Kustantaja: Wsoy 2011
Kuvitus: Sanna Mander
Kotimainen lastenromaani, elokuvafiktio
Sivuja: 107
Kun Topi katseli Purppuraruusun näytöstä seitsemättä kertaa, tapahtui jotain omituista.
Päällisin puolin oli tavallinen keskiviikko. Topi istui vakiopaikallaan keskimmäisen penkkirivin tuolissa ja mutusteli voilla ja suolalla kuorrutettua paukkumaissia. Mustaviiksinen Rudolf ja kaljupäinen Jones käveleskelivät bungalowin huoneissa ja juonivat. Tallulah saapui liaanilla.
Mutta kun tytön oli aika sanoa yksi kuolemattomista repliikeistä, hän tekikin jotain ennenkuulumatonta: hän käänsi katseensa suoraan Topiin!
Koska olen "aina" pitänyt Woody Allenin elokuvista ja asun vain muutaman kilometrin päässä Korsosta, tuntui ajatus eteeni hieman yllättäen tulleesta Korson purppuraruususta (2011) kerrassaan oivalliselta. Tuuve Aron lastenkirjassa on nimittäin sama idea kuin Allenin hienossa Kairon purppuraruusussa: yksi elokuvan hahmoista loikkaa ulos valkokankaalta osaksi reaalimaailmaa.
Topi Turpeinen on korsolainen koulupoika. Elämä lähiössä sujuu oman perheen, aamupuuron, Bonnie- ja Clyde-kissojen sekä kouluarjen merkeissä. Betonilaatikkomaisessa koulussa kuvaamataito ja matematiikka sujuvat, mutta ilkeä Remu Räme sekä punakka liikunnaopettaja Puntarpää tekevät koulupäivistä osin ikäviä. Onneksi on kuitenkin Korson Kino, elokuvateatteri, jonne Topi menee aina koulun jälkeen. Hänen suosikkielokuvansa on Purppuraruusu, jossa on kaikkea: Amazonin villi viidakko, arvokas rubiini sekä ennen kaikkea miekkailutaitoinen tyttö Tallulah.
Kun Topi on katsomassa elokuvaa jo seitsemännen kerran, tapahtuu jotain ihmeellistä: Tallulah hyppää ulos valkokankaalta ja astuu Topin kanssa ulos korsolaiseen räntäsateeseen...
Korson purppuraruusu on juuri sitä, mitä se takakannessaan lupaa: villi ja vauhdikas kertomus itsetunnosta. Kirjan suurin ongelma oli se, etten voinut kiintyä Topiin enkä Tallulahiin. Heissä on kyllä paljon juuri oikeanlaisia aineksia: epävarmuutta, oikeudenmukaisuutta, herkkyyttäkin, mutta kirjan juonellinen vauhdikkuus esti minua näkemästä heitä itselleni rakkaina henkilöhahmoina, vaikka molemmissa olisi ollut siihen aineksia.
Haluan kuitenkin korostaa, että Korson purppuraruusu on varsin hyvä lastenkirja. Siinä ollaan pienten puolella, mikä on eräs tärkeimmistä viesteistä missä tahansa kirjassa. Elokuvan ystäville kirja on todellista mannaa. Aikuiset voivat klassikoiden ja nykyelokuvien tuntemuksensa ansiosta bongata kirjasta kaikenlaista, mistä Aro vielä tarinan päätyttyä vinkkaa. Elokuvakriitiikkona Aro osaa liikkua filmien maailmassa niin viittauksin kuin cliffhangerein. Siksi voisin suositella kirjaa ennen kaikkea leffafriikeille. Aro myös pitää tekstinsä kasassa, naurattaa, hengästyttääkin. Kaiken mainitsemani vauhdin väliin mahtuu onneksi pieniä lumisateisia suvantoja. Sanna Manderin oranssinhehkuinen kuvitus mukailee Aron luomia tunnelmia niin hienosti, etten voisi keksiä kirjalle parempaa kuvittajaa. Reipas on lie paras sana luonnehtimaan kirjaa kokonaisuutena.
Entäpä sitten kirjan paikallisväri, kun Korso nyt kerran mainitaan kirjan nimessäkin? Elokuvien lopputeksteille uskollisesti heti kirjan alkulehdillä kerrotaan, että kaikki yhteydet korsolaisiin, amazonilaisiin tai heidän kotiseutuihinsa ovat puhtaasti sattumaa. Korsossa usein kirjastossa ja toisinaan ruokakaupassakin asioivana aloin lukiessani totta kai hakea tuttuja paikkoja kaiken sadunomaisen fiktion takaa. Heti alkuun tunnistinkin Korson: paikan, joka on ennemminkin laatikkomainen kuin mitenkään ihmeellinen. Pian kirjassa tulee kuitenkin vastaan paikkoja ja tunnelmia, joita löytyy vain kuvitteellisesta Korsosta, kuten suuri ostoskeskus liukuportaineen tai suloinen Korson Kino sinisine neonvalokirjaimineen. Kinon maailma on niin Topille kuin lukijallekin jotenkin Korsoa todempi. Mutta kuitenkin - kaikesta huolimatta - kirjassa tiivistyy jonkinlainen mielikuvieni mukainen Korson keskustan henki: on betonisia taloja ja harmautta, mutta toisaalta on ihmeellistä kauneuttakin, kun sitä osaa oikein silmin katsella. En tiedä, minähän en ole korsolainen:
Kun he kävelivät rinnakkain halki iltahämyisen Korson, ilma alkoi pakastaa ja lammikot jäätyä hiljalleen umpeen. Katulyhtyjen valot heijastuivat niistä kirkkaina kuin timantit.
Korson purppuraruusu on hauska ja varsin omaperäinen lastenkirja. Sen kerronnan vauhdikkuus ja toimintapainotteisuus kävivät välillä lukijanluonnolleni, mutta toivon kyllä omien lasteni löytävän tämän kirjan joskus kouluikäisinä. Lastenkirja leffafriikeille on mainio idea.
***+ (pidin tästä antamiani pisteitä enemmän, tähtien antaminen on joskus vaikea laji!)
