Mike Pohjola: Ihmisen poika
Kustantaja: Gummerus 2011
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Kotimainen romaani
Sivuja: 607
Kun Justus oli murrosiässä, hän tajusi sen: hän saattaisi olla Ihmisen Poika. Voideltu, hepreaksi Mashiach, kreikaksi Khristos. Hän saattaisi olla Jeesus.
Tämä saattoi olla se tehtävä, johon Jumala oli hänet valinnut. Enkelit suojelivat hänen henkeään ja hän oli jo alkanut viettää suhteellisen hengellistä elämää: lukea Raamattua ja väitellä uskonnosta.
Miten hän voisi saada varmuuden?
Jeesus tulee, oletko valmis? Pieni Julius Sariola saa alkunsa kuin ihmeen kautta ja kasvaa syvästi uskonnollisessa perheessä, jossa rukous on voimissaan. Eräänä päivänä Julius putoaa korkeasta puusta, mutta jää roikkumaan saappastaan oksaan ja pelastuu. On kuin suojelusenkeli olisi pelastanut hänelle ja Jumala varannut hänelle merkityksellisen tehtävän maailmassa. Johdatuksen aikaansaama pelastuminen jää Juliuksen mieleen ja matkallaan kohti aikuisuutta hän uskon ja epäuskon vuorotellessa pohtii sitä mahdollisuutta, että on Jeesuksen toinen tuleminen. Hän ei kuitenkaan kerro asiasta kenellekään, vaan valmistautuu tulevaan tehtäväänsä kaikessa hiljaisuudessa saavuttaen aikuisuuden ja opiskelijaelämän.
Mike Pohjolan omaelämäkerralliseksi luonnehdittu aikalaisromaani Ihmisen poika (2011) pureutuu toisaalta yhden miehen hengelliseen etsintään ja lataa toisaalta lukijoiden eteen valtavan määrän poliittisista, uskonnollista ja populaarikulttuurista kuvastoa viime vuosikymmeniltä. Itseään etsivän nörttipojan elämä sekoittuu sukupuoliseen kanssakäymiseen, kunnallis- ja valtionpolitiikan kähmintään sekä viime vuosikymmeninä kulttisuosiota saaneisiin hahmoihin (mm. ihailtavat Star Trekin kapteeni Picard sekä Tolkienin luoma Gandalf sekä surulliset ja vastenmieliset Pekka Siitoin sekä kuvitteellisen uskonnollisen liikkeen Pyhän Tien kuvottava johtaja).
Etsiessään itseään, Jumalaansa tai jumaluutta sekä ennen kaikkea toisia ihmisiä, Juliuksen elämä sivuaa mitä erilaisempia henkilöitä. On omalaatuinen pappi ja demarikansanedustaja Pontus Farsius, Sadinkuusten poliittisesti vehkeilevä perhe, uskonnon vuoksi kovia kokeneet siskokset Kaisa ja Heini sekä satunnaisia rakastettuja, opiskelijakommuunin väkeä, roolipelaajia zombeineen; on toinen toistaan värikkäämpää väkeä Turun yössä ja päivässä. Oman uskonnollisen yhteisön löytäminen ei ole helppoa, kun helluntailaiset ovat liian konservatiivisia, mormonit tuntuvat liian amerikkalaisilta ja körtit ovat selvästi maalaisjuntteja. Kyseessä on eräänlainen henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen odysseia Ulvilassa, Naantalissa ja Turussa, joiden paikat ja murre ovat kirjassa vahvasti läsnä:
"Onks Jumala tehny joistain ihmisist jotenki erityisii?"
Tällaisia kysymyksiä Farfors olikin odottavat saavansa seurakuntanuorilta. Julle taisi olla juuri siinä iässä, jossa omaa identiteettiä aletaan miettiä.
"Kyllä, kaik ihmise ova erilaisii, mut Jumala rakastaa kaikkii yht pal."
"Mut onks jotkut viäl vähä enemmä erilaisii?"
"Varmasti", sanoi Farfors. "Sanotaa vaik et kymmene prosenttii ihmisist on vasenkätisii, ja Jumala rakastaa niit yht paljo ku muit."
Ihmisen poika on tyylipuhdas satiiri: se naurattaa, muttei ole hauska, vaan sen aikaansaama nauru on eräänlaista kylmää naurua, mieltä karmii, muttei voi olla vetämättä suunpieliään hymyyn. Ihmisen poika on yhteiskunnallisesti, poliittisesti ja uskonnollisesti kantaaottava. Pohjolan piikki osuu niin kunnallispoliitiikoihin, hihhuliuskontoihin, opiskelijoihin, hippeihin, keskiluokkaan, papistoon, ennen kaikkea se osuu myös häneen itseensä, sillä juuri Julius on kaiken keskellä. Kirja on ehdottomasti myös aikalaisromaani kaltaisilleni 1970-luvulla syntyneille. Pohjola risteilee neljän viime vuosikymmenen yhteiskunnallisissa ja populaarikulttuurisissa maisemissa. Minua hymyilytti, kun muistelin Ritari Ässä-näyttelijän siirtymistä Baywatchiin tai ajattelin aikaa, jolloin His Infernal Majesty oli vain bändi muiden joukossa.
Pohjola osaa kirjoittaa eikä ainakaan oma lukijanotteeni päässyt herpaantumaan. Ihmisen poika on kuitenkin siinä määrin laaja, ettei se onnistu pysymään kasassa kaiken runsautensa keskellä. Kirjassa on aineksia hengästyttävyyteen saakka. On varmasti lukijasta kiinni, kuinka hyvin kirjan monipolvisuutta jaksaa lukea. Itse olisin kaivannut jotain vähemmän. Koska en ole kovin kiinnostunut roolipeleistä, myönnän harpponeeni muutamat pelien kehittelemiseen liittyvät kuvailut lukien niitä vain silmäillen. Jollekin toiselle - varmasti hyvinkin monelle - lukijalle kohtaukset saattavat olla kirjan parasta antia. Ja joku taas saattaisi tuskastua pieniin lähihistoriallisiin vapahtajakuvauksiin, mutta kaltaiseni vanha kulttuurintutkija suorastaan upposi erilaisten kulttien raporttimaiseen kuvailuun: Heaven's Gate-lahkolaisten joukkoitsemurha Niken lenkkarit jalassa tai Dengin, erään harvan naispuolisena Jeesuksena pidetyn kiinalaisnaisen tarina toivat mieleeni uutisia vuosien takaa valottaen kiinnostavasti myös Juliuksen jeesusmatkaa.
Ihmisern poika on varsin luettava sellaisena kuin se on, mutta kirjassa olisi ollut paljonkin tiivistämisen varaa. Loppupuolella kerronta muuttuu. En paljasta, miten ja miksi, mutta itse nautin tavattomasti kirjan alusta sekä sen reilusta sadasta viimeisestä sivusta. Alku vei minut mukanaan lujaa luvaten paljon, sitten kirja jäi hieman junnamaan, vaikka kronologisesti etenikin kohtauksesta toiseen, mutta teoksen loppupuolella Pohjolan kerronta terävöityy uudelleen. En voinut laskea kirjaa käsistäni, vaan luin sitä toissayönä puoli kahteen saakka. Se kertonee paljon siitä hullusta intensiivisyydestä, jolla Pohjola romaaninsa viimeistelee. Jorin tavoin en tosin pitänyt vaihtoehtoisista lopuista, jollaisista en yleensäkään pidä kirjoissa. Pidän siitä, että kirjailija kirjoittaa yhden kokonaisuuden, koska en näe vaihtoehdoissa kovinkaan paljon lisäarvoa. Ehkä kuitenkin (rooli)peliharrastajat pitävät Ihmisen pojan vaihtoehtoisista lopuista?
Onko Ihmisen poika hyvä kirja? En tiedä, ehkä muutaman kuukauden kuluttua osaan vastata tähän itse asettamaani kysymykseen. Onko se hämmentävä? Ehdottomasti. Raivostuttava? Sitäkin. Sukupolviromaani? Ainakin omalle, 1970-luvulla syntyneelle ikäluokalleni. Ihmisen poika on moniulotteisuudessaan poukkoileva, paikoin tuskastuttava, mutta koko ajan otteessaan pitävä ja kantaaottava. Ennen kaikkea se on äärettömän mielenkiintoinen. Se ei ole paras lukemani kotimainen romaani, mutta ajatuksia se totta vie herättää eikä luultavasti jätä ihan heti rauhaan.
***½
Mike Pohjolan blogi löytyy täältä.
