Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY 2019
Kannen suunnittelu Satu Kontinen
261 sivua
Kotimainen romaani

On kuin katselisin siinä vääriä asioita, väärästä kulmasta: minä katselen ihmisten motiiveja ja ihmettelen heidän toimiaan, koetan selittää niitä sillä mistä he ovat tulleet, eikä sellainen ole politiikassa olennaista.
Tällaista virtaa mieleen, kun kuljen yksin metsän poikki.
En näitä vallan saleissa mieti, siellä on kilpailu etummaisena. Ja minun, jolla ei ole kovaa pintaa noihin peleihin, on vain keskityttävä pitämään itseni koossa.

Historiallisia henkilöitä on tuotu fiktioon kautta aikain. Viime vuosina esimerkiksi Riikka Pelo (Marina Tsvetajeva), Minna Rytisalo (Minna Canth), Pirkko Soininen (Ellen Thesleff) ja Rosa Liksom (Annikki Kariniemi) ovat kirjoittaneet onnistunutta fiktiota jostain oikeasti eläneestä henkilöstä. Nyt Johanna Venho liittyy heidän jatkokseen romaanillaan Ensimmäinen nainen, jonka keskeishenkilö on Sylvi Kekkonen.

Ja miten Venho Sylvi Kekkosesta kirjoittaakaan! Niin, että lukemisen aikana Sylvi Kekkosesta tulee lukijalle Sylvi.

Romaanissaan Venho nostaa esiin 66-vuotiaan Sylvi Kekkosen, joka saa olla oma itsensä Katerman-mökillään, maalla, luonnon keskellä. Jo autoillessaan Tamminiemestä Katermaan Sylvi aloittaa sisäisen monologinsa. Sinä kesänä hän ei ole kokenut olevansa oma itsensä. Takana on aluksi kiireitä Kekkosen rinnalla, sitten kaiken pysäyttää kuolinuutinen. Sylvin ystävä Marjaliisa (Marja-Liisa Vartio) kuolee. Sylvin on päästävä paikkaan, jossa hän voi olla omien mietteidensä kanssa, puhdistää rännit, olla keskellä sanojaan. Toisaalla kuvanveistäjä Essi Renvall tekee Sylvin muotokuvaa. Työ on hankalaa, sillä sen kohde on toisaalta ujo ja toisaalta omapäisen rohkea, hetkittäin piikikäs ja toisinaan lempeä, kaiken lisäksi Essin ystävä.

Ensimmäinen nainen luo Sylvistä moniulotteisen hahmon. Venho pukee sanoiksi paljon: hän pääsee niin syvälle Sylvin, tietenkin romaanihenkilönään, nahkoihin kuin mahdollista. Venhon Sylvi on sielukas ihminen, joka pitää paljon sisällään: alakulon, Urhon naissuhteet, kirjoittamisen palon, ja lisäksi pettymyksen muun muassa Kirjailijaliiton kokouksessa sekä Kai Laitisen kritiikistä. Sylvi ei ole kuitenkaan vain itsekseen asioita murehtiva, vaan hän osaa antaa takaisin: Kiitos vaan, kun olette pitäneet minun miehestäni huolta. Kuten Essi huomaa, Sylvin sisäinen maailma liikkuu moneen suuntaan. Essille Sylvi on toisaalta auki niin, että tämän näkee, mutta toisaalta hän on luja seinä, elämän paksuunnuttama.

Ihmiskuvauksen rinnalla hienoa on myös luontokuvaus, joka aistikasta ja juuri romaanin tunnelmaan sopivaa: miten esimerkiksi elokuu on sakea kuukausi, ylikypsä, mehevä satokausi, joka tekee syksylle tilaa.

Venhon romaani ei ole vain onnistunut fiktiivinen henkilökuvaus, vaan se on herkkävireisellä tavalla komea romaani. Moniäänisenä teos on toisaalta Sylvin omia syviä ajatuksia Katermassa, toisaalta hänen jutteluaan Marjaliisalle ja lisäksi myös Essi Renvallin pohdintaa. Kerronta on sekä kuulasta että sakeaa. Kaikki rytmittyy niin oikein: pehmeäksi kuin linnunmaito, kovaksi kuin Sylvin auton, Morris Minin, pinta. Kokonaisuus on kuin Sylvi itse, se viipyilee ja sivaltaa, kasvaa lukijaan kiinni.

Ensimmäinen nainen on romaani, jonka lukemista rakastin alusta loppuun. Siksi en voi kuin suositella sitä. Sylvi Kekkonen on romaaninsa ansainnut, tämän syvän ja hyvän teoksen.

P.S. Kannattaa kurkistaa myös paperikansien alle.

♥ 

Muualla: Arja, Kirsin Book Club ja Leena.

Runokuu: neljä runoa rakkaudesta

Joukko kirjabloggaajia osallistuu tällä viikolla Runokuuhun, jonka tämänvuotisena teemana on rakkaus. Viikon mittaan rakkausrunoista blogiinsa ovat kirjoittaneet jo

21.8. Tuijata

22.8. Hyönteisdokumentti

23.8. Reader, why did I marry him?

24.8. Eniten minua kiinnostaa tie

25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena

27.8. Muut kirjabloggaajat: tässä on haaste teille

Tänään on minun vuoroni, huomenna sinun! Juuri sinun, kirjabloggaaja: bloggaa huomenna rakkausrunoista, ihan millaisista vain. Ja jos et ole kirjabloggaaja, lue runoja rakkaudesta.

Minä, joka haluan aina kaiken kerralla, valitsin neljä rakkautta. Koetan löytää erilaisia rakkauksia: eroottista rakkautta, jotain muistoissa elävää, muulta maailmalta sulkeutuvaa rakkautta ja rakkautta omaan lapseen. Pieni runo-otanta ei tee oikeutta kokonaisille runoteoksille, mutta toivoakseni vinkkaa usean runokokoelman äärelle ja kertoo murusen siitä, miten laaja runojen rakkaus temaattisesti on.

Ensimmäinen rakkaus: vanhemmuus

Tässä on Valo, on yhä tässä ja puhuu kieltään, minä kannan sitä

ja se on silkka säde, kannan sitä vaikken ole mikään puu ja juureton aivan,
seison haavan alla ja tähystän kauas.

Johanna Venhon Tässä on valo (WSOY 2009) sukeltaa sekä lapsen että vanhemman näkökulmaan. Huolettomuus, huoli, vastuu ja irti päästäminen ovat kaikki Venhon runojen keskiössä. Mutta pohjimmaisena on aina rakkaus: En minä sinua rakasta /  Enempää kuin koko maailmaa.

Toinen rakkaus: Me

päätimme yhdessä, ettemme koskaan kasvaneet

vaan maailman kutistui ympärillämme

näin vielä

meillä oli toisemme

Me, sinä ja minä, ollaanko nyt parisuhderakkauden ytimessä? Ei. Runossa kyllä, ainakin ruumiillisesti (ja siitä löysin rakkautta, sillä kenen muun kesken maailma ympärillä kutistuu kuin rakastavaisten?), mutta Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko 2016) on rosoinen ja ravisteleva, kuitenkin ehjä runokokoelma, jonka alaotsikkona on tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Kosolan kirja on ollut minulla lainassa kirjastosta, mutta sen verran siinä on luettavaa ja tutkittavaa, että haluan palata teokseen paremmin. 

Kolmas rakkaus: omistaminen

Olen liaani. Julma liaani,

ja suljen sinut syliini,

kiedon sinut sisääni

vailla omaatuntoa.

Olen liaani. Julma liaani,
ja kiemurtelen hihaasi,

ripustaudun ihoosi

täynnä paratiisilintuja.

Runon “Liaani” tunnelma vaihtelee alun julmanhellästä erotiikasta (villiin lehtivihreään / sidon sinun jalkasi) lopun kaihoon (Elämään ( entiseen / palaat niin kuin sateeseen, / joka sinut parantee). Liaania voi myös kuunnella Vuokko Hovatan upeasti tulkitsemana lauluna.  Aulikki Oksasen Kolmas sisar (Siltala 2011) on herkkä kuin kastepisara aamu-usvaisella niityllä, mutta se on tarvittaessa myös kova kuin timantti. Siinä heijastuvat pohjoinen ja etelä, luonto - ja rakkaus.

Neljäs rakkaus: pysyvyys, muistot

Ja tuolla: köynnösten varjossa makaat iskostuneena tähän
maisemaan. Kuin maalaus, joka on unohtunut museon
varastoon ja jota kukaan ei huomaa kaivata.

Kovin vähän jää jäljelle kaikesta siitä, mikä joskus oli
kaikki mitä tiesimme [--]

Murretut päivät -kokoelmallaan Runo-Kaarinan voittaneen Pirkko Soinisen toinen runokirja Avataan siiven alta (Sanasato 2016) pohtii muistamista: ollutta, menetettyä, vielä olemassa olevaa. Hetkittäin proosarunon muodon saavat runot puhuttelevat suoraan runon kohteita, mutta avautuvat myös laajempiin sfääreihin. Linnun osat, ihmissuhteet, loputtomat kysymykset kertovat rakkaudesta olleeseen ja olemiseen. Rakkaus syntyy ajatuksissa, ehkä muistaa voi toisen puolestakin: Sinä tapahdut vain pääni sisällä.

Millaisista runoista sinä löydät rakkautta? Kenelle kuuluvaa, missä näkyvää? Suosittele, vinkkaa suosikkiteoksistasi.


--

Kaikki runot on lyhennetty. Kokonaiset löytyvät mainituista teoksista. 

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa
WSOY 2015
Kansi Sanna-Reetta Meilahti
327 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Täällä lapsuus imeytyy Ottoon sitä enemmän mitä kauemmin hän on talossa. Aikoja katoaa välistä. Lapsuus on syyskesän illassa poltettujen risujen savussa ja vastaleikatun nurmikon terässä. Se on siinä, kun kävelee hiekkatietä mutkassa talolle, taivas korkealla pään yläpuolella.

Liki neljäkymmentä vuotta: 1970-luvun alkupuoli ja 2010-luku, välissä vuodet, vuosikymmenet - välissä, vaikka kyse on äidistä ja pojasta. Otto Marras on hieman alle nelikymppinen työterveyspsykologi, jonka Eloisa-vaimo on muuttanut uran perässä Tampereelle. Otto jää Helsinkiin murrosikäisen Valo-poikansa kanssa. Oton äiti Kaarina on viehättynyt plastiikkakirurgiasta, ehkä liikaakin, sillä hän tekee omanlaisensa irtioton arjestaan. Otto yrittää ymmärtää äitiään, mutta saako hän enää tähän yhteyttä?

Huomaan toistavani itseäni lukijana tänä syksynä: nimittäin neljä vuotta sitten luin Jonathan Franzenin Vapauden ja hiljattain oli Purityn vuoro. Ja samoin neljä vuotta sitten ihastuin Johanna Venhon Syntysanoihin, nyt tällä viikolla oli Venhon tuoreen romaanin Kaukana jossain onnenmaan aika.

Ja kaukana onnenmaa Venhon romaanissa onkin, sekä Kaarinalla että Otolla. Venho pohtii ihmisen olemusta onnen kautta: maailmanmenossa arki tulee päälle, parisuhteet särkyvät syystä jos toisestakin, on vastuuta, vanhenemista ja sen myötä pakenemista. Kyse on pitkälle siitä, miten arkeen uppoaa aikaa, mutta vuosista muistaa kirkkaita hetkiä, jotka nousivat saarekkeina esille hämärästä.

Myös ajankuvaa Venho rakentaa pääosin onnistuneesti: 1970-luvulla leveät lahkeet, mustaviinimarjamehu, puoluepolitiikka ja Kaarinan miehen, Oton Rami-isän kuvitteellisen Hämy-lehden kohujutut; 2010-luvulla Netflix, sosiaalisen median eri sovellukset (joista tosin Otto, minun ikäiseni korkeakoulutettu mies, on aika pihalla aavistuksen epäuskottavasti) osin oman identiteetinkin rakentajana. Elämän rytmin tarkka kuvailu yhdessä lumovoimaisten ilmaisujen - Miten metsästä tulee musta tuuli eikä maailma ole enää koskaan sama - kanssa ovat romaanin suurimpia vahvuuksia.

Kaukana jossain onnenmaa voisi olla yksi kirjavuoteni parhaimmista romaaneista, jos huomioisin vain kielen ja antaisin itseni haltioitua nimenomaan lauseista. Temaattisestikin kirja on kiehtova, sillä kukapa ei peilasi itseään vasten omaa elämäänsä. Tässä piilee myös Venhon romaanin ongelma: Kaarina ja Otto eivät kohtaa. Kaarina tuntuu piiloutuvan omaan maailmaansa ja omaan itseensä, onni syntyy kauneudesta. Kaarinasta ei oikein saa otetta, vaikka hänen kauttaan Venho pohtiikin tapoja, reseptiä, olla nainen. Otto on ehjempi ja moniulotteisempi henkilö, jonka kaikkia elämänvalintoja (myös ulkopuolelta tulleita) sävyttävät aiemmat elämänkokemukset. Koska Kaarinan ja Oton, äidin ja pojan, osiot eivät puhele keskenään, jäävät jännitteet ja romaanihenkilöiden välinen dynamiikka vähäiseksi, ne haihtuvan rivien väliin.

Vaikka jäin kaipaamaan Kaukana jossain onnenmaahan lisää jäntevyyttä ja jännitteitä niin vuosien kuin henkilöidenkin välille, nautin tavattomasti Venhon tavasta kirjoittaa - kirjoittaa upeasti siitä, kuinka ohimeneviä yhdessäolon hetket ovat. Miten paljon niissä hetkissä onkaan: toiveita, surua, iloa, täyttymystä, tyhjyyttäkin.

--
Myös Leena on lukenut Venhon romaanin.

Johanna Venho: Syntysanat

Johanna Venho: Syntysanat
Kustantaja: Wsoy 2011
Kansi: Marjaana Virta
Kotimainen romaani
Sivuja: 210

En ole koskaan mahtunut tällaisiin kyliin, mutta istun sokkeloisessa pappilassa metsänlaidassa. En toteuttanut brodskylaista nuoruudenhaavetta ja vuokrannut palazzon kellarihuonetta Grande Canalen varrelta Venetsiasta, en seiso parvekkeella kuunnelln veden päälle rakennetun kaupungin elämää, loisketta seiniin jotka järkeä uhmaten pysyvät pystyssä ja joista kaikki haluavat palan itselleen, minäkin. Haluan rappeutuvan palatsin seinälaatan sirun tai edes kerjäläisen homeisen kolikon, torimaalarin öljyvärinhajuisen rätin.
En ole Venetsiassa, olen täällä ja kuuntelen murretta joka muistuttaa nuottia jota mummo puhui. Se kuoriutuu muistissa auki, palauttaa hetkiin jolloin aikaa oli loputtumasti. Kaikki edessä. Avaan työhuoneen ikkunan, Mesin lapset huutelevat pihalla ja se uhitteleva nuotti on minun. Mesin ikkuna on auki ja verho hulmuaa tuuleen.

Intia, Venetsia, Helsingin yliopisto, Kourankorvan kylä itäisessä Suomessa. Kirjailija Hanna Frank on ollut aina valmis pakkaamaan tavaransa, lähtemään ja jättämään elämänsä miehet taakseen ennen kuin he ehtivät jättää hänet. Hän asettuu Kourankorven vanhaan pappilaan, sokkeloiseen taloon, jolla on oma kyläläisiä puhuttanut surullinen historiansa. Pappilan kupeessa vanhassa rintamiestalossa asuu kolmen lapsen nuori leskiäiti Mesi Kivelä. Mesi, joka on täydellinen äiti, sisar hento valkoinen. Mesi, jolla on aivan oma, salainen tarinansa. Juuri Mesi on saanut Hannan muuttamaan kylälle, vaikkei Hanna sitä tiedäkään.

Upeista runoistaan monille tuttu Johanna Venho liikkuu romaanissaan Syntysanat (2011) naiseuden, äitiyden, vaimouden, yksinäisyyden sekä taiteen ja kirjallisuuden maailmassa samaan aikaan myyttisesti ja realistisesti. Mennyt on läsnä nykyisyydessä menetysten ja saamisten muodossa. Mesin elämä sekä hänelle siivet maalannut ensirakkaus Aarni alkavat kirjallisessa mielessä kiinnostaa Hanna yhä enemmän ja enemmän.

Naisten elämät kiertyvät yhteen, he ikään kuin heijastavat toinen toisiaan. Hanna saa Mesiltä tarinan, Mesi saa Hannalta sanat, joita ei pidä pelätä.

Ne eivät asetu paperille sillä tavoin kuin tahdon. Ne ovat varpusen jalkoja, kynsiä, harittavat ja raapivat. Ne eivät rakenna taloa suojakseni, vaan puhkovat seinät. Ne nousta räjähtävät tästä ilmaan, puitten taakse, jättävät minut yksin. Mitä ne tekevät maailmalla, kenen kanssa, en tiedä.

Syntysanat on hidas, mutta intensiivinen kirja. Sitä lukee verkkaisesti, mutta samaan aikaan sitä haluaa ahnehtia. Näennäisen pieni tarina muodostuu kudelmaksi naiseudesta, taiteesta, todellisuuden rajoista sekä sanojen voimasta. Voima ja voimakkuus määrittävät Venhon monisyistä kirjaa. Kirjassa on jonkinlainen myyttien ja arjen, ihmisyyden tutkielman ja kaiken sanoiksi pukemisen onnistunut liitto. Niistä muodostuu myös hyvä tarina, Hannan ja Mesin mielenmaisema.

Johanna Venhon kieli on huikeaa, voi miten se sitä onkaan! Tai ehkä minun pitäisi todeta, että tietenkin se on huikeaa, sehän on runoilijan kieltä proosamuodossa. Venho kirjoittaa kuin hänen sanansa olisivat kiinni maassa tiukoilla juurilla. Toisaalta hän kirjoittaa niin ilmavasti, että kaiken rapaisenkin keskellä lukijan - ainakin minun - on helppo hengittää.

Kuulostan nyt todella ihastuneelta, ja toki sitä olenkin. Venhon kieli tempaisi minut mukaansa heti, samoin hänen kykynsä kuvata henkilöhahmojaan muutamilla vedoilla kertomatta mitään liikaa. Olen lukijana sellainen, että ihastun helposti etenkin kaunis- ja/tai väkeväkielisiin kirjoihin, mutta jumiudun helposti pikkuseikkoihin, jotka pahimillaan leimaavat koko lukukokemustani, mutta parhaassa tapauksessa ovat vain pieniä - ehkä tarpeellisiakin - säröjä, jotka saavat pysähtymään ja ajattelemaan. Tälläkin kertaa jumiuduin, nyt Mesin henkilökuvaan. Jokin Mesissä sai minut varpailleni. Oliko se se, että nuori Mesi oli jotenkin liian avuton, liian riippuvainen, liian nynny? Minun sukupolveni nainen! Minä olin äärimmäisen kiltti parikymppisenä, mutta en löydä nuoresta Mesistä mitään tuttua. Venhon kerronta kuitenkin antaa Mesin kasvaa; kasvaa ja kiertyä sellaiseksi, ettei sitä alussa edes arvaisi. Ei, vaikka heti ensisivuilla lukijalle kerrontaan juuri Mesin ajatuksenvoiman kutsuneen Hannan Kourankorven kylään.

Syntysanat lumosi heti alussa, sitten se ärsytti, kietoi pauloihinsa, ihmetytti ja ihastutti yhä uudelleen. En tiedä vielä, nouseeko Syntysanat erääksi kirjavuoteni huipuksi. Todennäköisesti. Sen kuitenkin tiedän varmasti, että Johanna Venho on sanojen taituri ja tavattoman viisas nainen. Lopetin kirjan toissailtana ja siitä saakka mielessäni on risteillyt monenlaista: paikoilleen ylistetty vaimous ja äitiys, sanat ja muistiinpanot ja salaisuudet, Venetsiassa veteen lohkeilevat kultaupotukset, nainen kuin vaivaiskoivu.

****
Syntysanoja on luettu myös Ilselässä sekä Sinisessä linnassa.

"Tässä on valo" (runohaaste)

Miten päästän sen vapaaksi tähän ryteikköön? Miten lasken irti
ja minne sitten näen mennä? Tässä kajossa olen kulkenut kauan,
posket märkinä, seittejä tukassa. Se menee vuorenkilpien alle,
se menee kallion halkeamaan. Se menee kartan reunojen yli sinne missä
maantie alkaa, tuikuttaa kaukana, minulla on kylmät jalat jo.
Tästä pitää nousta ja lähteä. Pitää nousta, ostaa matkaliput, lukea
aikataulut ja reitit ja sinut sieltä kellon alta, odotat ja hohdat: varhaisia
aamuja asemilla, sumun läpi ostamaan kahvia oudoin kirjaimin,
pilvien takaa aamua pisaroi ja kyllä sitäkin voi valoksi sanoa.

(Johanna Venho, kokoelmasta Tässä on valo, Wsoy 2009)

Kotimainen keskiviikkoni on tällä viikolla runokeskiviikko. Olen tänä syksynä löytänyt runot uudelleen ja Kokolailla kirjallisesti-blogin Jenni lanseerasi kuin tilauksesta runohaasteen. Toivottavasti mahdollisimman moni osallistuu tähän haasteeseen joko omassa blogissaan tai sitten ihan yksityisesti silloin, kun aika on otollinen runolle.

Itse olen viime aikoina lukenut (sattumalta!) oman sukupolveni naisia. Johanna Venhon Tässä on valo-kokoelma tuli kohdalleni hiljattain ja koko ajan kasvavien lasten - esikoisenikin aloitti jo eskarin! - vanhempana Venhon runot puhuttelevat minua omista lähtökohdistani käsin. Hyvä runo tekee niin aina, joku toinen lukisi Venhoa toisin. Minä mietin hänen sanojaan aamukävelyilläni tänään ja palasin työpöytäni ääreen jotenkin haikena, mutta onnellisena. Kokoelmassaan Venho käsittelee lapsen ja aikuisen maailmaa, kohtaamisia ja eroja, saamista ja asteittaista luopumista, mennyttä ja tulevaa. Valo on läsnä kaikessa, valo on varjoissakin koko ajan tässä.

P.S. Huomasin juuri, että tämä on 400. blogitekstini täällä. Hauskaa, että lukumäärä tuli vastaan juuri runouden merkeissä.