Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2013
Alkuteos: The Keep 2006
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 346
Yhdysvaltalainen romaani

Dannylle ajatus katoamisesta sillä tavoin oli pahempaa kuin kuolema. Jos sitä oli kuollut, okei. Sen sijaan elossa oleminen, mutta näkymättömissä, saavuttamattomissa, löydyttömättömissä - se oli kuin hänen ennen vanhaan näkemissään painajaisissa, joissa hän ei kyennyt liikkumaan, joissa hän oli kuin kuollut, mutta silti näki ja kuuli kaiken, mitä oli tekeillä. Ajatellssaan näitä juttuja Danny tajusi, että Howard sanoi jotain tärkeää. Hän tiesi sen siitä, että sanat tulivat hänen serkkunsa suusta kuin ne olisivat murtautuneet vapaiksi. --

Danny on sukunsa hulivilipoika, sitä sun tätä elämässään kokeillut mies, joka osin rahanpuutettaan, osin ehkä sulaa uteliaisuuttaan matkustaa jonnekin Itä-Eurooppaan auttamaan serkkuaan Howardia vanhan linnan restauroinnissa. Howard oli lapsena nynny ja erilainen kuin muu sukunsa, mutta nyt hän on muuttunut. Hän on kuin kokonaan toinen mies; hän on vauras perheenisä ja bisnesmies, jolla on linnassa mukanaan perhe sekä kokonainen joukko hänelle uskollisia työntekijöitä, jatko-opiskelijoita. Linnan vanhin ja vahvin osa on sydäntorni, joka kuvastaa Howardille menneisyyden ja nykyisyyden jatkumoa. Dannylle sydäntorni on pelottava ja kiehtova. Torniin on linnoittautunut liki satavuotias paronitar von Ausblinker, joka valvoo omaa tonttiaan hyvin tarkkaan. Serkusten lapsuudentraumat, paikat nykymaailmassa, suhde perheeseen ja todellisuuteen sekoittuvat samalla, kun sydäntorni tulee tutummaksi. Kaikesta tästä kertoo vankilan kirjoitusterapiaryhmään osallistuva Ray.

Jennifer Eganin Sydäntorni on melkoinen romaani. Se yhdistelee goottityylisen kauhuromaanin aineksia miltei tajunnanvirtaiseen nykyromaaniin ja edelleen dekkarimaisista piirteistä kertomukseen sukulaisuudesta ja menneisyyden traumoista. Sydäntorni on samalla kertaa kokeellinen ja realistinen, jännärimäinen ja kerronnan rajoja venyttävä.

Howard: Mykistävä näky, vai mitä, Danny? Mutta minä olen tässä ja linna tuossa. En löydä sisään. Enkä tiedä, mistä vitusta sitä etsisin.
Mistä tiedät, onko sitä edes olemassa?
Howard kääntyi katsomaan häntä. Tunnen sen. Täällä. Hän iski nyrkillä vatsaana sellaisella voimallam että Danny olisi vastaavasta iskusta heittänyt laattaa. Se - en edes tiedä mitä etsin. Se voi olla kartta. Vihje. Avain. Tai ehkä se ei ole mitään konkreettista. Voi se olla ajatuskin.

Takakannessa kirjaa markkinoidaan - Keltaisen kirjaston korkealle profiilille hieman hassusti, mutta tämä huomioni koskee toki vain omaa lehtien arvottamistani - Elle-lehden arviosta nostetulla lainauksella Sydäntorni on paikka, jossa Kafka, Calvino ja Poe kohtaavat. Aivan totta, löysin paljon varsinkin Kafkan ja Poen vaikutteita. Sydäntornissa on kauhuaineksia, vaikkei kirja kauhugenreä olekaan, ja kaikkein eniten kerronnassa on muistumia Kafkan tyylistä: Eganin kerronta kulkee kuin reiteiltaan mennyt juna tai nytkähtelevä, nyrjähtänyt kello: se tempaisee mukaansa ja koukuttaa, mutta jokainen koukku tarjoaa yllätyksen, näkökulmamuutoksen tai unen, toden ja surrealismin sekoittumista. Lukija hämääntyy monta kertaa: mistä kaikesta onkaan kyse? Onko sydäntorni viimeinen puolustuslinja ja turvapaikka vai jotain ihan muuta? Entä hämääntyvätkö päähenkilötkin?

Nytkähtelevä, hyvällä tavalla omituinen, kerronnan imua kantava ja omintakeinen. Sydäntorni on hieno romaani, joka on helpolla tavalla vaativa. Se on vaativa, koska se ei noudata kaikkein perinteisimmän kerronnan kaavaa ja koska se yllättävää lukijansa tuon tuostakin. Egan pitää lukijansa hereillä. Tärkeintä kuitenkin on se, että Sydäntornia on ilo - siis helppo - lukea. Kirja pitää otteessaan ja kaikkien näkökulma- ja tilannevaihdosten keskelläkin se on lopulta tarinakeskeinen romaani.

Vaikka ihastuin Eganin romaaniin, en saanut siltä aivan sitä, mitä lähdin hakemaan. Romaanin rakenteen vuoksi sen henkilöihin oli ensiksikin vaikea mieltyä. En kaipaa miellyttäviä tai ihastuttavia romaanihenkilöitä, mutta haluan mielelläni lukea tarinaa sellaisesta, johon voi kiintyä ja kiinnittyvä. Nyt näin ei käynyt, vaikka Sydäntornin ihmisten tarina pitikin otteessaan. Toiseksi kirja olisi voinut olla paikoin vähemmän kikkaileva ja enemmän tunnelmaansa kasvattava, mutta olen tyytyväinen näinkin. Moitteeni ovat pieniä, romaani on kerrassaan mainio.

Olen kuullut sanottavan, että Aika suuri hämäys on Sydäntornia parempi. Vaikutuin Sydäntornista, joten odotukseni Eganin myöhäisempää - joskin aiemmin suomennettua - tuotantoa kohtaan ovat suuret. Vaikken lumoutunut Sydäntornista ihan niin paljon kuin toivoin, ihastuin Eganin kerrontatapaan suuresti. Sydäntorni on ihan omanlaisensa romaani. Suosittelen sitä kaikille sopivasti nyrjähtäneiden tarinoiden ystäville.

****

Lukekaa myös, mitä Minna, Minna ja Arja ovat kirjasta pitäneet. Bang! Bang! Bang!

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Anne B. Radge: Berliininpoppelit
Kustantaja: Tammi 2007 (pokkaripainos 2009)
Alkuteos: Berlinerpoplene 2004
Suomennos: Tarja Teva
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 294
Norjalainen romaani

Tiskipöydällä oli leikkuulauta - veitsi oli jäänyt leivänmurujen ja kuivuneiden hillonrippeiden piirtämien tummien läikkien päälle - ja leipä muovipussissa, jota oli käytetty niin monta kertaa että taitoskohdat olivat kuluneet valkoisiksi. Telineessä pesualtaan vieressä roikkui pyykkipojassa kaksi muovipussia ja siniruudullinen keittiöpyyhe. Hän vilkaisi ulos ikkunasta, ja miehet kantoivat edelleen säkkejä. Hän pysähtyi kuuntelemaan ääniä, mutta yläkerrasta ei kuulunut mitään.

Neshovin suvun kolme veljestä elävät omaa elämäänsä: Margido on säntillinen ja puritaaninen hautausurakoitsija, Tor nukkavieru sikatilallinen ja Erlend Kööpenhaminassa asuva somistaja, joka elää parisuhteessa miehen kanssa. Elämä ja ajan kuluminen ovat heittäneet veljekset erilleen, edes melko lähekkäin asuvat Margido ja Tor eivät ole tavanneet vuosiin. Kun veljesten äiti vaipuu koomaan, kokoontuvat miehet yhteen. Paikalle saapuu myös Torunn, Torin aikuinen tytär, josta vain harva on tiennyt. Kaiken lisäksi veljesten isä asuu edelleen sikatilalla, mutta jostain syystä pysyttelee vain omassa huoneessaan, syrjässä ja hiljaa.

Anne B. Radgen Trondheimin seudulle ja hieman Kööpenhaminaankin sijoittuva Berliininpoppelit on ollut blogeissa paljon esitelty kirja. Romaani aloittaa kokonaisen trilogian, jonka jatko-osat Erakkoravut ja Vihreät niityt ovat nekin olleet suosittuja. Itse luin kirjan vasta nyt, kun se sattumalta osui käsiini eräässä poistokirjahyllyssä. Voin sanoa, että jo oli aikakin!

Päivänpaiste. Trondheimiläiset eivät antaneet periksi. Mutta siinä oli myös jotain niin herttaista, jotain niin viatonta, että hänen täytyi hymyillä. Tämän kaupungin asukkaat eivät pihtailleet, sillä jos he pitivät jotakin kauniina, he antoivat mieltymyksensä näkyä nimissä. Aivan kuin hotelli Royal Garden.

Ihastuin nimittäin kirjaan suuresti: ihastuin norjalaiseen maisemaan, osaan kirjan ihmisistä, henkilöiden viallisuuteen ja siksi jonkinlaiseen fiktiiviseen aitouteen, kööpenhaminalaiseen joulunalustunnelmaan ja Radgen kotoisaan tapaan kertoa kaikesta. Ihastuin myös kirjan sarkastiseen huumoriin - niin kaupunkilaiset kuin maalaiset, yhtä lailla norjalaiset kuin tanskalaiset  ovat hieman hassuja - sekä siihen, että Radge osaa kirjoittaa traagisista asioista vailla ilmelyyttä.

Radge kirjoittaa sujuvasti. Hän luo henkilönsä muutamin sanoin: on esimerkiksi helppo kuvitella Tor likaisessa toppatakissaan ja puukengissään porsaitaan silittelemässä ja emakoilleen juttelemassa. Tai suosikkihahmoni Erlend, joka on Kööpenhaminassa homppeli, Trondgeimissa hintti ja Bysenetissä miestenmies, yhdessä kattokassimaisen paksun Matrix-takista haaveilevan Krummensa kanssa Strögetille kävelemään. Tanskalaisten ja norjalaisten eroja Ragde kuvailee niin ikään osuvasti: Tanskassa ei ole lunta, mutta kaikkialla leijailee aikuisten luoma lapsenomainen joulutunnelma, Norjassa taas elämä on maalaisempaa, osin ankarampaakin, vaikka - kuten lainaus Royal Garden -hotellista osoittaa - myös näyttämisenhaluista. Kaiken keskiössä on kuitenkin Neshovin perhe: kaikki ne asiat, jotka ovat olleet piilossa vuosikymmeniä. Neshovin suku on Erlendia lukuun ottamatta oikeita poloisia: vaikka kerronta on arkista, askarruttaa lukijoita kysymys siitä, miksi asiat ovat menneet ainakin osin pois tolaltaan. Miksi mahtitilasta on tullut sotkuinen, minkä vuoksi veljeksetkään eivät ole pitäneet yhteyttä vuosikausiin ja kuinka Torunn kokee kaiken.

Berliininpoppelit on joulukirja, jossa ihmiset ovat liian monen vuoden ajan unohtaneet viedä joulupuuroa tontuille latoon. Jos olisin tiennyt kirjan vuodenaikasidonnaisuudesta, olisin varmaan säästellyt sitä marraskuulle. Nyt luin romaanin keskellä kauneinta kevätkesää ja pääsin silti kirjan tunnelmaan täydellisesti. Se kertoo osaltaan Radgen kirjan onnistumisesta. Sen tunnelma on liki täydellinen: nukkavieru, osin ahdistavakin, mutta silti ihmisuskoinen ja lämmin.

Berliininpoppelit on periaatteessa tuikitavallinen hyvä lukuromaani, mutta jotain rakastettavaa - samalla kertaa tuttua ja vierasta - kirjassa on. Se on kuin saksalaisten seudulle istuttamat puut, edelleen hengissä napapiirillä. Juurtuivat sinne, missä saksalaisten täytyi antaa periksi.
.
****½

Berliniinpoppeleista on kirjoitettu paljon. Suosittelen muun muassa Minnan, Leenan ja Liisan ihastuneita mietteitä sekä koko trilogiasta kirjoittaneen Suketuksen hieman erilaista mielipidettä.

Reetta Niemelä & Salla Savolainen: Tikkumäen koirat

Reetta Niemelä (teksti) & Salla Savolainen (kuvitus): Tikkumäen koirat
Otava 2013
Sivuja: 36
Kotimainen lasten kuvatietokirja

Pentu ryntäsi tutustumaan lapsiin. Miina ja Mika selittivät, että pieni pentu oli ystävällinen kaikille. Minna neuvoi, miten pennun kanssa kannatti leikkiä. Lapset kyykistyivät pennun vierelle ja paijasivat sitä aina, kun se malttoi olla rauhassa heidän lähellään. Jos se hyppeli heidän päälleen, he olivat kuin eivät olisi huomanneetkaan. Mutta torua pikkuista ei saanut.

Tikkumäen maatilalle tulee uusi koiranpentu. Luultavasti dalmatialaista, suursnautseria ja saksanpaimenkoiraa sisältävä sekarotuinen Hippa tulee kasvamaan tallikoiraksi, jollainen Tikkumäen vanha Toppekin on. Tikkumäen ponikerholaiset Iiris, Riina ja Riku pääsevät katsomaan pentua ja ihastuvat oitis. Koiranpennusta huolehtiminen, sen leikittäminen, kouluttaminen ja ruokkiminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Tarvitaan paljon kärsivällisyyttä, rakkautta, kynsienleikkuuta, ruokaa ja uusiin asioihin tutustumista ennen kuin Hippa on valmis tallikoiraksi.

Reetta Niemelän kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Tikkumäen koirat vie tekijäkaksikon edellisestä kirjasta, Tikkumäen tallista, tuttujen ihmisten pariin. Edeltäjänsä tavoin Tikkumäen koirat on lapsille suunnattu tietokirja. Tällä kertaa pääosassa ovat koirat, ennen kaikkea pentukoiran koulutus.

Tikkumäen koirat on kirja, jossa kuvitus tukee kirjan sisältöä niin hyvin, että se on erottamaton osa "tarinaa". Kun Hippa pissaa keittiön lattialle, siivoaa tallin isäntä Mika pissaläikkää talouspaperilla. Kun Hipan turkkia harjataan, näkyvät kuvassa konkreettiset harjausotteet ja sivulla olevissa pikkukuvissa joukko erilaisia harjoja, trimmaussakset sekä kokonainen valikoima muita hoitotarvikkeita. Koirapuistoissa Hippa kohtaa monenlaisia karvakuonoja, kuvat kertovat niin lapsi- kuin aikuislukijoille, miltä näyttävät muun muassa leikkivä, harmistunut, puolustautuva ja rento koira. Salla Savolaisen kuvitus on kauttaaltaan onnistunutta ja eloisaa, kuten esimerkiksi Vesta-Linnea-kirjoista olen oppinut.

Jos Savolaisen kuvitus on eloisaa, niin Niemelän teksti on hauskaa ja tietopainotteista luettavaa. Edellisessä kappaleessa panin tarina-sanan lainausmerkkeihin, sillä Niemelän teksti on nimenomaan kerronnallista tietokirjallisuutta, eikä sadun- tai lastenromaanin kaltainen tarina, mitä aikoinani odotin Tikkumäen tallilta. Nyt tiesin jo kirjaa esikoiseni kanssa lukiessani, että tiedossa oli hyvä tietokirja eikä satu. Toki kaikkeen kirjallisuuteen, kaikkein tietopainotteisimpaankin, sisältyy aina annos kerronnallisuutta. Tikkumäen koirissakin kuvaillaan monia hauskoja sattumuksia, mutta pohjimmiltaan kyse on koiranhoito-oppaasta. Ainoa asia, johon olisin kaivannut parempaa pohjustusta, on kirjan henkilöhahmojen esittely. Tikkumäen tallia tuntemattomilla kestää varmasti herkisen oivaltaa, ketä Miina, Mika ja lapset ovat. Itsekin muistin hetken aikaa väärin, että Miina ja Mika ovat (joidenkin) lasten vanhemmat. Henkilöiden väliset mahdolliset sisaruus- ja kaverisuhteet kiinnostavat yleensä lapsilukijoitakin, on aina hauska tietää, miksi lapsiporukka hoitaa samaa koiraa.

Hyvä niin. Tikkumäen koirat on upea kirja kaikille koirista kiinnostuneille lapsille ja aikuisille. Muille kirja ei varmastikaan anna kovinkaan paljon, mutta melkein kaikki lapset pitävät eläimistä, joten teos saavuttanee laajan yleisön. Omassa, kroonisesti koirakuumeilevassa, perheessäni kirja oli täysosuma toisin kuin jo mainitsemani Tikkumäen talli. Tämä johtuu siitä, ettei meillä kukaan harrasta ratsastusta eikä kenelläkään meillä riittänyt kiinnostusta yksityiskohtaisiin tallijuttuihin - hevosten ystäville Tikkumäen talli lie yhtä suuri hitti kuin tämä koirista kertova kirja meille oli.

Koirakuumeilu jatkuu meillä edelleenkin, mutta tyydymme pitämään vieraanamme ihanaa hoitokoiraa. Onneksi hyllyssä on nyt tämä Niemelän ja Savolaisen mainio teos, jonka avulla voi aina uudelleen ja uudellen kerrata, miten koiran kanssa ollaan ja mitä kaikkea ihmeellistä pentukoiran elämään mahtuu.

****

Seitsenvuotias kommentoi kirjaa pienen kateuden hengessä: Noo, mä annan sille neljä tähteä. Ei kun, viis. Tai sittenkin neljä. Kun ne koirat on niin ihania, mutta en tykännyt lapsista. Miks ne saa oman hoitokoiran ja mä en?

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Marjaana Virta. Valokuva: Harri Hinkka
Sivuja: 339
Kotimainen romaani

Se ei ole mikään tavallinen sade. Ei äkillinen kuuro, joka tuossa tuokiossa täyttää pihoille unohtuneen astiat ja ämpärit ja jonka jälkeen aurinko tulee esiin ja asfaltti höyryää. Se ei ole myöskään hidas ja pitkä sateinen jakso, joka saa betonista valetut kanavat tulvimaan, tukkii sadevesiviemärit ja lopulta nostaa autot kellumaan avuttomina kuin epälukuisen joukon hylättyjä leikkikaluja.
Oikeastaan se ei ole sade ollenkaan.

Harvassa kirjassa on niin täydelliset alkusanat kuin Marisha Rasi-Koskisen Valheissa. Monesta tarinasta koostuva romaani lähtee liikkeelle epätoivoisen oloisesta automatkasta. Eletään aikaa, jolloin lapsia otetaan huostaan tai suorastaan varastetaan. Eräs äiti näyttää hakeneen omansa takaisin ja kertoo ajomatkan aikana tarinaansa moottoritien poskesta löytyneelle takapenkkiläiselle. Vai kenelle hän tarinaa kertookaan? Ja mitä tarinaa, kenen tarinaa? Valheissa yksi tarina johtaa toiseen, joka vie taas uuden kertomuksen, ehkä uusien valheiden äärelle.

Rasi-Koskisen esikoisromaani Katariina (2011) kiehtoi minua arvoituksellisuudellaan ja hiotuilla lauseillaan, mutta jonkinlainen kosketuspinta kirjasta jäi puuttumaan. Sen vuoksi tartuin Rasi-Koskisen toiseen romaanin, Valheisiin, suurella innolla, kuitenkin varovaisesti odottaen.

Kunpa muistaisin.
Tai sittenkin,
Kunpa en muistaisi.


Valheiden kohdalla odotukseni palkittiin - osin.

Rakastan kirjoja, joissa sataa ja Valheissa totta vie sataa. Jo alkusanojen pysyvä, ainainen sade kietoo kirjan oudoon, valuvaan ja odottavaan, mutta silti koko ajan liikkeesä olevaan tunnelmaan.  Rasi-Koskinen hallitsee lauseet. Hän kirjoittaa niin kauniisti ja täyteläisesti, etten jäänyt kielen osalta kaipaamaan mitään. Rasi-Koskinen kirjoittaa lyhesti silloin, kun muutama sana riittää. Hän kasvattaa tunnelmaa juuri sopivasti lisätäkseen lukijan odotushorisonttia: mitä tapahtuu, kun tavaratalon turvaportit alkavat hälyttää, millä tavoin aika on ryvettänyt muistot, kuinka hapan jogurtti pulputtaa vaimeasti ohimoon osuneen iskun jälkeen, ja miten voi olla paljon muita paikkoja ja paljon muita ihmisiä. Valheiden jokaisen tarinan tunnelma on kohdillaan, ja tarinoiden - vai onko kyse sittenkin yhdestä ja samasta tarinasta, siinäpä arvoitus! - kertojien äänet vaihtelevat kiitettävästi. Sokeaksi mainittu mummo, teini-ikäinen koululainen ja Nataliena kulkeva tyttö kaikki ovat oman tarinansa keskiössä, lukiessaan alkaa miltei hengittää heidän tahtiinsa. Tämä lisää Valheiden tunnelman vahvuutta. Teos on nimensä mukaisesti joukko valheita - tai joukko arvoituksia.

Pidän arvoituksellisuudesta ja ihastuin lähes kaikkiin Valheiden kertomuksiin, Fatal errorin olisin ehkä jättänyt pois, vaikka se kuvaakin nuoruutta hapuilevasti ja julmastikin. Valheissa arvoituksista ja arvoituksellisuudesta tulee miltei itsetarkoituksellista eikä lopulta juuri mikään ratkea. Tästä hieman ärsyynnyinkin, sillä olisin kaivannut jonkinlaisen selkeämmän selityksen sille, miksi eri kertomukset ketjuuntuivat. Se, että ne ketjuuntuvat on toki koko kirjan juju, ja ketjuuntumisen tuoma syklisyys tekee kirjasta romaanin. Mutta miksi ketjuuntuminen juuri niille tarinoille, jotka kirjassa mukana ovat? Valheiden vuoksi? Lukijan hämäämiseksi? Henkilöiden salaperäisyyden säilyttämiseksi? Tunnelman vuoksi? Alkaako kaikki sama ja vanha uudestaan, vai onko kyse jostain ihkauudesta? Kuten huomaatte, Rasi-Koskisen romaani jätti minuun enemmän kysymyksiä kuin kaipaamiani vastauksia enkä tiedä, pidänkö siitä vaiko en. Rasi-Koskisen tavasta kirjoittaa pidän.

Valheet on kokonaisuudessaan suuri arvoitus. Sen toisiinsa kietoutuvat tarinat ovat kiehtovia. Niitä jokaista lukee enemmän kuin mielellään ja niiden henkilöiden yksinäisyys on puhuttelevaa. Surumielinen tunnelma ei ole lohduton, sillä uudet alut eivät koskaan lopu. Luulen, että tulen palaamaan joskus kirjaan ääreen, koska haluan tietää, tarjoavatko saman romaanin erilaiset tarinat vastauksia toisilleen. Haluan tietää, kattaako romaanin syklinen kierto myös lopusta alkuun.

****

Valheita on luettu paljon. Lukekaa vaikkapa Hannan, Liisan, Marian, Sannan, Mari A:n ja Katrin arviot.

P.S. Teen nyt pikkuhiljaa paluuta blogimaailmaan. Kirjablogikirja on melkein valmis, ehkäpä näytän kirjan kannenkin täällä nyt tulevalla viikolla!

Joonas Konstig: Totuus naisista

Joonas Konstig: Totuus naisista
Kustantaja: Gummerus 2012
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 348
Kotimainen romaani

Tapani oli tähän ikään mennessä nähnyt riittävästi maailmaa tietääkseen, ettei täällä niin kamalan monta ihmeellistä asiaa lopulta ollutkaan, paitsi yksi, se suurin ja kulunein ja silti, siksi, kaikkein tosin ihmeellinen asia: kuinka aika kuluu niin nopeasti ja sitten sitä ei enää ole, ja kuinka sitä tyttöä, jolle joulupukin näyttelijä oli hymyillyt partansa takaa - näyttelijä, sillä se hymy ei ollut osa esitystä - sitä tyttöä ei enää ollut. Nyt sen tilalla oli tuo nuori nainen, josta oli äkkiä tullut hänelle niin vieras.

Espoolaisella Proteteus Plasticin talousjohtajalla Tapani Koskikarilla on huolia, vaikka kaappi on täynnä laadukkaita pukuja, rivitaloasunto hyvällä alueella ja kaunis Tiina-vaimo on kasvatustieteen tohtori. Tapanin esikoistytär Ronja on Tori Amosta (jee!) kuunteleva maailmanparantaja, jonka  Facebook-kuvaa koristaa jostain syystä Pikku Kakkosen logo. Kuopus Roosa käy lukiota, on vanhojen päivän aika ja Roosa tuntuu olevan ihastunut turkkilaistaustaiseen Micoon, joka on kuin toisesta maailmasta. Micon osallisuus Roosan elämässä on suistaa Tapanin raiteiltaan. Voiko omaa lastaan suojella tarpeeksi? Tarvitseeko häntä suojella?

Joonas Konstigin Totuus naisista pureutuu vanhemmuuden vaikeuteen, toisistaan kaukana olevien sukupolvien koko ajan kasvavaan kuiluun, yritykseen ymmärtää sitä maailmaa, jota ei enää voi tavoittaa sekä myös oikeanlaisten solmioiden valintaan. Vaikka omaa lastaan rakastaa varauksetta, niin lasten ystävien kohdalla raja voi tulla vastaan.

Olethan sinä hyvä minun tytölleni?
Missä maailmassa ja kuka ihminen voisi käyttää tällaisen repliikin? Se tuntui yhtä aikaa ensimmäiseltä ja vihonviimeiseltä repliikiltä mitä tässä voi sanoa.
Minä olen vaihtanut sen vaipat.

Konstig kirjoittaa hyvin. Totuus naisista on niitä kirjoja, joista en muuttaisi juuri lausettakaan. Kieli on paikoin kaunista ja miltei viipyilevää. Konstig pysähtyy Tapanin silmin pohtimaan pukujen villalaatujen eroja ja viinien ja väkijuomien tuomaa nautintoa. Kaikki on miltei ironiaan saakka keskiluokkaista ja niin espoolaista. Roosan maailman kuvauksessa kieli sen sijaan on tyystin päinvastaista. Vallan ottaa lukiolaisten dialogi, jossa ollaa jossain fakin Suomenojalla ja muijal alkaa nousta kusi päähän. Tiedättehän? No ä-lä! Totuus naisista on samaan aikaan erittäin porvarillinen perhekuvaus, kierroksiaan hurjaksi lisäävä tarina toisaalta sukupolvieroista ja isän huolesta, toisaalta teinien raadollisesta maailmasta ja kolmanneksi toisesta - kumpi se sitten ikinä onkaan - sukupuolesta, joka pysyy mysteerinä, vaikka asuu samassa talossa.

Kierrokset käyvät kovilla, miltei uskomattomassa, ja silti kirja on koko ajan tosi. Totuus naisista ei selviä, eikä varmasti totuus miehistäkään, mutta keski-iän ylittäneen miehen ajatusmaailmaa ja teini-ikäisten maailmaa Konstig kuvaa hyvin. Hän osaa luoda elämänmakuista perhedynamiikkaa ja pitää lukijan otteessaan. Tällaisia kirjoja haluan lukea, vaikka minunkin on myönnettävä, että Roosan ja tämän ystävien toimet vaikuttavat enemmän yläkoulu- kuin lukioikäisten menolta.

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että Konstig haluaa kirjoittaa tarinaa, joka kolhii ja hoitaa lukijaansa. Sitä Totuus naisista todellakin tekee. Roosan ja koululaisten maailman kuvaus miltei pelottaa: millaista on sitten, kun omat lapseni ovat isoja? Micon tarinassa on hätkähdyttäviä piirteitä ja Tapani on koko ajan hieman hukassa marmoroituine pihveineen ja oxford-kenkineen. Kolhuja tulee niin kirjan henkilöille kuin lukijallekin. Teoksen sen sijaan loppu hoitaa. Se suorastaan keinuttaa - ja muistuttaa siitä, että elämä on, mitä on. Näillä mennään!

4,5/5

Totuuteen naisista ovat tutustuneet myös Minna, Leena Lumi, Amma, Maria, Arja, Suketus, Kirjakirppu, Mari A ja Erja. Huh, onpa ollut luettu kirja - ja ansaitusti!

Stephen Fry: Koppava kloppi

Stephen Fry: Koppava kloppi. Muistelma
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: Moab Is My Washpot 1997
Suomennos: Titia Schuurman
Kansi: Anders Carpelan (kuva Greer Studios)
Sivuja: 392
Brittiläinen omaelämäkerta

"Älä enää valehtele minulle, Fry. Olet surkea valehtelija".
Enkä ole, ajattelin itsekseni. Minä olen loistava valehtelija. Niin loistava, että valehtelen silloinkin, kun ei ole minkäänlaista mahdollisuutta, että minua uskottaisiin. Se on valehtelua valehtelemisen vuoksi, ei pelkästään jonkin typerän päämäärän saavuttamiseksi. Se on todellista valehtelua.

Kaikkihan tietävät Stephen Fryn? Jeevesin, sivistyneen Amerikan-matkaajan, kielitieteen popularisoijan ja omaa maanis-depressiivisyyttään avanneen brittinäyttelijän? Sen, joka puhuu cambridgeläisellä aksentilla ja näyttää samaan niin tyylikkäältä ja kuitenkin boheemilta?

Koppava kloppi on mielestäni tavattoman hurmaavan Stephen Fryn omaelämäkerran ensimmäinen osa. Siinä Fry kertoo lapsuudestaan, perheestään, kouluvuosistaan ja opiskeluaikojensa alusta, kirjan ajallinen kaari päättyy Fryn ollessa noin parikymppinen. Usein herraskaisen kuvan itsestään välittävän Fryn teinivuodet ovat kaukana hyväkäytöksisen mallioppilaan toiminnasta: hän varastelee ja valehtelee, pinnaa koulusta ja loukkaa tahallaan lähimmäistensa tunteita. Kaiken taustalla kulkee kuitenkin herkän ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen rakkaudenkaipuu. 1960- ja 70-lukujen koululaismaailmassa homoseksuaalisen identiteettinsä oivaltanut Fry ei koskaan tunne kuuluvansa muiden joukkoon.Vaikkei Fry ole koskaan täysin sisäpiiriläinen omassa kouluyhteisössään, ei hän ole mikään säälittävä reppanakaan. Hän on kaikkea muuta! Koppava kloppi osoittaa - toki muistelmien myötä ajallisen etäisyyden turvin - kuinka Fry katsoo kaikkea ironisesti ja itseään piiskaten.

Tiesinkö minä todella, oikein todella?
Kyllä, hyvä lukijam minä tiesin. Vannon että tiesin.
Sinä hetkenä, kun nostin katseeni jalkakäytävästä ja vilkaisin tien poikki, näin miten yksi tietä ylittävistä Redwoodin pojista katsoin toiseen suuntaan ikään kuin tarkastaakseen, että sieltä ei ollut tulossa liikennettä. Ja sillä hetkellä, ennen kuin hänen kasvonsa tulivat näkyviin, se tapahtui. Maailma muuttui.

Fryn hurmaa niin muistelmiensa suurilla linjoilla kuin lukuisilla pikkuseikoillakin. Suurista linjoista suurin on tietenkin Fry itse. Hän osaa olla samaan aikaan kulturelli, sivistynyt ja alhainen. Hän rakastaa Keatsin runoja ja pelaa shakkia Hugh Laurien kanssa, mutta toisaalta hän runkkaa ja kulkee kaveriensa kanssa kullit stondiksessa, hän varastaa ja kiroilee. Hän myöntää olleensa täysi mulkku. Hän pohtii Faustin ja Kristuksen kamppailua ihmisyksilössä, vaikkei varmaan usko kumpaankaan. Hän on armoton ennen kaikkea itselleen jopa siinä määrin, että lukijaakin alkaa piinata. Mutta nyt ei voi sanoa, että vähempikin riittäisi, sillä se ei olisi tarpeeksi. Fryn kohdalla paljon on todellakin enemmän. Ja ne pikkuseikat sitten! Eräs hänen lempielokuvistaan on sama kuin minulla: River Phoenixin ja Christine Lahden tähdittämä Elämänä pakotie! Teini-ikäinen Fry on hulluna P. G. Wodehouseen, joten on tietenkin hauskaa kuinka hän aikuisena kirjaansa kirjoittaessaan tietää roolittaneensa Jeevesiä, muttei tietenkään osaa aavistaa asiaa teini-ikäisenä. Ja niin edelleen.

Välillä Fry uppoaa omiin muistoihinsa niin, että lukija miltei unohtuu. Samoin käy pienien luentomaisten pohdintojen kanssa. Kun Fry esimerkiksi käy terve(ys)-sanan etymologiaa läpi, että alkaa lukijaa melkein haukottaa. Pitkäpiimäisyyden vaara vaanii koko ajan, mutta toisaalta sekin sopii muistelmien perienglantilaiseen tunnelmaan etenkin, kun mitään ei kohtaa ei lukea vain silmäillen. Nimittäin Fry taatusti iskee terävyydellään mitä yllättävimmissä kohdissa.

Koppavan klopin suomentaja Titia Schuurman on onnistunut erinomaisesti. Hänen käännöksensä tuottaa suomeksi niin brittiläisen luokkayhteiskunnan kieltä, yksityiskoulujen ja arvostettujen korkeakoulujen puhetapaa, kuin räävittömyyksiäkin. Ennen kaikkea käännöksestä välittyy sellainen koppavuuden (!) ja sydämellisyyden vuorottelu, joka on tuttu Stephen Fryn televiosta tutusta habituksestakin. On kuin todella kuulisi Fryn muistelevan kaikkea ääneen. Teoksen puoliväliin sijoitettu viehättävä kuvaliite tukee kokonaisuutta.

Koppava kloppi vahvistaa sitä mielikuvaa, joka monilla Stephen Frysta on. Hän on herkkä ja ahdistuva, omapäinen ja brittiläisellä tavalla rietas, suuri tarinankertoja ja aina niin itseironinen. Koppavan klopin lukeminen oli hienoisesta pitkäpiimäisyydestään huolimatta suuri ilo, mutta koska Fryn puheääni on luultavasti täydellisin mitä maailmasta löytyy, taidan nauttia seuraavasta Fryn kirjastani hänen itsensä lukemana äänikirjana.

4/5

Koppavasta klopista ovat kirjoittaneet myös Arja ja Maija, joka kuunteli kirjan juuri äänikirjana (olen kateellinen!).

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Kustantaja: Otava 2011
Kansi: Markus Pyörälä
Sivuja: 286
Kotimainen romaani

Olen matkalla kotiin, vaikka joskus vannoin etten palaa. 19-vuotiaana luulin karistaneeni Törmälän pölyt lopullisesti. Yliopppilaslakin alus oli täynnä uskoa tulevaan. Helsingissä oli kaikki mitä tarvitsin.
Miksi tartuin Turon tarjoukseen? En tiedä miksi. Hulluuttani tai tyhmyyttäni? Ei sentään. Kyllä se oli ahneutta. Niin se menee liike-elämässä. Harva on ahne syntyjään, mutta kun ahneudelle annetaan tilaisuus, niin siihen on pakko tarttua.

Helsingistä Törmälään on vain reilut kolmesataa kilometriä, mutta henkinen etäisyys on valtava. Vaneritehtaan varjosta on ollut hankala ponnistaa maailmalle lukuun ottamatta yhtä jääkiekkoilijaa sekä Sarajevon olympialaisissa vilahtanutta kyläläistä. Jo naapurikaupungin kauppaoppilaitokseen pääsy on merkinnyt tietä kohti parempaa elämää. Pasi Kaupin on onnistunut jättää Törmälä taakseen heti lukion jälkeen. Ekonomi ja Metsäjätti-yhtiön kehitysjohtaja palaa kuitenkin lapsuutensa maisemiin, sillä hän on työnantajansa asialla eikä asia ole pelkästään mukava, YT-neuvottelut uhkaavat tehdasta, josta Pasin oman lapsuudenkodin perhekin on leipänsä tienannut. Monet tutut kasvot, vanhat pelikaverit, Metallica-fanit ja myös koulukiusaajat ovat tehtaassa töissä. Lapsuudenystävästä Jannesta on tullut jo isoisä, kun taas Pasi vasta odottaa esikoistaan yhdessä suomenruotsalaisen Emilia-vaimonsa kanssa.

Kukaan ei pelaa enää Commodore 64:lla ja juopuneet isät ovat vaihtuneet juopuviksi pojiksi, mutta Miika Nousiaisen luomassa Törmälässä elämä kulkee kuin parin vuosikymmenen takaisia uomiaan. Metsäjätti (2011) kuvaa kaupunkilaisuuden ja pikkupaikkakuntalaisuuden eroja, ystävyyden säilymistä läpi vuosikymmenten sekä siitä rakennemuutoksesta, joka viime aikojenkin uutisoinnissa on ollut pelottavan tuttua. Pasin ja Jannen vuoroluvuin kertoma tarina vie mukanaan.

Käyn Stockmannin levyosastolta hakemassa kanta-asiakastarjouksessa olevan Metallican viimeisimmän levyn Death Magnetic. Ajatus Metallican levystä Stockan kanta-asiakkaille naurattaa. 80-luvulla saatanallista, nyt porvarillista.

Maailma on tosiaan muuttunut, kun Metallicaa voi ostaa kanta-asiakasalennuksella Helsingin hienoimmasta tavaratalosta ja ricottajuusto sekä pinjansiemenet tekevät ruoan kuin ruoan. Toisaalta mikään ei ole muuttunut, ihmiset ovat samanlaisia kuin ennenkin ja huonojen uutisten tuominen vanhoille ystäville koettelee miestä. Metsäjätti on ihailemani Miika Nousiaisen paras tähän mennessä julkaistu kirja, sillä se toisaalta pitää otteessaan suorastaan viihdyttävällä tavalla, toisaalta ja ennen kaikkea koskettaa ja kasvatta yhteiskunnallista tietoisuutta. Nousiaisen luoma maailma on sekä menneisyydessä että tässä hetkessä: nuorukaisten rännikiekko ja aikuisen miehen hätä kulkevat rinnakkain ja kaikki tuntuu niin todelliselta.

Osansa Metsäjätti-rakkauteeni lisää varmasti se, että olen syntynyt samana vuonna kuin Nousiainen. Lukiessani tavoitin ainakin osan 1980-lukulaisesta lapsuudestani ja nuoruudestani. Muistan esimerkiksi TDK:n kasettien eri mallien erot sekä sen, kuinka paljon kelaaminen kulutti korvalappustereoiden pattereita tai miten kukaan ei raaskinut soittaa kaukopuheluita ennen viittä. Muistan myös, kun Mauno Koivisto valittiin presidentiksi. Omalla Keskusta-voittoisella lapsuuteni kotipaikkakunnalla asetelma oli varmastikin Koivisto - Virolainen, mutta tunnistan hyvin lasten jakautumisen kahteen leiriin. Metsäjätin teollisuusvoittoisessa Törmälässä paperityöläiset jakautuvat Kivistön ja Koiviston kannattajiin ja se, kummalla puolella vanhemmat ovat, ratkaisee myös sen, kenen rinnalla lapset ovat lumisodassa. Yli 25 vuoden takaisen lumisodan vaikutukset näkyvät myös nykyhetkessä, kun Pasi saapuu tehtaalle herrojen edustajana Pasi T. Kauppina ja kuitenkin kivistöläisen, aikoinaan duunarina niin arvostetun Maunon poikana.

Nousiainen kirjoittaa samaan aikaan humoristisesti ja vakavasti, sujuvasti ja ilmeikkäästi.  Suru, pelko, turhautuminen ja  huoli vuorottelevan lämpimienkin muistojen kanssa. Nousiainen ymmärtää neuvottelupöydän eri puolilla istuvia: YT-neuvottelut ovat raskaat kaikille muille paitsi tarkoituksen nilkkimäiselle Turolle. Henkilöhahmot ovat näennäisen karikatyyrimäisiä, mutta jo mainitsemaani Turoa lukuun ottamatta jokainen on pintaansa enemmän. Metsäjätti on paitsi kuvaus irtisanomista ja pikkupaikan nurkkakuntaisuudesta, myös kertomus ystävyydestä, Pasista ja Jannesta. Heille toivoo kaikkea hyvää, sillä heidät Nousiainen on luonut niin oikeiksi, että voisin kuvitella Pasin tulevan vastaan Stockan herkussa ja Jannen lapsuuteni kotipaikkakunnan raitilla. Ehkä he tulevatkin.

Blogimaailmassa kaikki ovat lukeneet Metsäjätin. Jos joku ei ole vielä ehtinyt, niin lukekaa nyt ihmeessä! Hieno romaani!

4,5/5

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Kustantaja: Otava 2013
Kansi:
Sivuja: 269
Kotimainen romaani

Kun tapasin rakastettuni, oli hälyistä. Hän sanoi lähtevänsä kanssani mihin vain. Sanoin hänelle olevani hullun yksinäinen ja hullun tytär, ja ettei vieressäni kauhean moni mies ole pitkään viihtynyt. Hän lupasi jäädä, ja hän jäi.
"And you know she's half crazy,
but that's why you want to be there."

Fridan - Frida Henrietan, Henrin - elämän ihmisistä toiset menevät rikki lähtemällä, toiset jäämällä eikä hän itse tiedä kumpaan ryhmään kuuluu. Hänen isänsä Roger Raymond eli "Raimo", ennen niin Leonard Cohenin näköinen tiskijukka ja myyntimies, sittemmin nukkavieru ja juoppo, oli lähtijä. Äiti, kampaaja Kirsti, puolestaan on se, joka jää. Sama on toistunut aiemmin: Fridan isoisä Poju on lähtenyt monta kertaa, Pojun äiti Siri - o.s. Kurki, Klaus Kurjessa kasvanut - jäi aikoinaan niin, että hiuksetkin ovat harvenivat päästä. Nyt kolmekymppisen Fridan elämässä on Emil, hyvä kälviäläinen mies, ja Fridan pitäisi päättää, uskaltaako jäädä ja rakastaa vai ovatko edellisten sukupolvien lähtemiset luoneet hänetkin kulkijaksi.

Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät (2013) voitti Pentti Saarikoski -kirjoituskilvan. Syystä, voin sanoa heti tekstini aluksi. Ne jotka jäävät on romaani, jossa monen sukupolven tarinat kiertyvät orpouden tunteeseen, sen täyttämiseen ja tyhjentämiseen. Hernkillin suvun kulku vie 1920-luvun Helsingistä 1950-luvun Amerikkaan, muutaman vuosikymmenen takaiselle Vantaalle sekä nykyhetken Ranskaan ja edelleen Helsinkiin. Fridan elämässä soi Leonard Cohen I'm you Manista Take This Waltzin  ja sitä kautta isään, joka oli miltei ikuisesti poissa ja juuri siksi niin läsnä kaikessa:

Kolmas laulu on siis Lorcan runo, joka on puettu kuolevan valssiksi. Mitä siitä opin? Ajattelinko isäni tuoksi laulun kiertäjäksi, kyyniseksi ja nöyräksi runoilijaksi, joka antaisi kaiken naisen vuoksi ja jolla lopulta ei olisi muuta annettavaa kuin riutunut mielensä, vartalonsa ja muistikirjansa? Silloin kun isä kiersi maailmaa, hän ei ollut tuo sammaloitunut mies, jonka hihansuut olivat puistattavan likaiset.

Ne jotka jäävät on vahva devyytti. Harnon romaanista on vaikea löytää mitään heikkoa tai huonoa. Teos on monilta osin tyypillinen esikoisromaani: Sen henkilöt hakevat rakkaudessakin itseään, moni on hukassa ja kaikki on niin haikeaa, että pakahduttaa, mutta hyvällä tavalla. Koska tapanani kuitenkin on nostaa esille kaikkien kirjojen, niin erinomaisten kuin heikkojenkin, eri puolia, totean että Pojun Amerikan-seikkailujen kuvauksia voisi voinut karsia. Toinen toistaan seuraavien avioliittojen yksilöity kuvaus ei tuo mitään uutta romaaniin, joskin toki Pojun irrallisuus ja aina uusien ja uusien suhteiden toisteisuus antaa ainakin yhden selityksen Raimon koko elämänkululle. 

Harnon kerronnassa lähes kaikki tuntuukin olevan kohdillaan. Hän osaa punoa nuoren ihmisen elämän, menneen ja nykyisyyden yhteen melkein kuin Juha Itkonen konsanaan: Manhattan-sipsit ja Top Gun, Montpellierin lavastemaiset kadut sekä helsinkiläisen aamupäivän tunnit pimennysverhon takana mahtuvat kaikki samaan tarinaan. Hänen tekstinsä on samalla kertaa taideproosaa, muodon ja kielen kudelmaa, ja kuitenkin tarinansa puolesta luettavaa vangitsevuuteen saakka. Harnon lauseet ovat ihania: joskus erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnelliseksi, mutta kauheinta on,  kun vaadimme sitä lapsiltamme. Totta! Jotkut kohtaukset jäävät ehkä hieman irrallisiksi, mutta toisaalta kaikki lähtevät ja jäävät ihmisetkin ovat irrallisia - he ovat irrallaan toisistaan ja ympäröivästä maailmasta, kunnes suku, rakkaus tai sattuma sitoo heidät hetkeksi yhteen samalla tavalla kuin Leonard Cohenin sanat toimivat siteenä saavuttamattoman isän ja omaa paikkaansa hakevan tyttären välillä.

Ne jotka jäävät vakuutti ja vaikutti. Romaani sisältää melkein kaiken sen, mitä kaunokirjallisuudessa rakastan: hyvän tarinan - tai monta tarinaa -, kaunista kieltä, raikkautta ja rosoisutta sekä kuin kaiken hyvän päälle vielä erään suosikkilaulajani sanoitusten ympärille rakentuvat jännitteet. Tiedän, että on vaarallista julistaa vuoden parasta esikoista huhtikuun alussa, mutta veikkaan ja toivon Harnon kirjalle paljon palkintoehdokkuuksia. Ne jotka jäävät on kirja, jonka voisin (ainakin jonkin aikaa) panna joka yön tyynyn alle nukkumaan mennessäni.

4,5/5

Lukekaa myös Hannan ja Saran kirjoitukset kirjasta. Toivottavasti meidän kaikkien kolmen tekstit innostavat muitakin tarttumaan tähän hienoon romaaniin.

A.S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho

A.S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho
Kustantaja: Tammi 2013, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Ragnarok. The End of Gods 2011
Suomennos: Titia Schuurman
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 152
Englantilainen romaani

Voi olla, että lapsena ei vain pysty kuvittelemaan kaiken loppua. Vaikka maailmassa riehui sota, laiha lapsi pelkäsi loputonta ikävystymistä, sitä ettei tekisi mitään mielekästä, polkisi vain paikallaan päivän toisensa jälkeen, enemmän kuin hän pelkäsi kuolemaa tai kaiken loppua.

Pieni tyttö, Laiha lapsi, on yksi monista toisen maailmansodan aikana maaseudulle evakuoiduista englantilaislapsista. Rikinkatkuinen, harmaa teollisuuskaupunki jää taakse, kun Laiha lapsi saa kulkea arkisessa paratiisissa kevätesikoiden, saarnipuiden ja tuhatkaunojen maisemassa. Sota muuttaa maailmaa: naisille, esimerkiksi Laihan lapsen äidille, sallitaan älyllisiä työtehtäviä, kuten poikien opettaminen. Laihan lapsen isä on sodassa, maailmassa joka on olemassa vain kirjoissa. Laiha lapsi oppii varhain lukemaan ja tutustuu jykevään, vihreäkantiseen teokseen mieltä "Asgård ja jumalat". Tarinoiden sotivat jumalat tietävät päiviensä olevan luetut ja Ragnarök, jumalten tuho odottaa. Laiha lapsi tietää, että sama odottaa hänen isäänsäkin.

Riivauksen ja Lasten kirjan kaltaisten suurromaanien kirjoittajana tunnettu brittiläinen A.S. Byatt on teoksillaan osoittanut taitonsa linkittää korkeakirjallisuus ja kansantarinat ja sadut yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Skandinaavisten myyttien ympärille rakentuva Ragnarök (2011) on kooltaan pieni romaani, joka kertoo pienen tytön tunnoista ja peloista sekä siitä, onko viimeinen taistelu saavuttanut toisen maailmansodan aikaisen Euroopankin.

Baldur lähti, mutta ei palannut. Laiha lapsi lajitteli tuoreessa mielessään olennot, jotka lähtivät ja palasivat, ja olennot, jotka lähtivät eivätkä palanneet. Hänen liekehtivätukkainen isänsä lensi kuuman auringon alla Afrikassa, ja hän tiesi sielussaan, että isä ei palaisi. Hän tiesi sen osittain niiden asioiden vuoksi, jotka jätettiin niin selvästi sanomatta, kun perhe jouluna kohotti pienet lasit siideriä ja kilisti isän terveydeksi ja sille toivolle, että hän seuraavana jouluna palaisi.

Byattin teksti on sujuvaa ja kiehtovaa. Hän pääsee syvälle myyttien maailmaan toisaalta ihastellen niitä, toisaalta kyseenalaistaen niitä Laihan lapsen tapaan: on ilo ja mysteeri, että  Asgårdissa ja jumalissa kaikki kerrotaan useita kertoja eri järjestyksessä. Se hämmentää Laihaa lasta ja kentis lukijaakin. On mahdollista tuntea epätoivoa tietämättä tuntevansa sitä.

Perinteentutkimusta opiskelleena minun pitäisi olla hullaantunut siihen tapaan, jolla Byatt esittelee ja käsittelee pohjoismaisia myyttejä. Realisti minussa nautti eniten kuitenkin Laihan lapsen arkimaailman lyhyistä kuvauksista sekä "Englannin puutarhan" hehkuvan luonnon maalailusta. Byatt saa muutamalla sanalla kesän kukoistamaan virnoineen ja niityllä kulkemisineen, ja kuvailee toisaalta kuinka talvi kuihduttaa vihannekset kasvimaalle, valo on kirkasta ja kylmää ja ihmisten täytyy pysyä hengissä kevääseen saakka. On kuin Ragnarök saavuttaisi arjen juuri talvella. Myyttien maailman Byatt hallitsee täydellisesti, teksti toisaalta sivistää, toisaalta muistuttaa meitä kaikkia nykyajan ihmisiä siitä, kuinka perinneaines on kautta aikain auttanut jäsentämään ja selittämään ympäröivää maailmaa.

Laihan lapsen maailmassa myytit sekoittuvatkin arkeen lapsen omassa ajatusmaailmassa. Tämä on kirjan kantava idea ja samalla sen heikkous. Byattin kirja on tietenkin kaukana heikosta, niin hienosti hän kirjoittaa ja niin akateemisen vahvaa hänen kulttuurintuntemuksensa on, mutta kaunokirjana Ragnarökin ongelma on se, etteivät Laihan lapsen ja myyttien maailma kohtaa sillä tavoin kuin romaanissa voisi odottaa. Tytön mielikuvitus ja pohjoisen tarinat toki vertautuvat ja Byatt osaa yhdistää toisen maailmansodan aikaisen sodan sekä myyttejä sisältävien kertomusten tematiikan, mutta myyttien hyödyntäminen jää kuitenkin irralliseksi. Ne ovat omia tarinoitaan romaanin sisällä. Niiden tilalla voisi yhtä hyvin olla muita kertomuksia, satuja tai vaikka populaarikulttuurin tuotteita. Sidos Laihan tytön maailman ja Ragnarökin välillä toki on, mutta olisin toivonut sen olevan vielä vahvempi nimenomaan romaanin kerronnan tasolla.

Tällaisenaankin Byattin pieni romaani on hieno. Se on hyvin kirjoitettu, mielikuvitusta ruokkiva, sopivalla tavalla vaativa ja siten myös palkitseva romaani, joka ylittää proosan, tieteen ja kansantarujen rajat. Se, miten Ragnarökin myyttinen maailma ja Laihan lapsen todellisuus lopulta osuvat yksiin, jääkööt kirjan kansien väliin. Sen kuitenkin paljastan, että kirjan loppu on sellainen, jonka haluan kantaa mukanani pitkään. Romaanin päätteeksi kirjassa on vielä Byattin kirjoittama Ajatuksia myyteistä -essee.

4/5

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Pimeän kirjan viikko

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 363
Kotimainen jännitysromaani

Sam kurotti kädellään koneen näppäimistölle ja pysäytti videon. Ruudulle seisahtui kuva jaloista kesken liikkeen ja uhrista, joka oli tumma, eloton kasa harmaata pohjaa vasten.
Lia tuijotti tietokoneella näkyvää pysäytyskuvaa ja kääntyi katsomaan Samia. Nähdessään Samin ilmeen hän tajusi mitä tämä ajatteli.
Entä jos noita kuvia ole olekaan lavastettu?

Usean brittinuoren Youtube-tilille murtaudutaan ja palveluun ladataan minuuttikaupalla mustaa, äänetöntä videota. Se ahdistaa, on kuin joku koettaisi viestiä pahuutta. Ajan myötä tilalle tulee raakoja, kauhistuttavia videoita teoista, joita ei voi järjellä käsittää. Ja hieman myöhemmin homoravintoloiden läheisiltä kujilta löytyy ruumiita. Toisaalla suosikkijuontaja Craig Colea, mukavaa ja kilttiä miestä, syytetään ahdistelusta. Lontoo tuntuu kohisevan niin järkyttävistä videoista ja surmista kuin Colen tapauksestakin. Studion väen on aika tarttua toimeen. Suomalaissyntyinen graafikko Lia on osa maannaisensa Marin johtamaa joukkoa, joka ei arkaile liikkua harmaalla alueella pyrkiessään selvittämään rikokset, pyrkiessään kohti hyvää. Heitä vastassa on kuitenkin jotain todella pahaa, jotain sysipimeää.

Pekka Hiltusen esikoisdekkari Vilpittömästi sinun (2011) hurmasi minut pari kuukautta sitten ja ihastuin Liaan, Mariin sekä Studion muuhun väkeen, eleganttiin Maggieen, tietokonevelho-Ricoon, leppoisaan puoliruotsalaiseen Bergiin sekä sydän puhdasta kultaa täynnä olevaan ulkoisesti karskiin Paddyyn. Ihmeellinen joukkio ja heidän kykynsä ovat keskiössä Studio-sarjan toisessa trillerissä Sysipimeä (2012), jossa liikutaan niin homojen oikeuksien, mediamaailman varjopuolien kuin surunkin keskellä. Lia on tälläkin kertaa kirjan keskeishahmo, jonka kautta tapahtumat ja ihmiset valottuvat.

Hän pudotti viimeisen kuoren matkaan lähellä Primrose Hilliä. Punainen, pyöreä postilaatikkko nielaisi lähetyksen ääneti.
Kotiin oli muutama kilometri. Hän lisäsi vauhtia ja tunsi hengityksensä tihentyvän. Askel oli kevyt, se oli niin kevyt että oli kuin hän olisi noussut ilmaan. Kuin hengittäisi itseään eteenpäin hämärässä illassa.

Hiltunen osaa kirjoittaa samalla lempeästi ja hyytävän pelottavasti. Olen aina ollut heikkona kirjoihin, joissa liikutaan Englannissa. Lontoo on suosikkikaupunki, jonne matkustan taas ensi kesänä. Ei siis ihme, että olin suorastaan haltioissani lukiessani Bergin, Lian ja Gro-koiran kävelyista Lontoon viehättävillä kaduilla tai Lian kotikulmista Hampsteadissa. Kaupunki ei kuitenkaan ole vetävän kerronnan pääosassa, mutta antaa tarinalle oman mausteensa, omat lontoolaisen eleganssinsa. Muutamat seesteiset kaupunkikuvaukset auttavat myös kestämään sitä julmuutta, jolla kirjan rikokset on tehty. Kaikkialla vaanii pelko ja mukana on aimo annos suruakin. Kun ihmisestä tulee kaatuva puu ja kaikki on sortumassa, ei liikutukselta voi välttyä.

Vaikka koukutuin Hiltusen toiseenkin jännityskirjaan, en voinut olla paikoin turhautumatta toisaalta pieneen opettavaisuuteen ja toisaalta ajoittaiseen tyhjäkäyntiin. Etenkin romaanin alkupuolella Hiltunen selostaa studiolaisten roolit niin, että Vilpittömästi sinun -esikoisen lukenut bloggaaja alkaa haukotella. Toisaalta Sysipimeän voi lukea itsenäisenä kirjana ja silloin on tietenkin hyvä saada taustoitusta henkilökuvien syventämiseksi. Paikoin Hiltunen myös opettaa. Hän ei saarnaa, mutta lyhyesti luennoi lukijoilleen kirjoittaessaan tärkeää asiaa homoihin kohdistuneista rikoksista sekä taustoittaessaan LGBTI-järjestöä. Ehkä lukijoiden sivistykseen ja tasa-arvon tajuun olisi voinut luottaa hieman enemmän, mutta yhtä kaikki, pidän siitä, että dekkareihin voi ripotella tärkeitä asioita.

Ja kun Hiltunen pääsee vauhtiin, on tahti hengästyttävä ja otteessaan pitävä. Pienestä alkupuolen tyhjäkäynnistä huolimatta pääsin tarinan imuun heti alusta saakka. Kaiken lisäksi jotkut käänteet ovat niin juoneltaan kuin tunnelmaltaan siinä määrin pelottavia, että en kirjan lukemisen ollessa kesken olisi halunnut iltapimeällä lähteä viemään edes roskia ulos. Se osoittanee Sysipimeän onnistumisen trillerinä.

Hiltusen onnistuu luoda kiehtova ja omalaatuinen jännityksen maailma. Studion väki on tietenkin osin epäuskottava porukka ja kirjaan mahtuu jaarittelua, mutta romaanin teemat ovat tosia, tärkeitäkin. Sysipimeä kiehtoo, koukuttaa, pelottaa ja viihdyttää tavalla, joka kietoi minut pauloihinsa. Voiko jännityskirjalta (juuri) enempää toivoakaan?

****

Sara pääsi kirjan lumoihin, Booksy viihtyi, mutta pettyi silti hieman. Saran arviosta löytyy linkkejä muihinkin hienoihin blogiteksteihin.

P.S. Blogini "Pimeän kirjan viikko" päättyy nyt kevätpäiväntasauksen aattona. Viikko oli antoisa: kaksi hyvää romaania, yksi keskinkertainen lukuromaani sekä yksi mainio lastenkirja.

Tove Appelgren: Vesta-Linnea mieli mustana

Pimeän kirjan viikko
Tove Appelgren: Vesta-Linnea mieli mustana
Kustantaja: Tammi 2008
Alkuteos: Vesta-Linnéas svartaste tanke 2008
Suomennos: Tittamari Marttinen
Kuvitus: Salla Savolainen
Sivuja: 36
Kotimainen lasten kuvakirja

Vesta-Linnea kyllä tietää, ettei perheessä ole hänelle oikeastaan edes tilaa. Ei hänellä ainakaan ole suurta väliä.
"Toiset eivät varmaan edes kaipaisi minua, jos kuolisin", hän ajattelee ja tuntee kyynelten puskevan silmäluomisensa alta.
"He eivät varmaan edes itkisi minun hautajaisissani".

Vesta-Linnean perhe viettää kesälomaa mökillä. Elämä on suloisen joutilasta, on uimaranta, kaislikko, hyvää ruokaa ja prinsessaleikit. Vesta-Linnean siskoista pienin, Freja, suostuu leikissä kaikkeen, mitä Vesta-Linnea vain päättää ja leikit sujuvatkin mainiosti. Tai sujuisivat, jos toinen pikkusisko Wendla ei tulisi sotkemaan leikkejä ja haluamaan prinsessaksi. Se suututtaa Vesta-Linneaa niin, että hän kokee äidinkin olevan Wendlan puolella. Vesta-Linnea mököttää ja säälii itseään. Olisi parempi jos hän olisi kuollut! Silloinkin varmaan vain mummi ja isoveli Paul-Axel kaipaisivat häntä, mutta äiti ja pikkutytöt olisivat vain helpottuneita, ihan varmasti!

Tove Appelgrenin Vesta-Linnea-kirjat ovat perheessämme kestosuosikkeja. Vesta-Linnea ja hirviö-äiti sekä Vesta-Linnea ja samettikuono löytyvät tyttäreni kirjahyllystä ja niitä luemme edelleen usein, vaikka ekaluokkalaiseni lukee itsekin jo pitkiä lastenromaaneja. Vesta-Linneaa mieli mustana (2008) emme kummallista kyllä olleet lukeneet ennen kuin nyt, kun lainasimme kirjan kirjastosta pari päivää sitten. Jo oli aikakin, voisin sanoa. Nimittäin perheessämme luettavien kuvakirjojen määrä on vähentynyt huimasti etenkin esikoiseni lukemistossa, hänen viisivuotias veljensä on onneksi vielä parhaassa kuvakirjaiässä, mutta valitsee mieluummin liikennepainotteisia kirjoja, jos ja kun saa kirjastolainansa itse valita.

Vesta-Linnea mieli mustana on kirjoitustyyliltään ja kuvitukseltaan tuttu kaikille sarjaa tunteville. En voi kuin ihailla tapaa, jolla Appelgren tuo arkisia pohdiskeluja kirjaansa tavalla, joka on samaan aikaan hauska ja koskettava. Appelgrenin kirjojen maailma on tosi: poloinen Vesta-Linnea on niin yksin mustasukkaisuudessaan. Hänen mielensä on tosiaankin niin  musta, kun hän kuvittelee omia hautajaisiaan, joissa äitikään ei sure, vaan haluaa vain olla pikkusiskojen kanssa. Ajatusmaailmasta on helppo saada kiinni, lapsen - ja ehkä joskus aikuisenkin - mieli menee toisinaan syvälle konkretiaan.

Appelgrenin kirjassa Vesta-Linnean mielipaha on yksi taso: se, josta tarina lähtee liikkeelle ja jonka ympärille kaikki kiertyy. Vesta-Linnea mieli mustana pitää sisällään paljon enemmänkin. Se kertoo uusperheen elämästä, jossa on sekä yhteisiä että äidin aiemmasta liitosta olevia lapsia. Tämä tietenkin antaa lisää pohjaa Vesta-Linnean ajattelulle. Lapsen maailmassa perhedynamiikka voi järjestyä kuvitteellisen suosikkijärjestyksen ehdoilla. Kirjassa kulkee myös aikuisten maailman taso. Vesta-Linnean maailma on turvallinen, uusperheen elämä on samalla kertaa boheemia ja silti kotoisaa, suojaisaa. Pelot ovat tavallisia lapsen pelkoja ja hyvä niin. Vesta-Linnea mieli mustana näyttää, että äitikin voi joskus väsyä ja turhautua. "Miksi sinä käyttäydyt tuolla tavalla?", äiti sähähtää ja vannottaa, ettei Vesta-Linnea saa pilata muiden lomaa. Lukijana ja äitinä tunsin piston omassa sydämessäni: kuinka monta kertaa itse sähähdän lapsilleni? Ja kuitenkin, se on normaalia arkea, lapsen ja vanhemman suhde on silti hyvä ja läheinen.

Jokainen Vesta-Linnea-kirja toimii hyvin tarinan tasolla, mutta Salla Savolaisen kuvitus tekee hahmoista ja maisemista Vesta-Linnean näköisiä. Savolainen osaa kuvittaa kodin tai kesämökin kotoisan sotkuiseksi, lasten ilmeet näiden mielialoja kuvaaviksi ja sähähtävän äidin villiminkiksi. Vesta-Linnean kuvitteellinen ruumisarkkukin on niin mielikuvituksellisen oikean näköinen, että riipaisee. Kuvitus on myös värikylläistä, yksityiskohtia pursuilevaa ja elävää. Vesta-Linnea-kirjoissa teksti ja kuvitus todellakin kulkevat käsi kädessä.

Vesta-Linnea mieli mustana antaa paljon niin lapsi- kuin aikuislukijoillekin. Se koskettaa, hauskuuttaa, saa aikaan keskustelua ja jättää lopulta hyvän, turvallisen olon. Se on lastenkirja, joka täyttää tehtävänsä ja antaa oivalluksia.

****

Kaj Korkea-Aho: Tummempaa tuolla puolen

Pimeän kirjan viikko

Kaj Korkea-Aho: Tummempaa tuolla puolen
Kustantaja: Teos ja Schidlts & Söderströms 2012
Alkuteos: Gräset är mörkare på andra sidan 2012
Suomennos: Laura Beck
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 437
Kotimainen romaani

Se oli sellaisen ihmisen suuttumusta, epätoivoa ja turhautumista, jolta oli ryövätty kaikki mitä hänellä oli koskaan ollut, kaikki mihin hän oli koskaan uskonut.
Se oli sellaisen ihmisen vihaa, jota oli petetty, jota oli harhautettu, joka oli poljettu maahan ja jota oli kohdeltu kuin ilmaa.
Sen vihan yhä tiivistyvässä lämmössä hän tunsi itsensä jääkylmäksi ja räjähdysalttiiksi, täysin valmiiksi tappamaan.

Nuori luokanopettaja Sofie kuolee auto-onnettomuudessa samaan aikaan, kun hänen kotiseudullaan Pohjanmaalla Pedersöressä, tarkemmin Gränbyn kylässä, juostaan jokakeväinen Järvijuoksu. Sofien kihlattu Benjamin on surun murtama. Pariskunnan ystävää, uskonsa menettänyttä Simon-pappia syytetään vilpistä juoksukilpailussa, Sofien veli puolestaan on kuuluisa mediapersoona, joka alkaa änkyttää aina kun puhe kääntyy hänen lapsuudenkotiinsa. Sulhasensa juuri kihlannut Christoffer kirjoittaa folkloristiikan gradua paikallisesta kummituksesta, Raamt-nimisestä pahuutta ilmentävästä oliosta, mikä herättää ristiriitoja, sillä kukaan ei halua muistella 15 vuotta aiemmin kadonnutta ja sittemmin revittynä löydettyä pikkutyttöä, jonka surmaaja saattoi hyvinkin olla Raamt. Benjamin, Simon, Loke ja Christoffer kuuluivat aikoinaan tiiviiseen kaveriporukkaan, jonka menneisyys pulpahtelee pinnan alla. Kun Benjamin nopeusvalvontakameran kuvasta huomaa, ettei Sofie ollut kuolleessaan yksin, kietoutuvat nykyisyys ja mennyt, kansantarinat ja todellisuus tiiviiksi, tummaksi verkoksi yli rannikkoseutulaisen alkukesän.

Kaj Korkea-Ahon Tummempaa tuolla puolen (2012) on kansanperinteestä ammentavia kummitusjuttuja hyödyntävä jännityskertomus ystäväporukasta sekä siitä, mitä on ollut ja mitä on menetetty. Oliko Sofien kuolema onnettomuus? Mitä Sofie salasi läheisiltään? Miksi Loke änkyttää? Voiko Christofferin tutkimusaiheessa piillä totuuden siemen ja mikä sai Simonin epäilemään uskoaan? Korkea-Ahon romaani on itseoikeutetusti ensimmäinen pimeän kirjan viikolla lukemani teos.

Että yksi varjoista, se mustin, oli aivan selvästi erilainen kuin muut. Sillä oli rajat, se oli suuri, epäluonnollisen tumma. Christoffer kompuroi taaksepäin väräjävän kauhun saadessa hänen kaikki jäsenensä vapisemaan.
Raamt.

Tummempaa tuolla puolen on varmasti ainakin osin suomikummaa, kuten Kirsi huomaa. Korkea-Ahon kirjassa on myös vahva reaalifantasian elementti; Pasi Ilmari Jääskeläisen määrittelemään genreen kuuluvana Tummempaa tuolla puolen nimittäin peilaa muutenkin Harjukaupungin salakäytävien tunnelmia ja teemoja, mutta tekee sen tummemmin, on tunnelmaltaan mustempi. Omaperäisen romaanin vertaaminen toisiin ei tietenkään koskaan tee oikeutta luetulle kirjalle, mutta se sijoittaa teoksen paikoilleen jonnekin lukijan omassa kirjallisuuden käsitekartassa. Korkea-Ahon ystäväpiiriin keskittyvä kirja tuokin muistumia toisaalta Jääskeläisen romaanista sekä Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -romaanista, toisaalta Raamt muistuttaa A.S. Byattin Pienen mustan kirjan metsäoliota, joka taas voisi olla mistä tahansa kansankertomuksiin pohjautuvasta kauhukuvastosta. En lukiessani unohtanut myöskään toista tuoretta kummallisia asioita käsittelevää suomenruotsalaista teosta, Johanna Holmströmin hienoa Camera Obscuraa, jossa niin ikään liikutaan ystäväjoukkion ja metsään sijoittuvien pelkojen maailmassa. Vertailustani tai rinnastuksistani huolimatta korostan, että Korkea-Aho kirjoittaa aivan omalla tyylillään, hän luo arkisiakin puitteita eikä unohda hauskuutta, ja silti hän osaa silti pelottaa lukijaansa - etenkin romaanin intensiivisellä loppupuolella.

Kirjan alku on nimittäin tempaisee kyllä mukaansa, mutta unohtuu melko pitkäksi aikaa kuvailemaan itse kunkin päähenkilön arkea sekä pohjustusta sille, miksi itse kukin on elämässään siinä tilanteessa kuin on. Huonomman kirjoittajan käsissä romaanista olisi voinut olla jaaritteleva, mutta Korkea-Aho osaa sirotella näihin henkilöhahmojensakin esittelyihin melkoisia koukkuja, joiden ansiosta - olkoonkin, että ilmaisen itseäni kliseiden kautta - kirjaa ei voi laskea käsistään. Luin Korkea-Ahon romaania pikkutunneille saakka, vaikka tiesin alle viiden tunnin mittaisten yöunien olevan huono idea. En vain voinut jättää kesken.

Kuten Annika toteaa, kauhu värittää kirjaa, joka pohjimmiltaan on kuitenkin psykologinen trilleri. Jännitystä Korkea-Aho rakentaa todella hyvin. Hän tuo kirjaansa suvantoja, kuvailee vaikkapa kesäöistä luontoa tai viipyilee huoneissa, mutta saa miltei aikaan jopa sydämentykytyksiä, koska joku tai jokin voi olla hyvinkin lähellä. Psykologiseksi kirjan tekee tietenkin se, että moni asia kumpuaa ehkä ihmismielestä. Kaikkeen tähän Korkea-Aho upottaa myös pohdintaa parisuhteesta ja sukupuoli-identiteetistä, uskollisuuden ja uskottomuuden epäilystä, teologiasta, sukudynamiikasta sekä asioista, jotka ovat niin kiellettyjä ettei niitä voi kunnolla edes ajatella kuin ehkä yksin mökkisaunan lämmössä. Yhteisökuvauksenakin romaani on hieno, koska se mikä riivaa tai piinaa yksilöitä, vaikuttaa kokonaisessa ystäväjoukossa. Korkea-Aho ei pilaa kokonaisuutta liialla selittämisellä, mistä olen samaa mieltä Taikan kanssa. Laura Beckin käsikirjoituksesta tehty suomennos on kauttaaltaan onnistunut.

Tummempaa tuolla puolen on kirja, jollaisen olen aina (!) halunnut lukea jännityskirjan kaipuuseeni. Se on sopivasti kesäinen ja tarpeeksi pimeä, pelottava, julmakin, ja silti kotoisa. Korkea-Ahon teksti tarjoaa koukkuja kaikille lievästä kauhusta ja mustista kansantarinoista pitäville.

****½

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisänen: Toiset kengät
Kustantaja: Otava 2007
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 367
Kotimainen romaani

Tunsin olevani hyrrän kaltainen. Kaaduin ja kuolin, jos en kieriskellyt jonkun pakkomielteen liikkeelle piiskaamana. Pyrin tekemään öisiä piruetteja, jottei uneton vuoteeni olisi litistänyt minua seinää vasten ja vaatinut käräjille.
Kun uni ei tullut etsimälläkään, luovutin, pukeuduin, kompuroin ulos, otin jonkun omaani paremman pyörän telineestä ja lähdin polkemaan, tietämättä useinkaan mihin suuntaan renkaat halusivat.

Pyörän dynamo vaan hurisee, kun teini-ikäinen Antero ajelee pyörällään Oulun hiljaisessa yössä. Kuu ja pyöränvalo heijastuvat lätäköihin ja Antero tuntee olonsa rauhalliseksi, pohtii elämänsä tulevia päätöksiä. Viisilapsisen, äidittömän perheen taiteellinen poika kokee olonsa ulkopuoliseksi Perämeren kaupungissa, jossa on helpompi naittaa lattiaharja Ruotsin kuninkaalle kuin löytää seurustelun itu teinihipoista; jossa mormonipojat tuovat lupauksen suuresta maailmasta, kanjoneista ja avoautoista, ja jossa kehitysvammainen isoveli Sakari panee kuumalla säällä ylleen lämmintä ja kulkee kylmällä vähissä vaatteissa ja avopäin. Antero tekee taidekokeiluja, haaveilee sileäpintaisista mokkakengistä ja alkaa murtautua ulos Oulun seudun ahtaista raameista kohti omaa itseään.

Minun on jo kauan ollut tarkoitus lukea kuvataiteilijanakin tunnetun Hannu Väisäsen tuotantoa. Luin hänen esikoisensa Vanikan palat tuoreeltaan ja pidin kirjasta, mutta jostain syystä en ole tullut lukeneeksi Väisäsen muuta tuotantoa. Minnan kirjoitus kirjailijan tuoreimmasta romaanista Taivaanvartijoista ihastutti minua niin, että muistin hyllystäni löytyvät Väisäsen romaanit ja tartuin Finlandia-palkittuun Toisiin kenkiin (2007).

Siinä varjokuvien ja musteharsojen välissä istuessani nautin ehkä eniten siitä että yksikään noista kuvista ei ollut kenenkään lahjojen tuotetta eikä tullut kenenkään muistista.

Hyvä, että tartuin. Nyt nimittäin ihmettelen, miksen lukenut kirjaa heti sen ilmestyttyä. Toiset kengät jatkaa Anteron tarinaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Koti kasarmilla on muuttunut kodiksi uudella asuinalueella, mutta isä ura armeijassa säätelee edelleen perhe-elämää, vaikkakin koko ajan vähemmän ja vähemmän Anteron ja hänen veljiensä koetellessa itsenäisyytensä rajoja. Mielikuvituksen rinnalla taiteen merkitys kasvaa koko ajan, kun Antero tekee kokeita jopa kalanmaksaöljyllä ja toisinaan piirtää vaikka veteen. Savonlinnan taidelukio kutsuu voimakkaammin kuin oululainen kasarmin ja vankilan piirtämä maisema.

Väisäsen romaanit ovat omaelämäkerrallista fiktiota. Antero on romaanihenkilö, mutta romaanin takakannen antamien viitteidenkin mukaan hän rinnastuu kirjailijaan itseensä. Lukijalle hän on Hannu Väisänen. Koska luin norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan ensimmäisen osan muutama viikko sitten, en voi Väisäsen kirjan yhteydessä olla pohtimatta tunnustuksellisia sävyjä saavaa autofiktiota. Omasta elämästään kun ammentavat monet kirjailijat Kalle Päätalosta Merete Mazzarellaan ja John Irvingiin. Olisi väärin verrata Knausgårdia ja Väisästä - kahta niin erilaista kirjailijaa - toisiinsa, mutta en tietenkään lukijana voi mitään sille, että teokset pakostikin vertautuvat ainakin osittain. Siinä, missä Knausgård on väkevä ja vakava, on Väisänen aistikkaampi ja hauskempi - kummallakin isän alkoholismi ja tietty ulkopuolisuuden tunne antavat oman sävynsä kerrontaan. Väisänen kuitenkin viettelee sanoillaan dokumentoivaa Knausgårdia enemmän, hän kirjoittaa tyylitellysti, hauskuudessaan haikeasti. Kummankin kirjailijan tekstistä pidän suunnattomasti.

Väisäsen kirjoitustyyliä ei voi kuin ihailla. Hänen lauseensa ovat hiottuja, mutta ajatus silti lentää. Ja voi, miten se lentääkään! Toiset kengät voisi olla täydellinen romaani, mutta paikoin kerronta tuntuu irralliselta kirjan tarinasta. Tämä tosin selittyy sillä, että taiteellinen, seksuaalista identiteettiään hakeva Antero on osin irrallaan ympäröivästä arjesta. Hän katsoo maailmaa toisin, näkee valoa jopa juuttisäkkiin sullottuna, vaikka tiedostaa samalla kaiken säkin ulkopuolella olevan. Toisissa kengissä Anteron sisäisen maailman kuvaus korostuu ja juuri se tekee Väisäsen romaanista niin rakastettavan ja niin taidokkaasti kerrotun.

Toiset kengät on ihana (!) kirja. Se on täynnä ironiaa ja haaveita, napakkaa sanailua ja yksityiskohtiin suuntautuvaa kauneudentajua. Se on täynnä elämää, elämän- ja taiteennälkää, kuvausta nuorukaisesta, joka uskaltaa epävarmuudessaankin olla erilainen niin perheensä sisällä kuin kouluyhteisössä. Toiset kengät katsoo välillä aika hulluakin maailmaa lempein silmin aina Oulusta Savolinnaan; se luo elämän virtausta uuteen, käänteiseen suuntaan.

****½

Toisiin kenkiin on ihastunut myös Luru. Jaakko piti etenkin kirjan kielestä, niin minäkin!

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 413
Kotimainen romaani

Koko kiihtyneen hälinän ajan Ellystä tuntui kuin näyssä olisi piillyt jokin hänelle merkittävä sanoma, jotakin, mistä hän oli nähnyt välähdyksiä koko elämänsä ajan, mutta jonka merkitys oli silti pysynyt hänelle arvoituksena.
Ja yhtäkkiä hän tiesi. Häpeä. Hänen edessään olevan kuvan nimi oli "Häpeä".

Hanko kesällä 1914. Yksinäinen äiti Inga Troberg viettää lomaansa Hotel Pension Bellevuessa yhdessä tyttärensä Ellyn kanssa. Äiti ja tytär antavat itsestään salaperäisen kuvan: keitä he ovat ja miksi he vaikuttavat muita köyhemmiltä, mutta silti niin ylväiltä? Elly ystävystyy venäläisen emigranttiperheen tyttären Pepin kanssa, mutta kohtalo astuu peliin ja kaikki muuttuu. Vuonna 1935 Elly on kolmen tyttären, Harrietin, Beatan ja Sylvan äiti. Elämä on ankaraa, moni asia on muuttunut, ei vain äitiyden myötä. Beatan valinnat vaikuttavat kaikkeen aiemmin koettuun ja elettyyn.

Katja Kallion kirjat jakautuvat mielessäni kahteen joukkoon: pidin Kuutamolla-romaanista, höttöisempi Sooloilua sen sijaan unohtui pian, Elokuvamuisti on ihana, Tyypit taas melko turha, mutta hauska välipalakirja. Karilla tarjosi yllättävän paljon ajateltavaa, vaikkei se ihan minun kirjani ollutkaan. Sain Säkenöivät päivät (2013) luettavakseni heti tuoreeltaan ja kirja äideistä ja tyttäristä 1910- ja 30-luvuilla tuntui tarjoavan taas jotain uutta: kohtalokkuutta, syyllisyyttä ja lievetekstinsä mukaan myös lumoa.

He olivat Harriet, Beata, Sylva sekä Harrietin ystävätär Lydia.
Elly Kreutzmanin kahden vanhimman tyttären, Harrietin ja Beatan, ikäero oli niin pieni (vain vuoden verran), että olisi olettanut heidän muistuttavan enemmän toisiaan. Olisi luullut, ettei luonto ehdi kehittää siihen tahtiin samoista aineksista niin erilaisia muunnelmia. Mutta eivät he vain muistuttaneet.

Säkenöivät hetken jakautuu kolmeen osaan. Sen ensimmäinen, vuoteen 1914 sijoittuva osa on kuin pitkä alkunäytös, jonka puitteet ovat kunnossa, mutta jossa mihinkään ei voi tarttua kunnolla. Tarina ei vielä imaise mukaansa, mutta lupaa parempaa, jota lukija myös saa. Pidin kyllä tavattomasti alussa olevasta kylpyläelämän kuvauksesta, se on kirjan ihanin (!) osa: jo pelkkä hotelli Bellevuen nimi kutkutti mielikuvitustani, ja ihmisten liikehdintä rannalle, kylpylään, illallispöytään ja loma-ajan juoruiluun piirsi kuvaa yhteiskuntaluokasta, jonka on oikeutettua odottaa parasta mahdollista näköalaa. Jos ensimmäinen osa ei vienyt täysin mukaansa, toinen osa teki sen. Vuoteen 1935 sijoittuva osio on väkevä kuvaus erilaisesta maailmasta. Maailmansotien välissä elävät ihmiset kohtaavat hyvin erilaisen arjen, kovemman ja siinä mielessä realistisemman. He tuntevat oman aikansa viihdekulttuurin, tietävät omat menetyksensä, mutta eivät aina usko oman elämänsä mahdottomuuksiin.

Kallio kirjoittaa hyvin. Hän osaa luoda sanoillaan ne pienet, kirjan nimen lupaamat säkenöivät hetket, mutta myös pohjustaa tarkasti romaaninsa historialliset taustat. Nämä taustat ovat nimensä mukaisesti taka-alalla, tapahtumia Suomessa ja maailmalla - tapahtumia, jotka vaikuttavat siihen tilanteeseen, jossa päähenkilöt ovat, mutta mikrohistoriaksi tulkittavalla tasolla. Säkenöivissä hetkissä historiallinen kehys on kuvattu huolella, mutta pääosassa ovat yksittäisten ihmisten, saman suvun naisten, elämä surun, ilon, häpeän ja syyllisyyden tunnot. Sukupolvet ketjuttuvat, mutta eivät kohtaa eikä elämä ole vain valintoja.

Vaikka Kallion tekstiä on ilo lukea, on se tässä, kuten mielestäni kirjailijan muissakin romaaneissa, aavistuksen ulkokohtaista, tarkkuudessaan etäännytettyä. Hetkittäin tuntuu kuin Kallio ei tietäisi, kirjoittaako viihdeproosaa, vakavaa historiallista romaania vaiko nautittavaa ja fiksua kertomusta. Ehkä hän kirjoittaa niitä kaikkia ja tekee sen sujuvasti, sulkeisiin suljetulla huumorilla, lämpimällä ironiallakin. Kirjan kieli on koko ajan nautittavaa: sivistys, nautinto ja kova työ vuorottelevat. Kahvin keittämisen merkitykset, tyttären takkutukan selvittäminen ja pelot - varsinkin pelot -   rakentavat kirjan naisten elämää. Etäisyyskään ei ole huono asia, luen mieluummin suuristakin tunteista hieman kauempaa katsottuna kuin aivan iholle tulevana. Kiihkeys, mielen palo, halu, epätoivo, arvoituksellisuus, kapina ja salaisuudet ovat läsnä vähemmän rosoisessakin kerronnassa. Tämän kaiken esiin tuomisessa Kallio onnistuu mainiosti: vaikka kirjassa on paljon aineksia, on se romaanina ehjä, sen kaari kantaa, sulkeutuu sopivassa kohdassa ja jättää paljon riviensä väliin.

Kun Beata heittää mustikkapiirakan mäntymetsään ja tietää yhden säkenöivän hetken ajan, että on ollut aina olemassa, ja tulee aina olemaan, koin lukijana jotain samaa. Säkenöivät hetket oli minulle lukukokemuksena ristiriitainen, mutta ehdottomasti myönteinen: turhankin runsas, aluksi ihanasti hidasteleva ja lopulta mukaansa tempaiseva. Ja nyt, ehkä ensi kesänä, haluaisin käydä elämäni ensimmäisen kerran Hangossa, palata kirjan ensisivujen tunnelmaan.

**** (hitaasta ja ulkokultaisesta alusta huolimatta)

Taina Latvala: Välimatka

Taina Latvala: Välimatka
Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Anna Makkonen; Kannen kuva: Fennopress
Sivuja: 253
Kotimainen romaani


"Oottako te lähärös johonki?"
"Sä oot."
Äiti laskee puolikkaan pullan lautaselle. Hänen silmänsä ovat surulliset vanhasta tottumuksesta. Ne ovat siniset, mutta joka vuosi entistä haaleammat, niin kuin paapan.
"Voi herttintähären."
Hän selailee Seinäjoen suurmarketista ostettua matkaopasta, vaahtoavia vesiputouksia, vaaleanpunaisia iltoja rosoisilla rannoilla. Hän katselee katukahviloita ja kimmeltäviä kukkaistutuksia, aurinkovarjojen alla makaavia öljyttyjä vartaloita.
"Ensuinkaan mä sinne yksin lähäre. Mitä mä siälä teen?"

Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä arki on kahvinjuontia ja Riki Sorsa -tervehdyksen päästävän kylähullun kohtaamista. Kylänraittia koristavat rapistumassa olevat talot, Jorman Juottola sekä lakkautettu koulu. Lapualla nähtävää on jo enemmän, on vaivaisukkokin. Synkkylässä asuu myös Seinäjoen Suurmarketissa työskentelevän 27-vuotiaan tyttären pian kuusikymppinen äiti. Isä on kateissa, lähtenyt luultavasti jo vuosia sitten. Isosisko Elli asuu perheensä kanssa omillaan, junan alle heittäytynyttä Tuulikki-tätiä ei juurikaan muistella. Äiti ja tytär ovat osin olosuhteiden pakosta läheiset toisilleen. Tyttären ehdotuksesta he matkustavat Teneriffalle, vaikka äiti tuumaa, että ei täs vissihin auta muu ku perua se matka. Perillä Teide on uljas, aulapoika Antonio komea, isi poissa ja silti kaikessa läsnä - ja äidin käsilaukussa arvoitus.

Kiinnostuin Taina Latvalan Välimatkasta (2012) viime syksynä, kun pääsin WSOY:n tilaisuuteen kuuntelemaan, kuinka muun muassa hän kertoi kirjastaan. Joulun alla sain kirjan lainaan ystävältäni ja nyt vihdoin luin sen. Pidän kahden tai useammankin sukupolven tarinoista, äitien ja tytärten ketjuista sekä arvoituksista. Kirjan takakannessa mainitut luottamuksen ja itsenäisyyden kysymykset vaikuttivat nekin houkuttelevilta.

Pitkä ja tumma tarjoilija johdattaa meidät terassin nurkkapöytään, pakarat pinkeinä toisiaan vasten. Hänen kanssaan voisi mennä sänkyyn, jos uskaltaisi. Äiti istahtaa hitaasti alas ja asettelee villatakkinsa tuolin karmille, pälyilee vieraisiin pöytiin. Edellisen kerran söimme ulkona Seinäjoen Rossossa.
Valitsimme tämän ravintolan, koska täällä on puhtaat liinat ja hiljaisin sisäänheittäjä. Isi halusi aina ravintolaan, jossa oli valkoiset pöytäliinat.

Seinäjoki ja Teneriffa, läsnäolo ja poissaolo, vanhempien hääkuva, johon on vangittu vuosisadan rakkaustarina tai vuosisadan katastrofi. Latvala luo kiehtovaa kuvaa paitsi äidistä ja tyttärestä, myös pohjalaisuudesta. Savolaisena nautin murredialogista, joka ei missään vaiheessa tuntunut vaivaannuttavalta, vaan pikemminkin juurelta, jopa kotoisalta. Kotoisuus tuli lukukokemukseeni toisaalta äidin arkisesta olemuksesta. Hän on nainen, joka 59-vuotiaana osaa rajata huulensa ilman peiliä ja ikään kuin varmuuden vuoksi käyttää L-koon paitoja. Hän puhuu pualijauhoosista ja siitä, miten kylymä hairaa. Pohjalaisuudesta Latvala luo hellää etnisyyttä, joka vahvistaa mielikuviani maakunnasta, jossa Ristus vilahtelee arkikielessä. Minulle itselleni eteläpohjalainen kotoisuus tulee osin myös omien juurieni kautta: ainoa tätini asuu Etelä-Pohjanmaalla (terveisiä!), ja lapsuuteni pääsiäislomat vietimme usein lakeuksilla. Opin kiertämään trullinakin. Ei siis ihme, että tunsin olevani kotoisasti kylässä, kun luin Välimatkaa.

Välimatkan nimi on hurjan hieno. Se on yhtä moniulotteinen kuin Latvalan romaanikin. Synkkylästä on suuri henkinen välimatka jo Seinäjoelle, saati sitten Tikkurilaan tai Teneriffalle. Sukupolvien väliin mahtuu asioita, joista ei puhuta, henkinen välimatka voi ulottua myös omaan sisimpään. Välimatka on samalla kertaa kipuileva ja hauska, se on koko ajan tarkkanäköinen. Tytär ei voi olla kuin ahdistunut omassa elämässään: Esi mies on entinen heila, kodin ikkunoiden takana odottaa uusi elämä, mutta likaisten ikkunoiden läpi ei näy kunnolla.Kerronnallaan Latvala luo hidasta tunnelmaa: preensensiin kirjoitettu romaanin nykyhetki kuluu verkkaisesti, se on vesilasin ja viltin viemistä tai puhetta naisten raidallisista pitkiksistä. Muistoissa sen sijaan tapahtuu enemmän ja kaikki mitä on aiemmin ollut, on myös nyt.

Latvalan romaani on vahva ja hieno. Se ei sorru liialliseen selittämiseen, ei kikkaile turhia eikä missään vaiheessa pitkästytä, sen lukeminen on nautittavaa. Takakannessa mainittu lakeuden suru on läsnä, äidin vaalima Orvokki Aution Pesärikko on tapahtunut omassa perheessä. Surun rinnalla Välimatkassa väreilee lämmin huumori ja eri ikäpolvien naisten muistoista ja toiveista ketjuuntuva juurevuus.

****

Välimatkasta ovat pitäneet myös Arja, Erja, Hanna ja Nanna. Mari A:lle jäi kirjasta tyhjä olo.

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making 2011
Suomennos: Sarianna Silvonen
Kuvitus: Ana Juan
Sivuja: 339
Lasten fantasiaromaani, Yhdysvallat

Niinpä Syyskuu ei vilkuttanut hyvästiksi kotitalolleen eikä äitinsä tehtaalle, joka puuskutti valkoista savua kaukana hänen allaan. Hän ei vilkuttanut edes isälleen, kun he lensivät Euroopan yli. Sinä ja minä saatamme järkyttyä tästä, mutta Syyskuu oli lukenut valtavan paljon kirjoja, ja hän tiesi, että vanhemmat ovat vihaisia siihen asti, kunnes saavat tietää, että heidän pikku seikkailijansa  on käynyt Satumaassa eikä kulmakapakassa, ja sitten kaikki onkin taas hyvin.

Vihreä tuuli -niminen herrasmiehen näköinen puhuri, Päivää- ja Näkemiin-noitasisarukset, A-L-niminen louhikäärme tai kirlisko, alkemistineroja, hyvä kuningatar Malva ja ilkeä hallitsija Markiisitar sekä Lipeäksi nimetty saippuasta tehty golem. Kaksitoistavuotias Syyskuu kohtaa monenlaisia hahmoja matkatessaan Satumaassa. Syyskuu on aivan tavallinen nuori tyttö, jonka isä on sodassa tai äiti työskentelee tehtaassa. Vihreä tuuli houkuttelee hänet Satumaahan, jossa tarvitaan Syyskuun apua: uuden hallitsijan, Markiisittaren, aikana asiat ovat menneet hullulle tolalle ja vain Syyskuu voi hakea Markiisittaren kaipaaman talismaanin lumotusta metsästä. Syyskuu joutuu matkalle, joka on vaarallinen ja julma, mutta joka tuo myös uusia ystäviä sekä oivalluksia niin arki- kuin satumaailmastakin.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla (2011) on amerikkalaisen kirjailijan ja kriitikon Catherynne M. Valenten fantasiaromaani, jota Neil Gaiman luonnehtii kirjan takakanteen nostetussa mainoslauseessa "loisteliaaksi tasapainoiluksi modernismin ja viktoriaanisen sadun välillä". Romaani on osa kirjasarjaa, johon on suunniteltu kaikkiaan viittä osaa. Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla - mikä nimike! - on lastenkirja, mutta kuten tulette huomaamaan, myös aikuinen voi nauttia sen lukemisesta ja löytää kirjasta asioita, jotka saattavat mennä ohi pienemmiltä lukijoilta.

"Sinulla on varmasti kova nälkä! Olet kulkenut niin pitkän matkan!"
Syyskuu nielaisi. Hän kurkkunsa oli kuiva ja hänen vatsansa tyhjä. Tämä oli varmasti keijuruokaa. Pahinta laatua, sellaista joka ei päästä menemään kun sitä on kerran maistanut.

Valenten kirjassa on samoja kaikuja kuin Lewis Carrollin Liisassa Ihmemaassa ja Michael Enden Tarinassa vailla loppua. Tyttö joka purjehti on tyylipuhdas fantasiaromaani, jossa tuikitavallinen lapsi siirtyy fantasiamaailmaan, saa suoritettavakseen tehtävän sekä kohtaa lukuisan joukon ystävällisiä ja vihamielisiä hahmoja. Valenten kirjassa kyse onkin tuttujen lastenfantasia-aihioiden kierrättämisestä, mutta tavalla, joka ei jää pelkäksi pastissiksi, vaan luo jotain aidosti omaperäistä ja sydämellistä.

Sydämellisyys ei tarkoita pelkkää herttaisuutta. Tytössä joka purjehti on paikoin melkoista julmuutta, joka sopii hyvin kohtaamiseen uuden, oudon maailman kanssa. Kyökkipsykologimaisesti kirjan voit tässäkin suhteessa liittää osaksi monien fantasiaklassikkojen jatkumoa, kun lapsuuden ja teini-iän kynnyksellä oleva henkilö koettaa saada selkoa niin omaan maailmaansa kuin kaikkeen uuteen ja outoonkin. Tähän uuteen ja outoon, ennen kaikkea omiin päätöksiin, Syyskuu saa opastusta puiselta naiselta, tienviitalta, jonka osoittamien suuntien mukaan kulkija voi menettää suuntaansa, henkensä, järkensä tai sydämensä. Elämä satumaassakin on oikeita ja vääriä valintoja! Se on myös paljon sellaista, jonka aikuiset oivaltavat. Julmuuden rinnalla on hauskuutta, ne lomittuvat keskenään; on esimerkiksi brandytilkkoja, kuolemaa, eläinten syömiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä sekä ikuisia jatko-opiskelijoita.

Tytön joka purjehti maailma on runsas. Se on sitä jopa siinä määrin, että olin kirjan ensimmäisen kymmenen luvun aikana miltei hengästyin kaiken paljouteen. Jokaisessa luvussa Syyskuu esimerkiksi kohtaa uuden hahmon, mielestäni vähemmälläkin olisi tullut toimeen. Hahmoista suurin suosikkini on lohikäärme, tai oikeammin louhikäärme, Kirlisko A-L, jonka isä oli kirjasto ja jonka sisarukset ovat nimeltään M-S ja T-Ö. A-L, tuttavallisemmin Allu, tietää kaiken asioista jotka alkavat a- ja l-kirjaimilla. Kirjallinen lohikäärme on niin riemastuttava tuttavuus, että koen miltei liikutusta vain ajatellessani sitä.

Kaiken runsauden ja jo mainitsemani julmuuden vuoksi suosittelen kirjaa noin kymmenvuotiaille ja sitä vanhemmille, myös aikuisille. Omien lasteni, joista esikoinen on nyt seitsenvuotias, annan vielä kasvaa muutaman vuoden. Toivon, että he löytävät Valenten romaanin aikanaan, sillä minut kirja vei runsaudestaan huolimatta mukanaan. Ihastuin suuresti, sillä tarina on kunnianosoitus vanhanaikaisille sadulle, nykyhetken fantasilla sekä suurelle seikkailulle.

Kirjan kuvitus on tarinan henkeen sopivaa. Ana Juanin piirrokset sijoittuvat aina jokaisen luvun alkuun, joissa lyhyesti kerrotaan myös tulevista tapahtumista. Piirustukset antavat lukuisille Syyskuun kohtaamille hahmoille muodon tai ilmeet sekä kertovat myös niistä tunnetiloista, joita lukija tullee kohtaamaan. Jälki on kaunista, suorastaan lumoavaa, joskin konventionaalista - ja kauttaaltaan Valenten kirjoittamaa fantasiaa tukevaa.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan lautalla on nimeään myöten mainio fantasiaromaani. Se paitsi kuljettaa Satumaahan ja päästää lukijansa mukaan paikoin hurjiinkin seikkailuihin, myös pitää otteessaan lukemisen jälkeenkin. Valenten lastenromaani on kirja, jonka luettuaan haluaa uskoa satuihin ja säilyttää niidä sydämessään.

****