Lokakuun luetut & kirjamessulauantai

Lokakuu alkaa muuttua marraskuuksi, sää on käsittämättömän lämmin ja mieli täynnä kirjoja - etenkin nyt kirjamessujen jälkeen. Ennen kuin palaan eilisen päivän messutunnelmiin (torstaista John Boynen ja kirjastoammatillisten kirjojen merkeissä kirjoitinkin jo täällä), listaan vielä lokakuussa lukemani kirjat.

Luin lokakuussa kaikkiaan yhdeksän sellaista kirjaa, jotka toin blogiini. Joukossa on kuusi romaania, yksi taide/kuvakirja sekä kaksi lastenkirjaa. Romaaneja luinkin suhteellisen vähän normaaliin lukutahtiini verrattuna, mutta toisaalta Ihmisen poika ja Vieras kartanossa ovat sellaisia tiiliskiviä, että niiden lukeminen otti oman aikansa. Ehdottomasti ihanin lokakuun kirjani oli Per Pettersonin Hevosvarkaat, joskin rakastuin myös Venhon Syntysanoihin sekä Watersin kummittelevaiseen luokkayhteiskuntakuvaukseen.

Orvokki Annala: Mikä Kuka ja Ken (1977)
Johanna: Venho: Syntysanat (2011)
Tuure Aro: Korson purppuraruusu (2011)
Sarah Waters: Vieras kartanossa (2011/2009)
Mike Pohjola: Ihmisen poika (2011)
Mathias Malzieau: Sydämen mekaniikka (2011/2007)
Marjut Hjelt: Lumoava haltijakansa (2011)
Per Petterson: Hevosvarkaat (2009/2003)
Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks (2011)

Ja nyt sitten kirjamessuille.

Eilinen sujui pitkälti sosiaalisissa merkeissä. Vietin päivällä mukanan lounashetken belgialaisen Annelies Verbeken kanssa, mutta siitä kerron lisää lähipäivien aikana, kunhan ehdin purkaa haastattelutuokiomme blogitekstiksi. Tänä syksynä suomeksi ilmestyneen Kalanpelastajan kirjoittanut Verbeke sekä Aleksanterin opettajan julkaissut kanadalainen Annabel Lyon olivat ystävällisesti mukana Avain-kustantamon järjestämässä kirjablogisteille suunnatussa tilaisuudessa.

Tilaisuuden alussa Avaimen Anna-Riikka Carlson esitteli kirjailijat meille liki kahdellekymmenelle kirjablogistille. Ennen kuin Verbeke ja Lyon pääsivät ääneen, juhlistimme koko porukalla kirjablogisteille myönnettyä upeaa Rakkaudesta kirjaan-tunnustuspalkintoa. Palkistusta viidestä blogistista paikalla eilisen tilaisuudessa olivat Hanna ja Salla.

Annelies Verbeke ja Annabel Lyon kumpikin kertoivat kirjoistaan, niiden julkaisemisesta eri maissa, kirjoittamisprosessistaan sekä urastaan hauskasti ja sympaattisesti, jopa hyvin sydämellisesti. Oli hauska kuulla esimerkiksi, kuinka Lyon kirjoitti Aleksanterin opettajaa kaikkiaan seitsemän vuotta ja kuinka Verbeke on kotimaassaan tunnettu myös näytelmäkirjailijana. Molemmat naurattivat meitä blogisteja kertomalla pienistä sattumuksista kirjojensa kansien suhteen. Aleksanterin opettajan kohdalla vaikkapa alaston, antiikin patsasta muistuttava, mies sai aikaan sensuuria joissakin osissa Kanadaa, mikä oli vain lisännut lukijoiden kiinnostusta kirjaa kohtaan. Verbeke puolestaan sanoi toivoneensa kalan kuvaa Kalanpelastajan hollantilaiseen ja belgialaiseen painokseen, mutta vasta Suomessa hänen toivomansa kala oli päässyt romaanin kanteen. Hänen Nuku!-kirjansa hollantilaisessa kannessa on hiiri jälkineen, vaikka alkujaan Verbeke oli toivonut siihen modernia taidetta. Molemmat kirjailijat kertoivat työskentelevänsä uusien projektien parissa. Verbeke kirjoittaa näytelmää ja Lyon jatko-osaa Aleksanterin opettajille. Lukeva yleisö, minä ainakin, on varmasti tyytyväinen näihin uutisiin.

Kaksituntisen blogistitapaamisen toinen puolisko sujui niin Avaimen kuin meidän blogistien kuulumisten vaihdossa. Oli hauska tavata monia vanhoja ja uusia tuttavia. Kiitos seurasta jokaiselle ja erityiskiitos Avaimelle tilaisuuden järjestämisestä.

Tänään sunnuntaina en mene messuille. Olemme kotona mittailleet paikkaa mahdollisille uusille kirjahyllyille, koska 30 hyllymetriä on jo täynnä kirjoja. Kirjamessuilla olin uusien kirjojen ostamisen suhteen hyvin maltillinen. Jo aiemmassa postauksessani mainitsemani Franzenin Vapauden lisäksi kannoin kotiin vain Kalanpelastajan sekä muutamia lastenkirjoja (mm. Lindgrenin Melukylän lapset sekä Sinttu-hevoskirja tyttärelleni ja Kaivinkoneista kertova kirja pojalle). Hyvä näin, kevein kantamuksin oli mukava liikkua, vaikka toki kirjakassien kantaminen on aina suuri ilo.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Kustantaja: Avain 2011
Alkuteos: The Golden Mean 2009
Suomennos: Jaakko Kankaanpää
Kansi: Satu Kontinen
Ulkomainen romaani, Kanada
Sivuja: 310

Kauan sitten isäni diagnosoi, että minussa on liikaa mustaa sappea, mikä pitää kyllä paikkansa joskus, mutta se ei selitä vastakkaisia kausia: niitä, joiden aikana en yksinkertaisesti tarvitse unta, jolloin kirjat tuntuvat kirjoittavan itsensä ja maailman viimeinenkin kolkka on maalattu väreillä ja ihanuudella kuin se loistaisi jonkinlaisen jumalaisen hehkun läpäisemänä. Se ei myöskään selitä tempautumista olotilasta toiseen, mustasta synkkämielisyydestä kultaiseen riemuun.

Makedonian kuningas Filippos tarvitsee opettajaa ja ohjaajaa pojilleen, yksinkertaiselle Arrhidaiokselle sekä voimakastahtoiselle ja kiivaalle Aleksanterille. Platoninkin oppilaana olleesta kuuluisasta filosofi Aristotelesta tulee poikien opettaja. Ajanmukaisesti mustan sapen voimaan uskovana hän koettaa ohjata prinssiä kohti Kultaista keskitietä. Kaikessa maineikkuudessaan ja samalla sisäisessä epävarmuudessaan Aristoteles ottaa valtavan vastuun, sillä prinssistä on tuleva Aleksanteri Suuri. Samalla hän kamppailee omien muistojensa kanssa sekä elää aviollista arkeaan vaimonsa Pythiaan kanssa.

Kanadalaisen Annabel Lyonin historiallinen romaani Aleksanterin opettaja (2011/2009) kuljettaa lukijansa antiikin ajan kreikkalaisen kulttuurin pariin, vapaamielisen moraalin, mutta tiukan sukupuolijärjestyksen, orjien, hierarkkisen yhteiskuntajärjestelmän sekä monien aatesuuntausten synnyn aikaan.

Kirjassaan Lyon kasvattaa Aristoteleesta moniulotteisen fiktiivisen hahmon, jonka tarina kasvaa kertomukseksi koko yhteiskunnasta sekä isien ja poikien suhteesta. Lyon näyttää myös antiikin ajan arkea muotivirtauksineen, ruokineen, seksisuhteineen sekä lääketieteen oppintunteineen. Teemoiltaan Aleksanterin opettaja liikkuu Aristoteleen muistoissa ja nykyhetkessä, hänen opettajuudessaan, perhe-elämässään, epävarmuudessaan sekä hänen aikakautensa poliittisissa kahinoissa. Keskiössä on Aristoteleen pyrkimys ohjata omapäistä Aleksanteria sekä Aristoteleen omien mielialojen muutokset seurallisuudesta alakuloon, älyllisestä toimeliaisuudesta saamattomuuteen.

Minusta tuntuu mukavalta selvitellä todellisuuden sotkuja, katsella maailmaa ympärilläni ja tuntea, että raivaan sitä vesakkoa pieni kappale kerrallaan. Tuo maapala tuossa pelastettu kaaokselta, ja tuo ja tuo. Mytilenessä keskityin biologiaan ja etenkin meren eläimiin. Täällä Pellassa kaipaan jotakin uutta.

Minun on pakko tunnustaa, että Lyonin kirja meni muutamin osin ohi oman mukavuusalueeni. Pidän kyllä historiallisista romaaneista, mutta antiikin ajasta en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä romaanin onnistuneessa takakansitekstissäkin mainitut sanat herkkävireinen, arkinen ja intiimi kiehtoivat minua. Oli pakko selvittää, millaisena Lyon on nähnyt eräiden historian suurimpien henkilöiden arkisen elämän. Henkilöidensä kuvailussa Lyon onnistuu loistavasti. Hän piirtää niin Aristoteleesta, Aleksanterista, Pythiaksesta kuin kaikista sivuhenkilöistäkin vereviä, tuntevia ja kipuilevia olentoja. Hän antaa orjillekin kasvot sekä fiktiivisen henkilökohtaisen historian.

Myös kirjan kieli on sujuvaa. Lyon kuljettaa tarinaan eteenpäin ehjästi ja jouhevasti pysähtyen aina välillä Aristoteleen ajatuksiin ja pitkiinkin muistoihin. Hänen kerrontansa ei ole erityisen mieleenpainuvaa tai omaperäistä, mutta se on sujuvaa ja siksi nautittavaa. Aleksanterin opettaja on toisaalta kaunis, ilmavakin, mutta toisaalta se on ruma, miltei mutainen - kuin Aristoteleen mieli.

Yleensä pidän siitä, että kirjassa on rosoja. Mutta vaikka nytkin ihailin kerronnan sujuvuutta, en päässyt irti jonkinlaisesta epämukavuudesta enkä siitä, ettei tarina oikein pitänyt minua otteessaan. Joku taika oli poissa, vaikka tiesin lukevani laadukasta lukuromaania. Ajatukseni hyppelivät sinne tänne ja kesken lukemisen huomasin surffailevani etsimässä tietoa antiikin ajasta.  Ehkä yksi syy sille, että teksti vieraannutti minua oli heti romaanin alkupuolella kerrottu muuan lääketieteellinen seikka, joka sattuneista syistä menee yli oman herkkyysalueeni. En vieläkään saa kohtausta pois mielestäni. Muita mahdollisia Aleksanterin opettajan lukijoita voin lohduttaa sillä, että vahva kokemukseni on vain oman subjektiivisen maailmani tuotetta. Hätkähdän samaa teemaa kirjassa kuin kirjassa. Romaanihenkilöiden puhe tuntuu raikkaalta, koska se ei ole ylevää eikä siloiteltua mielikuvien filosofista kaunomielisyyttä. Vittu ja mulkku ovat sanoja, joita on luultavasti ainakin jossain muodossa on lausuttu kautta puhuvien ihmisten olemassaolon. Antiikin ajan moraalikäsitykset olivat sellaisia, että voimasanoja varmasti käytettiin julkisestikin, mutta silti alapääsanastoa viljellään kirjassa omaan makuuni niin runsaasti (muttei perusteettomasti!), että niiden teho alkoi kadota jossain vaiheessa; Tai sitten ne muuttuivat luontevaksi osaksi kirjaa, sillä eihän niiden sanomisessa ole sinänsä mitään uutta! Aleksanterin opettaja on kaikesta huolimatta taidolla kirjoitettu sekä ansiokkaasti suomennettu.

Vaikka Aleksanterin opettaja ei ollut minun kirjani, olen iloinen, että kirjan alussa kokemani tuskastumisen jälkeen annoin teokselle mahdollisuuden. Lyonin romaani on laadukas kirja. Kirja antaa aivan uuden näkökulman antiikin Kreikkaan. Se viihdyttää ja haastaa ajattelemaan. Ennen kaikkea se näyttää historian suurmiehet inhimillisinä, pieniä ja epätäydellisinä kaikessa rumuudessaan ja kauneudessaan. Tässä kokonaisuudessa on Aleksanterin opettajan suurin vahvuus.

***½

Aleksanterin opettajan ovat lukeneet myös Susa ja Marjis.
Kirjoittajan kotimaan Kanadan ansiosta voin lukea romaanin myös osaksi Totally British-haastetta.