudoilla on Niina Within toinen lastenlorukirja. Ensimmäisen Sikin sokin -kirjan tapaan se on mitä mainiointa luettavaa. Se on hauska, värikäs, riimeiltään iloitteleva ja silti monitunnelmainen. Niina With taitaa riimit ja punoo loruistaan myös ehjän tarinan, Satu Kontisen kuvitusjälki on selkeää ja reipasta. Yhdessä kuvat ja sanat kertovat sukkaparin seikkailuista oman kotitalon ja -pihan ulkopuolella.

Yksi sukka tipahtaa vessanpyttyyn ja toisaalla kastelukannulta lirahtaa jännityspisu. Sikin sokin -sukkaparin uudetkin seikkailut naurattavat lapsiyleisöä. Myös aikuinen lukija viihtyy: Niina With osaa lorutella ja Oudoilla poluilla ollaan tutuissa arkiympäristöissä - kaikkea tuttuakin uusin silmin katsoen. Toki kirja on toisteinen ensimmäiseen Sikin sokin -kirjaan nähden, mutta kyse ei ole puutteesta eikä moitteesta, sillä kumpikin teos toimii niin itsenäisenä kirjana kuin eräänlaisena lorusisarusparinakin. Kokonaisuudessaan hyvin toteutettu lastenlorukirja on ilo kenelle tahansa.

Pauliina Lerche: Mimmit ja luolan salaisuus
Kustantaja: Lasten keskus 2013
Kuvitus: Meri Mort
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen lastenkirja

- Kummallista, Mimmit hämmästelevät. - Miksi nuo lehdet eivät ole muuttaneet väriä, vaikka syksy on jo pitkällä? Kaikki ei ole nyt kunnossa!
Outo ääni johdattaa Mimmit suuren, jylhän kallion luo. Kallion seinästä he löytävät synkän luolan suun.

Levyiltä ja lastenohjelmista tutut Mimmit seikkailevat näköjään myös kuvakirjoissa. Posti toi jo jokunen aika sitten yllättäen Pauliina Lerchen ja Meri Mortin kirjan Mimmit ja luolan salaisuus. Kirja ihastutti tokaluokkalaistani niin, että se oli tovin hänen "omassa jemmassaan". Tänään siivouksen yhteydessä löysin kirjan ja luin sen vihdoin itsekin. Kirjassa syksy on saapunut Vaskimetsään ja Mimmit keräävät ja säilövät syksyn satoa. Jostain kantautuu kuitenkin outo ääni, joka houkuttelee Mimmit tutkimusretkelle kallioluolaan.

Mimmit ja luolan salaisuus on tarinaltaan varsin perinteinen, mutta sujuvasti kirjoitettu seikkailu, joka tutustuttaa erilaisiin pohjoismais-baltialaisiin metsäneläimiin ja uskomusolentoihin, kuten ilveksiin, karhuihin, maahisiin ja haltioihin. Kekriäkin juhlitaan.  Tarina toimii ja viehättää. Koska Lerche on kansanmusiikin ammattilainen, on kirjassakin paljon soittoa. Mortin kuvitus tukee sadusta välittyvää äänimaailmaa, mutta on hieman epätasaista. Luontoa ja eläimiä Mort kuvittaa ihastuttavasti, sen sijaan uskomusolennoissa soisin olevan enemmänkin ilmeikkyyttä. On myös makuasia, pitääkö enemmän kynällä tai tietokoneella piirretyistä kuvista, itse ihastelen yleensä ensin mainittua. Parasta kirjassa on hyvän metsäseikkailun ohella se, että kaikki päättyy lauluun, mikä on toki arvattavaa Mimmien ollessa kyseessä. Kunpa vain mukaan olisi saatu nuotitkin!

--
Lapseni ovat erimielisiä siitä, kumpi kirja on parempi. Esikoinen pitää enemmän Mimmeistä, kuopus taas Sikin sokin -kirjasta. Minä viihdyin kummankin parissa, mutta Within kirjan raikkaus vetää nyt (aavistuksen) pitemmän korren.

P.S. Huomenna alkava joulukuu tuo mukanaan lumisia kirjoja. :)

Tänään kotona: 3 x sisustuskirja

Monen erinomaisen kotimaisen romaanin jälkeen poden pientä lukujumia. Kuun alussa lupailin, että nyt marraskuussa kotoilen hieman: luen mielelläni sisustuslehtiä ja -kirjoja, mutta en ole niitä kovinkaan usein blogissani esitellyt. Koska hyllyssä on useampikin, esittelen nyt kolme erilaista sisustuskirjaa ja jatkan kotoilua vielä myöhemminkin yhden joulu- ja yhden kokkauskirjan merkeissä. Kun omassa kodissa tälläkin hetkellä legopalikat valloittavat pinta-alaa, pyykkikasat odottavat kaapittamistaan, viimekeväiset virpomisvitsat ovat edelleen maljakossa keittiön kaapin päällä (no, vajaan puolen vuoden kuluttahan niitä tarvitaan taas!) ja yöpöydän kirjapino on kasvanut 11 kirjan korkuiseksi, on hauskaa sukeltaa siistien ja järjestettyjen kotien maailmaan.

Jonna Kivilahti: 12 x koti
Kuvat: Krista Keltanen
Kustantaja: WSOY 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 159
Kotimainen sisustuskirja

12x koti. Kaksitoista suomalaista kotia: romanttisia ja moderneja, maalla ja kaupungissa, kerrostalossa ja omakotitalotontilla. Mrs. Jones -blogistaan tuttu sisustustoimittaja Jonna Kivilahti ja mainos-, lifestyle- ja ihmiskuvistaan tunnettu valokuvaaja Krista Keltanen ovat yhdistäneet voimansa ja laatineet sisustuskirjan, joka esittelee erilaisia koteja. Kirja rakentuu siten, että koti esitellään kuvin ja jokaisen kodin asukkaat kertovat itse asuinsijastaan ja lopuksi sisustusalan ammattilaiset, kuten sisustusarkkitehdit tai muotoilijat, kommentoivat koteja.

On aina makuasia, millaisista kodeista ja millaisesta sisustuksesta pitää. Joku rakastuu pelkistettyyn tyyliin, toinen haluaa vaaleaa, joku virkistyy väreistä. Kun toinen haluaa kotiaan somistamaan Madonna-patsaan, luottaa toinen suomalaiseen muotoiluun. Tämä moninaisuus näkyy hienosti kirjan kuvissa: kodit ovat erilaisia, asujiensa näköisiä. Toki kirja eräällä tavalla myy unelmaa, mutta tekee sen makeilematta ja ammattitaidolla. Koska 12 x kodissa kyse on ihmisten omista kodeista, en ota kantaaa siihen, mitä mieltä itse kunkin sisustuksesta olen. Sen sanon, että muutama koti edustaa tyyliä, jota vältän, mutta monessa kodissa "kyläilin" mielelläni. Omiksi suosikeikseni nousivat Krista Keltasen oma koti, vanha ja värikäs puutalo, sekä Mikaelin ja Antin Villa Hattarala ihan vain värikkään hulluttelunsakin vuoksi. Näitä kahta kotia yhdistää puutalomiljöö (jollaisessa en itse asu) ja taiteellisuuden ja mutkattomuuden yhdistelmä - kotoisuus. Myös Rillan 1970-luvun talossa sijaitseva koti Marimekkoineen ilahdutti.

Kokonaisuudessaan kirja 12 x koti on raikas ja ilahduttavan monipuolinen. Sen taitto on selkä, teksti hyvää ja toteutus kauttaaltaan onnistunut.

Ilona Pietiläinen: Hulivilin onnenhetket. Juhlia & sisustusta lapsille
Kuvat: Hanne Manelius
Kustantaja: Docendo
Sivuja: 136
Mistä: Lahja
Kotimainen lastenhuoneisiin keskittyä sisustuskirja

Cowboyt, kummitukset, prinsessat ja ihan tavalliset lapset tai heidän huoneensa ja juhlansa ovat pääosassa useita sisustuskirjoja tehneen ja bloggaajanakin tunnetun Ilona Pietiläisen kirjassa Hulivilin onnenhetket. Hanne Maneliuksen runsaat ja kauniit kuvat ovat keskeisiä lastenkamareihin kurkistavassa teoksessa.

Hulivilin onnenhetket jakautuu kolmeen teemaan: Lastenjuhliin, Lastenhuoneisiin ja Iloisiin ideoihin. Juhlat keskittyvät kesän ja talven juhliin, kuten puutarhakutsuihin, halloweeniin ja jouluun. Vierailtavat lastenhuoneet ovat osin tuttuja lifestyle-bloggaajien kodeista ja loppupuolen askarteluideat ovat houkuttelevia, mutta vaativat kädentaitoa.

Kokonaisuus toimii, mutta lukijalle tulee väistämättä aavistuksen karkkimainen olo. Värit ovat pastellisia, lippunauhat ja viirit heiluvat, kaikki on melko vaaleanpunaista ja vaaleaa turkoosia. Parhaiten kirja uppoaa varmasti romanttisten lastenhuoneiden ystäville. Minäkin haaveilen sellaisista, mutta vaikka kuinka yrittäisin luoda lasteni huoneisiin tyylikästä lastenkamariromantiikkaa, niin muoviroina ja kirjakasat valloittavat lasteni valtakunnat. Onneksi kirjaan mahtuu myös reippautta, pidin tavattomasti huoneesta, jossa seinällä on koulun liikuntatunnilta tutut puolapuut. Sellaiset kuin saisi omaankin kotiin! Hauskimmat ja hurjimmat kuvat kertovat halloween-kekkereistä: aika hieno asu ja rekvisiittaa, eikö vain?

Kaiken kaikkiaan Hulivilin onnenhetket innostaa suunnittelemaan lastenjuhlia ja luo nostalgisen kuvan huolettomasta, onnellisesta ja myös melko hattaraisesta lapsuudesta. 6- ja pian 8-vuotiaat lapset ihastuivat kirjaan ja olemmekin selailleet teosta yhdessä miltei viikottain.

Taina Vuohelainen: Meillä on joulu
Ruokaohjeet: Marja Samuli
Kuvat: Arto Vuohelainen
Kustantaja: Otava 2010
Sivuja: 160
Mistä: Ostos nettiantikvariaatista
Kotimainen joulukirja

Viimeistään marraskuussa alan fiilistellä joulua. Olen ihan auttamaton jouluihminen ja olen jo ehtinyt leipoa vuoden ensimmäiset joulutortut, juoda glögiä ja puolisalaa kuuntelin tällä viikolla jo joululaulujakin. Kotia en ole vielä joulukoristellut, mutta talvi(!!)valoja olemme mieheni kanssa viritelleet sinne tänne - emmekä tunnu olevan ainoita naapustossamme, useillakin pihoilla on pensaissa tai terassinkaiteella pienet valosarjat. Siksi olen kaivanut esille myös joulukirjoja. Hankin yleensä yhden joulukirjan vuodessa. Olen löytänyt ihania ja myös sellaisia, joista olen luopunut heti saatuani jonkinlaisen vastareaktion kirjan tyyliä kohtaan. Tänä vuonna olen ilmeisesti ihan pidättelemätön, koska tekijäkolmikko Taina Vuohelaisen, Marja Samulin ja Arto Vuohelaisen Meillä on joulu on peräti toinen joulukirja, jonka olen hankkinut.

Meillä on joulu nojaa jouluisen sisustus- ja fiilistelykirjallisuuden perinteisiin. Se on luminen, kaunis, tunnelmallinen ja hyvin, hyvin perinteinen. Se johdattaa joulun aikaan aina itsenäisyyspäivästä loppiaiseen saakka. Taina Vuohelainen kirjoittaa varmalla otteella, innostavasti ja lämmöllä. Hänen tekstistään välittyy rakkaus jouluun. Marja Samulinin ruokaohjeissa on uutta ja vanhaa: piparkakkutalo on jouluinen must meilläkin, suklaa-puolukkakakku kuulostaa raikkaalta ja kokeiltavalta, mutta parsakaalilaatikkoa en aio kokata. Arto Vuohelaisen kuvia olen bongannut useista aikakauslehdistä, Meillä on joulussa hänen kuvissaan on juuri se oikea joulukirjan tunnelma: hyasinttien, kuusen ja lumisten päivien tuoksu herää kuvissa ikään kuin eloon ja leijailee lukijan mieleen.

Mitään yllättävää kirja ei tarjoa ja suosittelen sitä vain kaltaisilleni jouluentusiasteille, mutta joulukirjojen tarkoitus on ollakin perinteisiä, nostalgiaa tulvivia. Meillä on joulu on tyylikäs joulukirja, joka saattaa ajan myötä muodostua minulle yhtä rakkaksi kuin jo linkittämäni Outi Loimarannan ja Marjo Koivumäen Oi ihana joulukuu. Marttojen joulukirjaa ei silti voita mikään!

--

Hulivilin onnenhetkistä on kirjoittanut myös Leena. Seuraavassa postauksessani palaan takaisin romaanikirjallisuuden äärelle. Muistakaa myös Lumiomenan viisivuotisarvonta, vielä on reilu viikko aikaa osallistua!

Auli Leskinen: Petojen aika

Auli Leskinen: Petojen aika
Kustantaja: WSOY 2013
Kannen kuva: Michel Nashin perheen arkisto; Päällys: Timo Kelaranta ja Martti Ruokonen
Sivuja: 331
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen, Chileen sijoittuva romaani

Kello oli kuusi, keskiviikkopäivä, kokonaan kuolemalle omistettu. Aamu kohosi hyisten Andien takaa ja valaisi aamuyön valossa sinertävän Atacaman autiomaan. Pian taivaan tulipallo nousisi valtaistuimelleen kiusaamaan Pisaguan vankeja.
Sotilasvallankaappaus oli alkanut Valparaison satamassa edellisenä aamuna. Sen musta siipi oli levinnyt yli maan vastoin uskoani ihmisessä versoavaan hyvään. Armeijan valtaannousu oli ollut nopea väkivoiman keskitys, lyhyt kuin karateisku.

Noin kirjoittaa Michel Nash Pisaguan vankileirillä 12. syyskuuta 1973. Chilessä on edellisenä päivänä tapahtunut sotilasvallankaappaus. Presidentti Salvador Allende on kuollut ja vallan on ottanut kenraali Augusto Pinochet. Maassa alkaa vuosien diktatuuri, jonka aikana lukuisia ihmisiä otetaan vangiksi, tapetaan tai he "katoavat". Yksi katoavista on Michel Nash, nuori kirjallisuudenopiskelija. Michelin tyttöystävän Cristinan perhe on äitiä lukuun ottamatta avoimen vasemmistolainen. Vallankumous hajottaa perheen: isä vangitaan, isoveli pakenee Suomeen, äiti on koko ajan omituinen. Cristina löytää oman tiensä poliittisesta vastarintaliikkeestä ja joutuu vangituksi. Villa Grimaldissa häntä kidutetaan, hänet halutaan saada tunnustamaan tekonsa - ja myös ne teot, joita hän ei ole koskaan tehnyt.

Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika kertoo chileläisen Rojasin perheen tarinan aina vallankaappauksen vuosista 1990-luvun alkuun saakka. Keskitysleirissä kidutettavaksi joutuva Cristina alkaa myöhemmin kirjoittaa vaiheistaan, niin totuudesta kuin petoksestakin. Leskisen kirja on fiktiota, mutta Michel Nash eli oikeasti ja katosi Pinochetin hallinnon aikana. Diktatuurin päätyttyä hänen perheensä nosti syytteen Pinochetiä vastaan. Vallankaappauksen päivämäärä, 11.9., tunnetaan Petojen ajan takakansitekstin mukaan pedon lukuna.

Oma mieli on pakopaikka. Se joka löytää tien itsensä suojattuun ytimeen, voi pelastua. Siellä on suljettu ydin, jonne tuntamattoman penis, sähköelektrodit ja lyönnit eivät yllä.
Jokaisella ei ole sellaista paikkaa sisällään. He ovat kaikkein surullisimpia. Sisäinen piilopaikka auttaa vankia irtoamaan ruumiistaan ja katselemaan omia jäseniään kuin outoja, kellertäviä ja pitkulaisia kehon jatkeita, joista tunto on osin jo kadonnut. Jotkut vangit irtoavat itsestään perusteellisesti, eivätkä palaa itseensä, heidän sielunsa lentää pois.

Petojen ajan nimi on hyvin mietitty. On selvää, että diktatuurin sotilaat ovat petoja, mutta peto voi olla kuka tahansa. On sanoja, joita ei voi lausua; Suu ei suostu muotoilemaan tavuja, joista rakentuu sana petos, traición. Totuus on valhetta ja valhe totta silloin, kun ihmisiä tarpeeksi piinataan ja heitä käsitellään tavoilla, joita ei voi edes sanoin kuvailla - paitsi, että Leskinen voi.

Kirjassa tapahtuu hirveitä asioita. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara kirjoittaa, että Petojen aikaa ei lueta, vaan se eletään. Että lukemisen jälkeen oma elämämme - kenen tahansa - on kuin se olisi vuorattu pumpulilla. Olen Saran kanssa samaa mieltä ainakin siitä, että Leskisen onnistuu muuttaa Chilen historian rankimmat kokemukset eläviksi ja konkreettisiksi. Silti Petojen aika ei mässäile tai tirkistele, vaan kertoo sen, mikä on kerrottava ja mikä ansaitsee tulla kerrotuksi. Rojasin perhe on kuvitteellinen, mutta se voisi olla tosi.

Kaiken Leskinen kirjoittaa toisaalta toimittajan tarkkuudella: paikoin romaani taustoittuu tutkivan jourmalismin (ja journalistin) otteella, hyvin tarkasti. Mutta ennen kaikkea Petojen aika on romaani niin juonenkaareltaan kuin henkilöidensä osaltakin. Leskinen tarkastelee Chilen tapahtumia pintaa syvemmältä, suorastaan kouraisevista syvyyksistä, ihmismielen - joukkotyhmyyden, pakotettujen sielujen - pimeimmistä puolista. Millaisia petoja ihmiset voivat toisilleen ollakaan! Romaani on moniääninen ja -kerroksinen. Leskinen kirjoittaa usean henkilöhahmon näkökulmasta, voimakkaimmin Cristinan. Vaikka vallankaappauksen kauheudet ovat keskiössä, on Petojen aika myös romaani perheestä, jonka jokainen jäsen kokee erilaisen kohtalon: kuka selviytyy ja kuka ei - ja miten. Perhedynamiikan ja vankilan kauheuksien lisäksi Leskinen kuvaa arkea Chilessä, maan yhteiskuntaluokkia, arkea ja toivonrippeitä ja luonnon kiertokulkua.

Petojen aika ei päästä lukijaansa helpolla, koska se kertoo niin paljon. Se kuitenkin on kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi. Jos Leskisen romaania pitäisi luonnehtia yhdellä ainoalla sanalla, olisi tuo sana väkevä.

--
Helsingin Sanomien esikoispalkinnon saaja julkistetaan huomenna. Olen lukenut nyt ehdokkaista puolet: Harnon, Pekkolan, Miettisen, Muinosen ja nyt Leskisen kirjat. Pihkatappi ja Avioliittosimulaattori odottavat hyllyssäni. Voimakkaimmin minua ravisteli Leskisen romaani ja Muinonen vaikutti muuten, mutta huono ei ole lukemistani yksikään. Jännityksellä odotan, mikä kirja valitaan voittajaksi.

Olen itse syntynyt Chilen vallankaappauksen vuotena. Näillä ei toki ole asiayhteyttä, mutta ehkä tästäkin syystä Chilen tapahtumat ovat kiinnostaneet minua ihan erityisen paljon.

Tyttö, äiti ja 2 x Nopolat (Risto Räppääjä ja Eila ja Rampe)

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kaksoisolento
Kustantaja: Tammi 2013
Kuvitus: Christel Rönns
Sivuja: 116
Mistä: Kirjastosta
Kotimainen lastenromaani

Sinikka Nopola: Likka, äite ja rouva Obama
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Markus Majaluoma
Sivuja: 198
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen episodiromaani


Nelli, Lennart ja Rauha-täti ovat ihan kummallisia, Risto ajatteli. Miksi ne haukkuvat minua? Ne väittävät, että minä valehtelen. Mitä varten minä valehtelisin? Minusta olisi ollut kiva mennä ongelle alakerran Lennartin kanssa ja kirjastoon Nellin kanssa.
Risto näpytteli Nellin numeron. Minä haluan tietää, mistä on kysymys, hän ajatteli. Miksei Nelli vastaa? Eikö hän halua olla enää tekemisissä kanssani? Eikö kukaan enää pidä minusta? Mitä minä olen tehnyt?

--

- Meille ihmisille ei todellakaan kuulu hyvää! Meidän tragedia on se, että me ollaan älyllisesti liian monimutkainen eläinlaji. Meillä on liian kehittynyt kyky surra. Ihmisen äly ja tunne ovat tappavia elementtejä! Meidän rikas tunne-elämä ja älylliset kyvyt lopulta murtaa meidät kaikki.
- Tulisikko sää syömään karjalanpaistia, mää pistän sen just uuniin.
- Voin mää tulla.

Tyttö ja äiti lukevat Nopoloita.

Osa 1, tyttö (jouluna 8v.). Äiti haastattelee.

Mitä kirjassa tapahtuu?
ristolle tulee kaksois olento

Olet lukenut nyt kaikki Risto Räppääjät. Mikä niistä on paras?
en oo lukenut kaikkia höppänä
uuesta tykkään enemmän

Mikä kirjassa oli hauskaa?
kaksois olento oli kiltti

Montako tähteä annat kirjalle?

90000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000
 0000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000

[Aika monta tähteä, tuumaa äiti]

Osa kaksi, äiti (kolmen vuoden kuluttua tilastollisessa keski-iässä). Tyttö haastattelee.

mikä oli kirjassa kivaa
Koko kirja oli kiva: Eila (äitee), Rampe (isä) ja Likka ovat kaikki hauskoja hahmoja, joiden kautta maailmanmenoa voi peilata monin tavoin. Kaikki pienet ja isot arjen sattumukset on kuvattu hellän huumorin valaisemana.

miks o likka ja äite
Tässä kyse on murteesta, mutta myös tietenkin siitä, että likka ja äite, tyttö ja äiti, ovat kirjan keskeishenkilöitä. Kirja perustuu pitkälti heidän tapaansa nähdä maailma.

kuinka monta tähtee annat
Jaa-a, en ole enää antanut tähtiä. Annan kolme ja puoli. Viihdyin hyvin kirjan parissa enkä kaipaa siihen mitään muutoksia, mutta omat suursuosikkini löytyvät toisenlaisesta kirjallisuudesta. Suosittelen Likkaa, äiteä ja rouva Obamaa mukavaksi välipalaksi kenelle tahansa.

--

Luimme tyttäreni kanssa Nopoloita. Risto Räppääjä -fani ihastui sarjan uusimpaan kirjaan niin, että luki koko kirjan kolmesti peräkkäisinä päivinä. Uusin Risto Räppääjä piti myös minut jännityksen vallassa. Kirja pohjautuu toki koko sarjasta tutulle kaavalle: on kommelluksia, lasten ja aikuisten nokkeluutta ja tyhmyyttäkin sekä ennen kaikkea sovituksensa saava loppu. Mutta konsepti toimii ja on sujuvasti kirjoitettu, Risto Räppääjissä huumori naurattaa oikeasti.

Niin se naurattaa myös Likassa, äitessä ja rouva Obamassakin. Eila- ja Rampe-sarjan tuoreimmassa kirjassa Likasta tulee äiti. Romaani koostuu lyhyistä episodimaisista luvuista, joissa aika suorastaan laukkaa. Kyllä filkandi on sitten erilainen kuin vanhempansa! En ole suuri aikuisille suunnattujen huumorikirjojen ystävä, mutta Sinikka Nopolan kirjassa kyse on paljon enemmästä: nopeasti lukaistu teos naurattaa, mutta osuu myös moniin perheen ja yhteiskunnankin kipupisteisiin. Sudeettisavolaisena nautin myös hämäläismurteesta, lukiessa tuli samalla kertaa eksoottinen ja silti kotoisa fiilis. Vähän kuin olisi mennyt kylään toisten ihmisten elämään!

Minä olen lasteni myötä löytänyt Risto Räppääjät. Ehkä joskus tulevaisuudessa tyttäreni löytää joskus myös Likan, äiten ja rouva Obaman. Tosin lukijoina myö ollaan tyttö ja äeti.

Maija Muinonen: Mustat paperit

Maija Muinonen: Mustat paperit
Kustantaja: Teos 2013
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 167
Mistä: arvostelukappale
Kotimainen romaani

Ja minun ruumiistani pakenee kaikki. Ylläni oleva musta mekko on ryppyineen elävämpi kuin minun ruumiini, jonka veri valuu ruohikkoon. Ja tämä kaikki kokonaan auringon paistaessa. Varjot ovat jossakin muualla.

Ann Miel kuolee huomenna, koska on päättänyt niin. Hänellä on nippu valkoisia papereita ja niihin hän aikoo kirjoittaa kirjeitä ihmisille, joille jättää jäähyväiset tai ohjeita. Annin elämän kaikkein tärkein ja rakkain on hänen poikansa, viisivuotias Luc, rakas Luc, joka on onnellinen rannalla Rosa-kotiapulaisen kanssa. Juuri Rosan hoiviin Ann aikoo luottaa kalleimpansa. Kirjeissään Ann kuvittelee tulevaisuuden Lucille ja Rosalle: hän kirjoittaa ensin kauniisti, mutta päästää mustasukkaisuutensakin valloilleen. Ja hänen on myös keksittävä hirviö pojalleen.

Maija Muinosen esikoisromaani Mustat paperit on putkahdellut tietoisuuteeni sieltä täältä. Kun kirja valittiin yhdeksi Helsingin Sanomain esikoispalkintoehdokkaaksi ja kun Helsingin kirjamessuilla pääsin kuulemaan Muinosta esikoiskirjailijoiden paneelissa, kiinnostuin. "Jotain uskomattoman hienoa" lukenut Sara vakuutti minut lopulta, että kirja on luettava.

Lucini pienoiseni, sipukkainen, söpöläinen, pieni pilvikukkurainen, sinä kasvatkasvatkasvat, sinusta tulee 180 sentimetriä pitkä. Kengänkokosi on 43. Sinusta tulee älykäs ja komea. Sinä elät kaksisataavuotiaaksi, ei ei sittenkään, ainakin viisisataavuotiaaksi sinä elät, osaatko vielä niin pitkälle laskeakaan?

Kävi kuten aavistelinkin, luin vaikuttavan romaanin. Mustat paperit vakuuttaa monin tavoin, mutta eniten kielensä osalta: Muinosen kirja elää tarinan lisäksi kielestä ja kielessä. Kirjan liepeessä oleva teksti kertoo, että Muinonen on perustajajäsenenä T R E S -ryhmässä, joka etsii uusia tapoja tehdä ja esittää tekstiä. Tämä uuden etsiminen näkyy Mustissa papereissa ja hyvin näkyykin: romaani osaa samalla kertaa olla luettava, tarinallinen, ja silti rikkoa kielen ja romaanin rakenteita. Muinonen ei emmi kokeilla, syöksyä tajunnanvirtaan ja pysähtyä merenrantakaupungin ja kuoleman runollisiin tunnelmiin. Se, mikä alkaa kauniina muuttuu rujoksi ja päinvastoin. Kierrokset lisääntyvät, rakkaus kohtaa kaunan ja hillitty ja suunniteltu onkin hallitsematonta - Annin kuolemassa ja kirjeissä, pään sisällä. Tekstitasolla kaikki on selvästi hallinnassa. Jonkin verran Muinonen kikkailee kielellä, varmasti itsetarkoituksellisesti, mutta äärimmäisen taitavasti. Samoin Muinonen osaa yhdistellä hyvinkin erilaisia teemoja aina rakkaudesta ja kateudesta keskiluokaan kohdistuvaan kritiikkiin ja vierauden tunteisiin.

Entä tarina? Lukukokemus? Kirjan koskettavuus? Kuolemaansa odottava äiti ja hänen pieni poikansa on koskettava ja intiimi aihepiiri. Ann itse on etäinen: hän katsoo kaikkia muita, mutta jää silti vieraaksi, arvoitukseksi. Hän on äiti ja opettaja, mutta koko ajan nainen joka hotellissa halusi yksin seisoa hetken käytävässä ja kuvitella miten hänen tuleva huoneensa lepää täydellisenä oven takana niin ettei yhtään ihmistä siellä näy. Aivan kuten brosyyreissä. Hän on rakastava - tai sittenkin itsekäs. Lucin kuviteltu tulevaisuus sen sijaan piirtyy niin, että toiveiden Lucista kasvaa mies. Ja Rosa, luottamuksen ja pilkan kohde pysyy Ann Mielin elämässä - ja kuolemassa - kiintopisteenä. Lukukokemuksena Mustat paperit on ennen kaikkea intensiivinen. Se ei kosketa niin paljon kuin sen voisi kuvitella tekevän, mutta se pitää otteessaan ja haastaa juuri sellaisella tavalla kuin hyvän kirjallisuuden kuuluukin tehdä.

Tuntuu, että tänä vuonna lukemani kotimaiset esikoiset sen kuin vain paranevat. Mustat paperit on äärimmäisyyksiin asti tyylitelty, muttei kylmällä tavalla: Muinosen romaani kiehtoo, järkyttää, ajatteluttaa ja ihastuttaa. Hienon romaanin blogiarviota ei  pitäisi lopettaa sivuseikkaan, mutta eikö Mustilla papereilla ole upea kansikin!

---
Saran lisäksi Marjatta, Suketus, Arja ja Helmi-Maari Pisara ovat kirjoittaneet Mustista papereista.

Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 328
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Säde varsinkin oli sitä mieltä. Säde. Minun auringonsäteeni.
Nyt tietysti herää kysymys: miksi olen vielä tässä? Miksi mietin mennyttä elämääni, enkä siirry kunnolla tuonpuoleiseen?
Suoraan sanottuna en ole aivan varma. Uskon tämän liittyvän Säteeeen. Haluan yrittää kertoa minusta ja Säteestä. Haluaisin kertoa rakkaudesta. Meidän rakkautemme oli vääränlaista, mutta toisaalta oikeanlaista.

Vic Allcock (!) on brittiläinen arkeologi, joka työskentelee Suomessa Kahdeksaisen yhteisössä. Yhteisö nojaa luonnon kunnioittamiseen ja uskoo vanhoihin suomalaisiin luonnonhenkiin. Säde on elämään näennäisen mutkattomasti suhtautuva nuori nainen, joka on aikoinaan työskennellyt ja etenkin rakastellut Vicin kanssa Kreikassa. Kalevalaa Lönnrotin kirjoittamana fanifiktiona pitävä Säde päätyy Kahdeksaiseen töihin. Kahdeksaista johtaa pelottava ja valovoimainen suomalais-kreikkalainen Voula, jonka kanssa Säde ei tule toimeen. Kotona Sädettä taas odottaa pelejä koodaava arkinen Antti. Ihmissuhteet ja maailmankatsomukset kohtaavat samalla, kun kaivaustyöt Kahdeksaisella etenevät. Kaiken kukkuraksi kirjan minä-kertoja Vic jo heti ensisivuilla ilmoittaa olevansa kuollut.

Miina Supinen on niitä kirjailijoita, joilta odotan paljon. Liha tottelee kuria oli mielestäni raikas, roisi ja hulvaton. Orvokki Leukaluun urakirjaa olen lukenut sieltä täältä välipaloina ja nauranut ääneen. Supisen tuorein romaani Säde enteilee Supisen olevan vielä paljon muutakin kuin kirjallisesti taitava (ja tarkkanäköinen!) humoristi. Omalaatuisen pari- tai kolmoissuhteen rinnalla on arkeologiaa ja Kalevalasta ammentavan uskonnollisen yhteisön kuvausta.

Tavallaan, jos sitä ajatteli, maailma on täynnä ennusmerkkejä, merkittäviä sattumia ja symboleita. Askel totaaliseksi hörhöksi ei ollut mitenkään kauhean suuri vaan oikeastaan melko lyhyt. Lyhyt, mutta tietysti hänelle mahdoton.
Koska olihan Säde nyt tietenkin ateisti. Hänen maailmankuvansa perustui tieteen todistukseen. Ateisti, kuten vanhempansa, isosiskonsa ja Antti. Heistä kukaan ei tarvinnut jumalia, Joulupukkia tai muita mielikuvituskavereita. Älyllinen rehellisyys, suoraselkäisyys, terve kriittisyys ja Occamin partaveitsi, joka oli sellainen viiltävän looginen päättelyketju, joka teki ufoista ja homeopatiasta silppua.

Säde pitää sisällään paljon. Romaanin uskonto- ja tavallaan myös ympäristöteemat antavat ajatuksia, mutta loppujen lopuksi tarjoavat kirjalle vain kehyksen. Keskiössä ovat ihmissuhteet niin hörhön Kahdeksaisen yhteisön sisällä kuin ennen kaikkea Säteen elämässä lapsuudesta nykypäivään. Etenkin Säteen, Antin ja Vicin suhde on erikoinen, sillä Säde on sen kummemmin miettimättä molempien kanssa. Vaitonainen Antti on hänen poikaystävänsä, nelikymppisen Vicin kanssa hän taas "panee" tuon tuostakin ja haaveilee joskus enemmästäkin. Säde tekee tämän ilman tunnontuskia, minkä molemmat miehet tietävät. Tämä omatunnottomuus on melkeinpä virkistävää ja Säde on muutenkin mainio romaanihahmo. Hän on ehkä hieman paperinen, mutta samalla tyttömäisen herttainen ja hänen kauttaan moni asia valottuu uudella tavalla. Säde on myös korostetusti toimijuuteen  tähtäävä hahmo - niin seksuaalisesti kuin maailmankatsomustaan pohtiessaan. Kaikki muut jäävät Säteen varjoon, joten kirjan nimi kantaa hyvin päähenkilönsä moniulottuvuutta tai -merkityksellisyyttä.

Supinen kirjoittaa sujuvasti ja Säteen parissa viihtyy erinomaisesti. Aiemmin lukemieni Supisen kirjojen huumori on kaukana, mutta kirja tuo tarjoilee muutamia hymyilyttäviä oivalluksia. Vanhana korosteisen epähörhönä folkloristina tunsin miltei lämminhenkisyyttä ajatellessani Kahdeksaisen yhteisön jäseniä, jotka niin kovasti haluavat olla osa luontoa ja uskoa kuvittelemiinsa vanhoihin suomalaisiin uskomusolentoihin. Kirjan luontokuvaukset ovat hienoja ja huvittaviakin: suopursun seksikäs tuoksu tai Helsingin ja Sipoon rajaseudun metsät tulevat hyvin kuvailluksi.

Kirjassa on kuitenkin muutama mutta, ja olen Helmi-Maaria Pisaran kanssa samaa mieltä kahdesta asiasta. Ensiksikin romaanin pääpointti katoaa jonnekin ja toiseksi kirjaan on jäänyt jonkin verran kielellistä huolimattomuutta (tai painovirheitä). Vaikka jälkimmäinen huomio ei kuitenkaan vaikuttanut omaan lukukokemukseeni, panin asian kuitenkin merkille. Mitä Säteen päällimmäiseen merkitykseen tulee, niin se hukkuu ainesten runsauteen. Säde on uskontokriittinen, mutta välittää silti yhteisöllisyyden houkuttavuutta. Säde on rakkausromaani, ja vaikka romanttinen rakkaus onkin siinä perustellusti kaukana, ei rakkauteen kuuluva välittäminenkään aina oikein näy tai kosketa. Kokonaisuus tuntuu sekavalta, joskin sujuvasti kirjoitetulta ja - kuitenkin - hyvin rakennetulta. Tästä syystä Säde jää vain hyväksi ja omalaatuiseksi romaaniksi.

Mutta onneksi Supinen ja Supinen. Luulen, että hän voisi kirjoittaa mitä tahansa ja viihtyisin silti: Grantassa ollut Luovan myrskyn ruokalista osoittaa, että Supinen voi vain listata asioita ja minä nautin hänen tekstistään. Säteenkin vahvuus on Supisen kerrontatavassa. Yhdessä sopivasti erikoisen aihepiirin kanssa se tekee Säteestä hyvällä tavalla harvinaislaatuisen romaanin.

---

Säde sädehtii myös Taikan ja Minnan blogeissa. Assyriologin lifestyle-blogissa kirjaa on tarkasteltu arkeologin näkökulmasta.