Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, 200 vuotta!

Jane Austen: Pride and Prejudice
Ensimmäinen julkaisupäivä: 28.1. 1813
luettu iBooks-sovelluksella
Englantilainen romaani

It is a truth universally acknowledged, that a single man is possession of a good fortune, must be in want of a wife.

Edellä mainituilla sanoilla alkaa yksi kaikkien aikojen suurimmista kirjasuosikeistani. Nyt on pienen juhlan paikka, sillä tänään maanantaina 28.1.2013 tulee kuluneeksi tasan 200 vuotta siitä, kun Jane Austenin ehkä tunnetuin romaani Ylpeys ja ennakkoluulo julkaistiin ensimmäisen kerran. Austen kirjoitti Bennettin siskosparven avioliittopuuhista kertovan romaaninsa jo 1700-luvun puolella, mutta alkujaan First Impressions -nimellä kulkenut kirja  julkaistiin vasta Järjen ja tunteiden (1811) jälkeen.

Koska romaanin kehys lie monille tuttu, en paneudu nyt siihen. Monet varmasti muistavat, että Ylpeydessä ja ennakkoluulossa on avioliittosuunnitelmia ja –juonia, kilpakosijoita, lipevyyttä, petollisia ja kevytkenkäisiä ihmisiä, suvun despootteja ja ymmärtäväisiä ihmisiä, kartanoelämää, vehreää maaseutua, tanssiaisia, aikaa Lontoossa, kirjeitä, kirjoja, ujostelua ja hääkelloja. Henkilökaarti on huisi aina nokkelasta Elizabethistä hysteeriseen rouva Bennettiin, kärsivälliseen ja lempeään Janeen, kauheaan pastori Collinsiin ja jäyhään, mutta niin ihanaan Mr. Darcyyn saakka. Vaikkei Ylpeyttä ja ennakkoluuloa olisi lukenut, ovat tarinan keskeispiirteet varmasti tuttuja joko BBC:n 1990-luvulla tekemästä mainiosta televisiosarjasta, lukuisista I love Mr. Darcy –rintanapeista ja t-paidoista tai mainioista Austen-pastisseista, jollainen on osin vaikkapa Bridget Jones -elokuva aina Mr. Darcya myöten. Fanfictionia ja jatko-osiakin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta on kirjoitettu, jopa zombietarina sekä dekkari. Luin kirjan nyt varmaankin neljännen kerran, mutta ensimmäistä kertaa alkukielellä englanniksi.

"In vain I have struggled. It will not do. My feelings will not be repressed. You must allow me to tell you how ardently I admire and love you."
Elizabeth's astonishment was beyond expression. She stared, coloured, doubted and was silent.

Koska tarina on minulle läpensä tuttu, keskityin tällä lukukerralla kunnioittamaan kirjaa keskittyen kieleen ja lukuformaattiin. Ylpeyden ja ennakkoluulon lukeminen englanniksi oli viehättävä kokemus. Vaikka hyllyssäni oleva Sirkka-Liisa Norko-Turjan suomennos on iskostunut mieleeni oikein hyvänä, oli hyvä tutustua Austeniin alkukielellä. Aiemmin olen kuunnellut Emman englanninkielisenä äänikirjana, mutta luettuna Austenin kieli pääsi vielä paremmin oikeuksiinsa. Nykylukijalle Ylpeys ja ennakkoluulo on toisaalta charmikkaan vanhanaikainen ja toisaalta yllättävän sujuvaa luettavaa. Kirjaa lukiessani koin miltei siirtyväni, mielikuvissa totta kai, jonnekin toiseen aikaan ja paikkaan. Etenkin repliikeissä brittiläisen 1700-luvun lopun yläluokan käyttäytymisnormisto pääsee esille, kun esimerkiksi Elizabeth verhoaa varsin kipinöivän ajattelunsa kohtelaisuuteen: I deserve neither such praise nor such cencure. Tapahtumia, miljöötä ja tapakulttuuria Austen kuvailee raikkaasti, hänen henkilöhahmonsa ovat tarkkailijoita ja aktiivisia osallistujia. Ei olekaan ihme, että toista suosikkiani Carol Shieldsiä on verrattu Austeniin niin satiirissaan kuin arjen kuvauksessaan.

Luin Austenia paitsi ensimmäistä kertaa englanniksi, myös itselleni vielä melko uudella formaatilla. Ylpeyden ja ennakkoluulon avulla tutustuin ensimmäistä kertaa Applen iBooks-sovellukseen. Olen aiemmin lukenut e-kirjoja iPadin Kindle-sovelluksella, mutta nyt olen alkanut testata muita sähkökirjan lukemisen mahdollistavia ohjelmia ja koska iBookskin tarjoaa klassikkoja ilmaiseksi, oli Ylpeys ja ennakkoluulo ensimmäinen kyseisen ohjelman kirjahyllyyni lataamani teos (samalla latasin myös Johannes Linnankoskea ja Minna Canthia). En osaa lukea e-kirjaa samalla tavalla kuin painettua kirjaa, luen nopeammin, silmäillen. Onneksi rakas kirja vei tälläkin kertaa mukanaan ja ensimmäisen sadun sivun jälkeen pääsin romaanin pyörteisiin. iBooksista minulla ei ole kehuttavaa, jos ei moitittavaakaan. Sovellus toimii hyvin samantapaisesti kuin Kindlekin, lataaminen on helppoa, kirjanmerkkejä voi jättää mielensä mukaan ja tekstipohjan väriä voi muuttaa valkoisesta mustaan ja seepiansävyyn. Sinänsä kaksisataavuotiaan klassikon lukeminen tabletin ruudulta tuntui hieman väärältä ja teinkin päätöksen hankkia muutaman englanninkielisen austenin hyllyyni painettuna.

Olen jaaritellut kielestä ja e-kirjasta, mutta mitä osaan sanoa kirjasta, tarinasta, henkilöhahmoista ja ennen kaikkea tuntemuksistani kirjaa lukiessani? Unohdetaan e-kirjamuoto, koska sähkökirjan lukeminen ei koskaan anna minulle samaa tunnetta kuin painetun kirjan, ja keskitytään kerrankin lukufiilikseen, päällimmäiseen kirjasta jääneeseen tunteeseen. Olen iloinen, että pääsin tälläkin kertaa sisälle Elizabeth Bennettin ja hänen perheensä maailmaan. En enää osannut löytää kirjasta uusia tasoja, mutta en niitä kaivannutkaan. Romaanin rakkaustarina on varmaan yksi kaikkien aikojen ihanimmista, Austenin nokkeluus on toiminut esikuvana lukuisille nykykirjailijoille ja Ylpeyden ja ennakkoluulon koko asetelma on, vaikkei kovin feministinen, aina ajankohtainen. Austen on klassikkoasemansa ansainnut. Kaksisataavuotiaalle voi antaa vain kunniaa, ja nyt siihen on aihetta. Miten kirja voikin olla samaan aikaan niin viisas, hauska, ilkeä, romanttinen, eräällä tavalla arkinen, tarkkanäköinen, mukaansa tempaiseva ja yksinkertaisesti hieno!

Lopuksi haluaisin kuulla, mikä teidän blogini lukijoiden Ylpeys ja ennakkoluulo -suhde on? Onko kirja tuttu? Onko se rakas? Vastenmielinen? Yhdentekevä? Ja oletteko lukeneet Austenia suomeksi vai englanniksi? Kuten kerroin, minulle kirja on rakas, mutta Järki ja tunteet on vielä läheisempi.

*****

Julkaisen tämän kirjoitukseni yhtä aikaa P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran kanssa. Käykää lukemassa, miten ihana Sara koki Austenin romaanin. Muissa blogeissa kirjasta on kirjoitettu aina ajoittain. Linkitän nyt vain Morren arvion, joka on ihan huikea ja joka ilahdutti minua suuresti. Kuvassa olevan korun olen hankkinut Etsystä ja se saa kunnian olla kaulassani juuri tänään.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Kustantaja: Siltala 2012
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta
Sivuja: 141
Kotimainen romaani

Nälkä on se kissanpentu joka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) on ollut viime aikoina ansaitusti paljon esillä. Se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon viime torstaina, ja samana päivänä se nimettiin myös kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Luin kirjan erittäin ajankohtaiseen aikaan, hieman ennen esikoiskirjapalkinnon voittajan julkistamista ja heti kirjan luettuani uumoilin, että taisin tutustua voittajateokseen. Halusin kuitenkin viipyillä kirjan aikaansaamissa tuntemuksissa ja romaanin mielenmaisemissa, ja siksi kirjoitan kirjasta "vasta" nyt, liki viikko ensilukemisen jälkeen.

Kirjallisuuskeskusteluja seuraaville Nälkävuoden kehys lie tuttu. Ollikaisen kirja sijoittuu Suomen suuriin nälkävuosiin 1867-1868, joiden aikana koko Suomessa kuoli nälänhädän vuoksi 150 000 ihmistä. Nälkävuosissa liikutaan toisaalta Suomen syrjäseuduilla, joissa laihat hauet eivät täytä Marjan, Juhanin ja pienten Mataleenan ja Juhon vatsaa, leipään pannaan enemmänkin kuin puolet petäjäistä tai olkia, pahimmillaan jäkälää, ja kuolo korjaa ihmiset liian nuorina. Kuolema tuo helpotuksen, lämmittääkin poisnukkuvaa sielua. Toisaalta Helsingissä on vaurautta. Senaattori katselee pimeää Yrjönkatua ja miettii katastrofia, joka maata kohtaa. Renqvistin veljekset Teo ja Lars, lääkäri ja virkamies, pohtivat omia arkisia murheitaan, rakkauselämäänsä, huoria, työtään - sekä nälänhätää: Nälkä karsii kansakunnasta pois heikoimmat kuin puutarhuri omenapuustaan huonot oksat. Kansakunnan tila huolettaa veljeksiä. Mitä tapahtuu, kun kaksi erilaista maailmaa kohtaa?

Mataleena silittää sormenpäällään posliinisen keittokulhon pintaa. Se on valkoinen kuin lumi, mutta lämmin. Kauneinta on kuitenkin kulhon vaaleanpunainen ruusu, jonka terälehdet on ympäröity kullalla. Kun sormen siirtää sen yli, tuntee kuinka se on kohollaan aivan kuin se olisi elävä, sykkivä sydän, kukkisi lumen keskellä eikä talvikaan sitä voi voittaa.

Nälkävuosi näyttää ihmiset raadollisimmillaan ja herkimmillään. Nälkä vie voimat ja turruttaa, tuo pedon ihmisessä esille, mutta ei kuitenkaan vie toivoa; mielessä siintää kylmäävällä tavalla naurettavana haaveena matka Pietariin ja kaiken keskelläkin vastaan voi tulla hyviä ihmisiä, jotka tarjoavat yösijaa tai laihaa velliä. Hyvyys ei kuitenkaan riitä, kun Marja perheineen kulkee kerjuulla, uppoaa lumeen, jota lapset nälkäänsä syövät. On routainen, hallainen, ankara maa ja ruumiita tienpientareella. Kuoleman väri on valkoinen, lumen väri on valkoinen, vain valkoinen jää jäljelle silloin, kun sielu jättää ihmisen.

Nälkävuosi on samalla tavalla valkoinen kirja kuin Elina Warstan suunnittelema upea kansi. Valkoista vasten kaikki värit korostuvat, tekstistä tulee visuaalista: kasvoilta katoava punakkuus muuttuu harmaaksi ja sitten valkoiseksi; Mataleenan silittämän keittokulhon vaaleanpunainen ruusu; suolammen musta ja eloton vesi. Ollikainen kirjoittaa realistisesti ja rujosti. Hänen ei tarvitse mennä yksityiskohtia pursuilevaan maalailuun, sillä lukija tietää ja tuntee jo pienestäkin kaiken sen epätoivon, jota ihmiset sisällään kantavat. Yksittäinen ele, teko ja kaikki kauhea muuttuvat todeksi. Silti Nälkävuoden ihmiset ovat sitkeitä, he katsovat tulevaisuuteen, jota ei kaikille tule. Rosoisen realismin rinnalla kulkeekin runollinen ja vertauskuvallinen taso. Nälän ontoksi tekemä mieli näkee kuikan, joka yrittää nousta lentoon, ja toisaalla senaattori ajattelee, kuinka tärkeää on nähdä kokonaisuus yksityiskohtien takana.

Tuon kokonaisuuden nähdäkseni luin Nälkävuoden kahdesti. En voi sanoa ymmärtäneeni kirjasta kaikkea, eikä tarvitsekaan, mutta minussa virisi tarve pohtia ihmisten vaikuttimia vaikeilla hetkillä sekä toisaalta ottaa selkoa siitä, miten nälkävuodet vaikuttivat omalla kotiseudullani. 

Molemmilla lukukerroilla Ollikaisen romaani vakuutti ja vaikutti. Nälkävuosi vakuuttaa aiheellaan, kielellään, kerrollaan ja taitavuudellaan. Se vaikuttaa sielussa niin, että omaa kehoa alkaa kolottaa ja mieltä liikuttaa, vaikkei itku tulekaan.

*****

Nälkävuosi on ollut blogeissa todella luettu kirja. Siksi linkitän nyt jatkolukemiseksi vain kaksi viime viikolla kirjoitettua blogiarviota: Kirjainten virran Hannan, jonka kanssa valitsin saman, kirjan takakannessakin olleen lainauksen, sekä P.S. Rakastan kirjoja -Saran, jolle kirja jäi mieleen niin, että tuli uniin saakka. Sama täällä, Sara.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1988 (pokkaripainos 2000-luku)
Alkuteos: Beloved 1987
Suomennos: Kaarina Sonck
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 330

Rakkain säteili eikä Paul D pitänyt siitä. Naisille kävi samoin kuin mansikantaimille ennen kuin ne kasvattivat rönsynsä: niiden vihreä muuttui toisenlaiseksi. Sitten tulivat rönsyt, sitten nuput. Ja kun valkoiset terälehdet kuolivat ja mintunvärinen marja törrötti esillä, lehdet hohtelivat kullankarvaisina ja vahamaisina. Juuri sellaiselta Rakkainkin näytti - kullankarvaiselta ja säteilevältä.

Karannut orjanainen Sethe asuu Cincinnatissa Ohiossa tyttärensä Denverin sekä talon kummituksen, pienen vauvan, kanssa. Eletään Yhdysvaltain sisällissodan jälkeistä aikaa ja monet piinaavat muistot vainoavat Setheä, mutta elämää soljuu omissa hiljaisissa huomissaan. Elämä muuttuu, kun Sethen kanssa samaan aikaan orjana ollut Paul D saapuu Sethen luo ja tuo mukanaan paljon sellaista, joka olisi parempi unohtaa. Eräänä päivänä tapahtuu vielä jotain muuta: vedestä astelee ylös nainen täysissä pukeissa. Hän istuu kokonaisen päivän ja kokonaisen yön mulperipuun varjossa ja hänen nimensä on Rakkain. Rakkain takertuu Setheen ja tämän läheisiin sekä taloon, jossa he asuvat. Mutta miksi Rakkain on tullut, mistä hän on tullut ja onko hänelle sijaa toisten elämässä?

Toni Morrison Minun kansani, minun rakkaani (1987) on oman aikamme klassikko, jonka luin ensimmäisen kerran vasta nyt. Olen lukenut Toni Morrisonilta aiemmin, reilut kymmenen vuotta sitten, muun muassa Solomonin laulun, Sinisimmät silmät ja Paratiisin, minkä vuoksi tiesin odottaa kirjaa, joka ei päästä helpolla, mutta joka jättää syvän jäljen.

Se kaikki on nyt    aina on nyt     koskaan ei tule aika etten olisi kyyryssä ja katselisi muita jotka nekin on kyyryssä   olen aina kyyryssä   mies kasvojeni yllä on kuollut   hänen kasvot ei ole minun [--]

Romaanissaan Morrison vyöryttää lukijansa eteen lukuisia teemoja, jotka ovat valtavia: on sukupuolten ja rotujen väliset erot, ihmisen oikeus omaan itseensä, on lasten menettämistä, eläimiin sekaantumista osana orjanuorukaisten arkea, on haamuja ja limittäisiä identiteettejä. On väkivallan kierre ja maagista realimismia, tuonpuoleista väkeä reaalimaailmassa. Ja millainen reaalimaailma se onkaan, kun ihmisen nimi voi olla Leima Maksettu tai kun vapina alkaa kasvaa sisältä päin. Kaiken Morrison kietoo yhteen niin taitavasti ja omaleimaisesti, ettei kirjalta kaipaa mitään eikä se muistuta kenenkään toisen kirjoittamaa. Tai toki, on myönnettävä, että paikoin tajunnanvirtaisessa kerronnassa on faulknermaisia sävyjä. Kirjan kehystarina kannattelee mukanaan myös lukuisia elementtejä afroamerikkalaisten folkloresta, joka sekoittuu realismiin ja yhteiskunnalliseen sanomaan.

Minun kansani, minun rakkaani ei ole helppo kirja. Se ei ole helppo teemoiltaan, ei kieleltään eikä koko ajan vaihtuvilta kertojanääniltään. Myös ajallisesti kirja tempoilee nykyhetken ja menneisyyden aallokossa siten, että ainakin minä olin toisiaan ymmälläni sen suhteen, mitä aikaa milloinkin kuvattiin, mutta mitä pitemmälle kirjaa luin, sitä paremmin ymmärsin ajallisen rikkonaisuuden ratkaisun. Kokonaisuudessaan Morrisonin kerronta tulee aivan liki. Se on niin intensiivistä, ettei kirjaa voi laskea käsistään; kerrontaa voisi luonnehtia väkeväksi ja vereväksi, samaan aikaan korkeakirjalliseksi ja tunteikkaaksi. Minun kansani, minun rakkaani on mestariteos ja luultavasti Morrisonin avainromaani. 25 vuotta sitten julkaistu teos on klassikko jo nyt.

Morrison kertoo melkoisen tarinan. Mutta hän kysyy myös, että missä ovat ne tarinat, joita ei kannata kertoa eteenpäin? Minun kansani, minun rakkaani on oma paluuni Morrisonin kirjojen maailmaan, josta olen ollut pois yli kymmen vuotta. Ja millainen paluu se onkaan: rankka, mieleenjäävä ja merkityksellinen.

*****

Julkaisen tämän postauksen samaan aikaan P.S. Rakastan kirjoja -blogin ihanan Saran kanssa. Käykää lukemassa myös Saran mietteet Morrison romaanista. Kirjat ovat lukeneet myös muun muassa Norkku, Ideanus ja Salla.

A.S. Byatt: Lasten kirja

A. S. Byatt: Lasten kirja
Kustantaja: Teos 2011, Baabel-sarja
Alkuteos: The Children's Book 2009
Suomentanut: Kersti Juva
Kansi: Iira Oivo
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Sivuja: 959 (lopussa vielä suomentajan jälkisanat ja vieraskieliset lauseet, koko teos 970 s.)

Ilmapiiri oli sellainen, että hauskanpito oli nyt sallittua, suorastaan pakollista. Nyt olivat pilkan kohteina jäykät mustat röyhelöt, gagaattikaulanauhat, tahrattomat myssyt, kiertoilmaisut ja kunnioituksenosoitukset, sekä myös vakavuus, velvollisuudentunto ja asioiden syvien merkitysten pohdinta, ja niistä tehtiin variksenpelättejä ja kauhunaamioita. Ihmiset pohtivat ääneen ja itsekseen seksiä sekä vakavissaan että kevytmielisesti. Samaan aikaan heissä ilmeni paradoksaalinen taipumus taantua lapsuuteen, lukea ja kirjoittaa seikkailutarinoita, kertomuksia pehmoleluista, näytelmiä esimurrosikäisistä lapsista.

Englantilaisen A. S. Byattin liki tuhatsivuinen suurromaani Lasten kirja (2009) on rönsyilevä kertomus "Englannin puutarhasta" ja siellä asuvista tai sitä liepeilevistä ihmisistä. 1800-1900-luvun taitteen englantilaisessa vehreydessä Todefrighten kartanossa kirjailija Olive Wellwood kirjoittaa satuja. Ne eivät ole millaisia kertomuksia tahansa, vaan polveilevia, fantastisia tarinoita Oliven omista lapsista. Jokainen hänen kirjoittamansa kirja on erilainen, uniikki ja jotain niin Oliven kuin lasten sisimmästä paljastava. Oliven puoliso Humphry Wellwood, tämän veli Basil perheineen, museokuraattori Prosper Cain, eksentrinen keraamikko Benedict Fludd lapsineen sekä monet muut ovat osa Oliven elämää. Uuden vuosisadan alun Eurooppa on monien murrosten edessä: luokkayhteiskunta murenee toisaalla, toisaalla pidetään yläluokan sadunomaisia juhlia, kuten esimerkiksi martinpäivää tai luonnonuskoa korostavaa juhannusta, idylli on särkymässä, mutta siitä halutaan pitää kiinni viimeiseen saakka itse kunkin omista lähtökohdista käsin.

Museoita, kartanoita, pieniä keramiikkapajoja, saksalaisia vierastupia, feministejä, marxilaisia, pankkiireja, keraamikkoja, kirjailijoita, keijukaisia, sudenkorentoja, vesirottia ja teollistuvien suurkaupunkien vilinää, lumottuja hetkiä ja raadollisuutta. Viktoriaanisen ja edvardiaanisen ajan taitekohtaan sijoittuvan kirjan kymmenet päähenkilöt Wellwoodit, Cainit, Fluddit, Sternit sekä lukuisat sivuhenkilöt tutkijoista anarkisteihin ja vapaan rakkauden kannattajista feministeihin ja papistoon kohtaavat toiveensa, pelkonsa ja salaisuutensa, jotka valottuvat heidän taiteensa, tekojensa sekä yhteiskuntaluokkansa kautta. He elävät kertomusten ja satujen maailmassa, mutta myös uuden, hämmentävän ajan kynnyksellä.

Hän rakasti Todefrightia, eikä rakastanut ketään ihmistä yhtään enempää, ei edes Humphrya ja Tomia. Hänelle Todefrightilla oli aina kaksi puolta, yhtäällä sen rakennettu todellisuus, ovet, ikkunat, savupiiput, portaat, ja toisaalla maailma, jonka hän oli luonut sen sisään, sen läpi ja sen alle, kuviteltu sisäkkäinen maailma, käytäviin ja onkaloihin johtavat salaovet, vihreän keijukaiskumman alla aukeava tuonpuoleinen. Hän kuvitteli kotinsa alle kauhistuttavia maanalaisten kiviainesten ja malmien kerrostumia [--]

Lasten kirja on melkoinen teos. Se on ensiksikin oikea runsaudensarvi niin pituutensa kuin ennen kaikkea aihepiiriensä polveilun suhteen. Byatt sukeltaa brittiläiseen luokkayhteiskuntaan, taiteilijaelämään, usean perheen sisäisiin ja välisiin suhteisiin, Lontoon rakentumiseen ja lopulta välillisesti koko brittiläiseen imperiumiin. Se antaa lukijoidensa kurkistaa kveekareiden, taiteilijoiden ja anarkistien sekä katsoa kuinka useita eurooppalaisia monumentteja, muun muassa Victoria ja Albert -museota, rakennetaan. Lasten kirja näyttää Euroopan uuden vuosisadan kynnyksellä yltäen henkilökohtaiselta tasolta yleiseen, englantilaisesta koko maanosan laajuiseen liikehdintään aina vuodesta 1895 vuoteen 1919; toiveikkaasta ja idealistisestä ajasta ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Kirjan maailma on koko ajan kiehtova, realistinen ja sadunomainen, arkinen ja maalauksellinen. Sen sävyt kulkevat valoisista tummiin maailmanpoliittisen tilanteen kanssa. Realistisen tason lisäksi Lasten kirjassa on myös sadun taso eikä yksinomaan Oliven kirjoittamien lastenkertomusten muodossa, vaan ihmisten mielessä ja luonnon ihailussa. Lasten kirja on aikuisten kirja, mutta se on myös kirja lapsista - niin konkreettisesti Wellwoodien, Cainien, Fluddien ja muidenkin lapsista kuin metaforisesti lapsenkaltaisesta innosta uuden vuosisadan ja uudenlaisen moraalin edessä sekä aattellisessa idealismissa.

Myönnän, että uuvuin kaiken runsauteen. Luin ensimmäisen osan Alkuja joulu-tammikuun taitteessa, mutta sitten päätin lukea välillä jotain muuta. Tuo jotain muuta osoittautui kymmeniksi kirjoiksi ja aina välillä katselin Lasten kirjaa hyllyssäni ja jostain syystä kirjan jatkaminen tuntui vaikealta - niin kiehtova kuin kirja olikin. Nyt kesäkuussa aloin lukea Byattin romaania uudelleen. Olin unohtanut paljon, joten alun henkilöstöhakemisto tuli tarpeeseen, mutta onneksi pääsin kirjan maailmaan enkä romaanin loppupuoliskolla tuntenut lukiessani kuin suurta intoa. Tällä kertaa uppouduin Byattin luomaan maailmaan koko lailla eläytyen. Uppouduin, koska Byatt on mestarillinen kertoja. Hän kuljettaa tarinaa kronologisesti ja samaan aikaan fragmentaarisesti, tuoden henkilönsä lähelle, mutta etäännyttäen heitä aina sopivasti. Hän ikään kuin näyttää lukijoilleen väläyksiä hahmojensa elämästä ja ajatuksista, mutta siirtyy nopeasti toisen henkilön elämään. Paitsi henkilöidensä tai kokonaisten perhekuntien elämästä Byatt osaa liikkua tunnelmasta toiseen Tämä tekee lukemisesta sekä haastavaa että kiehtovaa.

Kielellisesti Lasten kirja on huikea, kukaan voisi tuskin väittää muuta. Byatt hallitsee niin lavean kuvailun kuin asioiden ytimeen menemisen ja osaa kaiken lisäksi säännöstellä runsautta ja niukuutta sopivasti, koko ajan kauniisti ja tarkasti. Kielikuvat eivät ammu yli, teksti on erittäin luettavaa, kielellisesti melkeinpä mukavaa, mutta asiansa puolesta "täyttä tavaraa". Byatt osaa sivistää, pohtia seksuaalietiikkaa, aate- ja kulttuurihistoriaa sekä ennen kaikkea kuvata runsasta henkilögalleriaansa viisaudella ja lämmöllä siinä määrin, että lukiessani ihastuin, melkein pidätin henkeä, tunsin haikeutta ja viisautta. Kersti Juvalle kuuluu iso kiitos teoksen suomentamisesta. Hän on tehnyt vaativan ja upean työn - jälleen kerran.

Byattin teos on niin valtava, laaja, sivistävä, koskettava ja upea, etten osaa sanoa siitä enää mitään, vaikka paljon sanoinkin, tarttumapintaa on niin hurjasti. Ehkä yritän kerrankin kiteyttää jotain ja totean seuraavaa: Lasten kirja on - ei sen enempää tai vähempää kuin - mestariteos.

*****

Lasten kirjan on blogimaailmassa lukenut Merenhuiske. Maria on kirjoittanut kirjan ensimmäisestä osasta.

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Kustantaja: WSOY 1919 (20. painos 2009)
Kansi ja kuvitus: Onni Mansnerus
Kotimainen saturomaani, lastenkirjaklassikko
Sivuja: 143

Itkevä immyt kivessä on
velhojen vankina, onneton.
Kyyneleet helminä hiekkaan putoo,
Haltijan hääviittaa immyt kutoo...

Kuu kiertää taivaankantta, kuusi suhisee, on kuin joku huokailisi ja suosta kohoaa utua - kuin harmaita olentoja leijailemassa siellä täällä. Vanha ja viisas Mestaritonttu kuvittelee kuulevansa kuusen kuiskailevan laulua neidosta, joka on vankina kiven sisällä ja pohtii, oliko kaikki vain unta. Edellisenä päivänä kuninkaalleen loukkaantunut Mestaritonttu on päättänyt jättää Satumaan ja kohdannut vanhan noidan, Sammaleisen, joka on palaamassa suomökkiinsä. Suolla vietetty yö alkaa paljastaa Mestaritontulle salaisuuden jos toisenkin. Niistä suurin paljastuu lukijalle melkein heti: ihana ja ihmeellinen Saraste-neito on kuin onkin vangittuna kiveen ja kutoo siellä hääviittaa kultaisesta tukastaan, hänen läheisensä ovat niin ikään lumottuja. Jotain tästä kaikesta tietävät myös Sammaleisen ystävät Luuta-Lempi ja Pataposki. Useampikin seikkailu on alkamassa.

Luin Aili Somersalon klassikon Mestaritontun seikkailut (1919) nyt ensimmäistä kertaa. Olen hieman ihmeissänikin siitä, ettei kirja koskaan osunut kohdalleni lapsuudessani, sillä olisin ala-asteikäisenä ollut todella otollista yleisöä tälle hienolle sadulle. Osasin alkaa kaivata kirjaa sen jälkeen, kun esikouluikäinen tyttäreni kertoi kuulleensa kirjan ääneenluettuna eskarissa. Mestaritontun seikkailut sekä sitä edeltävä Päivikin satu olivat tehneet lähtemättömän vaikutuksen lapseeni. Sain kirjan käsiini muutama viikko sitten ja oivalsin heti menettäneeni hienon kirjamuiston.

Kyöpelinvuoren korkeat airueet, virvatulet ja sinikellot, taikalipas ja satulähde. Mestaritontun seikkailu on suorastaan kuorrutettu klassisilla satuaineksilla - eikä vain kuorrutettu, vaan kirja on läpensä satumaailmaa niin hahmojensa kuin juonensakin osalta. Taikaa ja satua, kuitenkin hyvin suomalaiskansallisesti, miltei romanttisesti: kiven päälle rakennettu maja käy linnasta, tuohivirsut ovat kaikesta syystäkin mitä parhaimmat jalkineet ja vedenemäntänä on itseoikeutetusti Vellamo. Mestaritonttu itse on kiltti, mutta varsin ovela partasuu. Seikkailuillaan hän tapaa noitien ja kuninkaallisten ohella merenneitoja, vihuripoikia ja kuplatyttöjä, peikkoja, jopa lohikäärmeen. Kesäöinen luonto on usvahahtuisen kaunista, kuusitiheikkö on kuin viidakko ja virvatulet tanssivat suomailla. Onni Mansneruksen kuvitus elävöittää muutenkin kiehtovaa satua voimakkain värein:

Mestaritontun seikkailujen ihastuttavuutta lisää Somersalon kieli, joka on kuvailevaa ja sanastollisesti paikoin lapsikuulijalle haastavaa. Mielestäni tämä haastatavuus on vain rikastuttavaa, koska lukemisen jälkeen ainakin meillä syntyi hyviä keskusteluja siitä, mitä immyt tai impyet ovat ja jopa tuohitöppösiä piti lapselle selittää. Onneksi meiltä kotoa löytyi edesmenneen ukkini tekemät minikokoiset tuohivirsut, joita sain ylpeänä tyttärelleni esitellä. Sivuhuomautuksena voin kertoa itse yllättyneeni nähdessäni sanan kemut liki sata vuotta vanhassa kirjassa. Vaikka kieli on kuvailevaa, on se tarinaa koko ajan eteenpäin kuljettavaa.

Saturomaanin nimi Mestaritontun seikkailut sopii teokselle erinomaisesti, sillä kirjassa kuvaillaan useampikin Mestaritontun seikkailu, jotka kaikki toki liittyvät yhteen. Tarina onkin rönsyilevä jopa siinä määrin, että Somersalon kirjasta olisi voinut saada parikin ohuempaa kuvakirjaa. Kuitenkin hyvä näin, koska yhteenlomittuvina tarinat kiehtovat ja koukuttavat. Mestarintontun seikkailut on niitä teoksia, joita on luettava ahmien, koska tarina on pakko saada luettua miltei yhdeltä istumalta. Minä aloin lukea kirjaa ääneen esikoiselleni aina yhden luvun kerrallaan, mutta en itse malttanut odottaa iltakausia, että saan liki 150-sivuisen sadun luettua ja luin siksi kirjan "salaa" itsekseni. Tämä kertoo toivottavasti siitä, että Mestaritontun seikkailut antaa paljon aikuisellekin lukijalle. Ihan pienille lapsille en kirjaa suosittelisikaan, sillä esikouluikäistäkin kaikki öisen usvan ajan henkiolennot ja Kyöpelinvuorelle kokoontuvat noidat pelottivat hieman siitä huolimatta, että tyttö oli esikoulussa jo kertaalleen kuullut tarinan.

Mestaritontun seikkailut on kirja, jota varauksetta suosittelen kaikille klassisen sadun ja fantasian sekä tarunhohtoisen kuvituksen ystäville. Satuja tarvitaan aina. Etenkin sellaisia, jotka saavat kunniottamaan ja kuuntelemaan suomalaista suo- ja järviluontoa.

P.S. Mestaritontun seikkailujen uusin painos on käsittääkseni valitettavasti myyty loppuun, mutta kirjastoista ja antikvariaateista tätä kannattaa metsästää. Ja äänikirjana teosta on edelleen saatavana. Mietin, että pitkä automatka voisi sujua mukavasti Mestaritontun seurassa.
Muistattehan myös, että blogini 300 lukijaa -juhla-arvonta päättyy huomenna. Vielä ehtii osallistua!

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: The Marriage Plot 2011
Suomentanut: Arto Schroderus
Kansi: Anja Reponen
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 599

Kyse ei ollut vain siitä, että tämä kirjoitus tuntui Madeleinesta kauniilta. Eikä vain siitä, että hän ymmärsi heti paikalla nmä Barthesin aloitusvirkkeet. Kyse ei ollut vain siitä, että tässä nyt vihdoinkin oli se kirja, josta hän ehkä kirjoittaisi tutkielmansa. Se, mikä sai Madeleinen nousemaan istualleen, oli pikemminkin lähempänä syytä miksi hän ylipäätään luki kirjoja ja oli aina rakastanut niitä. Tässä oli merkki siitä ettei hän ollut yksin. Tässä puettiin sanoiksi se mitä hän oli toistaiseksi vain mykästi tuntenut.

Madeleine Hanna on kirjanörtti, joka lukee Henry Jamesia ja Jane Austenia ja osallistuu viktoriaanisen kirjallisuuden seminaariin. Hän on aurinkoa etsivä pölynvastainen nainen, joka varaa opiskelijabileiden ajaksi pyykkivuoron siitä käytännöllisestä syystä, että juhlien aikana pesukoneita on varmasti vapaana. Ennen kaikkea hän on ihmeellinen nuori nainen, joka näyttää elegantilta ja osaa valita tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivan viinin. Kolmen viikon romanttisen tuskailun päätteeksi vedetty mahtikännikään ei vie hänen raikkauttaan. Tämän on huomannut michiganilaissyntyinen Mitchell, joka on varma siitä, että hänet ja Madeleine on tarkoitettu toisilleen. Madeleine kuitenkin rakastuu Leonardiin, jota moni muukin haluaa. Karismaattinen ja komea biologi Leonard kärsii maanis-depressiiviisyydestä, mikä vaikuttaa hänen onneensa Madeleinen kanssa. Mitchell yrittää unohtaa Madeleinen etsien omaa tietään mitä erilaisimmista uskonnoista ympäri maailman. Kuka saa kenet ja onko onnea edes mahdollista - tai tarkoituksenmukaista - saavuttaa?

Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (2011) on vakava ja hauska, tieteenhistoriallinen ja hieman paasaava romaani. Se on täydellinen rakkauskertomus ja tarkkanäköinen sosiaalisten suhteiden kuvaus. Siinä on arkea ja juhlaa, semiotiikkaa ja biologiaa, seksiä mitä fantasioita toteuttavimmilla tavoilla sekä pitkiä keskusteluja rakastavaisten sekä äidin ja tyttären kesken. Naimapuuhia on ennen kaikea nykyaikainen kolmiodraama, joka kunnioittaa viktoriaanisen ajan romaania sen ansaitsemalla tavalla. Kaiken kukkuraksi kirjassa on maailman ihanimmat tapetit, joiden ihanuuden jokainen täysiverinen lukutoukka oivaltaa:

Eräänä viikonloppua Phyllida vei Madeleinen New Yorkiin. Kun tyttö saapui kotiin sunnuntai-iltana, Phyllida sanoi, että häntä odotti yllätys omassa huoneessaan. Madeleine ryntäsi portaat ylös ja huomasi, että hänen huoneensa seinät oli tapetoitu kuvilla kirjasta, joka tuolloin oli hänen mielestään maailman paras, Ludwig Bemelmansin Madeline. Sillä aikaa, kun hän oli ollut Manhattanilla, tapetoija oli poistanut entiset tapetit höyryllä ja korvannut ne uusilla, jotka Phyllida oli varta vasten painattanut Trentonin tapettitehtaalla. Kun Madeleine astui huoneeseensa, hänestä tuntui kuin hän olisi astunut suoraan Madelinen sivulle.

Täydellistä! Ei liene vaikea arvata, että minä(kin) olen aivan myyty Eugenideksen tekstin äärellä ja pelkään, että nyt tulee taas niitä blogiarvioita, joissa enemmän fiilistellään ihastuneena kuin edes yritetään analysoida kirjaa.

No, yritän nyt kuitenkin. Naimapuuhia on erittäin kaunokirjallinen romaani niin itsenäisenä teoksena kuin intertekstuaalisia viittauksia vilisevänä kirjana. Se johdattaa lukijansa luennoille ja bileisiin, tutustuttaa Umberto Econ, Jacques Derriran ja äiti Teresan ajatuksiin, kuljettaa etsimään juuriaan sekä maailmankatsomustaan niin Kreikasta kuin Intiasta ja näyttää myös maanis-depressiivisyyden mustimmat tunnot. Siinä luetaan itsellenikin tuttua The Madwoman in the Atticia ja muistutetaan, miten 1700- ja 1800-lukujen kirjallisuus on kaikkea muuta kuin vanhanaikaista. Naimapuuhissa myös kirjoitetaan pitkiä naimisiinmenon vaiheita pohtivia kirjeitä maailman toiselta laidalta (huomasin itse olevani ykkösvaiheen ihminen, kappas). Omaa tietä haetaan niin rakkaudesta, kaiken muun maailman unohduksiin saavasta seksistä kuin ankarasta uskonnostakin: Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä. Kaikkea on kovin paljon ja taitamaton kirjailija saisi Madeleinen, Leonardin ja Mitchellin seurustelusta sekavan sopan, mutta Eugenides pitää kaiken kasassa.

Tämä johtuu siitä, että Eugenides kirjoittaa kuin velho: vaikka hän lähestulkoon pitäisi luentoa semiotiikasta tai uppoutuisi uskontofilosofian omituisiin, hörhöihinkin koukeroihin, hänen tekstiään lukee ahmien. Eugenides todellakin viihdyttää siinä mielessä, että Naimapuuhien äärellä viihtyy paremmin kuin monen muun teoksen. Silti Eugenideksen kirja ei ole tippaakaan viihteellinen, vaan kaikki koukerot ja poukkoilut ovat täyttä asiaa, mielenkiintoni herpaantui hetkeksi vain Mitchellin Intiassa, mutta sielläkin vain toviksi. Eugenidekselle näyttää olevan ominaista kertoa asioita lukuromaanimaisella vauhdilla, mutta tarjota pohdiskelevia suvantoja aina sopivassa suhteessa. Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin tarina viekin mukanaan kokonaisvaltaisesti. Naimapuuhia on minulle täydellinen kirja; romaani, jonka kannet voi sulkea kaikin tavoin tyytyväisenä. Se on myös kirja, jonka voisin kuvitella lukevani joskus uudelleen.

Vaikka 1980-luvun maailma - Yhdysvallat, Ranska kuin Intiakin - on sekä ulkoisesti että henkisesti kaukana Victorian ajan Englannista, tempoilee elämä järjen ja tunteen välisessä aallokossa. Jokainen tarvitsee oman eloonjäämispakkauksensa. Se, onko onnellista rakkautta muualla kuin 1800-luvun englantilaisten romaanien lopussa selvitkööt vain kirjan lukeneille.


*****- (Blogissani ei tavallisesti ole viiden tähden kirjoja kuin korkeintaan kerran kuussa, osin ihan periaatteellista syistä: vaikka on paljon hyviä kirjoja, täydellisiä on kuitenkin vain vähän. Naimapuuhia on tämän huhtikuun toinen viiden tähden kirja, ei voi mitään.)

Naimapuuhia ovat ihastelleet myös Minna, Sara, Erja, Susa, Jenni ja Sanna.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
Kustantaja: Wsoy 2012
Alkuteos: Før jeg brenner ned 2010
Kannen kuva: Gaute Heivollin arkisto. Kannen suunnittelu: Anna Makkonen
Suomentanut: Päivi Kivelä
Ulkomainen romaani, autofiktio, Norja
Sivuja: 306

Toisinaan minulle tulee tunne, että elän kahta rinnakkaista elämää. Toinen on turvallinen, yksinkertainen ja harvasanainen. Toinen on todelliselta näyttävä elämä, se jonka keskellä olen, jossa istun joka päivä kirjoittamassa. Edellinen elämä voi olla välillä pitkään poissa, mutta sitten se taas ilmaantuu, on kuin olisin yhtäkkiä aivan vähällä istua siihen sisään, olen kynnyksellä ja tuntuu kuin minä hetkenä hyvänsä saisin näkyviini hänet, joka ehkä oikeastaan on minä.
Ja sitten.

Norjalaisessa Finslandetin kylässä elämä on mallillaan. Ihmiset tietävät paikkansa, talot ovat siistejä, väki käy kirkossa ja katsoo televisiosta jalkapallon maailmanmestaruuskisoja. Kesäkuussa 1978 kylä kuitenkin elää pelon vallassa, sillä seutua vaivannut tuhopolttojen sarja huipentuu ja Finslandetin asukkaat kuuntelevat ääniä ikkunoidensa takana, valvovat lastensa unta, pitävät vahtia kiväärit ladattuina. Tuli roihuaa ja savun haju tai tuoksu leijailee vaaleassa kesäyössä. Samaisen viikonlopun aikana kylän kirkossa kastetaan kaksikuinen poikavauva, joka saa nimekseen Gaute Heivoll. Hänestä kasvaa kirjailija, jota hänen synnyinvuotensa tulipalot eivät jätä rauhaan. Hän alkaa tutkia niitä sekä pohtia, miksi pyromaani suoritti kauheat tekonsa. Miksi toisesta samanlaisista tasaisista ja rakastavista lähtökohdista ponnistaneesta pojasta tulee tuhopolttaja, toisesta kirjailija?

Norjassa Brageprisenillä, Finlandiaa vastaavalla palkinnolla, palkittu Etten palaisi tuhkaksi (2010) on ensimmäinen suomennettu Gaute Heivollin teos. Se on kahdessa eri aikatasossa liikkuva autofiktiivinen romaani, joka pohtii kirjailijan omaa kasvuhistoriaa, hänen lähtökohtiaan ja taustojaan sekä syitä siihen, miksi kaikki lapselle asetetut odotukset eivät täytytkään tai vähintäänkin muuttavat suuntaansa. Romaani on samalla kertaa kaunis omaelämäkerrallinen tarina että kyläyhteisön salaisuuksia paljastava eräänlainen jännityskertomus.

Ennen kuin jatkan, kerron liittyneeni monien muiden kirjabloggaajien joukkoon, jotka ovat hiljattain löytäneet norjalaisen kaunokirjallisuuden ja huokailevat sen äärellä. Vielä 2000-luvun puolivälissäkin kuvittelin virheellisesti, että Norjasta tulee mainion Erlend Loen lisäksi lähinnä dekkareita. Sitten löysin Per Pettersonin, jonka kahteen suomennettuun kirjaan rakastuin. Ja nyt kohdalleni osui tämä Heivollin autofiktio, jonka erinomaisuutta on vaikea ylittää. Minusta on hyvää vauhtia kasvamassa kirjallisen Norjan fani ja aionkin kartoittaa itseäni varten tuosta naapurimaastamme tulevaa minua kiinnostavaa kirjallisuutta. Otan mielelläni vastaan suosituksia ja vinkkejä! 

Silti kaikki hänen ympärillään oli ihmeen hiljaista. Olen nähnyt sen mielessäni. Talon, joka palaa yöllä. Ensimmäiset minuutit ennen kuin väkeä alkaa tulla. Ympärillä kaikki on hiljaista. Ei ole muuta kuin tulipalo. Talo seisoo yksin eikä kukaan pysty pelastamaan sitä. Se on jäänyt yksin oman tuhonsa armoille. Liekit ja savu aivan kuin imeytyvät kohti taivasta, rätisee ja paukkuu ja kaiku vastaa jostain kaukaa. Se on pelottavaa, se on hirvittävää, se on käsittämätöntä.
Ja melkein kaunista.

Palaan kuitenkin itse asiaan, Heivollin romaaniin. Romaanin takakansiteksti kuvailee kirjaa tiheäksi jännitystarinaksi. Sitäkin Heivollin teos on, koska vaikka syyllinen selviää lukijalle jo melkein romaanin alkusivuilla, eivät kyläläiset osaa aavistaakaan, kuinka läheltä tuhopolttaja tulee. Jännityksen sijaan puhuisin kuitenkin jännitteestä, jonka Heivoll rakentaa taidokkain vedoin. Hän osaa kirjoittaa eläväksi niin kyläläisten pelon, järkytyksen, turvallisuuteen tuudittautumisen, unohduksen sekä uudelleen syttyvän (!) kauhun ja epäuskon ilmapiirin. Heivoll sekoittaa toden ja fiktion rajat tavalla, joka on uskottava, mutta joka ei vaadi tietoa objektiivisesta totuudesta. Se onkin hyvä, sillä ihmismieleen kaunokirjallisuuden keinoin porauduttaessa voi vain yrittää saavuttaa toisten ajatukset. Tuota yritystä ymmärtää Heivoll kuvaa käsinkosketeltavan läheltä. Hän rakentaa teoksensa kokonaan oman autofiktionsa varaan, ja hän osaa asettua oman fiktiivisen itsensä pään sisälle. Kulkiessaan ympäri Finslandetin kylää hän saavuttaa myös jollakin tasolla tuhopolttajan sisäisen maailman, synkän, kauniin ja hullun.

Etten palaisi tuhkaksi on samaan aikaan pohdiskeleva ja kerrontavetoinen. Luin kirjan miltei yhdeltä istumalta. Kun aloin lukea sitä, en olisi millään malttanut lopettaa. Pääsiäislomareissun pakkaaminen unohtui ja vain perhearjen pakolliset kuviot keskeyttivät lukemiseni. Huomasin lukeneeni koko kirjan vajaan vuorokauden sisällä ja suljin teoksen kannet vaikuttuneena, ihastuneena, täynnä ylisanoja. Kaiken savunhajun keskellä Etten palaisi tuhkaksi on kaunis kirja. Se on aivan valtavan kaunis. Heivoll kuvailee lämmöllä niin vanhempiaan, hirvimetsästysretkeä isänsä kanssa, evääksi otettua kahvia, kaakaota ja haikarankuvasuklaata, kuin kylän vaitonaisia maalaismiehiä- ja toimivia naisia tai edellisen sukupolven poikien pyörä- ja mopoajelua kirkon sisällä. Hän kertoo sameista ja maidonvalkeista halla-aamuista sekä mereltä verkalleen ajelehtivista pilvistä sireenientuoksuisena kesäaamuna. Hän osa osa sitä maisemaa, jonka keskellä hän kasvoi ja joka tavalla tai toisella muovasi hänestä sen ihmisen, joka hän romaaninsa kirjoitushetkellä on. Sama maisema ja samat kokemukset muovasivat myös pyromaanin. Miksi?

Silläkin uhalla, että on lyhytnäköistä julistaa kuluvan vuoden kaunokirjallisia huippuja jo kevätaikaan, sanon lukeneeni yhden koko kirjavuoteni parhaimmista teoksista. Etten  palaisi tuhkaksi on niitä harvoja kirjoja, joista en löydä moitteen sijaa. Heivollin tekstissä kaikki toimii erinomaisesti. Hän kirjoittaa upeasti niistä asioista, jotka lopulta takaavat rauhan. Kenet me näemme, kun näemme itsemme?

*****

Heivollista ovat pitäneet myös Karoliina, anni. M., Leena, sekä Minna, (jonka kanssa aloitin näköjään samalla lainauksella).

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Lionel Shriver: Poikani Kevin
Kustantaja: Avain 2006 (pokkaripainos 2011)
Alkuteos: We Need to Talk About Kevin 2003
Kuvitus: Jussi Jääskeläinen
Suomentanut: Sari Karhulahti
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 544

"Minä en ole koskaan pitänyt Kevinistä kovin paljon." Katsoin häntä suoraan silmiin kuten ainakin äiti toista. "Ymmärrän kyllä, että moni sanoo lapsellen ankarasti: 'Minä rakastan sinua mutta en pidä sinusta koko aikaa.' Mutta millaista rakkautta se on? Minusta yhtä hyvin voisi sanoa: 'Sinä et ole merkityksetön - eli pystyt edelleen loukkaamaan minua - mutta en siedä sinua silmissäni.' Kuka sellaista rakkautta kaipaa?

Kevin on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika, joka on tehnyt kauhistuttavan rikoksen, surmannut joukon koulutovereitaan ja opettajiaan, ja elää nyt nuorisovankilassa. Eva, hänen äitinsä, on entinen vauras uranainen, jonka koko elämä tuntui muuttuvan Kevinin myötä. Jo pikkulapsena Kevin osoitti piirteitä pahuudesta eikä Eva pysynyt koskaan aidosti rakastamaan poikaansa. Tämä rakkaudettomuus kummittelee Evan mielessä kaiken kauheuden jälkeenkin.

Lionel Shriverin tunnetuin romaani Poikani Kevin (2003) on järisyttävä kirjeromaani elämästä - tai elämistä - jossa kaikki menee pieleen. Se pohtii monisyisesti pahuutta, rikosta sekä syitä, miksi kauheutta tapahtuu. Kirjeissään aviomiehelleen Franklinille Eva kysyy muun muassa seuraavaa: Miten ihminen voi elää oman syyllisyytensä kanssa? Miten kohdata hirviömäisen rikoksen tehnyt ihminen, joka on aina ollut vieras, mutta joka on syntynyt Evan omasta kohdusta? Mitä on rakkaus vai onko sen puute se tekijä, miksi asiat ovat menneet kuten menivät? Shriverin romaani herättää monia kysymyksiä, joihin Eva ei osaa vastata. Hän tietää vain, ettei hän itse voi rakastaa poikaansa ja että Kevin vihaa häntä:

"Ne on tyhmiä."
"mäentykkääsiitä"
"NJÄN njän, njän njän njän njän njän njän njää."

Poikani Kevin tarjoaa tarttumapintoja ja teemoja niin, että kirjasta voisi kirjoittaa esseitä, väitöskirjoja, henkilökohtaisia lukukokemustilityksiä sekä tietenkin monisanaisia ja poukkeilevia blogiarvioita, kuten minä luultavasti teen. Kirjan ytimessä ovat Evan mietteet, jotka ilmenevät monologimaisuutta lähenevien kirjeiden muodossa, sekä Kevinin teot, jotka iskevät kaikkein voimakkaimmin Evan, Franlinin sekä Kevinin ihastuttavan pikkusiskon Celian keskiluokkaiseen perhe-elämään, mutta Kevinin hirmuteot vaikuttavat toki koko perheen vauraaseen asuinyhteisöön, sillä niin moni menettää läheisensä ammuskelussa. Tämä onkin yksi askel siihen yhteiskuntakritiikkiin, jota Shriver teoksensa kehystarinassa kirjoittaa. Yhden perheen, tai yhden naisen, omakohtaisen helvetin kuvaus ulottuu kattamaan koko amerikkalaisen yhteiskunnan kipupisteet lasten ja vanhempien vaikeista suhteista kysymyksiin väkivaltakulttuurista ja koululaitoksesta, vankeinhoidosta, vauraudesta sekä ihmisoikeuksista. Pahuus ja rakkaus ovat saman kolikon kaksi eri puolta, ne ovat lähtöisin saman puun eri päistä.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin erään äidin vuodatusta. Eva on klassinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta, me lukijathan saamme tietää kaikesta vain hänen erittäin subjektiivisesta näkökulmastaan. Emme voi oikeasti tietää, mitä Franklin kaikesta ajatteli tai oliko Kevinin pikkulapsuusajan ilkeys äidin mielikuvitusta vaiko totisinta totta. Mutta vaikka Eva ehkä onkin epäluotettava, kirjoittaa Shriver tavalla, että Evan jokaisen lauseen uskoo, hänen jokainen sanansa on totta. Hänen ajatuksensa tulevat niin liki, että ajattelin kirjaa silloinkin, kun en sitä lukenut. Poikani Kevin on erittäin tiheätunnelmainen romaani eikä sen yli viidessäsadassa sivussa ole mitään turhaa. Yleensä parhaatkin pitkät romaanit, kuten Jonathan Franzenin huikea Vapaus (sivumennen sanoen ymmärrän nyt sen, miksi Shriveriin ihastunut pitää Franzenista, heidän kerrontatavassaan on paljon samaa ja molemmat kirjailijat kantavat likaisen realismin perintöä) tai monet John Irvingin kirjat, pitävät sisällään ainakin jonkin verran tyhjäkäyntiä. Poikani Kevin ei pidä, se on hurja matka erään äidin sielun syövereihin. Siksi se onkin enemmän äitikirja kuin kertomus koulusurmista.

Shriverin romaanin herättämiin kysymyksiin en osaa vastata. En tiedä, onko Kevinin pahuus myötäsyntyistä vai johtuuko se Evan kykenemättömyydestä rakastaa häntä. Sen kuitenkin kirjan luettuani tiedän, ettei mitään voi pitää varmana ja että pahuuden takana on lisää pahuutta - tai pahoja tekoja. Tiedän myös, että Evan äitiys on omalla vaikeasti käsitettävällä tavallaan ihmeellistä.

Poikani Kevin ei tarjoa pakotietä. Se on koskettava, rujo ja intensiivinen romaani, joka iskee suoraan kasvoille ja tekee tyhjyyttään ammottavan aukon lukijan sydämeen. Se vetää miltei sanattomaksi. Niin hirvittävän hyvä se kuitenkin on ja niin vaikuttunut olen, että Shriveriä on pakko lukea lisää.

***** (järisyttävä!)

Poikani Kevin on ollut kirjablogeissa erittäin luettu. Linkitän laiskuuttani vain kolme arviota: Leena Lumin, koska se on uusin ja herättää ajatuksia, Booksyn, koska voin yhtyä hänen mietteisiinsä sekä Juonittelua-blogin, jossa kirjasta käydään hyvää keskustelua. Googlettamalla löytyy lisää arvioita, suosittelen niihin tutustumista.

P.S. Kommenttiosiossa on tullut hieman keskustelua myös Doris Lessingin Viidennestä lapsesta. Mietin tätä blogijuttuani kirjoittaessani, että nostaisinko kirjan esille. Kirjoissa on paljon samaa, mutta Shriverin kirjoitustyyli on sellainen, että Evan tarina tulee lähemmäksi. Se on henkilökohtainen, Lessingin kirja taas pikemminkin raportoi tapahtumista. Hienoja romaaneja molemmat.

C. S. Lewis: Velho ja leijona

C. S. Lewis: Velho ja leijona
Kustantaja: Otava 1999 (ensimmäinen suomalainen painos vuodelta 1960)
Alkuteos: The Lion, the Witch and the Wardrobe
Kuvitus: Pauline Baynes
Suomentanut: Kyllikki Hämäläinen
Ulkomainen lastenromaani, fantasiaklassikko, Iso-Britannia
Sivuja: 153

"Tämähän on vallan suunnaton vaatekaappi!" Lucy ajatteli kävellessään yhä eteenpäin raivaten tietään turkkien lomitse. Sitten hän huomasi jonkin narskahtelevan askeltensa alla. "Onkohan koipalloja tippunut maahan?" hän ajatteli ja kumartui koettelemaan kädellään. Mutta kovan puisen kaapinlattian sijaan hän tunsi käsissään jotain pehmeätä, jauhomaista ja tavattoman kylmää. "Tämä kummallista", hän sanoi ja astui pari askelta eteenpäin.
Samassa hän huomasi, ettei enää tuntenutkaan kasvoillaan pehmeän turkiksen hivelevää kosketusta vaan jotakin kovaa, karkeata ja suorastaan pistävää, "Hyvänen aika, aivan kuin puun oksia!" Lucy huudahti. Ja sitten hän näki edessään valoa; ei siinä missä vaatekaapin seinän olisi pitänyt olla, vaan paljon kauempana.

Pienen Lucyn kulku vaatekaapin kautta kohti Narnia-nimistä maata lienee kaikkein kuuluisin ja tyylipuhtain kuvaus reaali- ja fantasiamaailman välisestä siirtymästä. Eletään toisen maailmansodan ajan Englannissa. Sisarukset Peter, Susan, Edmund ja Lucy lähetetään pois pommitusten runtelemasta Lontoosta maaseudun rauhaan vanhan professorin linnamaiseen taloon. Talo on suuri ja täynnä piilopaikkoja. Sadepäivinä lapsilla on tylsää ja erään piiloleikin aikana Lucy päätyy vaatekaapin kautta maahan, jossa on ikuinen talvi, muttei koskaan joulua. Maa on Narnia, jota Kuningattareksi itseään tituleeraavan Valkea Velho hallitsee kivenkovalla otteella: häntä vastustavat muutetaan kivipatsaiksi eikä Kuningatar kaihda verenvuodatustakaan. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa, sillä Narnian todellinen hallitsija jalomielinen leijona Aslan on huhujen mukaan palaamassa valtakuntaan. Valkean Velhon hirmuhallinnon syrjäyttämiseksi tarvitaan aikojen alun suuren taian mukaan myös kahden ihmistytön ja kahden ihmispojan, Aatamin Poikien ja Eevan Tyttärien, työtä. Lucyn ja hänen sisarustensa pitkä matka on alkamassa.

Velho ja leijona (1950) aloittaa C. S. Lewisin Narnia-sarjan, joka on varmasti monille blogini lukijoille, ehkä rakaskin lastenkirjallisuuden klassikko. Klassikkoasemansa tämä seitsemän kirjan sarja on ansainnut syystäkin. Velho ja leijona tutustuttaa lukijansa paitsi Narniaan, myös sen ihmeellisiin asukkaihin fauneista puhuviin eläimiin sekä ilkeistä susista uljaisiin kentaureihin ja kauniisiin metsänneitoihin. Se kuljettaa ikuiseen talveen, mutta myös sinikellojen peittämille niityille, aina merenrannalle Cair Paravelin linnoitukselle saakka. Se on romaani hyvyyden ja pahuuden taistelusta ja ennen kaikkea se johdattaa satuun ja seikkailuun.

"Mutta mikä sinä oikein olet?" kysyi Kuningtar uudelleen. "Oletko liian isoksi kasvanut kääpiö, joka on leikannut partansa?"
"En. Teidän Majesteettinne", Edmund sanoi, "minulla ei koskaan ole ollut partaa. Olen poika."
"Poika!" huudahti Kuningatar. "Tarkoitatko että olet Aatamin Poika?"
Edmund ei vastannut mitään. Hän oli niin hämmentynyt, ettei käsittänyt mitä kysymys tarkoitti.
"Idiootti sinä ainakin olet, olitpa sitten mitä muuta hyvänsä", Kuningatar sanoi. "Vastaa nyt minulle selkeästi ja kiemurtelematta tai minä menetän kärsivällisyyteni. Oletko sinä ihminen?".

Itselleni Velho ja leijona on rakas kirja, se on itse asiassa ainoa Narnia-kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran. Luin sen ensimmäisen kerran pikkukoululaisen, uudelleen teini-ikäisenä ja pari kertaa aikuisenakin. Tällä kertaa luin kirjan ääneen kuusivuotiaalle esikoiselleni, mikä painottaa myös tätä blogikirjoitustani, koska nyt luin kirjaa ennen kaikkea vanhemman roolissa.

Lewisin kirja ihastutti tälläkin kertaa. Velho ja leijona on oikea sadunkerronnan riemuvoitto. En erityisemmin pidä aikuisille suunnatuista fantasiakirjoista, mutta monet lapsille suunnatut lajin edustajat, tämän ohella vaikkapa Michael Enden Tarinan vailla loppua, olen lukenut niin monesti, että olen seonnut laskuissa. Lastenkirjojen kohdalla pidän fantasiasta, jossa on selkeä siirtymä reaalimaailman ja fantasian välillä, mutta aikuisten kaunokirjallisuudessa taas reaalifantasia tai maaginen realismi viehättää enemmän. Lewsisin teos on tyylipuhdas fantasiakirja. Siinä on selkeä reaalimaailma, hieman ankeaa, mielikuvien englantilaiseen tyyliin sateista arkea ja sääntöjen tahdittamaa elämää, sekä sen vastakohtana ikiaikaisten kertomusten värittämä fantasiamaailma, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Tämän Lewis tavoittaa erinomaisesti. Minäkin aloin uskoa kinkkuvoileipiä tekeviin majaviin sekä piipputupakkaa polttelevaan fauniin.

Velho ja leijona on aidosti jännittävä ja oikeita jännitteitä esiin nostava lastenromaani. Valkoisen Velhon ja Aslanin välisen ikivanhan kaunan rinnalla Lewis nostaa teoksessaan myös sisarusparven sisäiset jännitteen keskiöön. Oman puolensa valitseminen sekä oikeudenmukaisuudesta kiinni pitäminen kasvavat osaksi tarinaa. Lewis tekee se niin hyvin, että lukija saattaa hätkähtää omaa ehdottomuuttaan: miksi joku valitsee väärin? Lewis on selvästi lasten puolella, heitä pitää kuunnella ja heidän oikeuksiaan kunnioittaa, mutta toki tietyin ehdoin: hyvän puolella oleminen on välttämätöntä.

Toki kirjassa on paljon sellaista, joka tuntuu nykylukijasta ristiriitaiselta. Luin kirjan ääneen kuusivuotiaalle eskarilaiselleni. Minun itseni piti hieman nieleskellä, kun vastaan tuli turkiksia tai kun tyttölapsia ei pidetä sopivina taisteluun. Onneksi tytöillä on muuten keskeinen rooli kirjassa, Narniaan ensimmäisenä ehtinyt Lucyhan on oikeastaan sen päähenkilö. Paikoittainen hurmeinen välivalta tai sillä uhkaaminen pani pohtimaan, että pitäisikö minun sensuroida lastenkirjaa. En sitä kuitenkaan onneksi tehnyt, sillä lapset ovat mutkattomia kuuntelijoita, minkä vuoksi Narnian mustavalkoinen maailma sovittuu hyvin yhteen lasten oikeudentajun kanssa. Ihan pienimmille en silti Velhoa ja leijonaa lukisi, arvelen alakouluikäisten olevan kirjalle otollisinta yleisöä, vaikka meillä pieni varaslähtö otettiinkin. Joillekin kirjan rivien välistä välittyvä maailmankatsomus saattaa olla luotaantyöntävä tekijä, toisille taas ehkä jopa se suurin syy tarttua kirjaan. Lewis oli eläessään erittäin voimakas kristinuskon puolustaja. Velhossa ja leijonassa kristilliset painotukset eivät nouse yli sadun, vaan kertomus on klassinen hyvän ja pahan taistelu. Tietynlaista symboliikkaa on kuitenkin paljon: Lucy, Susan, Edmund ja Peter ovat Eevan poikia ja Aatamin tyttäriä ja Aslan on kuin Ilmestyskirjan jeesusmainen jalopeura. Lilithkin mainitaan. Vertauskuvia voi hakea monestakin kohtaa, mutta kirjan voi lukea myös puhtaana satuna, joka peilaa omaa aikaansa, toisen maailmansodan jälkitilassa elävän Iso-Britannian kuvaa.

Jos minulta kysyttäisiin, mikä on täydellinen satu, vastaisin varmasti joko jonkun Prinsessa Ruususen kaltaisen klassikon tai sitten uudemmista saduista Astrid Lindgrenin Kultasiskoni tai Pekka Peukaloisen. Saturomaanina Velho ja leijona lähenee täydellistä. Siinä on hyvä tarina, klassinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu sekä ikiaikaisten satujen suurta taikaa. Minulle, brittikicksejä kaipaavalle se on myös täydellisen englantilainen: kukapa voisi vastustaa Rouva Majavan tarjoamaa pientä teeateriaa?

*****-
(sekä tuhatviisisataamiljoonaa tähteä, kuten esikoinen tuumasi kirjan päätyttyä. Muita kommentteja en tällä kertaa lapseltani saanut, mutta hän oli niin haltioissaan Velhon ja leijonan kanssa, että luimme koko kirjan vain parilla istumalla. Se kertonee parhaiten siitä, kuinka mieleinen Lewisin romaani oli.)

Vaikka Velho ja leijona on eräs tunnetuimmista lastenkirjaklassikoista, en kuitenkaan googlettamalla löytänyt muita teosta koskevia blogikirjoituksia kuin Satun mainion kuvauksen Velhosta ja leijonasta äänikirjana. Koko Narnia-sarjasta on kirjoittanut Jokke.

Joel Haahtela: Katoamispiste

Joel Haahtela: Katoamispiste
Kustantaja: Otava 2010
Kansi: Päivi Puustinen. Raija Siekkisen kuvat: Raimo Poutanen
Kotimainen romaani
Sivuja:160

Ajattelin saarta ja tunsin kuinka tuuli nousi, miten puut alkoivat äkisti taipua. Ehkä hän oli painautunut laverille, kääriytynyt peittoon ja koukistanut polvensa vasten rintaa. Oli elokuu ja silti kylmä. Näin hänet vuoteessa mökin nurkassa ja kuulin kuinka kaikki keinui hänen yllään, seinät narisivat, katolle kopsahteli käpyjä. Tulipesä oli sammunut jo tunteja sitten ja oven eteen oli kiilattu tuoli, miksi, kukaan ei tulisi siitä sisään.

Ihmiset väistelevät lätäköitä Bulevardilla. Jokin ohikulkevassa naisessa kiinnittää minäkertojana toimivan miehen huomion ja pian naisen sateenvarjo karkaa ilmavirtauksen seurauksena kohoten aina kattojen tasolle saakka. Nainen nauraa hämillään ja sateenvarjon pelastamista yrittänyt mies tarjoaa naiselle kahvit kahvila Ekbergissä. Nainen on ranskalainen, nimeltään Magda Roux. Hän on Suomessa etsimässä miestään Paulia, ainoana johtolankanaan edesmenneen Raija Siekkisen teos Une fissure dans le paysage, Häiriö maisemassa. Kertoja muistaa lukeneensa Siekkisen tuotantoa ja päättää auttaa naista. Pian Magda kuitenkin katoaa ja mies alkaa etsiä niin Magdaa ja Paulia kuin selvittää Raija Siekkisen traagiseen kuolemaan päättynyttä elämääkin.

Joel Haahtelan muutama vuosi sitten Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt romaani Katoamispiste (2010) on faktaa ja fiktiota onnistuneesti sekoitteleva sukellus kirjailijuuteen, Suomen ja Ranskan kaupunkeihin, Raija Siekkisen elämään sekä ennen kaikkea ihmismieleen. Minäkertoja etsii Paulin ja Madgan ohella myös itseään päättyneen parisuhteen ja kirjoittamistaan kohdanneen umpikujan aallokokoissa. Raija Siekkisen kohtalon selvittämisestä tulee hänelle miltei pakkomielle. Kun ihminen katoaa, niin onko kyse pikemminkin fyysisestä häviämisestä toiseen maahan vai pikemminkin hiljaisesta hiipumisesta; katoamista niin toisten silmistä kuin luopumista omasta elinpiiristään? Voivatko katoamispisteet piirtää kokonaisen mielenmaisemallisen kartan?

Olin siis viimeisen vuoden aikana tehnyt kaikkeni palatakseni tähän maailmaan ja unohtaakseni miten kirjoja kirjoitetaan, miten sanat muodostavat lauseita, lauseet tarinoita. Olin yrittänyt kirjoittamisen sijasta keskittyä toiseen ammatiini, jatkanut lääkärin vastaanottoa, joka sekin toisin toimi vain puoliteholla, koska en kaikesta huolimatta uskaltanut tehdä lopullista päätöstä; pelkäsin, että jos nyt ottaisin liikaa potilaita, he veisivät pian kaiken aikani, ja salaa odotin sittenkin uuden tarinan alkua.

Otavan kevätkauden esittelyssä pari viikkoa sitten Haahtela kertoi uusimman kirjansa Traumbachin teemoista sekä synnystä. Hän kertoi halunneensa kirjoittaa jotain lempeää ja humoristakin, koska hän oli huomannut hauskuuden kadonneen hänen teoksistaan. Juuri Katoamispiste on Traumbachia edeltävä teos. Sen luettuani ymmärrän hyvin, mitä Haahtela tarkoitti. Katoamispiste ei ole hauska kirja, vaan sen melankolinen tunnelma on miltei käsinkosketeltava. Mitä Katoamispisteeseen ja Traumbachiin tulee, niin näin tuoreeltaan luulen pitäväni enemmän jälkimmäisestä, mutta edellinen on kuitenkin parempi romaani. Pidän Traumbachin suloisesta hellyydestä. Mutta myös Katoamispiste on kaikessa salaperäisyydessään ja surumielisyydessäänkin lohduttava. Teoksen lohduttavuus johtuu ennen kaikkea Haahtelan kyvystä kirjoittaa niin ihmeellistä tekstiä. Haahtela on - anteeksi vain kaikki hehkutukseni, mutta joidenkin kirjailijoiden kohdalla taidan muuttua höperöksi - niitä kirjailijoita, jotka kirjoittavat taikakynällä. Hän kuljettaa lukijansa moniin paikkoihin: Raija Siekkisen Kotkaan, tunkkaiseen hostelliin ja Ekbergille, minäkertojan Lauttasaareen ja Otavan toimitaloon Uudenmaankadulle, Pigallen alueelle Pariisissa, Abesses'n metroasemalle, Rue des Martyrsin varrella olevaan pieneen leipäkauppaan. Teksti sukeltaa yhtä lailla moniin tunnelmiin: raitiovaunun kolinaan Uninionkadulla, nopeaan rakasteluun kivitalon porttikongissa, saarimökillä nähtäviin taivaan halki vyöryviin pilviin.

Katoamispisteen ydin ei mielestäni ole kuitenkaan aiheuttaa ihastuksen huokailuja, vaikkei niitä voi välttää. Katoamispiste on ehkä vakavin ja jollakin tavalla konkreettisin lukemistani Haahtelan teoksista. Konkretian tunnetta lisäävät tietenkin Haahtelan käyttämän minäkertojan käynnit Otavan ja SKS.n arkistossa, Raija Siekkisen (kuvitteellisten, sitä en voi tietää) tuttavien haastattelut sekä katuosoitteen tarkkuudella mainitut paikat. Silti romaani on myös Haahtelalle ominaiseen tapaan suuri mysteeri. Ihminen on viimeiseen saakka arvoitus. Mysteeriä on kaikki se, mitä ei voi koskaan tavoittaa, mutta yhtä lailla myös kaikki konkreettiset todisteet ihmisen, taiteilijan, elämästä: arkistoaineistot, keskeneräiset kirjeet, valokuvat ja muistot. En varmasti ole ainoa, joka Katoamispisteen luettuaan tuntee halua, tai ehkä miltei pakottavaa tarvetta, tutustua Raija Siekkisen tuotantoon. Luin Haahtelan romaanin eilen ja illalla vietin aikaa lukien Raija Siekkisestä kirjoitettuja nettitekstejä sekä hänen muistokirjoituksensa. Sitä, mikä Katoamispisteessä kerrottu Siekkisen elämää sivuava kohta on totta, mikä fiktiota, en tässä tietenkään paljasta. Itse asiassa en sitä edes tiedä, sillä asiat tai niiden olemattomuus kaikki sulavat yhdeksi.

Katoamispiste nousee korkealle muutenkin suuresti arvostamani Haahtelan tuotannossa. Nyt ensimmäisellä lukukerralla sain kirjalta paljon, mutta siinä on paljon sellaista, jota en ymmärtänyt tai jonka haluan yrittää itselleni selvittää. Siksi olen varma siitä, että tulen lukemaan kirjan uudelleen hyvinkin pian. Uudelleenluenta tulee olemaan mieleinen tehtävä, sillä Katoamispiste on taidokas, tiivistunnelmainen, kokonainen ja varmaotteisesti kirjoitettu teos. Se jättää rauhallisen olon ja paljon kysymyksiä. Katoamispiste on jälleen kerran yksi helmi oman kirjahyllyni parhaimpien romaanien joukkoon. Ja kukapa voisi vastustaa kirjaa, jossa kaikki alkaa sateenvarjosta? En ainakaan minä.

*****

Katoamispisteen ovat lukeneet myös Hanna, Naakku ja Pihi nainen. Lyhyesti siitä on kirjoittanut Pekka ja juuri tänään aamulla huomasin Saran tuoreen blogiarvion.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakami: Norwegian Wood
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2012
Alkuteos: Noruwei no mori 1987
Suomennos: Englanninkielisestä versiosta Aleksi Milonoff
Ulkomainen romaani, Japani
Sivuja: 426

Luin Naokon kirjeen uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta minut täytti sama sietämätön suru, jota tunsin aina kun Naoko katsoi minua silmiin. En osannut käsitellä surua; minulla ei ollut paikkaa, mihin sijoittaa tai kätkeä se. Niin kuin ulkona puhaltava tuuli, suru oli muodotonta ja painotonta, eikä siihen voinut takertua. Maisema ympärilläni vain lipui ohitseni enkä saanut selvää, mitä minulle yritettiin sanoa.

Lentokoneen laskeutuessa Hampurin kentälle alkaa koneen kovaäänisistä kuulua instrumentaaliversio The Beatlesin kappaleesta Norwegian Wood. Muistattehan laulun: I once had a girl, or should I say, she once had me? Kappale vie Toru Watanaben takaisin vuoteen 1969, opiskelijaelämän sekä unenomaisen haikean ensirakkauden pariin. Torun mielessä liki parin vuosikymmenen takainen aika koostuu ystävyyden, seksin ja ennen kaikkea surun määrittämistä muistoista.

Haruki Murakamin läpimurtoteos Norwegian Wood (1987) on ikärajat ylittävä sukupolviromaani. Romaanin alussa Torun paras ystävä Kizuki tekee itsemurhan ja Kizukin tyttöystävä, ihana ja ihmeellinen Naoko kokee aikuiseksi kasvamisen vaikeaksi. Yliopiston aloittanut Toru keskittyy opiskeluunsa sekä ajelehtii yhden yön suhteesta toiseen Naokoa suuresti rakastaen. Hänen opiskelutoverinsa Midori on hauska, aistillinen nainen, joka kokee elokuvateatterissa yhdessä katsotut pornofilmitkin herttaisiksi, sillä niiden seksikohtaukset saavat koko yleisön nielaisemaan samanaikaisesti. Musiikillisesti lahjakas, jo ryppyiseksi käynyt Reiko osaa antaa hyviä neuvoja, vaikka kaipaa niitä itsekin.

Norwgian Wood kuljettaa lukijansa tokiolaisen opiskelijaelämän pariin niin luennoille kuin aamuviideltäkin juomiaan tarjoavien sakeautomaattien pariin. Se kertoo sekä musiikista ja kirjallisuudesta että runkkaamisesta ja sotkuisista lakanoista. Romaani kuvailee yhtä lailla japanilaista maaseutua peltoaukeineen, halkopinoineen ja seetrimetsineen kuin Midorin valmistamia hienostuneita kansailaisia ruokia; kuutamoöitä ja valkoviiniä kuin ihmisen ikuista läheisyydenkaipuuta. Ennen  kaikkea se kertoo haikealla tavalla elämästä, joka näyttäytyy erilaisena itse kullekin: toisilla se lipuu ohi, joistakin se loittonee kokonaan ja toiset ovat elämää täynnä.

"Mitä tapahtuu, kun avaa sydämensä?"
Reiko pani kätensä pöydällä ristiin tupakka yhä suunpielessään. Hän selvästi nautti tilanteesta. "Silloin paranee", hän sanoi. Tupakasta putosi tuhkaa pöydälle, mutta Reiko ei välittänyt.

Toisin kuin (ymmärrykseni mukaan) muut Murakamin teokset, Norwegian Wood on realistinen. Se on vailla Murakamille ominaisia maagisen realismin ja arvoituksellisuuden tai suoranaisen frakmentaarisuuden piirteitä. Norwegian Wood on kuitenkin hyvin murakamilainen kirja: se on eräänlainen kasvukertomus, eroottinen ja melankolisuudessaankin hauska. Pidän suuresti myös siitä, miten Murakami kykenee kirjoittamaan koskettavasti, muttei pateettisesti sekä unenomaisesti ja silti realistisesti. 1960-lopun Japani näyttäytyy monikasvoisena ja minun mielikuvilleni yllättävän länsimaisema maana.

Murakami osaa tehdä arjesta runoutta. Ja jos romaanissa on paljon vesisadetta, keltaisia sadevaatteita, Henri Mancinin LP-levyjä, itseneulottuja lapasia sekä yöllistä haahuilua, en ole lukukokemuksen jälkeen mitään vailla. Norwgian Woodin maailma on siis läpensä romanttinen, muttei imelä. Kirjan haikea pohjavire tulee selväsi heti ensisivuilta lähtien ja Murakami käyttää eräänä tyylikeinonaan ennakointia, minkä ansiosta ainakin minä aavistin, mitä tuleman pitää. Siitä huolimatta romaani tarjoaa yllätyksiä ja pitää jännitteensä.

Ei voi ehkä sanoa, että tunnelmaltaan hivenen unenomainen kirja räjäyttää alkuvuoden lukupotin, mutta jokin minussa liikahti Torun, Naokon, Reikon ja Midorin tarinaa lukiessan: vaikka en koskaan itke lukiessani, huomasin nyt silmäkulmieni kostuvan kirjaa lopetellessani. Jo Kafkaa rannalla lukiessani tiesin, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Nyt olen varma siitä, että tämä on kirjarakkautta enkä ollenkaan tiedä, milloin voin syventyä seuraavaan kirjaan.

*****-

Norwgian Woodin ovat lukeneet englanniksi Sara ja Tessa sekä suomeksi Peikkoneito.

Sanna Isto: Tinka ja Taika

Sanna Isto: Tinka ja Taika
Kustantaja: Wsoy 2011
Kuvitus: Julia Vuori
Kotimainen lastenkirja, saturomaani
Sivuja: 176

"Ehkä mummo on noita", Tinka sanoi haltioissaan.
"Niin, silloinhan äiti olisi noidan tytär", Taika aloitti, "ja me olisimme noidan tyttären tyttäriä -"
"Eli myös noitia!" Tinka huisi.
"Joopa joo, ja minulla olisi pian kuumat oltavat", isä motkotti. "Mutta muistakaa yksi asia", hän lisäsi ääntään madaltaen. "Ei noitavitsejä äidin kuullen. Eikä mummon."

Sanna Iston esikoiskirja Tinka ja Taika (2011) kertoo teoksen nimeä kantavista siskoksista, jotka asuvat äitinsä ja isänsä kanssa idyllisessä puutalossa, jonka suuri puutarha kukoistaa kiitos äidin ammatin puutarhurina. Eräänä päivänä ilmassa on suurta jännitystä, sillä Tinka ja Taika vanhempineen ovat saamassa vieraakseen mummon, jota eivät ole tavanneet sitten Tinkan vauvavuosien. Mummo on maailmanmatkaaja ja kasvienkeräilijä, joka lähettelee kortteja milloin Japanista, milloin mistäkin. Jotain muutakin outoa mummossa on. Tämä nimittäin saa tuulenpuuskan puhaltamaan kuin taikaiskusta ja iäkkääksi hennoksi naiseksi hän kantaa mukanaan painavaa matka-arkkua; matka-arkkua, jota isä ei saa hievahtamaankaan! Tinka ja Taika alkavat uskoa, että mummo on noita. Ja miten ihmeessä äitikin saa puutarhansa kukoistamaan vaikka yhdessä yössä? Tai miksi äiti sulkee keittiön ovet ruokaa laittaessaan? Koskaan sinne ei saa edes kurkistaa.

Mummon vierailu alkaa leppoisasti, mutta kun Tinka ja Taikakin jaksavat kantaa matka-arkun yläkertaan omaksi ällistyksekseen, alkavat he kiinnostua paitsi mummosta, myös arkusta ihan uudella tavalla. Samaan aikaan talossa tapahtuu kummia. Omituinen kaupustelija, Montonen nimeltään, on erityisen kiinnostunut mummon omaisuudesta, Lilli-pehmohevonen saa oman suuren roolinsa ja ennen pitkää matka-arkkukin osoittautuu juuri niin yllätystentäyteiseksi kuin tytöt heti alusta saakka uumoilivatkin. Taian ilmapiiri tuntuu vallitsevan kaikkialla, mutta äiti ja isä eivät huomaa mitään.

"Mummo", Tinka kokeili, ja "Sesam aukene!". Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
Hän taikoi ja loihti käsillään, yritti hokkuspokkusta ja simsalabimiä. Hän koetti komentaa ja leperrellä, maanitella ja uhkailla, mutta mikään ei auttanut. Lopulta hän potkaisi arkkua harmissaan niin, että varpaaseen sattui, ja silloin arkusta kuului naksahdus.
Epäuskoisena Tinka tarttui arkun kanteen. Se oli auki! Hän henkäisi jännityksestä.

Tinka ja Taika jatkaa kunniakkaasti kotimaisten saturomaanien perinnettä aivan Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin, Nopoloiden Heinähatun ja Vilttitossun sekä kansainvälisemmin hieman itsensä P.L. Traversin Maija Poppasen ja (hyvin pienin, mutta tärkein osin) jopa C.S. Lewisin Narnioiden hengessä, toki nykyaikaisessa kontekstissa ja pientä hyvän noituuden taikaa mukanaan kuljettaen. Tinkan ja Taikan perusasetelma on klassinen hyvän ja pahan ottelu, minkä vuoksi ei ole ihme, että tarina jännittää kohdeyleisöään; Tinka ja Taika sopii mielestäni parhaiten alakoululaisille itse luettavaksi, mutta ainakin meillä esikoululainen nautti tavattomasti kirjan kuuntelusta.

Sanna Iston teksti rullaa vaivattomasti, sitä on ilo lukea. Tinka ja Taika pitää otteessaan kokenuttakin aikuislukijaa. Tekstissä on tarpeeksi tuttua - muun muassa kodikas ilmapiiri, vanhempien ja lasten suhteet monessakin polvessa sekä ihmeellisen, taianomaisen kesän tapahtumat - ja sopivasti yllätyksellisyyttä, jotta sivu toisensa jälkeen kääntyy kuin itsestään. Iston kieli on helppolukuista, mutta hyvää. Se on myös raikasta ja sopivasti herättelevää: pionien ja päivänkakkaroiden keskellä voi huutaa vaikka samperia, kun oikein keljuttaa. Paksuudestaan huolimatta - kirjassa on kaikkiaan 176 sivua - teksti on ilmavaa niin sisällöllisesti kuin fyysisestikin. Pientä tyhjäkäyntiä romaanissa on mummon matka-arkkua koskien, mikä johtunee tuon arkun keskeisestä roolista koko saturomaanin kulussa. Isto ei aliarvioi lukijoidensa fiksuutta, vaan Tinkan ja Taikan tarina avaa salaisuuteensa kerros kerrokselta, tosin se kaikkein suurin yllätys on (ehkä tarkoituksellisesti) ainakin aikuislukijalle selvillä jo heti alusta saakka. Loppu jää sopivalla tavalla avoimeksi, minkä vuoksi odotan ja toivonkin Tinkan ja Taikan saavan jatkoa.

Julia Vuoren kuvitus tukee hienosti Iston saturomaania. Tai ei vain tue, vaan on erottamaton osa laadukasta kokonaisuutta. Upeita värikuvia saisi olla vieläkin enemmän.

Tinka ja Taika on lastenkirja, jollaista olen (tietämättäni) odottanut jo kauan. Se on kirja, jollaisen olisin halunnut lukea alakouluikäisenä. Nyt olen lukenut Tinkan ja Taikan ääneen esikoululaiselleni ja odotan jo malttamattomana, että milloin hän haluaa kuulla kirjan uudestaan. Tiivistäen: Tinkaa ja Taikaa täydellisempää kotimaista lastenkirjauutuutta saa hakea.

*****- (ja samaa mieltä on myös jouluna kuusi täyttänyt tyttäreni: Hmm, tää on kyllä kuus tähtee tai kymmenen. Viisi on aika vähän. Minä tykkäsin kirjassa kaikesta. Paitsi siitä Montosesta.)

Tinkan ja Taikan on lukenut myös Maria.

Astrid Lindgrenin joulu

Blogijoulukalenterin luukku 3/4

Astrid Lindgren kirjat (kaikki Wsoy):

Satuja, seikkailuja ja kepposia: Katso, Marikki, lunta sataa *****-
Meidän Marikki *****
Kesäkummun Marikki ja Liisa: Marikin joululoma. ****
Melukylän lapset ****½
Minä olen Peppi Pitkätossu *****
Satuja: Ilo-Käki ****+
Mikko ja Minna **** (Digmanin kuvitus ***)
Lotta, Janne ja Minnamanna ****½
(Lapsen joulu)

"Kyllä on hyvä, että joulu on olemassa", sanoo Marikki.
"Se on kaikkien aikojen paras keksintö."
"Niin onkin", sanoo Liisa.

Niin onkin, olen Marikin kanssa aivan samaa mieltä. Nyt en pienen, vain adventtisunnuntaisin ilmestyvän, blogijoulukalenterini kolmannessa luukussa malta pysyä yhdessä ainoassa kirjassa, vaan esittelen muutamia Astrid Lindgrenin kirjoja keskittyen niiden jouluisiin lukuihin tai kokonaisiin satuihin. En tuo esille läheskään kaikkia Lindgrenin teoksia, joissa monissa vietetään joulua jossain vaiheessa, vaan keskityn itseni kaikkein jouluisimmiksi kokemiin.

Olen usein kertonut ihailevani Lindgreniä suuresti. Itse asiassa voisin julistaa hänet maailman parhaimmaksi ja viisaimmaksi kirjailijaksi. Niinpä nyt enemmän fiilistelen kuin analysoin; esittelen, ihailen, nostalgisoin ja lumoudun yhä uudelleen ja uudelleen. Melkein kaikki kriittisyys unohtuu, kun Lindgrenistä on kyse. Onneksi en taida olla blogimaailman ainoa Lindgrenin ykkösfaniksi julistautunut henkilö.

Jos haluan olla Lindgrenin ykkösfanien joukossa, niin samaa sanon Marikista. Marikit ovat suosikkejani kaikkien ihanien (!) Lindgrenin kirjojen joukossa. Joskus aikaisemmin taisin kertoa, että lapsena lainasin Marikin kirjastosta toistakymmentä kertaa ja vasta opiskeluaikana sain Marikin sekä Marikin ja Kesäkummun Tuikun sisältävän yhteisniteen Meidän Marikki omaan hyllyyni. Meillä kotona on nykyisin luonnollisesti myös Marikki-dvd:t sekä kuvakirja Kesäkummun Marikki ja Liisa. Viime kesänä ostin Junibackenista piparminttukaramellejakin vain siksi, että kannessa on Marikin kuva.

Yksi minulta oli puuttunut melko kauan, nimittäin Marikki, katso, lunta sataa-kuvakirja. Wsoy:n tänä syksynä julkaisemassa kokoelmassa Satuja, seikkailuja ja kepposia tuo jouluinen satu on mukana. Se yksin oli minulle riittävä syy hankkia hurmaava satukokoelma, jossa on muitakin minulle ennestään tuttuja satuja, kuten Kultasiskoni, Hämärän maassa, Minä en tahdo mennä nukkumaan! tai Punasilmäinen lohikäärme. Kirjasta on kirjoittanut paremmin Karoliina, minä keskityn nyt Marikkiin.

Marikki, katso, lunta sataa on itsenäinen satu, joka ei ole aiemmin ollut Marikki-romaanien luku tai osa. Satu kertoo ihmeellisen ensilumen riemusta juuri joulun alla. Tytöt nauttivat täysin siemauksin lumileikeistä, mutta sitten Marikki sairastuu. Hän jää äitinsä kanssa kotiin leipomaan piparkakkuja, kun taas pikkusisko Liisa pääsee perheen piian Alvan kanssa jouluostoksille. Ostosreissu muuttuu seikkailuksi, kun Liisa naapurinpojalle näyttääkseen hyppää ilkeän Anderssonin reen jalaksille. Reki lähtee liikkeelle ja Andersson ajaa kauas, kauas lumiseen ja hieman synkkään metsään. Siellä hän huomaa Liisan ja jättää pienen tytön tuosta vain yksikseen metsän keskelle. Liisa aloittaa pitkän kävelymatkan kotiin, jossa jouluinen tunnelma alkaa olla tipotiessään, kun Alva palaa jouluostoksilta itkuisena ja ilman Liisaa.

Jouluinen kertomus on Lindgrenin realistisia satuja ja se kannattelee hyvin Marikki-romaaneista tuttua henkeä. Kirja on lämmin, hauska, vaikeitakaan asioita peittelemätön - Andersson esimerkiksi naukkailee viinaa ja laulaa pirulaudasta - sekä sopivalla tavalla jännittävä tarina. Ilon Wiklandin kuvitus on ihanaa, kuten aina. Hän on (Peppi Pitkätossun Ingrid Vang Nymania lukuunottamatta) mielestäni ainoa oikea Lindgrenin kirjojen kuvittaja. Vain siitä annan pienen miinuksen, ettei kuvituksen (paino)jälki ole kokoelmateoksessa ihan samanveroista kuin alkuperäisessä Marikki, katso lunta sataa-kuvakirjassa. Silti esimerkiksi yllä oleva piparkakkujenleipomiskuva heijastelee minun mielikuvieni täydellistä joulukuvastoa. Voitte varmasti arvata, miten iloinen olen siitä, että kodissani yksi keittiön työtasoista sijaitsee hieman samaan tapaan ikkunan alla ja että meillä on "vanhanaikaiseksi" naamioitu liesikupu, vaikka talomme toki muuten eroaakin Kesäkummusta aika tavalla.

Marikki viettää joulua myös romaaneissa Marikki sekä Marikki ja Kesäkummun Tuikku, jotka löytyvät muun muassa jo aiemmin mainitsemastani yhteisniteestä Meidän Marikki. Marikki-romaanit ovat minulle ne kaikkien aikojen rakkaimmat kirjat enkä oikein voi sietää minkäänlaista poikkipuolista sanaa niistä. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki ole näihin kirjoihin samassa määrin ihastuneita kuin minä, mutta jokaisella on varmasti joku yhtä rakas kirjamuisto lapsuudesta. Marikin joululuku Nyt tuuli ja myrsky taas riehumaan käy on vuonna 2009 julkaistu uudelleen kuvakirjassa Marikki ja Kesäkummun Liisa, jossa on lisäksi satu - taas yksi luku Marikista - Liisan hassu hernetemppu. Ensimmäisessä Marikki-kirjassa on lisäksi luku Kesäkummun joulu, joka on niin ihanaa 1900-luvun ruotsalaisen jouluidyllin kuvailua, että en voi kuin huokailla. Marikissa ja Kesäkummun Tuikussa luku Marikki ja Liisa saavat autuusasian joulu tuo mukanaan vauvan. Perheeseen odotetaan kovasti kolmatta lasta, siskosten toiveiden mukaan pikkuveljeä, joka sitten ottaa ja menee syntymään jouluna!

Kaikille Marikki-aiheisille joulukertomuksille on yhteistä lämmin tunnelma sekä ruotsalaisen luokkayhteiskunnan kuvaus. Marikin koti Kesäkumpu on kaunis puuhuvila, Marikin isä on paikallislehden päätoimittaja ja siten koko perhe on pienen asuinkaupunkinsa silmäätekevien joukossa. Perheen naapurissa asuvat Nilssonit, joiden elämä on köyhää ja isä juoppo, joka kantakrouvissaan istuessaan tuntee elämän kohisevan suonissaan. Kaikkein huonoimmalla tolalla kuitenkin on Marikin luokkatoverin Miian ja tämän Ella-siskon elämä. Heillä ei ole varaa edes isään. Joulukinkun he saavat köyhäinhuollosta. Marikki pohtii kovasti köyhyyden toivottomuutta ja kaikkien hauskojen tempauksiensa rinnalla hänessä sykkii vahva sosiaalinen omatunto, joka onkin eräs Marikki-kirjojen vahvin sanoma. Sen vuoksi Marikit antavat paljon myös aikuiselle lukijalle, vaikka totta kai kaikkein keskeisintä on kyky nähdä maailmaa lapsen silmin.

Ilon Wikland on taas Lindgrenin luottokuvittaja, totta kai. Vaikka rakastan Wiklandin kuvitusten henkeä, on hänenkin kynänjäljessään eroa. Edellinen, mustavalkoinen kuva Marikin ja Liisan joulusta on juuri sellainen, jollaisena Kesäkummun joulua ajattelen. Marikin joululoman kuvitusjälki on taas, ainakin omistamassani painoksessa, hivenen valjua:

Marikista on vain pieni askel Lindgrenin muihin realistiin saturomaaneihin, Melukylän lapsiin ja Lotta-sarjan kirjoihin. Niissäkin lasten arjen ja juhlan touhut turvallisessa ympäristössä ovat keskiössä. Omasta hyllystäni löytyvät niin Ingrid Vang Nymanin kuvittama yhteisnide Melukylässä on hauskaa (sisältää romaanit Melukylän lapset, Melukylässä tapahtuu sekä Kyllä meillä oli hauskaa) sekä Ilon Wiklandin kuvittama kuvakirjaversio Melukylän lapset, jossa on kolme Melukylä-romaanien lukua - Lasten päivä Melukylässä, Melukylän kevät sekä Melukylän joulu - omina, itsenäisinä kertomuksinaan. Lotta-kirjoista puolestaan omistan iki-ihanan Osaa Lottakin ajaa-kuvakirjan sekä suloisen (taas kerran) Ilon Wiklandin kuvittaman Lotan, Jannen ja Minnamannan, joka on äskettäin tekemäni antikvariaattilöytö. Olen siitä todella iloinen, sillä nelivärikuvitus tekee kirjasta täydellisen. Lotta-kirjoistakin löytyy paljon lisätietoa Karoliinan kirjoituksesta.

Melukylän kuvaa joulunviettoa varsin kattavasti. Ylä-, Väli- ja Alataloissa naapuruksina asuvat Liisa, Saku ja Naku, Riitta ja Anna sekä Olli ja Kirsti pääsevät mukaan niin joululeivontaan, kuusenhakuun, paketoimaan lahjoja, syömään jouluateriaa kuin kohtaamaan joulupukinkin. Ruotsalaiseen tapaan tietenkin tanssitaan kuusen ympärillä ja syödään marsipaania. Jouluihminen minussa hyrisee onnellisuuttaan, mutta voisin kuvittella niiden, joille joulu ei ole kovin tärkeä, pitävän tarinaa ihan yltiöjouluisena ja -idyllisenä. Onneksi itse en edes tunne käsitettä yltiöjouluinen.

Lotassa, Jannessa ja Minnamannassa puolestaan viimeinen luku On hauskaa kun on joulu kuvailee hieman lähempänä nykyaikaa, veikkaan ajakohdaksi 1950-lukua, sillä Lindgren kirjoitti kirjan vuonna 1958. Tarinassa Lotta sisaruksineen odottaa joulua, iloitsee (taas kerran!) ensilumesta sekä pääsee kahvilaan nauttimaan leivoksista täynnä kermaa. Hieman Melukylän lasten tapaan Lotta, Janne ja minä-kertoja Minna leipovat piparkakkuja, koristelevat kuusta ja kohtaavat aattoiltana joulu-ukon. Koska kyse on Lindgrenistä, on arjenkuvailu täynnä hauskoja pikkusattumuksia. Esimerkiksi faarao soikoon on kielletty lausahdus siivousavuksi tulleen rouva Franssonin kuullen, mutta lapsilla on totta kai oma tapansa kiertää tämäkin asia. Lotassa, Jannessa ja Minnamannassa on muuten mielenkiintoista se, että lasten kotikatu on suomennettu Kirjanpitäjänkaduksi, kun muissa Lotta-kuvakirjoissa perhe asuu Pukarikadulla.

Vaikka rakastan Katto-Kassista lukuunottamatta kaikkia (Veljeni Leijonamieli on minulle vaikea pala nyt aikuisena) Lindgrenin kirjoja, pidän eniten hänen realistisista lapsuuskuvauksistaan. Esittelemieni ohella esimerkiksi Eemeli- ja Saariston lapset-kirjoissa vietetään niin  ikään joulua, Eemelissä ihan ikimuistoisesti köyhäintalon väenkin kesken. Pidän kuitenkin kovasti myös Lindgrenin saduista ja fantasiasta. Olen hankkinut Lindrenin satuja hyllyyni niin kuvakirjoina kuin erilaisina satukirjaniteitäkin. Satuja-kokoelma on ollut hyllyssäni jo 1980-luvun alkupuoliskolta saakka.

Kokoelman saduista ehkä eräs vähiten tunnettu on nimeltään Ilo-Käki. Satu kertoo sairastelevista sisaruksista Maijasta ja Markusta, jotka ovat joutuneet makaamaan tukholmalaiskotinsa lastenhuoneessa jo neljän viikon ajan. Äiti ja isä kokevat välillä, etteivät enää kestä sairastelevan lapsiperheen arkea, mutta onneksi Maija ja Markku eivät ole kuolemankielissä. Heille maistuu hyvin äidin tuoma välipala ja koko ajan he haluavat tietää, paljonko kello on. Lopulta isä ostaa heille oman kellon. Se on soma käkikello, mutta ei millainen vain. Ilo-Käki-niminen käki nimittäin osaa puhua ja se pääsee halutessaan - totta kai vain lasten nähden - irti kellostaan. Ilo-Käestä tuleekin Maijan ja Markun jouluapulainen, joka munimillaan kultaisilla munilla hankkii lapsille monenlaisia joulun yllätyksiä. Ilo-Käki on hauskan kujeileva satu, jossa arjessa on ripaus fantasiaa. Toivoisin tälle metkalle tarinalle hieman suurempaa tunnettuvuutta.

Joulun henki on läsnä myös suloisessa Mikossa ja Minnassa, joka keskittyy joulua edeltävään sekä juhlan jälkeisiin päiviin. Koulupoika Kalle kuulee heikkoa koputusta luokkahuoneensa ovelta ja kohtaa siellä pienet sisarukset Mikon ja Minnan. Peukaloisen kokoisista lapsista tulee Kallen luokkatovereita, jotka saavat jopa oman pulpettinsa. Mikko ja Minna lukeutuu Lindgrenin modernien kaupunkilaissatujen joukkoon samaan tapaan kuin Hämäränmaa tai Katto-Kassinen. Niissä kaikissa Tukholma näyttäytyy suurena, mutta tunnelmallisena. Mikon ja Mikon unohtumattomin kohtaus lie peukaloissisarusten jäätanssi Vaasan puistossa.

Mikon ja Minnan kohdalla haluan erityisesti korostaa Ilon Wiklandin merkitystä. Kuvakirjaversiossa oleva Kristina Digmanin kuvitus jättää minut täysin kylmäksi. En pidä kuvituksesta lainkaan. Omalla kohdalla taustalla kummittelee totta kai Wiklandin jälki saman sadun Satuja-kokoelmassa julkaistun version kohdalla, mutta Digmanin piirrosjälki on muutenkin sellaista, joka ei ole mieleeni. Se on värimaailmaltaan valjua ja tyylillisesti ehkä liiankin pelkistettyä. Omat lapsenikin nauttivat enemmän Wiklandin kuvituksesta, "vaikka se onkin mustavalkeeta". Satu on onneksi kuitenkin yhtä hurmaava ja hivenen haikea millä tahansa kuvituksella.

Vaikka Lindgrenin joulukuvauksissa keskitalven juhla näyttäytyy pääosin erittäin idyllisenä, osaa Lindgren myös karnevalisoida joulun. Tämä tapahtuu tietenkin Peppi Pitkätossun myötä. Peppi Pitkätossu Etelämerellä kirjan viimeisessä luvassa Peppi Pitkätossu ei tahdo tulla isoksi Peppi, Tommi ja Annikka viettävät joulua tammikuun alussa. Peppi on taikonut tammikuuhunkin postikorttimaisen joulutunnelman, kun Huvikumpu suorastaan hohkaa jouluista valoa ja lämpöä lumihuntunsa alla. Herra Tossavaisen on kuitenkin vaikea pysyä paikallaan jouluenkelinä tähtisadetikkujen räiskiessä ympärillä.

Vaikka pidän Ilon Wiklandia kaikkein parhaimpana Lindgren-kuvittajana, on Ingrid Vang Nyman tietenkin ainoa oikea Pepin kuvittaja. Ylläolevassa kuvassa Peppi ystävineen on päässyt ihan väreihin kiitos kolme Peppi-kirjaa sisältävän kokoelman Minä olen Peppi Pitkätossu.

Esittelin nyt vain murto-osan Lindgrenin joulukertomuksista. Hyllyssäni on muitakin Lindgrenin kirjoja, joissa päästään ainakin osin jouluiseen tunnelmaan. Ja lisää on tulossa, sillä viime viikolla ostin nettidivarista Lapsen joulu-kokoelman, jossa mukana ovat muun muassa sadut Tallin joulu, Hyvää yötä, Herra Kulkuri, Lotta osaa mitä vain sekä Taina Tomera auttaa mummia. Nyt odottelenkin siis tuota kirjaa, jonka myötä voin ajautua entistäkin enemmän omaan joulumieleeni.

Joulu on hirmuisen hauska. Kunpa joulu olisi vähän useammin.

Kerran vuodessa riittää kuitenkin jopa kaltaiselleni jouluentusiastille. Onko teillä muilla ehdottomia joulukirjoja? Ja onko joku niistä kenties Lindgrenin teos?