Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Matkapäiväkirjani sivuilta

Karisto 2017
Kansi Annika Hiltunen
220 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen matkakirja


Toiveeni on, että tämä kirja saisi Sinut unelmoimaan. 

On ihmisiä, joille matkustaminen on Kokemus – isolla koolla: hengähdys, uusia elämyksiä, rakkaaksi käyneitä paikkoja, omaa aikaa, joskus väsymystä ja pettymyksiä, enimmäkseen aina mahdollisuuksia unelmoida ja toteuttaa ainakin osa haaveistaan. Kokemuksen ei tarvitse olla aina iso ja etäälle kuljettava, vaan se voi ottaa paikkansa kotimaassa, mutta se voi viedä hyvinkin kauas, jopa maapallon toiselle puolelle.

Terhi Rannelan kauniskantinen Kesyt kaipaavat, villit lentävät on alaotsikkonsa mukaisesti kirjailijan omien matkapäiväkirjojen sivuilta koottu kirja juuri niistä kokemuksista (ja Kokemuksista), jotka matkustaminen haaveilusta suunnitteluun ja matkalla oloon herättävät.

Rannelan kirja on ihastuttavaa luettavaa – kuin rauhoittavaa matka(haaveilu)seuraa. Kesyt kaipaavat, villit lentävät -teoksen sivuilla pääsee paitsi lähelle ja kauas (pisimmillään Uuteen-Seelantiin saakka), myös kirjailijan omaan mielenmaisemaan: iloon ja suruun, kirjoitustyöhön, ystävien kanssa vietettyihin hetkiin, ja siihen mikä matkailussa väsyttää ja mikä alkaa houkuttaa uudella tavalla.

Kyseessä on siis täydellinen fiilistelykirja. Sujuvalukuisissa teksteissään Rannela seuraa sinisorsapariskuntaa Haapsalussa, hankkii kuntosalikortin Hannoverissa, syö pyörryttävän hyvää sitruunasorbettia Rennesissä, ja toisaalta lukee kotona, sillä lukeminen on maailman ekologisinta matkailua (mikä on totta, mutta minkä kaltaiseni kotona viihtyvä ja silti kroonisesti jonnekin kaipaava unohtaa). Rannelalla on reissuihmisen sielu, mutta matkoilla ollessaan hän kaipaa kotia ja kirjoittamista: Olen onnellisimmillani silloin, kun saan kirjoittaa joka päivä, edes jotain. Kuinka ymmärrettävä ajatus! Kaikkea koettua tai suunniteltua leimaa myös haikeus – kouriintuntuva suru, äidin ikävä: Surua ei pääse pakoon maapallon toiselle puolelle. Sillä on lentolippu kaikkiin niihin paikkoihin kuin minullakin, koko loppuelämäni ajan. Ja edelleen, kokonaisuudessa on myös huumoria, esimerkiksi kirjailijan puolison kommentin kirjan nimestä.

Rannelan tekstien pituus vaihtelee miellyttävästi, aivan kuten elettyjen reissujen pituuskin. Myös matkapäiväkirjamuoto toimii hyvin, joskin lukijana olisin toivonut yhtenäistämistä päivämäärämerkinnöissä. Toisinaan ne olivat mukana, joskus taas eivät, mikä hankaloittaa matkojen ajallista paikantamista. Toisaalta matkapäiväkirjan pitäminen on usein kiinni hetkestä: päivämäärä voi vaipua unholaan, mutta koskaan ei se, mikä matkalta on muistamisen arvoista.

Kokonaisuudessaan Rannelan matkakirja on sellaista hyvää tekevää kirjallisuutta, jollaista aina toisinaan tarvitaan. Kirjailijan toive toteutui: aloin unelmoida, lähdin Rannelan matkapoluille ja poikkesin omillenikin. Kesyt kaipaavat, villit lentävät kuljettaa nimensä mukaisesti jonnekin sieluun osuvaan kaipuun ja matkaamisen väliseen ristiaallokkoon, jossa ihmisen on hyvä olla.

P.S. Luin kirjaa matkalla, hytin suhteen epäonnisella ruotsinristeilyllä. Mietin juuri, että päivä Tukholmassa/Tallinnassa -risteilyt eivät oikeastaan ole matkustamista siinä mielessä, että tarkoitus olisi oikeasti päästä jonnekin muualle – paitsi hetken irtiottoon arjesta (eri asia on, jos lähtee pitemmäksi ajaksi Ruotsiin tai Viroon, tai jos jatkaa jonnekin vielä kauemmas). Ja silti laivalla tulee aina ns. slow travel -olo, jopa risteilyllä. Lukuaikaakin on usein enemmän kuin arkipäivinä.

--

Rannelan matkapäiväkirjan sivuilla on viihtynyt myös Syksyn lehti.

Kotiopettajattaren romaani ja Siintää Sargassomeri (Klassikkohaaste)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 5

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Karisto 1992
Jane Eyre 1847
Suomentanut Kaarina Ruohtula
542 sivua
Brittiläinen romaani

Jean Rhys: Wide Sargasso Sea
Penguin Classics 2016 (alkuteos 1966)
151 sivua
Brittiläinen romaani

Olin omassa huoneessani kuten tavallista – olin oma itseni ilman mitään näkyvää muutosta, minua ei oltu lyöty eikä raavittu eikä jäseniäni oltu katkottu. Mutta kuitenkin, missä oli eilinen Jane Eyre? Missä hänen elämänsä? Missä hänen tulevaisuudentoiveensa?

Klassikko ja sen eräänlainen spin-off. Mahdoton rakkaus 1840-luvun Englannissa: Thornfieldin kartano, nuori kotiopettajatar Jane Eyre ja hieman vanhempi, kiehtova kartanonherra Rochester. Kiellettyjä tunteita ja niihin rinnastuvia maisemia, omaa tahtoa ja synkkiä salaisuuksia. 

Joitakin vuosia aiemmin Jamaikalla ja Englannissa. Antoinette muistelee lapsuuttaan Länsi-Intiassa, jossa hän menettää ensin isänsä ja sitten äitinsä. Antoinette varttuu kauniiksi ja solmii järjestetyn oloisen avioliiton Edward Rochesterin kanssa. Avio-onni ei kuitenkaan kestä kauan: Antoinette Coswaysta tulee Bertha Mason, herra Rochesterin mielipuoleksi leimatu vaimo, ”hullu nainen ullakolla”.

I remember now that he did not recognize me. I saw him look at me and his eyes went first to one corner and then to another, not finding what they expected. He looked at me and spoke to me as thought I were a stranger. What do you do when something happens to you like that? Why are you laughing at me? ‘Have you hidden my red dress tooIf I’d been wearing that he’d had known me.’

On taas kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika. Tällä kertaa haastetta isännöi Tuomas, jonka Tekstiluolasta voitte lukea, mitä kaikkea kirjabloggaajat ovat tänä kesänä klassikokseen valinneet. Minä päätin hieman liioitella ja lukea yhden sijaan kaksi kirjaa: Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, joka on eräs keskeisimpiä brittikirjallisuuden klassikoita, ja Jean Rhysin Siintää Sargassomeren, joka ottaa kantaa edelliseen. Sargassomeren luin englanniksi: Wide Sargasso Sea, mutta käytän tässä tekstissäni romaanin suomennettua nimeä. Englanniksi lukeminen on osaltaan saattanut vaikuttaa siihen, minkä verran sain lopulta Rhysin teoksesta irti. Kielen tasolla pidän teosta helppolukuisena, rakenne ja runsas tulkinnanvaraisuus tarjosivat hyvää haastetta.

Kotiopettajattaren romaanin luin ensimmäisen kerran jouluna 1993. Nyt siis luin sen toisen kerran, ja tämä toinen lukeminen rakensi romaanille paikan sydämeni sopukoissa. Ehkä romaani oli siellä ollutkin, mutta kuvittelin lukumuistoni olleen nuoren, romantikkaan taipuvaisen henkilön häilyvä kokemus. Nyt kyynisemmän, mutta alati brittitunnelmista viehättyvän lukijan näkökulmasta tarina on vieläkin vahvempi: romanttisempi, mutta myös raikkaampi. Jane Eyrehan on todellinen oman tiensä kulkija! Olen aina kuvitellut, että brittiklassikoista Jane Austen on minulle rakkain, ja näin varmasti on edelleen, mutta Brontën romaani jollain tapaa hullaannutti (!) minut nyt. Syksyllä voisi olla Charlotte Brontën Emily-sisaren Humisevan harjun aika tulla uudelleen luetuksi. Sen lukemisesta on kulunut kuta kuinkin samat yli 20 vuotta.

Siintää Sargassomeren lukeminen puolestaan on käynyt mielessäni siitä saakka, kun Sara kirjoitti kirjasta blogiinsa; Rhysin romaani tuntuu kääntävän Kotiopettajattaren romaanin asetelmia päälaelleen. Sittemmin Siintää Sargassomeri on putkahdellut tietoisuuteeni tuon tuosta, hiljattain esimerkiksi Leenan kirjoituksesta. Suurimman sysäyksen kirjan lukemiselle antoi kuitenkin työ: alkuvuoden työkirjoihini kuului Klaus Braxin Unhoon jääneiden huuto, jossa Brax tarkastelee taidokkaasti postmodernia historiallista romaania, muun muassa Toni Morrisonin ja Jean Rhysin tuotantoa. Minussa heräsi into saada tietää lisää kuuluisasta hullusta naisesta ullakolla sekä tietenkin siitä, miten Brontën klassikko on uudelleen luettavissa Rhysin kirjan kautta.

Teosten vertailu ei tee oikeutta Kotiopettajattaren romaanille, sillä se on kirjoitettu liki 120 vuotta Rhysin kirjaa aiemmin. Rhysia lukiessa yhtymäkohtien etsimistä ei tietenkään voi välttää, koska Siintää Sargassomeri on eräänlainen jatko-osa tai kannanotto ensin mainitulle. Kumpikin romaani saa lukijansa pohtimaan naisen asemaa, avioliittoa, rakkautta ja identiteettiä. Brontën romaani avautuu Rhysin teosta helpommin, koska se on selkeämmin myös juoniromaani. Rhysin kolmeosainen teos sisältää viittauksia ja epäilyksiä, ajallisia ja paikallisia siirtymiä ja antaa tietenkin aivan erilaisen kuvan herra Rochesterista. Brontën Rochesteria on helppo rakastaa, Rhysin Rochesteria juoksisi mieluusti karkuun.

Siintää Sargassomeressä keskiöön nousevat kysymykset naisen oikeudesta omaan minuuteensa sekä rotu: Antoinette / Bertha on kreoli. Piirre, lähinnä naisen kauneus, ihastuttaa Rochesteria aluksi, mutta myöhemmin hän alkaa inhota vaimoaan. Kotiopettajattaren romaanissa Bertha kuvaillaan mielipuolena, mutta Siintää Sargassomeri antaa ymmärtää, että hänet tehdään hulluksi. Onnellinen ei ole julmurimainen Rochesterkaan. Englanti ja Jamaika ovat pariskunnan kannalta yhtä onnettomia.

Rhysin romaani on aistikylläinen: etenkin Jamaika on täynnä värejä ja tuoksua, on sinivihreää, on kanelia, on auringonlaskuja. Aistivoimainen on myös Kotiopettajattaren romaani: talvipakkanen jäädyttää kesän kukoistuksen, kypsät omenat kiiltävät jäätyneinä, ja kuura peittää niityt käärinliinan tavoin. Kun kuu valaisee maisemaa ja kirkonkylään on matkaa, kantautuvat elämän äänet vain heikosti: puron solina kuuluu voimakkaimpana. Luonto elää Janen mielialojen mukaan. Blogini tunteville lie selvää, miten voimakkaasti englantilainen luontokuvaus minut lumosi. Thornfield puolestaan on ihkaoikea goottilaishenkinen kartano, jossa Berthan iloton nauru kaikuu kylmänä ja salaperäisenä. Kummassakin teoksessa muuten punaisella on vahva merkitys: punainen mekko, joka säilöö muistoja; punainen huone, jonne pieni Jane teljetään pelkäämään. Tässäkin totta kai Rhys viitannee Brontën romaaniin; punaisen voi nähdä myös vietyjen voimien värinä.

Kotiopettajattaren romaania voi sitäkin lukea feministisenä teoksena, sillä Jane pitää oman päänsä monessa. Ylipäätään naisen koulutus, oma tahto ja ylpeys ovat keskeisiä, vaikka loppu onkin ehkä konventionaalinen – hyvin dramaattisten tapahtumien jälkeen. Janen ratkaisu tuntuu oikeanlaiselta, myös Rhysin teoksen luettuanikin. Tällä toisella lukukerralla Brontën romaanissa minut yllätti teoksen raikkaus: miten hyvin se toimii edelleen, miten lennokkaasti juoni kulkee ja miten hetkittäin ärsyttävänäkin Jane kietoutuu lukijan ympärille.

Mikä on hulluutta, mikä rakkautta, missä menevät itsemäärisoikeuden rajat ja kuka ne määrittää? Molempia romaaneja voin varauksetta suositella joko kirjaparina tai itsenäisinä teoksina. Siintää Sargassomeri avautuu varmasti paremmin, jos on ensin lukenut Kotiopettajattaren romaanin. Omapäiseen kotiopettajattareen ja hulluun naiseen ullakolla kannattaa kumpaankin tutustua.

Annika Sandelin: Kummallista ja huipputärkeää ja muita lastenkirjasuosituksia

Annika Sandelin: Kummallista ja huipputärkeää. Yokon yökirja

Teos & Förlaget 2017
Pinsamt och livsviktigt 2016

Suomentanut Liisa Ryömä
Kuvittanut Linda Bondestam
156 sivua

Maanantai 24.3.

Hei Yökirja,

Nyt tiedän kuka sai minut salaiseksi ystäväksi. Tänään ruokajonossa Bruno yhtäkkiä tuli ja sanoi: ”Sinulla on kiva paita!” Ehdin tuskin sanoa kiitos kun hän jo juoksi pois. Eikä minulla edes ollut päällä paitaa vaan villatakki. Kumminkin minä punastuin ja ilahduin vähän, kun Brunolla on niin kauniit silmät.

Joskus kirja ja lukija kohtaavat niin, että ilmassa on lukurakkautta. Tällainen kohtaaminen on 11-vuotiaan esikoiseni kohdalle osunut tänä vuonna muutaman kerran. Tyttö toki lukee päivittäin, mutta lempikirjojen erottuminen hyvien ja keskinkertaisten joukosta on niin ilahduttavaa, että vaatii oman bloggauksensa.

Tällä kertaa kirjarakkauden kohteena on Annika Sandelinin Kummalista ja huipputärkeää, joka on itsenäinen jatko-osa pari vuotta sitten ilmestyneelle Yokon yökirjalle. Yoko on omalaatuisessa perheessä asuva 11-vuotias tyttö, jonka taiteellinen äiti on nimennyt lapsensa taiteilijoiden mukaan. Yokon sisarukset ovat Salvador ja Frida. Yokon paras kaveri Anna on adoptoitu Kiinasta, Yokon salaisen rakkauden kohde Daniel on lyhytkasvuinen, ja Yokon vaari on naimisissa Harrin kanssa. Salaisimmat tuntonsa Yoko kirjoittaa yökirjaansa.

Yokon yökirjoissa Sandelin tavoittaa hyvin alakouluikäisen tytön maailman. Elämä lapsen ja teinimaailman välillä on välillä vaikeaa ja pienet asiat voivat olla mutkikkaita, kuten se, että veli lukee Yökirjaa ilman lupaa tai koulussa ollaan pusuhippaa. Isoja asioita taas ovat vaarin aivoinfarkti, putkiremonttievakko sekä se, että Anna aikoo karata kotoa. Kaiken Sandelin kirjoittaa raikkaasti ja hauskasti, varhaisteinin maailmaan oivallisesti päästen (näin ainakin kuvittelen, en oikeasti voi tavoittaa enää varhaisteiniajan tunteita itsessäni). Linda Bondestamin kuvitus välittää omalta osaltaan Yokon ja tämän läheisten elämää.

Koska Sandelinin romaani on oikea täsmäkirja isolle alakoululaiselle, annan 11-vuotiaan lukijan kertoa itse.

Mikä kirjassa oli parasta?

Parasta oli se, että kirja oli hauska. Että siinä oli Yokon elämää ja arkea eikä kirjaa voinut jättää kesken.

Mistä et pitänyt kirjassa?

En tykännyt siitä, että Anna uhkaili karkaamisella. Kirja alku ei ollut yhtä hyvä kuin edellisessä Yokon yökirjassa. Muuten pidin kaikesta.

Missä luit kirjaa?

Kotona ja bussissa.

Kenelle suosittelet kirjaa ja miksi?

Kaikille mun ikäisille, koska kirja on hyvä.

Parhaiten tuosta mainitusta Sandelinin kirjan hyvyydestä kertonee alla oleva kuva. Kävimme joku aika sitten Helsingissä lapseni kanssa. Meillä kummallakin oli oma bussikirjansa. Omani jäi ns. vaiheeseen jo kesken bussimatkan, kun kaikenlaiset sosiaalisen median houkutukset vetivät puoleensa. Tyttäreni sen sijaan luki bussissa ja koska ei malttanut jättää kirjaa kesken, hän luki myös reilun kilometrin matkan bussipysäkiltä kotiin. Yokon toista yökirjaa ei vaan voinut jättää kesken!

En malta olla kirjaamatta muutamaa muuta kirjavinkkiä 9- ja 11-vuotialta lapsiltani. Näistä he ovat pitäneet erityisen paljon:

D. D. Everest: Archie Greene -kirjat. Suomentanut Kaisa Ranta. Art House.

Jos esikoiseni saa taika-annoksensa Harry Pottereista (ks. alla), niin kuopukseni pitää suuresti Archie Greenestä. Oxfordlaiseen Monituisen magian museoon kirjaa palauttava 12-vuotias poika saa tietää omaavansa taikavoimia, hän on velhojen sukua. Kirjakuiskaajaksi osoittautuva Archie pystyy kirjoittamaan taikuutta. Tässä on oikea kirjojen ystävän fantasiasarja: taikakirjojen maailma on ihmeellinen, ja jälleen sopivan tuttu ja raikas. Potter-vaikutteita on ilmassa, mutta myös omaperäisyyttä. Kiehtova sarja, josta on toistaiseksi ilmestynyt vasta kaksi osaa.

Johanna Hulkko: Geoetsivät-sarja. Karisto 2013-

Kun 9-vuotias kuopukseni menee kirjastoon, on hänen ensimmäinen toiveensa löytää paitsi lainattavia Xbox-pelejä, myös Geoetsivät-sarjan kirjoja. Toistaiseksi seitsenosainen kirjasarja yhdistää lasten arkea, jännitystä ja geokätköilyä. Alakouluikäisen Raparperin ja tämän kavereiden seikkailuista kertovan sarjan ensimmäinen osa palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla. Nopealukuiset kirjat sopivat mainiosti myös ääneen luettaviksi.

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja -sarja. Suomentanut Marja Helanen. WSOY.

 Kun sarjasta on suomennettu ainakin 12 osaa, voi puhua menestyskirjoista. Jeff Kinneyn Neropatit tuskin esittelyä kaipaavat. Meillä tämä sarjakuvaa ja päiväkirjaa yhdistävä humoristinen romaanisarja on molempien lasten yhteissuosikki. Esikoinen on lukenut muutaman Neropatin englanniksikin, mutta suomennokset toimivat mainiosti nekin. Todella noloja tilanteita, maailman ärsyttävin isoveli, kouluarkea ja kaikenlaista alakoululaisia puhuttelevaa. Itse olen tästä sarjasta lukenut vain pätkiä, mutta luotan nyt lasteni painokkaisiin suosituksiin.

Tamsyn Murray: Kaikkien aikojen Camilla. Tähtireportteri. Tammi 2017. Alkuteos: Completely Cassidy. Star Reporter 2015. Suomentanut Sari Kumpulainen.

11-vuotiaani tuntuu nauttivan eniten humoristista lasten ja nuorten arkea kuvaavista kirjoista. Kaikkien aikojen Camilla-sarjan ensimmäisestä osasta bloggasin vuosi sitten kesäkuussa. Jatko-osa jatkaa samalla linjalla. Miten käy kun Camilla pestataan koulun lehden toimittajaksi? Koulu- ja perhekuvausta, kasvukipuja, hauskuutta. Kaikkien aikojen Camillat tuntuvat vetoavan esikoiseeni niin, että jatko-osia toivotaan kovasti.

J. K. Rowling: Harry Potterit. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Tammi.

Potteria ei tarvitse esitellä, mutta esikoiseni suosikkikirjojen ja ikikirjavinkkien joukkoon kirjasarja kuuluu. Jostain syystä en ole koskaan velhopojasta blogiini kirjoittanut, mutta kirja- ja tietenkin elokuvasarja on saanut meidät Potter-studioille saakka. Luin itse ensimmäiset Potterit englanniksi jo 1990-luvun lopussa, mutta sarjan myöhempiin kirjoihin tartuin vasta esikoiseni myötä. Hän on ollut Potter-fani 7-vuotiaasta saakka ja hänen elämässään neljä vuotta on jo pitkä aika. Klassinen tarina, suuri kertomus, sopivasti tuttua sisäoppilaitos- ja orpolapsikuvausta, paljon omaperäistä, hyvän ja pahan mellastusta. 

Meillä Potter-fani on tehnyt omaan huoneeseensa jopa oman Potter-hyllykön, jossa on muun muassa Rohkelikko-huivi, muutama Funko Pop -nukke, kermakaljatuoppi ja Potter-romaanien lisäksi myös aihetta käsitteleviä tietokirjoja.

Mitä lastenkirjoja teidän muiden kesälukemisiin kuuluu? Millaisia ikisuosikkeja teillä on?

♥

Helene Hanff: Rakas vanha kirja

Helene Hanff: Rakas vanha kirja

Karisto 1982

84, Charing Cross Road 1970

Suomentanut Anneli Tarkkila

101 sivua

Amerikkalainen kirjeromaani

Eräs tuntemani sanomalehtimies, joka oli komennuksella Lontoossa sodan aikana, sanoo, että Englantiin matkustavilla turisteilla on ennakkokäsityksiä, joten he löytävät aina täsmälleen sitä mitä etsivätkin. Sanoin hänelle, että minä matkustaisin sinne englantilaisen kirjallisuuden Englantia. Ja hän sanoi:

- Sitten se löytyy sieltä.

Terveisin,

Helene Hanff

Antikvaatinen kirjakaupa -ilmaus tuntuu neiti Helene Hanffista hieman pelottavalta, koska hän kokee antiikin kalliina. Tästä huolimatta New Yorkissa asuva Helene lähestyy Lontoon kirjakauppakatuna tunnetulla Charing Cross Roadilla sijaitsevan antikvariaatin väkeä kokonaisella listalla kirjoja, jotka hän haluaa ostaa. Muutaman viikon kuluttua hän saa vastauksen Marks & Companylta, allekirjoittajana on "FPD". Tästä alkaa muutaman vuosikymmenen mittainen kirjeevaihto.

Amerikkalaisen Helene Hanffin Rakas vanha kirja löysi tiensä blogiini hiljaa hivuttautuen. Muistan ihastuneeni ensin Saran, sitten Sarin, Maijan ja myöhemmin Liisan bloggauksiin ja päätin, että luen kirjan otollisena aikana. Päätin myös ihastua kirjaan jo ennakkoon, minkä vuoksi etsin sitä omaan hyllyyni yli vuoden ajan. Jokin aika sitten löysin kirjan antikvariaatista - kuinka sopivaa, onhan Hanffin pieni kirjeromaani eräänlainen rakkaudentunnustus vanhoille kirjoille ja niitä myyville aarreaitoille. Otollinen lukuaika ja -paikka oli itsestään selvästi toissaviikolla Lontoossa.

Rakas vanha kirja on kirjeromaani, jossa on useita keskeishenkilöitä. Helenen ensimmäinen kirje saa virallisehkon vastauksen, mutta ajan saatossa kirjeet muuttuvat tuttavallisiksi ja useamman ihmisen välisiksi. Kirjeiden välityksellä kulkevat kirjat ja ruokapaketit, joista kuivamunat huvittavat nykylukijaa, mutta selittyvät toisen maailmansodan jälkeisen ajan puutteella. Kirjeet välittävät lukuvinkkejä ja kannanottoja, sekä ruokaohjeita. Kirjeet kertovat elämän iloista ja suruista.

En ole suuri kirjeromaanien ystävä, mutta kun löydän hyvän sellaisen*, on iloni sitäkin suurempi. Romaanin kuljetus kirjeitse vaatii kirjailijalta paljon: miten mahduttaa tiiviiseen tilaan juonenkuljetus, henkilöiden omat ja keskinäiset tunteet, sarkasmi tai maailmanpoliittiset tapahtumat? Kaikki tuo mahtuu oivallisesti Hanffin ja lontoolaisen kirjakauppaväen (ja näiden tuttavien) kirjeisiin. Kirjeissä riidellään, viljellään terävää huumoria ja sivutaan myös transatlanttisia suhteita: Britanniasta voi lähettää kirjoja, Yhdysvalloista ruokaa, mutta Ison-Britannian vaurastuessa ruokapaketit tietenkin vähenevät, kirjojen tarve pysyy. Helenen matkakuume Lontooseen ei helpota. Samalla ystävyys kasvaa ja yltää lempeisiin riitoihinkin: Sinulle minä olen NEITI Hanff. Eikä ystävyyttä ole olemassa ilman haikeutta.

Rakas vanha kirja on ihana kirja - ihana-sanaa yhtään yliviljelemättä. Koska siinä on paljon ruokakuvauksia, voinen käyttää ruokavertauksiakin: Hanffin pieni teos ei ole koko illan menu eikä se ole edes pääruoka, vaan se on välipala. Välipalana se onkin parhaimmistoa: nopeasti nautittu, mutta täyttävä; maukas, ja makumuiston jättävä.

Kirjoihin palatakseni: Hanffin pieni, viehättävä romaani saa uskomaan ystävyyteen, joka tuoksuu vanhoille kirjeille ja kirjoille.

P.S. Ihastuttavia kirjeromaania, samanlaisia täyteläisiä välipaloja, ovat myös Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Kirjeitä saarelta.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Karisto 2013
Kansi Tuija Kuusela / Stiili
257 sivua
Kotimainen, Kambodzaan sijoittuva romaani

Ruma sana, tappanut.

Omin käsin minä en ole tappanut ketään, minä noudatan ainoastaan organisaation sääntöjä ja tehtäviini kuuluu epäedullisen aineksen poistaminen.  Se on vastuullista työtä, eikä siihen pysty kuka tahansa. Tappamisessa ja poistamisessa on eroa. Teen mitä käsketään niin kuin meidän kaikkien on määrä tehdä. Jos vaistoan vastavallankumouksellista ainesta, lähetän sellaisen viipymättä uudellenkoulutukseen. Miten naiivi mies on?

Vaikka Chey Chan on vangittu, hän uskoo yhtä Angkar-puolueeseen ja punakhmerien toimintaan. Hän uskoo siihen silloinkin, kun häntä kidutetaan tunnustamaan olemattomia, kun hänen pieni poikansa uhataan heittää skorpioneille. Chey Chanilla on kaikki syyt uskoa, onhan hän ministerin vaimo, onhan hän ollut rakentamassa vallankumousta määrätietoisesti. Angkar on kuitenkin kääntynyt omiaan vastaan. Vuosia myöhemmin Vanna-niminen perheenäiti sytyttää suitsukkeen henkien taloon, muttei uskalla omistaa sitä vanhemmilleen ja pienelle veljelleen. Mitä heille on tapahtunut 1970-luvun lopussa?

On kirjoja, joita ei todellakaan lueta suklaalevyn tai portviinilasillisen kanssa, vaan miltei kuumeisen herkeämättä, kaiken kirjan ulkopuolisen unohtaen. Näitä kirjoja on ehdottomasti Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo, jota yhdellä adjektiivilla kuvailtuna voisi luonnehtia vavisuttavaksi.

Punakhmerien nyt museoidussa vankilassa valokuvasta innoituksensa saanut romaani liikkuu kolmessa ajassa ja kurottaa kokonaiseksi eri kertojien näkökulmista ja dokumenteista, kuten kirjeistä, valokuvista ja vankilaraporteista. Rannela kirjoittaa niin taidolla ja sydäntä särkevästi, että kokonaisuutta lukee kuin veitsenterällä. Kouriintuntuvia julmuuksia lukiessa joutuu miltei pidättämään hengitystään, mutta mikään kauheuksien tirkistely- tai itkukirja Punaisten kyynelten talo ei ole, vaan kokonaisuudessaan ehjä romaani, joka kattaa historian painolastin niin yksityisen kuin yhteiskunnallisen osalta. Rannela pohjaa teoksensa vankkaan bibliografiaan, mikä näkyy siinä, ettei kerronta - onneksi - missään vaiheessa mene ylisentimentaalisuuden puolelle. Kokonaisuus on myös erittäin intensiivinen, minkä vuoksi romaanin lukee melko nopeasti. Loppupuolella olin hetken ajan huolissani siitä, kestääkö romaani sittenkään: hajoaako se nykyaikaan ja mainintaan Angelina Jolien adoptiolapsista. Ei hajoa (vaikkei Jolie tuo mitään lisäarvoa), vaan nykyisyys kantaa mennyttä, sydämenlyöntejä, kahta elämää: sepitettyä ja sitä joka ryömii uniin.

Kauan eläköön kunnianarvoinen vallankumous! Rannelan kaksi aikuisille suunnattua romaania, Punaisten kyynelten lisäksi tänä vuonna ilmestynyt Frau, ovat paitsi hyvin kirjoitettuja, myös kiinnostavia siinä, miten eri aikakausien hirmuteot näkyvät sekä yksilön että yhteiskunnan – valtion, kansan tai kansakuntien, erilaisten ihmisryhmien – elämässä. Miten hirvittävää ideologiaa toteuttaneet voivat uskoa aatteisiinsa silloinkin, kun kaikki vetäistään alta pois. Romaanit ja niiden henkilöiden kohtalot ovat erilaisia, mutta temaattisesti teokset ovat raskaita, tärkeitäkin.

Chey Chanin ja Vannan kaltaisten naisten tarinat saavat myös etsimään lisätietoa Kambodzan historiasta ja ihmiskohtaloista, mikä sekin kielii osaltaan siitä, miten vaikuttava ja mieltä askarruttava romaani Punaisten kyynelten talo on.

--

Punaisten kyynelten talosta myös mm. blogeissa P.S. Rakastan kirjoja ja Kirjapolkuni.

Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016
Kansi Tuija Kuusela
Sivuja 232
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Lina oli aina ollut nainen, josta oli puhuttu. Eikö sekin ollut saavutus? Useimmille Liina oli ollut liikaa, hänen äänensä, hänen kokonsa, hänen tahtonsa, mutta kenellekään ei liian vähän.
Hän raapaisi ensimmäisen tulitikun.

Vuodet ovat vierineet, mutta Lina Mannisen yöt toistuvat samanlaisina. Hän on taas Lina Heydrich, Reinhardin vaimo, jolla on aina aikaa kuunnella miehensä harjoittelua puhetta varten. Paitsi että Reinhard on kuollut Prahassa vuonna 1942, nyt eletään vuotta 1984 Fehmarin saarella Pohjois-Saksassa. Kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut menneistä ajoista, paitsi Erich Richter -niminen, keltaisia ruusuja tuova älykäs toimittaja, joka haluaa kuulla Linan elämäntarinan. Minä en tunne syyllisyyttä mistään. En absoluuttisesti mistään. Syytä olisi.

Terhi Rannelan romaani Frau tarkastelee natsipyövelinä tunnetun Reinhard Heydrichin vaimoa Linaa ja tämän kautta myös vallanhimoa sekä toisen maailmansodan järkyttäviä tapahtumia, jotka eivät ole koskaan jättäneet Eurooppaa rauhaan - eivätkä saakaan jättää.

Kauniskantinen Frau on tiivis romaani laajoista teemoista. Lina Manninen-Heydrichin (os. von Osten) elämä on yksi, toki keskeisin, juoniaihio moneen suuntaan kulkevassa tarinassa, jossa Operaatio Anthropoidina tunnettu Heydrichin salamurhahanke käynnistää tapahtumien verkoston, jonka kokijoiksi Rannela kirjoittaa paitsi Linan, myös fiktiiviset hahmot, kuten Prahan liepeillä sijaitsevassa Lidicen kylässä asuvan Marta-tytön perheineen, attentaattipaikalta pakenevan Jarekin sekä raitiovaunussa räjähdyksen kokevan Franz Vargan.

Mitään katumattoman, mutta menneisyytensä vangiksi jäävän Linan Rannela kuvaa toisaalta teräksenvahvana, toisaalta kuolemansairaana vanhuksena, joka kattaa pöytään parhaimmat kuppinsa. Lina kokee olevansa uhri, hän on periksiantamaton, hän on toisinajattelija, eikä nykyaika hyväksy ajattelijoita. Miten kiinnostavaa, puistattavaa - ja oudolla tavalla haurasta.

Monipuolinen kokonaisuus on tarkastelee tapahtumia ajallisten kerrostumien kautta. Rannela kirjoittaa kiinnostavasti. Toisaalta hän kertoo kaikesta kuin raportoiden, toisaalta hän pysähtyy yksityiskohtiin: Martan pitämiin pieniin asioihin, kuten kipittävään oravaan; Franz Vargan ajattelemaan perunavelliin; Linan pohdintaan muistoista merenpohjan kalmistona. Rannela ei tuhlaa sanoja, mutta kertoo paljon. Kuvaukset etenkin Lidicen kylän tapahtumista puristavat sydänalaa.

Toinen maailmansota ja sen tapahtumat ovat kiinnostaneet minua jo kauan, kuten monia, monia muitakin. Tiedän että tuoreeltaan lukemisen jälkeen on vaikea ennustaa, millaisen jäljen luettu jättää, mitä ajattelen kirjasta vaikkapa puolen vuoden kuluttua. Juuri nyt Frau synnyttää nälän tarkastella lisää Heydrichin ja tämän lähipiirin elämää sekä kaikki niitä hirvittäviä toimenpiteitä, joita Heydrichien aika- tai valtakausi jätti jälkeensä.  

Rannelan romaani on samalla kertaa vähäeleinen ja väkevä, sekä koko ajan mieltä askarruttava.

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja

Julia Savtchenko: Salainen sienikirja. Professori funguksen kadonneet muistiinpanot
Kustantaja: Karisto 2014
Arvostelukappale
Kotimainen lasten fiktiivinen tietokirja

Polkukynsikäs voi olla kulkijalle verraton apu tai kohtalokas huijari. Onnenpolkukynsikäs ilmestyy reitiltään eksyneelle ja näyttää oikean tien. Turmanpolkukynsikäs taas johdattaa kulkijan surman suuhun, ellei tämä pidä varaansa ja jätä petollista opasta huomioimatta.

Lukijalla on käsissään kirja, joka on koottu fragmenteista: turkoosista matkalaukusta löytyneistä muistiinpanoista ja matkapäiväkirjoista, hapertuneille papereille kirjoitetuista merkinnöistä. Merkinnät on kirjoittanut mytomykolgian eli mytologisen sienitieteen professori Cornelius Fungus, joka 1900-luvun alusta aina 1950-luvulle kiersi ympäri maailmaa etsimässä todisteita mytologisista sienistä apunaan pienikokoinen ja lentotaitoinen rouva Rimosa. Kiinnostavin päiväkirjoista on tietenkin "Salainen".

Näin kertoo Julia Savtchenko, joka on koonnut ja kuvittanut Salaisen sienikirjan. Professori funguksen kadonneet muistiinpanot. Lukijalla on käsissään salaperäinen ja hieman koreakin kuvakirja, lapsille suunnattu fiktiivinen tietokirja.

Savtchenkon kirja on monella tapaa hauska ja jännittävä: fiktiivisenä tietokirjana se leikittelee oikeiden sienikirjojen tekstilajilla ja kuvastolla. Teoksessa kuvaillaan satusienten ulkonäkö, levinneisyys ja käyttäarvo. Sieniä onkin monenlaisia. On avuliaita, kuten onnenpolkukynsikäs, joka avustaa pois Loputtoman syksyn metsästä. On liikuttavia, kuten pörrövalmuska, uskollinen seuralainen erityisesti ujoille lapsille. Lentävä kikatuskuukunen saa nauramaan, yhdellä mustepisarallaan tappava kalmanmustesieni on ehkä kaikkein arvoituksellisin, siitä kun ei ole ollenkaan aiempia varmoja havaintoja.

Kuvakirjana Salainen sienikirja on (miltei) satukirja, jonka kuvitus mukailee keskieurooppalaisella ja brittiläisellä keijukais- ja tonttukirjojen perinteellä. Kuvat ovat taidokkaasti ja kauniisti toteutettuja. Ne ovat värikylläisiä, mutteivät hyppää silmille, hauskoja, oivaltavia ja sopivasti omaperäisiä ja tuttuja. Tämänkin lastenkirjan luin tietenkin omien lasteni kanssa ja he kumpikin pitivät etenkin kirjan kuvituksesta. 

Kahdeksanvuotias esikoiseni innostui kirjan myötä tekemään omia fiktiivisiä sienitutkimuksiaan yhdessä luokkakaverinsa kanssa. Tytöt poimivat lähimetsästä tatteja ja haperoita, tutkivat niitä suurennuslasilla ja kuvasivat kännykällä tutkimuksistaan "salaisen sienivideon", jonka lopputekstit he kirjoittivat katuliiduilla etupihan asfalttiin. Yksi hyvän lastenkirjan merkki onkin se, että teos innostaa lapsia soveltamaan lukemaansa jollain tapaa: piirtämään keijukaisia, haluamaan itselleen Hermionen taikataitoja - tai leikkimään salaisia sienitutkijoita.

Salainen sienikirja on kertakaikkisen mainio tuttavuus, joka kiehtoo monenlaisia lukijoita ja lumonnee aikuisiakin. Jäin kaipaamaan vain hieman kerronnallisempaa otetta. Olisi ollut hauskaa kuulla hieman enemmän itse professori Fungusista ja rouva Rimosasta, mutta  mutta näinkin kirja viehättää, naurattaa ja kalmamustesienen kohdalla pelottaa (sopivasti!) ja surettaakin. Ja niin sen kuuluu mennäkin, että fiktiivisessä tietokirjassa tarinat ovat siellä, missä sienetkin. Savtchenkon kirja opettaa, miten kaikkea voi katsoa uudella tavalla, jokaista käpyä ja jokaista kääpää.

Mila Teräs: Harmaat enkelit

Mila Teräs: Harmaat enkelit
Kustantaja: Karisto 2014
Kansi: Kirsti Maula
Sivuja: 219
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Ruoka liittää sukupolvet ketjuun. Kukin on vuorollaan syöttäjä, ja muut avaavat suutaan, lapset sekä vanhukset.
- Syö vielä vähän, kehotan.
Ja kun isoäiti avaa suunsa, minusta tuntuu siltä kuin vihdoin puhuisimme asioista, jotka ovat aina olleet olemassa mutta joista olemme tähän asti vaienneet.

Istanbuliin avioliiton vuoksi kotitunut Teresa palaa Suomeen yhdessä pienen Selma-tyttärensä kanssa. Syynä paluuseen on kuolemaa tekevän isoäiti Helvin kunnon huononeminen. Teresa haluaa olla lähellä isoäitiään ja pohtia samalla omia juuriaan ja juurettomuuttaan. Äidin vanha reseptikirja palauttaa Teresan paitsi lapsuuteen, myös moniin kipeisiin muistoihin, joissa edesmenneellä äidillä on paikkansa. Ruokamuistot kuljettavat myös hoitokodissa lepäävän Helvin mieleen: sotavuodet, lottana toimiminen, surut ja ilot vievät Helvin vuosikymmenten taakse.

Ruoka ja rakkaus, kipupisteet ja sukupolvien ketju ovat lastenkirjailijanakin tunnetun Mila Teräksen Harmaiden enkeleiden keskeisaihiot. Teresan ja Helvin kummankin muistoissa ja nykyisyydessä on ristiriitaisuuksia, joista ei suvussa ole puhuttu, mutta jotka täytyy käydä läpi.

Totean heti, että Teräs luo kauniita kielikuvia ja saa hyvin tunnelmasta kiinni. Kaiken keskiössä ovat ihmissuhteet, joiden välittäjänä ruoka niin usein toimii. Teräksen romaanissa on hapanleipää, kalakeittoa ja mannerheiminkakkua - sekä muistoja turkkilaisesta ruuasta, cusuk-makkarasta ja vuohenjuustoneliöistä. Ihmisiään Teräs kuvailee lempeästi ja näkee heidät arvokkaina; esimerkiksi hoitokodin päiväsalissa on laiha vanha nainen, pelkkää pakkasen puremaa omenanlihaa. Mutta kuinka oudolla tavalla kauniita vanhukset ovat! Ja millainen onkaan äidin ja tyttären suhde. Se ei ole ristiriidaton, luonnollisesti kahden kulttuurin välissä elävillä Teresalla ja Selmalla on vaikeuksia sopeutua niin Turkkiin kuin Suomeenkin. Teresa tietenkin väsyy, vaikka Selma on hänen ainokaisensa: tätä lasta minä rakastan enemmän kuin mitään muuta, enkä silti osaa elää hänen kanssaan. Paikoin ihmiskuvaus muuttuu kliseiseksi, kuten Teresan ystävän Mirjamin kohdalla. Tietenkin täydellisyyttä tavoitteleva kantoliinaileva luomuäiti on se, joka ennemmin tai myöhemmin hermostuu.

Harmaissa enkeleissä on paljon hyvää, mutta se jää kuitenkin keskiverroksi. Se ei eroa monista muista sukupolviromaaneista muuten kuin hienojen Turkki-kuvaustensa osalta - onhan näitä nimittäin nähty, kertomuksia suvuista, joissa moni asia kasvaa vinoon, joissa on kuolevia vanhuksia ja asioita, joista vaietaan. Ja vaikka Teräs hallitsee sanat ja taitaa tunnelman, ei Harmaiden enkelien kerronnallinen kaari jaksa kunnolla kantaa, väliin jää liikaakin ilmaa ja sanahelinää. Silti Teräksen romaani on ihan hyvä ja naisyleisöä puhutteleva, sillä varmasti lähes jokaisella on kosketuspintaa niin eri sukupolviin kuin ruokamuistoihin ja äitiyden tai tyttäryyden kipukohtiin. Harmaat enkelit saakin muistelemaan oman suvun vaiheita, pohtimaan omien isoäitien ja äitien elämää, oman lapsuuden ruokia, mummolan tuvassa leivottua ruisleipää ja rieskaa, äidin tekemää pullaa ja mansikkapiirakkaa. Tässä on ehdottomasti yksi romaanin vahvuuksista.

Vaikka omaksi suosikikseni Teräksen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani ei noussut, toivon Teräksen jatkavan kirjoittamista aikuisyleisöllekin. Sen verran hyvää ihmiskuvausta ja kaunista kieltä teos sisältää. Harmaat enkelit on romaani siitä, miten sukupolvien ketju pysyy katkeamattomana, mutta kuinka edellisten sukupolvien taakkaa ei ole pakko siirtää seuraaville.

-

Myös Karoliina ja Jonna ovat lukeneet romaanin. Olen Karoliinan kanssaan samaa mieltä, että Harmaissa enkeleissä parasta ovat kieli ja tunnelma.

Enna Airik: Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa
Kustantaja: Karisto 2012
Kuvitus: Enna Airik
Kotimainen satukirja, klassishenkinen kuvakirja
Sivuja: 32

Rakas haavekirjani
Tämä on tarina tytöstä, joka oli hyvin sairas. Mutta eräänä päivänä tyttö sai ihmeellisen lahjan, joka vei hänet toiseen maailmaan. Siellä oli aurinkoinen kesäpäivä, sillä sellaisina päivinä parannutaan kaikista taudeista. Tyttö istui lehmuksen alla ja ihaili joutsenia ja nautti auringon lämmöstä, sillä ennen häntä oli aina palellut. Mäen päällä loisti valkoinen kartano kuin suunnaton helmi. Ja yksi kartanon huoneista oli tytön ikioma.

Aana pani kirjan sivuun. Hänen päätään oli alkanut särkeä. Hän sulki silmänsä ja kuiskasi:
- Rakas kirja, anna minun päästä Haavemaahan.

Koleana ja pimeänä marraskuun päivänä Aana-tyttö makaa kuumeisena sängyssään. Hän on maannyt siellä jo kauan eivätkä kivut tahdo millään hellittää. Vanhempansa menettänyt Aana asuu Oili-tätinsä luona. Täti hoitaa Aanaa ja kantaa syvää huolta tytön voinnista. Eräänä päivä Aana saa lahjaksi päiväkirjan, jonka oivaltaa olevan aivan ainutlaatuinen. Kirja on kuin taikakirja, sillä kaikki se, minkä Aana kansien väliin kirjoittaa, muuttuu oikeaksi ja eläväksi. Oikeaksi ja eläväksi muuttuu myös Aanan Haavemaa, jossa on aina kesä ja jossa kaikki on niin viehättävää. Ja mikä tärkeintä, enää ei ole kipuja, vaan Aana on terve ja voimakas! Mutta miksi Oili-täti on silti koko ajan niin huolissaan? Miksi Aanan valkea otsa kehkuu aina vain kuumempana ja kuumempana?

Enna Airik -taiteilijanimeä käyttävän Hanna Immosen kuvakirja Haavemaa (2012) on kaunis ja riipaiseva satu sairaasta tytöstä, mielikuvituksen lennosta, isän ja äidin kaipuusta sekä kaikista niistä asioista, joita tyttölapsi saattaa toivoa: koiranpennuista, lelukaupasta, mansikkakääretortusta ja kutsuista sekä parhaasta ystävästä. Kirja käsittelee vaikeita teemoja monitasoisesti toisaalta ihanaa satua kuljettaen, toisaalta sairauden ja menetysten aihioita käsitellen.

Airik kirjoittaa pääosin sujuvasti. Vaikka tarina kertoo sairaasta orpotytöstä, ei kerronta ole kuin aavistuksen imelää. Se on pikemminkin vanhanaikaista - tai ajatonta. Haavemaa voisi varsin hyvin olla 1920-luvulla kirjoitettu satu, mutta se sopii hyvin nykyaikanakin kirjoitetuksi ja kerrotuksi. Itse asiassa kirja melkein virkistää erilaisuudellaan nimenomaan nykykontekstissa, jossa lastenkirjoissa kuvaillaan yleisimmin (ihanan)sotkuista arkielämää tai sitten fantasiasiipien sävyttämää lennokasta menoa. Airikin käyttämät kielikuvat ovat pikkutyttöjen - tai runotyttöäitien - maailamasta. Hän kirjoittaa juhlapuvusta, jonka tylli kahisee kuin meren vaahto ja kuumeisen Aanan mielessä jostain kuuluu tähtien helinää. Kerrontaa vaivaa pieni toisteisuus, esimerkiksi kartanon helmimäisyys mainitaan useamman kerran. Tämä ei tietenkään ole suuri puute, kun ottaa huomioon sen, että kyse on lastenkirjasta, jossa toisto voi käydä tyylikeinosta. Mutta koska kieli on pääosin rikasta ja kuvailevaa, hypähtävät muutamat eri sivuilla käytetyt, keskenään tismalleen samat kielikuvat väistämättä silmään.

Haavemaan teemat ovat vakavia, koska niissä käsitellään muun muassa kuolemaa, sairautta ja yksinäisyyttäkin. Nämä teemat ovat siinä määrin suuria, että kehoitan kirjaa lapsilleen lukevien varaavan aikaa keskusteluun vielä lukemisen jälkeen. Ainakin meillä syksyllä ekaluokalle menevä tyttö koki surua lukemisen aikana, vaikkei sadun symboliikka vielä ihan täysin avautunut hänelle samalla tavalla kuin aikuislukijalle.

Tarinan monitasoisuutta kuvastaa - kirjaimellisesti - parhaiten Airikin kuvitus. Kirjan jokaisella aukeamalla on suuri värikuva, joka kertoo Aanan unelmaisesta elämästä Haavemaassa. Tekstisivun alalaidassa kulkee toinen tarina: se, joka itse sadussa kerrotaan rivien välissä. Mustavalkokuvitus näyttää kirjan reaalimaailman, Oili-tädin huolen ja apteekkireissut, Aanan sairasvuoteen ja tietenkin tärkeän päiväkirjan. Tämä ratkaisu on onnistunut, kaunis ja kirjassa sanoin kerrotun tarinan tukijana oivallinen. Mitä Airikin kuvitusjälkeen tulee, niin se on yksinkertaisesti upeaa. Airik on taiteen maisteri, minkä vuoksi hän tuntee varmastikin hyvin taidehistoriaa ja kantaa sekä tietoisesti että kunnioittaen klassisten kuvittajien, kuten kotimaisten Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin tai ruotsalaisen Elsa Beskown tyyliä. Kuvat on rauhallisia, kauniita, selkeitä ja silti yksityiskohdissaan rikkaita. Satukirjojen kohdalla pidän (myös) tästä suloisesta ja sadun lumoa kantavasta tyylistä, ja toivon että Airik julkaisee jatkossakin kuvakirjoja.

Haavemaa on varmastikin kaunein tänä vuonna lukemani lastenkirja. Se on myös ehdottomasti surullisin.

****

Sanna Eeva: Olot

Sanna Eeva: Olot
Kustantaja: Karisto 2012
Kannen kuva: Marjukka Vainio; Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
Kotimainen romaani
Sivuja: 238

Minä olen lakannut kuvittelemasta, että voin säädellä. Olen luullut valitsevani mutta ei täällä tehdä valintoja, täällä meitä vievät olot ja harhaluulot. Täällä toimitaan vaistoin varassa.

Emilia on koulutyttö, joka tykkää makkarakeitosta, punaisesta - ei pinkistä - sekä rakastaa hihoista rispaantunutta oksennuksenhajuista paitaansa, koska se yllä tulee turvallinen olo. Hänen äitinsä Ellu on Nainen isolla N-kirjaimella. Ellulla on tärkeä työ, korkeat korot, Volvo, rakastaja ja aviomies. Ellun äiti Elsa asuu maalla Veikko-kissansa kanssa ja leipoo piirakkaa pakastimeen sunnuntaivieraiden varalle, hänen pakastimessaan odottaa monta sunnuntaita. Vaikka kolmen sukupolven naiset, tai Emilia toki on vasta pikkutyttö, ovat samaa verta, heitä erottavia asioita on enemmän kuin heitä yhdistäviä. He kaikki ovat enemmän tai vähemmän kadoksissa niin nykypäivässään kuin menneisyydessään, suhteessaan tulevaan kuin ennen kaikkea itseensä. Kuinka monella tavalla ja minne kaikkialle ihmisen voi sulkea ja mikä ihmismieltä ohjaa tilanteissa, jolloin hallinta katoaa eikä huuto pääse karkaamaan ulos?

Kariston syys(!)kauden ensimmäinen romaani, nyt toukokuussa julkaistava Olot (2012) on vuonna 1986 syntyneen Sanna Eevan toinen aikuisten romaani. Eevan kirjailijakuva on kiinnostava: hänen esikoisteoksensa, nuortenromaani On luvattu leudompaa sijoittui toiseksi Tiina 2006-kirjoituskilpailussa ja hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa Maamorsian ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Kaiken lisäksi Eeva työskentelee sanataideopettajana. Kariston syksyn 2012 uutisissa Olot-romaania kuvaillaan tiheän kerronnan mestariteokseksi. Lähtökohdat kirjan lukemiseen olivat siis vähintäänkin houkuttelevat.

Muun ajan olen oma itseni.
Olen ajatusten vyyhti, välillä kirkas ja selkeä, välillä harmaa, hidastunut, kattilaan unohtuneen kaurapuurontahmea. Kun olen itseni oma, ajattelen kaikkia niitä asioita, joita ei muiden läsnäollessa saa ajatella. Kuljeskelen, löydän tontiltamme paikkoja, joihin tahdon istahtaa, haistelen loppukesän imelää, runsasta tuoksua, kuuntelen tuulen mukana kantautuvaa traktorin pörinää.

Olot on niitä kirjoja, joita voi todellakin kutsua tunnelmaltaan tiheäksi. Latautunut ja merkityksiä täynnä oleva kertomus vuorottelee Emilian, Ellun ja Elsan kertojanäänten mukaan luku luvulta intensiivisesti ja napakasti. Kirjan kieli on kaunista, muttei maalailevaa. Eeva hallitsee lauseet sekä merkitykset rivien välissä: miten Ellun hyvä mies Jarkko asettelee sämpylän lautaselle niin kuin ei olisi oikeasti aseteltukaan tai miksi muurahaisten hampaanjäljet jäävät pakaroihin.  Kaikista kehuistani huolimatta olin kuitenkin luovuttaa aivan ensisivuilla: Lempielokuva on Aladdin, koska Aladdinin vaimo on kaunis, luonnehtii pieni Emilia mieltymyksiään. On toki mahdollista, ettei Emilia muista Aladdinin ihastuksen nimeä, mutta tiedän pikkutyttöjen olevan hyvin tarkkoja etenkin suosikkielokuviensa ja prinsessojen kohdalla, minkä vuoksi kaiken pilkunviilaamisen uhallakin sanon, että kyllä Emilia olisi varmaan kuitenkin ajatellut, että koska Jasmine on kaunis. No, tämä huomautukseni oli toki vain sellainen pieni sivujuonne, joka kertoo oman lukukokemukseni subjektiivisuudesta, mutta en vakuuttunut kirjan alusta.

Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, sillä Olot on kokonaisuudessaan varsin hyvä romaani. Se pureutuu synkeisiin teemoihinsa, joita en romaanin yllätyksellisyyden vuoksi erittele tässä enempää, vahvasti. Eeva osaa kirjoittaa tavalla, joka pitää otteessaan. Hän myös rakentaa henkilöhahmonsa uskottaviksi: Emiliaa käy sääliksi, Elsa tuntuu kiinnostavimmalta ja Ellu ehkä tarkoituksellakin vieraimmalta, pinnaltaan kovalta, mutta pohjimmiltaan pelottavan ailahtelevaiselta naiselta.

Vaikka Eeva kirjoittaa taitavasti, on Oloissa jotain aiemmin tuttua. Temaattisesti kirja tuo mieleeni toisaalta Essi Tammimaan Paljain käsin, toisaalta Marisha Rasi-Koskisen Katariinan. Olojen naiset eivät kuitenkaan ole lähtöisin samanlaisestä epäonnen ketjusta kuin Tammimaan romaanihenkilöt eikä kirjassa ole sellaista arvoituksellisuutta tai samanlaisia sosiaalihuollon kysymyksiä kuin Katariinassa. Silti Elsan, Ellun ja Emilian välillä on samanlaisia keskinäisen ymmärtämättömyyden kuiluja ja tunnelmia kuin mainitsemissani romaaneissa, kirjaa lukiessa kokee jonkinlaista tuttuutta. Pidän sukupolviromaaneista, mutta viime vuosina niitä on ilmestynyt siinä määrin runsain mitoin, että hyväkin romaani vaatisi jotain lisää erottuakseen. Oloissa tätä jotain onneksi vielä on, mutta vielä muutamaa uutta kolmen sukupolven naistarinaa en välttämättä kaipaa luettavakseni ainakaan heti. Eeva kuitenkin käsittelee vaiettuja, suorastaan hurjia asioita niin kipeästi, että asiat kääntyvät ylösalaisin samaan tapaan kuin kirjalle hyvin sopivassa kansikuvassa.

Olot on kirja äideistä ja tyttäristä sekä niistä asioista, joita ihmisten omat olot ja harhaluulot saavat aikaan. Elsan, Ellun ja Emilian tarina ei ole mikään hyvää mieltä tuottava romaani luettavaksi äitienpäivän alla, mutta se saa pohtimaan äitiyden ja tyttäryyden ulottuvuuksia yllättävällä, suorastaan sivaltavalla tavalla. Jään mielenkiinnolla seuraamaan Eevan kirjailijanuraa, sillä hän on selvästi lahjakas kirjoittaja.

***½

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan
Kustantaja: Karisto 2012
Alkuteos: Boven ist het stil 2006
Suomentanut: Antero Helasvuo
Kansi: Saana Nyqvist
Ulkomainen romaani, Alankomaat
Sivuja: 323

Olen vienyt isän yläkertaan. Pantuani hänet tuoliin istumaan hajotin vuoteen osiin. Hän kyyhötti tuolissa kuin muutamia minuutteja sitten syntynyt vasikka, jota ei vielä oltu nuoltu puhtaaksi, pää hervottomasti retkahtaen ja katse kohdistumatta mihinkään. Vedin sängystä pois peitteet, lakanat ja sijauspatjan, asetin patjan ja pohjalaudat seinää vasten ja irrotin päädyt laudoista. Yritin hengittää mahdollisimman paljon suun kautta. Yläkerran huoneen - minun huoneeni - olin jo tyhjentänyt.
"Mitä sinä teet?" isä kysyi.
"Sinä muutat nyt", minä sanoin.

On aika, tuumaa keski-iän ylittänyt Helmer. Hän on jo vuosia elänyt kahdestaan iäkkään isänsä kanssa ja koettanut olla isälleen se poika, joka hänen vuosikymmeniä sitten edesmennyt kaksoisveljensä onnistui olemaan. Perheen patriarkkana ja despoottina näyttäytynyt isä on raihnainen ja tekee hiljaista kuolemaa, mikä mahdollistaa Helmerin päätösvallan karjatilalla. Hän myy muutaman lampaan, ostaa Tanskan kartan - Tanskassa on tilaa - sekä muuttaa isänsä ja tämän tavarat yläkertaan. Moni muukin rutiini muuttuu, kun Helmer saa eräänä päivänä kirjeen menneisyydestä ja haluaa sen seurauksena nähdä, millaiset silmät sen lähettäneellä Rietillä, kuolleen veljen morsiamella, on nyt.

Hollantilaisen Gerrand Bakkerin nyt suomennettu esikoisromaani Isä muuttaa yläkertaan (2006) käsittelee monia niitä kysymyksiä, joita ikuisesti vanhempiaan varten elänyt ihminen voi mielessään käydä: mistä kaikesta vuosien saatossa on pitänyt luopua, mitä on saanut tilalle? Voiko keski-iän ylittäneenä toteuttaa omia unelmiaan ja mitä niistä tuumaa miltei seniilistä käyvä, mutta yllättävän älykäs isä? Onko ihmisen mahdollista kasvaa uudeksi?

Menen makaamaan uudelle sängylle. Olen levoton, kehossani on sama olo kuin sinä päivänä kun näin sen parven erilaisia lintuja, ja lampaani tuijottivat minua kuin palomiesten ryhmä. Nukkumisesta ei tule mitään, päässäni pyörii  kaikenlaista, mikään ei pysy. Maalaustyöt olohuoneessa ja makuuhuoneessa, pajujen leikkuu, Jarno Koper Tanskassa, vanhan maitokuskin hautajaiset, kirjava varis saarnissa. Uuden sängyn osto, sängyn jossa nyt makaan, ja senhän pitäisi saattaa minut unen päästä kiinni, mutta levottomuus on liian suurta.
Kirje Rietilta.

Isä muuttaa yläkertaan alkaa verkkaisesti, moni asia kirjassa tuntuu mietteliäältä toiminnalta. On peräkammarin aikamiespoika, tämän iäkäs isä, hiljainen karjatila kera lehmien ja muutaman aasin, käsisaha sekä ajoittain vierailevat naapurit, joista elämäniloinen Ada poikineen yrittää kasvattaa alueen kauneinta puutarhaa. Tunnelma on maalainen, maanläheinen ja hidas. Vaikka Bakker kuvaa Helmerin mielenliikkeitä hyvin, minun oli aluksi vaikea päästä sisälle tarinan verkkaiseen rytmiin. Jotain kiehtovaa Bakkerin kerronnassa kuitenkin oli, koska jatkoin eteenpäin ja totuin verkkaiseen oloon. Ensimmäisen seitsemänkymmenen sivun jälkeen sekä romaanin juoni että sen henkilöiden väliset jännitteet muuttuvat ja teos osoittaa sellaista intensiivisyyttä, jota on pakko lukea suorastaan ahmien.

Bakker kirjoittaa kauniisti, mutta paikoin (etenkin ruumillisuudessaan) realistisesti. Pidän hänen tavastaan kertoa ensin auringon kultaamista kanavarannoista sekä eläimen turkin pehmeydestä ja sitten ikääntyvän miehen niljakkaasta ihosta Helmerin pestessä isäänsä. Välillä minä-kertojana toimiva Helmer kirota rätkäyttää kunnon maalaismiehen tapaan, toisinaan pysähtyy tunnelmoimaan luonnon kiertokulkua. Helmerin äiti sekä sinänsä valovoimainen Ada ovat Helmerin mielestä rumia, luonto, Tanskan kartta sekä Riet kauniita. Pelkkä kauneus riittää viehättäjäksi useissa pienoisromaaneissa, mutta liki kolmesataasivuisessa tekstissä se tukahduttaisi alleen. Nyt Bakkerin realistisen ja tunnelmoivan välisessä maastossa liikkuva teksti onkin ilmavaa ja toimivaa eikä se esineellistä ihmisiä eikä eläimiä, vaikka niiden ulkoista olemusta luonnehtiikin. Bakkerin kieli on romaanin vahvuus ja jossain määrin myös sen heikkous. Se on erittäin hidastempoista. Voi olla, että puhumisen kulttuuriin tottuneena itäsuomalaisena vierastastan luonnostanikin teoksia, joissa kaikki repliikit tuntuvat äärimmäisen harkituilta, ihmiset varovaisilta. Hollannin hidas maaseutuelämä sisältää monia samoja elementtejä kuin kotimaiset maaseutukuvaukset, mutta paikoin vieläkin verkkaisemmin.

Silti sanon, että Isä muuttaa yläkertaan on lukemisen arvoinen kirja, jos arvostaa arkista kuvausta ja vaitonaisen takaa löytyviä merkityksiä sekä menneisyydestä kumpuavia oman elämän kipupisteitä ja tulevaisuuteen kurottavia varovaisia unelmia. Hidas tunnelmakin kääntyy lopulta voitoksi, sillä romaani jättää rauhoittuneen olon ja rauhallista pintaa vasten Helmerin tarinan sisältävät yllätykset tuntuvat erityisen vivahteikkailta. Romaanin lievetekstissä Bakkeria verrataan norjalaiseen Anne B. Radgeen sekä yhdysvaltalaiseen Annie Proulxiin. Radgea en ole (vielä) lukenut, mutta Proulxista pidän kovasti. Bakker on liian eurooppalainen ollakseen karujen syrjäseutujen kuvaaja ja hän on Proulxia lempeämpi, vaikka kuvaakin maaseudun väkeä hieman samanlaisella vinoudella. Antero Helasvuo on tehnyt upeaa työtä romaanin suomennoksen kanssa. Hollantia osaamattomana en toki yritäkään lukea alkukielistä versiota, mutta Helasvuon käännöksessä Helmerin koko elämä välittyy todentuntuisena ja kirjan maailma kaikin tavoin uskottavana.

Bakkerin romaani on osa Kariston Lupaus-sarjaa, jossa julkaistaan ansiokkaita ulkomaisia esikoisromaaneja. Sarjan kirjana verkkainen, mutta vahva ja kaunis Isä muuttaa yläkertaan lunastaa lupauksensa.

***½