Johanna Venho: Syntysanat

Johanna Venho: Syntysanat
Kustantaja: Wsoy 2011
Kansi: Marjaana Virta
Kotimainen romaani
Sivuja: 210

En ole koskaan mahtunut tällaisiin kyliin, mutta istun sokkeloisessa pappilassa metsänlaidassa. En toteuttanut brodskylaista nuoruudenhaavetta ja vuokrannut palazzon kellarihuonetta Grande Canalen varrelta Venetsiasta, en seiso parvekkeella kuunnelln veden päälle rakennetun kaupungin elämää, loisketta seiniin jotka järkeä uhmaten pysyvät pystyssä ja joista kaikki haluavat palan itselleen, minäkin. Haluan rappeutuvan palatsin seinälaatan sirun tai edes kerjäläisen homeisen kolikon, torimaalarin öljyvärinhajuisen rätin.
En ole Venetsiassa, olen täällä ja kuuntelen murretta joka muistuttaa nuottia jota mummo puhui. Se kuoriutuu muistissa auki, palauttaa hetkiin jolloin aikaa oli loputtumasti. Kaikki edessä. Avaan työhuoneen ikkunan, Mesin lapset huutelevat pihalla ja se uhitteleva nuotti on minun. Mesin ikkuna on auki ja verho hulmuaa tuuleen.

Intia, Venetsia, Helsingin yliopisto, Kourankorvan kylä itäisessä Suomessa. Kirjailija Hanna Frank on ollut aina valmis pakkaamaan tavaransa, lähtemään ja jättämään elämänsä miehet taakseen ennen kuin he ehtivät jättää hänet. Hän asettuu Kourankorven vanhaan pappilaan, sokkeloiseen taloon, jolla on oma kyläläisiä puhuttanut surullinen historiansa. Pappilan kupeessa vanhassa rintamiestalossa asuu kolmen lapsen nuori leskiäiti Mesi Kivelä. Mesi, joka on täydellinen äiti, sisar hento valkoinen. Mesi, jolla on aivan oma, salainen tarinansa. Juuri Mesi on saanut Hannan muuttamaan kylälle, vaikkei Hanna sitä tiedäkään.

Upeista runoistaan monille tuttu Johanna Venho liikkuu romaanissaan Syntysanat (2011) naiseuden, äitiyden, vaimouden, yksinäisyyden sekä taiteen ja kirjallisuuden maailmassa samaan aikaan myyttisesti ja realistisesti. Mennyt on läsnä nykyisyydessä menetysten ja saamisten muodossa. Mesin elämä sekä hänelle siivet maalannut ensirakkaus Aarni alkavat kirjallisessa mielessä kiinnostaa Hanna yhä enemmän ja enemmän.

Naisten elämät kiertyvät yhteen, he ikään kuin heijastavat toinen toisiaan. Hanna saa Mesiltä tarinan, Mesi saa Hannalta sanat, joita ei pidä pelätä.

Ne eivät asetu paperille sillä tavoin kuin tahdon. Ne ovat varpusen jalkoja, kynsiä, harittavat ja raapivat. Ne eivät rakenna taloa suojakseni, vaan puhkovat seinät. Ne nousta räjähtävät tästä ilmaan, puitten taakse, jättävät minut yksin. Mitä ne tekevät maailmalla, kenen kanssa, en tiedä.

Syntysanat on hidas, mutta intensiivinen kirja. Sitä lukee verkkaisesti, mutta samaan aikaan sitä haluaa ahnehtia. Näennäisen pieni tarina muodostuu kudelmaksi naiseudesta, taiteesta, todellisuuden rajoista sekä sanojen voimasta. Voima ja voimakkuus määrittävät Venhon monisyistä kirjaa. Kirjassa on jonkinlainen myyttien ja arjen, ihmisyyden tutkielman ja kaiken sanoiksi pukemisen onnistunut liitto. Niistä muodostuu myös hyvä tarina, Hannan ja Mesin mielenmaisema.

Johanna Venhon kieli on huikeaa, voi miten se sitä onkaan! Tai ehkä minun pitäisi todeta, että tietenkin se on huikeaa, sehän on runoilijan kieltä proosamuodossa. Venho kirjoittaa kuin hänen sanansa olisivat kiinni maassa tiukoilla juurilla. Toisaalta hän kirjoittaa niin ilmavasti, että kaiken rapaisenkin keskellä lukijan - ainakin minun - on helppo hengittää.

Kuulostan nyt todella ihastuneelta, ja toki sitä olenkin. Venhon kieli tempaisi minut mukaansa heti, samoin hänen kykynsä kuvata henkilöhahmojaan muutamilla vedoilla kertomatta mitään liikaa. Olen lukijana sellainen, että ihastun helposti etenkin kaunis- ja/tai väkeväkielisiin kirjoihin, mutta jumiudun helposti pikkuseikkoihin, jotka pahimillaan leimaavat koko lukukokemustani, mutta parhaassa tapauksessa ovat vain pieniä - ehkä tarpeellisiakin - säröjä, jotka saavat pysähtymään ja ajattelemaan. Tälläkin kertaa jumiuduin, nyt Mesin henkilökuvaan. Jokin Mesissä sai minut varpailleni. Oliko se se, että nuori Mesi oli jotenkin liian avuton, liian riippuvainen, liian nynny? Minun sukupolveni nainen! Minä olin äärimmäisen kiltti parikymppisenä, mutta en löydä nuoresta Mesistä mitään tuttua. Venhon kerronta kuitenkin antaa Mesin kasvaa; kasvaa ja kiertyä sellaiseksi, ettei sitä alussa edes arvaisi. Ei, vaikka heti ensisivuilla lukijalle kerrontaan juuri Mesin ajatuksenvoiman kutsuneen Hannan Kourankorven kylään.

Syntysanat lumosi heti alussa, sitten se ärsytti, kietoi pauloihinsa, ihmetytti ja ihastutti yhä uudelleen. En tiedä vielä, nouseeko Syntysanat erääksi kirjavuoteni huipuksi. Todennäköisesti. Sen kuitenkin tiedän varmasti, että Johanna Venho on sanojen taituri ja tavattoman viisas nainen. Lopetin kirjan toissailtana ja siitä saakka mielessäni on risteillyt monenlaista: paikoilleen ylistetty vaimous ja äitiys, sanat ja muistiinpanot ja salaisuudet, Venetsiassa veteen lohkeilevat kultaupotukset, nainen kuin vaivaiskoivu.

****
Syntysanoja on luettu myös Ilselässä sekä Sinisessä linnassa.