Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

 

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
Teos 2017
The Assassination of Margaret Thatcher 2014
Suomentanut Kaisa Sivenius
Kansi Jenni Saari
178 sivua
Brittiläinen novellikokoelma

– Keitä lisää teetä. Ja laita tällä kertaa sokeria.
– Oi, sanoin. Puutteellinen vieraanvaraisuuteni nolotti minua. – En tajunnut, että käytät sokeria. Valkoista sokeria minulla ei taida olla.
– Että oikein porvaristoa?

Vuonna 2022 menehtyneen Hilary Mantelin tuotannosta tunnetuimpia teoksia ovat laajat historialliset romaanit Susipalatsi, Syytettyjen sali ja Kuningashuone. Hän oli myös lyhyen proosan, esseen ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen taitaja. Oma Mantel-suosikkini on muistelmateos Vain varjo häälyväinen, joten innolla (ja vihdoin!) tartuin toiseen tiiviimpään teokseen, vuonna 2017 suomennettuun novellikokoelmaan Margaret Thatcherin salamurha.

Takakannen kritiikkinosto osuu oikeaan: USA Todayn mukaan kokoelma on “kuin suloinen pieni nautinto”, mutta asianlaita korjataan heti, “ei suloinen – sen ymmärtää jo nimestä”. Suloisuus on kaukana, totta tosiaan, sillä Mantelin novellit ovat toisaalta suorastaan ahdistavia ja jollain tapaa inhottavia, sen verran niissä on mukana kuolemaa ja väkivaltakuvitelmia, ja toisaalta toiset novellit saavat kuivasti hymyilemäänkin.

Tarkkanäköisyys, ironia ja hallittu ilmaisu yhdistävät kaikkia yhtätoista novellia, joiden aiheet vaihtelevat syömishäiriötä sairastavasta siskosta Saudi-Arabiassa asuvaan brittiläiseen kotirouvaan ja tämän tutustumiseen yritteliään pakistanilaismiehen kanssa, niminovellin terroristiksi osoittautuvasta putkimiehestä Pilkku-novellin pikkutyttöihin, jotka vakoilevat rotanhäntäsaparoista, mahdollisesti kehitysviiveistä ikätoveriaan. Luonnollisesti osa novelleista on enemmän jonkun lukijan mieleen ja osa toisen, niinhän aina. Ohi Mantelin kohdalla ei mene yksikään.

Taitavaa! Taidokasta tekstiä hyvin suomennettuna, joten siinä mielessä tarjolla on lukemisen riemua, vaikkei novellit sisällöltään riemukkaita olekaan.  Kiirehtiä näiden novellien kanssa ei ole syytä, sillä paljon merkityksellistä ironiaa on rivien väleissä. Mantel ei selittele, ei toki piilottelekaan. Kantaakin hän ottaa, esimerkiksi kirjan niminovelli oli saanut aikaan pienen kohun Isossa-Britanniassa ja monissa tarinoissa häälyy (sic) luokkayhteiskunta.

Kaiken kaikkiaan Mantelin tarkkarajaiset, osin ahdistavat ja kauttaaltaan hiotut novellit osoittavat sen, miten moniaalle tiiviillä ilmaisulla voi ulottua.

Jane Austen: Järki ja tunteet

Jane Austen: Järki ja tunteet
Teos 2020
Sense and Sensibility 1811
Suomentanut Kersti Juva
Ulkoasu Elina Warsta
477 sivua
Englantilainen romaani

Elinorilla oli hyvä sydän ja lämmin luonne, hän tunsi syvästi, mutta hänellä oli taito hallita tunteensa, taito joka hänen äidiltään oli jäänyt oppimatta ja jonka toinen hänen sisaristaan oli päättänyt olla opettelematta.
Marianne oli lahjoiltaan monessa suhteessa Elinorin veroinen. Hän oli herkkä ja älykäs; mutta kaikessa palava; kohtuus oli hänelle vierasta niin iloissa kuin suruissa. Hän oli jalomielinen, rakastettava, kiinnostava: tätä kaikkea hän oli, mutta ei järkevä.

On Dashwoodeilla kolmaskin sisar, hyväntuulinen ja ystävällinen Margaret, vasta kolmentoista vanha. Siksi nyt kyseessä on Elinorin ja Mariannen tarina. Juuri heihin isän kuoleman aikaansaamat elämänmuutokset vaikuttavat syvimmin, vaikka koko pieni perhe onkin uuden edessä: isän poismenon jälkeen he joutuvat muuttamaan uuteen, pienempään kotiin. Talous, raha, määrittelee paitsi heidän elämäänsä myös kahden vanhimman tyttären tulevaisuutta avioliittomarkkinoilla. Monenlaista kiinnostusta onkin ilmassa, kun Elinor kiinnostuu ujon oloisesta Edward Ferrarsista ja Mariannen sydän sykkii vetovoimaiselle John Willoughbylle. Myös eversti Brandon, huomattavasti Willoughbytä tylsemmän oloinen mies, osoittaa kiinnostusta Mariannea kohtaan.

Jane Austenin Järki ja tunteet on laajalti tunnettu ja rakastettu klassikkoromaani, jossa keskiöön nousevat avioliittopyrkimykset, tapakulttuuri ja perhesuhteet. Se on myös kuvaus luokkayhteiskunnan ylemmillä (muttei ylimmillä) oksilla olevista ihmisistä, joiden elämää omaisuus määrittää mutta joiden on myös mahdollista, ainakin tietyissä rajoissa, löytää niin sanottua aitoa rakkautta. 

Teos julkaisi romaanin muutama vuosi sitten Kersti Juvan uutena suomennoksena, kuten vuonna 2013 julkaisi myös Austenin tunnetuimman teoksen Ylpeyden ja ennakkoluulon. Molemmissa kirjoissa on Elina Warstan suunnittelema ja mitä kaunein ulkoasu.

Juvan suomennos ansaitsee kaikki ne kehut, joita sen ylle on julkaisunsa jälkeen satanut. Ilmaisu on raikasta, kieli nauittavaa. Kokonaisuus on hauska sellaisella kirpeällä tavalla, joka Austenin tekstille niin hyvin sopii. Sillä kirpeä romaanihan Järki ja tunteet on, aivan yhtä paljon kuin se on romanttinen tai yhteiskunnallinen. Ja juuri siksi se, kuten Austenin muutkin teokset, kestävät aikaa. Jokainen lukukerta antaa jotain uutta. On kyläilyä, vastavuoroisuuden periaatteita, ihmismielen raadollisuuttakin ahneuden ja oman edun tavoittelun muodossa.

Järjessä ja tunteissa minua on jo kolmisenkymmentä vuotta viehättänyt kaikki: satiiri, ihmiskuvaus, avioliittomarkkinat, siskous, kerronnassa vaihteleva nautittavan hitauden ja vetävyyden vuorottelu. Austenin teoksista juuri Järki ja tunteet on minulle rakkain: siskokirja.

Clarice Lispector: Elämän henkäys

 

Clarice Lispector: Elämän henkäys

Teos 2022

Um Sopro de Vida 1978

Suomentanut Tarja Härkönen

Kansi Miika Immonen

182 sivua

Brasilialainen romaani

   Minä tislasin itseni kokonaan: olen puhdas kuin sadevesi.

   Ydin.

   Muodonmuutos.

   Kirjailija varokoon suosiota, tai menestys tuhoaa hänet.

On aika jolloin on otettava valokuva itsestään. Nälkä on aina samanlainen kuin ensimmäinen nälkä. Tarve uudistaa itsensä tyhjänä ja kokonaisena.

Mieskirjailija käy dialogia Ângela Pralini -nimisen naiskirjailijan kanssa. Heidän ajatuksensa virtaavat, pohtivat kieltä, ihmisyyttä, sukupuolta, luojaa ja luotua, kaiken hetkellisyyttä. Alku on vaikeaa, onhan Ângela on olemassa vain mieskirjailijan luomana hahmona, toisin sanoen hän on olemassa ajatuksissa ja paperilla. 

Ângelan ja mieskirjailijan puolestaan on luonut Ukrainassa syntynyt brasilialaiskirjailija Clarice Lispector, jonka postuumisti julkaistu Elämän henkäys ilmestyi tänä vuonna Tarja Härkösen erinomaisena suomennoksena. Itse aloitin Lispectorin lukemisen ehkä väärästä päästä, sillä Elämän henkäys on ensimmäiseni. Samalla pää oli kuitenkin myös oikea, sillä ihastuin ja vaikutuin niin, että pidän romaania eräänä oman lukuvuoteni käännöskirjahuipentumana.

Fragmentaarinen, Lispectorin ystävän ystävän Olga Borellin viimeistelemä Elämän henkäys on moniulotteinen ja tiheä romaani, jota voi lukea eri näkökulmista: kielen, rakenteen, sukupuolen, vuoropuhelun, luomisen – ja tunteen. Viimeksi mainittu on toki pikemminkin taso kuin näkökulma. Itselleni parhaimmissa lukukokemuksissa yhdistyvät äly ja tunne: on virkistävää tulla lukijana haastetuksi ja samalla upota jonnekin sellaiseen, joka vie mukanaan ja josta ei halua päästää irti kirjan kansien sulkeuduttua. Elämän henkäyksen kohdalla kävi juuri näin.

En olisi olemassa ellei sanoja olisi. Ângela siirtyy kielestä olemassaoloon. Häntä ei olisi olemassa ellei sanoja olisi.

Alkuasetelmaltaan romaani on kuin ajatusleikki: henkilöhahmon luominen, erilaisten ilmiöiden (kuten mm. ajan) pohtiminen, sanojen asettaminen. On myös vastakkainasetteluja: nainen / mies, kirjailija / hahmo, ajan hetkellisyys / ikuisuus, sanat / elämä. Lispector kirjoittaa kirjailijan ja Ângelan välille vuorovaikutusta, jota sekä on että ei ole. Koska Ângela on kirjailijan luomus, antaa kirjailija hahmonsa ajatella omiaan ja mennä ikään kuin omia polkujaan. Hetkittäin mieskirjailija ylenkatsoo hahmoaan, mikä sai minut lukijana melkein unohtamaan sen tärkeän seikan, että kirjailija on Lispectorin luomus, naiskirjailijan luoma henkilöhahmo, kuten Ângelakin – romaanihenkilöitä molemmat.

Kieleltään Elämän henkäys on kaunis ja intensiivinen. Sen virkkeet kantavat merkityksiä ja kerroksia, ja esimerkiksi sitaatteja tällaiseen postaukseen voisi poimia vaikka kuinka. Sekä romaanin kieli, tematiikka että dialogiin ja fragmentaarisuuteen perustuva rakenne kertovat myös kaiken (henkilöhahmon, ajan, elämän) katoavaisuudesta.

Suomentaja Tarja Härkösen jälkisanat "Mutta minä muistan huomisen" avaavat teoksen kerroksia lisää ja saivat ainakin minut osin palaamaan romaanin sivuille. Härkönen kirjoittaa, ettei yleensä pidä siitä miten kirjan henkilöhahmot ja kirjailija liitetään yhteen, mutta Elämän henkäyksen kohdalla Lispector on tietoinen oman kuolemansa vääjäämättömästä lähestymisestä. "Elämän henkäyksen omaelämäkerrallisuus on sisäänpäin kääntyvää ja syvää luotaavaa [--]", kirjoittaa Härkönen Lispectorin "joutsenlaulusta", siitä miten kirjailija kirjoitti romaaninsa omia tarpeitaan varten, "pelastaakseen edes mielikuvitusolennon".

Uskon Härkösen sanoihin ja ihailen hänen varmaotteista ja taidokasta käännöstyötään vähintään yhtä paljon kuin (toistaiseksi vain yhden romaanin perusteella, mutta aion lukea lisää) ihailen Lispectoria kirjailijana.

Haluan että tämän kirjan jokainen lause on kliimaksi.

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

 

Anna Järvinen: Uni viime yönä:

Teos & Förlaget 2021
Dröm natten till idag:

Suomentanut Raija Rintamäki
144 sivua
Kannen piirros Anna Järvinen

Arvostelukappale

Ruotsinsuomalainen romaani

Joskus vastaan tulee kirjoja, jotka luettuaan ei ole täysin varma siitä mitä tuli juuri lukeneeksi. Tietää vain, että kirjasta piti tai ei pitänyt. Että se kosketti tai sitten ei. Ihastutti tai vieraannutti. Anna Järvisen esikoisromaani Uni viime yönä: kuuluu tällaisten hämmentävien kirjojen joukkoon – niiden, jotka ihastuttavat.

Romaanissa noin viisikymppinen Anna-niminen nainen, muusikko ja taiteilija, elää sekä nykyhetkessä, jossa muistot ovat vahvasti läsnä. Lyhyistä luvuista, tai pikemminkin fragmenteista, koostuva kirja on kaunis. Se on haalistuneita ja tarkkoja muistoja, kirkkaita havaintoja, olemista ja ajattelua. Läsnä ovat kotimaa Ruotsi ja synnyinmaa Suomi isoine eroineen, kaupunki ja maaseutu, elämästä haalistuneet ihmiset ja ne jotka ovat läsnä. On taide ja sen tekeminen, valoisat hetket ja kipukohdat. On ulkopuolisuus, ainainen ulkopuolisuus. Ja hymyilyttävä ajatus siitä, että liki viisikymppisen naisen pitäisi käyttää pohjepituista vekkihametta, mitä Anna ei tietenkään tee.

“Ajatuksille tarvitaan vähintään pari tuntia joka päivä.” Kyllä, nyökyttelen, tietenkin tarvitaan. Luin kirjaa hitaasti, en tiedä miksi. Ehkä teksti sekä pakeni että tuli niin liki. Lyhyistä luvuista rakentuvana ja kieleltään ilmavana se oli (on!) merkityksiä täynnä. Kansien välissä on ikään kuin yhden naisen tähänastinen elämä  – tyyliteltynä, fiktiona, oletettvasti myös autofiktiona. Raija Rintamäen suomennos on upea.

Uni viime yönä: (kaksoispiste kirjan nimen lopussa!) on osin kuin Anna Järvisen musiikki: siinä on, kuten romaanin Annan lapsessa, “logiikkaa ja runoutta”. Mielessäni soivat nyt eniten kappaleet Bulevardi (tietenkin) ja Ruth. Niiden ja Järvisen romaanin tunnelmissa haluan kellua kauemminkin kuin vain hetkisen.

Hilary Mantel: Susipalatsi

 

Hilary Mantel: Susipalatsi
Teos 2011
The Wolf Hall 2009
Suomentanut Kaisa Sivenius
Kansi Iira Oivo
799 sivua
Brittiläinen romaani

Miehestä ei opi mitään väheksymällä tai nöyryyttämällä häntä. Heiltä on kysyttävä, mitä he osaavat tehdä tässä maailmassa, mitä he osaavat, eikä kukaan muu.

Miten köyhän sepän poika Thomas Cromwell nousee Englannin kuninkaan Henrik VIII:n luotetuksi ja neuvonantajista tärkeimmäksi? Hilary Mantelin Susipalatsi muokkaa käsityksiä Cromwellin persoonasta. Aiemmin häikäilemättömänä nähty Cromwell piirtyy nyt inhimillisempänä. Romaani kuljettaa lukijansa 1500-luvun Englantiin, valtaapitävien saleihin ja etenkin niiden takahuoneisiin: kustantajan esittelynkin mukaan sinne, missä ja miten historiaa tehdään.

Susipalatsi on niitä kirjoja, jotka ovat odottaneet kirjahyllyssäni vuosia. Syystä tai toisesta en saanut tartuttua romaaniin ennen kuin nyt reilut pari viikkoa sitten, jolloin otin sen mukaani syyslomalle. Latasin Susipalatsin lukemiseen suuria odotuksia, jotka tietenkin täyttyivät, onhan Mantelin romaani kaikin puolin huikea. Silti sen lukeminen oli minulle yllättävän pitkäpiimäistä. Harvemmin olen viettänyt yhden romaanin parissa kahta ja puolta viikkoa.

Joku aika sitten törmäsin sosiaalisessa mediassa tunnisteeseen #raivolukeminen jolla ilmeisesti tarkoitetaan sitä, että kirja luetaan loppuun vaikka vähän väkisin. Miten sopivaa minulle Susipalatsin kohdalla! En sentään lukenut Mantelin romaania raivoissani, mutta tunniste sopii kyllä lukemistapaani: jouduin pakottamaan itseni kirjan äärelle. Olen yllä oikein taitava jättämään kirjat kesken, mutta en halunnut Susipalatsista uutta Ruusun nimeä (Econ romaani on ollut minulla kesken kesästä 2000…), vaan päätin sinnikkäästi jatkaa romaanin parissa. Tähän toki vaikutti myös se, että olin ennakkoon päättänyt pitää Susipalatsista. Rakastin Mantelin omaelämäkerrallista Vain varjohäälyväistä, joka on yksinomaan loistava. Pidin myös novellikokoelmasta Margaret Thatcherin salamurha. Susipalatsin olin myös joitakin vuosia sitten katsonut televisiosovituksena, lisäksi Anne Boleynin henkilöhistoria on kiinnostanut minua siitä saakka, kun Tori Amos nosti tämän mestaajan esille kappaleessaan “Talula”. Kaiken kukkuraksi arvostan Teoksen Baabel-sarjaa. Kaikki syyt puolsivat Susipalatsin parissa jatkamista. Sinnikkyys palkittiin, sillä:

Susipalatsi on erinomainen romaani. Ensiksikin se on taidolla kirjoitettu ja suomennettu (suomennos: Kaisa Sivenius). Romaanin kieli on täyteläistä ja kaunista mutta myös keskittymistä vaativaa. Näkökulmat vaihtelevat ja lukijan on hyvä olla tarkkana esimerkiksi sen suhteen, kenen kertojanääni on nyt vallalla. Toiseksi Susipalatsi on katsaus politiittiseen vehkeilyyn, vallan rakentumiseen, manipulointiin ja uskonpuhdistuksen käyttämiseen oman edun välineenä. Kolmanneksi – ja ennen kaikkea – se on sukellus Thomas Cromwellin persoonaan ja ajatuksiin, henkilökohtaiseen suruun ja taitavaan pelisilmään. Myös jo mainitsemani Anne Boleyn on keskeinen romaanihenkilö Cromwellin, kuninkaan ja kansleri Thomas Moren, Cromwellin vastavoiman, ohella. Mantel rakentaa henkilöhahmonsa uskottavaksi – jopa siinä määrin, että jatkossa Mantelin luomat hahmot saattavat olla taustana kaikelle, mitä Henrik VIII:n aikakaudesta luen. Susipalatsista voi oikeutetusti puhua suurtyönä.

Olen kohtuullisen kiinnostunut Ison-Britannian historiasta, alueen maiden ja valtioiden, kuningashuoneiden ja hallinnon taustoista sekä (ja ennen kaikkea) yksilöiden ja perhekuntien tai pienten kylien arkea valottavasta mikrohistoriasta. Historialliset romaanit eivät kuitenkaan lähtökohtaisesti ole suosikkikirjallisuuttani, mutta hyvä historiallinen romaani herättää henkiin sekä hahmonsa että fiktioksi muuttuvat faktat kaiken taustalla.

Mantel herättääkin kaiken henkiin: Cromwellin puurtamisen ja taidokkaan junttaamisen, uskollisuuden, kaiken yllä leijuvan surun ja kaipuun. Kaiken loiston, kaiken lian ja halvan, kaiken ylevän ja sen takana olevan mädännäisyyden. Konkreettiset paikat ja symboliikan niiden takana. Aatteet, valinnat, päätökset. Yksityiskohtia on paljon, lukijalla on käsissään hallittu runsaudensarvi.

Ja jos aluksi luinkin Susipalatsia puolittain itseäni pakottaen, noin puolivälistä eteenpäin aloin kaivata romaanin pariin ja luin loput suorastaan ahmien. Miten upea lukuelämys kaikesta lopulta sukeutuikin! Syytettyjen salin selkämys pilkottaa jo kirjahyllyni brittikirjojen kaapissa (minulla on sellainenkin). Sen pariin en ihan heti aio, sillä Susipalasin jälkeen kaipaan jotain ihan toisenlaista, lisäksi Syytettyjen salin tapahtumissa – näkemäni televisiosovitus sisälsi sekä Susipalatsin että Syytettyjen salin – tulee olemaan kohtaus, jonka tiedän ahdistavaksi.

Laajasta romaanista syntyi pitkä ja poukkoileva blogijuttu, mutta osaan toki tiivistääkin: Olen vaikuttunut.

Anu Kaaja: Katie-Kate

Anu Kaaja: Katie-Kate
Teos 2020
Ulkoasu Jenni Saari
262 sivua
Kustantamosta
Kotimainen, Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani

Mitä pidit Katie-Kate? Kysyvät Helen ja Roger Katie-Katelta. Ja Katie-Kate sanoo: Diana näytti ihastuttavalta, mutta ei sano: hän on lahjaksi paketoitu, lahjapuotien lahja ja astiapyyhkeiden kasvo, memorabilian ikoni, joka täyttää hänen huoneensa, Helenin Diana-huoneen, jossa Katie-Kate vetää ylleen pussilakaan painetut kasvot. Memorabilia ja lasi maitoa. Hyvää yötä, Katie-Kate, sanoo Helen. Hyvää yötä, vastaa Katie-Kate. Matkalaukku on vielä purkamatta. Tästä alkaa hänen uusi elämänsä.

Lontoolaisessa rivitalossa on omat huoneensa tärkeimmille brittikuninkaallisille, huonoin Camillalle. Asunnossa asuu ikääntyvä pariskunta Helen ja Roger, jotka ovat olleet rojalisteja jo vuosikymmenten ajan. Kun Kate Middleton synnyttää, asettautuvat Helen ja Roger sairaalaan Lido-siiven tuntumaan. Kolmekymppinen skandinaavinainen muistuttaa… Aivan, hiusten värjäyksen jälkeen nuori nainen on kuin Kate Middleton: Katie-Kate. Ja sitten on glamourmalli Katie Price, jonka hintalappu on Kate Middletonia suurempi. Tuhkimo lauloi: A Dream is a wish your Heart makes. [Raameissa] ...ja mietipä missä Tuhkimo on nyt. Missä Katie-Kate on nyt? Helenin ja Rogerin Diana-huoneessapa hyvinkin.

Anu Kaajan Katie-Kate on huikea romaani. Mitäpä sitä kirjabloggaajan mielipidettä postauksen viimeiseen kappaleeseen säästelemään.

Kaajan romaani on merkityksiä täynnä – niin paljon, että tätä bloggausta kirjoittaessani olen varmasti unohtanut valtavasti sellaista, mitä lukiessani ajattelin. Ja ajattelin kyllä vaikka mitä, suuntaan jos toiseenkin. Jos kuvittelet prinsessan tai glamourmallin tai ihan tavallisen nuoren naisen paikan maailmassa ja mediassa, olet luultavasti osin oikeassa, mutta takuulla olet myös väärässä. Hänen on oltava ihastuttava ja ihastunut kaikkeen mitä näkee. Äiti, vaimo ja prinsessa. Kate Middleton täyttää kaikki naisen roolit. Katie-Kate tarkastelee valtasuhteita, halua, ulkonäköä ja käsityksiä ulkonäöstä, rahaa. Keskiössä ovat muuttumisleikki ja fetissit, ahdistus ja pelastus, ja prinsessat: oikeat, Disneyn ja pornoteollisuuden. On feminismiä, sukupuolikäsityksiä, ulkopuolisuutta, piilotettua ja avoimuutta. On kaunista ja rumaa, eritteitä ja etäännyttämistä.

Katie-Kate on terävä romaani. Kaaja piirtää kuvaa tästä ajasta, mutta myös laajemmasta perspektiivistä. Romaani on myös tarkoituksellisen liiallinen – niin pitääkin! Kaaja vyöryttää lukijan verkkokalvoille sanallistettua valtavirtapornoa siinä määrin, että jossain välissä turruttaa, mikä on varmasti tarkoituskin. Näinhän verkon syövereissäkin on: yksi hakusana johtaa toiseen, yksi teema toiseen, syvemmälle, katsoja koukuttuu, mielikuvat vahvistuvat. Lukujen nimet esittelevät pornon kuvastoa, minkä vuoksi olin iloinen että luin kirjaa kotona enkä esimerkiksi ruuhkabussissa. Silti Katie-Kate ei ole inhottavaa luettavaa, päinvastoin. Kaajan feministinen ja analyyttinen ote pilkkoo kuvaston, yksityiskohtien – eritteiden, reikien, kehon – runsaus etäännyttää. Kaiken vastapainona on terävää analyysia.

Kaaja kirjoittaa hauskasti, vaikka hetkittäin kylmääkin. Helen ja Roger ovat hirvittäviä mutta heitä ei voi silti inhota ainakaan koko aikaa. Katie-Kate-hahmon toiminta ihmetyttää: miksi nuori skandinainen asettautuu rooliinsa? Hieno romaani kyllä selittää tätä. Kaajan satiiri on tyylitajuista, hilpeys ja traagisuus sekoittuvat, katse käy kohti tulevaa. Kate Middletonia ei voi enää koskaan katsoa samoin kuin ennen. 

Kaunokirjallisuutena Katie-Kate voidaan lukea kokeilevaksi. Se ulottuu moneen suuntaan, sisältää graafisia ratkaisuja ja listoja, haastatteluja ja suoraa kerrontaa. Ja kuitenkin se on ehjä, koukuttavakin romaani – niin koukuttava, että luin sen yhden vuorokauden sisällä. Sillä on alku ja loppu, sen henkilöillä – yhtä lailla fiktiivisillä kuin oikeilla, kaukaa katsottavilla julkisuudenhenkilöillä – on omat tarinalliset kaarensa. Kaajan romaani on hyvällä suomen kielellä kirjoitettu ja oudosti ihana (!). Katie-Kate kietoutuu lukijaansa eikä päästä irti ennen kuin kirjan viimeinenkin sivu on kääntynyt.

Katie-Kate ei ole jokaisen makuun. En osaa sanoa, suosittelisinko sitä jokaiselle blogini lukijalle. Ehkä en. Mutta suosittelen (ilman konditionaalia) sitä kaikille, joita kiinnostavat valta-asetelmat, mielihalut, kuninkaalliset ja ihmisen muokkaus, omistaminen ja kulttuuritalous ja queerfeminismi. Ja ennen kaikkea suosittelen Kaajan romaania kaikille, jotka haluavat lukea hyvää kirjallisuutta. Mikä kirja!

♥ 

Katie-Katen upea ulkoasu on Jenni Saaren käsialaa, kuten Kaajan edellinen romaani Ledakin.

John Keats: Yön kirkas tähti

John Keats: Yön kirkas tähti. 99 viimeistä kirjettä
Teos 2010
Suomentanut Kaisa Sivenius
281 sivua
Kannen suunnittelu Jenni Saari
Kokoelma kirjeitä vuosilta 1819–20, Iso-Britannia

Ihana tyttöni,

Toivon, ettet soimaa minua liiaksi siitä, etten totellut pyyntöäsi kirjeestä lauantaina: meitä on ollut täällä neljä henkeä piskuisessa huoneessa pelaamassa korttia vuorokauden ympäri, eikä minulla ole ollut ainuttakaan häiriötöntä tilaisuutta kirjoittaa. Nyt Rice ja Martin ovat lähteneet, joten olen vapaa. Surukseni Brown vahvistaa kertomasi: olet ollut sairaana. Et voi käsittää, kuinka kipeästi kaipaan luoksesi, kuinka antaisin henkeni yhdestä ainoasta tunnista – sillä mitä tällä maailmalla on minulle tarjota?

Tiedättekö kirjat, joissa ensin kansi ja sitten ajatus lumoavat jo ennakkoon? Niin kuin tässä, John Keatsin kirjekokoelmassa Yön kirkas tähti. Kannessa nainen istuu (kanervanummella?) selin katsojaan nähden, hän on keskittynyt lukemaan kirjettä. Naisen nutturakampaus ja mekko vievät heti 1800-luvulle, brittiläisen romantiikan aikakauteen.

Yön kirkas tähti pitääkin sisällään sen, minkä kansi lupaa. Kaisa Sivenuksen laadukkaasti suomentama kirjekokoelma on kaunis kokonaisuus, joka valottaa nuorena kuolleen runoilijan ihmissuhteita, tuntoja ja tekemisiä. Keatsin kirjeiden (joista Yön kirkkaassa tähdessä on mukana osa, parin viimeisen elinvuoden ajalta) säilyminen ja julkaiseminen on tietenkin melkoinen kulttuuriteko.

Kannen kuva on Jane Campionin ohjaamasta elokuvasta, jota en ole nähnyt. Kansi viittaa vahvasti Keatsin Fanny Brownelle kirjoittamiin rakkauskirjeisiin ja niitä kirjassa on runsaasti, mutta on myös paljon muuta. Kokoelmaan valitut kirjeen muodostavat kiehtovan kurkistuksen Keatsin lähipiirin elämään: sosiaalisiin suhteisiin, toiveisiin – ja terveyteen, joka, tietenkin, täyttää osan vain 25-vuotiaana kuolleen Keatsin kirjeistä.

Kirjeet Fanny Brownelle kertovat tietenkin seurustelusuhteesta, Keats kihlasi Brownen, mutta Keatsin taloudellisen tilanteen vuoksi niistä välittyy myös haaveilu. Rakkaus on syvää, kaihoisaa. Näitä kirjeitä melkeinpä kiinnostavampia ovat muut, esimerkiksi ystäville ja sukulaisille kirjoitetut. Keatsin kirjeissä on huumoria, itsetietoisuutta, maailmanmenon analysointia ja miljöökuvausta; Keatsin elämä oli varsin liikkuvaista ja kirjeet paikantuvat mm. Winchesteriin, Kentish Towniin, Wentworth Palaceen ja Roomaan. Mitä lyhyemmäksi Keatsin elinaika käy, sitä huolten täyteisimmäksi (ja urheutta yrittävimmiksi) kirjeet muuttuvat.

Kahdeksan tai yhdeksän vuotta sai Yön kirkas tähti odottaa lukemattomana hyllyssäni, mutta eipä parinsadan vuoden takaisten kirjeiden lukemisella kiirettä ollut. En osaa sanoa lumouduinko Keatsin kirjeistä, vaikka sitä ennakkoon niin odotin. Joka tapauksessa kiinnostuin ja viehätyin, pääsin toiseen paikkaan ja aikaan, jonnekin yleisen ja intiimin väliseen maastoon. Kiehtova kurkistus!

P.S. Liki yhdeksän vuotta sitten olin lukenut Keatsia keittiössä ja toivonut saavani tämän Yön kirkkaan tähden joululahjaksi (en saanut, ostin kirjan hieman myöhemmin itse).

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Teos 2019
Vem dödade bambi?
Suomentanut Laura Jänisniemi
Kansi Christina Lax
222 sivua
Kotimainen romaani

Ja yhtäkkiä täällä huvilakaupungissa, Auringonpaisteenkadulla juuri tänä maanantaiaamupäivänä syyskuussa 2016, kahdeksan vuotta kaiken jälkeen: kaikki Gustenin ympärillä, katu, jalkakäytävä, tukalan kuuma päivä (on intiaanikesä, ukkosta ilmassa, ollut jo monta päivää), on ihan samanlaista kuin äsken, vain hetki sitten – ja silti ihan toisenlaista. Uutta.

Kahdeksan vuotta kaiken jälkeen Gustenin kouluaikainen tuttava Cosmo aikoo tehdä elokuvan. Mistä? Tarvitseeko minun sanoa, Grippe? Ei tarvitse. Gustenin vatsaa vääntää ja vatsan sisältö loiskahtaa siistin huvilakaupungin jalkakäytävälle. Kahdeksan vuotta aiemmin Gusten on lukiolainen, kauniin laulajattaren kaunis poika, jonka ystäviin kuuluu muun muassa kaupungin menestyjän poika Nathan. On ihastus Emmy ja tämän ystävä Saga-Lill. On unelmia ja on bileitä. On bileet, joissa tapahtuu joukkoraiskaus, joka jakaa ajan, ystävyyden, perheet, yhteisön. Vai jakaako sittenkään? Ehkä kaikki on ollut olemassa jo aiemmin, pinnan alla. Ja tietenkin on uhri, Sascha, koulukodin kasvatti, itsevarma, oman kylän vieras tyttö.

Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on tapahtumia monesta suunnasta tarkasteleva romaani, yhteisökuvaus sekä kertomus nuoruuden lopusta ja aikuisuudessa kannetuista taakoista. Se kuvaa erilaisten ystävyyksien loppua tai vähintäänkin muuttumista. Se on romaani vaikenemisesta ja siitä, miten nuoret tekevät väärin ja aikuiset vieläkin pahemmin. Se kertoo hiljennetyistä ja siitä, miten samaan aikaan voi olla rohkea ja silti pelkuri.

Kun “Bambin” on kerran lukenut, voisi sen hyvin lukea toisen tai kolmannenkin kerran. Ei kuitenkaan ihan heti, sillä raskas aihepiiri ja kerronnan tiheys vaativat lukijalta osansa. Kuka tappoi bambia lukee hitaasti, tarkkaan. Tekstiin voi toki heittäytyä, mutta sitten heittäytyykin syvälle. 

Fagerholmin teksti poukkoilee samaan tapaan kuin ihmismieli: mennyt ja nykyisyys elävät rinnakkain, ajatuksista syntyy uusia mietteitä, jotka palaavat alkuperäiseen ja johtavat johonkin uuteen. Ihminen tarkkailee itseään ja muita, mutta ei aina uskalla kohdata ketään näistä – ei etenkään itseään. Fagerholmia lukeneet tunnistavat tämän. Laura Jänisniemen suomennos saavuttaa kaiken erinomaisesti.

Fagerholm kertoo suoraan, vihjailee, sirottelee ajatuskulkuja suoraan kerrontaan ja sulkeiden sisälle, ja kuljettaa silti kokonaisuutta, joka etenee vääjäämättä siihen, mitä nuoren Nathanin kotibileissä tapahtuu ja vielä enemmän siihen, mitä sen jälkeen – mitä tapahtuu, ja mitä ei. Lukiessani aloin pohtia, millainen taito Fagerholmilla on katsoa samalla kertaa ulos ja sisään, tai ulkoa ja sisältä, ja antaa lukijan saavuttaa samankaltainen tunne siitä, että hän on osa kaikkea eikä silti lähelläkään.

On selvää, ettei tällainen tarina ja etenkään tällainen teksti päästä helposti irti. Fagerholm kirjoittaa lukijansa pyörryksiin – rumasti ja kauniisti, julmasti ja hellästikin, ironisesti (hurjaa sanoa, että jopa hauskasti) ja hetkittäin ihanasti (haluaisin kävelylle Huvilakaupunkiin, sen kipeydestä huolimatta, voisin kuunnella Emmyn laulamaa hentoa countrya, katsoa huviloiden pitsisyyttä ja uusia taloja, surra, etenkin surra, ja helpottuneena lähteä pois, sillä minähän vain vierailisin). Miten voikin lukiessaan sääliä, kauhistella, inhota, ja toivoa parasta – jokaiselle, vaikkei kaikkia enää kirjan kansien sulkeuduttua edes ole (kunpa fiktiivistäkin aikaa voisi kääntää, ei romaanin vaan sen henkilöiden kannalta).

Kuka murhasi bambin on yksi niistä romaaneista, joille toivon kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuutta. Ensi viikolla selviää, miten käy.

--

Muualla: Helmi ja Tuija.

Maija Muinonen: sexdeathbabies

Maija Muinonen: sexdeathbabies
Teos 2019
Kannen maalaus: Alma Heikkilä
214 sivua
Kotimainen romaani


Eli ikuinen hymy! Voi ajatella esimerkiksi että sinulle annetaan roskia, mutta sinä annat:

Tai vaikkapa että sinulle annetaan kuolemaa mutta sinä annat:

Toisinaan sinun on kaivauduttava esiin arvesta mutta kyllä sinä sittenkin ja lopulta päädyt:

Sijoita itsesi idylliin, jätä rupiset märkivät arvet, ahdistus, kurjuus, negatiivisuus, sijoita itsesi muuanne, ihan ah muihin maaperiin ja sitten ihan kerta kaikkiaan kaikelle sinä annat:

Onnea matkaan ja hyviä hymyjä! Hymysuusi ja kenkäsi ovat upeat!

Hettyn tytär, kolmekymppinen Bibi on kuolemassa syöpään, Bibin kummitäti Clarissa kantaa kehossaan omaa sairauttaan. Clarissa on jo menettänyt jo kolme rakastaan, Hettyllä pitää ikuisesti olla yksi tytär, Bibi on nyt ainokainen. Kuolema siis kolkuttelee ovella, se on vieraillut usein ja pian on aika, mutta on myös elämä, tässä ja nyt: pienissä, absurdeissa asioissa, arjen käänteissä, haaveissa, teoissa, käsillä.

On kirjoja, joita aloittaessaan oikeastaan jo tietää, mitä tuleman pitää – ainakin osittain: tuntee jo tekstilajin tai kerronnan tavan, arvaa sen minne kaikki johtaa, kokee lukevansa uutenakin tuttua romaania. Sitten on teoksia, jotka tuntuvat olevan aivan omanlaisiaan, sellaisia joille ei heti keksi vertailukohtaa; joita ei voi sijoittaa ainakaan kovin moneen lokeroon – tai jos voikin, niin ne kasvavat lokeron yli, kurkistavat muualle, eivät asetu. Uusia tekstin tekemisen ja esittämisen tapoja etsivän TRES-ryhmän perustajiin kuuluvan Maija Muinosen sexdeathbabies kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen joukkoon.

En keksi romaania, johon Muinosen romaani voisi vertautua, mutta sexdeathbabiesiin ihastuville suosittelen Eeva Turusen teosta Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Molemmissa on jotain sellaista, joka pitää lukijansa tarkkana ja ehkä ymmällään, mutta ennen kaikkea sellaista, joka saa innostumaan: tällaista en ole heti lukenut. Muinosen ja Turusen kirjat ovat toki aivan omanlaisiaan, en siis vertaa niitä toisiinsa, rinnastan vain siinä että kummassakin rikotaan suoraviivaisen, ja jopa ”tavallisen” tajunnanvirtakerronnan rajoja.

Muinosen kerronnalla on oma rytminsä ja omat polkunsa. Luku tai osio, miksi sitä nyt kutsuisi, voi päättyä kesken lauseen tai jopa sanan ja jatkua seuraavassa luvussa. Tai olla jatkumatta. Puhujakin voi vaihtua, joten lukija saa olla tarkkana. Sinisellä painettu fontti ihastuttaa (ja tuo mieleen tyystin erilaisen kirjan, Michael Enden Tarinan vailla loppua, jossa on käytetty punaista ja vihreää fonttia – tämä rinnastus koskee siis nimenomaan fontin väriä, ei muuta), sinistä näkyy muutamassa paikkaa muutenkin kuin aukeamalta levinneenä musteena.

Muinosen romaania lukiessa on kuin pääsisi jonkun hyvin omalaatuisen kulkupelin kyytiin. Matka kulkee, mutta toisinaan kyyti nytkähtelee, hypähtää, muljahtelee, liukuu omille reiteilleen. Ja silti kaikki kulkee raiteillaan kohti vääjäämätöntä ja tuntematonta. Matkan aikana Hetty, Clarissa ja myös ilman omaa puheenvuoroaan jäävä Bibi käyvät tutuiksi, kuin uskoutuviksi ystäväksi.

On mitei outoa, miten hyvin tässä kyydissä viihdyin. Tunnustan, että osan ns. kuolleiden kuoron lausumista (laulamista? kutsumista? sanomista?) sanoista, riveistä ja luvuista luin kursorisesti – romaanin alussa ainakin, mutta mitä pidemmälle sexdeathbabies eteni, sitä merkityksellisimmin kuoro-osuudet alkoivat puhutella.

Kokonaisuus – jonka nimi muuten kertoo tätä bloggausta paremmin sen, mistä on kyse – on kokeileva ja omituinen, mutta myös riemastuttava: että näinkin voi kirjoittaa!

P.S. Suosittelen lämpimästi myös Muinosen Mustia papereita.

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi

Teos 2017

Ulkoasu Jenni Saari

448 sivua

Kotimainen faktaa sisältävä romaani

Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.

Alussa, tänä vuonna, Suomeen syntyy tyttövauva, joka saa nimekseen Aino. Ainon äiti on varsin nuori, 25-vuotias, mutta niin oli hänen äitinsäkin aikoinaan. Ja äidinäiti, äidinäidinäiti ja niin edelleen. Aino-tyttö kaikkine esiäiteineen on johdanto Suomeen, mutta määrittelemättömään ja epäyhtenäiseen maahan, oikeammin Niemeen. Vuosisatojen ja -tuhansien maahanmuutto niin idästä kuin lännestä on muokannut Ainon perimää. Oikeastaan mennään vielä kauemmas, maailmankaikkeuden syntyyn saakka. Olemattoman pienestä pisteestä 13,8 miljardia vuotta sitten vuoteen 1809 on käsittämättömän pitkä matka, mutta sellainen matka on nyt edessä – ja nimenomaan Suomen(niemen) kannalta käsiteltynä, ”maailmankaikkeuden kulttuurihistoriaksi” kirjoitettuna. Joko miltei mykistää?

Ehkä mykistää, mutta toivottavasti vielä enemmän innostaa. Jos olisin laatinut Finlandia-ehdokasveikkauksen, kuten moni bloggaakollega viime viikolla teki, olisin ehkä nostanut omalle listalleni Juha Hurmeen Niemen. Ehkä, koska Finlandia-ehdokkaiden julkistuksen aikaan kirjamessuilta ostamani teos oli vielä hieman kesken, ja koska olen hieman hattarapäinen muistellessani tätä kirjavuotta, olisin kuitenkin unohtanut listaltani monta hyvää lukemaani. Vuosihan on ollut erinomainen nimenomaan kotimaisen kirjallisuuden osalta. Nyt Niemi on luettu ja sinne erinomaisten joukkoonhan se varsin vaivatta sujahtaa.

Oli maamme, hansakaupasta huolimatta, köyhä,  ja siksi jäi. Niukkuus sai aikaa Niemelle ja laajemminkin Ruotsin valtakuntaan tasa-arvoa ja vapautta. Manner-Euroopassa yksinvaltiaat ostivat uskollisuutta feodaalipäälliköiltä jakamalla näille isoja tontteja eli läänityksiä talonpoikineen, -tyttärineen, hevosineen ja nautoineen. Ruotsissa tällaiseen järjestelyyn ei ollut mahdollisuutta, koska kelvollista, muhevaa maata ja elävää ihmisvoimaa ei riittänyt lahjuksiksi.

Miltei 450 sivua ja aikajatkumo maailmankaikkeuden alusta Ruotsin vallan loppuun Suomessa. Hurme tykittää menemään melkoisella vauhdilla, hetkittäin päätä huimaa, mutta kyydissä on helppo pysyä, sillä Hurmeen minäkertoja kuljettaa Niemen tarinaa hauskasti, älykkäästi, koukkuja menneestä tulevaan tarjoten. On luonnon- ja kulttuurihistorian käänteitä, on ihmisiä Jonathan Swiftistä Pentti Linkolaan, Descartesista ja Negristä Cajanukseen; itämerensuomalaisten jumalten hölmöilystä päästään tietenkin Tolkieniin ja Kalevalaan, jota Hurme luonnehtii sanoilla ”läpeensä weird”. Reformaatio saa osansa sekä tietenkin sen rooli kirjoitetun suomen luomisessa. Aina läsnä ovat myös naapurit, Ruotsi ja Venäjä, mutta kaukaisempikin maailma on lähellä, sillä niemeläisyys on monien osien alati muuttuva summa.

Tarttumispintaa siis on, ihan jokaiselle tällä niemellä asuvalle lukutaitoiselle ihmiselle. Melko miehinen Niemi on, mistä Hesarin kolumnissa kirjoitetaan. Mutta kyllä Niemessä naisiakin on, vaikkei (vielä) kovin keskeisessä roolissa. Vanha folkloristi minussa ihan voimaantuu, kun Hurme kirjoittaa hienosti itkuvirsiperinteestä feministisenä kritiikkinä, karhun pyllyttämisestä, naisnäkökulmaisista runoista ja kirjan viimeisessä luvussa puhutaan jo Minna Canthin odotuksesta.

Kerronta on kokonaisuudessaan paitsi vetävää, myös hauskaa ja murheellista, koskettavaa ja innostavaa, kauttaaltaan nautittavaa luettavaa.

Semmoista se on. Niemi ei ole (vielä, kuten kustantamon esittelyssä huomautetaan) Suomi. Mutta kyllä se Suomeksi on muuttumassa. Jatko-osa olisi tervetullut monestakin syystä. Ennen kaikkea siksi, että Hurme vie lukijaansa niin, että tämä huvittuu ja sivistyy – ja löytää ehkä osan itsestään.

--

Niemestä ovat kirjoittaneet myös muun muassa Elina (juuri tänään) ja Jorma Melleri.

Annika Sandelin: Kummallista ja huipputärkeää ja muita lastenkirjasuosituksia

Annika Sandelin: Kummallista ja huipputärkeää. Yokon yökirja

Teos & Förlaget 2017
Pinsamt och livsviktigt 2016

Suomentanut Liisa Ryömä
Kuvittanut Linda Bondestam
156 sivua

Maanantai 24.3.

Hei Yökirja,

Nyt tiedän kuka sai minut salaiseksi ystäväksi. Tänään ruokajonossa Bruno yhtäkkiä tuli ja sanoi: ”Sinulla on kiva paita!” Ehdin tuskin sanoa kiitos kun hän jo juoksi pois. Eikä minulla edes ollut päällä paitaa vaan villatakki. Kumminkin minä punastuin ja ilahduin vähän, kun Brunolla on niin kauniit silmät.

Joskus kirja ja lukija kohtaavat niin, että ilmassa on lukurakkautta. Tällainen kohtaaminen on 11-vuotiaan esikoiseni kohdalle osunut tänä vuonna muutaman kerran. Tyttö toki lukee päivittäin, mutta lempikirjojen erottuminen hyvien ja keskinkertaisten joukosta on niin ilahduttavaa, että vaatii oman bloggauksensa.

Tällä kertaa kirjarakkauden kohteena on Annika Sandelinin Kummalista ja huipputärkeää, joka on itsenäinen jatko-osa pari vuotta sitten ilmestyneelle Yokon yökirjalle. Yoko on omalaatuisessa perheessä asuva 11-vuotias tyttö, jonka taiteellinen äiti on nimennyt lapsensa taiteilijoiden mukaan. Yokon sisarukset ovat Salvador ja Frida. Yokon paras kaveri Anna on adoptoitu Kiinasta, Yokon salaisen rakkauden kohde Daniel on lyhytkasvuinen, ja Yokon vaari on naimisissa Harrin kanssa. Salaisimmat tuntonsa Yoko kirjoittaa yökirjaansa.

Yokon yökirjoissa Sandelin tavoittaa hyvin alakouluikäisen tytön maailman. Elämä lapsen ja teinimaailman välillä on välillä vaikeaa ja pienet asiat voivat olla mutkikkaita, kuten se, että veli lukee Yökirjaa ilman lupaa tai koulussa ollaan pusuhippaa. Isoja asioita taas ovat vaarin aivoinfarkti, putkiremonttievakko sekä se, että Anna aikoo karata kotoa. Kaiken Sandelin kirjoittaa raikkaasti ja hauskasti, varhaisteinin maailmaan oivallisesti päästen (näin ainakin kuvittelen, en oikeasti voi tavoittaa enää varhaisteiniajan tunteita itsessäni). Linda Bondestamin kuvitus välittää omalta osaltaan Yokon ja tämän läheisten elämää.

Koska Sandelinin romaani on oikea täsmäkirja isolle alakoululaiselle, annan 11-vuotiaan lukijan kertoa itse.

Mikä kirjassa oli parasta?

Parasta oli se, että kirja oli hauska. Että siinä oli Yokon elämää ja arkea eikä kirjaa voinut jättää kesken.

Mistä et pitänyt kirjassa?

En tykännyt siitä, että Anna uhkaili karkaamisella. Kirja alku ei ollut yhtä hyvä kuin edellisessä Yokon yökirjassa. Muuten pidin kaikesta.

Missä luit kirjaa?

Kotona ja bussissa.

Kenelle suosittelet kirjaa ja miksi?

Kaikille mun ikäisille, koska kirja on hyvä.

Parhaiten tuosta mainitusta Sandelinin kirjan hyvyydestä kertonee alla oleva kuva. Kävimme joku aika sitten Helsingissä lapseni kanssa. Meillä kummallakin oli oma bussikirjansa. Omani jäi ns. vaiheeseen jo kesken bussimatkan, kun kaikenlaiset sosiaalisen median houkutukset vetivät puoleensa. Tyttäreni sen sijaan luki bussissa ja koska ei malttanut jättää kirjaa kesken, hän luki myös reilun kilometrin matkan bussipysäkiltä kotiin. Yokon toista yökirjaa ei vaan voinut jättää kesken!

En malta olla kirjaamatta muutamaa muuta kirjavinkkiä 9- ja 11-vuotialta lapsiltani. Näistä he ovat pitäneet erityisen paljon:

D. D. Everest: Archie Greene -kirjat. Suomentanut Kaisa Ranta. Art House.

Jos esikoiseni saa taika-annoksensa Harry Pottereista (ks. alla), niin kuopukseni pitää suuresti Archie Greenestä. Oxfordlaiseen Monituisen magian museoon kirjaa palauttava 12-vuotias poika saa tietää omaavansa taikavoimia, hän on velhojen sukua. Kirjakuiskaajaksi osoittautuva Archie pystyy kirjoittamaan taikuutta. Tässä on oikea kirjojen ystävän fantasiasarja: taikakirjojen maailma on ihmeellinen, ja jälleen sopivan tuttu ja raikas. Potter-vaikutteita on ilmassa, mutta myös omaperäisyyttä. Kiehtova sarja, josta on toistaiseksi ilmestynyt vasta kaksi osaa.

Johanna Hulkko: Geoetsivät-sarja. Karisto 2013-

Kun 9-vuotias kuopukseni menee kirjastoon, on hänen ensimmäinen toiveensa löytää paitsi lainattavia Xbox-pelejä, myös Geoetsivät-sarjan kirjoja. Toistaiseksi seitsenosainen kirjasarja yhdistää lasten arkea, jännitystä ja geokätköilyä. Alakouluikäisen Raparperin ja tämän kavereiden seikkailuista kertovan sarjan ensimmäinen osa palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla. Nopealukuiset kirjat sopivat mainiosti myös ääneen luettaviksi.

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja -sarja. Suomentanut Marja Helanen. WSOY.

 Kun sarjasta on suomennettu ainakin 12 osaa, voi puhua menestyskirjoista. Jeff Kinneyn Neropatit tuskin esittelyä kaipaavat. Meillä tämä sarjakuvaa ja päiväkirjaa yhdistävä humoristinen romaanisarja on molempien lasten yhteissuosikki. Esikoinen on lukenut muutaman Neropatin englanniksikin, mutta suomennokset toimivat mainiosti nekin. Todella noloja tilanteita, maailman ärsyttävin isoveli, kouluarkea ja kaikenlaista alakoululaisia puhuttelevaa. Itse olen tästä sarjasta lukenut vain pätkiä, mutta luotan nyt lasteni painokkaisiin suosituksiin.

Tamsyn Murray: Kaikkien aikojen Camilla. Tähtireportteri. Tammi 2017. Alkuteos: Completely Cassidy. Star Reporter 2015. Suomentanut Sari Kumpulainen.

11-vuotiaani tuntuu nauttivan eniten humoristista lasten ja nuorten arkea kuvaavista kirjoista. Kaikkien aikojen Camilla-sarjan ensimmäisestä osasta bloggasin vuosi sitten kesäkuussa. Jatko-osa jatkaa samalla linjalla. Miten käy kun Camilla pestataan koulun lehden toimittajaksi? Koulu- ja perhekuvausta, kasvukipuja, hauskuutta. Kaikkien aikojen Camillat tuntuvat vetoavan esikoiseeni niin, että jatko-osia toivotaan kovasti.

J. K. Rowling: Harry Potterit. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Tammi.

Potteria ei tarvitse esitellä, mutta esikoiseni suosikkikirjojen ja ikikirjavinkkien joukkoon kirjasarja kuuluu. Jostain syystä en ole koskaan velhopojasta blogiini kirjoittanut, mutta kirja- ja tietenkin elokuvasarja on saanut meidät Potter-studioille saakka. Luin itse ensimmäiset Potterit englanniksi jo 1990-luvun lopussa, mutta sarjan myöhempiin kirjoihin tartuin vasta esikoiseni myötä. Hän on ollut Potter-fani 7-vuotiaasta saakka ja hänen elämässään neljä vuotta on jo pitkä aika. Klassinen tarina, suuri kertomus, sopivasti tuttua sisäoppilaitos- ja orpolapsikuvausta, paljon omaperäistä, hyvän ja pahan mellastusta. 

Meillä Potter-fani on tehnyt omaan huoneeseensa jopa oman Potter-hyllykön, jossa on muun muassa Rohkelikko-huivi, muutama Funko Pop -nukke, kermakaljatuoppi ja Potter-romaanien lisäksi myös aihetta käsitteleviä tietokirjoja.

Mitä lastenkirjoja teidän muiden kesälukemisiin kuuluu? Millaisia ikisuosikkeja teillä on?

♥