Per Petterson: En suostu

Per Petterson: En suostu

Kustantaja: Otava 2014, Otavan kirjasto

Alkuteos: Jeg nekter 2012

Suomennos: Katriina Huttunen

Sivuja: 243

Arvostelukappale

Norjalainen romaani

[--] Minulla oli vieläkin Jim mielessäni. Hänen kulunut kassinsa. Kipparintakki. Tumma neulepipo. Yhteen aikaan hän oli ollut niin tyylikkäästi pukeutunut, ensimmäinen jolla oli kotikulmillamme pitkät hiukset, ensimmäinen jolla oli leveälahkeiset lantiofarkut, kipparintakki ja huivi kaulassa. Pitkätukkainen merimies kuivalla maalla. Hän näytti mahtavalta.

On syyskuu, moottoritien laidalla kasvavat puut hohtavat himmeän keltaisina ja punaisina, ilma on kosteaa ja kylmää. Jim ja Tommy, parhaat ystävät vuosikymmenten takaa, kohtaavat toisensa jälleen. Jim kalastaa nuhruisissa vaatteissaan, Tommylla on komea auto ja tyylikkäät vaatteet sekä työhuone upouudessa toimistotalossa Oslossa. Lapsuus oli enteillyt päinvastaista: Tommy sisaruksineen kasvoi rikkonaisessa perheessä, jossa äiti oli lähtenyt pois ja roskakuskina työskennellyt isä pahoinpiteli heitä. Jim taas varttui kahden opettajaäitinsä kanssa. Nyt kaikki on toisin, mutta miksi - ja ennen kaikkea: mitä nyt?

Jotkut kirjailijat ovat sellaisia, että heidän tekstinsä lumoavat jo yhden tiiviin romaanin osalta. Olen lukenut Per Pettersonilta aiemmin vain kaksi romaania, kaikki edelliset suomennetut. Niiden perusteella uskallan kutsua Pettersonia erääksi suosikkikirjailijakseni ja tämä nyt käsillä oleva kolmas suomennos, Norjassa vuonna 2012 ilmestynyt En suostu jatkaa tätä vakuuttelua.

En suostu on muiden lukemieni Pettersonin romaanien tavoin samalla kertaa viipyilevä ja voimakas. Se viipyilee hyisessä norjalaismaisemassa, vuonoilla, sillalla jossa miehet kalastavat sekä jossain määrin henkisesti ahtaassa pikkukaupungissa. Se on voimakas kuvaillessaan ihmisten tempoilua sinne tänne. Petterson antaa kummallekin nuorukaiselle ja sittemmin keski-ikäiselle miehelle oman äänensä, kuten myös Tommyn siskolle Sirille ja osin muutamalle muullekin Jimin ja Tommyn elämään vaikuttaneelle henkilölle. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat: Nykyhetkessä eletään syksyä 2006, menneessä käydään 1960- ja 70-luvuilla ja kaikki kiertyy lopulta yhteen. Mennyt muovaa ihmisiä, vaikka nykyhetki olisi kuin toisesta maailmasta. En suostu ei kuitenkaan ole välttämättä kehitysromaani, ei ainakaan kaikkien päähenkilöidensä osalta.

Petterson kirjoittaa melankoliasta, kaipuusta, sisaruudesta ja ystävyydestä, muttei kirjoita mitään auki. Hän kirjoittaa intensiivisesti ja samalla kuitenkin ilmavasti, jättää kysymyksiä,  antaa vastauksiakin - ehkä. Kysymykset ja vastaukset eivät kuitenkaan ole En suostu -romaanissa keskeisiä. Keskeistä on se, mikä ajaa ihmisiä erilleen ja kuinka heidän elämänsä, kohtalonsa tai yhteinen menneisyys kuitenkin pitää heidät enemmän tai vähemmän yhdessä. Keskeistä on myös se, kuinka sattuma muovaa ihmisiä, valinnatkaan eivät aina ole ihmisten itsensä käsissä. Pettersonin teksti on koko ajan kaunista, muttei missään vaiheessa imelää. Paikoin Petterson kirjoittaa liki lakonisesti tai vähintäänkin toteavasti sellainen paikka se oli. Mitäpä siihen lisäämään? Enempää sanoja ei tarvita, koska kaikki on jo läsnä ja silti niin etäällä: Joskus ei ole mahdollista muistaa tarkkaan mitä jossakin elämänvaiheessa tapahtui, mitä sillä kertaa teki, vaan voi muistaa vaikkapa päivien värin tai vaatekappaleen, sen että tuo vaatekappale oli tärkeä mutta ei sitä miksi se oli tärkeä.

Ihan Hevosvarkaiden melankolista ihanuutta ja Kirotun ajan katoavan virran voimaa En suostu ei minulle kanna, mutta melkoinen kaunokirjallinen taidonnäyte sekin on. Ennen kaikkea se on yksi kirjasyksyni hienoimmista käännösromaaneista. Petterson kirjoittaa kirjallisuutta, jollaista haluan lukea: kieleltään selkeää ja kaunista, tunnelmaltaan melankolista ja väkevää. Juuri enempää en ainakaan nyt osaa kirjallisuudelta pyytää.

Per Petterson: Hevosvarkaat

Per Petterson: Hevosvarkaat
Kustantaja: Otava 2009 (pokkarina 2010)
Alkuteos: Ut og stjæle hester 2003
Suomennos: Katriina Huttunen
Kannen  kuva: Joseph Shan Pao Lo
Ulkomainen romaani, Norja
Sivuja: 214 (pokkaripainos)

Ja kun joku sanoo, että menneisyys on vieras maa, että siellä toimitaan eri tavalla, niin kai minustakin on tuntunut siltä suurimman osan elämääni, koska minun on ollut pakko, mutta enää minusta ei tunnu. Jos vain keskityn, voin mennä muistini varastoon ja löytää oikealta hyllyltä oikean elokuvan ja uppoutua siihen ja tuntea ruumiissani sen kerran kun ratsastin isäni kanssa korkealla joen yläpuolella harjunselkää ylös ja toista alas, rajan yli Ruotsiin ja pitkälle sinne mikä oli ainakin minulle vieras maa.

67-vuotias erakoitunut norjalainen Trond on muuttanut mökkiin kotimaansa syrjäseudulle lähelle Ruotsin rajaa. Menetettyään vaimonsa liikenneonnettomuudessa Trond tarvitsee aikaa ajatella. Puku ja romuttunut Audi ovat vaihtuneet vanhaan rämisevään autoon sekä ruutupaitaan. Päivät sujuvat BBC:n uutisia kuunnellen, Lyyra-koiran kanssa ulkoillen, varhaisen marraskuun luontoa seuraten sekä Lars-nimisen naapurin kanssa puutöitä Jonseredin moottorisahalla tehden. Larsiin tutustuminen palauttaa Trondin mieleen hänen lapsuutensa kesän vuonna 1948, viimeisen ja erityisen merkityksellisen lapsuudenkesän, jonka hän vietti samoilla seuduilla isänsä kanssa. Kesän traagiset tapahtumat, lapsuuden onnentuokiot sekä salatut viittaukset sodanaikaiseen natsien miehityksen vastaiseen toimintaan alkavat elää Trondin muistoissa.

Per Pettersonin hieno romaani Hevosvarkaat (2009/2003) kuljettaa lukijansa menneen ja nykyisen väliseen vuoropuheluun, yksinäisen miehen ajatuksiin, lempeisiin ja surullisiin lapsuusmuistoihin sekä pohjoismaiseen ikiaikaiseen kaipaukseen. Trond liikkuu nykyhetkessään marraskuussa ja lapsuusmuistoissaan loppukesän tunnelmissa. Hevosia kirjassa ei varasteta, vaan romaanin vertauskuvallinen nimi saa selityksensä muualta.

Norjassa talot ovat valkoisia ja ladot sekä mökkipahaset punaisia. Metsä kasvaa humisten, tuuli paukuttaa kattotiiliä ja marraskuussa joki on vielä sula. On vain vaitelias mies, naapurissa asuva toinen yhtä hiljainen, heidän yhteiset lapsuuskokemuksensa, koirat, metsä, puunhakkuu, muistot ja taivaalta putoileva marraskuinen lumi. Keitetään kahvia, tehdään voileipiä ja muistoissa ratsastetaan isän kanssa hevosilla kohti Ruotsia ja samalla kohti vaiettua tragediaa. Mökillä, mutta vielä enemmän elämässä ja muistoissa on viimeinkin aikaa ajatella muita kuin aivan yksinkertaisia ajatuksia.

Vene oli poissa paikaltaan. Astuin muutaman askeleen veteen ja jäin kuulostelemaan aironvetoja, mutta vain joki kohisi jaloissani, enkä nähnyt sen enempää ylä- kuin alajuoksullakaan. Tukkipinot olivat toki rannassa, ja ne tuoksuivat voimakkaasti kosteassa ilmassa, ja käyrä mänty risteineen oli siinä, ja niityt olivat siinä vastarannalla, mutta vain pilvet liikkuivat taivaalla ja lepattava valo. Oli outo tunne seisoa ulkona yössä yksin, melkein kuin valo tai ääni ruumiin lävitse, kuin pehmeä kuu tai kellojen sointi kun vesi virtasi saappaanvarsien ympärillä, ja kaikki muu ympärillä oli niin suurta ja niin hiljaista, mutta en tuntenut oloani hylätyksi, tunsin itseni valituksi. Olin nyt täysin rauhallinen, olin kaiken keskus.

Joihinkin kirjoihin rakastuu jo ennen kuin niitä on alkanut edes lukea. Hevosvarkaiden kohdalla minulle kävi näin ja siksi säästelin jo heinäkuussa ostamaani kirjaa. Säästelin sitä aavistuksen melankoliseen syysoloon; Sellaiseen alakuloon, joka on pohjimmiltaan tarpeellista ja pienessä mittakaavassa jopa ihanaa. Minun kohdallani sellainen hetki on ollut juuri nyt alkuviikosta ja osasin valita siihen tismalleen oikean kirjan. Hevosvarkaat osoittautui minulle täydelliseksi kirjaksi, koska se on samaan aikaan arkinen, vähäeleinen ja kuitenkin niin säkenöivällä tavalla voimakas.

Hevosvarkaissa on samaa lohdullisuutta kuin Tove Janssonin Muumilaakson marraskuussa. Jos kirjoilla oli sielunkumppanit tai vastinparit, niin nämä Pettersonin ja Janssonin  kirjat voisivat olla sellaiset keskenään. Petterson kirjoittaa paitsi lempeästi ja rauhoittavasti, myös äärimmäisen väkevästi. Hän kuvailee vuolaasti ja toteaa niukasti, nyt asun täällä. Niin se vain on, ei mitään lisättävää. Petterson pääsee päähenkilönsä sisälle niin, että lukija alkaa hengittää samaa ilmaa kuin Trond. Trond on antamassa periksi kaikkien menetystensä edessä, mutta on sen verran kiihkeä ja omien sanojensa mukaan virkeä, ettei sitä tee, vaan taistelee juurakon kanssa ja lukee Dickensiä kuin koettaen ymmärtää paremmin omaa elämäänsäkin.

Minut tuntevat tietävät, kuinka rakastan kirjoja joissa on joko syksy tai lumisadetta. Hevosvarkaissa paitsi Trondin mielenliikkeet, myös Norjan luonto tulee liki: tien ja joen yhtymäkohta on vain suuri valkoinen vaippa ilman ääriviivoja; Hevosen lämpimät kupeet höyryävät; Puu tuoksuu ja tukit ajelehtivat arvokkaasti kohti Ruotsia. Keltaisessa sydvestissään Trond ajattelee näyttävänsä ihan Lofoottien kalastajalta.

Hevosvarkaiden sekä Kirotun ajan katoavan virran ansiosta julistan olevani ihan rakastunut tapaan, jolla Petterson kirjoittaa. Siinä on arkisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan jotain elämää suurempaa. Hevosvarkaat on niitä kirjoja, joiden kanssa voisin mennä nukkumaan ja nähdä aavistuksen melankolisia, mutta silti äärimmäisen lohdullisia unia.

Mehän päätämme itse milloin tekee kipeää.

****½

Hevosvarkaista ovat kirjoittaneet myös Sanna, Sara, Valkoinen kirahvi sekä Ilselän Minna vanhassa blogissaan.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Voimani riittivät vain näihin autoajeluihin tämän maiseman halki, Nittedaliin, Nannestadiin, Eidsvolliin. Se liittyi jotenkin talven tuloa enteileviin väreihin tai oikeastaan värien puuttumiseen, metsänreunan viivoihin ja tien mutkiin, ajattelin että muistaisin ehkä kaiken tämän myöhemmin, sitten kun asiat olisivat toisin.

Vuonna 1989 kaikki on toisin. Kommunismiin uskoneen 37-vuotiaan norjalaisen Arvidin Euroopassa muurit murtuvat, Neuvosliitto natisee liitoksissaan, oma avioliitto hajoaa ja äiti, jonka kanssa välit ovat vuosien saatossa muuttuneet etäisiksi, sairastuu syöpään ja pakenee sairauttaan synnyinmaahansa Tanskaan. Per Pettersonin romaanissa Kirottu ajan katoava virta (Otava 2011; Jeg forbanner tidens elv 2008) Arvid astuu Holger Danske-laivaan ja matkustaa Oslosta Tanskan maaseudun rannikolle tarkoituksenaan korjata välit äitinsä kanssa, mikäli menneisyyden korjaaminen ylipäätään on mahdollista.

Arvidin ja äidin aikaisemmin läheiset välit ovat menneet poikki Arvidin ollessa nuori. Nuoruudessaan Arvid kohtaa äitinsä heidän suosikkikahvilassaan, ilmoittaa jättävänsä koulunsa kesken, liittyvänsä kommunistiseen puolueeseen ja menevänsä töihin paperitehtaaseen. Freian suklaatehtaassa työskentelevä äiti ei hyväksy tätä, koska haluaa pojalleen paremman tulevaisuuden. Äiti on älykkö, joka lukee Günther Grassia, mutta ansaitsee leipänsä liukuhihnatyössä. Tämän kohtaamisen jälkeen Arvid ja äiti tapaavat vain pakon sanelemina sukujuhlissa sekä Arvidin veljen kuolinvuoteella sairaalassa. Vaikka Ardivin elämää määräävät oma avioero sekä autoajelut ja vohvelihetket omien tytärten kanssa, on huoli omasta äidistä päällimmäisenä mielessä. Tanskalaisella mökillä tapahtuva yritys korjata välit sairaan äidin kanssa nostaa pintaan kaiken sen arkisen, hyvän ja dramaattisen, mitä menneisyydessä tapahtunut.

Pettersonin romaanin nimi on säe Mao Zedongin runosta. Nuorena Arvid pitää Maon kuvaa asuntonsa seinällä, lukee sen alla kommunistista manifestia, kuuntelee Joni Mitchelliä, tupakoi ja nukkuu yhdessä puolueeseen liittyneen tyttöystävänsä, myöhemmin tulevan ex-vaimonsa, kanssa. Mennyttä ei voi eikä pidäkään saada takaisin, mutta nykyhetkikin on vaikea ja tulevaisuus tuntematon; Arvidille runo kertoo inhimillisestä Maosta, joka tunsi ne ihon alla kulkevat henkiset sähköiskut, joiden jälkeen ihminen on toinen kuin mitä oli aikaisemmin ollut:

Häipyvä uni, silti läheinen vielä -
kirottu ajan katoava virta!
Kotiseutuni kolmenkymmenenkahden vuoden takaa!

Kirottu ajan katoava virta rakentuu kuin muistojen pyörre ihmismielessä. Mennyt ja nykyisyys lomittuvat Arvidin minä-kerronnassa. Elämän suuret linjat, lapsuus, avioituminen, vanhemmuus, aikuisen oma lapsenrooli suhteessa vanhempiinsa ovat kaikki lineaarisia, mutta muistojen ja kuvitelmien hypähteleväisyyttä ei voi estää. Taistolaisuus, syöpä, avioero, Freian suklaatehdas, bussilinjonen värit, raitiovaunut, elokuvat, muistot, syyllisyys ja männyn kaataminen nykyhetkessä risteilevät mielessä. Pettersonin kertojanlahjat pitävät huolen siitä, ettei mikään tunnu sekavalta, vaan pikemminkin juuri vilun, huimaamisen, lämmön ja menneisyyden voimakkaan läsnäolon vuorovaikutukselta. Arvidin muistot ovat samalla hänen nykyhetkensä. Calvados-ryyppy tuulisella rannalla Tanskassa vie oslolaiseen kulmakonditoriaan syömään napoleonleivoksia ja kiistelemään äidin kanssa koulun lopettamisesta ja proletariaattiin liittymisestä.

Nykyisyyden ja menneisyyden läpileikkaajana on Arvid itse miehenä, isänä ja ennen kaikkea äitinsä poikana; Ainoana toivottuna poikana neljästä, ainoana isänsä näköisenä tummatukkana ja silti niin kaukaisena kaikista muista. Petterson kuvaa Arvidin ajatuksia, ohikiitäviä ja hieman hiekkaan valuvia päiviä väkevästi ja elävästi. Arvid - kuten koko kirja - on hyvin pohjoismainen, norjalainen, kaupunkilaisenakin meren harmauden värittämä metsäläinen. Arvidia on helppo ymmärtää, hänen maailmaansa pääsee naislukijakin sisälle.

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittanut Kirottu ajan katoava virta on ehdottomasti koko kirjakevääni parhaita romaaneja. Se on vähäeleinen, muttei niukka; Koskettava, muttei pakahduttava. Vaikka kirjaa leimaa surumielisyys, on se silti niin ihana ja lohdullinen, että voisin asettaa sen tyynyni alle nukkumaan mennessäni ja velloa kirjan tunnelmissa monta yötä ja päivää. Kirottu ajan katoava virta ei ole elämää suurempi teos. Eikä sen tarvitse sellainen ollakaan, koska Arvidin intensiiviseen ajan katoavaan virtaan mahtuu kokonaisen perheen elämäntarina.

*****-