Sarah Waters: Parempaa väkeä

Sarah Waters: Parempaa väkeä
Tammi 2015, Keltainen kirjasto
The Paying Guests 2014
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Tuija Kuusela
598 sivua
Arvostelukappale

Vaarnan nykäiseminen Francesin sydämestä oli vapauttanut jonkin piilevän mahdollisuuden, ja hän saattoi taas virittäytyä fyysisesti. Kumpikin punastui, jos heidän katseensa kohtasivat avoimesta ovesta. Jos heidän oli ohitettava toisensa portaissa, he tuntuivat olevan kaksi kertaa isompia kuin muutoin, pelkkää kättä, lantiota ja povea. Jos he pysähtyivät juttelemaan, he suhtautuivat toisiinsa kireästi, kuin hermoillen. Oli kuin heidän välilleen olisi pingotettu lanka, joka veti heitä alituisesti toisinaan kohti.

Toisen maailmansodan jälkeen koko Englanti käy läpi valtavaa muutosta: luokkarajat murtuvat ainakin osin, naisten asemasta keskustellaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin, muutamaa vuotta aiemmin taisteltu ensimmäinen maailmansota on jättänyt jälkensä jokaiseen sukupolveen ja tietenkin myös muoti, musiikki ja sosiaalinen elämä ovat erilaiset kuin 1910-luvulla. Lontoossa tämä kaikki näkyy voimakkaammin kuin muualla maassa. Wrayn perhe on kokenut valtavia menetyksiä ja 26-vuotias, vanhanapiikana pidetty Frances joutuu äitinsä kanssa antamaan periksi oman yhteiskuntaluokkansa odotuksille ja ottamaan vuokralaisia Champion Hillillä sijaitsevaan hienoon kotiinsa. Barberin pariskunta, Leonard ja Lilian, tuovatkin eloa äidin ja tyttären taloon: uudenlaista musiikkia, illanviettoja - ja rakkautta, joka polttelee Francesin ja Lillianin välillä. Rakkautta, jonka seuraukset ovat kohtalokkaat.

Sarah Waters on mielenkiintoinen lisä Tammen Keltaiseen kirjastoon. Hänen romaaninsa ovat toisaalta mukaansatempaisevuudessaan helpohkolukuisia juoniromaaneja, toisaalta niissä on yhteiskunnallista sanomaa ja tarkkaa ajankuvaa. Parempaa väkeä jatkaa Watersilta tutulla linjalla ja on lähempänä realistista Yövartiota kuin goottilaisen romaanin perinnettä kunnioittavia Silmänkääntäjää tai bloggaajien suosikiksi noussutta Vierasta kartanossa. Molempi tyyli parempi, tuumaan.

Molempi parempi, koska kirjoittipa Waters sitten goottilaisesti tai realistisemmin, hän taitaa juonivetoisen epookin. Paremmassa väessäkin sivuja on liki 600. Tarinaan mahtuu kuvailua esimerkiksi vaatteiden ja tapakulttuurin osalta niin, että ensimmäiset parisataa sivua tuntuvat olevan pohjustusta ja tätä lukiessaan joku voisi jo luovuttaa - mutta Watersin kohdalla se ei ole ainakaan minulle mahdollista, sillä hän saa 1920-luvun alkun elämään lukijansa mielessä. Hän pohjustaa huolella naisten välistä rakkaustarinaa, joka oli romaanin aikakautena pidettävä salassa, mutta joka silti oli mahdollinen. Romaanissa Frances ja Lilian eivät olekaan Lontoon ainoa toisiinsa rakastunut naispuolinen lemmenpari, mutta julki ei mitään saa tulla, eikä vähiten Lilianin avioliiton vuoksi.

Jotain kuitenkin tapahtuu ja tämä jokin käynnistää tapahtumasarjan, joka saa miltei pidättämään henkeään kirjaa lukiessa. Bussipysäkin ohi menemisen uhallakin (en oikeasti mennyt, mutta olisin voinut) oli luettava vielä yksi luku ja toinenkin luku. Waters siis viihdyttää lukijaansa, ja kuitenkin hän myös sivistää ja antaa ajateltavaa. Hän tarkastelee historiaa nykynäkökulmasta, kirjoittaa tarinaa, jota ei olisi voinut kirjoittaa romaaninsa tapahtuma-aikana. Waters pohtii ihmisen oikeutta rakkauteen, mutta myös rikosta ja siihen kytkeytyvää oikeutta. Ja edelleen hän käsittelee arjen jatkuvuutta. Kaiken keskelläkin maito on kuorittava, backgammonia pelattava ja muurahaisia torjuttava.

Parempaa väkeä kertoo yhden aikakauden mikrohistoriaa, toki fiktiivivisesti, mutta loppusanojensa mukaan todellisten historiallisten tapahtumien innoittamana. Waters tavoittaa paitsi kuvaamansa aikakauden, myös Francesin sisäisen maailman: Francesin toiveet, pelot, intohimot ja ristiriidat muuttuvat lukijankin tunnoiksi. Lilian jää syystäkin etäisemmäksi, Francisin rakkauden kohteeksi, ihanaksi, varsin lihalliseksi ja silti toiseksi. Lilian on muodikas, mutta Francesin silmin puolivulgaari koristesulkineen ja hienoine sukkineen. Hän tuleekin seudulta, jossa ihmistä kutsutaan taiteilijaksi, jos hän panee kellon takanreunuksen vasemmalle puolelle eikä keskelle.

Onko parempaa väkeä enemmän rakkaustarina vai eräänlainen jännitysdraama? Molempia, ehdottomasti. Vaikkei Parempaa väkeä ole mielestäni rakenteensakin vuoksi mestarillisen Yövartion veroinen, on se ehdottomasti yksi kesän nautittavimmista lukukokemuksista. Se on tarkkanäköisen tarinankerronnan juhlaa, läpensä taidokkaasti luotu epookki, joka avaa 1920-luvun alkua eloisana aikana, ja kertoo kaikesta taidolla, jännittävästi ja koskettavasti.

-

Myös Leena ja Ulla ovat lukeneet Parempaa väkeä.

Sarah Waters: Yövartio

Sarah Waters: Yövartio.
Kustantaja: Tammi 2007, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Nightwatch 2006
Suomentanut: Helena Bützow
Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Sivuja: 509

Ja kun aseet vaikenivat, ilmapiiri saattoi olla vielä kaameampi. Kay ja Mickey olivat kävelleet kerran tai pari joenrantaa, kun heidän vuoronsa oli päättynyt. Paikka oli luonnoton, omalla tavallaan maaseutuakin hiljaisempi, ja näkymä Thamesia pitkin Westminsteriin oli pelkkää säännötöntä töyrästä - aivan kuin sota olisi hajottanut Lontoon osiin, muuttanut sen ryppääksi kyliä, joista jokainen puolustautui yksin ja epätoivoisesti tuntemattomia voimia vastaan.

Vuonna 1947 Iso-Britannia koettaa toipua toisesta maailmansodasta. Pommitusten runtelema Lontoo alkaa kääntyä takaisin kohti elämää, mutta sodan seuraukset näkyvät kaikkialla. Miesten pukuun ja solmioon pukeutuva vauraasta taustasta tuleva Kay viihtyy elokuvissa ja katselee koko maailmaa kuin tarkkaillen. Viv työskentelee eräänlaisessa deittipalvelussa ja tapailee naimisissa olevaa miestä. Vivin työtoveri Helen ja Julia ovat pariskunta, Julia menestystä niittävä kirjailija, Helen tyttöystästään mustasukkainen nuori nainen. Vivin veli Duncan on vapautunut vankilasta, jonne joutui sodan aikana homoutensa vuoksi. He kaikki koettavat elää elämäänsä, jonka todellisuus iskee toisinaan liiankin lujaa. 1944 Lontoota pommitetaan, myös 1941 sota on jo käynnissä. Sodan keskellä Kay, Helen, Julia, Viv ja Duncan kaikki kurottelevat kohti tulevaisuutta tai pakenevat sitä ja todellisuutta kukin omalla tavallaan.

Sarah Watersin Yövartio (2006) kulkee kerrontansa osalta kronologisesti taaksepäin vuodesta 1947 vuoteen 1941 toista maailmansotaa seuranneissa sekä sodan aikaisissa vuosissa. Romaanissaan Waters piirtää kuvaa sota-ajan varjopuolista, ei kai sodassa muita olekaan, sekä herättää yli 60 vuoden takaisen Lontoon henkiin likaisena ja pimeänä, paikoin valoisana ja koko ajan elävänä - rikkinäisenäkin. Samanlaisia ovat myös kirjan henkilöt, jotka etsivät unohduksen tarjoavaa rakkautta joskus miltei vaikeimmalla mahdollisella tavalla.

Värjääntynyt rappaus näytti huonolla säällä kammottavalta. Tänään kadut kylpivät auringossa, ja talot olivat kuin vaalenneita luita sinistä taivasta vasten. Lontoo näytti mukiinmenevältä, Helen ajatteli. Jalkakäytävät olivat tomuisia - mutta tomuisia vain sillä tavalla kuin tuntikausia auringossa maanneen kissan karva. Ovet olivat auki, ikkunat ylhäällä.

Waters kuvaa kaikkea taitavasti, niin eri yhteiskuntaluokista lähtöisin olevia ihmisiä kuin Lontoota, joka on melkein yksi kirjan henkilöistä. Sota itsessään on raakaa, pimeää ja surullista: ambulanssia ajava Kay näkee silpoutuneen perheen ja melkein kaiken nähneenäkin liikuttuu pieneltä lapselta irronneesta leuasta, jossa maitohampaat ovat jäljellä - ja niin tekee lukijakin. Sota saa ihmisten moraalin löyhemmäksi, myös ylempien luokkien naiset potevat krapulaa eikä nuhruisissa hotelleissa katsota yhteiskuntaluokkaa kuin korkeintaan arvaillen tai kuiskien. Elämää määrittää toisaalta väsymys ja välinpitämättömyys, toisaalta halua kokea läheisyyttä, päästä jonkun kainaloon. Se, että Waters rakentaa romaaninsa tulevasta menneeseen tekee lukemisesta kiehtovaa ja kerroksista; lukemisesta tulee omalla tavallaan ihmisten arvoituksen ratkaisemista, koska ajallisesti taaksepäin meneminen toisaalta kertoo siitä, miksi mihinkin asioihin on päädytty, mutta toisaalta avaa koko ajan uusia ja uusia kysymyksiä.

Koska Waters luo tarinansa viisaasti, ei hän sulje tarinallista ympyrää, vaan jättää lukijan pohtimaan hahmojaan pitkäksi aikaa (näin oletan, lopetin lukemisen vasta tänään). Minun oli itse asiassa pakko lukea uudelleen muutama vuoteen 1947 sijoittuva kohtaus ymmärtääkseni paremmin muutamia ratkaisuja. Mukana kulkee myös Watersin melkein koko tuotannolle - Vieraasta kartanossa puuttunut - ominainen  seksuaalisten vähemmistöjen elämän kuvauksen elementti. Se tuo Yövartioon oman, tärkeän lisänsä, joka taidokkaan kerronnan ja tiheän tunnelman ohella; sota pakottaa ihmiset peittelemään ja vaikenemaan, omaan sukupuoleen rakastuminen, ihastuminen tai vain halu ja kaipuu pakottavat ihmiset piiloutumaan varjoihin, oman elämänsä yövartioon myös sota-ajan ulkopuolella.

Waters rakentaa 1940-luvusta elävän ja äärettömän kiinnostavan, epookkimaisen ja tarkan. Tapakulttuurin kuvailussa on paljon samaa kuin Blogistanian Globalian voittaneessa Vieraassa kartanossa, vaikka yksinäinen kartano eroaakin kovasti eloisasta Lontoosta. Yksityiskohdat ovat paikallaan, tunnelma on sama, melankolinen ja paikoin raskas. Kuten muissakin lukemissani (kaikissa suomennetuissa, siis) Watersin kirjoissa, myös Yövartiossa tarina rakentuu hitaasti, Watersin kerronta on verkkaisaa. Joidenkin kirjojen kohdalla saatan tuskastua hitauteen, mutta en Watersin.  Hänen kerrontansa suorastaan imaisee mukanaan enkä ainakaan minä olisi raaskinut laskea kirjaa käsistäni. Nautin Yövartion lukemisesta alusta saakka, siitä miten arkirealismi kohtaa ihmisten osin menetetyt haaveet ja menneisyyden haamut sekä siitä, millä intensiteetillä Waters kaikkea kuvaa. Vaikka lukija tavallaan tietää lopun heti alussa, ei hän kuitenkaan voi olla lukematta romaania saadakseen selville koko ajan lisää.

Yövartio on sotakirja, rakkauskertomus, eräänlainen ihmismielen liikkeitä koskeva arvoitus, ihmissuhdetarina sekä kuvaus siitä, mitä kaikkea ihmisten pään sisällä liikkuu aikoina, jolloin eteen tulee asioita jotka ovat liiankin raskaita kohdattavaksi. Sodan kauhujen jäljet näkyvät jokaisessa omalla tavallaan. Waters rakentaa romaaninsa viisaasti ja näyttää, mikä, miten ja miksi ne jäljet rakentuvat ja saavat ihmiset toimimaan ja ajattelemaan. Lukemistani Watersin teoksista, joista kaikista olen pitänyt kovasti, Yövartio tuntuu ainakin näin äkkiseltään parhaimmalta.

****

Yövartion ovat lukeneet myös Salla, joka olisi voinut jäädä pimeään Lontoseen pitemmäksikin aikaa (niin minäkin!), Linnea, joka ahdistui hieman sekä Sanna, joka koki aluksi pettymystä, mutta huomasikin pitävänsä kirjasta kovasti. Romaanin jo pari vuotta sitten lukenut Satu sai Watersista mielenkiintoisen kirjailijatuttavuuden.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

(Ei-ihan-kotimainen keskiviikko)
Sarah Waters: Vieras kartanossa
Kustantaja: Tammi 2011
Alkuteos: The Little Stranger 2009
Suomennos: Helene Bützow
Kansi: Tuija Kuusela
Ulkomainen romaani, psykologinen kummitustarina
Sivuja: 594

Ja kun aloin ajaa Hundresin poikki potilaskäynneilläni, tein sen usein. Minä oikein odotin niitä hetkiä, sillä ne poikkesivat kovasti muutoin arkisesta elämästäni. Tunsin pienen jännityksen piston joka kerta kun käännyin puistoon, panin portit perässäni kiinni ja ajoin rikkaruohojen valtaamaa tietä. Ja kun tulin ränsistyneen punaisen rakennuksen kohdalle, minulla oli aina sellainen tunne, että tavallinen elämä oli hiukan keikahtanut, ja olin pudonnut toiseen, vieraaseen ja eriskummalliseen todellisuuteen.

Lokakuun loppu on sopivaa aikaa paksulle kummitustarinalle: ulkona syyslehtien kulta ja lähestyvän marraskuun tasainen harmaus ovat kilpasilla, tuuli ujeltaa, maisema on aamuisin sumuinen ja jo iltapäivällä mieli kaipaa sohvannurkkaan kera teekupposen. Suoranainen kauhukirjallisuus tai pelottavat mörkötarinat eivät ole koskaan kiehtoneet minua (tai ehkä hivenen teini-iässä), mutta olen aina ollut heikkona brittiläisiin nummimaisemiin, sikäläisiin kartanoihin sekä ennen kaikkea yhteiskuntaluokan - kahden kerroksen väen - kuvaukseen. Kun kaikkeen tähän perienglantilaisuuteen yhdistetään vielä psykologinen kummitustarina, olen enemmän kuin kiinnostunut lukemaan kirjan.

Sarah Watersin Vieras kartanossa (2011/2009) on romaani, jonka sain ystävältäni lainaan jo kesällä, mutta jota säästelin tänne syksyyn saakka. Se oli varmasti viisasta, koska juuri nyt minun oli helppo astua sisälle paljon blogikirjoituksia saaneen hitaasti rakentuvan kertomuksen maailmaan.

Vieras kartanossa johdattaa lukijansa toisen maailmansodan jälkeiseen Englantiin ja yli kaksisataavuotiseen rappeutumassa olevaan Hundreds Hallin kartanoon. Maalaislääkäri ja oman elämänsä antisankari, yhteiskuntaluokkakompleksista kärsivä Tohtori Faraday kutsutaan kartanoon potilaskäynnille ja pikkuhiljaa hän saavuttaa luottoaseman kartanon oman väen keskuudessa. Hundres Hallin asukkaista rouva Ayres ei ole koskaan päässyt yli lapsena kuolleen Susan-esikoisensa kuolemasta. Hänen ainoa poikansa, herkkä ja synkeä Roderick kantaa mukanaan sodan haavoja ja hänen tyttärensä, terveen maalaisnaisen tavoin rotevatekoinen Caroline pitää enemmän koirastaan Gypistä kuin kartanonväelle pakollisista sosiaalisista tilaisuuksista. Kesän muuttuessa syksyksi talossa alkaa tapahtua omituisia, selittämättömiä ja ahdistavia asioita, jotka tuntuvat pahenevan kuin oirehtiva sairaus. Sairaus tuntuu olevan niin ihmismielessä kuin itse talossakin ja periaatteessa talon ulkopuolisen tohtorinkin elämä kiertyy kaiken ympärille.

Askelet kuuluivat nyt kaikkein selvimmin, ja sitten ne yhtäkkiä lakkasivat. Rouva Ayres tiesti, että hahmo seisoi nyt aivan oven takana, ja ovilevy jopa liikahti hieman, aivan kuin sitä olisi tönäisty tai painettu tai kokeiltu. Rouva Ayres katsoi lukkoa, odotti että avainta käännettäisiin ja kahva liikkuisi, ja hän keräsi rohkeutta kohdatakseen sen mitä avatun oven takana tulisi näkyviin. Pitkän empimisen jälkeen ovi painui takaisin paikalleen. Rouva Ayres pidätti hengitystään, kunnes kuuli vain oman sydämensä jyskytyksen ikään kuin hiljaisuuden pinnalla.
Yhtäkkiä hänen olkansa takaa kuului puheputken pillin vihlova ulvahdus.

Olen lukenut Watersin aiemmasta tuotannosta vain Silmänkääntäjän. Sitä voisi luonnehtia, ja on muistini mukaan jossain näin tehtykin, historialliseksi jännityselementtejä sisältäväksi kertomukseksi, jossa dickensläiset elementit, lesbolaisuus sekä yhteiskunnallinen ote kiertyvät tiukasti toisiinsa pitäen lukijan mielenkiinnon yllä. Vieras kartanossa tuo uusia tuulia Watersin sinänsä erinomaiseen kirjailijakuvaan. Dickensläisyyden tilalla on etenkin romaanin ensimmäisessä puoliskossa jonkinlaisia tuntumia eräästä tämän vuoden suosikkikirjastani, Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illlasta. Tohtori Faraday on alkuun hieman samanlainen itseään ylempää luokkaa edustavien ihmisten tarkkailija kuin hovimestari Stevens (jonka työnantajan nimi on tässä yhteydessä hauskasti herra Farraday). Poissa on myös lesboromanssi, mutta Watersinsa hyvin lukeneet löytänevät monenlaisia piilomerkityksiä Carolinen olemuksesta sekä hänen joistakin reagointitavoistaan. Kun vertailun tielle lähdin, niin sanon vielä, että Vieras kartanossa on juuri sellainen kirja, jonka toivoin Kate Mortonin Paluun Rivertoniin olevan. Vaikka Mortonin kirjassa oli puolensa ja kokonaisuudessaan onnistuin siitä(kin) pitämään, oli se minulle liian laimea, ennalta-arvattava ja tavanomainen. Vieras kartanossa sen sijaan piti sen, mitä lupasi. Ennakko-odotukseni täyttyivät kaikilla mahdollisilla saroilla.

Onko kirjassa sitten mitään moitittavaa? Hieman puolivälin jälkeen romaani tuntuu junnaavan aavistuksen paikoillaan tavalla, jota jotkut voisivat luonnehtia pitkäpiimäiseksi. Watersin kerronta unohtuu jonnekin Hundreds Hallin aavemaisten seinien sisäpuolelle ilman, että mitään merkittävää tapahtuu. Minä pidin myös näistä pysähtyneisyyden hetkistä, sillä juuri sitä tohtori Faradayn, Carolinen, rouva Ayresin, Bettyn sekä muutaman muun puutteen ja pelon värittämä arki pitkälti on. Kun varoja kartanon ulkopuoliseen elämään ei ole ja kun joku tai jokin kolistelee seinien takana, ei voi kuin odottaa tulevaa - kauhunsekaisin tuntein.

Koska teos on psykologinen kummitustarina, ovat sen keskeisiä teemoja pelko, kaunat, kummitukset tai usko kummituksiin sekä ihmisen oman elämän menetykset ja heikot kohdat. Kirjan henkilöistä jokaisella on oma ristinsä kannettavanaan ja taitavana kertojana Waters osaa kääntää lukijansa mielen moneen otteeseen niin, että tämä saa kokea yllätyksiä kerta toisensa jälkeen. Paljon jää lukijan itsensä pääteltäväksi. Myös kääntäjä Helen Bützow on tehnyt laadukasta työtä, minkä haluan edes mainintana ja lukijan kiitoksena tuoda esille. Esimerkiksi romaanin suomenkielinen nimi ylittää monimerkityksellisyydessään sen alkukielisen nimekkeen, The Little Strangerin.

Minuun tällainen hidas, luokkatietoinen ja psykologinen kummitustarina vetosi. Luin kirjaa viime yönä ja kuuntelin samalla, kuinka tuuli kolisutteli savupiippumme peltiä. Minun oli pakko sulkea kirja, selailla hetkinen yöpöydälläni odottavia muita teoksia ja lopetella Watersin kirjan lukeminen vasta tänään. Vieras kartanossa toimi ainakin omalla kohdallani loistavasti niin pelottavan tunnelmansa kuin itseäni aina niin ihastuttavan brittiläisen luokkayhteiskunnan kuvailunsa osalta. Lisää Watersia, kiitos!

****+

Tällä kertaa en tavoistani poiketen linkitä ketään, sillä Vieraasta kartanossa on kirjoitettu 10-20 blogissa. Jos kirjan monipolvinen juoni sekä Watersille tyypillinen loppuratkaisujen yllättävyys jäi vaivaamaan mieltä, kannattaa kurkata Järjellä ja tunteella-blogin juonikeskustelua ja katsoa, kuinka romaanin lukijat ovat kirjan kokeneet.